POHJANTÄHTI.
Aamulla anivarahin nousimme ylös, söimme kaltiaisia rieskan kanssa, maksoimme Lealle ja lähetimme terveisemme Jakopille ja Rubenille. Nousimme temppelin harjalle, jossa katto oli tasainen, niinkuin itämailla on tavallista.
Osasimme jo ulkoa siipien loitsusanat ja rupesimme velhomaan. Kasvoi kokon siivet lapoihini, koppasin Impi Marian syliini ja niin lähdettiin ylös avaruuteen, kohti Pohjantähteä, jonka eräässä kiertotähdessä suomalaiset vainajat oleilivat. Impi Maria hyräili:
"Täällä Pohjantähden alla
On nyt kotomaani
Mutta tähden tuolla puolen
Toisen kodon saamme.
Sinne toivon siivillä
Jo sydän pieni lennä
Siellä kun on matkamaani
Sinne tahdon mennä."
Avaruus äänteli. Tuhannet viulut ja harput soittelivat äärettömiltä kaukaisuuksilta. Vähitellen selveni soitto. Sibeliuksen toisen sinfonian andanten alkujorotusta. Noustiin nousemistamme. Koko komea sinfonia purkautui esille. Oli kuin olisi kuljettu läpi suunnattoman suomalaisen sinisalon. Sen tunnelman loihti sinfonian finaali esille.
Ei Impi Maria uskaltanut enää arvata soittokappaletta, vaan tyytyi pelkään nautintoon. Ummessa silmin kiisimme avaruuden halki, koko ympäristö soi Sibeliusta, siipeni vihelsivät, suon kostea katku pisti nenääni. Lähestyttiin suomalaisten Tuonelaa.
Jo näkyivät Tuonelan ukset, kiviset kraniittiset muurit ja tornit. Kaksi jättiläismäistä kivistä karhunkuvaa kohosi pääkäytävän molemmin puolin, Takasen luomat. Kultaa ei missään, kivitekelmiä kaiken värisiä, tumman vihreästä kraniitista vuolukiven helakkaan harmaaseen.
Astuttiin hiekkaselle rannalle. Kaunis kaareva lahti, toinen reuna silmän siintämättömässä täynnä pitkiä kirkkoveneitä talaitten alla. Toiset ehyet, toiset jo mädät. Suomalaiset kuuluvat saapuvan kirkkoveneissä Orionista Pohjantähteen. Pitkä punainen vene oli vielä ylösvetämättä, samankokoinen valkoinen vieressä, kokka vaan kiinni hiekassa. Veljesten veneet, punikkien ja valkosten. Sovinnossa oli kuljettu avaruuksien halki, vihan mainingit olivat laskeutuneet Aaronin temppelissä. Ei nuori kansa kauan jaksa vihaa kantaa. Tuonelassa viha lopullisesti tuuditetaan uneen.
Kuulin kalsketta kahden kallion lomasta. Sepän moukari paukahteli alasinta vastaan. Pajan katosta tuprusi tuli. Portti oli auki. Viimeiset punikit ja valkoset astuivat syltä kaulaa aukosta sisään. Nuorten vetreet veret ovat herkät anteeksiantamaan niinkuin kiivastumaankin, vanhan sakeat, mustat mujut hautovat kostoa. Nuorten sovinnollinen kulku Tuonelaan toi toivon välkkeen synkkään sydämmeeni. Nuorten haavat paranevat, vanhojen suurin vaivoin.
Pauke taukosi. Seppä ilmestyi portille sulkemaan sitä.
— Vieläpäs on tulokkaita! Joutukaa sielut, että saan portin kiinni ja pääsen töihini, sanoi seppä.
— Oletko Ilmarinen, takoja ijänikuinen? Tunnen sinut Gallen-Kallelan taulusta. Hieman kauniimpi vain olet.
— Se olen. Mi sinä olet miehiäsi?
— Olen inehmon lapsi. Haen Tuonelasta lohtua apeille mielaloille.
— Taudin tappamatta, muun surman musertamatta tulit Tuonelan tuville.
— Niin tulin. Onhan tänne ennen tullut inehmoja lohdutusta hakemaan ja sen saatuaan ilolla ja uusilla voimilla maailmaan palanneet.
— Äijä on tullehia, harvoja palannehia.
— Onko Tuonelassa tilaa, kattoa Manan majoilla, missä päätäni kallistaa, pienen tyttöni tykönä, kultakutrisen keralla?
— Onhan Väinölä vapaa, missä veljeni viruvi, vaka vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen. Sinne mennös tyttöinesi, pienen piikasi keralla. Sielt' on lähtenyt Lemminkäinen, veitikka ylen verevä, pillojansa piilemähän, suuren raadin rankaisema. Tullut on Väinökin Manalle, ilman taudin tappamatta, sulle siis sopiva toveri. Lemminkäisen vuode vapaa.
— Neuvo oudolle tie Väinölän tuville!
— Astut ensin hongikkoa, sitte virstat vitsikköä, tulet pyhään pihlajikkoon, joen raukean rantamille. Kulje kymin vartta, tulet vihdoin kääntösillalle, soita kelloa kovasti, neidot sulle sillan kääntävät. — Kysy tietä kulkevilta, ei kysyvä tieltä eksy.
— Mikä on sisäänpääsymaksu Tuonelaan.
— Suomen köyhää kansaa on ilmaiseksi laskettu Manalle. Onko sulla rautaromua matkassa, millä sepon mieltä mielitellä.
— Ei ole. Siivet annan hoitoosi. Palaan täältä maailmalle, kun joutunen.
— Mene tervennä, hyvästeli totinen Ilmarinen, ahjon hiillos himmenee.
Tartuin Impi Mariaa pienestä kädestä kiinni ja läksimme juhlallisin tuntein suomalaista Tuonelaa samoilemaan. Valtatie, pehmyt ja hiekkanen, kuin konsanaan Suomessa, kulki humisevan hongikon halki. Syrjäteitä poikkesi milloin oikealle milloin vasemmalle. Tienviittoja näki jokaisessa tienhaarassa, tuttuja ja tuntemattomia nimiä. Näkyi mökkejä, pirttejä, kartanoita, taloja ja linnoja. Vainajat olivat rakentaneet majoja sellaisia, mihin maailmassa olivat tottuneet. Maaperä samanlainen, kalliot samanlaiset, samanlaiset puut, kukat, kivet kuin maassakin. Ja vainajatkin samanlaiset, vaikka vaan kalmankalpeat.
Punikkien ja valkoisten jäljet vielä näkyivät pehmeässä hiekassa.
Pohjantähti loimotti ja hiosti kuten oma aurinkomme täällä maan päällä.
Vanamoja kasvoi honkien välit täynnänsä.
Saavuttiin korkealle vastamäelle. Mäen kukkulalla nähtiin kaksi miestä istumassa maantien molemmin puolin, kumpikin kivellään. Kummallakin kasvot kämmenien peitossa, selkä kyyryssä, tukka pitkänä roikkumassa kuin auman hattu. Suru ilmeni miesten sekä asennosta että syvistä huokauksista.
— Terveisiä Helsingistä, huudahdin.
Toinen mies paljasti kasvonsa. Nuori, kaunis, tummasilmäinen, mustatukka, solakka mies.
— Terve tervehyttäjälle! lausui.
— Mitäs miehet huokailevat? kysyin taas.
— Onpa syytä murehtia, vastasi kaunis mies.
Samalla nosti toinenkin päätään.
Keski-ikäinen mies, laveaharteinen, tylykasvoinen, julmannäköinen. Impi Maria väistyi lähemmäksi, aivan kiinni ruumiiseeni. Katselin visusti miestä tunnustellakseni.
— Olen nähnyt Teitä ennen maailmassa, mutta missä?
— Missä lienet.
— Helsingin raastuvassako?
— Niinpä sitte lienet.
— Oletko Haapoja?
— Sinäpä sen sanoit.
— Miksi murehdit?
Matti Haapoja huokasi syvään.
— Kirottu Tuonela, kun ei tarjoa edes nautinnon hetkeäkään. Muilla täällä on ilonsa ja nautintonsa, meillä murhamiehillä ei mitänä. Jäytävä ikävä vaan. Muut lempivät, juovat, syövät ja hekkumoivat, meiltä kaikki nautinto riistetty. Mitäpä murha Tuonelassa merkitsee? Ei ihminen kahdesti kuole. Murhanhimo tuomittu auttamattomasti kitumaan.
Hiukseni kavahtivat kauhusta pystyyn. Mitäs jos Matti huomaa, etten olekkaan kuollut! Hän tappaa heti minut ja Impi Marian kuin kärpäsen. Mutta Haapoja ei luonut silmäystäkään minuun, vaan tuijotti itsepintaisesti hiekkaseen maantiehen. Kaunis, solakka mies tuijotti taas suoraan avaruuteen vilkaisemattakaan minuun.
— Miksi tässä tien vieressä istutte ja surkeilette?
— Odotamme tässä aina joka päivä punikkeja ja valkoisia saapuviksi. Ne tuovat viestejä verisiltä kentiltä. — Kuulitko, Hallin Janne, mitä se Raunistulan punikki kehui?
Hallin Janneko tuo ihmeen ihana mies? Tavallaan siis tuttaviani!
— Kuulin, vastasi Janne ja tuijotti jäykistyneenä Pohjantähteen. Mutta kuulitko, mitä Kolikkoinmäen punikki puhui?
— En. Kerro, kerro heti! Mitä se virkkoi? hoputti Matti.
— Punikki sanoi, että hän on istunut monen porvarin aamuvuoteen ääressä ja kutkutellut uhrinsa sieramia browningin piipun suulla ja nauttinut tämän tuskasta ja hikikarpaloista. Ja kun kyllikseen oli nauttinut, kuten lemmen suurimmasta sulosta, oli hän laskenut kuulan onnettoman ohimoon. Miten ihanaa olisi ollut nähdä terveen miehen kuolinkamppailua. — Oo-o-oh. Olemme Matti parka syntyneet liian aikaseen.
— Oo-o-oh! Niin olemme! Meillä oli aina pelko poliiseista ja vallesmanneista. Ei koskaan saanut rauhassa nauttia uhrinsa irvistyksistä. Mutta mitäs punikeilla! Heillä on koko Suomen työväestö takanaan, turvanaan, selkänojanaan. Ei hätää, ei pelkoa mistään. Et kun raatelet vaan raukeassa rauhassa. — Ja se Raunistulan punikki kun kertoi, miten pappi ristiinnaulittiin kirkon alttariin, ja haavoihin sirotettiin suolaa. Oo-o-oh!
— Ei kaikki työmiehet sitä hyväksyneet, uskalsin tokaista väliin.
— Ei kaikki ihmiset sellaisesta kykene nauttimaan, sanoi Matti. Se on vaan valittujen hekkumaa. Mutta he antoivat suostumuksensa, lupautumalla punikkeja suojella. Oi kulta-aikoja, joita ei meidän suotu elää!
— Niinpä niin. Ja kuka enää meitä siellä maailmassa muistelee, sanoi Janne. Olemme laudalta lyötyjä! Niitä on satoja murhamiehiä Suomessa, joitten rinnalla saamme häveten seistä kuin kääpiöt jättiläisten parissa. Kuka enää puhuu Matti Haapojasta, kuka minusta! Lapsiahan me olemme punikkeihin verraten. Meidän maineemme on mennyttä. Ennen meistä laulettiin ja meitä mainittiin. Mitä merkitsee nykyään yksi murha? Se on vaan korvapuustin arvossa.
— Onko tänne saapunut naispunikkeja? kysyin.
— On kyllä, vastasi Janne, mutta en minä heistä perusta. Rumia latuskaisia lahnoja. Ihanammat olivat immet Kuorehvedellä.
— Lähdetähän pois kotia, Janne! Huomenna tullahan takasin kuulemahan tuoreita uutisia.
Molemmat nousivat pystyyn ja poistuivat metsään, taakseen katsomatta ja meihin ollenkaan vilkaisematta.
Lähdettiin liikkeelle hiukan levättyämme.
— Kuka oli se isompi mies? kysyi Impi Maria.
— Se oli Matti Haapoja. Kuuluisin murhamies aikoinaan Pohjanmaalla. Ja toinen oli Hallin Janne. Sinä olet kuullut hänestä. Lyydi Sievänen on sinulle siitä kertonut. Lyydi on kotosin sieltä päin kuin Jannekin.
— Kyllä minä olen kuullut. Janne oli niin kaunis ja kiltin näköinen, mutta hyi jee kun se Matti oli julma!
Tultiin alavemmille seuduille, vitsikkoon, ja hyttyset pyrkivät hätyyttämään aivan kuin Lapissa. Sytytin sikarin, mutta sittenkin täytyi pistää juoksujalkaa, sillä Pohjantähden itikat olivat verenhimoisempia kuin pahin porvari. Jo näkyi ensimäinen pihlaja mäen törmällä. Täältä avautui pyhä pihlajikko eteemme, ihanana täydessä kukoistuksessaan, ja kukkien lemu oli väkevän tukahduttavaa. Tien molemmat reunat olivat tiheään asutut, huvila huvilan vieressä. Erään portin yläpuolella seisoi "Minna Canth". En malttanut olla pistäytymättä portista sisälle, sillä olin nuorena lyseolaisena viettänyt monta nautintorikasta iltaa Minna Canthin hauskassa perheessä, silloin kun 50-vuotias emäntä aloitti kirjailijauransa, ja oli itse sielullisesti samassa kiihkeässä käymistilassa kuin me, hänen nuoret vieraansa.
Avasin portin ja näin samassa ystävällisen kirjailijattaren istumassa suuren, kukkivan pihlajan alla, puutarhapöydän ääressä, eräs pieksujalka mies pöydän toisella puolen.
— Terveisiä matoisesta maailmasta. Tunteeko rouva kirjailijatar enää minua? kysyin.
— Aivan hyvin. Astukaa vaan tänne perälle ja istukaa pöytään. Kuuleppas Hoppulainen, sano Anna-Kaisalle, että hän tuo kaksi kuppia lisää.
— Tahdoin tavata Teitä saadakseni tietää, miten täällä Tuonelassa ollaan ja elellään. Raamattukaan ei anna yksityiskohtaisempia kuvauksia elämästä kuoleman jälkeen. Sen olen kyllä jo huomannut, ett'ei täällä yksinomaan viritetä ylistyslauluja Jumalalle.
— Aivan niinkuin maan päällä. Ihminen maasta syntynyt, muuttuu aina maaksi, siis samanlaiseksi kuin alkuaan oli ollut. Mitään aito sieluja ei ole olemassa koko luomakunnassa, ainoastaan sieluruumiita. — Muistatteko meidän kiihkeitä keskustelujamme Kuopiossa maailman kaikista, suurista kysymyksistä?
Minna Rouva heläytti huikean naurun, siristi silmiään ja säteili ystävällisyyttä. Hän jatkoi:
— Mitä lapsia oltiinkaan! Te nuorukaiset ja minä, etupäässä minä. En kadu vanhan lapsellisuutta. Se on armon lahja. Se pitää nuorena ja iloisena. Taivas on iloja täynnä. Ilo, se juuri on taivasta. Nauru, sydämmellinen nauru, se on kiitoslaulu luojalle. Parempia ylistyslauluja ei tunneta. Pahat ihmiset eivät koskaan naura ei maailmassa, ei manalassa.
— Niin, pyhä kevytmielisyys on minunkin uskontoni.
Hoppulainen ja Anna-Kaisa lähestyivät.
— Kuka se Anna-Kaisa on?
— Se on minun palvelijani.
— Onko Tuonelassa piikojakin?
— Totta kai. Anna-Kaisa on palvellut koko ikänsä. Ei tule toimeen muuten kuin kyökissä. Hänen taivaansa on kyökki, hella on hänen taivaallinen tanhuansa. Taivaita on monenlaisia. Kullakin omansa.
Anna-Kaisa laski kahvikupit pöydälle ja täytti kaikkien kupit. Hoppulainen istuutui paikalleen, palaen innosta saada puuttua puheisiin.
— Tuomitaanko vainajia Tuonelassa?
— Ei koskaan. Täällä vaan parannetaan.
— Millä tavalla.
— Lähetetään sielunvaellukselle. Kitsas tuhlarin ruumiiseen ja päinvastoin. Juoppo vesipojan ruumiiseen j.n.e.
— Kuka määrää vainajat sielunvaellukselle?
— Sen määrää korkea raati. Puheenjohtajana on piispa Henrik, varapuheenjohtajana Väinämöinen, jolla ei tosin ole äänestysoikeutta lemmen asioissa, jäseninä Louhi Pohjolan emäntä, ainoa naisjäsen, ikävä kyllä. Muistattehan, miten minä maailmassa touhasin naisten oikeuksien puolesta. Vielä ovat jäseninä piispat Maunu Tavast ja Mikael Agricola. Pöytäkirjurin virkaa hoitaa Henrik Gabriel Porthan, myöskin äänestysoikeudella.
— Oivallinen kokoonpano! Piispat Henrik ja Tavast edustavat kirkkokatolisuutta, Väinämöinen ja Louhi pakanuutta, Agricola renässanssia ja Porthan valistusaikakautta.
— Louhi edustaa tarmolla naisasiaa. Niinkuin tiedätte, oli hän ankara emäntä ja koko Pohjolan hallitsija. Hänellä on kaksi yksityissihteeriä, Neidit Koski ja Vuori. Louhella ovat uudenaikaiset naiskysymykset hiukan hämäränperäisiä, joten näitten avustus on välttämätön. Odotamme kiihkeästi Lucina Hagmanin tuloa Tuonelaan. Hänelle on paikka varattu itse raadissa.
— Terveisiä Lucina Hagmanilta. Tapasin hänet äsken. Mutta häntä saatte kauan odottaa. Hän on sekä sielultaan että ruumiiltaan yhtä täyspitoinen kuin konsanaan Te, arvoisa Rouva, olitte parhaimmillanne ollessanne siellä maailmassa. Hänen sielunsa on yhä edelleen täydessä käymistilassa, niinkuin kaikilla hyvillä ihmisillä on hautaan saakka.
— Mainiota, mainiota, ilakoi Rouva Canth. Missä Te olette saaneet kortteerin?
— Väinämöisen luona. Ilmarinen sanoi, että Lemminkäinen on lähtenyt.
— Sielunvaellukselle, tuomittu. Poika parka. Vasta pääsi kotia. Taas tuomittu vaellukselle!
— Tappelunhalustako vai lemmen?
— Ei taivaassa tapella. Siitä toisesta se on. En tahdo juoruta. Saatte kuulla, saavuttuanne Väinölään. Löydättekö tien?
— Neuvoi mulle Ilmarinen kääntösillan, josta Väinölään mennään. Miksi siinä on kääntösilta?
— Se on hieman arkaluontoinen asia. Väinämöinen ja Lemminkäinen asuvat saaressa. Heillä on piintyneet pakanalliset käsitykset lemmen oikeudesta, jota piispat eivät voi hyväksyä. Sentähden heitä vartioidaan. Lemminkäinen lähetetään aina tuon tuostakin sielunvaellukselle, mutta Väinämöistä ei voi lähettää. Hän on ensiksikin puolijumala ja toiseksi on hän raadin jäsen. Kysymys on monta kertaa ollut raadissa esillä, mutta sekä Louhi että Porthan vastustavat jyrkästi ja Agricola ei tahdo äänestää. Neidit Koski ja Vuori toivovat paljon Neiti Hagmanin saapumisesta. Jos Väinämöinen saataisiin sielunvaellukselle, niin nämät kaksi neitiä selkiäisivät ikävästä vahdinpalveluksestaan. He hoitavat nimittäin kääntösiltaa, jottei Väinämöinen mielin määrin saa matkata Tuonelassa. Ei ole myöskään helppoa keksiä ketään vakavaa hengen miestä, jonka ruumiiseen Väinämöinen lähetettäisiin puhdistuakseen.
— Elkää lähettäkö häntä vakaviin hengen miehiin. Ne ovat sielultaan aina kiihkeitä, sanoin minä.
— Tyynessä se kala kuttoo, huusi Hoppulainen. Ei malttanut enää vaijeta. — Minäkin kun joskus oon suanna katella sillä Kosken kiikarilla yösyännä mualimata, niin ihmeitä oun nähny vakavien hengen miesten tekevän…
— Elä enää jatka Hoppulainen! sanoi Rouva Canth. Mutta en ole muistanut kysyä, miksikä Te olette tulleet Tuonelaan, taudin tappamatta?
— Läksin Suomea pakoon. Suomessa on murheelliset olot. Meidän työkansamme, jota aina olemme kohdelleet tasa-arvoisina veljinä, ovat nousseet Venäjän orjakansan kanssa kapinaan kaikkia sivistyneitä vastaan. He eivät enää ole tavoiltaan suomalaisia, vaan julmia aasialaisia, koirankuonolaisia, nylkevät ihmisiä, polttavat vastustajiaan ja puhkovat heidän silmänsä. Epätoivoisena kaiken sivistyksen ja lukeneisuuden vaikutuksesta ihmispedon hillitsemiseksi, päätin mielikuvituksen siivin karata pois Tuonelaan. En kärsinyt katsella sellaista näytelmää, että murhasairaat miehet kiduttavat syyttömiä ihmisiä, eikä yksikään Suomen työväen jäsen nosta asettaan lyödäkseen kiduttajan kättä turraksi.
— Eipäs savolaiset, karjalaiset eivätkä pohjalaiset nousseet kapinaan, huudahti taas Hoppulainen. Eipäs kansanvaltuustossa ollut yhtään karjalaista eikä savolaista. Länsisuomalaisia pässiä vaan ja jokunen pohjalainen!
— Elä kehu, Hoppulainen, virkkoi Minna Canth, muista, että olihan itäsuomalaisiakin murhamiehiä.
— Oli kyllä, sanoin minä, mutta etupäässä itäsuomalaiset kiristivät rahaa ja tavaraa. Valkoisten ja punaisten rintama noudatti tarkasti heimojen kielirajaa.
— Kuulkeehan, kun minä sanon, keskeytti taas Hoppulainen. Ei Savon kansa voinut nauramatta nähä, miten piiat ja rengit mukamasti luulivat ossoovasa hoitoo koulunkäyneitten tehtäviä. Tottumustahan siihen tarvitaan. Äkkinäinen on aina äkkinäinen. Tiiättehän työ, miten Hölömölässä elettiin:
Lammas lattian lakasi
Piiat pahnoissa makasi.
Lehmät leipoi taikinata
Porsahat pani olutta
Akat ammui kytkyessä.
Emännät sikoina röhki.
Ei herroista on heinämiehiks', eikä heinämiehistä herroiks'. Ka, jos vaihtanevat virkojaan, niin hullusti käyp'. Käyp' kuin Hölömölässä. Tolovasia meistä kaikista tulloo, niinkuin Hölömölässä, joll'ei pysytä omissa aisoissamme. Mualima on kiperä ja kapera. Kiität kun pysynet kompastumatta omilla poluillasi. — Tyttösäkkö sillä herralla on matkassa?
— Tyttöni, kasvattityttöni, Impi Maria, mutta omanani sitä rakastan.
— Omanapa, omana. Ei se mies milloinkaan ihan omistaan tiiä. Naisilla lapset on, sanoi Hoppulainen. — Missä isä, vieläkö elää?
— Vielä elää, mutta siirtyi Amerikkaan paremmille työnansioille.
— Orpotyttö! Orpolaps' kuin minäkin. Mutta minulla ei ollut setiä eikä tätiä mualimassa, ärjyviä törömökkiä vuan ja tupakarhuja.
Minna Canth silitteli Impi Marian kultaisia kutria, ja muisteli
vesissäsilmin omaa nuorintansa, Lyyliä. Hän antoi pivollisen konvehtia
Impi Marian käteen. Papereissa oli mustat reunat. Hautajaiskonvehtia!
Tuonelassa ei saa ostaa muunlaisia.
Hyvästeltiin ja lähdettiin astumaan yhä edelleen pyhää pihlajikkoa.
— Otetaan hevonen, minua niin väsyttää, sanoi Impi Maria.
— No nythän sinä, laps' kulta, olet ihan huima. Eihän hevoset taivaaseen pääse. Hyvä kun kaikki ihmisetkään. Kirkossa sanotaan, että ei sinne pääse kuin harvat valitut.
Astutaan, astutaan pihlajikkoa, pihlajikkoa. Päätä pyrkii painostamaan huumaava kukan lemu. Jo näkyy matkan päässä virta, Tuonelan musta joki. Rantalepät ja kukkivat tuomet reunustavat joen äyrästä. Mustat joutsenet punaisine nokkineen soutelevat mustalla vedellä ja laulelevat Sibeliuksen "Tuonelan joutsenta". Heille on se opetettu viime vuosina. Ne joikuvat cellon melodiiaa. Komea lehtikuja noudattaa virran rantaa, tervalepät virran puolella, kukkivat tuomet maan puolella. Keskellä kovaksi tallattu viertotie. Kaarevia siltoja joen poikki. Vainajia sillan parvekkeet täynnä. Ruuhia, veneitä soutelee virran poikki ja pitkin. Kaikenmallisia suomalaisia aluksia. Ei kellään tunnu olevan kiirettä. Tuonelassa on aikaa, kun ei kuolema hätyytä. Mitä et tänään ehdi, sen teet huomenna. Ja huomenia on vuosisadottain.
Huviloita on joen varsi täynänsä. On aivan veden partaalla, on loitompana. Kullakin huvilalla oma puistikkonsa, tuomia, pihlajia ja suppilo-katajia. Katajat korkeita kun hongat. Virran rannalla asuvat iloiset vainajat, hongikossa totiset. Impi hyräili:
"Täällä on kuin kukkasilla
Aika lyhyt meillä.
Siellä ilo loppumaton
Niinkuin enkeleillä."
— Eihän nämät vainajat ole jouluenkelien näköisiä. Ei niillä ole siipiä eikä valkoisia vaatteita, sanoi Impi ja räpytteli siipitynkiään.
— Ei, ne ovat aivan samanlaiset kuin ihmiset maailmassa. Omissa, erilaisissa puvuissa ja erilaisissa kengissä.
Kuljetaan joen vartta. Vainajia tuli sadottain vastaan. Pakanoita eläinten nahoissa, ritaria komeissa puvuissa ja uusimman ajan vainajia meidän aikuisissa pukimissa.
— Muistatko Impi äitiäsi?
— En, en ollenkaan.
— Jospa se kävelee tuossa.
— En minä tahdo tavata äitiä, en tunne, en muista häntä.
Impi tunkeutui aivan kylkeeni kiinni. Oli astuttu kolmisen tuntia, niin näkyi pienoinen saari keskellä virtaa. Saaressa suuri karjalainen sisäänlämpiävä pirtti. Samassa näkyi myöskin kääntösilta.
— Hei, nyt ollaan perillä, huudahdin riemastuneena. Katso, Impi, tuossa on kääntösilta.
— Tämän huvilan portilla seisoo nimi A. Vuori, huusi Impi.
Huvila oli melkein kiinni sillankorvassa. Siinä asui Neiti Vuori, yksinään. Joen toisella puolella aivan vastapäätä sijaitsi toinen samannäköinen huvila. Siinä asui Neiti Koski. Paitsi että nämät arvoisat neidit olivat Louhen yksityissihteerit, vanhoja kokeneita kansanedustajia kun olivat, hoitivat he myöskin tarkkaa vahtia sillan kohdalla. Korkean raadin arvo vaati, ett'ei sen jäsen, sen varapuheenjohtaja Väinämöinen, antaisi lemmentunteilleen sitä rajatonta valtaa, jota hän Kalevalan mukaan aina maailmassa oli tottunut tekemään. Nuoret naisvainajat valittivat ankarasti, ett'eivät he uskalla yksin kävellä metsissä, sillä jos Väinämöinen heitä siellä kohtaa, niin alkaa hän heti kosinnan. Aino on epätoivoisena uhannut karata muihin tähtisikermiin, joll'ei Väinämöistä saa asetetuksi. Sentähden ovat nämät korkea-arvoiset neidit, joille naissiveys oli alku ja loppu kaikissa heidän maallisissa pyrinnöissään, vaivojaan katsomatta antautuneet vähemmin miellyttävään toimeen vahtia aikamiehen askeleita lemmittyjensä luo.
Soitin porttikelloa. Terhakka nainen, leikkotukka, kähäröity pää, musta puku, astui voimakkain askelin porttia avaamaan. Puutarhassa kasvoi miekkaliljoja käytävän toisella puolella, toisella taas "Neitsyt Maarian kämmeniä".
— Sallinetteko, hyvä Neiti, päästää minut menemään tästä yli. Minä olen määrätty asumaan Väinämöisen luokse, sanoin nöyrästi kumartaen.
— Olkaa ystävällinen ja astukaa tänne pihamaalle. Ette kai panne pahaksenne, jos olen hiukan utelias Teidän tulonne suhteen. Se muuten kuuluu ikäänkuin minun virkaani. — Kuka Teidät määräsi Väinämöisen luo?
— Ilmarinen Tuonelan portilla.
— Tja, se Ilmarinen alkaa käydä hiukan vanhaksi. Häneltä puuttuu täydelleen psykologista silmää. Hän yhdistää henkilöitä, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään. Mikäli minä voin asiaa tällä haavaa arvostella, ette tule viihtymään vaka vanha Väinämöisen luona.
— Anteeksi. Jos huhuissa on perää, ovat epiteetit "vaka, vanha" vaan virallinen leima. Todellisuus puhuu vallan toista. — Uskaltaako Ilmarisen määräystä syrjäyttää?
— No niin. Kyllä me naiset joskus uskallamme muuttaa miesten määräyksiä, kun ne meistä tuntuvat sopimattomilta.
— Siis aivan kuin maailmassa.
— Niin. Kuka tuo tyttö on?
— Se on minun kasvattityttöni.
— Kuinka vanha?
— Kymmenen vuoden vanha.
— Ette kai tahtone häntä asumaan kanssanne.
— Tyttö ei uskalla asua vieraan luona, pelkää ukkosta.
— Ei se käy päinsä. Tietänette, että maailmassa tarkoin tutkiskelin miesten sielunelämää. Kokemukseni on, ett'ei miehiin voi luottaa, ett'eivät ne itsekään luota itseensä.
— Rakastan tyttöä kuin omaani.
— En tahdo Teistä lausua arvostelua, mutta Väinämöiseen en luota. Mitä sanotte, jos hän rupeaa latelemaan kohteliaisuuksia tytölle, niin jos hän suoraan sanoen kosii tyttöä.
— Kymmenvuotiastako?
— Niin, sellaista on sattunut. Tytöllä on pitkät keltaset kiharat, säännölliset kasvonpiirteet, muuta ei tarvita. Väinämöinen on heti valmis. — Sitä paitsi tuvassa ei ole kuin kaksi vuodetta.
— Tunnustan, ett'en tällaisia esteitä ole tullut ajatelleeksi. Ehkä Teidän kokemuksenne miehistä pitää paikkansa. Minä olen vieras paikkakunnalla, ja minun on alistuttava valtiaitten käskyyn. — Mutta missähän tyttö saisi asunnon.
— Hän saa asua Ainon luona. Ainon huvila on tässä aivan naapuruudessa. Minä pidän häntäkin silmällä. Hän on niin nuori, vasta 18:n maallisen vuoden vanha.
— Minä en mene Ainon luo, sanoi Impi. En mene!
— Miksi et rakkaani, sanoin minä. Hän on niin kiltti. Hän osaa heittää palloa, hän hyppää barbiita, hän laulaa kauniita lauluja ja hän ui niin kepeästi kauas järven ja joen luodoille.
— En mene, en mene! Tulen sinun kanssasi!
— Onko tyttönne ehkä lellitelty? Hän vastustaa setäänsä! sanoi neiti
Vuori. — Minä kysyn sinulta, tyttö, miksi et mene Ainon luo asumaan?
Vastaa kun minä kysyn!
Impi Maria säikähti, tarttui minua kädestä kiinni ja supatti hyvin hiljaa korvaani:
— Kun se Aino on ihan alasti. En minä ilkeä hypätä barbiita sellaisen kanssa. Hyi jee!
Minä nauroin ääneen. Tämä ei miellyttänyt Neiti Vuorta.
— Ei Aino aina ole alasti, lohdutin Impi Mariaa. Kyllä sillä on hameet ja röijyt, ehkä p——kin.
Viimeiset sanat supatin.
— Tyttö, sinä menet Ainon luo asumaan, sanoi neiti Vuori.
Neiti Vuori avasi portin, kulki edellä ja me marssimme perästä, Impi
Maria syrjäkaria laahaten minun talutuksessani.
— Saa kai tyttö käydä minua tervehtimässä Väinämöisen pirtissä?
— Louhi tulee joka aamu klo 11 siivoamaan pirttiä ja keittämään teetä. Silloin lasken tytön sillan yli. Klo 12 alkaa korkean raadin istunto, johon mekin otamme osaa. Silloin pitää tytön poistua Ainon luo. Kello 10 illalla menemme, minä ja Neiti Koski, levolle. Silloin käännetään silta tälle puolelle. Se ehkä loukkaa Teidän elämäntapojanne, mutta Väinämöisen maine vainajien silmissä vaatii tällaisia ankaroita toimenpiteitä.
— Olen tottunut punikkien vallan aikana Helsingissä saapumaan kuoleman uhalla kotia jo klo 8 illalla.
— Se on hyvä.
Aino tuli meitä vastaan. Nuori, kirkassilmäinen tyttö, keltatukkainen kuin Impikin. Otsassa oli punainen nauha ja nauhasta riippui kaikenlaisia kulta- ja hopearahoja, saksalaisia koltuskoita. Kaulassa oli helminauha, kauniita Laatokan simpukan jyviä, ja rinnassa oli risti. Aino ihastui nähdessään Impi Marian ja kuullessaan, että Impi jäisi hänen huostaansa. Hän tarttui Impi Mariaa käsistä kiinni ja hypitti häntä huimasti.
— Ruvetaan heti noppasille ja tarhasille, huudahti Aino.
Impi Maria riemastui ja kävi leikkiin käsiksi täysin tyytyväisenä oloonsa.
— Hyvää yötä Impi! Tule huomenna klo 11 sillalle, niin pääset minun luokseni Väinämöisen pirttiin.
Mentiin kääntösillalle ja minä ryhdyin kampeamaan siltaa virranhaaran yli. Toisella rannalla oli neiti Koski jo vastassa. Myöskin leikkotukka, käherretty pää ja lempeän runollinen ilme kasvoilla.
— Tuon omituisen vieraan, sanoi neiti Vuori. Vapaaehtoisesti Manalle lähtenyt. Ehkä tunnette toisenne.
— Minulla on ollut kunnia tuntea Neitiä ennen muinoin maailmassa.
— Tervetuloa vaan Manan majoille, sanoi neiti Koski. Ikäviä kuulumisia Suomesta. Puolueet taistelevat teräasein keskenään. Meidän aikoina tyydyttiin kynään ja puheisiin.
— Työväen puolue on tottuneempi käyttämään kirvestä ja puukkoa kuin kynää ja suuta. Siitä eroitus. Barbariian ikivanhat aseet ovat taas välkkyneet Suomessamme.
Neidit vetäytyivät syrjään keskustelemaan toimintaohjelmasta. Silmäilin saarta, missä minulla oli olosija määrätty Manalla viipymiseni ajan. Väinämöisen pirtti sijaitsi keskellä saarta sen korkeimmalla kunnaalla, pihlajien, tuomien ja erittäin koristeellisten katajien keskellä. Tämä pienempi saari oli sillan kautta yhteydessä toisen suuremman saaren kanssa. Keskellä oli korkean raadin sali. Suuri kivinen rakennus, tornilla varustettu, muistuttava suuresti Turun tuomiokirkkoa. Saaren kauimmassa niemen nokassa häämötti linna. Siellä asusti pyhä Henrikki. Vasemmalla puolella niinikään Kuusiston linnan malliin tehty upea palatsi. Piispa Maunu Tavastin asunto. Oikealla puolella aivan rannalla majaili Mikael Agricola, suuressa mutta yksinkertaisessa kalastajamajassa. Ranta-aitan ympärillä oli potkuja, verkkoja ja nuottia kuivamassa pitkien tankojen päällä. Agricola oli, niinkuin kaikki tiedämme, kalastajan poika Pernajasta eikä malttanut joutoaikanaan olla harjoittamatta isänsä ja omaa tuttua ammattiaan lapsuusvuosiltaan. Itse korkean raadin rakennuksessa, sen kivijalassa, piti Henrik Gabriel Porthan kortteeria, vanhan huushollerskansa kanssa.
— Neiti Koski saattaa Teidät perille, sanoi neiti Vuori. Meidän yhteinen toivomme olisi, että Te tahtoisitte edesauttaa pyrintöjämme ja koettaisitte istuttaa Väinämöiseen edes itusia kristillisyyden korkeista siveellisyysihanteista. Muistelemme molemmat, että Te joskus nuorempana olette lausuneet ajatuksia, jotka eivät aina ole olleet sopusoinnussa näitten pyhien ihanteitten kanssa, mutta meidän varma vakaumuksemme on, että Te nyt vanhemmuuttanne olette tarkistaneet mielipiteitänne.
— Saan kohteliaimmin kiittää luottamuksestanne. Jos en pahoittaisi kunnioitettujen neitien mieltä, tahtoisin vaan saada lausutuksi, että terve mies kristillisten siveysihanteitten mittapuun mukaan arvosteltuna pysyy ala-arvoisena oliona aina haudan partaalle saakka.
— Niin, sanokaapas muuta!
Läksimme hitaasti astumaan kunnasta ylös. Kuului laulunhyrinää pirtistä.
— Hän laulelee alinomaa, sanoi neiti Koski.
— Mitäpä laulaja ijänikuinen muuta tekisikään joutessaan.
Kuunnelkaamme mitä syntyjä syviä Väinö laulelee.
Seisatuimme, kuuntelimme. Sanat kuuluivat nyt selvästi.
"Nei-jot niemien nenissä
Katselevat, kuuntelevat".
— Voi onnetonta ukko rahjusta, huudahti neiti Koski. Aina vaan samat ajatukset mielessä. En kehtaa tulla sisälle. Menkää, olkaa hyvä, loppumatka yksinänne.
VÄINÄMÖISEN PIRTISSÄ.
Kunnioituksesta kuulua runoilijaa ja laulajaa kohtaan melkein varpaillani hiivin Väinölän pirtin uksille. Nousin rappusia, ja nappasin arasti ovelle.
"Nei-jot niemien nenissä."
kuului vain sisältä. Nappasin uudelleen hiukan kovemmin.
"Miss' on kuss' on minun kultani
Kussa asuvi a-armahani."
alotti laulaja uutta laulua. Nyt jo kolkutin kovemmin.
— Astu sisään vain, kuului mahtava ääni pirtistä. Mitä sinä siellä eteisessä kolistelet?
Avasin oven ja astuin päättävästi tupaan:
— Elä tervehenä laulaja ijänikuinen!
— Terve tervehyttäjälle. Ilmielävä inehmon poika! Mi sinut Manalle saattoi? Punakka olet kuin minäkin.
— Pakenin sietämättömiä oloja Suomessa.
— Niinkuin minäkin aikoinani.
— Näin purtesi, ikirunoja, Orionin ulkosatamassa ankkuroituna. Milloin palannet maailmalle lupauksesi mukaan.
— Kohta palaan. Olot käyvät taas täällä tuiki sietämättömiksi.
— Puhut kirjakieltä, rakas isä, et Karjalan runosointuja, kuten veljesi Ilmarinen.
— Oppinut olen oppineessa seurassa. Ilmari on aina ollut hiukan niinkuin vanhan kansan miehiä, joskus yksitoikkoinenkin.
— Mikä on sinut saattanut apeille mielialoille, kysyin.
— Naiset, naiset! huudahti Väinämöinen, löi nyrkkiä pöytään ja kohosi pystyyn. Hänen tuuheat kulmakarvansa nousivat korkeaksi kaareksi, suuret siniset silmänsä leimusivat, hän siveli pitkää vyötäisille ulottuvaa partaansa, ja toisella kädellä pyyhkieli tukkaa otsaltaan. Samalla astui luokseni, ojensi kätensä, pudisti sitä kauan ja sanoi:
— Jää luokseni asumaan! Rattoisaa on kahden kesken oleilla, haastella. Tuolla vuode sinulle. Pirtissä on tilaa liikkua useammankin. Halkean harmista ja ikävästä. Istuppa joka päivä raadissa, ja määrää vainajat sielunvaellukselle! Ja kun tulet kotiasi, olet kuin vanki kahleissa. Akkavallan alla. — Lähden sinun kanssasi takasin maailmaan. Eihän se Kristuslapsi enää taida siellä niin mahtava hallitsija olla kuin entisaikaan.
— Armas isä, elä vielä tule. Voit saada 4 vuotta kuritushuonetta, jos
Kristuslasta rupeat vastustelemaan.
— No voihan vielä odotella joitakin kymmeniä vuosia, olenhan jo sitä tehnyt useampia satoja. — Mutta ne raadin jokapäiväiset istunnot, ne kirjoittelemiset pöytäkirjoihin. Oh, hoh, hoh!
Väinämöinen levitti pitkät käsivartensa suoraan kattoa kohti ja haukotteli kitansa täydeltä.
— Ja se Porthan, joka suorastaan hekkumoi paperilunttujensa ääressä. — Louhi kestää paremmin. Vanha Pohjolan haltijatar. Ja onhan sillä ne kaksi kirottua apuria, minun myrkkypaiseeni.
— Eikös sinulla ole yksityiskirjuria?
— Onhan se Sipi. Tuntenetko Sipi Europaeuksen.
— Tunnen kyllä.
— Mutta se Sipi parka, se torkkuu istunnoissa niinkuin minäkin. Ei runojat raadinpöydän reunaa kaunista. Oih jospa saisi vielä vapaasti hulmuta metsissä, kukutella käkösiä, soitella kannelta, ja astuskella Karjalan lehtoloita!
— Niin lehtoloissa voi sattua sinipiikojakin vastaan.
— So, so poikaseni! Elä pistä! Tiiän minä, mitä Kalevalassa lukee.
— Mutta miksi et karista päältäsi kaikki sitovat kahleesi! Heitä, jalo isä, hiiteen koko virkasi!
— Heitäkkö hiiteen? Tiiätkö mitä silloin tapahtuisi? Sielunvaellukselle, kuin pyssyn suusta. Heti seuraavana päivänä. Eivät ilkeä varapuheenjohtajaansa. Ja minnekkä sitte lähettäisivät? Jonkun naisliikkeen johtajan ruumiiseen. Runottomaan, tunteettomaan, lemmettömään. Ennen sentään torkun raadin kokouksissa, kuin sellaisessa vankilassa.
— Onko sinulla, suuri runoilija, muuten elämän huolia?
— Kuuletko? Tiedätkö mitä suuri maine, mitä raadin varapuheenjohtajan arvo vaatii? Ulkokullaisuutta, teeskentelyä, juhlallisuutta arkipäiväisimmissäkin tilanteissa, hullunkurisuutta, ja taas uudelleen ulkokullaisuutta. Et ole kantanut puolijumalan tuskallista taakkaa? Se painaa pahemmin kuin itse Hornan kallio. — Lemminkäistä, sitä kadehdin. Läksi illalla, tuli auringon valetessa.
— Miten Lemminkäinen pääsi kulkemaan kyliin, kun silta oli vartioittu!
— Merenjumalan, Ahdin poika, ui pyhän Henrikin siltaan joka aamu, sieltä kulki korkean raadin seinätse ja sillasta tänne. Eikä hänellä mainetta ollut mitä säilytellä, ei arvoa mitä arastella. — "Jolla on kello kaulassa, sillä on pää painossa". Elä poikaseni tavoittele mainetta, elä arvoa, se musertaa sinut, jos et ole tyhjä sielu.
— En, en koskaan! Mutta miksi Lemminkäinen pantiin sielunvaellukselle?
— No, katsoppas! Joka aamu kulki raatitalon ohitse, joka aamu vahti Porthanin huushollerska, että Lemminkäinen häntä puhuttelisi. Kun ei sitä tehnyt viiteenkymmeneen vuoteen, ilmoitti korkealle raadille Lemminkäisen huikentelevan elämän. Raati määräsi sielunvaellukselle. Minä, Agricola ja Porthan vastustimme, mutta muut kolme vaativat, suuna päänä ne kaksi neitosta, jotka sinut tänne päästivät.
— Entä Sipi?
— Sipi nukkui.
— Eihän apureilla ole äänestysoikeutta.
— Ei, mutta puhevalta on, joka muuten on vastoin Tuonelan alkuperäisiä perustuslakeja. Naisvalta kasvaa.
— Onko Lemminkäistä ennen vaellutettu.
— Sittenkun piispat saapuivat tänne, alinomaa. Tuhannesta vuodesta ollut 800 vaelluksella. Aina vain palannut hullumpana takasin. Kerran Maunu piispa oli kuullut kerrottavan ankarasta Jumalan miehestä, Lutherista, Saksan maalla. Pantiin hänen ruumiiseen. Palasi aivan villinä takasin. Nyt lähetettiin työmuurahaiseen.
— Varma paikka, jos luonnontieteilijöihin saa luottaa.
— Tulitko yksin Tuonelaan?
— Tyttöni kanssa.
— Vai tyttösi. Minkä ikäinen?
— Kymmenvuotias.
— Niinkö nuori! Minkä näköinen?
— Immeisen näköinen.
— Minne jätit tyttösi?
— Ainon luo määrättiin.
— Kuka määräsi?
— Neidit määräsivät.
— Neidit, neidit, neidit, turkasen neidit! Luonnottomuuden papittaret.
Neiditkö Tuonelan sijoja jakelevat. — Luvattiinko tytölle tänne tulla.
— Luvattiin joka aamu klo 11 aikaan.
— Ainonko matkassa?
— Ei kuin neiti Kosken.
Väinämöinen ei virkkanut mitään, tuijotti vaan karstaiseen kurkihirteen.
— Hyvä isä. Saako raadin kokouksissa syrjäinen olla kuuntelemassa.
— Saa puheenjohtajien luvalla. Tule vaan huomenna minun ja Louhen matkassa.
— Ketä määrätään sielunvaellukselle.
— Punikkeja. Niistä se on ollutkin viime aikoina vastus. — Eikös mennä levolle. Kuulin että sillankin jo käänsivät toiselle rannalle.
— Tämäkö Lemminkäisen vuode?
— Se. Minkäänlaisia unia Untamo sulle suonee Lemminkäisen vuoteessa.
— Ei Lemminkäisen vuoteessa unet eikä haaveet viihdy, runoilijan vuodetta ne rasittavat.
Lemminkäinen on toimen mies eikä haaveitten.
Seuraavana aamuna klo 3:n aikaan heräsin kummalliseen jorotukseen. Vähitellen siinä vuoteessa tajuntaan tullessani kuulin sanoja ja laulua. Avasin silmäni ja näin Väinämöisen istuvan vuoteensa laidalla paitasillaan. Rinta oli harmaan kasvullisuuden peitossa kuin naavaisen kuusen pinta. Joskus hän kohotti päätään pystyyn ja päästi laulun loilotuksen noin vain aamun kuluksi. Tarkastin sanoja:
"Suu ei kulu suudellessa
Käsi kättä antaessa".
— Suutelun esimakuko kuululla runojalla jo on aamutuimaansa, kysyin.
— Entä sinulla? Taidat sinä vielä ruveta tässä kolmanneksi urkkijaksi, neitien avuksi, sanoi Väinämöinen tuimasti.
— Olkoon se kaukana minusta. Näen sinun aina hehkuvasta lemmestä todistuksen vaan siihen väitteeseen, että suuret miehet ovat aina olleet jättiläisiä lemmen leikeissä. Nimittäin suuret runoilijat, taiteilijat ja uskonnolliset merkkimiehet. Suurille järkimiehille taas "neidot niemien nenissä" ovat yhtä arvottomia esineitä kuin niemien puut, kivet tai kannot.
— Taitaa olla niin.
Vilkasin pirtin ikkunasta ulos. Mies laski potkuja jokeen aivan
Väinölän rantamilla.
— Kuka kalastaja näin varhain aamulla on liikkeessä?
— Näkyy olevan piispa Agricola.
— Uskaltaisiko häntä vähän puhutella, ylhäistä kirkon miestä?
— Nöyrä on, puhuttele vaan, sanoi Väinämöinen.
Menin rannalle ja kumarsin kunnioittavasti.
— Quin sä oles' ten tulnu, inehmon poik' taurin tappamat? kysyi
Agricola.
— Läksin Suomea pakohon. Asun Väinämön pirtissä. Saanko luvan kysyä, lähteekö kaloja?
— Quinast ei!
— Ette pahastune, kirjallisuutemme isä, jos utelias ihminen tiedustelee, oletteko todellakin köyhän kalastajan poika Pernajasta, niinkuin meille jo lapsesta pitäen opetetaan. Minun on vaikea uskoa, että suomalaisen kirjakielen perustaja olisi syntyjään ummikkoruotsalaiselta seudulta. Olette varmaan jostakin suomalaiselta seudulta.
— Niin oikki. Mä olen köyhä' kalastaja' poik' Pernjäst enkä Pernjast,
Säksalo' kyläkunnast', Norrbyn kyläst'. Sitä kyläkuntaa nyt sanotaan
Finbyks.
Yllätettynä huudahdin:
— Heti ensimäisistä sanoistanne rupesin sitä aavistamaan, että Te olette Perniöstä, sillä murteenne on minulle hyvin tuttua. Olen ostanut huvilan juuri Finbyn Norrbystä, ja vasta viime vuosina olen oppinut oikein ymmärtämään ja arvostelemaan Teidän kääntämäänne raamattua. Olen aina tähän asti luullut, että Teidän käyttämänne sana "irstas" merkitsee jotakin hyvin rumaa, mutta nyt tiedän, että se merkitsee sen vastakohtaa, iloa, hyvää tuulta ja leikillisyyttä. Minua sanotaan joskus Finbyssä irstaaksi, joka alussa suuresti minua loukkasi, nyt vaan ylvästyttää.
— Vallan oikki. Mä olen juosnu' kaikill' Norrbyn pakoill', Hallinmeel' ja Kaituri' ahtees', kloppin olless'. Mä juoksin siell' vaskatan ja lamppatan kiin. Siell' mä lapsena opin sen keelen, jota nyt Soomess' niin kehutaan.
— Erinomaisen lystikästä kieltä, oikein irstasta! Saanen viedä sen merkillisen sanoman maailmaan, että Te olettekin syntynyt Perniössä, Norrbyn kylässä, ettekä Pernajassa. Se ratkaisee tähän asti niin vaikean tieteellisen pulman. Tästä avautuu erinomainen aihe nuorelle tiedemiehelle kirjoittaa paksu akateeminen väitöskirja, tieteelle arvaamattomaksi helpotukseksi ja itselleen ikikunniaksi.
— Vieläk' sielt' silakoi pyyrystettä' Norrbyn krunnilt!?
— Joskus aivan liiaksikin. Totku' haiseva' niin!
— Tull' sä potkui laskema' minu' ruuhhe', quin sä kerran norrbyläin' oles'!
— Arvoisa kirjallisuutemme isä, tulin vanhana Finbyhyn, en ole tottunut potkuja laskemaan. Sitä paitsi ruuhet olivat rannoilla pienoiset, eivätkä kantaneet minun ponnistella.
— Huono sä oles' norrbyläiseks', quin et potkui taida laskea. Quin
Väinämöinen jaksaa?
— Kyllä muuten jaksaisi, mutta valittaa niiden neitien ankaraa maailmankatsomusta.
— Kyll' mä vaan usein olen sill' Neiti Koskel' sanonu', ett' quin sä ain' simmot' viittis, iki-isätäs' vastaan molkotta. Mutt' ei ole olnu' appu. — Hyväst nyh! Mä souran jo kottikäs'.
Läksin kävelemään saaren rantoja. Ja taas otti korviini Väinämöisen vipajava vanhanmiehen ääni. Katselin ääntä kohti. Väinämöinen istui kivellä kuusen juurella ja hänen silmänsä tuijottivat yli maiseman toiselle rannalle, jossa Ainon huvila läikkyi Pohjantähden tuikeitten aamusäteitten valaistuksessa. Kuuntelin Väinämöisen laulua:
"Täst' on armas astununna
Mielitietty maleksinna
Kivet kaikki kirkkahammat
Kannot kahta kaunihimmat."
En tahtonut häiritä ukkoa, vaan kiersin häntä suuressa kaaressa.
— Tule vaan tänne, poikaseni, huusi Väinämöinen. Täältä näet kauniita maisemia, pihlajalehtoja, tuomilehtoja ja katajakunnaita. Näet huviloita ja kauniita istutuksia.
— Niin ja oman tyttöni näen tuolla hyppivän muitten tyttöjen kera.
Onko tuo juuri Ainola?
— Se on, lähellä ja samalla saavuttamattoman kaukana. Kirottu kohtalo, joka aina eroittaa minut puhtaitten haaveitteni esineestä. Tuolla hän hyppii, jota ikäni olen ikävöinnyt, puhki polveni halannut. Hyppii muille, nauraa muille, sipattaa muille, ei minulle, ukko utralle. Osattomana olen elänyt maailmassa, osattomaksi jään Tuonelassa. Viisautta olen saanut runsaasti. Mutta viisaus paleltaa. Runoutta on aivoni täynnä, mutta runous on vaan herkkua ja helyä. Ei inehmo sillä yksistään elä. Arkielämän sulo houkuttelee, sen puute polttaa ja kirvelee. Itkenenkö, ei parane, kaihonnenko, ei muutu elämä kirkkaammaksi. Tässä istun kyyryssä kiven selässä, ja loitolta näen elämäni onnen liikkuvan mulle vieraana, kylmänä, muita ihastuttaen. Mutta, kun saaressa näen ainoastaan nämät vanhat ja tylyt naiset, niin silmiäni joka aamu herkuttelen tällä ihanalla näyllä. — Näin kaihoksissa tässä istuessani aukenee sydämeni sulle. Voin, näin meidän kesken, sulle tunnustaa, ett'en ollenkaan Kristuslasta peläten ja häveten tänne purjehtinut. Tulin Ainon takia, polttavan ikävän ajamana.
— Hyvä isä, ei tästä virketä kellekkään; paljon juhlallisempaa on, että tulit Kristuslapsen takia. Kalevalahan kadottaisi kaiken komeutensa, jos sinä, vaka vanha laulaja, vielä viimeisessäkin runossa lankeaisit kosimispuuhiin. On sellaisia irvihampaita siellä maailmassa, jotka väittävät, että sulla aina oli kosimisluvut huulilla, kun vain hameen äkkäsit joko sitten vihreässä lehdossa tai taivon punakaarella.
Näin sanoin ja lohdutellakseni uskalsin taputtaa kuulua sankaria olkapäille.
— Mutta tuoltahan Impi Maria ja Aino tulevatkin sillan korvaan.
— Ei se Aino kauemmas tulekkaan, huokasi Väinämöinen.
Impi Maria tuli juosten minua vastaan, mutta seisattui ihmeissään, kun näki tuuheakarvaisen miehen, jolla silmät ja poskipäät vain olivat paljaat. Näköpää muuten harmaitten haivenien vallassa. Impi Marian pieni käsi hävisi Väinämöisen laveaan kämmeneen kuin uunilintu mätäspesäänsä. Toisella kädellään Väinämöinen keräsi Impi Marian tuuhean keltasen tukan kokoon, heilutteli sitä ja sanoi:
— Sinullahan on, tyttö kultaseni, tukka kuin orihin olkisen harja.
Mutta Impi vetäytyi säikkyneenä minun sivulleni ja supatti:
— Hyi jee, kun se on vanha. Minä lähden takasin Ainon luo. Ei täällä voi hypätä barbiita. Siellä on niin lysti, niin lysti. Tule huomenna minua tapaamaan. Aino sanoi, että hän niin mielellään tapaisi miehen, joka ei ole vainaja. Sanoi pelkäävänsä Väinämöistä. Onko se paha?
— Ei, se on liian hyvä. Tulen huomenna klo 11 Ainolaan, supatin.
— Kaikki tytöt minua pelkäävät, kaikki akat haukkuvat. Viisaan miehen tavallinen kohtalo. Naiset rakastavat rajuja miehiä, ei viisaita. Eläimellisyyden jäännöstä! — Lähdetään nyt pirttiin, kohta Louhi saapuu. Louhi on minun paras ystäväni. Me kaksi pakanaa pidämme yhtä niin Tuonelassa kuin jo maailmassakin. Kaikesta ulkonaisesta kohteliaisuudesta huolimatta pyhä Henrikki ja Maunu piispa kohtelevat meitä syntisempinä henkilöinä kuin raadin muita jäseniä, Agricola on välinpitämätön. Ainoastaan Porthan ja Sipi kunnioittavat meitä. Mutta hellempää väliä ei heihinkään synny. Louhi ja minä, yhdenikäisinä, saman hengen lapsina, olemme toisillemme sisar ja veli.
— Miksi Lönnrot ei ole sinun yksityissihteerinä, vaan tuo hieman omituinen Sipi? Tiedän kyllä, että Sipi on hyvin sivistynyt mies, mutta korkean raadin salissa vähemmin koristeellista laatua.
— Lönnrot ei uskalla tulla meille. Pelkää Louhta. On Kalevalassaan sanonut: "Pohjan akka, harvahammas". Tätä ei Louhi anna anteeksi kuuna kullaisna päivänä. Elä koskaan halvenna naisen ulkomuotoa. Nolaa muuten, elä soimaa näköä ja naisen suloa.
— Mistäpäin Louhi saapuu?
— Hän asuu pyhän Henrikin linnan eräässä tornissa. Tuonelankin pahat kielet ovat mykät. Louhen maine on epäilysten yläpuolella. Niinikään Rooman pyhittämän Henrikin. Mutta eri ruuissa he ovat. Louhi syö kalaruokia, siikaa ja lohta, pyhä Henrikki taas vaan rostbiffiä. Hän on englantilaista perua. Ruuanlaittajana hänellä taas on Kerttu, Lallin vaimo.
Louhi tuli jo vastaan pirtin edustalla kaikessa haltijattaren koreassa puvussa, valmiina raadin istuntoa varten. Lumivalkoinen huntu päässä; kruunu pisti esille hunnun alta ja kruunun huipussa oli kärki, josta Pohjantähden tapainen jalokivi säteili. Nenä oli jalosti kyömy, silmät suuret ja käskevät, suu voimakas, ja kaikki hampaat tallessa. Kalevalan kuvaus siis vihollisen valhetta ja vihapuhetta. Minuun tämä kopea olento teki hykäyttävän juhlallisen vaikutuksen.
— Terve karskien pohjalaisten haltijatar! Inehmon poika kumartaa sinua, kainulaisten pelotonta amatsoonia.
— Tule tervehenä, ojenna rauhan kämmen, elä onnellisena Väinämöisen kuulun kurkihirren alla! lausui Louhi pehmeällä äänellään.
— Mikä yllätys nähdä sinua noin nuorekkaana ihanien pohjantyttien kuulu äiti! Kuvista päättäen siellä maailmassa olin odottanut näkevinäni aivan toisenlaisen henkilön.
— Kirotut Suomen maalarit ja kirottu Kalevala! sähisi Louhi. Hänen haahmonsa muuttui ja silmät tulta syöksyivät. Sano sinä sille Akseli Gallen-Kallelalle, että kun hän tänne Tuonelaan saapuu, niin häntä odottaa minun kostoni. Louhen kosto, se on raskas. Sielunvaellusta satoja vuosia. Minkälaiseksi hän on minut maalannut siinä taulussa, jossa minä muka ryöstän Sampoa! Oletko häijympää naisen kuvaa konsanaan nähnyt? Voiko ihminen joutua ilkeämmän herjauksen alaiseksi kuin tulla kuvatuksi uudenaikaisen maalarin pensselillä. Kuinka te jaksatte sietää sellaisia riiviöitä? Saadakseen naurajat ja ilkkujat puolelleen kohtelevat he mitä törkeimmin kuvattavaa henkilöä.
— Arvoisa emäntä! Ei Gallen-Kallela sentään ilkeämpi ole. Niitä on vielä paljon sydämmettömämpiä. Kubistit esimerkiksi. Naamat ovat erisärmäisiä kuvioita, ja värit, puolimädän ihmisruumiin. — Lähetä, rakas Louhi, nekin sielunvaellukselle. Niille se tekisi erinomaisen hyvää. — Tällä en tahdo puolustaa sinun kuvaasi "Sammon ryöstössä". Yhdennäköisyyttä ei ole nimeksikään, sen voin nyt todeta. Kalevalassa vika on. Terveiset kyllä vien Gallenille. Ehkä hän vielä kerran maalaa sinut ihmisiksi. Esimerkiksi hääräävänä emäntänä "Pohjolan häissä".
— Niin ehdota se hänelle. Jos sen tekee, lyhennän vaellusajan.
Louhi riisui juhlatamineensa yltään, järjesti vuoteet, lakaisi lattian ja kattoi aamiaisen.
— Tätä työtä teen vaan ystävyydestä suurta runoilijaa kohtaan ja saadakseni hiukan virkistystä ennen ikäviä istunnoita raadissa, sanoi Louhi sivumennen.
Hän latoi pöytään kaikenlaisia herkkuja: kalakukkoa, piirakaisia, lehtirieskoja, talkkunaa ja pitkiä viipaleita palvattua härän lihaa.
— Tässä on vielä rippeitä siitä suuresta härästä, jota Pohjolan häissä syötiin. Tuntenet jutun Kalevalasta. Meillä on toinen takapaisti, toista kalvaa pyhä Henrikki. Hän ei syö muuta kuin härän lihaa, paitsi paastonaikana, jolloin tyytyy muikkukukkoon ja piinaviikolla vallan kiiskeihin ja kuoreisiin. Hän on niin pyhä!
Louhi puheli vielä paljon ruuista ja juomista niinkuin hyvien emäntien on tapana. Väinämöinen söi paljon.
— Ei niitä raadin kokouksia kestä tyhjällä vatsalla, sanoi suuri runoilija. Ei muut kuin Sipi. Hän elää pelkällä silakalla ja potaatilla.
— Missä Europaeus asuu?
— Porthanin kyökkikamarissa.
— Sama vaatimaton filosofi kuin ennenkin!
Syötyämme ja levättyämme läksimme kolmikannassa korkean raadin kokoukseen. Louhi pukihe taas juhlakoristeihinsa, kruunuunsa ja lumivalkoiseen huntuunsa. Kuljimme sillan yli, Louhi ensimäisenä kimaltelevine timantteineen, sitte Väinämöinen ja viimeksi minä. Tultiin sisään raatitaloon pääovesta tornin alta. Istuntosali oli aivan kirkon tapainen, Turun tuomiokirkon malliin sisustettu, paitsi että, hienotunteisuudesta Väinämöistä ja Louhea kohtaan, kaikki kristilliset merkit, kuten ristit, alttaritaulut, lukkarin numerot y.m. puuttuivat. Sipi oli jo meitä edellä saapunut. Sipillä oli vanha, ruskea, kulunut bonjuuri yllänsä. Tahmea, silitetty rintaedusta ja kaulus, jonka ympäri musta kanttinauha oli sidottu, peitti rinnan, mutta kaikki nämät sivistyksen merkit olivat nyrjähtäneet viistoon, niin että karvainen rinta näkyi toiselta laidalta. Sipi ei ollut kiireessään löytänyt paidankauluksen nappia. Paita muuten aivan isabellanvärinen. Sipi teki erinomaisen kohteliaita kumarruksia sekä Louhelle että Väinämöiselle. Sipi esiteltiin minulle:
— Minulla on kunnia tuntea Teitä, kunnioitettu runonkerääjä. Näin Teidät kerran isänmaallisessa juhlassa Ylioppilastalossa, muistaakseni aivan samoissa juhlapukimissa kuin nytkin.
— Vai niin, sanoi Sipi, ja peitti kämmenellään rintansa. Missä asutte?
— Kunnia-arvoisen Väinämöisen luona.
— Oletteko jo tavannut Kullervon? Niinkuin tietänette, minä hänet ensin keksin ja esittelin maailmalle.
— Tiedän kyllä. Teidän ikiansionne!
Porthan tuli sisään aivan samassa puvussa kuin Eero Järnefeltin taulussa Yliopiston juhlasalin seinällä. Hän kätteli minua ja kysyi:
— Mitä olette lukenut ja tutkinut?
— Elämää ja maailmaa.
— Hyvä. Tunnetteko Suomen maantiedettä?
— En niin hyvin kuin Te, dignissime olim professor eloqventiae! Mutia olen käynyt Viitasaarella, Keiteleellä, Lumperoisilla, Konnevedellä, Nilakalla…
— Riittää! Sipi ole hyvä ja nosta tuoli vieraalle tuonne istuntopöydän vasemmalle puolelle.
Neidit Vuori ja Koski astuivat sisään. Käherrettyjä päitään hieman kumartaen istuutuivat pöytiensä ääreen Louhen tuolin taa.
Kuului kolinaa eteisestä. Kaksi piispaa lähestyi. Toinen Maunu Tavast, täydessä katolisessa piispan ornaatissa, toinen Agricola, luterilaisen papin kauhtanassa, paksu kultainen risti rinnalla.
Agricola kätteli minua ja esitteli Maunu piispalle.
— Hauskaa, että tulitte meilän kokousta seuraamaan, sanoi Maunu piispa.
Suutelin Maunu piispaa kädelle.
Kaikki istuutuivat, paitsi minä, joka kunnioituksesta jäin seisomaan ja seuraamaan mitä tuleman piti.
Pitkä, komea mies hääräsi pöydän ympärillä. Hänen päänsä oli kalju kuin biljaardipallo.
— Pyhä Henrikki, huudahti mies, ja poistui pääovea avaamaan.
Pyhä Henrikki näkyi samassa avatun oven aukossa, piispanhiippa päässään ja pitkä piispan koukerosauva kädessään. Hänen päänsä ympärillä säteili monivärinen gloria, jommoista pyhien miesten on tapana pitää.
Kaikki kavahtivat pystyyn ja Porthan viittasi minua lähestymään. Porthan pisti päänsä glorian taakse ja supatti jotakin pyhimyksen korvaan:
— Tule lähemmäksi, sanoi pyhä Henrik, do you speak english?
— No, mylord. Olen vaan lukenut "Holy Biblen" kannesta kanteen ja muuta helpompaa englantilaista kirjallisuutta.
— Ei pyhä raamattu ole "helpompaa kirjallisuutta"! Minä tosin osaan suomeakin, mutta en ole aivan varma objektisijoista. Opin ensin suomea Raumaalla, kääntäessäni hyvin pakanallisia länsisuomalaisia, sitte Väinämöiseltä karjalanmurretta, myöhemmin Maunu piispalta hämäläistä l:n kanssa, vielä myöhemmin Agricolalta kirjakielen ituja, hieman finbyläisvoittoista, ja nyt lopuksi Porthanilta ja Sipiltä uudempaa suomenkieltä. Osaatko opettaa objektin sijoja?
— Osaan. Se onkin minun kirottua ammattiani, Teidän pyhimyksenne.
— Tule huomenna aamusilla klo 6 luokseni, — Sipi neuvoo tien, — niin annat tunnin objektin käyttämisestä suomenkielessä.
— Istukaamme hyvät naiset ja herrat! Lalli, kutsu punikit sisään!
Lalli! Tietysti se, kaljupää oli Lalli, jonka hiukset irtaantuivat piispan hiipan mukana, kun hän kotiin tultuaan paljasti päänsä, murhattuaan pyhän Henrikin Köyliön järven jäällä.