ISTUNTO ALKAA.
Punikit astuvat sisään ja istuutuvat penkkeihin. Lalli seisoo ovella.
Muutamat Härmän ja Lapuan pojat valkoisine hihanauhoineen, mutta ilman
aseita, ovat hänen apumiehiään. Kiväri, murha-ase, on turha kapine
Tuonelassa. Ei kukaan voi kuolla kahta kertaa.
Pyhä Henrikki napsauttaa sauvakäyrällään kolmasti pöytään ja virkkaa:
— Istunto on alkanut. Pyydän raadin jäeniä ensin lausumaan ajatuksen punakaartin mellakoista Suomessa. Väinämöisellä on sananvuoro:
— Harhaanjohdettu kansa kasuava! Häpeän puna kuolemattomilla poskillani ryhdyn ajatuksiani lausumaan. Tekö minun kansaani? Sitä kansaa, joka sanan voimalla kaikki pulmalliset asiat ratkaisi. Sitä kansaa, joka iki-ihanoissa sananlaskuissaan lausui julki elämän ohjeita. Väkivaltaanko niissä kehoitetaan? Ei, tuhannesti ei! Huutamisella, räyhäämisellä olette koettaneet maailmaa parantaa. Ettekö tiedä, että ei "sanoilla siltaa rakenneta, puita siihen tarvitaan". Ja kun ette saaneet siltaa rakennetuksi tyhjillä sanoilla, ette malttaneet mieltänne, vaan tartuitte miekkaan. Ettekö muista, mitä Kalevalassa sanon Lemminkäiselle, tuolle alituiselle miekkajunkkarille, kun hän miekan ja väkivallan avulla koetti kiskoa irti onnentuojan Sammon kivikkomäestä? Te olette yrittäneet samaa. Olette pistimillä yrittäneet riuhtoa irti muka ijäistä onnea antavaa Sampoanne, josta ette muuten maailmalle ole julistaneet, mikä ja minkälainen se oikeastaan on, ja olette tulleet huomaamaan, että ei se sillä tavalla irti lähde. Olisitte ottaneet oppia minun neuvostani. Sanan voimalla minä sen tein, sanan voimalla se on teidänkin tehtävä, jos mielinette onnistua. Mutta lisäksi, mihin konnamaisuuksiin te olette tehneet itsenne syypäiksi? Mitä hirmutöitä olette harjoittaneet? Olen seurannut suomenkansan vaiheita aivan sen lapsuusajoilta saakka, enkä koskaan ole huomannut enkä kuullut, että suomenkansa olisi ollut taipuvainen sairaaloiseen julmuuteen, että se olisi ihmisverta himoinnut. Aasialaiset kansat siitä vain ovat olleet mainitut. Kuuman auringon pistämät aivot verinäkyjä ovat uneksineet. Ei sitte mustakaappujen loistoaikojen ole Suomessa ruumiinsilpomisista puhuttu. (Sipi nyhti Väinämöistä sarkatakin liepeestä, Maunu piispa ja Agricola siirtelivät tuolejaan), pyhä Henrikki napsautti kolmasti käyräsauvallaan pöytään ja sanoi:
— Louhella on sananvuoro.
— Yhdyn täydelleen edelliseen arvoisaan puhujaan, tahdon vaan lisätä, että olen ylpeä siitä, että minun kansani, pohjalaiset, niin suuresti kunnostautuivat yhdessä savolaisten ja karjalaisten kanssa tässä taistelussa itämaista hapatusta vastaan.
— Tahtooko Maunu piispa lausua mielipidettään.
— Tahdon torjua luotani sen epäsuoran syytöksen, mikä piili erään edellisen puhujan lausunnossa, mikäli se koskee katolista kirkkoa. On muistettava, että kirkko tosin harjoitti kidutusta, mutta se tapahtui pyhän asian puolesta. Te tiedätte, kaikki, että "tarkoitus pyhittää keinot". Mutta onko punikeilla ollut muita tarkoituksia, kuin pelkästään itsekkäitä? Vallan anastus kansan vähemmistölle! Se ei ole pyhä tarkoitus. Eikä sellainen koskaan onnistu. Muissa kohdin yhdyn edellisten puhujain lausuntoon, vaikka ihmettelen pohjalaisten ja karjalaisten kerskumista. Muistakaamme aina, että me kaikki olemme hämäläisiä jumalan edessä.
— Piispa Agricolan vuoro, sanoi pyhä Henrikki.
— Suurimmalla mielipahalla ja katkeruudella olen seurannut punikkien mellastuksia siellä maailmassa. Minulla on suruun enemmän syytä kuin teillä muilla. Olen syntyjään länsisuomalainen, Perniön Finbystä, ja sellaisena häpeän silmäni puhki, että koko punikkien liike sai vauhtia etupäässä Länsi-Suomessa, Etelä-Hämeessä ja Etelä-Suomessa, tuon kansan kesken, joka muuten on niin hienotunteista ja sävyisää. Rutto, idän rutto, sama joka tappoi minunkin maallisen olemukseni, saastutti tämän hyvän kansan sielun. Turun piispana häpeän, että ryöstöt tässä kaupungissa ensin pääsivät alkuunsa. Viipuri, jossa minun kuvapatsaani seisoo, oli paikka, jossa sekä ryöstöt että murhat olivat kauhistuttavat. Minun suruni syyt ovat siis monet ja syvät. Mutta Suomen ensimäisenä luterilaisena piispana voin peseytyä puhtaaksi kaikista väkivallan ja kidutuksien syytöksistä. Polttoroviot, kidutukset ja kuritushuoneet toisinajatteleville ovat luterilaisuuden myöhempiä ilmauksia. Niitä en ole koskaan hyväksynyt.
— Professori Porthanin vuoro!
— Ikimuistoisen valistusajan ainoana edustajana tahdon saada lausutuksi, että punikkien liikkeellä ei ole mitään yhteyttä tämän ajan aatteitten kanssa. Minkälaista oli punikkien tasa-arvoisuus, heidän veljeytensä, heidän vapautensa. Vihaa he lietsoivat kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät kuuluneet heidän joukkoonsa. Jo tuo inhoittava nimitys "lahtari" kaikkia valkoisia kohtaan todistaa heidän epäveljellistä mielialaansa. Entä kaikki ne julmuudet, jota he harjoittivat veljiään kohtaan. Niiden voittaneita ei tavata raaimpienkaan kansojen mellakoissa. Suomen kansa on tähän asti luettu Europan valistuneitten kansojen joukkoon. Nyt sen maine on arveluttavasti alentunut. Onko se kansalaisvapautta, kun kirjapainot, pankit, virastot, kaikki suljetaan ja vartioidaan pistimillä ja kivääreillä. Ei, se on vapauden irvikuva. Kaikesta tästä huolimatta en ole koskaan laannut luottamasta näihin jaloihin aatteisiin. Kohti tasa-arvoisuutta, veljeyttä ja vapautta sittenkin kansat kulkevat, huolimatta niistä surmaniskuista, joita typeryys, ilkeys ja raakuus niille aina tuontuostakin kohdistavat. Punikkien isku on ollut syvimpiä, mikä näitä aatteita koskaan on kohdannut.
— Tahtovatko arvoisat Neidit lausua mielipiteensä. Neiti Vuori?
— Koska ei ole erityisesti tullut päivänvaloon, että punakaartilaiset olisivat harjoittaneet väkivaltaa naisia kohtaan, luovumme puhevuorostamme.
— Herra D.E.D. Europaeus!
— Tiedättekö punaiset miten veljesviha maailmassa päättyy? Kullervo surmasi setänsä Untamon heimon, hän harjoitti monenmoista väkivaltaa. Lopuksi hän syöksyi omaan miekkaansa. Sellainen on maailman meno. Tutustukaa Kullervoon! Hän viettää nykyään täällä Tuonelassa katkeran katumuksen hetkiä.
Pyhä Henrikki avasi suunsa ja sanoi:
— Minun Herrani ja Mestarini on sanonut: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Tämän opetuksen koko totuuden olette, punakaartilaiset, saaneet omissa luissanne ja lihoissanne kokea. Harvoin on väkivallalla ollut niin lyhyet jäljet kuin teidän toimeenpanemalla. Mutta harvoin on väkivaltakaan ollut tylympää, mielettömämpää ja julmempaa. Jo silloin kuin kastoin teidän rimpuilevia esi-isiänne Kupittaan lähteessä, huomasin, että kansan hiljaisuuden, umpimielisyyden ja säveyden takana piili itsepintainen, jäykkä ja taipumaton mieli. Kiihotettuna tämä luonne kimmahtaa hurjuuteen ja raakuuteen. Näette tässä edustajan sen ajan ihmisistä. Näette Lallin, raadin yleisen syyttäjän, tämän kaljupäisen miehen, joka seisoo tuolla oven suussa. Hän kiukustui minuun, ajoi minua takaa suksilla, niinkuin tekin muka "lahtareita" ja kun hän saavutti minut, teki hän minulle jämt samalla tavalla kuin te, hänen rintaperillisenne, olette tehneet muka vihollisillenne. Hän surmasi minut pistimellä, hän ryösti minut putipuhtaaksi, otti hiipan päästäni, otti kaapun yltäni ja hakkasi poikki sormeni saadakseen pyhän piispansormukseni omakseen; siis aivan yksityiskohtaisesti saman, minkä te nyt olette tehneet valkosille. Hänen rangaistuksensa läheni yhtä nopeaan kuin teidänkin. — Mutta, kristiveliseni, kuunnelkaa nyt tarkkaan mitä pyhä Henrikki sanoo! Kahdeksassa sadassa vuodessa ette ole sivistyneet sen ajan länsisuomalaisia siivommiksi. Se herättää minussa epätoivoa. Paraneeko ihmissuku ollenkaan aikojen kuluessa? Lalli ei minua kiduttanut; hän vaan surmasi. Mutta te olette vielä päälle päätteeksi kiduttaneet ja ruhjonneet uhrinne. Murheellista, perin murheellista. — Herrani ja mestarini sanoo, että jos veljesi sinua vaikka 77 kertaa loukkaa, sinä yhtä monta kertaa olet hänelle anteeksi antava. Tällainen anteeksiantamus on ihmiselle vaikeaa, muutamina kiihotuksen hetkinä mahdotonta. Koston ja vihan halu voittaa lempeyden tunteen. Mutta ihmisen täytyy pyrkiä tästä vihan ja koston tunteesta vapaaksi! Se juuri on ihmisen aateluutta, se juuri kohottaa häntä eläintä ylevämmäksi. Minä olen Lallille antanut hänen rikoksensa anteeksi, olen unohtanut tämän ruhjotun käteni (Piispa kohotti kätensä, josta yksi sormi oli irti hakattu, korkealle ilmaan) ja Lalli on nyt minun uskottu ystäväni, korkean raadin palveleva jäsen. Ottakoot maailman ihmiset tästä esimerkin! Veljesten täytyy sopia verisimmätkin riitansa, heidän täytyy oppia unohtamaan vääryydet. "En puhu omalla suulla, puhun suulla suuremmalla, Maarian sulalla suulla, Herran hengellä hyvällä." Näin ovat teidän esi-isänne laulaneet. Se olkoon loppu minunkin virrestäni.
Kaikki nyökkäsivät päätään hyväksyvästi, punikit painautuivat penkkiä vastaan ja liikutus valtasi Lallin ja valkoiset vartiat.
— Punikit astuvat ulos, raati ryhtyy neuvotteluun, lausui pyhä
Henrikki kaikuvalla äänellään.
Punikit poistuivat ja me kaikki nousimme hiukan jaloittelemaan. Maunu piispa vei Väinämöisen syrjään ja näkyi nuhtelevan häntä. Neidit Vuori ja Koski utelivat vielä tarkemmin minulta punikkien suhtautumisia turvattomia naisia kohtaan ja minä ilolla totesin heidän lausuntonsa oikeiksi. Pyhä Henrikki tiedusteli, olinko hänen puheessaan huomannut objektivirheitä. Minä olin ihmetellyt pyhän miehen virheetöntä suomea, jota harvoin maailmassa saa kuulla hänen arvoisilta henkilöiltä.
— Istunto jatkuu, lausui taas pyhä Henrikki.
Asetuimme istumaan ja puheenjohtaja alotti:
— Mielestäni kaikki nämät punikit joutuvat sielunvaellukselle puhdistumaan ja sivistymään, mutta vaikeutta tuottaa heidän suuri laumansa. Mistä nyt saada miehiä, joihin ne lähettää. Niistä on aina puute. Kanssaihmisten arvosteluun ei aina ole luottamista. Olemme usein todenneet, käyttämällä kaikkialle, yksinpä salaisimpiin soppiin tunkeutuvia kaukoputkiamme, että mies, joka maailmassa kulkee korkeimman kunnian esikuvana, kiikarin läpi katsottuna paljastuu ulkokullatuksi veijariksi. — Mutta koska meillä tässä sattuu olemaan tuores tulokas maailmasta, niin ehkä käännymme hänen puoleensa. Hänellä varmaan on henkilötietoja juuri sellaisia, joita kaipaamme. Pyydän Teitä hyväntahtoisesti lausumaan ehdoituksia. Tahdon edeltäpäin huomauttaa, ett'ei niillä henkilöillä, joihin sielunvaeltajat lähetetään, tule olemaan mitään tuntua siitä, että heissä asuu vieras henki. Tämä henki vaan joutuu näkymättömässä muodossa olemaan joka hetki hyvän suojeluspatroonansa ajatusten ja aivoitusten sivistävän vaikutuksen alaisena.
Kavahdin pystyyn, astuin kolme askelta eteenpäin, kumarsin kunnioittavan hitaasti ensin pyhälle Henrikille, sitte ijän mukaan kaikille muille raadin jäsenille, sitte Neideille ja Sipille ja lopuksi tein syrjäkumarruksen Lallillekkin, joka kumarsi vastaan niin, että takaraivo välkähti. Rykäsin ja aloin:
— Se aavistamaton kunnia, mikä minulle on koitunut, kun tässä pyhimysten, puoljumalien ja…
— Suokaa anteeksi! Me vainajat emme rakasta ylitsevuotavia imarteluja. Ehkä suvaitsette käydä suoraan asiaan käsiksi. Se on vanhaa, hyvää englantilaista tapaa.
— Kuten käskette, pyhä isä. Punikit ovat anarkisteja. Eivät tunnusta mitään esivaltaa, eivät tottele omia valitsemiaan johtajiakaan, vaan tahtovat aina itse olla määräämässä kaikki asiat omien itsekkäitten pyyteittensä mukaan. Rohkenen sentähden esittää, eikö olisi soveliasta hakea sellaisia henkilöitä, jotka rakastavat kunnioittaen kumartaa korkeaa esivaltaa ja sen johtohenkilöitä. Sellaisten ruumiissa punikeista lähtenee jos lähteäkseen tuo epäterve anarkistinen harhaoppi. Meillä on Suomessa tätä nykyä syntymässä vankka monarkistinen puolue, jonka tunnuslause on vanha kreikkalainen oppi: "uk agaton polykoirana, heis koiranos esto" (Maunu piispa, Agricola, Porthan ja Europaeus nyökäyttivät tyytyväisinä päätään) suomeksi: monivaltaisuus ei ole hyvä, yksi hallitsijana olkoon. Monet valtiolliset puolueet ovat jo hyväksyneet ja omaksuneet tämän opin. Niinikään monet sanomalehdet saarnaavat sitä. Suomalaisista Uusi Päivä ja Uusi Suometar, ruotsalaisista Hufvudstadsbladet ja Dagens Press. Lähettäkäämme punikit näiden lehtien toimittajien ja aputoimittajien ruumiisiin. Sitä paitsi ovat monet kansalaiset julkisesti lausuneet mielipiteensä samaan suuntaan. Näistä saamme jo satoja monarkisteja, joihin punikit menestyksellä voi sijoittaa.
— Ettekö voisi mainita joitakin monarkistien nimiä, kysyi pyhä
Henrikki.
— Voin kyllä. Erittäin monarkistinen sekä ulkomuodoltaan että ajatustavoiltaan on senaattori Heikki Renvall. Hän sitä paitsi on tarkasti perehtynyt siihen, miten suuressa maailmassa käyttäydytään. Vaikka en ylimalkaan tahtoisi suositella hengen miehiä punikkien tyyssijoiksi, he kun tavallisesti ovat häilyvien ja kiihkeitten tunteitten vallassa, katsoisin kumminkin puhtaasti korkeakirkolliset sopiviksi. Valtiopäivien puheenjohtaja, teologian tohtori Lauri Ingman, on mies, jonka sielussa vallankumoukselliset mielipiteet eivät koskaan ole kierineet. Hyvä tuttavani, prof. Theodor Homén ei myöskään ole unhoitettava. Punikkien vankinakin hän henkensä uhalla kieltäytyi maksamasta lunnaita punaisten rikosoikeudelle. Suulaat tuomioherrat joutuivat liukkaassa kielenkäytössä alakynteen pieksämäkeläisen prof. Homénin kanssa. Muita en tällä haavaa muista, mutta ehkä myöhemmin saan antaa nimet ja osoitteet arvoisalle herra sihteerille.
— Mutta kun nyt punikkien joukossa tavataan paljon sellaisia, jotka suorastaan ovat rikoksellisia luonteita ilman mitään valtiollisia pyrinnöitä, ettekö niillekin tietäisi neuvoa osoitteita.
— Siinä tapauksessa, että yhteen henkilöön voi sijoittaa useampiakin — — —
— Se käy kyllä päinsä, jos henkilö on kaikin puolin taattu, selitti pyhä Henrikki.
— Tahtoisin esittää Neiti Mathilda Wreden.
— Oivallista, huudahtivat kaikki. Hän ottaa varmaankin parantaakseen viisi Kakolasta karannutta. Mainio ehdoitus! Olkaa hyvä, jatkakaa!
— Niinkuin jo sanoin, hengen miehiin ei ole luottamista. Voi kyllä joskus onnistua, mutta voi sattua aivan hullustikin. Mutta sensijaan luotan täydellisesti filosofeihin. Meillä on koko joukko filosofeja Helsingissä, toinen toistaan arvokkaampia, tasaisempia ja taatumpia. Teillekin heidän nimensä kaiku on ylettynyt, niin että selkiän nimiä mainitsemasta. Tahtoisin vaan huomauttaa kahdesta nuoremmasta. Filosofiian dosentti Z. Castrén on jättiläinen sekä maailmankatsomuksen syvyydessä että personallisessa hyväntahtoisuudessa. Ehdotan ainakin kahta virvahenkeä häneen.
— Miksei kolme, neljä, kuului ääniä.
— Varmasti hän ne neuvoo, vaikka viisi. Toinen esteettinen filosofi, germanologi, monarkisti, dosentti K.S. Laurila, on ehdottomasti ensimäinen parantamaan rikoksellista, jota vaivaa hypokondria ja unteloinen rikoksellisuus. Ehkä saan ehdottaa kolmea?
— Mutta jos kirjailijoita ja runoilijoita punikkien joukosta ilmeneisi, ketä silloin neuvotte?
— Juhani Aho on paras. Hän on taistellut heitä vastaan yhtä paljon ymmärtämyksellä kuin lujuudella. Ehdotan viis — Valkosen armeijan Tyrtaios, Ilmari Kianto.
— Herra puheenjohtaja, kuului neitien istuimilta. Perustelematta mielipidettämme sen tarkemmin, pyydämme, ettei Kiantoa oteta huomioon.
Louhi pyytää puheenvuoroa.
— Kannatan Kiantoa. Kuka on kauniimmin ylistänyt minun kotiseutujani kuin hän, kuka on porosta, lempieläimestäni, ennen kirjoittanut kokonaisia nidoksia, niinkuin hän. Yksi Kiantoon!
Väinämöinen pyytää puheenvuoroa:
— Kannatan Kiantoa. Kuka on ennen lennokkaammin kirjoittanut minun kansastani, Vienankarjalan laulavasta rodusta kuin hän, Vienankarjala on Kiannon henkinen maaherrakunta. Vienan kysymys on nykyään päiväjärjestyksessä. Sieltä on jo tullut punikkeja. Kaksi Kiantoon!
— Non passumus, sanoivat piispat.
— Kuinka prof. Porthan äänestää.
— Yksi Kiantoon!
— Siis kolme kolmea vastaan, sanoi pyhä Henrikki. Puheenjohtajan ääni ratkaisee. Ei yhtään Kiantoon! — Olkaa hyvä jatkakaa.
— Jos kirjailijoitten joukossa tavataan sellainen, joka aina valittaa ja runoissaan tuon tuostakin pistää itkuksi, joka, sen pahempi, usein sattuu, ehdottaisin vaelluspäämääräksi Helsingin Sanomain Tiitusta. En henkilökohtaisesti tunne häntä, mutta kirjoituksistaan päättäen hän on samalla jumalaa pelkääväinen ja iloinen. Joku itkevä romanttiko siis häneen, jos suvaitsette. Ehkä kaksikin.
— Kiitämme hyvistä neuvoistanne. Istunto on lopussa. Huomenna täsmälleen klo 2, sanoi pyhä Henrikki.
Puheenjohtaja nousi pystyyn, tuli kättelemään minua ja sanoi:
— Siis huomenaamuna klo 6 pieni luento niistä objektisijoista. Ettekai pidä aikaa liian varhaisena. Keskiaikana alettiin työt jo klo 4:ltä aamulla.
— E-en suinkaan. Saavun täsmälleen. Kai Väinämöinen herää.
— Hän nousee jo klo 2:lta. Sellainen oli tapa pakanuuden aikana.
Minä annoin Porthanille joukon kunnon miesten, monarkistien, tyynempien runoilijoitten ja kirjailijoitten sekä siveellisten merkkimiesten osoitteita, joitten mukaan seuraavan päivän istunnoissa vaellus oli määrättävä. Lalli kulki siitä ohitse. Minä kättelin Lallia ja kysyin, kuinka Kerttu jaksaa.
— Aivan mainiosti. Kerttu hoitaa pyhän Henrikin taloutta ja minä olen linnan talonmies ja sen ohella täällä yleinen syyttäjä.
— Onko teitä vaellutettu?
— Minä vaelsin läpi kaikki katoliset piispat ja pääsin tänne vasta luterilaisen Isak Rothoviuksen kuoltua. Kerttu kulki piispojen taloudenhoitajattarissa, mutta selkisi jo aikasemmin, piispa Martti Skytten kuoltua. Nyt piispa pyhimys ja me olemme parhaita ystäviä. —
Läksimme Väinämöisen kanssa kotia ja jo klo 8 hän oli istunnosta väsyneenä nukahtanut.
KÄYNTINI AINOLASSA.
Heräsin taas aamulla anivarhain Väinämöisen hyrinään. Tänä aamuna sanat kuuluivat:
Elä muille neito nuori kuin minulle neito nuori kanna kaulan helmilöitä rinnan ristiä rakenna.
— Paljonko, isä hyvä, kello on.
— Nouse vaan pystyyn, kohta on sinun lähdettävä pyhän Henrikin neuvontaan.
Laitoin itseni järjestykseen, kulin sillan yli raatisaareen ja saavuin pyhän Henrikin linnalle. Linna oli mukulakivistä rakennettu jokseenkin Turunlinnan ikävään malliin. Seinät olivat yli 2 m paksut ja linnan ovi oli tyrmiä, lavea, korkea ja vahvasti raudoitettu, niin että ainoastaan vanha Lalli pakana sitä jaksoi availla ja sulkea. Soitin ovikelloa, joka pomisi linnan pihalla kuin emäseurakunnan kirkonkello ja Lalli tuli aukaisemaan.
— Huoment', sanoi Lalli, pyhä Henrikki varttuu lukukammitsass'. Kuules
Kerttu, vie tämä ihmislapsi pyhän isän tyvö.
Kerttu oli vankkatekoinen, leveä nainen, Kokemäenjoen laakson rotevinta emäntätyyppiä. Hän vei minut pyhän Henrikin lukukammitsaan, joka oli munkin yksinkertaisesti kalustettu koppi. Akkunansyvänteessä oli pöytä ja tuoli, ja pöydällä joukko pergamenttiin nidotulta teoksia. Kerttu naputti eräälle sivuovelle, pyhän Henrikin makuuhuoneeseen, ja supatti:
— Ottaaks' pyhä isä ouroi vastaan?
— Onko hän se ihmislapsi, jota varron.
— Kyll' hän vaan ihmin' on, mutt' ei hän vallan laps' ole.
— Tulen heti.
Samassa pyhä piispa tulla tupsahti sisään ja kysäisi heti.
— Kuule ihmislapsi! Olin juuri tarkastamassa eilistä pöytäkirjaa. Siinä sanotaan: "punakaartilaisten piti, mennessään kaupunkiin viedäkseen miestä tuomiolle, roistojen pakoituksesta ampua tavaksi tullut selkäkuula syytettyyn." Voiko sanoa: viedäkseen miestä?
— Voi.
— Voiko sanoa: viedäkseen miehen?
— Voi.
— Voiko sanoa: viedäkseen mies?
— Voi.
— Mikä ammattiopettaja sinä olet! Sinähän annat sanoa miten vain. Se on sitä uudenaikaista löyhyyttä, luonteettomuutta ja hataruutta, jota minä en suvaitse. Meille opetettiin siellä Englannissa varmat säännöt latinankielessä, ja Herra armahda, jos niitä loukkasi.
— Pyhä isä! Kysytään Kertulta. Hän on kuuluisan suomenkielen tutkijan, professori Emil Nestor Setälän mahdollinen esiäiti.
— Kerttu, kuinka sanotaan? Sanotaanko miestä, miehen vai mies, kysyi pyhä Henrikki.
Kerttu niiasi syvään ja sanoi:
— Ne roistot olisi pitänyt ammuta.
Pyhä piispa ja minä katselimme toistemme kotvan ajan.
— Minunhan piti sen tietämän jo etukäteen. Ei Kerttu tajua kieliopin kysymyksiä, sanoi pyhä Henrikki.
— Pyhä isä! Ei sovi sanoa sen, pitää sanoa se, joll'ette pahastu.
— En luota enää sinuun. Odotan Setälän saapumista. Onko hän vielä hyvissä voinnissa?
— Aivan erinomaisissa. Ehkä saapuu 50 vuoden perästä.
— Jään odottamaan. Viisikymmentä vuotta Tuonelassa on kuin häviävä hetkinen maailmassa.
— Rohkenenko olettaa, että minun apuni nyt on tarpeeton.
— Tietysti, tietysti. Terveisiä Väinämöiselle!
Piispa ojensi kätensä, jota suutelin ja läksin.
— No mitenkä opetus sujui? kysyi Väinämöinen kun astuin pirttiin.
— Huonosti, huonosti. Opettaja työnnettiin pellolle.
— Semmoista se on se viisasten saivartelu. En minä vaan milloinkaan ole päätäni vaivannut sillä, mikä on oikein mikä väärin. Jos seutukuntalaiset miten sanovat, ka, se on oikein.
— Niin minäkin. Mutta sinun Kalevalassasi sanotaan näin:
"En ollut minä tuleva
Lohi leikkaellaksesi
Kala palstoin pannaksesi"
kuinka voi sanoa "lohi" ja "kala", eikö pitäisi sanoa "loheksi", "kalaksi".
Väinämöinen ummisti silmänsä, tapasi molemmilla kämmenillään päätään ja huokasi syvään:
— Niin, typerä olin silloin. Miksi en pitänyt kiinni sitä lohta, sitä kaunista kalaa. Jos sen arvasin tehdä, olisi Aino nyt minun kainaloinen kanani, minun pirttini pyyhkijä, sijani levittäjä, mesileivän leipojani. — Oi voi, minua, ukko utraa, vähämieltä poloista!
— Jää hyvästi, surun sulho. Lähden Impi Mariaa tapaamaan.
— Viivy, viivy hetken aika! — Sano tyttösi leikkitoverille terveiset, terveiset sulholta sulottomalta.
Kun olin päässyt sillan yli ja kääntynyt Ainolaan päin, näin punakaartilaisen istuvan viertotien syrjässä kivellä kukkivan tuomen juurella. Hänellä oli tuomenkukka kädessä ja silmistä kiilsi vesikarpalot.
— Mitä suret, vainaja, kysyin.
— Onpa syytä surrakseni.
— Suretko punaisten onnetonta sodankäyntiä?
— En sitä sure, suren punaisten suuria erehdyksiä. Minä liityin punakaartiin muka valmistaakseni köyhille siedettävämmät elinehdot maailmassa. En uskonut taivaallisiin onnenlupauksiin, joita virallisesti saarnattiin. Vaadin onnenehtoja jo maailmassa. Ja mitä sain kokea punakaartissa? Helvetillisiä tuskia. Kaikki ajattelivat vaan ryöstöjä ja ryöstömurhia. Tuskin kukaan suuren, jalon asian ajamista. Kauhukseni huomasin, että olin joutunut väärään sakkiin. Mutta peräytymistä, poistumista ei voinut enää ajatella. Kaksi kuukautta kuljin kuoleman tuomio alituisesti soivana korvissani. Sinä olet petetty, olet luottanut asian oikeuteen. Suomukset putosivat silmistäni, minä näin vain veripirun irvistelevän ikeniään. Nämät näyt eivät suo minulle rauhaa.
Miestä vavistutti, painoi tuomentertun kasvoilleen. Hän jatkoi:
— Mutia vielä hirvittävämpi oli hengen lähtöni. — Jouduin vangiksi itäisellä Uudellamaalla. Meitä oli toistakymmentä vankia, minä johtaja, muut miehistöä, osaksi ryöstäjiä, osaksi murhaajia. Nämät minun sotilaani olivat jo aikoja sitte murhanneet minun sieluni. En saanut heitä talttumaan. En päässyt päällikkyydestä. En iljennyt jättää tointani. Minäkö pakenisin paikastani, jota olin kuvitellut niin kunniakkaaksi! — Kun kuolemantuomioni julistettiin, riemastuin. Nyt selkiän kunnialla hirvittävästä hommastani, ajattelin itsekseni. Mutta seurasi vielä kauhun yö. Kolme pappia hääräsi koko yön kanssamme, tarjoten lohdutusta ja kirkon armonvälineitä. Muut tunnustivat syntisyytensä, ryömivät ristin juureen ja nauttivat pyhää ehtoollista.
— Minusta loppu oli sellainen kuin olla pitää. Ryövärit ovat aina ennen hengen lähtöään turvaantuneet ristin apuun, kuitaten sillä kaikki rikoksensa, vahvassa toivossa päästä, pahoista teoistaan huolimatta, nauttimaan taivaan tarjoamia nautinnoita, keskeytin surullista vainajaa.
— Minusta taas sellainen on kevytmielistä menoa. Ensin rikkoa kaikkia ihmisyyden lakia vastaan ja sitte livistää muka armonvälikappaleitten avulla, kuten koira veräjästä, riemun tanhuille.
— Vallan oikein. Heidän tekonsa oli ollut aasialaista barbariiaa, kuittaus myöskin ijänikuista aasialaista tapaa ihmiskunnan kehittymättömimmiltä ajanjaksoilta.
— Mutta minä en suostunut tähän. Rosvot olivat vihanneet minua koko sodan ajan, nyt ne päälle päätteeksi halveksivat minua, kun en pyhää ehtoollista nauttinut. Minä tiesin taistelleeni hyvän aatteen puolesta, vaikka kunnottomien rikoksellisten seurassa, enkä siis tahtonut alentua anteeksi pyyntöön enkä armoa anomaan. Päätin kuolemaa pelkäämättä sovittaa onnettoman erehdykseni, enkä mitään rikosta. — Papit sanoivat minua kaikkein paatuneimmaksi. En virkkanut tähän mitään. Menin kuolemaan pää pystyssä mutta katkeralla mielellä. Se yö oli kumminkin tuskainen yö. Hammasta purren kestin nämät hirvittävät tunnit. Aamun vaietessa pelasti kiväärinkuula minut kärsimyksistäni. — Nyt kysyn sinulta inehmo, olinko paatunut?
— Et ollut. Surkuteltavan onneton ja turvaton olit. — Mutta luulitko todellakin, että köyhien tila parannetaan pistimillä? Ei pistimillä muuta tehdä kuin murhataan.
Mies purskahti itkuun. Samassa kuului korviini iloinen laulu kaukaisuudesta. Kuulin sanoja, ruotsalaisia ja suomalaisia:
"Väva vallman, slå tillsamman
Låt skidorna gå, gå."
ja
"Vedän verkaa, kudon sarkaa
Anna sukkulan lentää".
Ja naurunpyrskytykset ja ilon huudahdukset keskeyttivät aina tuon tuostakin laulun.
Kuljin ääntä kohti. Eräällä pihalla leikittiin "Vedän verkaa". Valkokaartilaisia piha täynnä ja tyttöjä kymmenittäin. Ylinnä muita kieppui Aino ja hänen rinnallaan Impi Maria. Impi Marian posket punoittivat ja hänen tukkansa liehui kuin liinakon harja.
Nuoret riemuitsivat oikein taivaallisen huolettomuuden pyörteessä. Valkoset hampaat välähtelivät Pohjantähden tuikeassa valossa. Siellä nähtiin kaikkia Suomen uusia sotilaspukimia. Oli Vöyrin koululaisia, oli Saksan jääkäriä, oli Härmän, oli Nivalan nuorukaisia, oli Sigurdsin poikia, oli Nickbyn sankaria! Kaikki siinä kahdenkymmenen ikävuoden taitteessa. Tyttöset taas Karjalan, Savon, Pohjanmaan ja Lapin nuoria impysiä, Ainon leikkitovereita, kaikki alle 20:n vuoden, Impi Maria nuorin.
Minuun tarttui nuorten riemastus. Sain vastustamattoman halun häiritä heitä pitämällä puheen. Tosin sisäinen ääni varoitti: "elä puhu, anna nuorten iloita. Et sinä muuten osaakkaan puheita pitää. Sinulta puuttuu juhlallisuuden ontto, taivaallinen lahja. Et sinä osaa sinkauttaa suustasi juhlavalheita sillä vakaumuksella, jota siihen vaaditaan. Tiedäthän sinä, että kun olet koettanut syytää ulos suustasi juhlakoristeita, niin kaikki kuulijat heti ovat huomanneet, ett'et itsekkään niihin usko. He ovat nauraneet sinulle. Onnistuneelta juhlapuhujalta vaaditaan kyky luulotella ihmisille, että hän puhuu tosissaan." Mutta minä puollustin puhehaluani sillä, etten ollenkaan aijo valehdella. En malttanut, rykäsin ja huusin:
— Nuoret ystävät!
Kisailijat herkesivät hyppimästä, seisattuivat ja katsahtivat minuun.
— Setä, aijotko puhua leikkiä vai totta, huudahti Impi Maria hätäissään.
— Totta tällä kertaa, mikäli mahdollista. —
"Miksis' peljästyitte kuullessanne minun alottavan puhetta. Elkää peljätkö! En minä aijo riitaisella enkä kiukkuisella äänellä pitää puhettani, niinkuin entisessä kotimaassamme, Suomessa, on tapana juhlapuhujilla, eikä minun puheeni tulee olemaan peninkuormien pituinen. Rauhoittukaa sydämmissänne ja ottakaa vähemmän totinen kasvojenilme käytäntöön, sillä minä aijon puhua teille ilosta. Ilo on voiman todistus, ilo on terveyden todistus, ilo on hyvän omantunnon merkki. Suru taas on joko voimattomuuden, sairauden tahi synnin tunnon todistus. Teidän äänistänne kuulin, piiriä pyöriessänne, viattoman ilon helyä. Olen kuullut, että teidän valkoisessa leirissänne aina vaan kajahti ilon äänet. Riemulla ja laululla läksitte tuleen, laululla vietitte harvat lomahetkenne. Runoja, mieltä karkaisevia, mieliä virkistäviä, sydämmiä rohkaisevia pursusi huuliltanne. Siinä selitys teidän arvoituksen tapaiseen menestykseen. Ilo se oli, mikä teille voiton toi, sillä ilo on, niinkuin jo sanoin, inhimillisen kaikinpuolisen hyveen näkyvä, eli oikeammin, korvin kuultava ilmaus. Iloinen ihminen on voittamaton elämässä, voittamaton kuolemassa, autuas kuolemankin jälkeen. Te ammuitte haulikoilla ja huonoilla oravapyssyillä, vastustajanne viimeaikojen kehittyneimmillä murha-aseilla, mutta sittenkin piditte puolianne. Ilo oli teidän aseenanne, riemu teidän läpäisemätön kilpenne. Ilon jumalallinen kipinä oli tipahtanut taivaasta teidän keskellenne, se teitä valaisi, lämmitti ja ohjasi. Miksi sallimus teille tämän kallisarvoisen lahjan soi, miksi sen riisti vastustajiltanne? Siksi että te puollustitte maailman pyhintä alttaria, kotilieden pyhää tulta. Tämän lieden ritarit saavat aina taivaista vahvimman aseen tuekseen, kaikki vastukset voittavan ilon. Tehän olitte punaisten lihallisia veljiä, heidän hengenheimolaisiansa, monet teistä heidän säätyläisiänsäkin, Suomen eteenpäin pyrkiviä työläisiä! Mikä nosti teidät aseisiin? Se, että nämät harhaanjohdetut veljenne pyrkivät ryöstöillä, murhapoltoilla, väkivallalla ja väkirynnäköillä solvaamaan ja häpäisemään rauhallisten ihmisten kotiliesien pyhyyttä. Se pohjolan sankareille antoi kiivastuksen pyhän riemun, jota vastaan kaikki hornan tulikirnut turhaan savuaan ja surmaansa suitsuttivat. — Saapuessani tänne teidän ilonpitoonne, tapasin tässä viertotien syrjässä onnettoman punikin, joka kyyneliä vuodatti kukkivaan tuomenterttuun. Hän itki sitä, että oli joutunut sakkiin, josta ilo oli karannut ja suru astunut sijalle. Hän oli mennyt sotaan puollustaaksensa, niinkuin tekin, muka köyhien lieden pyhyyttä, mutta huomasi kohta, että oli joutunut pahantekijöitten leiriin. Pahantekijät ovat maailman surullisinta väkeä. Ei murhamies naura, ei murhapolttaja riemuitse, ei kiduttaja ilakoi. Hän on surullisen haahmon ritari. Ja sellainen ritari on jo maailman alusta tuomittu menehtymään. Joka miekkaan tarttuu murhatakseen, hävittääkseen ja ryöstääkseen, se varmasti miekkaan hukkuu. Se on maailmanjärjestyksen kirjoittamaton perustuslaki. Sentähden punikit eivät koskaan näyttäneet iloista naamaa, ei edes silloinkaan, kun he, valheisiin nojaten, luulivat olevansa Suomen herroja. Kulmien alta he mulkoilivat, aseet painoivat heidän olkapäitään, ilo oli hyytynyt huulille, ei riemulauluja kurkut toitottaneet. Kalman uho kävi koko heidän olennoistaan, surullisen haahmon ritareista. Murhe ja suru on kuoleman vanhemmat, kalman katku tulee surullisen ruumiista. — Mutta te iloiset miehet, hakekaa murheen murtama luoksenne, asettakaa hänet riviinne ja pyörittäkää piirissänne. Ilonen ihminen ei jaksa vihata, ilonen kykenee anteeksi antamaan. Ilo on ihmisen aateluuden merkki, pitäkää ilostanne kiinni, niin pysytte aina ihmisinä."
Heti Aino ja Impi Maria ääntelivät yhteen suuhun:
— Missä punikki, missä punikki istuu.
— Tuolla tien vieressä.
Samassa hyökkäsivät tyttöset tielle ja hetken perästä vetää retuuttivat vastaan karustavaa punikkia perässään.
— Hei punikki, käy karkeloon! huusivat Karjalan pojat.
Mutta punikki vaan murjotti. Ei sanonut mielensä tekevän.
— Mitäs se poju kainostelee, käy leikkiin, manasivat Savon jääkärit.
— Minulta ilonlyönti unohtui murhamiesten sakissa. En ottanut tyrkytettyä ehtoollista maailmassa, enkä nyt naura, en tanssi.
— Tee tahtosi, sanoivat Kajaanin sissit. Käy sitte katselemaan, kun et tanssia kehänne.
Piiri alkoi uudelleen. Laulu niinikään. Yleinen naurun rämäkkä puhkesi ilmoille kun Impi Maria lauloi:
Ja he laskivat laivansa rannoille
Kävit maalle-e astumaan
Ja se nuorempi kreivistä kaikista
Sattui pahasti kastumaan.
Olin tytön lapsenmieltä puhtaana säilyttääkseni opettanut hänelle tällaisen viattoman loppurivin. Muut huusivat täyttä ääntä:
Tuli minua kihlaamaan.
Niin setä on opettanut, puollustihe Impi, kainoudesta ja häpeästä menehtymäisillään. Luuli laulaneensa perin sopimattomia.
— Oikein lapseni! Niin se onkin lapsen suussa, myönsivät Härmän pojat.
Ruvetaan leikkimään panttileikkiä!
— Ruvetaan, ruvetaan, huusivat nuoret yhdestä suusta.
Kaikki juoksivat suureen suppilokatajan pyörylään, jossa oli istuinpenkkejä ympyrässä. Punakaartilainen vaan jäi kivelle istumaan.
— Punikki se! Tule mukaan! Juutastako sinä siinä ronkloot? Tanssitaan oikein lahtarinpolska! huusi eräs savonjääkäri.
Tämän hän sanoi hyvällä sydämmellä ja iloisella naamalla ja punikki lähti mukaan.
Panttileikki pantiin alulle. Minä olin nyt mukana, mutta punikki istua murjotti penkillä. Lunastettiin pantteja monenmoisella tavalla. "Tehtiin siltaa", "Soudettiin kirkkovenettä", "Mansikoita poimittiin lumen alta". Minulle sattui onni, että Ainon piti "nostaa tikku lähteestä". Minä sain tikun suuhuni, mutta eräs Karjalan veitikka oli vuollut niin lyhyen tikun, että se hävisi täydellisesti huulieni väliin. Ainon piti hampaillaan ottaa tikku suustani. Sehän oli naamioittu tapa saada suutelu. Mutta leikin lait olivat ankarat Tuonelassa yhtä hyvin kuin maailmassakin. Kaartilaiset eivät sietäneet lakien loukkausta.
— Mutta ei herralla olekkaan tikkua! Minä en näe tikkua suussa, sanoi
Aino ja varjosti silmiään aivan kuin Takasen kuvanveistoksessa.
— Ei tikun tarvitse näkyä, huusivat pojat, ei tarvitse!
— Ei tarvitse, huusi Impi Maria ja hyppi tasakäpälässä korkealle ilmaan edestakasin, edestakasin.
Lapsi viattomuudessaan iloitsi minun muka kohta ilmenevää kainouttani.
Mutta Aino vaan vitkasteli, kiemurteli ja punasteli.
— Ehkä Aino tahtoo ottaa tikun jonkun nuoren pojan suusta, ehdotin jalomielisesti kyllä, mutta Aino tiuskasi:
— En ollenkaan nuorilta pojilta! Otan siltä, keltä leikin laki määrää.
Kaksimielinen, tosinaisellinen julistus!
Aino hiipi askeleen eteenpäin, taas perääntyi. Otti neljä viis askelta, ja karkasi hurjaa kyytiä takasin. Mutta nyt pojat olivat kiertäneet piirin Ainon selän taakse ja Aino joutui poikain käsiverkkoon. Aino punastui ja loi silmänsä vuoroon ylös vuoroon alas. Aino teki temppunsa aivan erinomaisesti. Hän oli Ida Aalbergin johdolla jo harjoittanut suurella menestyksellä näytelmäkappaleen "Ensi lempi". — Vihdoin rohkaisi Aino mielensä ja tuli aivan eteeni. Impi Maria huusi kohti kurkkuaan ja hyppi tasakäpälässä. Aino supisti suutaan ja huulemme jo sattuivat yhteen. Taas hän vetäytyi poispäin. Aivan kuin näyttämöllä. Minä koetin näyttää lyhyttä tikkuani huulin välistä. Nyt Aino avasi hampaansa ja painoi suutelon huulilleni. Suojeluskaartilaiset seisoivat ahtaassa piirissä hänen takanaan. Punikkikin oli noussut pystyyn ja minä näin hänen hymyilevän. Minä kädelläni pidin Ainoa takaraivosta kiinni ja pörrötin hänen tukkaansa.
— Purkaa kovasti tikusta, huusivat Härmän pojat minulle.
Ollappa Väinämöinen minun vaatteissani, ajattelin, ja samalla veti Aino neiti tikun suustani.
— Hurrah, hurrah, hurrah, huusivat kaikki riemun vallassa. Aino sai tikun! Aino sai tikun.
Mutta samassa syntyi syvä äänettömyys. Pojat ja tytöt katsoivat hiekkaan. Aino seisoi kädet sojona alaspäin, ja oli kuin käärmeen pistämä. Verkalleen aukenivat piirin sankat rivit oikealle ja vasemmalle. Oikealta lähestyi Neiti Vuori, vasemmalta Neiti Koski. Neiti Vuoren mustat kiharat olivat tavallista kippurammassa ja Neiti Kosken valkoiset samanlaiset töyhtöilivät irrallaan siveellisestä kauhusta.
— Soo-oh! Näinkö Te vastaatte siihen luottamukseen, minkä me Teidän siveelliselle vakavuudellenne annoimme, sanoi Neiti Vuori ja loi minuun säihkyvät mustat silmäyksensä.
— Luottamuksenko? En ole koskaan aavistanutkaan nauttineeni sellaista arvoisain Neitien puolelta. Voiko ylimalkaan kukaan terve mies päästä tällaisesta luottamuksesta osalliseksi Teidän taholtanne. Jos minulle sellaista on suotu, niin kiitän siitä nöyrimmästi. Olen kumminkin aikonut elää loppuikäni tätä luottamusta paitsi.
— Te olette päälle päätteeksi koppava, sanoi Neiti Koski. Kuinka Ainon tukka on noin pörhöllään? En nähnyt oikein tapahtumaa, kun sankka piiri ympäröi teidät. Mitä teitte Ainolle?
Impi Maria oli hiipinyt viereeni ja piti minua kädestä kiinni ja katsoi peljästyneenä raivostuneisiin neiteihin. Mutta Härmän pojat alkoivat uljaasti minua puolustaa, savolaiset anastivat heiltä suuvuoron ja kun karjalaiset yhtyivät leikkiin, syntyi sellainen sanahelinä, että Neidit ja minä pitkät ajat pakostakin seisoimme tuppisuina.
— Niin, mutta suutelitteko Te Ainoa? kysyi Neiti Vuori.
— En. Aino veti tikkua lähteestä ikiaikuisen viattoman leikin järkähtämättömien lakien mukaisesti.
— Vanha mies ja kehtaa antautua tuollaisiin rivoihin leikkeihin. Ettekö tiedä, että me suuren raadin määräyksestä olemme saaneet tehtäväksemme vaalia tämän nuoren tytön, Aino Joukamoisen, tuonelanvaellusta, niin että hänen turmeltumaton sielunsa pysyy kaikesta epäsiveellisestä tahrasta vapaana, sanoi Neiti Koski.
— Aino parka, huokasi eräs savolainen.
Neidit kääntyivät ääntä kohti ja kaamea hiljaisuus laskeusi yli koko kiihkeän nuorisoparven. Samassa kuului kaukaa laulunjorotusta:
"Nei-jot niemien nenissä
katselevat, kuu-unteleevat."
Väinämöinen istui ilokivellään siellä Tuonelan mustan virran toisella puolella, näki suuren nuorisoparven ilakoimassa Ainolassa ja päästi kaihomielisen sävelen laulupaaeltaan.
— Niin. Meidän tilanteemme on toivoton, lausui närkästyneenä Neiti Vuori. Tuolla vanha pakana mörisee, tässä uusi pakana punehtumatta seisoo, vaikka itse teossa tavattu on. Ja meidän on pakko aina vaan ajattelemaan, kuinka sukupuolisiveys saataisiin maailmassa ja taivaissa sille korkealle, ehdottomalle kannalle, jolle Herramme ja Mestarimme…
— Hyss', hyss', sitä nimeä ei saa taivaassa mainita, sanoi joku.
— Hyvät Neidit! Uskallanko antaa pienen neuvon? Elkää ajatelko niitä asioita ollenkaan. Ne ovat ajattelijan hermostolle hyvin epäterveelliset. Minun kokemukseni maailmasta on se, että siveellisyyssaarnaajat liian paljon ajattelevat epäsiveellisyyttä.
— Ymmärrättekö, että tuollaisilla saivarteluillanne loukkaatte meitä? kysyi Neiti Vuori.
— En tahdo loukata. Säännöstä on poikkeuksia. Luen Teidät poikkeuksien joukkoon.
— Te olette epäsiveellinen ihminen, huudahti Neiti Koski.
— Ei se mies ole epäsiveellinen, joka lapselleen opettaa: "sattui pahasti kastumaan", silloin kun kansanlaulu sanoo: "tuli minua kihlaamaan", huusi totinen Härmän poika.
— Se on vaan savolaisen tavallista, naamioittua rivoutta, lausui Neiti
Vuori ja käänsi minulle selkänsä.
— Ei. Ajatelkaamme vähän syvemmältä asiaa, sanoi Neiti Koski. Tuollaiset muutokset kansanlauluihin ovat aivan välttämättömät, kun ne lapsille ja nuorisolle tarjotaan. Minä monta kertaa siellä maailmassa vaivasin päätäni hakemalla muunnoksia Runebergin ja Topeliuksen runoihin. — Ja tämä Teidän keksimänne on minusta sangen sopiva lapsille.
— Topeliuksenko runoihin muunnoksia, kysyin hämmästyneenä:
— Tunnettehan runorivin "drick, njut, älska och dröm j.n.e."
— Tunnen. Mikä oli Teidän ehdotuksenne?
— En ole mikään runoilija, mutta olin tuumannut alun kuuluvaksi näin.
— "Statt, upp, lovsånger sjung".
— Mainiota, erittäin sopiva lapsille. He ymmärtävät tällaista ajatuksen juoksua niin helposti. — Mutta elkäämme häiritkö nuorisoa filosofiialla, puhukaamme siitä muualla, jos Teitä haluttaa.
— Aino ja Impi Maria menevät kahdeksi tunniksi huvilaan, sanoi Neiti Vuori. Te jääkärit saatte mennä nyt aamiaiselle. Sinä Impi Maria tulet huomenna klo 11 minun luokseni. Siellä saat tavata setäsi. — Se oli heidän rangaistuksensa.
— Sielläkö, jossa pihalla kasvaa miekkaliljoja ja "Neitsyt Maarian kämmeniä"? kysyi Impi Maria.
— Niin. — Te! Olkaa hyvä, seuratkaa meitä, sanoi Neiti Koski lyhyesti minulle.
Lähdettiin kulkemaan tuomikkokujaa myöten Neiti Vuoren huvilalle. Neidit kulkivat aivan ääneti, vilkaisematta kertaakaan minuun, joka kuljin vierellä yhtä askelta jälempänä. Se oli minun rangaistukseni.
Saavuttiin Neiti Vuoren huvilapuutarhaan. Miekkaliljat ja "Neitsyt Maarian kämmenet" seisoivat täydessä kukassa, kylminä, kalpeina, lemuttomina. Miekkaliljat, niin sanottiin minulle, edustivat vahvaa hallitusta, perittyä valtaistuinta, kämmenet taas alttaria. Molemmat Neidit olivat maailmassa olleet kristillisen maailmankatsomuksen, siveellisen elämänvaelluksen, kansallisen mielen, naisasian, y.m:n hyvän jalot esitaistelijat Suomen ensimäisillä, ykskamarisilla valtiopäivillä.
Minut viitattiin istumaan alas pöydän ääreen tuuhean sypressin alle.
Kahvit tuotiin pöydälle yhä edelleen täydellisen vaitiolon vallitessa.
Istuttiin kolmeen henkeen ja juotiin kuppi kahvia. Neiti Vuori lopetti
vaitiolon kysymyksellä:
— Tiedättekö, kuinka meidän ehdoituksemme naisen naimaijän koroittamisesta on käynyt.
— En todellakaan voi sitä sanoa. En käy valtiopäivillä milloinkaan, enkä lue muitten lausunnoita kuin E. Schybergsonin. Hän nimittäin väittää lausuvansa omia ajatuksia, muut vaan puolueensa tuumia. Ja sellaista en jaksa kuunnella. Mutta minä muistan vallan hyvin arvoisien neitien ehdoituksen. Eikö se ollut sellainen, että naisten alin naimaikä korotettaisiin 25:teen ikävuoteen, jotta tulevat äidit sekä ruumiillisesti että henkisesti olisivat täysin kypsät suureen tehtäväänsä nuorison nousevan synnyttäjinä ja kasvattajina.
— Eikö tämä tuuhea sypressi, nämät viattomat "Neitsyt Maarian kämmenet", nämät kelmeän puhtoset miekkaliljat ja tuo musta Tuonelan joki, joka rauhallisena tuolla soljuu, herätä Teissä hartaampia tunteita ja tapa Teistä leikin halua.
— Ne herättävät minussa kyllä suurinta hartautta, mutta kaikki valtiopäiväehdoitukset eivät sitä tee.
— Eikö Teidän mielestänne nuoria tyttöjä ole estettävä liian aikaisin avioliittoon, kysäsi närkästyneenä Neiti Koski.
— Mikä on liian aikaista yhdelle tytölle, on jo milt'ei myöhäistä toiselle. Luojamme ei luo meidät ihmiset samanlaisiksi, kaikkein vähemmin erotisella alalla. Kaikki yleissäännöt siis hullutuksia! Ehkä kerron tässä valaisevan esimerkin:
Te tunsitte siellä maailmassa vanhan rouva S:n. Hänellä oli koko joukon toistakymmentä lasta. Onkopa ehkä tänne saapunut huhu, että vanha rouva äskettäin kuoli 97:n vuoden vanhana? — Nuorena 16 vuotisena tyttönä ollessaan saapui naimahaluinen pappismies hänen kotiinsa ja pyysi isältä ja äidiltä tyttöä vaimokseen. Sen ajan vanhemmat eivät ymmärtäneet kieltää, sillä tyttö oli näennäisesti täysi nainen ja ripillä käynyt. Häät vietettiin ja nuori pariskunta lähti hääreissulle — minnekkä luulette? — Utsjoelle! Siis jalkapatikassa kymmeniä peninkuormia soitten ja tunturien yli, läpi loppumattomien metsien. Utsjoen pappila oli pariskunnan ensimäinen koti. — Lapsi syntyi 17-vuotiselle äidille. Kuoliko lapsi nuoren äidin puutteelliseen ruokaan? Ei, hän elää vieläkin. Sairastuiko äiti? Ei, hän eli 97:n vuoden vanhaksi. Paukkavassa pakkasessa, ulvovissa lumipyryissä elettiin vuosi vuoden perästä, ja kurki kantoi nokassaan joka vuosi uuden, virkeän lapsen. — Lapsista tuli tietysti, teidän päätelmien mukaan, ala-arvoisia olioita. Ei niinkään. Vanhimmasta tuli suuren emäpitäjän rovasti, yhdestä pojasta Suomen aikoinaan etevin kaunopuhuja, toisesta huomattava sanomalehtimies, kolmannesta kuuluisa arkkitehti, yhdestä tytöstä Suomen suurimman naisopiston johtaja. Ensimäisen luokan ihmisiä joka ainoa. Sitä paitsi Jumalata pelkääviä ja rakastavia ylitse kaikkia kappaleita. — Kun vanha rouva haudattiin joku vuosi sitte, tiedättekö kuka hänet hautasi? Se vanhin poikansa, jonka 17-vuotias äiti Utsjoella revontulien valaistuksessa oli synnyttänyt. Tämä 80-vuotias esikoinen liikkui kepeänä ja notkeana kuin kärppä vanhan äitinsä haudan partaalla ja siunasi — omasta mielestäni suorastaan pyhän ruumiin — kaikuvalla äänellä. — Tämä esimerkki murhaa kaikki ehdoitukset alimman naimaijän koroittamisesta.
— Yksi poikkeus ei muuta kuin tukee sääntöä, huudahtivat molemmat
Neidit.
— Ei niin. Mutta jos kiellätte vanhan vaimon synnyttämästä lapsia, silloin tahdon sitä tukea. Nuorilla juuri täytyy olla oikeus elää elämänsä niinkuin Luoja vaatii ja tahtoo, vanhoilla niinikään, pidättymällä. Se on sitä paitsi terveysopin vaatimus. Ja se on tärkeämpi kuin siveys. Siveyden täytyy alistua hygieniian lakien alle. Ja kullakin yksilöllä on oma hygieniiansa, siis myöskin oma siveytensä. Muutamilla naisilla ei saisi koskaan olla äidin oikeutta, lemmen oikeus kyllä.
— Te olette kevytmielinen mies, sanoivat Neidit ja karkasivat kauhusta pystyyn.
— En ole kevytmielinen. Minusta ihmisten onni on tärkeämpi kuin aasialainen siveysoppi, minä kauhistun sitä, että siveysopin epäjumalan, Moloch'in, kitaan syöstään joukko viattomia neitosia.
— Lopettakaa! Teidän puheenne on säädytöntä, tuimistuivat Neidit.
— Lopetan mielelläni. — Siis täällä saan tavata Impi Mariaa huomenna. Kysyn onko sallittua minun syleillä pientä tyttöäni tässä pyhässä yrttitarhassa. Olen sellaiseen tottunut maailmassa.
— Teidän mielipiteenne ovat kauhistaneet meitä. Tahdomme ensin neuvotella keskenämme.
He poistuivat huvilan sisähuoneisiin. Hetken perästä he palasivat ulos, ja Neiti Vuori lausui juhlallisella äänellä:
— Jos tyttö olisi omanne, olisi asia itsestään selvä, mutta kun hän on vaan kasvattitytär on asia arveluksenalainen. Olemme kumminkin päättäneet, että se saa tapahtua tytön saapuessa tänne ja samoin hänen poistuessaan Ainolaan, mutta vaan jommankumman meidän läsnäollessa.
— Kiitän nöyrimmästi jalomielisyydestänne. Siis näkemiin huomenna!
Kumarsin ja läksin.
Väinölään päästyäni rupesin ahkeraan työhön. Kirjoitin Porthanille kunniallisten ihmisten osoitteita maanpallolta. Olin jo edellisenä iltana kyhännyt kokoon sata numeroa sisältävän luettelon etupäässä opettajasäätyyn kuuluvia. Niinkuin yleensä on tunnettua sekä meidän maassamme että muualla, kuuluu tähän säätyyn yhteiskunnan kaikin puolin siveellisin aines. Ensimäiset nimet olivat veljekset G.R. ja V.T. Rosenqvist, viimeinen Paavo Virkkunen. Kun tämä osoitekalenteri julkiluettiin raadin istunnossa pääsi sen jäseniltä äänekäs ihastuksen hyrinä, ja kaikkiin tuomittiin kolme punikkia, ensimäisiin ja viimeiseen viisi. Sipi oli lisännyt luetteloon koko joukon omia tuttaviaan, mutta kun Porthan huomautti, että kaikki jo aikoja sitte olivat saapuneet Tuonelaan, luopui hän ehdokaslistastaan. — Raatien jäsenten joukossa tapaa aina hajamielisiä henkilöitä. —
KIERTOMATKOILLA.
Minulla oli isä Tuonelassa. Nuorukaisena ollessani oli hän jättänyt maailman ja perheensä vanhan hyvän ystävänsä ja lukutoverinsa, erään lääkärin, suosiollisella avustuksella. Tämä vanha toveri ja lääkäri oli alkuaan tutkinut filosofiaa, mutta sai onnettomien perheessään sattuneitten kuolintapausten järkyttämänä päähänpiston ruveta vanhoilla päivillään lääketiedettä tutkimaan. Hänestä tuli lääkäri, intohimoinen kirurgi. Kun hän tapasi vanhan ystävänsä, isäni, joka valitti liikavarpaan vaivaavan, saapui hän isäni luo ja rupesi veitsillään viiltelemään haavoja varpaaseen sekä pitkin että poikki. Mutta filosoofin veitset eivät tietystikään ole kemiallisesti puhtaat. Isäni sai verenmyrkytyksen ja kuoli kolme päivää sairastettuaan. Koska isäni oli maailmassa tutkinut jumaluusoppia ja kreikan kieltä, ja koska hän oli ollut hyvin vapaamielinen teoloogi, päätin saada tavata häntä, udellakseni, miltä maailmanmeno tuntuu haudan takaa arvosteltuna.
Menin Porthanin luo kysymään, missä isäni asustaa. Porthan oli paras Tuonelan seutujen tuntija, niinkuin hän oli eläissään oli ollut Suomen maantieteen uutterin tutkija. Porthan antoi heti tiedon:
— Hän asuu Kiialan kartanossa, erään Tuonelan joen sivuhaaran poukamassa. Kiiala kuuluu olevan hänen lapsuutensa koti.
— Niin on.
— Hän asuu siellä kasvatusvanhempiensa luona odottaen sitkeähenkisen oman perheensä saapumista Tuonelaan. Nykyään asuu Kiialassa myös hänen kasvatussisarensa rouva Edelfelt perheineen.
— Asuuko Atte myöskin siellä?
— Kuka Atte?
— Albert Edelfelt.
— Ei tällä haavaa. Hän on matkustanut vanhojen kreikkalaisten taivaaseen Castorin ja Polluksin välimaihin. Samalla kun hän siellä tutkii vanhojen kreikkalaisten taidetta, opiskelee hän myöskin kreikan kieltä. — Niinkuin tietänet, aikoi Albert Edelfelt nuorena ylioppilaana antautua kreikankieltä tutkimaan. Hän herätti suuria toiveita opettajassaan.
— Tiedän hyvinkin. Albert Edelfelt oli loistolahjaisimpia ilmiöitä, mitä Suomi äiti on synnyttänyt. Hänen äitinsä taas oli henkevimpiä naisia, mitä minä olen tuntenut.
— Kun kulet seitsemän sivujoen yli, saavut siihen poukamaan, missä
Kiiala sijaitsee. Joen vasemmalla puolella.
Kun läksin Porthanin luota, tuli hänen huushollerskansa porstuassa vastaan, niiasi ja sanoi:
— Kuulin ovenraosta, että Teillä on aikomus matkata ylämaihin. Saanko nöyrimmästi pyytää Teitä viemään sanaa eräälle tuttavalleni siellä vesikansassa.
— Missä siellä vesikansa asuu?
— Siellä missä ne suuret järvet alkavat sen seitsemännen syrjäjoen tuolla puolen. Järvien rantamilla asuu savolaisia, jotka kalastelevat aikansa ratoksi. Nuoruuden ystäväni, Paavo Korhonen, asuu siellä eräässä saaressa. Hän käy aina kalankaupalla Kiialassa. Pyytäkää häntä lähettämään muikkuja meille. Minä ja professori pidämme niin paljon muikuista, ylämaan lapsia kun olemme.
— Onko Paavonne kuuluisa runoilija, Vihta-Paavo?
— Se sama. Me olimme kasvintovereita maailmassa. En pääse häntä tapaamaan, en jouda, eikä sillan yli pääse kulkemaan. Täällä on niin ikävä! Vanhoja, ikäviä ihmisiä! Paavo oli naimaton kuin minäkin.
— Niin Lemminkäisenkin ne karkoittivat sielunvaellukselle.
— Minulla on kiire! Muikut palavat pannussa! Tässä on yksi konvehti
Paavolle viemisiksi Ristiina Tossavaiselta.
Ristiina katosi samassa kyökkiinsä.
Kulin kääntösillan yli ja poikkesin Neiti Vuoren huvilaan tapaamaan Impi Mariaa. Impi Marian ei enää sallittu matkustella kanssani. Hän oli joutunut saman siveellisen valvonnan alle kuin Aino Joukamoinenkin. Hellästi hyvästelin armasta keltakutrista, hiussoreaa tyttöäni, läksin taivaltamaan Tuonelan joen vasenta vartta.
Kulin linnojen ja mökkien ohi. Sjundbyn kartanossa näin Kaarina Maununtyttären ja koko Tottien perheen. Åke Tott soitteli luuvaloisilla sormillaan kitaraa, Kaarina istui komeassa tammituolissa harhailevin katsein, ja hänen polvillaan näin vanhan miehen punatukkaisen pään ja parran. Kuningas Erik, joka oli karkoitettu pois ruotsalaisten taivaasta ja hakeutunut tänne ainoan ihmisolennon luo, jota hän rakasti paitsi itseään. Kaarina oli kuin ilmetty Impi Maria, kultatukkainen, hiljainen, haaveileva. Kuningas Erikin Beatrice! Hänen Impi Mariansa! Näin paljon vanhan kansan ihmisiä, näin äsken Tuonelaan tullehia, näin tuttuja, näin outoja. Juttelin, puhelin ja kyselin. Paljon kuulin, paljon opin, jotka vakaannutivat sitä maailmankatsomustani, että ilo on maallisen elämän tarkoitus, eikä murhe ja suru. Että ilo on sama kuin rakkaus, että rakkaus on iloa, että ilo ja rakkaus on luomakunnan ainoa prinsiippi. Että suru ja murhe ovat kuoleman esimakua, jota tulee karttaa. Että oppi synnintunnon alituisesta viljelemisestä, murheen ja ahdistuksen tavoittelemisesta on aasialaista mätää, epileptisten ihmisten keksintöä. Maapallon verisintä sotaa käydään aasialaisen sodanjumalan nimessä. Kaikki toivoivat hänen valtansa romahtamista sodan loputtua. Sillä ainoa, mikä luomakunnassa on suurta, jaloa ja ylevää, on ilo ja rakkaus, ja sen näkyvänä symboolina on aina tuikkavat vahvuuden tähtivalot, ilon, lämmön, rakkauden, se on elämän lähteet.
En näistä kohtauksistani vainajien kanssa ja heidän opetuksistaan tällä kertaa sen enempää virka. Jatkan matkakertomustani.
Tuonelan joen vartta noudattaessani näin eräässä paikassa pitkiä, kapeita kaivoksia. Kalanistutuslaitteita. Kaivoksien ääressä hääräsi nuori mies tarmonsa takaa. Tunnustelin häntä tuttavakseni. Aivan oikein. Hän oli yksi punikkien säälittävimpiä uhreja, nuori ylioppilas Omar Stenberg.
Tässä miehessä asui elämänsä keväänä harvinaisen tarmokas henki. Hän oli saksalais-suomalaista rotua, harvinaisen onnistunutta sekoa. Ylioppilaaksi päästyään hän matkusti Rovaniemelle, osti siellä veneen ja lähti, koira ainoana toverina, sauvomaan Ounasjokea ylös. Piteli ensi kertaa eläissään sauvointa käsissään. Mutta työ tekijää neuvoo. Hän sauvoi Ounasjoen kaikki kosket ylös, 40 peninkulmaa, aina Pallastunturin rannoille. Kalasteli siellä viikkomäärät, ja laski samalla veneellä alas kaikki kosket Rovaniemelle takasin. Yksin koiransa kanssa.
Seuraavana vuonna hän toimi tukkipoikana Höytiäisen reitillä, rämpi, kahlasi ja heilutteli sestaansa, kuin paras alkuasukas. Sitte muutti Saksaan oppiakseen kalansiitoslaitosten tekoa. Raatoi tavallisena työmiehenä, kaivoi kanavia ja laittoi sulkuja. Toisen vuoden teki samaa työtä Tanskassa. Tutki tarkoin ammattiansa tietopuolisesti ja käytännöllisesti.
Tuli Suomeen, ja oli päättänyt vihkiä elämänsä Suomen kalastuksen kohottamiseksi aikamme korkeimman kehityksen tasolle.
Osti kosken Kiikassa. Teki työtä kuin orja. Sai kaivokset avatuiksi, rakensi sulut, istutti kaloja, ja kaivoksissa vilisemällä jo vilisi lohen poikasia. Työmiehenä hänelle oli työläisten etu ja menestys sydämmen asiana. Sepänsällin kanssa he yhdessä paukuttelivat pajassa ja olivat parhaita ystäviä. — Niin vakuutti minulle Helsingissä käydessään.
— Ohoj, Omar Stenberg, huusin. Lempoko sinut on tänne kiidättänyt?
Stenberg herkesi hääräämästä, katsahti huutajaan ja lähti juoksemaan kohti. Heleänsiniset silmänsä olivat saaneet surullisen ilmeen.
— Sinä olet murheellinen, kelmeä vainaja! Et ilon airut kuten maailmassa.
— On syytä surrakseni, luottamus oman kansani inhimillisyyteen on rauennut ikiajoiksi. Onko maailmassa moista väkeä, kainoa, hienotunteista, kömpelöä tyynenä ollessaan, kiihottuneessa tilassa raivohulluja, vesikauhuisia koiria.
— Kerro surmasi tapaukset? pyysin.
— Tiedät, että kalalaitteeni jo olivat melkein valmiit. Lohenpoikasia kanavat täynnä. Elin tyytyväisenä ja onnellisena pienessä huvilassani. Otin osaa seutukunnan työläisten rientoihin. — Tuli tammikuussa suurlakko ja vallankumous. Entiset ystäväni, työläiset rupesivat karttamaan minua, rupesivat herjaamaan minua "herraksi" ja "lahtariksi". Jouduin valvonnan alaiseksi. Entinen työtoverini vartioi minua visusti. Luulin, että asiat sittenkin suoriutuvat onnellisesti. Mutta yhä hurjemmaksi kävi uhka. En enää saanut tavata ketään ihmistä. Ei kukaan saanut tulla luokseni, en itse käydä kenenkään luona. Vein maitoastiani talon portille, jonne emäntä salaa kättä kävi kaatamassa päivän annoksen. Sen sain noutaa myöskin salassa kotiani. Öisin liikkui ihmispetoja rähisten huvilani ympärillä. Makasin aina vaatteet päällä, sauva vieressäni ja koira jalkopuolessa. Asuin yksin koirani kanssa. Nyt jo aavistin, että henkeni lähtö oli vain ajan kysymys. Tahdoin kumminkin vielä ennen kuolemaani tehdä seutukunnalle hyvän työn. Laskin kaikki lohenpoikaset ulos Kokemäenjokeen, ett'eivät verihurtat pääsisi niitä hävittämään. — Voitko aavistaa, mitkä tunteet minussa liikkuivat noina tuskan viikkoina? Olin muuttanut Kiikkaan sieluni täynnä suloisia unelmia siitä, miten voisin seutukunnalle ja erittäin juuri työläisille olla hyödyksi. Aijoin epäitsekkäästi antautua heitä palvelemaan. Ja nyt nämät samat miehet, nuo kankeat, jurot, kainot, mutta hienotunteiset ihmiset lymyivät minun nurkissani, heidän silmänsä paloivat kuin kuumetautisella ja he kiristelivät hampaitansa ja ulvoivat herrrra, lahtari, perkele.
— Niin, ymmärrän tuon väen luonteen. Se on peloittavaa väkeä tuo kansa, jonka silmät kiiluvat kuin mutalätäkkö, jonka kielessä on kolea sointu, silloin kun se joskus sitä käyttää. En maailmassa ole nähnyt niin salaperäistä väkeä. Mistä saisi tämän väen suoniin iloisempaa verta? Pitäisi komentaa pohjolaisia, savolaisia ja karjalaisia nuorukaisia joka kevät kahdeksi kuukaudeksi Kokemäenjoen laaksoon virkistämään rodun verta, katkomaan niiden kielenkahleet ja hälventämään niiden kummallista kainoutta, joka vihan hetkellä aina muuttuu eläimelliseksi raivoksi.
— Minä onneton, joka en hankkinut itselleni koskipahaista Itäsuomesta! — Makasin sitte surmani yönä päällysvaatteet päällä sängyssäni, koira jalkapäässä. Olin vaipunut unenhorrokseen, olin kuulevinani askeleita nurkissani. Silloin kilahti ikkuna rikki, käsipommi pomppasi lattialle, räjähti ja silpoi koirani kuoliaaksi ja minut puolitainnuksiin. Tuli toinen pommi, sytytyspommi. Huoneeni leimahti palamaan. Tuli kolmas, käsipommi, tappoi minut. Huvilani paloi poroksi. Suomen muka työväki ulvoi sudenulinata palavan taloni loimussa. Rakas työtoverini, sepänsälli, loikki tanssinaskeleita tanhualla.
Nuorukainen loi jähmettyneen silmäyksen maahan. En saanut sanaakaan suustani. Olin myöskin turtana sekä kauhusta, inhosta että häpeästä. Olin usein lukenut turkkilaisen roskaväen julmuuksista, ja olin kiittänyt luojaani, että meidän kansamme toki on toisenlaista. Sivistynyttä, ihmismäistä. Ja nyt tämä herääminen häpeään. Tuoko kansa on laulanut iki-ihanat runomme, jossa maailmankatsomus on niin pakanallisen jaloa, ylevää ja kaunista?
— Voitko antaa murhaajillesi anteeksi? kysyin.
Omar Stenberg tuijotti maahan ja sanoi:
— Onko välttämätöntä antaa sellaiset teot anteeksi?
— En tiedä onko siihen siveellistä pakkoa. Sen vaan tiedän, että on helpompi olla, on iloisempi elää, jos voi antaa anteeksi. Vihan kantaminen, koston hautominen rasittaa. Jo itsekkäistä syistä on siis suotava, että antaa anteeksi. Eräs opinsuunta lupaa parhaimman palkinnon anteeksi antamisesta, ijankaikkisen autuuden. Siinä on itsekkäisyys koroitettu huippuunsa. Minä antaisin anteeksi, en palkan enkä suosion toivossa, vaan hyvinvointini takia. Se on sitä pyhää kevytmielisyyttä.
— Työtoverini poltti minut. Tavallaan hyvä ystäväni. Hiljainen, kaino, mutta epäluotettava niinkuin kaikki itseensä sulkeutuneet sfinksit. Voiko sellaiselle antaa anteeksi?
— Suomalaisten joukossa on paljon sfinksejä, peloittavia hiljaisessa umpimielisyydessään. Tuollaisiin "aatteet" syöpyvät syvälle, kun niihin vaan jaksaa niitä takoa. Tunnethan tarun Caesarista ja Brutuksesta. Brutus oli suomalainen intoilija. Hänessä "aate" tappoi ihmisen. Muistele, mitä suuri Caesar sanoi nähdessään Brutuksen murhamiestensä joukossa. Lyhyesti vaan: et tu, mi Brute! (Sinäkin, rakas Brutukseni). Noissa sanoissa jo piilee anteeksiantamusta, jos kohta hieman kummasteluakin. Sano sinäkin: et tu, mi sepänsälli! Niin pääset rauhaan.
— Ehkä sinulla on oikein. Käyn työhöni käsiksi ja koetan unhoittaa. Sano terveiset perheelleni ja todista että kuolin kivuttomasti. Koettakoot hekin unhoittaa roistot. Nostakoot silmänsä kohti aina liekehtiviä, iloa tuottavia taivaan valoja. Niistä lähtee voimaa ja rohkeutta elämiseen, vaikkapa rosvojen pesissä.
— Niin jatka vaan kalastushommiasi, ja pyydä Tuonen mustia mujehia; työ on paras unohduksen tuoja. Oikea työmies on vapaa koston, murhan ja vimman tunteista. Etkö luule, että punikkienkin verihurtat olivat valiojoukko laiskureita, kyvyttömiä työläisiä ja järkensä puolesta vaivaisimpia. — Mutta ikäänkuin ihmeen kautta kimpoutuneet kunniallisten miesten, vanhojen rehellisten työmiesten johtajiksi, komentajiksi ja tyranneiksi.
— Luulen kyllä, samoin kuin tiedän, että nuo "aatteitten" intohimoisimmat jauhajat olivat kaikilta kyvyiltään maailman viheliäisimmät.
Samassa Omar Stenberg pisti minulle kättä, hyökkäsi kaivoksilleen ja sukelsi kanaviinsa kuin vesimyyrä. Hän pakeni kiusallisia ajatuksiaan ja aikoi uutteran työn avulla tarttua ilon päästä kiinni. Suru, viha ja kosto ovat raskaita kantaa niin maassa kuin taivaissa.
Läksin taivaltamaan eteenpäin. Astuin kokonaisen päivän ihania käytäviä pitkin Tuonen joen vartta. Tulin illalla Kiialaan.