Talttumaton Tarzan

TALTTUMATON TARZAN

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ("Tarzan the Untamed") suomentanut

Lauri Karila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

    I. Sodan pakkotilanteita
   II. Leijonan luola
  III. Saksalaisten rintamalla
   IV. Kun leijona aterioi
    V. Kultainen medaljonki
   VI. Kosto
  VII. Veren teho
 VIII. Tarzan ja isot apinat
   IX. Pilvistä pudonnut
    X. Villien vallassa
   XI. Lentokone löytyy

ENSIMMÄINEN LUKU

Sodan pakkotilanteita

Hauptmann Fritz Schneider laahusti väsyneesti pimeän metsän synkässä pilarikossa. Hiki pisaroi pitkin hänen pallonpyöreätä päätänsä ja helmeili poskilla ja leveällä niskalla. Hänen luutnanttinsa marssi hänen vierellään, kun taas aliluutnantti von Goss johti jälkijoukkoa; mukanaan kourallinen väsyneitä, perin uupuneita askareja hän saatteli kantajia, joita mustat soturit valkoisten päällikköjensä esimerkkiä noudattaen hoputtivat jokseenkin kovakouraisesti.

Kun hauptmann Schneiderin ylettyvillä ei ollut yhtään kantajaa, purki hän äkäänsä lähinnä olevia askareja vastaan, kuitenkin jonkun verran varovasti, sillä miehillä oli panostetut kiväärit — ja nuo kolme valkoista miestä olivat yksin heidän kanssaan Afrikan sydämessä.

Hauptmannin edellä marssi puoli hänen komppaniaansa, hänen takanaan taas toinen puoli. Jonon etunenässä hoippui kaksi alastonta, toisiinsa kaulatammella kytkettyä alkuasukasta, joiden tehtävänä oli opastaa retkikuntaa, tahtoivatpa he sitä tai eivät, sillä tämä kaikki tapahtui vastapuhjenneen suursodan pakkotilassa syksyllä 1914. Oppaat olivat vieneet sotilasosaston harhaan, aarniometsän loputtomiin sokkeloihin, ja piti koettaa kovuudella herättää heidän harrastustaan tai taltuttaa mahdollista juonitteluaan, jos sitä oli vastoinkäymisen syynä. Toivoen ehkä sattuman ohjaavan oikealle tolalle oppaat väittivätkin tuntevansa seudun ja niin he yhä johtivat joukkoa pitkin synkän metsän mutkittelevaa riistapolkua, jonka viidakon villit asujamet olivat lukemattomien sukupolvien aikana polkeneet syväksi ja kuoppaiseksi.

Tätä tietä Tantor-elefantti matkasi piehtaroimistantereeltaan kaukaiselle vesipaikalleen. Täällä Buto, sarvikuono, uinaili huoletonna yksinäisessä majesteettiudessaan ja täällä öisin isot kissansukuiset pedot tassuttivat pehmeillä käpälillään kaikkea kaartavan tiheän lehväkaton alla kohti lakeata tasankoa, missä sijaitsivat heidän anteliaimmat metsästysalueensa.

Tämä tasanko se äkkiä ja odottamatta avautuikin heidän eteensä, jolloin oppaiden alakuloiset sydämet alkoivat sykkiä uutta toivoa. Täällä kapteenikin päästi syvän helpotuksen huokauksen, sillä monipäiväisen tarpomisen jälkeen noissa miltei läpipääsemättömissä tiheiköissä?avara ruohoaavikko siellä täällä piipoittavine puistikkoineen ja kaukaa häämöittävine mutkittelevine vihreine pensaikkoineen, joka tiesi siellä virtaavaa jokea, tuntui eurooppalaiselle todelliselta taivaalta.

Kapteeni hymyili hyvillään, lausui toivorikkaan sanan luutnantilleen ja alkoi sitten tutkia tasankoa kenttäkiikarillaan. Edes ja takaisin se pyyhkäisi pitkin tuota aaltoilevaa maata, kunnes vihdoin pysähtyi miltei maiseman keskikohtaan lähelle joen vihreäreunaisia rantoja.

"Onni on puolellamme", sanoi Schneider seuralaisilleen. "Näettekö?"

Luutnantti, joka myös tutkisteli omalla kiikarillaan, kohdisti sen samaan paikkaan, joka oli kiinnittänyt hänen päällikkönsä huomion.

"Näen", sanoi hän. "Siellä on englantilainen farmi. Sen täytyy olla
Greystoken, sillä mitään muuta ei ole tässä osassa Englannin
Itä-Afrikkaa. Osuipa tosiaan hyvin, herra kapteeni."

"Pääsemme engelsmannin kimppuun aikoja ennenkuin hän on saanut tietää maansa olevan sodassa meidän kanssamme", vastasi Schneider. "Kokekoon hän ensin Saksan rautakättä."

"Toivottavasti hän on kotona", sanoi luutnantti, "niin että saamme viedä hänet mukanamme, kun ilmoittaudumme Krautille Nairobissa. Herra kapteeni Fritz Schneiderille käy todella hyvin, jos hän tuo muassaan sotavankina kuuluisan Apinain Tarzanin."

Schneider hymyili ja pullisti rintaansa. "Oikeassa olette, ystäväni", sanoi hän, "hyvin käy meille molemmille, mutta minun on matkattava pitkälti, saavuttaakseni kenraali Krautin, ennenkuin hän ehtii Mombasaan. Engelsmannit ovat viilettämässä aika vauhtia Intian valtamerelle."

Mieleltään virkeämpänä tuo pieni joukko lähti yli tasangon kohti huolellisesti rakennettuja ja hyvin hoidettuja loordi Greystoken farmirakennuksia. Mutta heitä odotti kuitenkin pettymys, sillä ei Tarzan eikä hänen poikansakaan ollut kotona.

Lady Jane, joka ei mitään tietänyt Englannin ja Saksan välisestä sotatilasta, toivotti mitä ystävällisimmin upseerit tervetulleiksi ja uskottunsa Wazirin kautta antoi määräyksen valmistaa pidot vihollisen mustille sotureille.

* * * * *

Ollen kaukana idässä oli Apinain Tarzan lähtenyt nopeasti kohti farmiansa.

Nairobissa hän oli saanut tiedon maailmansodasta, joka jo oli alkanut, ja aavistaen saksalaisten viipymättä hyökkäävän Englannin Itä-Afrikkaan hän nyt kiiruhti kotiinsa noutamaan vaimoaan, viedäkseen hänet turvallisempaan paikkaan. Mukanaan hänellä oli joukko mustia sotureitaan, mutta liian hidas oli apinamiehestä näiden harjaantuneiden ja karaistujen metsänkävijäin kulku.

Tarpeen vaatiessa Apinain Tarzan loi yltään sivistyksen ulkokuoren ja sen mukana vain haitaksi olevat vaatteet, jotka olivat tuon sivistyksen tunnusmerkit. Hetki vain, ja hienostunut englantilainen herrasmies oli muuttunut alastomaksi apinamieheksi.

Hänen puolisonsa oli vaarassa. Nyt häntä hallitsi ja vallitsi vain tuo yksi ainoa ajatus. Hän ei häntä ajatellut minään lady Jane Greystokena, vaan olentona, jonka oli voittanut omakseen teräsjänteittensä voimalla ja jota hänen piti puolustaa juuri tuolla samalla aseistuksella.

Ei se ollut mikään parlamentin ylähuoneen jäsen, joka matkasi nopeasti ja yrmeän päättävästi tiheää metsää tai väsymättömin lihaksin katkaisi aavat tasankopaikat — se oli iso urosapina, mielessä vain yksi ainoa tarkoitus, joka haihdutti kaikki väsymyksen ja vaaran ajatuksetkin.

Pikku Manu-apina, joka puheli ja torui lehvistön keskitasanteella, näki hänen kulkevan ohi. Siitä oli aikoja, kun hän viimeksi oli nähnyt suuren tarmanganin alasti ja yksinään kiirehtivän viidakon halki. Partainen ja vanha oli Manu-apina, mutta hänen hämäriksi käyneet silmänsä alkoivat hohtaa hänen muistaessaan aikoja, jolloin Apinain Tarzan oli ylimpänä viidakon herrana hallinnut niitä lukemattomia olentoja, jotka polkivat isojen puiden alla leviävää kasvistoa tai lensivät tai kiipesivät aina korkeimman tasanteen ylimpiin lehvälinnoihin.

Myös Numa, joka lepäili viimeöisen onnistuneen saalistamisen jälkeen, räpytteli keliervänvihreitä silmiään ja koukisti keltaisen häntänsä äkätessään vanhan vihollisensa hajun.

Ei Tarzankaan ollut tietämätön Numan, Manun ja muiden viidakon petojen läsnäolosta nopeasti vaeltaessaan länttä kohti. Osaksikaan ei hänen pintapuolinen tutustumisensa Englannin hienostoon ollut turruttanut hänen ihmeellisiä aistejaan. Hänen nenänsä oli ilmoittanut Numa-leijonan läsnäolon jo ennenkuin petojen majesteettinen kuningas tiesi hänen ohikulustaan.

Mutta vaikka apinamiehen aistit olisivat olleet kuinka terävät tahansa, kuinka nopea tahansa hänen kulkunsa läpi villin synnyinmaansa, kuinka voimakkaat tahansa hänen lihaksensa — hän oli kuitenkin kuolevainen. Aika ja paikka asettivat hänellekin voittamattomat rajat, eikä kukaan sitä sen paremmin tajunnut kuin Tarzan itse. Hänessä kuohui ja kiehui, ettei voinut matkata ajatuksen nopeudella ja että hänen edessään olevat kyllästyttävän pitkät penikulmat vaativat häneltä monen monien tuntien väsymättömiä ponnistuksia, ennenkuin saisi metsänreunan äärimmäisen puun oksalta pudottautua avoimelle kedolle, missä näkyi hänen määränpäänsä.

Päiviä siinä kysyttiin, vaikkapa hän makasi öisin vain muutamia tunteja ja jätti kokonaan sattumasta riippuvaksi, kohtaisiko tiellään ruuaksi kelpaavaa lihaa. Jos Wappi, antilooppi, tai Horta, villikarju, osuivat tielle hänen ollessaan nälissään, aterioi hän, mutta pysähtyi vain niin kauaksi, että ehti suorittaa tapon ja leikata itselleen lihapalan.

Vihdoin läheni pitkä matka loppuaan; hän kulki viimeistä metsäistä taivalta, johon hänen maatilansa rajoittui idässä, ja kun se oli tehty, seisoi hän tasangon reunalla katsellen kotiaan yli leveän lakeuden.

Ensi katsahduksesta hänen silmäteränsä supistuivat ja lihaksensa jännittyivät. Jo tuonkin matkan takaa hän saattoi nähdä, että asiat eivät olleet kuin pitäisi. Ohut savu kiersi ilmaan talon oikealta puolelta, missä ladot olivat sijainneet. Niitä ei siellä nyt näkynyt, ja talon piipusta, josta savun olisi pitänyt nousta, ei lähtenyt yhtään mitään.

Tarzan lähti kiireesti eteenpäin ja tällä erää nopeammin kuin ennen, sillä nyt häntä ajoi sanomaton pelko, joka oli pikemminkin sisäisen aavistuksen kuin järjen synnyttämä. Petojen tavoin näytti Apinain Tarzan omaavan kuudennen aistin. Jo aikoja ennenkuin hän saapui talolle, hän oli mielessään kuvaillut näyn, joka vihdoin aukeni hänen eteensä.

Ääneti ja hyljättynä oli siinä viiniköynnöksen peittämä rakennus. Kytevä tuhka osoitti paikkaa, jossa hänen isot latonsa olivat sijainneet. Menneet olivat hänen urheiden palvelijainsa olkikattoiset majat, tyhjät olivat pellot, laitumet ja karjatarhat. Sieltä ja täältä kohosi ilmaan korppikotkia, jotka kaartelivat ihmisten ja eläinten kuolleitten ruumiiden yllä.

Miltei kauhun tuntein, jollaista hän ei tietänyt milloinkaan ennen kokeneensa, apinamies vihdoin pakotti itsensä käymään sisälle taloon. Ensi näky, joka häntä kohtasi, sai vihan ja verenjanon punaisen pilven hänen kasvoilleen, sillä surmattuna makasi oleiluhuoneessa uskollisen Muviron jättiläiskasvuinen poika Wasimbu, joka yli vuoden ajan oli ollut lady Janen henkilökohtaisena vartijana.

Huoneen kumoonkaadettu, sinne tänne viskelty kalusto, lattiaan ruskeiksi kuivuneet verilätäköt ja veriset kädenjäljet seinillä ja ovenpielissä todistivat hirveästä taistelusta, jota oli huoneen ahtaissa puitteissa käyty. Pienikokoisen pianon yli lojui erään toisen mustan soturin ruumis ja lady Janen huoneen ovella makasivat Greystoken kolmen uskollisen palvelijan ruumiit.

Tämän huoneen ovi oli suljettu. Kumarin hartioin ja sumentunein silmin Tarzan seisoi ja mykkänä tuijotti tunteettomia lautoja, joiden kätkemää hirveää salaisuutta hän ei tohtinut edes mielessään kuvailla.

Hitaasti ja lyijynraskain jaloin hän astui ovea kohti. Hapuillen hänen kätensä tarttui ovenripaan. Näin hän seisoi toisen pitkän minuutin. Sitten hän äkkinäisellä liikkeellä ojensi jättiläisvartalonsa, ryhdisti mahtavat hartiansa ja pää pelotonna pystyssä lennätti oven auki ja astui yli kynnyksen huoneeseen, johon liittyivät hänen elämänsä kalleimmat muistot. Ei pieninkään piirre muuttunut hänen yrmeillä ja jäykistyneillä kasvoillaan hänen astuessaan yli huoneen ja seisahtuessaan pienen sohvan ääreen, jolla kasvot alaspäin lepäsi eloton ruumis, äänetön, liikkumaton olemus, joka kerran oli pulpunnut elämää, nuoruutta ja rakkautta.

Ei yksikään kyynel himmentänyt apinamiehen silmää, mutta hänen Luojansa yksin tietää ajatukset, jotka kulkivat hänen vieläkin puolivillien aivojensa läpi. Pitkän aikaa hän vain seisoi ja tuijotti tuota aivan tuntemattomaksi muuttunutta ruumista; kumartui sitten ja nosti sen käsivarsilleen. Kääntäessään ruumista ja nähdessään kuoleman tuhon, hän sinä hetkenä koki sielussaan surun, kauhun ja vihan äärimmäiset syvyydet.

Etuhuoneessa oleva katkaistu kivääri ja revitty verentahraama sotilaslakki lattialla kertoivat, kutka olivat olleet tämän teon suorittajat.

Hetkiseksi oli hänessä välähtänyt mahdoton toive, että tuo ruumis ei olisikaan hänen puolisonsa, mutta hänen nähdessään ja tuntiessaan vaimonsa sormukset tämäkin viimeinen heikko toivon säde sammui.

Äänetönnä, hellävaroen ja hartaana hän hautasi ruusutarhaan, joka kerran oli ollut Jane Daytonin ylpeys ja ilo, tuon muuttuneen ruumisparan ja sen viereen rotevat mustat soturit, jotka niin turhaan olivat henkensä uhranneet taloa suojellessaan.

Talon toiselta puolen Tarzan löysi äsken tehtyjä hautoja ja niistä hän etsi lopullista todistetta siihen, kutka olivat hänen poissaollessaan ryhtyneet tähän silmittömään taistelunujakkaan, luultavasti jonkun hyväätarkoittavan mustan harkitsemattomasta laukauksesta syntyneeseen.

Hän kaivoi esiin noin kymmenen saksalaisen askarin ruumiit, joiden univormuissa huomasi sen komppanian ja rykmentin merkit, joihin he olivat kuuluneet. Tämä riitti apinamiehelle.

Hän palasi vielä ruusutarhaan ja meni kuolleittensa haudalle, jossa kumartunein päin jätti heille viimeiset äänettömät jäähyväiset. Auringon hitaasti laskiessa lännen huojuvien metsien taa, hän kääntyi verkalleen tielle, jota pitkin olivat poistuneet hauptmann Fritz Schneider ja hänen joukkonsa.

Hänen kärsimyksensä oli puhekyvyttömän pedon — mykkää, sanatonta, mutta silti yhtä vihlovaa. Ensi huumassa suunnaton suru turrutti hänen ajatuskykynsä — kärsimänsä menetys valtasi hänen aivonsa siihen määrin, että niihin mahtui vain yksi ainoa ajatus: Hän on kuollut! Kuollut! Kuollut! Yhä uudestaan ja uudestaan tämä lause yksitoikkoisesti kumisi hänen aivoissaan tuottaen synkkää alati uudistuvaa tuskaa hänen jalkojensa koneenomaisesti seuratessa polkua ja hänen alitajuntansa pitäessä joka aistia hereillä viidakon aina väijyviä vaaroja vastaan.

Asteittain surusta tunkihe esiin toinen tunne ja se niin todellinen ja kosketeltava, kuin olisi se hänen vierellään kulkeva kumppani. Se oli Viha, ja se se toi hänelle jonkun verran lohtua ja huojennusta. Kun se sai hänet vakaasti valtoihinsa, hän pysähtyi, kohotti kasvonsa kohden Goroa, kuuta, ja vannoi äänettömän kostovalan vihollisille, joiden tulo oli näin hirveän kehityksen saanut.

Miltei heti tämän jälkeen hän tunsi tyydytystä, sillä missä tätä ennen tulevaisuus ammotti tyhjyyttään, siellä hän nyt näki mahdollisuuksia, joiden pohdinta tuotti hänelle ellei onnea niin kuitenkin surun vaimennusta, sillä olihan hänellä nyt suoritettavana suuri työ, joka veisi hänen aikansa.

Karistettuaan päältään sivistyksen pinnalliset tunnusmerkit oli Tarzan myös tunteissaan ja älyssään jälleen tullut villiksi pedoksi, jollaisena oli kasvanut ja kehittynyt. Milloinkaan ei hänen sivistyksensä ollut muuta ollut kuin pinnallista kuorta, johon hän oli mukautunut, syystä että ajatteli siten tuottavansa rakkaalleen enemmän onnea. Itse asiassa hän oli aina syvästi halveksinut niin sanotun kulttuurin ulkonaisia tunnusmerkkejä. Sivistys merkitsi Apinain Tarzanille vapauden kaikinpuolista vähennystä — toiminnan, ajatuksen, rakkauden, vihan. Vaatteita hän vieroksui — noita epämukavia, ahdistavia kappaleita, jotka johtivat hänen mieleensä elämän, jota hän oli noiden sivistyneitten olioparkojen nähnyt viettävän Pariisissa ja Lontoossa. Vaatteet olivat sivistyksen edustaman ulkokultaisuuden tunnusmerkit — niiden käyttäjät muka häpesivät sitä, jota ne peittivät, Jumalan kuvan kaltaiseksi luotua inhimillistä ruumista. Tarzan tiesi kuinka hupsuilta ja typerän juhlallisilta alemman luomakunnan jäsenet näyttivät sivistyksen laittamissa verhoissa, sillä hän oli useissa Euroopan kiertävissä näyttelyissä nähnyt puettuja eläinparkoja, ja hän tiesi myös, kuinka tuhmilta ihmisetkin niissä näyttivät, sillä hänen kahtenakymmenenä ensi vuotenaan tapaamansa ihmiset olivat kaikki olleet alastomia villejä kuten hän itsekin. Apinamies ihaili hyvälihaksista sopusuhtaisesti kehittynyttä ruumista, olipa se sitten leijonan, antiloopin tai ihmisen, eikä hän milloinkaan ollut saattanut ymmärtää, kuinka vaatteita voitiin pitää kauniimpana kuin puhdasta, kiinteätä, tervettä ihoa tai kuinka takki ja housut voisivat olla sirommat kuin taipuisan ihon alla sievästi jännittyvien lihasten hienot viivat.

Sivistyksestä Tarzan oli löytänyt ahneutta, itsekkyyttä ja julmuutta paljon enemmän kuin mitä tiesi olevan villissä viidakossa, ja vaikka sivistys olikin antanut hänelle puolison ja useita rakastettuja ja ihailtavia ystäviä, ei hän silti ollut milloinkaan omannut sitä samoin kuin te ja minä, jotka tiedämme muusta vähän tai ei mitään. Niinpä hän siis tunsikin helpotusta nyt lopullisesti luopuessaan siitä ja kaikesta, mitä se edusti, palaten jälleen viidakkoon ja sen vaatetukseen: lantioverhoon ja aseisiin.

Hänen isänsä metsästyspuukko riippui hänen vasemmalla kupeellaan, hänen jousensa ja nuolikotelonsa olivat hänen selässään ja rintansa sekä toisen olkansa yli hän oli kietonut pitkän ruohoköytensä, jota ilman hän olisi tuntenut olevansa yhtä alasti kuin te, jos yhtäkkiä joutuisitte vilkasliikenteiselle kadulle housusillanne. Raskas keihäs, jota hän toisinaan piteli kädessään toisinaan taas heitti pitkän nahkahihnan varaan selkäänsä riippumaan, täydensi hänen aseistuksensa ja varustuksensa. Hän kaipasi kuitenkin timanttikoristeista medaljonkia, joka sisälsi hänen äitinsä ja isänsä kuvat ja jota hän aina oli kantanut, kunnes ennen avioliittoaan oli antanut sen Jane Claytonille ikuisen uskollisuutensa merkiksi. Tämä oli aina siitä lähtien pitänyt sitä yllään, mutta Tarzan ei ollut löytänyt sitä häneltä, niin että hänen kostotoimensa nyt koskivat myös tuota anastettua korua.

Keskiyön seuduilla Tarzan tunsi pitkän matkansa alkavan väsyttää ja huomasi, että hänenkin lihaksillaan oli rajoituksensa. Takaa-ajossaan hän ei ollut erikoisesti pitänyt kiirettä, vaan sitä ankarammin askaroinut ajatuksissaan, kerran lujasti päätettyään vaatia partioretkeläisiltä enemmän kuin silmän silmästä ja hampaan hampaasta.

Sisäisesti kuten ulkonaisestikin oli hän palautunut pedoksi, joiden elämässä ajan pituudella tai lyhyydellä ei ole mitään merkitystä. Villieläin panee merkitystä vain nykyhetkelle ja koska aina on ja aina tulee olemaan vain nykyhetkeä, on loputtomasti aikaa tehtävien suoritukselle. Apinamies luonnollisestikin tajusi ajan rajoitukset jonkun verran paremmin, mutta eläinten tavoin hän liikkui ylevän mietteliäänä, kun ei mikään tapahtuma saanut häntä nopeaan toimintaan.

Kun hän kerran oli omistanut elämänsä kostolle, tuli tämä kostoajatuksissa eläminen hänen luonnolliseksi olotilakseen eikä miksikään satunnaiseksi tapahtumaksi, ja näin ollen hän varasi tehtävälleen runsaasti aikaa. Ettei hän ollut levännyt jo aikaisemmin, johtui vain siitä, ettei hän tuntenut mitään väsymystä, hänen mielensä kun olivat kokonaan vallanneet surun ja koston ajatukset. Mutta huomattuaan olevansa väsynyt hän nyt etsi viidakon jättipuun, joka jo aikaisemmin oli suonut hänelle suojaa useampana kuin yhtenä aarniometsän yönä.

Taivaalla nopeasti purjehtivat tummat pilvet peittivät tavan takaa Goron, kuun, valoisat kasvot ja varoittivat apinamiestä uhkaavasta myrskystä. Viidakon syvyyksiin pilvien varjot heittivät niin sakean pimeyden, että se oli miltei kosketeltavissa — pimeyden, joka olisi kauhistanut teitä ja minua, pimennoista kun kuului ajoittain lehtien kahinaa ja oksien rapinaa, ajoittain taas kaikki vaipui kuolon hiljaisuuteen, jolloin tylsinkin mielikuvituksessaan näkisi hiipivien petojen jännittäytyvän kohtalokkaaseen hyökkäykseen. Mutta kaikki tämä ei Tarzania huolettanut, vaikka hän silti oli alituisesti varuillaan. Toisinaan hän kevyesti hypähti lehvistön alatasanteelle, kun jokin sisäinen tunne ilmoitti hänelle Numan väijyvän aivan hänen polullaan, toisinaan taas juoksi hieman syrjään, kun Buto, sarvikuono, tulla jyräsi häntä kohden pitkin tuota kapeaa syväkuoppaista polkua, sillä apinamies vältti turhaa riitaa, niin äkkivalmis kuin olikin kamppailuun välttämättömyyden siihen vähänkin pakottaessa.

Hänen heilauttaessaan itsensä etsimäänsä puuhun, oli kuu jo peittynyt raskaisiin pilviin ja puiden latvat huojuivat hurjasti alati yltyvässä tuulessa, jonka pauhu tukahdutti viidakon muut äänet. Tarzan kiipesi ylös kohti vankkaa haaraa, jonka varaan hän aikoja sitten oli laittanut pienen lavan puun oksista. Nyt oli jo aivan pimeä, vieläpä sysisynkempää kuin aikaisemmin, sillä miltei koko taivas oli paksujen mustien pilvien peitossa.

Äkkiä villimies jäi kuuntelemaan, ja hänen sieraimensa laajenivat hänen haistellessaan ilmaa ympärillään. Sitten hän äkkiä kissannopeana ja notkeana hypähti kauas huojuvalle oksalle, kiipesi ylös läpi pimeyden, heittäytyi taas uudelle oksalle ja sitten vieläkin ylemmälle. Mikähän niin äkkiä sai hänet jättämään jättipuun rungon ja lähtemään nopeaan ja varovasti oksien sekaan? Te tai minä emme olisi nähneet mitään — emme edes tuota pientä lavaa, joka hetki sitten oli ollut aivan hänen yläpuolellaan, mutta joka nyt oli hänen alapuolellaan — mutta hänen heilauttaessaan itsensä sen yläpuolelle olisimme kuulleet pahaaennustavan murinan ja kuun hetkeksi tultua esiin olisimme hämärästi nähneet sekä lavan että sillä olevan tumman esineen, joka olisi ilmennyt Sheetaksi, pantteriksi, kun silmämme olisivat tottuneet näkemään hämärissä.

Vastaukseksi kissaeläimen murinaan kuului apinamiehen syvältä rinnasta tuleva matala ja yhtä uhkaava murina, — varoitus, joka kertoi pantterin luvatta tunkeutuneen toisen asuntoalueelle. Mutta Sheeta ei ollut ollenkaan halukas lähtemään tiehensä. Sähisevä kuono ylöspäin kääntyneenä se tuijotti yllään olevaa ruskeaihoista tarmangania. Sangen verkalleen apinamies kulki oksaa myöten rungon juurelle, kunnes oli aivan pantterin yläpuolella. Miehen kädessä oli hänen aikoja sitten kuolleen isänsä metsästyspuukko — ase, joka ensin oli nostanut hänet yli metsän petojen. Hän toivoi kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi sitä käyttää, sillä hän tiesi, että viidakon riidat ratkaistiin useammin hirveällä murinalla kuin taistelulla — täälläkin kuten muualla piti paikkansa mahtailu, vain rakkauden ja ravinnon tärkeissä asioissa käytiin toinen toistensa kimppuun hampain ja kynsin.

Tarzan nojautui puun runkoon ja kumartui lähemmäs Sheetaa.

"Varas!" huusi hän. Pantteri nousi istumaan ja irvisti hampaitaan vain muutaman jalan päässä apinamiehen herjauksia heittelevästä suusta. Tarzan murisi kauheasti ja hotaisi pantteria päin puukollaan. "Minä olen Apinain Tarzan", ärjyi hän. "Tämä on Tarzanin pesä. Mene tai tapan sinut." Vaikka hän puhui suurten apinain viidakkokieltä, ei Sheeta liene ymmärtänyt sanoja, mutta se tiesi varsin hyvin, että tuo karvaton apina tahtoi pelottaa hänet tiehensä hyvin valitulta vartiopaikalta, jonka ohi yön aikana todennäköisesti kulkisi syötävää riistaa.

Salamannopeasti pantteri kavahti pystyyn ja suuntasi paljastetuin kynsin kiusaajaansa kohden kauhean iskun, joka olisi voinut hirveästi repiä apinamiehen kasvot, jos se olisi osunut. Mutta se ei osunut, sillä Tarzan oli Sheetaakin nopeampi. Pantterin mätkähtäessä nelin käpälin lavalle, Tarzan sieppasi keihäänsä ja tavoitteli sähisevää kuonoa Sheetan torjuessa tutkainta, ja molemmat jatkoivat äristen ja muristen vertahyydyttävää kaksinlaulantaansa.

Raivoon ärsytettynä pantteri äkkiä päätti saada kynsiinsä rauhansa häiritsijän, mutta koettaessaan hypätä Tarzanin oksalle, oli sillä aina vastassa terävä keihäänkärki ja joka kerta lavalle takaisin pudotessaan se sai ilkeän pistoksen johonkin arkaan paikkaan. Viimein raivo vei voiton järjestä, ja se kapaisi pitkin runkoa oksalle, jolla Tarzan seisoi. Nyt molemmat seisoivat samalla tasolla silmätysten ja Sheeta kuvaili jo mielessään yhdellä iskulla saavansa sekä kostonhalunsa että nälkänsä tyydytetyiksi. Tuo karvaton apinaeliö pienine hampaineen ja mitättömine kynsineen olisi avuton hänen vallassaan. Raskas oksa painui noiden kahden pedon painosta Sheetan varovasti ryömiessä sitä pitkin ja Tarzanin möristen peräytyessä. Tuuli oli paisunut myrskyksi, niin että metsän suurimmatkin jätit huokaillen taipuivat sen edessä, ja oksa, jolla nuo kaksi silmäilivät toisiaan, nousi ja laski kuin hyrskyjen heittelemä alus. Goro oli mennyt aivan piiloon, mutta salaman viiltävät viivat valaisivat tavan takaa viidakkoa paljastaen huojuvalla oksalla tapahtuvan alkuaikaisen raivonnäytelmän julmaa kulkua.

Tarzan peräytyi houkutellen Sheetaa yhä loitommas oksalle ja käyden samalla entistäkin varovammaksi. Keihäänpistojen raivostuttamana pantteri astui yli varovaisuuden rajojen. Nyt se oli jo joutunut paikalle, missä ei juuri muuta voinut tehdä kuin huolehtia jalansijastaan, ja tämän hetken Tarzan valitsi hyökätäkseen. Päästäen karjahduksen, joka sekaantui ukkosen jylinään, hän hypähti kohti pantteria, joka saattoi kynsäistä vain yhdellä käpälällä ja senkin turhaan, toisilla kun oli pysyteltävä kiinni oksassa. Mutta Tarzan ei tullut yhdenkään käpälän ylettyville, vaan loikaten yli uhkaavien kynsien ja loksahtavien hampaiden tupsahti istumaan Sheetan selälle ja siinä samassa upotti puukkonsa vihollisen ruskeaan kylkeen. Silloin Sheeta tuskan, vihan, vimman ja luonnon ensimmäisen lain pakotuksesta yltyi raivohulluksi. Kähisten ja kynsien se koetti päästä käsiksi selässään ratsastavaan apinaolioon. Hetken se hoippui hurjasti häälyvällä oksalla, tarttui siihen epätoivon vimmalla ja koetti pelastaa itsensä, mutta pudota mätkähti sitten alas pimeyteen Tarzanin yhä pysytellessä sen selässä. Ei sekunniksikaan apinamies ajatellut hellittää kuolettavaa otettaan vastustajastaan. Hän oli ryhtynyt kuolinkamppailuun ja uskollisena aarniometsän alkeelliselle vaistolle — viidakon kirjoittamattomalle laille — toisen tai molempien oli kuoltava ennen taistelun loppua.

Kissan tavoin Sheeta tuli maahan neljälle käpälälleen, apinamiehen painon musertavasti puristaessa koko sen ruumista maata vasten ja pitkä puukko yhä hautautuneena sen kylkeen. Kerran vain pantteri koetti nousta, mutta vaipui heti takaisin maahan. Tarzan tunsi sen jättiläislihasten laukeavan. Sheeta oli kuollut, Apinamies nousi, laski jalkansa voitetun vihollisensa ruumiille, kohotti päänsä jylisevää taivasta kohti ja salamoiden välähtäessä ja rankkasateen vihmoessa päästi ilmoille urosapinain villin voitonkarjunnan.

Saavutettuaan tarkoituksensa ja ajettuaan vihollisen alueeltansa Tarzan keräsi sylillisen isoja lehtiä ja kiipesi märälle vuoteellensa. Levitettyään kokoomansa lavalle hän paneutui makuulle peittäen itsensä jälellä olevilla lehdillä sadetta vastaan ja vaipui sitten heti uneen huolimatta tuulen vinkumisesta ja ukkosen jyrähtelystä.

TOINEN LUKU

Leijonan luola

Sade kesti kaksikymmentäneljä tuntia valuen miltei koko ajan rankkoina kuuroina, niin että kun se vihdoin lakkasi, oli Tarzanin kulkema jälkilatu huuhtoutunut pois. Kärsien kylmää ja kaikkea epämukavuutta hän nyt raivasi itselleen pääsyä läpi tiheän ja likomärän viidakon. Hytisten ja juttua pitäen Manu-apina haukuskeli häntä vettä tippuvasta puustaan, mutta pakeni hänen lähestyessään. Pantterit ja leijonatkin antoivat äkäisen tarmanganin kulkea rauhassa ohitseen.

Kun toisena päivänä aurinko alkoi taas paistaa ja kun avoin laaja tasanko antoi Kudun koko lämmön virrata Tarzanin viluiseen ruskeaan ruumiiseen, parani siitä koko hänen mielialansakin; mutta yhä hän sentään oli vielä yrmeä ja hapan tuossa samotessaan etelään, jossa toivoi taas osuvansa saksalaisten jäljille. Hän oli nyt Saksan Itä-Afrikassa ja hänen tarkoituksensa oli kiertää Kilimandzharon länsipuolella olevat vuoret, joiden jylhät huiput eivät häntä ollenkaan houkutelleet, ja sitten kääntyä pitkin vuoriston etelärinnettä itää kohti Tangaan vievälle rautatielle, sillä hän tiesi päätellä saksalaisten todennäköisesti pyrkivän juuri sinne.

Kaksi päivää myöhemmin hän Kilimandzharon etelärinteiltä kuuli kanuunain jylinää kaukaa idästä. Iltapäivä oli ollut harmaa ja pilvinen, ja hänen kulkiessaan pitkin ahdasta solaa alkoi harvalleen sataa rapista hänen paljaille olkapäilleen. Pudistaen päätään ja muristen tyytymättömänä hän alkoi silmillään etsiä suojaa, sillä hän oli saanut tarpeekseen kylmästä ja märästä. Hän halusi kiirehtiä jyliseviä ääniä kohti, sillä hän tiesi saksalaisten siellä taistelevan englantilaisia vastaan. Hetkeksi hänen rintansa paisui ylpeydestä hänen ajatellessaan olevansa englantilainen; sitten hän tuimasti keikautti niskaansa. "Ei!" mutisi hän, "Apinain Tarzan ei ole englantilainen, sillä englantilaiset ovat ihmisiä, Tarzan sitävastoin on tarmangani." Kunpa englantilaiset eivät olisi ihmisiä, vaan isoja valkoisia apinoita kuten hänkin.

"Huomenna", ajatteli hän, "lähden sinne etsimään vihollisia", ja ryhtyi sitten heti hakemaan itselleen myrskyn suojaa. Äkkiä hän huomasi matalan ja kapean aukon, joka näytti olevan sisäänkäytävä solan pohjoisessa seinämässä sijaitsevaan luolaan. Paljastetuin puukoin hän läheni varovasti paikkaa, sillä hän tiesi, että jos se oli luola, olisi se epäilemättä jonkun eläimen majapaikka. Sisäänkäytävän suulla oli monia erikokoisia kallionlohkareita kuten kaikkialla siellä täällä pitkin vuoren juurta ja hän ajatteli niillä sulkea luolan suun ja siten saada itselleen rauhallisen lepopaikan yöksi. Raivotkoon vain myrsky loppuun asti, Tarzan odottelisi sen tyyntymistä mukavassa ja kuivassa suojapaikassaan. Lähemmäksi tultuaan hän vielä huomasi kylmävetisen purosen lorisevan ulos aukosta.

Luolan suulla Tarzan polvistui ja haisteli maata. Matala murahdus pääsi hänen suustaan ja hänen ylähuulensa koukistui paljastaen kulmahampaat. "Nutria!" mutisi hän, mutta ei jäänyt arvelemaan. Numa ei ehkä olisi kotona — hän ottaisi selon asiasta. Sisäänkäytävä oli niin matala, että apinamiehen oli pakko käydä kontalleen, ennenkuin sai päänsä aukkoon. Mutta sitä ennen hän sentään katseli, kuunteli ja nuuhki joka suuntaan takanaan, sillä sieltä käsin hän ei halunnut mitään epämieluisia yllätyksiä.

Hänen ensi silmäyksensä luolaan osoitti sen olevan kapean tunnelin, jonka toisesta päästä kuulti päivänvaloa. Tunnelin sisäpuoli oli siksi valoisa, että apinamies helposti huomasi sen olevan tyhjän tällä hetkellä. Varovasti edeten hän alkoi ryömiä kohti toista päätä täysin tietoisena vaarasta, jos Numa ilmaantuisi hänen eteensä. Mutta Numaa ei näkynyt, ja apinamies pääsi vihdoin avoimelle paikalle, missä nousi huomaten olevansa kalliokuilussa, jonka seinät kohosivat ilmaan miltei aivan äkkijyrkkinä. Solasta tuleva tunneli johti kallion läpi tähän avaraan umpinaiseen halkeamaan. Paitsi tuota ahdasta aukkoa ei ollut muuta pääsymahdollisuutta rotkoon, joka oli noin sata jalkaa pitkä ja viisikymmentä leveä ja jonka vesi näytti kovertaneen pitkien ajanjaksojen kuluessa. Pienoinen Kilimandzharon ikuiselta lumelta lähtevä vesijuova vieläkin virtasi kallioseinää alas rotkon yläpäässä, keräytyen kallionjuurella lammikoksi, josta puro luikersi alas tunneliin ja sieltä solaan. Yksi ainoa puu rehevöi rotkon keskellä, ja siellä täällä soraisen maan kivien välissä viheriöi muutamia sitkeäkortisia ruohomättäitä.

Ylt'ympäri lojui isoja eläinten luita, joiden joukossa useita ihmiskalloja. Tarzan kohotti kulmiaan. "Ihmissyöjä", mutisi hän, "ja merkeistä päättäen se on vallinnut täällä pitkän aikaa. Tänä yönä Tarzan ottaa haltuunsa ihmissyöjän linnan ja Numa karjukoon ja muriskoon ulkopuolella mielensä mukaan."

Tutkistellessaan ympäristöään apinamies oli edennyt koko pitkälle rotkoon ja seisoessaan puun luona hän hyvillään mietti saavansa tunnelista kuivan ja rauhaisan lepopaikan yöksi. Hän kääntyi nyt sisäänkäytävään, tukkiakseen ulkoaukon kivilohkareilla Numan paluun varalta; mutta juuri samassa hänen herkkä korvansa kuuli jotakin, joka jähmetytti hänet patsaaksi ja sai tiukasti tuijottamaan tunnelin suuhun. Hetkeä myöhemmin ison mustaharjaisen leijonan pää ilmaantui aukkoon. Keltaisenvihreät silmät tähystivät pyöreinä ja räpyttämättä suoraan tunkeilevaa tarmangania, ja matalan murinan päästessä syvältä rinnasta huulet menivät irviin ja äkeät raateluhampat paljastuivat.

"Dangon veli!" huudahti Tarzan suuttuneena siitä, että Numa saattoi tehdä tyhjäksi hänen suunnitelmansa hyvästä yölevosta. "Minä olen Apinain Tarzan, viidakon herra. Täksi yöksi olen asettunut tänne — mene!"

Mutta Numa ei mennyt. Päinvastoin se päästi ilmoille uhkaavan karjahduksen ja tuli muutamia askeleita Tarzania kohden. Apinamies sieppasi kiven ja mättäsi sen kohti sähisevää kuonoa. Leijonan luonnosta ei koskaan voi olla varma. Tämäkin saattoi kapaista pakosalle heti ensi hyökkäyksen merkistä — Tarzan oli aikoinaan täten hätkäyttänyt montakin, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Kivi iski Numaa keskelle kuonoa, joka on kissaeläinten arka paikka, mutta sen sijaan, että olisi lähtenyt pakoon, se muuttui hillittömän raivon ja tuhovimman välineeksi. Sen häntä kaartui ylös kankeana ja pystynä ja hirveästi karjahdellen se ryntäsi pikajunan nopeudella tarmanganin kimppuun. Ei hetkeäkään liian aikaisin Tarzan päässyt puun luo ja heilahtanut sen oksille, ja siellä hän istua kyykötti herjaten eläinten kuningasta, joka raivokkaana muristen ja kiljuen kierteli hänen allaan.

Nyt satoi jo todentakaa, mikä lisäsi apinamiehen epämukavuutta ja tyytymättömyyttä. Hän oli kovin vihoissaan, mutta koska ennenkin vain suora välttämättömyys oli saattanut hänet hengenvaaralliseen otteluun leijonan kanssa, jonka hirveitä lihaksia, painoa, raateluhampaita ja kynsiä vastaan hän voi panna vain nopeutensa, ei hän nytkään edes ajatellut laskeutua puusta ja ryhtyä epätasaiseen ja hyödyttömään kamppailuun, jonka palkkiona olisi vain vähän enemmän ruumiillista mukavuutta. Niinpä hän siis vain värjötteli oksallaan sateen yhä virratessa ja leijonan tassutellessa alapuolella ja luodessa häneen tavan takaa myrkyllisiä silmäyksiä.

Tarzan mittaili jyrkkiä seiniä nähdäkseen, olisiko niissä mitään pelastusmahdollisuutta. Tavallista miestä ne olisivat pelottaneet, mutta kiipeämiseen tottunut apinamies keksi niissä useita jalansijan paikkoja, jotka tosin olivat epävarmoja, mutta joita pitkin pako sentään voisi hänen järkeilynsä mukaan onnistua, jos vain Numa hetkeksi poistuisi toiseen päähän rotkoa. Mutta Numa ei sateesta huolimatta tehnyt liikettäkään jättääkseen vartiopaikkansa, niin että Tarzan lopulta vakavasti alkoi ajatella, eikö sittenkin olisi parempi koettaa onneaan kamppailussa kuin pitemmältä jäädä puuhun kylmänä, märkänä ja nöyryytettynä.

Mutta juuri hänen pohtiessaan sitä, Numa kääntyi äkkiä ja lähti majesteettisena edes taakseen vilkaisematta kohti tunnelia. Samassa kun hän katosi, Tarzan pudottautui kevyesti puusta ja mennä loikki kuuminta vauhtiaan kallioseinää kohti. Leijona taas oli tuskin päässyt tunneliin, kun jo lähti takaperin sieltä, pyörähti ympäri kuin salama ja hyökkäsi pakenevan apinamiehen perään. Mutta Tarzan oli päässyt hyvän matkaa edelle — jos hän vain löytäisi käden- tai jalansijan pystysuorasta kallioseinästä, olisi hän turvassa, mutta jos hän hellittäisi otteensa märästä kalliosta, niin hänen tuomionsa olisi selvä, sillä hän putoisi suoraan Numan kynsiin, jolloin suuri tarmanganikin olisi avuton.

Kissan nopeudella Tarzan juoksi ylös kalliota kolmisenkymmentä jalkaa ennenkuin pysähtyi löydettyään varman jalansijan ja katsoi alas Numaan, joka hurjasti mutta turhaan yritti kiivetä kallioseinää päästäkseen käsiksi saaliiseensa. Noin kaksikymmentä jalkaa maasta leijona kykeni kiipeämään, mutta sitten se putosi takaisin. Tarzan katseli sitä hetken ja lähti sitten varovasti nousemaan huippua kohti. Usein hänen oli vaikea löytää tukikohtaa, mutta vihdoin hän veti itsensä yli reunan, nousi, otti maasta kiven, jonka heitti Numaa kohti, ja lähti sitten edelleen.

Löydettyään helppokulkuisen tien solaan hän oli jatkamaisillaan matkaansa kohti vieläkin kestävää kanuunain jylinää, kun äkkinäinen ajatus sai hänet pysähtymään hymyn väreen karehtiessa hänen huulillaan. Hän kääntyi ja lähti nopeasti Numan tunnelin ulkosuulle. Tultuaan aivan sen luo, hän kuunteli hetkisen, ja alkoi sitten nopeasti kerätä isoja kivenlohkareita ja kasata niitä sisäänkäytävään. Hän oli jo miltei sulkenut niillä aukon, kun leijona ilmestyi — julma ja vihastunut leijona, joka raapi ja kynsi kiviä samalla karjahdellen niin että maa tärisi; mutta karjunta ei toki pelottanut Apinain Tarzania, sillä Kaalan takkuisella rinnalla maaten hän oli sulkenut lapsensilmänsä uneen menneitten vuosien lukemattomina öinä, jolloin koko kuorot samanlaisia karjahduksia olivat olleet hänen tuutulauluaan. Oli tuskin ollut päivää tai yötä hänen viidakkoelämässään — ja melkein koko elämänsä hän oli viettänyt viidakossa — ettei hän olisi kuullut nälkäisten tai vihastuneitten tai rakastuneitten leijonain karjuntaa. Sellaiset äänet olivat Tarzanille samaa kuin teille auton toitotus — jos olette sen tiellä, varoittaa se teitä, mutta ellette ole, huomaatte sitä tuskin. Vertauksellisesti puhuen Tarzan ei ollut auton edessä, sillä hän tiesi ettei Numa voinut päästä häneen käsiksi, ja niinpä hän siis verkalleen jatkoi sisäänkäytävän tukkeamista, kunnes Numalle ei jäisi pienintäkään mahdollisuutta päästä ulos. Suoritettuaan työnsä hän irvisti telkien takana olevalle leijonalle ja lähti sitten jatkamaan matkaansa itään päin. "Siellä se on nyt ihmissyöjä, joka ei enää ahmaise yhtäkään olentoa", tuumi hän itsekseen.

Sinä yönä Tarzan makasi erään kalliosta riippuvan ja siten suojaavan kivenkielekkeen alla. Seuraavana aamuna hän taas lähti liikkeelle pysähtyen vain tappaakseen saaliin ja tyydyttääkseen nälkänsä. Muut aarniometsän pedot syövät ja sitten asettuvat makuulle, mutta Tarzan ei koskaan antanut vatsansa ehkäistä suunnitelmiaan. Tässä oli yksi suuria eroavaisuuksia apinamiehen ja hänen viidakko- ja metsätoveriensa välillä. Päivän kuluessa ammunta milloin hiljeni milloin vahvistui. Hän pani merkille sen olevan kiivainta aamuvarhain ja heti pimeän tulon jälkeen, mutta yön aikana se miltei loppui. Toisen päivän iltapuolella hän kohtasi rintamalle meneviä joukkoja. Ne näyttivät olevan sissejä, sillä heillä oli muassaan vuohia, lehmiä ja alkuasukaskantajia, joiden kuormina oli viljaa ja muita ruoka-aineita. Hän näki niiden kantavan kaulakammitsaa, ja joukot oli pantu kokoon alkuasukassotilaista, joilla oli saksalaiset univormut. Upseerit olivat valkoisia miehiä. Kukaan ei huomannut Tarzania, joka kuitenkin parin tunnin aikana hiiviskeli heidän parissaan. Hän tutki heidän sotilasmerkkejänsä ja näki, etteivät ne olleet samoja jotka hän oli ottanut eräältä talonsa luona kaatuneelta soturilta. Tämän havaittuaan hän taas erosi heistä ja katosi tiheään pensaikkoon kenenkään häntä näkemättä. Hän oli kohdannut saksalaisia, mutta ei niitä, jotka olivat surmanneet hänen vaimonsa, ja niidenhän käsiinsä saaminen vain oli nyt hänen tarkoituksensa. Hän ei käynyt sotaa eikä tullut ajatelleeksi, että kotoinen verinäytelmä oli voinut olla taistelun vääjäämätöntä yleistuhoa.

Hänen tullessaan lähemmäksi rintamaa, kävivät joukot yhä lukuisammiksi. Siellä oli kuorma-autoja, härkävaljakkoja ja pienen armeijan kaikkia välineitä sekä myös haavoittuneita, jotka joko kulkivat tai kuljetettiin rintaman taakse. Hän oli joku aika sitten mennyt rautatien poikki ja arvasi, että haavoittuneet vietiin sinne kuljetettaviksi pääsairaalaan, ehkäpä aina rannikolla sijaitsevaan Tangaan asti.

Oli jo hämärä hänen saapuessaan Pare-vuorten kätköön tehdylle isolle leirille. Lähestyessään sitä takaa hän huomasi sen vain heikosti vartioiduksi ja vartijat lisäksi huolimattomiksi, joten hänen oli helppo pimeän tultua päästä sisään ja käydä väijymässä ja kuuntelemassa telttojen takana, saisiko mahdollisesti jotakin johtoa löytääkseen puolisonsa surmaajan.

Hänen pysähtyessään teltan sivulle, jonka edustalla istui alkuasukassotilaita, hänen huomionsa kiintyi heti eräisiin alkuasukasmurteella lausuttuihin sanoihin: "Wazirit taistelivat kuin paholaiset, mutta me olimme parempia ja tapoimme ne kaikki ja siinä tuoksinassa sai vaimokin surmansa kapteenin luodista; mutta oli myös aliluutnantti von Goss aika poikaa."

Kuin petoeläin Tarzan kyräili julmana ja pelottomana teltan varjossa. Mitä ajatuksia kulkikaan hänen villien aivojensa läpi? Ken tietää ne? Kauneilla kasvoilla ei näkynyt mitään ulkonaista raivon merkkiä, kylmistä harmaista silmistä vain loisti tiukka vaarinotto. Äkkiä sotilas, jonka Tarzan oli kuullut ensin puhuvan, nousi ja hyvästi sanoen lähti poistumaan. Kymmenen jalan päästä hän astui apinamiehen ohi ja jatkoi kulkuaan kohti leirin takaosaa, Tarzan perässä, ja pensaikon takana hän hyökkäsi uhrinsa kimppuun. Ei äännähdystäkään kuulunut petomiehen hyökätessä saaliinsa selkään ja iskiessä sen maahan, sillä samassa hän terässormillaan sulki soturin kurkun ehkäisten jok'ainoan huudahduksen. Kaulasta hän sitten veti uhrinsa pensaitten suojaan. "Älä päästä ääntäkään!" varoitti hän miehen omalla murteella, hellittäessään otteensa.

Miesparka haukkoi ilmaa ja silmiään pyöritellen katsoi ylös nähdäkseen, minkä olion valtaan oli joutunut. Pimeässä hän näki vain ylitseen kumartuvan paljaan ruskean ruumiin, mutta kylläpä hän muisti hirveän voiman, jolla mahtavat lihakset olivat salvanneet häneltä hengityksen ja vetäneet hänet pensaikkoon kuin pikku lapsen. Jos joku puolustuksen ajatus olisikin välähtänyt hänen mieleensä, oli hän siitä heti luopunut, sillä hän ei liikahtanutkaan paetakseen.

"Mikä on sen upseerin nimi, joka surmasi naisen, kun wazirien kanssa taistelitte?" kysyi Tarzan.

"Kapteeni Schneider", vastasi neekeri, kun taas kykeni ääntään käyttämään.

"Missä hän on nyt?" kysyi apinamies.

"Täällä. Ehkä hän on päämajassa. Monia upseereita menee sinne iltaisin saamaan määräyksiä."

"Vie minut sinne", komensi Tarzan, "ja jos minut keksitään, tapan sinut heti. Nouse!"

Neekeri nousi ja opasti hänet kiertotietä takaisin leirille. Useat kerrat heidän oli pakko kätkeytyä ohikulkevilta sotilailta, mutta vihdoin he pääsivät suuren heinäpaalu-kasan luo, jonka takaa mustanahka osoitti jonkun matkan päässä sijaitsevaa kaksikerroksista rakennusta.

"Päämaja", sanoi hän. "Pitemmälle ei voi mennä ilmi tulematta. Siellä on paljon sotilaita."

Tarzan huomasi, ettei neekerin seurassa voinut mennä pitemmälle. Hän kääntyi ja katsahti mieheen ikäänkuin pohtien, miten hänen kanssaan menettelisi.

"Sinä autoit, kun rakennukset sytytettiin tuleen", syytti hän matalalla, mutta silti yhtä pelottavalla äänellä.

Mustanahka vapisi jalkojen tuskin kannattaessa häntä. "Hän käski meidän tehdä sen", puolusti hän itseään.

"Kuka käski?" tiukkasi Tarzan.

"Aliluutnantti von Goss", vastasi sotilas. "Hänkin on täällä."

"Hänet minä etsin käsiini", sanoi Tarzan julmasti. "Mutta äsken sinä kerskuit hyvilläsi siitä kaikesta."

Mies hoippui. Oli kuin hän jo syytöksestä olisi lukenut kuolintuomionsa. Sanaakaan virkkamatta Tarzan taas tarttui miehen kurkkuun. Ei nytkään kuulunut äännähdystäkään. jättiläislihakset jännittyivät. Käsivarret kohosivat nopeasti ilmaan ja niiden mukana mustan soturin ruumis, joka kolmasti ilmassa kiepsahdettuaan putosi tiepuoleen apinamiehen lähtiessä kenraali Krautin päämajalle päin.

Yksi ainoa rakennuksen taustalla seisova vartija oli esteenä. Tarzan ryömi vatsallaan maata pitkin häntä kohden, käyttäen hyväkseen suojapaikkoja kuten vain viidakon kasvattama peto kykenee. Kun vartija katseli häneen päin, pysyi hän maahan painautuneena kuin kivi, kun tämä katseli muuanne, lähti hän nopeasti eteenpäin. Pian hän oli hyökkäykseen sopivan välimatkan päässä. Hän odotti, kunnes mies vielä kerran käänsi selkänsä, nousi siinä samassa ja kahinatta hypähti hänen kimppuunsa. Ei kuulunut nytkään äännähdystä, hänen kantaessaan vartijan kuollutta ruumista kohti rakennusta.

Alakerta oli valaistu, yläkerta pimeä, ikkunoista Tarzan näki ison huoneen ja sen takana pienemmän. Edellisessä oli useita upseereja. Toiset liikuskelivat edestakaisin puhellen keskenään, toiset taas kirjoittelivat kenttäpöytien ääressä. Ikkunat olivat auki, joten Tarzan saattoi kuulla suuren osan keskustelua, mutta ei mitään sellaista, joka olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Pääasiallisesti puhuttiin saksalaisten menestyksistä Afrikassa sekä Saksan Euroopan-armeijan mahdollisuuksista tunkeutua Pariisiin. Toiset väittivät keisarin epäilemättä siellä jo olevan, kun ensimmäiset suuret taistelut olivat olleet hyökkääjille niin voitollisia.

Pienessä takahuoneessa istui iso punanaamainen mies pöydän takana. Joitakuita toisiakin upseereja istui vähän taempana, kahden seisoessa kenraalin edessä, joka heiltä kyseli jotakin. Puhellessaan hän hypisteli pöydällä edessään olevaa öljylamppua. Äkkiä kuului ovelta koputus, ja adjutantti astui huoneeseen. Hän tervehti sotilaallisesti ja ilmoitti: "Neiti Kircher on saapunut, kenraali."

"Käskekää hänet sisään", komensi kenraali samalla nyökäten hyvästelyksi kahdelle edessään seisovalle upseerille.

Sisäänastuva neiti sivuutti heidät ovella. Pienessä huoneessa olevat upseerit nousivat ja tekivät kunniaa neidin vastatessa kohteliaisuuteen kumartaen ja vähän hymyillen. Hän oli sangen sievä neito. Ei edes karkea likaantunut ratsastuspuku ja tomukerros hänen kasvoillaan voinut salata sitä totuutta, ja hän oli nuori. Hän ei voinut olla yli yhdeksäntoista.

Astuen pöydän luo, jonka takana kenraali seisoi, hän otti takkinsa sisätaskusta kokoonkäärityn paperin ja ojensi sen kenraalille.

"Istukaa, neiti", sanoi hän, ja eräs upseeri toi tuolin. Ei yksikään puhunut kenraalin lukiessa paperia.

Tarzan arvioi huoneessa olijoita. Hän pohti, olisiko eräs kapteeni Schneider, sillä siellä oli kaksi kapteenia. Neidon hän ajatteli kuuluvan tiedonanto-osastoon vakoilijana. Hänen kauneutensa ei häneen vaikuttanut mitään — hiventäkään arkailematta hän olisi voinut tehdä vaarattomaksi tuon siron nuoren naisen. Mutta nyt hänellä oli tärkeämpää työtä. Hän tahtoi saada käsiinsä Schneiderin. Vihdoin kenraali katsoi ylös paperista. "Hyvä", sanoi hän neidolle ja sitten eräälle adjutanteistaan: "Lähettäkää kutsumaan majuri Schneideriä." Majuri Schneideriä! Tarzan tunsi niskakarvainsa pörhistyvän. Nyt hänen vaimonsa surmaaja oli jo ylennettykin!

Adjutantti lähti huoneesta, missä alkoi yleinen keskustelu, josta Tarzan pääsi selville, että Saksan Itä-Afrikan joukot olivat nykyään voitolla englantilaisista. Apinamies seisoi niin edullisesti pensaitten peitossa, että saattoi tarkastella huonetta sisälläolijain tai ulkoatulijain näkemättä häntä. Joka hetki hän kuitenkin odotti patrullin ilmaantuvan ja keksivän, että vahti oli poissa paikalta, jolloin tietenkin heti pantaisiin perinpohjanen tarkastus toimeen.

Kärsimättömästi hän odotti etsimänsä miehen tuloa, ja vihdoin ilmaantuikin majuria kutsumaan lähetetty adjutantti seurassaan keskikokoinen upseeri, jolla oli yrmeät kasvot ja niissä ylöspäin taivutetut viikset. Tulija astui pöydän luo, pysähtyi ja teki kunniaa. Kenraali vastasi tervehdykseen ja kääntyi sitten neidon puoleen.

"Neiti Kircher", sanoi hän, "sallikaa minun esitellä majuri
Schneider…"

Tarzan ei odottanut jatkoa. Asettaen kätensä ikkunalaudalle hän loikkasi huoneeseen keskelle keisarin hämmästyneitä upseereita. Yhdellä hyppäyksellä hän oli pöydän luona ja pyyhkäisi kädellään lampun suoraan kenraalin syliin. Koettaen välttää kärventymistä tämä kaatui taaksepäin lattialle tuolineen kaikkineen. Kaksi adjutanttia syöksyi apinamiehen kimppuun, joka tarttui ensimmäiseen ja heittää hujahutti hänet toista kohti. Tyttö oli hypähtänyt tuoliltaan ja puristautui seinää vasten. Muut upseerit huusivat vartiostoa ja apua. Tarzan halusi päästä käsiksi vain yhteen, jota ei hetkeksikään päästänyt näkyvistään. Vapauduttuaan hyökkääjistä vähäksi aikaa hän tarttui majuri Schneideriin, heitti hänet olkapäilleen ja katosi ikkunasta niin nopeaan, että hämmästyneet läsnäolijat tuskin tajusivat mitä oli tapahtunut.

Yksi ainoa silmäys näytti että vartijan paikka yhä oli tyhjä, ja hetkeä myöhemmin hän taakkoineen oli erään heinäkasan varjossa. Majuri Schneider ei ollut päästänyt yhtään ääntä siitä yksinkertaisesta syystä että kurkkunsa oli lujissa pinteissä. Nyt Tarzan hellitti otettaan niin paljon, että mies sai vetäistä henkeään. "Jos äännähdät, niin tukin taas kurkkusi", sanoi hän. Varovasti ja loppumattoman kärsivällisesti vältettyään kaikki vaarat Tarzan kulki viimeisen vartioston ohi. Pakottaen vankinsa kulkemaan edellään hän yhä samosi länteen päin, kunnes myöhään illalla kulki rautatien poikki, jolloin alkoi tuntea olevansa melkein turvassa ilmitulemiselta. Saksalainen oli kironnut, mutissut itsekseen, uhkaillut ja kysellyt, mutta hänen saamansa ainoa vastaus oli uusi pistos Tarzanin terävästä sotakeihäästä.

Tarzan ei tähän mennessä vielä ollut ajatellut koston yksityiskohtia. Nyt hän alkoi miettiä rangaistuskeinoa. Vain yksi asia oli varma — sen piti päättyä kuolemaan. Kuten kaikilla urhoollisilla miehillä ja uskaliailla pedoilla ei Tarzanilla ollut mitään taipumuksia kiduttamiseen, mutta tämä tapaus oli ainutlaatuinen hänen elämässään. Perinnäinen oikeustajunta vaati silmän silmästä, ja hänen valansa vaati enemmänkin. Totta tosiaan, tuon olion piti kärsiä samoin kuin se oli Tarzanin vimmastuneen käsityksen mukaan antanut Jane Claytonin kärsiä. Tarzan ei voinut toivoakaan tuottavansa miehelle yhtä suuria kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut, sillä ruumiillinen tuska ei milloinkaan vedä vertoja sielullisen kidutuksen piinalle.

Koko pitkän yön apinamies ajaa hoputti lopen väsynyttä ja nyt toden teolla pelkäävää majuria. Vangitsijan yrmeä vaikeneminen kävi hänen hermoilleen, jospa hän vain puhuisi jotakin! Yhä uudestaan Schneider koetti pakottaa tai houkutella edes yhden sanan häneltä, mutta tulos oli aina sama — äänettömyys sekä vihainen tuskaisa pisto keihään kärjestä. Schneider vuoti verta, ja joka jäsen oli arka ja kipeä. Hän oli niin viimeisillään uupumuksesta, että hoiperteli joka askeleella ja usein kaatui tuon hirveän ja mistään piittaamattoman keihään pakottaessa hänet heti taas nousemaan.

Vasta aamulla sai Tarzan päätöksensä tehtyä, ja se tuli hänelle kuin innoitus ylhäältä. Hymy hiipi hiljalleen hänen huulilleen, ja hän etsi heti sopivan lepopaikan, sillä hän tahtoi, että vankinsa olisi valmistunut kohtaloaan vastaanottamaan. Edessä oli puro, jonka yli Tarzan oli kulkenut edellisenä päivänä. Hän tiesi, missä siinä oli juomispaikka, jossa siis myös todennäköisesti oli helppo saalis saatavissa. Käden liikkeellä varoittaen majuria olemaan aivan vaiti hän suuntasi matkan ääneti purolle. Polulla hän näki muutamia peuroja, jotka juuri olivat lähtemäisillään vedestä. Hän työnsi Schneiderin polun toisella puolella olevaan pensaikkoon ja kyykistyi itse hänen viereensä odottamaan. Majuri katseli äänetöntä jättiläistä hämmästynein, pelokkain silmin. Juuri sarastavassa valossa hän ensi kerran saattoi hyvin tarkastella vangitsijaansa ja vaikka hän oli jo aikaisemmin tuntenut ihmetystä ja kammoa, eivät nuo tunteet olleet mitään verrattuina hänen nyt kokemaansa.

Kuka ja mikä oli tuo alaston valkoinen villi? Hän oli kuullut hänen puhuvan vain kerran — hänen varoittaessaan häntä olemaan ääneti — ja silloin hän oli puhunut erinomaista saksaa ja äänessä oli ollut sivistyksen hienostama sointu. Hän katseli häneen kuin sammakko käärmeeseen, joka on nielemäisillään sen. Hän näki nuo sirot jäsenet ja sopusuhtaisen ruumiin liikkumattomana kuin marmoripatsaan Tarzanin kyräillessä uhkean lehvistön peitossa. Ei värähtänyt yksikään lihas eikä hermo. Hän näki peurojen pahaa aavistamatta tulevan verkalleen polkua tuulen yläpuolelta. Hän näki erään uroksen menevän ohi — vanhan peuran — ja sitten nuoren ja rehevän tulevan väijyksissä olevaa jättiläistä vastaan. Samassa Schneiderin silmät pullistuivat ja kauhun huuto oli vähällä päästä hänen huuliltaan, kun näki ketterän pedon sivultaan loikkaavan suoraa päätä nuoren peuran niskaan ja kuuli noilta ihmishuulilta villipedon metsästyskarjahduksen. Eläin kaatui, ja Tarzan vankineen sai lihaa. Apinamies söi omansa raakana, mutta salli saksalaisen tehdä tulen ja keittää omansa. Molemmat makailivat myöhään iltapuoleen ja lähtivät sitten taas matkaan, joka pelotti Schneideriä, hän kun ei tietänyt sen määrästä. Epätietoisuus ahdisti häntä toisinaan siihen määrin, että hän ihan pyyteli Tarzanilta selitystä seikkailuun, mutta ääneti apinamies yhä samosi ja heti hoputti häntä, kun hän vähänkin viivästeli.

Oli jo kolmannen vuorokauden puolipäivä, kun he vihdoin pääsivät perille määräpaikkaan. Kiivettyään jyrkkää kalliota ja käveltyään vähän matkaa he pysähtyivät äkkijyrkän reunalle, ja Schneider katsahti alas ahtaaseen rotkoon, jossa kasvoi yksi ainoa puu pienen puron rannalla ja jossa harvaa ruohoa pisti esiin kivikatteisesta maasta. Tarzan viittasi häntä laskeutumaan reunan yli, mutta saksalainen peräytyi. Silloin apinamies tarttui häneen ja työnsi hänet yrmeästi kohti reunaa. "Lähde laskeutumaan", sanoi hän. Tämä oli toinen kerta, jolloin hän oli puhunut kolmen päivän aikana, ja ehkäpä juuri tämä pahaenteinen vaikeneminen oli synnyttänyt majurissa enemmän pelkoa kuin keihäänkärki, niin alati valmis kuin se olikin.

Schneider katseli kauhistuen yli kallionpartaan, mutta oli kuitenkin jo yrittämäisillään, kun Tarzan pidätti hänet. "Minä olen loordi Greystoke", sanoi hän. "Se oli minun vaimoni, jonka sinä murhasit wazirien alueella. Nyt ymmärrät, miksi sieppasin sinut kiinni. Ala laskeutua."

Saksalainen loi häneen ylpeän loukkaantuneen silmäyksen. "Minä en ole surmannut vaimoanne", huudahti hän. "En tiedä mitään koko tapauksesta…"

"Ala laskeutua!" kivahti Tarzan kohottaen keihäänkärkeä. Hän uskoi miehen valehtelevan eikä sitä ihmetellyt. Schneider tahtoi selitellä. Apinamies pisti häntä keihäällä, jolloin upseeri ryömi yli reunan ja aloitti vaarallisen laskeutumisen.

Tarzan seurasi ja avusti häntä yli pahimpien paikkojen, kunnes vihdoin olivat vain joidenkuiden jalkojen päässä rotkon pohjasta.

"Nyt ole hiljaa", varoitti apinamies. Hän osoitti sisäänkäytävää, joka näytti vievän rotkon etäisessä nurkassa olevaan luolaan. "Tuolla on nälkäinen leijona. Jos voit päästä puuhun, ennenkuin se saa sinut kiinni, niin edessäsi on useita päiviä, jolloin saat nauttia elämästä; mutta sitten kun olet käynyt liian heikoksi pysyäksesi puussa, saa Numa, ihmissyöjä, sinusta viimeisen ateriansa." Hän työnsi Schneiderin viimeiseltä jalansijalta maahan. "Nyt ala juosta", sanoi hän.

Karaisten luontonsa saksalainen lähti juoksemaan kohti puuta. Hän oli pian saavuttamaisillaan sen, kun hirveä karjahdus kuului luolan suulta ja miltei samalla kovin laihtunut, nälästä villiintynyt leijona loikkasi luolasta päivänvaloon. Schneiderilla oli vain muutamia metrejä jälellä, kun leijona pyyhälsi yli kentän hänen kimppuunsa, Tarzanin heikko hymyn väre huulilla katsellessa kilpajuoksua. Schneider voitti hädin tuskin ja kiivetessään kalliota ylös Tarzan kuuli pettyneen leijonan karjahduksia ja ihmisen kiivaasti syyttäviä vastalauseita. Jyrkänteen reunalla apinamies kääntyi ja katsasti takaisin rotkoon. Ylhäällä puussa saksalainen oli tarrautunut kiinni oksaan, jolle oli päässyt. Alhaalla oli Numa — odottaen. Apinamies kohotti kasvonsa Kudun, auringon, puoleen ja hänen voimakkaasta rinnastaan nousi jättiläisapinain villi voiton karjahdus.

KOLMAS LUKU

Saksalaisten rintamalla

Tarzan ei ollut vielä täysin kostanut. Ollessaan saksalaisten leirissä Pare-vuorilla, jotka ovat vähän itään Saksan Itä-Afrikan ja Englannin Itä-Afrikan välisestä rajasta, hän oli kuullut tarpeeksi käsittääkseen, että englantilaisille sota kävi sangen onnettomasti. Ensin hän ei tästä ollut paljoakaan välittänyt, sillä hänen vaimonsa kuoltua se ainoa vahva side, joka yhdisti hänet sivistysmaailmaan, oli katkennut ja hän oli mielessään julistautunut irti koko ihmissuvusta, pitämättä itseään enää ihmisenä, vaan apinana.

Suoritettuaan tilinsä Schneiderin kanssa niin tyydyttävästi kuin suinkin kykeni, hän kiersi Kilimandzharon ja metsästeli vuorista mahtavimman pohjoisilla liepeillä, sillä hän oli huomannut, että armeijoiden lähettyvillä ei ollut mitään riistaa. Jonkun verran mielihyvää hänelle tuotti tavan takaa ajatuksissaan loihtia esiin kuva majurista, jonka oli jättänyt yksinäiseen puuhun korkeaseinäiseen rotkoon nälkiintyneen leijonan luo. Hän saattoi kuvailla miehen tuskaa, kun hän heikkoni nälästä ja piinaavasta janosta ja samalla tiesi aikaisemmin tai myöhemmin nääntyneenä putoavansa maahan, jossa odotti luurangonlaiha ihmissyöjäpeto. Tarzan mietti, olisiko Schneiderillä uskallusta käydä hakemaan vettä purosta, jos Numa jättäisi rotkon ja menisi luolaansa. Sitten hän kuvaili villiä kilpajuoksua takaisin puuhun, kun leijona hyökkäisi sieltä saaliinsa kimppuun, kuten se varmaan tekisi, sillä soturi ei kuitenkaan pääsisi purolle synnyttämättä ainakin vähän ääntä, joka heti herättäisi Numan huomion.

Mutta tämäkin huvi kalpeni, ja apinamies huomasi yhä enemmän alkavansa ajatella kaikenlaisissa raskaissa vastoinkäymisissä taistelevia englantilaisia. Nuo ajatukset saattoivat hänet painamaan päänsä alas ja murahtelemaan, ja koko seikka kiusasi häntä paljonkin, sillä hänestä oli sittenkin vaikea unohtaa olevansa englantilainen, vaikka tahtoikin olla vain apina. Ja lopuksi hän ei enää voinut sietää ajatusta, että englantilaiset olivat vaarassa hänen turvassa metsästellessään lyhyen jalkamatkan päässä.

Tehtyään päätöksensä hän lähti saksalaisten leirille päin. Hänellä ei ollut päässään mitään hyvin harkittua suunnitelmaa, hän tiesi vain, että kun kerran olisi sotakentän lähettyvillä, hän keksisi kyllä keinoja häiritäkseen saksalaisia. Hänen tiensä kulki rotkon ohi, jonne oli jättänyt Schneiderin, ja luonnollisen uteliaisuuden houkuttelemana hän kapusi kalliolle ja astui rotkon partaalle. Puu oli tyhjä eikä Numa-leijonastakaan ollut merkkiäkään. Hän otti maasta kiven ja heitti sen rotkoon, missä se vieri aivan luolan suulle. Heti leijona ilmaantui aukkoon. Mutta kuinka toiselta näyttikään tämä verrattuna siihen isoon kiiltäväkarvaiseen petoon, jonka Tarzan pari viikkoa sitten oli sinne teljennyt. Nyt se oli kurja ja laihtunut ja hoippui kävellessään.

"Missä on saksalainen?" huusi Tarzan. "Oliko hän hyvää syömistä vai luukasa puusta pudotessaan? Et suinkaan päästänyt häntä karkuun?"

Numa murisi. "Näytät nälkäiseltä, Numa", jatkoi apinamies. "Varmaan olet ollut tuhon partaalla, kun olet syönyt kaiken ruohon asuinpaikaltasi, vieläpä kuorenkin puusta niin pitkälle kuin olet ulottunut."

Hetkeä myöhemmin hän äkkiä yllätti puun alla nukkuvan Bara-kauriin ja nälkäisenä tappoi sen nopeasti ja kyykistyi syömään. Hänen kalutessaan viimeistä palaa kädessään olevasta luusta hänen herkkä korvansa kuuli salavihkaista tassutusta selkänsä takaa, ja sinnepäin kääntyessään hän näki Dango-hyenan hiipivän kimppuunsa. Murahtaen apinamies otti pudonneen oksan maasta ja heitti sen kohti luihua petoa. "Laputa tiehesi, raatojen syöjä!" huusi hän; mutta se kun oli nälkäinen sekä iso ja voimakas, ärisi se vain ja kaarteli häntä ikäänkuin etsien sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen. Apinain Tarzan tunsi Dangon jopa paremmin kuin tämä itse. Hän tiesi että tuo nälän villiinnyttämä eläin kokosi rohkeuttaan tehdäkseen hyökkäyksen ja että se oli luultavasti tottunut ihmisiin, josta syystä se ei häntä kovinkaan pelännyt, ja niinpä hän siis otti esiin raskaan keihäänsä ja pani sen viereensä, koko ajan jatkaen syöntiään ja pitäen tiukasti silmällä hyenaa.

Hän ei tuntenut mitään pelkoa, sillä pitkäaikainen tottumus tämän villin maailman vaaroihin oli hänet niin parkinnut, että hän tasaisin mielin otti vastaan mitä tahansa kuin jokapäiväisen tapahtuman, aivan samoin kuin te alistutte niihin tiettyihin mutta silti yhtä tuhoaviin vaaroihin, joita kohtaatte niin maaseudulla kuin väkirikkaissa kaupunkipaikoissa. Ollen viidakon kasvattama hän oli valmis suojelemaan saalistaan kaikilta tunkeilijoilta, kunhan vain siinä ei pannut liikaa alttiiksi. Suotuisien olosuhteitten vallitessa Tarzan saattoi vastustaa itse Numaa, ja jos hänen oli pakko etsiä turvaa paosta, teki hän sen tuntematta mitään häpeää. Ei yksikään urheampi ja samalla viisaampi olento ollut kierrellyt noita kesyttömiä aarniomaita, ja juuri urheutensa ja viisautensa vuoksi hänen oli ollut mahdollista säilyä elossa.

Dango olisi hyökännyt pikemminkin, mutta siitä sitä estivät apinamiehen murahdukset, jotka ihmiskurkusta tulleina synnyttivät hämminkiä ja pelkoa hyenan sydämessä. Peto oli ahdistanut naisia ja lapsia alkuasukasten pelloilla ja öisin pelottanut heidän nuotiolla olevia miehiään, mutta se ei milloinkaan ollut nähnyt ihmisolentoa, jonka ääni muistutti enemmän vihaisen Numan kuin pelkäävän ihmisen ääntä.

Lopetettuaan ateriansa Tarzan oli nousemaisillaan ja heittämäisillään Dangoa puhtaaksi kalutulla luulla ja aikoipa hän vielä lisäksi jättää tälle loput saaliistansa, kun äkkinäinen ajatus saikin hänet heittämään kauriinruhon selkäänsä ja lähtemään rotkolle päin. Muutamia metrejä Dango seurasi häntä muristen, mutta huomattuaan, ettei saisi herkullista lihaa edes maistaakaan, se heitti kaiken varovaisuuden ja hyökkäsi. Ikäänkuin olisi saanut luonnolta silmät niskaansakin Tarzan heti aisti uhkaavan vaaran ja heittäen Baran maahan kääntyi Dangoa kohti keihäs koholla. Kauas taakse jännittyi oikea käsi ja syöksähti sitten salamannopeasti eteenpäin hänen jättiläislihastensa ja koko teräksisen ruumiinsa antaessa pontta heitolle. Keihäs irroittui kädestä oikealla hetkellä ja lensi suoraan kohti Dangoa, jonka niskakuoppaan se iskeytyi lävistäen koko ruumiin.

Vedettyään keihäänvarren hyenasta Tarzan heitti molemmat ruhot selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaansa rotkolle. Siellä alhaalla makasi Numa yksinäisen puunsa varjossa. Apinamiehen huudon herättämänä se vaivalloisesti nousi jaloillaan ja heikkoudestaan huolimatta se murisi, jopa yritti karjahtaakin nähdessään vihollisensa. Tarzan laski molemmat ruhot liukumaan yli kallion reunan. "Syö, Numa!" huusi hän. "Voi sattua, että tarvitsen sinua taas." Hän näki ruuan hajusta uuteen eloon heränneen leijonan loikkaavan kauriinruhon kimppuun, ja sinne hän jätti sen repelemään lihaa ja sullomaan sitä suurin palasin kauan nälkää nähneeseen mahaan.

Seuraavana päivänä Tarzan saapui saksalaisten rintaman tienoille. Metsäiseltä kallionkielekkeeltä hän katseli vihollisten vasenta sivustaa ja taempana olevaa englantilaisten rintamaosaa. Paikaltaan hän sai taistelutantereesta hyvän yleiskäsityksen, ja hänen tarkka silmänsä keksi monta yksityiskohtaa, jotka huonompiaistiselta mieheltä olisivat jääneet huomaamatta. Niinpä hän huomasi konekiväärien sijoituksia, jotka taitavasti oli salattu englantilaisilta, sekä vakoiluasemia, joita oli asetettu "ei kenenkään maalle" rintamien väliin.

Hänen tarkkaavan katseensa tutkiessa toista mielenkiintoista paikkaa toisensa jälkeen kuului alhaalta mäenrinteeltä kaiken kanuunanjyrinän ja kiväärien rätinän joukosta yksinäisen pyssyn pamahdus. Heti hänen huomionsa kohdistui paikkaan, jossa hän tiesi sala-ampujan olevan kätkössä. Kärsivällisesti hän odotti seuraavaa laukausta saadakseen varmemmin tietää ampujan paikan, ja kun se tuli, lähti hän alas jyrkkää mäenrinnettä hiipien salaa ja äänettömästi kuin pantteri. Näennäisesti hän ei tarkastellut mihin astui, mutta milloinkaan ei irtain kivi lähtenyt vierimään eikä oksa taittunut — oli kuin hänen jalkansa olisivat olleet näöllä varustetut.

Sivuutettuaan pensasrykelmän ja tultuaan matalan kallion reunalle hän äkkiä näki noin viisitoista jalkaa alapuolellaan saksalaisen soturin makaavan pitkällään irtokivien ja lehvien suojassa, jotka kätkivät hänet englantilaisten silmiltä. Miehen täytyi olla erinomainen ampuja, sillä hän oli koko kaukana saksalaisten rintaman takana, josta ampui yli toveriensa päiden. Hänen voimakas kiväärinsä oli kiikarilla varustettu ja itsellään hänellä myös oli kaukoputki, jota hän juuri paraikaa käytteli joko saadakseen selville viime laukauksensa tuloksen tai löytääksensä uuden maalin. Tarzan katsahti nopeasti sitä englantilaisten rintaman osaa, jota saksalainen näytti tutkistelevan, ja hänen tarkka katseensa keksi monta erinomaista maalia näin korkealle yli juoksuhautojen asetetulle kiväärille.

Ilmeisesti huomioihinsa tyytyväisenä saksalainen pani syrjään kaukoputkensa ja asetettuaan kiväärinsä perän olkaansa vasten tähtäsi tarkasti. Samassa hänen yläpuolellansa olevalta kalliolta juoksi esiin ruskea ruumis. Ei mitään ääntä kuulunut, ja epäiltävää on, tiesikö saksalainen edes, mikä olio hänen kimppuunsa hyökkäsi, sillä niin nopeasti apinamies kiersi jäntevät sormensa hänen karvaisen kurkkunsa ympäri. Hetkisen kesti turhaa vastustusta, jota seurasi äkkinäinen herpaantuminen — sala-ampuja oli kuollut.

Maaten kallioiden ja pensaiden suojassa Tarzan katseli eteensä leviävää kenttää. Lähinnä olivat saksalaisten juoksuhaudat. Hän saattoi nähdä upseerien ja miesten liikuskelevan niissä, ja melkein hänen edessään hyvin kätketty konekivääri syöksi kuuliaan vinosti yli rintamain välisen alan iskien englantilaisia sellaiselta suunnalta, että heidän oli vaikea päästä perille sen sijoituksesta.

Tarzan katseli ajatuksissaan, samalla sormiellen kuolleen saksalaisen kivääriä. Äkkiä hän ryhtyi tutkimaan kojeen koneistoa. Katsahdettuaan taas saksalaisten juoksuhautoja hän muutti tähtäimen, asetti kiväärin olkaansa vastaan ja tähtäsi. Tarzan oli oiva ampuja. Sivistyneitten ystäviensä kanssa hän oli metsästellyt käyttäen ampuma-aseita ja vaikkei hän koskaan ollut tappanut, paitsi itsepuolustuksessa ja saadakseen ruokaa, oli hän huvitellut ammuskelemalla ilmaan heitettyjä elottomia esineitä ja siten perehtynyt ampuma-aseiden käyttöön itse sitä edes huomaamatta. Nyt hän metsästäisi. Hänen sormensa kosketti liipasinta, kivääri teki tehtävänsä ja saksalainen sotilas kaatui kojeensa ääreen. Kolmessa minuutissa Tarzan selvisi sen kiväärin miehistä. Sitten hän kaatoi eräästä syvennyksestä nousevan upseerin ja kolme hänen miestänsä. Tarzan varoi jättämästä näiden ammuttujen lähelle ketään, joka voisi kysellä, kuinka saksalaiset saattoivat tulla ammutuiksi omissa juoksuhaudoissaan, vaikka ne olivat täysin piilossa vihollisilta.

Uudestaan järjestettyään tähtäimen hän ryhtyi pitkältä matkalta ampumaan kaukana oikealla puolellaan olevaa konekivääri-osastoa, jonka hän hävitti viimeiseen mieheen. Näin oli kaksi konekivääriä saatu vaikenemaan. Hän näki miehiä juoksevan haudoissa ja ampui useita heistä. Nyt saksalaiset huomasivat jotakin olevan hullusti — että joku taitava sala-ampuja oli löytänyt edullisen paikan, josta saattoi selvään nähdä tähän osaan juoksuhautoja. Ensin he koettivat etsiä hänen asemaansa rintamien välistä, mutta kun rintavarustuksen yli periskoopilla tähystelevää upseeria iski takaapäin kuula, joka pään lävistettyään putosi juoksuhaudan pohjalle, huomasivat he, että etsittävä oli pikemminkin rintaman takana kuin sen edessä.

Eräs sotilas otti maasta kuulan, joka oli tappanut upseerin, ja silloin vasta tässä ampumahaudassa alkoi todellinen kiihtymys, sillä kuula oli ilmeisesti saksalaista tekoa. Kiiveten yli selkävaruksen sanansaattajat kiirehtivät edes takaisin, ja äkkiä periskoopit suunnattiin yli oman rintaman ja tarkat silmät etsivät kavaltajaa. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sala-ampuja keksittiin, ja Tarzan näki konekiväärin suuntautuvan itseään kohti. Mutta ennenkuin se saatiin toimimaan, oli sen miehistö kuoleman oma. Toiset miehet täyttivät kaatuneitten paikat, ja samaan aikaan käännettiin kaksi muuta konetta häntä vastaan ja pantiin käyntiin.

Huomaten, että leikki oli lopetettava, Tarzan ampui jäähyväislaukauksen, jätti kojeensa ja hävisi mäille. Monen minuutin aikana hän kuuli konekiväärien rätisevän ja ampuvan paikalle, jonka juuri oli jättänyt.

"Nyt olen kostanut Wasimbun ja hänen toverinsa", hän ajatteli, "mutta
Janea en saa milloinkaan kostetuksi — en milloinkaan."

Pimeän tultua hän kiersi molempien armeijain sivustat ja sivuutettuaan englantilaisten vahdit tuli näiden rintamalle. Ei kukaan nähnyt hänen tuloaan. Ei kukaan tietänyt hänen olevan siellä.

Toisen Rhodesian rykmentin päämaja oli kyllin kaukana rintaman takana ollakseen verrattain turvassa vihollisilta. Valoakin sai olla, ja eversti Capell istui puhellen upseeriensa kanssa kenttäpöydän ääressä, jolle oli levitetty sotakartta. Iso puu levitti oksiaan heidän yllään ja pöydällä tuikutti himmeä lyhty pienen nuotion palaessa lähellä maassa. Vihollisella ei ollut lentokoneita eivätkä muunlaiset vakoilijat olisi voineet nähdä näitä valoja saksalaisten rintamalta asti.

Upseerit keskustelivat vihollisen suuremmasta lukumäärästä ja olivat yksimielisiä siitä, etteivät englantilaiset kyenneet muuhun kuin pitämään hallussaan nykyisen asemansa. He eivät voineet edetä. Jo nyt he olivat joka hyökkäyksessä kärsineet vaikeita tappioita ja ylivoimaisen vihollisen pakottamana heidän oli aina pitänyt peräytyä. Saksalaisilla oli sitäpaitsi kätkössäkin olevia konekivääreitä, jotka melko lailla huolestuttivat everstiä. Se ilmeni siitä, että hän keskustelun kuluessa usein palasi niihin.