"Minä olen Go-lat, apinain kuningas", karjui iso uros. "Minä tapan! Minä tapan! Minä tapan!" ja ilkeästi ärähtäen se hyökkäsi tarmanganin kimppuun.
Tytöstä apinamies näytti olevan täysin varustamaton hyökkäystä torjumaan ja hän odotti näkevänsä hänen tulevan maahan lyödyksi ja surmatuksi jo ensi yhteenotossa. Suuri uros oli jo miltei hänen kimpussaan valmiina suurine käsineen tempaamaan hänet murhaavaan puristukseen, kun Tarzan liikahti, mutta tällöin hän oli niin nopea käänteissään, että itse Ara-salama ei olisi hänelle riittänyt. Kuin syöksähtää eteenpäin Histah-käärmeen pää, niin syöksähti apinamiehen vasen käsi hänen tarttuessaan vastustajansa vasempaan ranteeseen. Nopea käännähdys, ja Tarzan kammitsi apinan oikean käden jiujitsu-otteeseen, jonka oli oppinut sivistyneiltä ihmisiltä ja jonka avulla helposti katkaisisi nuo vankat luut ja tekisi apinan avuttomaksi.
"Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Saako Tarzan tanssia rauhassa vai tappaako Tarzan?"
"Minä tapan! Tapan! Tapan!" karjui Go-lat.
Nopeasti kuin kissa Tarzan heitti apinan lonkkansa yli maahan. "Minä olen Tarzan, kaikkien apinain kuningas!" huusi hän. "Tuleeko tästä rauha?"
Raivostuneena Go-lat hypähti jaloilleen ja hyökkäsi taas päästäen ilmoille taisteluhuutonsa: "Minä tapan! Tapan! Tapan!" ja taas Tarzan kieppasi tempusta tietämättömän apinan otteeseensa, joka sai katsojakunnan ihastuksesta kirkumaan ja pani tytönkin epäilemään miehen hulluutta. Ilmeisesti hän olikin turvassa keskellä petojen parvea, sillä hän heilautti muitta mutkitta Go-latin selkäänsä ja sitten yli toisen olkansa kuperkeikkaa maahan. Kuningasapina pudota mätkähti päälleen ja makasi sangen hiljaa.
"Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Minä alan tanssia dumdumia veljieni kanssa", ja hän antoi merkin rummuttajille, jotka heti alkoivat jatkaa samaa rytmiä, minkä olivat jättäneet nähdäkseen kuninkaansa surmaavan mielettömän tarmanganin.
Tällöin Go-lat kohotti päätänsä ja hitaasti kämpyröi jaloillensa.
Tarzan lähestyi häntä. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi hän. "Saako
Tarzan nyt tanssia dumdumia veljiensä kanssa vai tappaako hän ensin?"
Go-lat loi verestävät silmänsä tarmanganiin. "Ke-go-da!" huusi hän, "Apinain Tarzan tanssii dumdumia veljiensä kanssa ja Go-lat tanssii hänen kanssansa!" Ja puussa istuva valkoinen tyttö näki tuon villin miehen hyppivän, taivuttelevan ja polkevan maata yhdessä kesyttömien apinain kanssa dumdumin ikivanhoissa juhlamenoissa. Hänen murahduksensa ja karjahduksensa olivat rajummat kuin itse petojen. Hänen kauniit kasvonsa olivat vääntyneet villin julmiksi. Hän löi rintojaan ja kajahutti ilmoille taisteluhuutonsa hänen toveriensa takkuisten turkkien pyyhkäistessä hänen sileää ihoansa. Tuo oli noiduttua, ihmeellistä, eikä kuitenkaan vailla kauneutta, tuo outo näytelmä, jota luultavasti ei kukaan muu inhimillinen olento ollut milloinkaan omin silmin nähnyt. Ja samalla se oli kauhistuttava kaikkine menoineen.
Hänen lumottuna katsellessaan sai takaa kuuluva salavihkainen liikahdus hänet kääntämään päänsä, jolloin hän näki kuunvalossa välähtelevät keltaisen vihreät silmät — Sheeta-pantteri oli löytänyt hänen piilopaikkansa.
Peto oli niin lähellä, että se olisi voinut koskettaa häntä kynsikkäällä käpälällään. Ei ollut aikaa miettiä eri mahdollisuuksia. Kauhu saneli hänen tekonsa, kun hän ääneen kirkaisten hyppäsi puusta aukiolle. Tanssin ja kuunvalon kiihdyttäminä apinat heti kääntyivät katsomaan, mikä aiheutti keskeytyksen. Ne näkivät yksinäisen ja avuttoman tarmanganittaren ja lähtivät hänen kimppuunsa. Hyvin tietäen, ettei edes Numa-leijona uskaltaisi häiritä suurten apinain dumdumia, Sheeta-pantteri tällä välin katosi yön pimeyteen etsimään muualta illallistansa.
Muiden mukana kääntyi Tarzankin ottamaan selville keskeytyksen syytä ja tunsi silloin heti tytön ja huomasi uhkaavan vaaran.
Johtavat naaraat olivat jo miltei tytön kimpussa, kun Tarzan syöksähti heidän keskeensä ja iskien raskaasti oikealle ja vasemmalle hajoitti heidät. Kun sitten urokset tulivat paikalle saaliinjakoon, ettei tuo uusi apinaolio saisi ryövätä ja pidättää itselleen koko otusta, huomasivatkin ne hänen pitelevän käsivarttaan olennon ympärillä ikäänkuin suojellen sitä.
"Tämä on Tarzanin naaras", sanoi hän. "Älkää koskeko häneen!" — tämähän oli ainoa tapa pidättää heitä tappamasta tyttöä. Hän oli hyvillään, ettei asianomainen voinut ymmärtää häntä. Olihan tarpeeksi nöyrytystä jo siinäkin, että täytyi laskea suustaan nuo sanat vihollisvakoojasta lausuttuina.
Apinain Tarzan oli siis taas tahtomattaan pakotettu suojelemaan tuota tyttöä. Äreänä hän murahti asiaa itselleen kaunistellen:
"Hänhän on nainen, siispä en voi toisin menetellä!"
YHDEKSÄS LUKU
Pilvistä pudonnut.
Kuninkaallisiin ilmailuvoimiin kuuluva luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick oli tiedustusmatkalla. Oli nimittäin tullut raportti tai paremmin sanoen huhu englantilaisten päämajaan, että vihollinen oli astunut maihin länsirannikolle ja marssi läpi mustain mantereen tuodakseen apua siirtomaajoukoilleen. Arveltiin, että tuo uusi armeija oli vain kymmenen tai kahdentoista päivän matkan päässä. Asia oli tietenkin naurettava ja mahdoton — mutta mahdottomuuksiahan usein tapahtuu sodassa eikä yksikään kenraali salli pienimmänkään huhun vihollisen liikehtimisistä painua ohi tutkimatta sitä.
Tätä varten siis luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick kiirehti nyt länttä kohti tarkoin etsien, näkyisikö saksalaisten armeijasta mitään merkkejä. Hänen alitseen vieri laajoja metsäalueita, joiden tiheitten lehvien peitossa kokonainen armeija olisi voinut olla kätkettynä, samoin vuoria, niittyjä ja erämaita, mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei näkynyt. Toivoen keksivänsä edes jonkun merkin heidän kulustaan, hylätyn kuorma-auton, särkyneet valjaat tai vanhan leiripaikan, hän yhä jatkoi matkaansa kauemmaksi länteen, kunnes myöhään iltapuolella ollessaan mutkittelevan joen halkoman, puiden täplittämän tasangon yläpuolella päätti kääntyä takaisin leirille. Ehtiäksensä perille ennen pimeän tuloa, olisi lennettävä kiivainta vauhtia, ja kun hänellä oli runsaasti öljyä ja luotettava kone, ei hän epäillyt voivansa tehtävästä selviytyä. Mutta juuri tällöin kone alkoikin oikutella.
Hän oli liian alhaalla voidakseen tehdä muuta kuin laskeutua maahan, ja se hänen oli tehtävä heti, niin kauan kuin vielä voisi päästä allaan olevalle verrattain avoimelle paikalle, sillä heti itään hänestä oli laaja metsä, jossa häntä odottaisi kuolema tai ainakin varma tapaturma, jos viottuneine koneineen sinne laskisi. Hän siis tuli maahan luikertelevan joen lähellä olevalle niitylle, jossa alkoi konettaan paikkailla.
Työskennellessään hän hyräili vuosi takaperin Lontoossa muodissa ollutta sävelmää, niin että olisi voinut luulla hänen toverijoukon ympäröimänä työskentelevän englantilaisella lentokentällä eikä suinkaan ypö yksinään tutkimattoman ja villin Afrikan sydämessä. Miehelle oli kuvaavaa hänen täydellinen välinpitämättömyytensä ympäristöstään, vaikka hänen ulkonäkönsä toisaalta ei osoittanut, että hän oli mikään poikkeuksellisen sankarillinen luonne. Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hoikka, rusoposkinen ja poikamaisen näköinen nuori mies, jonka kasvojen ilme oli pikemminkin ylellisen ympäristön ja mukavuuden kuin elämän ankarien puolien kaavaama.
Eikä hän ollut ainoastaan näköjään välinpitämätön mihin oli joutunut ja mitä tässä tapahtuisi, vaan oli todella huoleton. Hän ei näyttänyt hituistakaan ajattelevan, että lukemattomat vaarat saattoivat väijyä hänen ympärillään. Hän kumartui ja alkoi uutterasti korjata viallista moottoria, seutuun edes vilkaisematta. Itään päin olevassa metsässä ja mutkittelevaan jokeen rajoittuvassa viidakossa olisi voinut olla kokonainen armeija verenjanoisia villejä eivätkä ne kuitenkaan olisi hetkeksikään virittäneet luutnantti Smith-Oldwickin mielenkiintoa.
Vaikka hän olisi ympäristöänsä tarkastellutkin, on epäiltävää, olisiko hän nähnyt metsän laidassa pensaikon piilossa hiipiviä olioita. On henkilöitä, joilla sanotaan olevan kuudes aisti — käyttääksemme paremman puutteessa tuota nimitystä — joka varoittaa heitä näkymättömistä vaaroista. Näissä henkilöissä synnyttää piilossa olevan tarkkaajan heihin keskittynyt katse levottomuutta; mutta vaikka kaksikymmentä villiä silmäparia tuijotti luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickiä, ei hänen levollisessa rinnassaan tuntunut niin mitään. Hiljoilleen hyräillen hän lopetti korjauksen ja koetteli sitte moottoria minuutin tai pari, sulki sen sitten ja astui maahan aikoen ennen leirille lähtöään vähän oikoilla koipiaan ja tupakoida. Nyt vasta hän silmäsi ympäristöään heti ihastuen sen villiin kauneuteen. Jossakin suhteessa tuo puita kasvava niitty muistutti häntä Englannin puistontapaisista metsistä, eikä hänen mieleensä mitenkään johtunut, että tässä ympäristössä asuisi petoja ja villi-ihmisiä.
Erään kukkivan pensaan uhkeat tertut miellyttivät hänen esteettistä silmäänsä ja niin hän savukettaan imien lähti katselemaan niitä lähempää. Hän oli nyt jotensakin sadan metrin päässä koneestaan ja hänen kumartuessaan kukkia tarkastelemaan havaitsi wamabojen päällikkö Numabo hetken tulleen ja hyökkäsi miehineen pensaikosta hänen kimppuunsa. Ensimmäisen vihjeen vaarasta sai nuori englantilainen kuullessaan villejä huutoja takanaan olevasta metsästä. Kääntyessään hän näki parikymmentä mustaa soturia karkaavan itseänsä kohti. Ne juoksivat vieri vieressä, mutta lähemmäksi tultuaan vähensivät tuntuvasti vauhtiansa. Kerran vain silmäistyään luutnantti Smith-Oldwick huomasi heidän ehtineen liian lähelle hänen voidaksensa päästä koneensa luo ja samalla hän myös oli täysin selvillä heidän vihamielisistä aikeistansa. Hän näki heidän olevan aseistettuja keihäillä, jousilla ja nuolilla, joten hän pistoolistansa huolimatta joutuisi jo ensi yhteenotossa heidän saaliiksensa. Heidän sodankäynnistään hän tiesi, että luonnontilassa olevien neekerien luonteen mukaisesti he perääntyisivät pienintäkin vastusta kohdatessaan, mutta että he siten useita kertoja edennyttyänsä ja peräännyttyänsä kiihoittaisivat itsensä raivoon kirkumalla, hyppimällä ja tanssimalla, jolloin he vihdoin voisivat tehdä lopullisen harkitun hyökkäyksen.
Kun Numabo juoksi etunenässä ja oli lisäksi suurikokoinen ja sotaisamman näköinen kuin muut ja siis itsestään tarjoutui maalitauluksi, tähtäsi englantilainen ensin häneen. Hän ei osannut, onnettomasti kylläkin, sillä päällikön kuolema olisi voinut lopullisesti ajaa pakoon toisetkin. Kuula suhahti Numabon ohi osuen hänen takanaan olevan soturin rintaan, ja kun mies kiljahtaen kaatui, perääntyivät muut, mutta pahaksi onneksi eivät takaisin metsään, vaan lentokoneelle päin, joten luutnantti ei päässyt siihen turvautumaan.
Äkkiä he pysähtyivät ja kääntyivät häneen puhuen ja huitoen kovasti. Sitten eräs joukosta ilmaan hypähtäen alkoi hosua keihäällänsä ja päästellä villejä sotahuutoja, mikä pian sytytti muutkin, niin ettei aikaakaan, kun he jo kaikki samoilla tempuilla yllyttivät sammuvaa rohkeuttansa uuteen hyökkäykseen.
Toisella kerralla he jo tulivat lähemmäksi englantilaista, ja vaikka hän aseellaan kaasi heistä taas yhden, sai hän jo väistellä paria kolmea heidän keihästänsä. Hänellä oli viisi kuulaa jälellä, mutta sotureita oli vielä kahdeksantoista, niin että hänen kohtalonsa oli varma, ellei hänen onnistuisi peloittaa heitä tiehensä.
Heihin kyllä vaikutti se seikka, että jokainen yritys maksoi miehen, ja siksi he viivyttelivätkin ennenkuin uuteen ryhtyivät. Kun he vihdoin niin pitkälle pääsivät, oli se paremmin järjestetty kuin edelliset, sillä nyt he kolmeen osaan jakaantuneina kävivät hänen kimppuunsa yhtä aikaa eri puolilta, ja vaikka luutnantin pistooli tekikin hyvin tehtävänsä, tyhjeni se vihdoin, jolloin hän oli villien. He näyttivät tietävän ammuksien loppuneen ja ympäröivät hänet ilmeisestikin aikoen saada saaliinsa elävänä, sillä helppohan heidän olisi ollut seivästää hänet keihäisiinsä.
Parin kolmen minuutin aikana he parveilivat hänen ympärillänsä, kunnes vihdoin Numabon käskystä yhtä aikaa kävivät hänen kimppuunsa ja huolimatta hoikan luutnantin jakelemista iskuista saivat hänet piankin keihäänvarsillaan maahan lyödyksi.
Hän ei ollut pahastikaan vioittunut, kun he hänet vihdoin vetivät ylös, sitoivat kädet selän taakse ja tylysti pakottivat kulkemaan edellänsä viidakkoon.
Joukon hoputtaessa häntä pitkin kapeaa polkua ei hän voinut muuta kuin ihmetellä, miksi hänet oli haluttu kiinni elävänä. Hän tiesi olevansa sydänmaalla siksi kaukana, ettei hänen univormullaan ollut mitään vaikutusta tähän alkuasukasheimoon, joka luultavasti ei ollut kuullut maailmansodasta edes huhuiltavan, ja hän saattoi vain olettaa joutuneensa jonkun viilin suuruuden sotilasten käsiin. Ja hänen kohtalonsa riippuisi nyt tuon samaisen kuninkaallisesta oikusta.
He olivat matkanneet ehkä puolen tuntia, kun englantilainen näki edessään joen rannalla kylän, jonka talojen olkikatot kohosivat kömpelötekoisen, mutta vahvan paaluaidan yli, ja siinä samassa he jo astuivatkin kylän kujalle, jossa heidät heti ympäröi joukko naisia, lapsia ja sotureita. Hän tietenkin veti tuon kiihoittuneen lauman huomion puoleensa, ja näytti siltä, että aikomus oli lähettää hänet toiseen maailmaan niin sukkelaan kuin suinkin. Naiset varsinkin olivat ilkeämpiä kuin miehet lyöden ja kynsien kuka vain lähelle pääsi, kunnes vihdoin Numabo huomasi olevan parasta käydä väliin, säästääksensä hänet muunlaista kohtaloa varten, mikä se sitten olisikaan.
Sotilasten työntäessä ihmisjoukkoa syrjään ja avatessa tietä valkoihoiselle vangille, näki tämä kylän vastaisesta päästä tulevan neekerijoukon, joka oli puettu kaikenkarvaisiin saksalaisiin univormuihin. Tämä häntä alussa kummastutti ja hän luulikin jo tavanneensa jonkun osan armeijaa, jonka oli huhuttu lähteneen länsirannikolta ja jota hän juuri oli ollut etsiskelemässä.
Nyrpeä hymy karehti hänen huulillansa hänen ajatellessaan, millaisessa tilanteessa sai tuon tiedon, sillä vaikka hän ei suinkaan ollut toivoton, huomasi hän, että vain pelkästä sattumasta voisi päästä pakoon ja takaisin koneensa luo.
Univormupukuisten mustanahkojen joukossa oli roteva kersantin asuun puettu neekeri, ja kun tämä huomasi englantilaisen upseerin, pääsi häneltä äänekäs kirous, johon hänen toverinsa heti yhtyivät, ja kaikki yhdessä lähtivät luutnanttiparan kimppuun.
"Mistä sait englantilaisen?" kysyi musta Usanga-kersantti
Numabo-päälliköltä. "Onko muita hänen muassaan?"
"Hän tuli taivaalta", vastasi alkuasukaspäällikkö, "kumman näköisessä oliossa, joka lensi kuin lintu ja peloitti meitä ensin kovasti, mutta katseltuamme sitä pitkän aikaa näimme ettei se ollutkaan elävä. Kun tämä valkonahka sitten jätti sen, hyökkäsimme hänen kimppuunsa, ja vaikka hän surmasi eräitä sotureitamme, otimme hänet kiinni, sillä me wamabot olemme urhoollisia miehiä ja suuria sotureita."
Usangan silmät pyöristyivät. "Lensikö hän tänne pilvistä?" kysyi hän.
"Lensi", vastasi Numabo. "Suuressa lintua muistuttavassa esineessä hän lensi tänne taivaalta. Esine on vielä tuolla lähellä joen toista mutkaa olevia neljää puuta. Jätimme sen sinne, kun emme sitä tunteneet, ja pelkäsimme siihen koskea, ja siellä se vieläkin on, ellei se ole lentänyt tiehensä."
"Ei se voi lentää ilman tätä miestä", sanoi Usanga. "Se kauhea kapine täytti soturimme pelolla, sillä se lensi öisin leirimme yli ja pudotteli sinne pommeja. Oli hyvä, Numabo, että vangitsit valkoisen miehen, sillä hän olisi lentänyt kylänne yli tänä iltana ja surmannut kaikki sen asukkaat. Englantilaiset ovat sangen ilkeätä väkeä."
"Hän ei enää koskaan lennä", sanoi Numabo. "Ei ihmisen sovellu lentää ilmassa, vain pahansuovat henget tekevät niin, ja Numabo-päällikkö kyllä huolehti siitä, ettei valkonaama enää ryhdy sellaisiin hommiin", ja näin sanoen työnsi hän nuorta upseeria raa'asti kohti kylän keskessä olevaa majaa, jonne hänet teljettiin kahden rotevan soturin vartioimana.
Oman onnensa nojassa hän sai olla yli tunnin, jona aikana hän turhaan yritti irroittaa siteitä ranteistaan. Sitten astui majaan musta Usanga-kersantti ja lähestyi vankia.
"Mitä minulle aiotaan tehdä?" kysyi englantilainen. "Minun maani ei ole sodassa tämän heimon kanssa. Te puhutte heidän kieltänsä. Sanokaa heille, etten ole heidän vihollisensa, että kansani on mustien ystävä ja että heidän täytyy laskea minut rauhassa menemään."
Usanga nauroi. "Eivät he eroita englantilaista saksalaisesta", sanoi hän. "Ei heitä liikuta, kuka olette, sen he vain tietävät, että olette valkoihoinen ja siis vihollinen."
"Mutta miksi he sitten ottivat minut kiinni elävänä?" kysyi luutnantti.
"Tulkaa", sanoi Usanga ja vei englantilaisen majan ovelle. "Katsokaa", sanoi hän mustalla sormellansa osoittaen kylän raitin päähän, jossa avautui pieni tori.
Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick näki neekerittärien siellä asettelevan risukimppuja paalun ympärille ja sytyttelevän tulia isojen kattiloiden alle. Hänen kohtalonsa oli siis liiankin selvä.
Usanga piti tarkasti silmällä valkoista miestä, mutta jos hän odotti saavansa nähdä pelon merkkejä, erehtyi hän peräti, sillä nuori luutnantti vain kohautti olkapäitään ja kääntyi häneen päin sanoen: "Aiottekos te ryökäleet syödä minut?"
"Ei minun mieheni", vastasi Usanga. "Me emme syö ihmislihaa, mutta wamabot syövät. He teidät syövät, mutta me teidät surmaamme juhlapaistiksi, engelsmanni."
Englantilainen jäi oviaukosta tarkkaavasti katselemaan, kuinka valmisteltiin syöminkejä, jotka niin julmasti päättäisivät hänen maallisen elämänsä. Todennäköisesti hän hiukan pelkäsi, mutta kätki sen viileän järkähtämättömyyden naamarin alle. Uhrin urheus ei ollut vaikuttamatta karkeaan Usangaankaan, sillä vaikka hän oli tullut kiusoittelemaan, ehkäpä kiduttamaankin, avutonta vankia, ei hän nyt tehnyt kumpaakaan, vaan tyytyi vain soimaamaan valkoista rotua, etenkin englantilaisia, joiden lentäjät olivat tuottaneet paljon tuhoa Saksan Itä-Afrikan alkuasukasjoukoille.
"Tästä lähtien teidän isot lintunne eivät enää lennä miehiemme yli ja syökse joukkoomme tuhoa tuottavia pommejaan — Usanga pitää siitä huolen", ja hän lähti äkkiä tiehensä kohti miehiänsä, jotka, paalun luo kokoontuneina naurattivat siellä naisiansa.
Hetkeä myöhemmin englantilainen näki heidän lähtevän kylän portista ulos, jolloin hän taas alkoi hautoa turhia pakoajatuksia.
* * * * *
Useita maileja kylästä pohjoiseen oli lähellä virtaavaa jokea pieni ylänne, jota viidakko oli kiertänyt jättäen vain muutamia puita tuolle muutaman tynnyrinalan suuruiselle ruohoakasvavalle alalle. Täällä työskentelivät ahkerasti mies ja tyttö rakentaen aitaa, jonka ympäröimälle alalle olivat jo pystyttäneet olkikattoisen majan.
He työskentelivät miltei ääneti vain silloin tällöin vaihtaen keskenänsä jonkun ohjeen tai kysymyksen. Lantiovaatetta lukuunottamatta oli mies alasti. Aurinko ja tuuli olivat parkinneet hänen ihonsa tummanruskeaksi. Hän liikkui sirosti kuin viidakkokissa, ja raskaiden esineiden nosto oli hänelle yhtä helppoa kuin tyhjien käsien kohottaminen.
Kun mies ei katsonut tyttöön, huomasi tämä silmiensä vetäytyvän mieheen ja joka kerta oli niissä silloin hämmästynyt ilme — ikäänkuin edessä olisi ratkaisematon arvoitus. Hänen tunteensa miestä kohtaan olivat pelonsekaiset, sillä lyhyenä tuttavuusaikana hän oli tuossa puolijumalan-kauniissa jättiläisessä huomannut sekä yli-ihmisen että viidakon villin pedon kummasti yhtyneinä. Ensin hän oli tuntenut vain naisellista pelkoa, joka tietenkin johtui hänen onnettomasta asemastaan.
Oli jo tarpeeksi kauhistavaa olla Keski-Afrikan tutkimattomissa seuduissa kaksin villin miehen kanssa, mutta vielä pahemmaksi kävi asia, kun tiesi tuon miehen olevan verivihollisen ja että oli hyökkäämällä hänen kimppuunsa vielä yksityisesti antanut aihetta yrmeihin suunnitelmiin.
Kuukausi takaperin hän oli nähnyt miehen ensi kerran tämän tullessa saksalaisten päämajaan ja ryöstäessä sieltä onnettoman majuri Schneiderin, jonka kohtalosta upseeritoverit eivät olleet saaneet pienintäkään tietoa. Sitten hän oli nähnyt hänet taas, kun mies pelasti hänet leijonan kynsistä ja otti hänet vangikseen selittäen tunteneensa hänet englantilaisten leirissä. Tällöin hän oli iskenyt hänet maahan pistoolinsa perällä ja paennut. Että mies ei kenties kuitenkaan tahtonut henkilökohtaista kostoa, oli käynyt ilmi Wilhelmstalissa tuona yönä, jolloin hän oli surmannut hauptmann Fritz Schneiderin, mutta ei ollut kajonnut häneen.
Ei, häntä hän ei ymmärtänyt. Mies vihasi häntä, mutta samalla kuitenkin suojeli, sitähän todisti se seikka, että oli estänyt isot apinat repimästä häntä palasiksi hänen ollessaan pakomatkalla wamabojen kylästä, jonne musta Usanga-kersantti oli hänet vankina kuljettanut. Mutta miksi hän suojeli häntä? Mitähän hirveätä tarkoitusta varten tuo kesytön vihollinen varjeli häntä julman viidakkonsa muilta olioilta? Hän koetti karkoittaa ajatuksistansa tulevan kohtalonsa pohtimisen, mutta yhä vain mielikuvat ahdistivat häntä, vaikka hänen olikin pakko myöntää, ettei miehen käytöksessä ollut mitään, joka tukisi hänen pelkoansa. Hän arvosteli ehkä häntä mittakaavan mukaan, jota oli oppinut käyttämään muille miehille, ja piti häntä villinä olentona, jolta ei voinut odottaa enempää ritarillisuutta kuin tuttavapiirinsä sivistyneiltä herroilta.
Neiti Bertha Kircher oli luonteeltaan seurusteleva ja hilpeä. Hän ei ollut taipuva antautumaan sairaalloisten enteiden pohtimiseen ja ennen kaikkea hän kaipasi seuraa lähimmäistensä kanssa ja ajatusten vaihtoa, mikä on selvä eroitus ihmisen ja eläinten välillä. Tarzan taas ei seuraa tarvinnut. Oleskellessaan monet vuodet puoliksi yksin olentojen parissa, joiden suullinen seurustelukyky oli tavattoman rajoitettu, hän oli miltei kokonaan saanut turvautua omaan ajanviettokykyynsä.
Hänen toimelias mielensä ei ollut koskaan levossa, mutta kun hänen viidakkotoverinsa eivät voineet seurata eivätkä ymmärtää hänen mielikuvituksensa lentoa, oli hän jo aikoja sitten oppinut pitämään kaikki omina hyvinään, joten hänellä ei nytkään ollut tarvetta uskoa niitä muille. Tämä yhtyneenä hänen vastenmielisyyteensä tyttöä kohtaan riitti sulkemaan hänen huulensa paitsi mikäli kyseessä oli jokin välttämätön sananvaihto. Bertha Kircher oli naisellinen nainen ja huomasi siis piankin, että oli tavattoman harmittavaa, kun ei saanut keskustella, vaikka kerran oli puhekumppani. Hänen pelkonsa haihtui vähitellen, ja hän oli pakahtua tyydyttämättömästä uteliaisuudesta, mitä mies aikoisi hänelle tehdä ja kuka hän oli, sillä hän ei muuta voinut kuin arvailla ja ihmetellä niin hänen entistä kuin nykyistäkin outoa elämäänsä viidakossa, jossa oli ystävystynyt villeihin apinoihin ja seurustellut niiden kanssa.
Pelon kadottua hän sai tarpeeksi rohkeutta kysyä häneltä, mitä aikoisi tehdä, kun maja ja suoja-aita olivat valmiit.
"Lähden länsirannikolle, jossa olen syntynyt", vastasi Tarzan. "En tiedä vielä koska. Koko elämä on edessäni, eikä viidakossa ole syytä kiirehtiä. Me täällä emme aina juokse paikasta toiseen kuten te ulkomaailman ihmiset. Kun olen ollut täällä kylliksi, lähden länteen, mutta ensin minun on huolehdittava, että teillä on turvallinen paikka nukkuaksenne ja että olette oppinut hankkimaan välttämättömimmät tarpeenne. Ja se ottaa aikaa."
"Aiotteko jättää minut tänne yksin?" huudahti tyttö, ja hänen äänensä ilmaisi, kuinka hän pelkäsi tuota mahdollisuutta. "Aiotteko jättää minut tänne yksin kauheaan viidakkoon petojen ja villi-ihmisten saaliiksi satojen mailien matkan päähän valkoisten asutuksista, tänne, missä kaikki ilmeisesti viittaa siihen, ettei sivistyneen ihmisen jalka ole milloinkaan näitä seutuja polkenut."
"Miksikä en?" kysyi Tarzan. "En minä ole teitä tänne tuonut. Kohtelisiko kukaan teidän miehistänne tämän paremmin vihollisen naisia?"
"Kyllä!" huudahti tyttö. "Varmasti. Ei yksikään mies minun rotuani jättäisi valkoihoista naista yksinään tähän hirveään seutuun."
Tarzan kohautti leveitä hartioitansa. Keskusteluhan oli hyödytöntä, eikä hän pitänyt siitä, että se kävi saksaksi. Hän olisi tahtonut tytön puhuvan englantia, ja samassa johtui hänen mieleensä, että oli nähnyt hänet valepuvussa englantilaisten leirissä, joten hän siis luultavasti osasi englantia, ja niinpä hän kysäisi.
"Tietysti puhun", huudahti tyttö, "mutta en tietänyt teidän puhuvan."
Tarzan huomasi hänen kummastuksensa, mutta ei antanut mitään selitystä. Häntä vain ihmetytti, kuinka tyttö saattoi ihmetellä englantilaisen englannintaitoa, ja samassa johtui hänen mieleensä, että tyttö nähtävästi piti häntä vain viidakkoihmisenä, joka sattumalta oli oppinut saksaa usein käymällä saksalaisten uutisasutuksilla. Siellähän vain tyttö oli hänet nähnyt eikä siis kai tietänyt hänen olevan englantilaisen synnyltä ja omistavan kodin Englannin Itä-Afrikassa. Samantekevää mitä tyttö hänestä tietäisi, ja mitä vähemmän, sen paremmin hän saisi ongituksi häneltä tietoja saksalaisten vakoilutoiminnasta ja -järjestelmästä, jonka edustaja tyttö oli. Ja niin hän antoi tytön jäädä uskoon, että hän oli se, miltä näyttikin — villin viidakon kesytön asukas, jolla ei ollut heimoa eikä isänmaata ja joka vihasi kaikkia valkoihoisia yhtä paljon, ja näin hän todella ajattelikin. Sehän selitti täysin hänen hyökkäyksensä majuri Schneiderin ja tämän veljen hauptmann Fritzin kimppuun.
Taas he ryhtyivät jatkamaan aitaa, joka olikin jo miltei valmis, tytön auttaessa parhaan kykynsä mukaan. Tarzan ei voinut muuta kuin nyrpeästi panna merkille, kuinka halusta tyttö tahtoi olla hänelle avuksi tuossa useinkin hankalassa työssä koota ja järjestää piikkisiä pensaita tilapäiseksi suojaksi petoeläimiä vastaan. Hänen käsiensä ja käsivarsiensa pehmeää lihaa olivat okaat repineet verille asti, eikä Tarzan voinut muuta kuin tuntea omantunnon vaivaa, että oli antanut hänen tehdä tätä työtä, ja niin hän lopulta kaskikin häntä lakkaamaan siitä.
"Miksi?" kysyi tyttö. "Ei se ole minulle sen vaivalloisempaa kuin teillekään, ja kun se kerran on vain minun suojakseni aiottu, en ymmärrä, miksi en tekisi omaa osaani työstä."
"Te olette nainen", vastasi Tarzan. "Tämä ei ole naisen työtä. Jos haluatte jotakin tehdä, niin ottakaa nuo tänä aamuna tuomani kurpitsan kuoret ja menkää joelle täyttämään ne. Voitte tarvita niitä, kun olen poissa."
"Kun te olette poissa —", sanoi tyttö. "Aiotteko siis lähteä?"
"Kun aita on valmis, lähden hankkimaan lihaa", vastasi Tarzan. "Huomenna teen samoin ja otan teidät mukaani näyttääkseni kuinka siinä on meneteltävä, kun itse siihen ryhdytte."
Sanaa virkkamatta tyttö otti kulhot ja lähti joelle. Täyttäessään niitä kärsi hän julmista aavistuksista, tiesi Tarzanin tuominneen hänet kuolemaan ja että sinä hetkenä, kun hän jättäisi hänet, alkaisi tuomion täytäntöönpano, sillä olisi kysymys vain ajasta — jopa sangen lyhyestä ajasta — ennenkuin julma viidakko ottaisi hänet, sillä eihän yksinäinen nainen kykenisi menestyksellisesti taistelemaan elämästään viidakossa, jonka koko elämä perustui väkevämmän oikeuteen.
Hän oli niin syventynyt näihin synkkiin mietteisiin, ettei nähnyt eikä kuullut, mitä ympärillä tapahtui. Koneellisesti hän täytti kulhot, nosti ne ylös, ja kääntyi hitaasti majalle päästäen puoliksi tukahtuneen huudahduksen ja vetäytyen takaisin suojellaksensa itseänsä uhkaavalta olennolta, joka sulki hänen paluutiensä.
Metsästellessään vähän erillään heimostansa oli Go-lat, kuningasapina, nähnyt hänen käyvän joella, ja hänetpä tyttö nyt kohtasi. Go-lat ei ollut mikään kauneuden perikuva, jos käytetään sivistyneen maailman mittapuuta, mutta hänen heimonsa naaraat ja hän itse pitivät tuota kiiltävää hopeatäplikästä turkkia, noita voimakkaita polviin asti ulottuvia käsivarsia ja mahtavien olkien väliin uponnutta pallopäätä suuren kauneuden todisteina. Hänen julmat verestävät silmänsä, leveä nenänsä, avara kitansa ja pitkät torahampaansa vain lisäsivät hänen heimonsa naaraitten ihastusta tähän aarniometsän Adonikseen.
Epäilemättä hän pienissä villeissä aivoissaan oli täysin vakuutettu, että tarmanganin outo naaras ihastelisi häntä, komeata Go-latia, sillä eihän voinut olla puhettakaan, ettei hän kauneudessa monin verroin voittanut karvatonta valkoista apinaa.
Mutta Bertha Kircher näki vain pedon, hirveän ja peloittavan ihmisen irvikuvan. Jos Go-lat olisi tietänyt hänen ajatuksensa, olisi häntä kai kovasti harmittanut tai muutoin hän olisi laskenut sen tytön typeryyden syyksi. Kuullessaan tytön huudon Tarzan katsahti ylös ja ymmärsi heti hänen kauhunsa syyn. Hypähtäen kevyesti aidan yli hän lähti nopeasti juoksemaan kohti Go-latia, joka lähenteli tyttöä tulkiten tunteitansa matalilla ystävyyttä uhkuvilla kurkkuäänteillä, vaikka ne tytöstä olivat pedon raivostunutta murinaa. Tarzanin päästyä lähemmäksi huusi hän kovaa apinalle, jolloin tyttö kuuli ihmisen huulilta lähtevän samoja ääniä kuin ihmisapinankin.
"En minä ahdista sinun naarastasi", sanoi Go-lat Tarzanille.
"Minä sen kyllä tiedän, mutta hän ei", vastasi apinamies. "Hän on kuin Numa ja Sheeta, jotka eivät ymmärrä meidän puhettamme. Hän luulee sinun tahtovan ahdistaa häntä."
Tarzan oli jo päässyt tytön luo. "Se ei tee teille mitään pahaa", sanoi hän. "Ei tarvitse pelätä. Tuo apina on jo oppinut läksynsä. Hän tietää Tarzanin olevan viidakon herran. Tarzanin omaan hän ei koske."
Tyttö loi nopean silmäyksen miehen kasvoihin. Oli ilmeistä, että hänen lausumansa sanat olivat merkityksettömät ja että tuo oletettu omistusoikeus oli vain keino suojella häntä pedolta.
"Mutta minä pelkään sitä", sanoi tyttö.
"Ette saa osoittaa pelkoanne. Nämä apinat tulevat usein olemaan lähellänne. Ja silloin juuri on turvallisuutenne taatuin. Ennen lähtöäni neuvon teille keinon suojella itseänne, jos joku niistä sattuu hyökkäämään kimppuunne. Jos olisin te, etsisin niiden seuraa. Vain harvat viidakon eläimistä uskaltavat hyökätä niiden kimppuun, kun niitä on useampia koolla. Jos annatte tietää, että pelkäätte, on elämänne alituisessa vaarassa. Etenkin naaraat hyökkäisivät kimppuunne. Annan niiden ymmärtää, että kykenette puolustautumaan ja surmaamaan. Jos on välttämätöntä, osoitan teille miten se käy, ja silloin ne kunnioittavat ja pelkäävät teitä."
"Tahdon koettaa", sanoi tyttö, "mutta pelkään sen olevan vaikeaa. Tuo on kamalin olio, minkä milloinkaan olen nähnyt."
Tarzan hymyili. "Epäilemättä se ajattelee teistä samaa."
Tällä välin oli useita apinoita saapunut aukiolle, joten he nyt olivat koko parven keskessä. Siinä oli useita uroksia, eräitä nuoria naaraita ja joitakuita vanhempia, joiden penikat riippuivat niiden selällä tai telmivät jaloissa. Vaikka ne olivat nähneet tytön dumdum-yönä, jolloin Sheeta oli pakottanut hänet hyppäämään kätköstään tanssitantereelle, olivat ne silti yhä kovin uteliaita hänestä. Eräät naarat tulivat aivan hänen viereensä hypistelemään hänen vaatteitansa ja tekemään huomautuksia toisillensa omalla kummalla kielellään. Tahtoansa terästäen tytön onnistui käydä läpi tämä ankara koetus ilmaisematta kauhuansa ja inhoansa. Tarzan piti häntä tarkasti silmällä hymy huulillaan. Hänen äskeiset muistonsa sivistyneestä maailmasta olivat vielä niin tuoreet, että hän täysin tajusi tytön kärsimyksen, ja oli pakotettu ihailemaan vihollisvakoojan mielenlujuutta. Äkkiä hän kääntyi apinoihin.
"Tarzan lähtee metsästämään itselleen ja kumppanillensa", sanoi hän. "Toverini jää tuonne", hän osoitti tässä majaa, "pitäkää huolta, ettei kukaan heimosta ahdista häntä. Ymmärrättekö?"
Apinat nyökkäsivät. "Emme tee hänelle pahaa", sanoi Go-lat.
"Ette todellakaan", sanoi Tarzan. "Sillä jos teette, tappaa Tarzan teidät." Sitten hän kääntyi tytön puoleen sanoen: "Tulkaa. Lähden nyt metsästämään. Teidän on parasta jäädä majalle. Apinat ovat luvanneet olla koskematta teihin. Jätän keihääni teille. Se on paras ase, jos teidän olisi pakko puolustautua, mutta en luule minkään vaaran uhkaavan sinä lyhyenä aikana, kun olen poissa."
Hän lähti tytön kanssa aidalle asti, ja tämän astuttua sisäpuolelle, sulki aukon piikkipensailla ja kääntyi sitten metsälle. Tyttö katseli hänen jälkeensä ja pani merkille miehen joustavan kissankepeän astunnan ja joka liikkeen sirouden, mikä kaikki niin hyvin sopeutui hänen olentonsa täydelliseen kauneuteen. Hän näki hänet metsänreunalle päästyään heilauttavan itsensä kepeästi puuhun ja katoavan näkyvistä. Tyttö lähti majaan, ja nainen kun oli, heittäytyi lattialle, samalla purskahtaen itkuun.
KYMMENES LUKU
Villien vallassa
Tarzan etsi Bara-kaurista tai Horta-karjua, joiden lihan arveli parhaiten maistuvan valkoiselle naiselle, mutta huolimatta ylen jännitetyistä sieraimistansa hän ei voinut aistia pienintäkään hajua hakemistaan otuksista, vaikka käyskenteli kauan pitkin ja poikki viidakkoa. Seuraten joen rantoja, jossa hän toivoi tapaavansa Baran tai Hortan juomassa, hän vihdoin kohtasi wamabojen kylästä lähtevän voimakkaan hajun, ja kun hän alati oli valmis tekemään yllättävän vierailun perivihollistensa gomanganien luo, keinotteli hän itsensä kylän takalistolle. Puusta, joka levitti oksiaan yli paaluaidan, hän katseli kylän kujalle ja huomasi kohta valmisteluista, että tulossa oli syömingit, joiden pääruokalajina tulisi olemaan ihmisliha.
Tarzanin päähuveja oli säikytellä mustia. Hän nautti enemmän kuin mistään muusta viidakon huveista saada tehdä heille kaikenkaltaisia kepposia. Saada pilata heidän juhlansa tavalla, joka täyttäisi heidät pelolla, tuotti hänelle mitä suurinta mielihyvää, ja niinpä hän siis tähystelikin löytäisikö mitään vihjettä vankien säilytyspaikasta. Hänen näköalaansa haittasi puun tiheä lehvistö, jonka vuoksi hän kiipesi ylemmäksi ja liikkui sitten varovasti pitkin hoikkaa latvahaaraa.
Apinain Tarzanilla oli ihmeteltävä metsänkävijän taito, mutta silti eivät hänenkään aistinsa olleet pettymättömät. Oksa, jota pitkin hän nyt astui, ei ollut kapeampi kuin monet muut, jotka lukemattomissa tilaisuuksissa olivat kestäneet hänen painonsa. Ulkokuoresta päättäen se oli vahva ja terve, eikä Tarzan voinut tietää, että lähellä sen yhtymistä runkoon oli jokin hyönteinen kalunnut puolet sen ytimistä suihinsa.
Hänen päästyänsä oksan äärimmäiseen päähän riuskahtikin se poikki varoituksetta. Kun alla ei ollut suurempia oksia, joihin olisi voinut tarttua, ja kun lisäksi hänen jalkansa takertui köynnöskasviin, teki hän täydellisen kuperkeikan ja pudota mätkähti selällensä keskelle kylän raittia.
Kuullessaan oksan murtuvan ja nähdessään miehen putoavan puusta pelästyneet mustat kiiruhtivat majoistansa aseita hakemaan, ja nopeimpien heistä päästyä tapahtumapaikalle, näkivät he miltei alastoman valkoisen miehen makaavan paikalla, jonne oli pudonnut. Rohkaistuneena hänen liikkumattomuudestaan he kävivät lähemmäksi, ja kun eivät nähneet ketään muita puussa, piirittivät he hänet seisoen valmiin keihäin hänen ympärillään. Ensin he luulivat hänen kuolleen putoamisesta, mutta lähemmin tutkittuansa he huomasivatkin hänen vain joutuneen tainnoksiin. Eräs sotureista tahtoi syöstä keihään hänen sydämensä läpi, mutta Numabo-päällikkö ei sallinut sitä. "Sitokaa hänet", sanoi hän. "Illalla syödään suurenmoisesti."
Ja niin sitoivat he hänen kätensä ja jalkansa suolenkaistaleilla ja kantoivat hänet majaan, jossa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick odotteli kohtaloansa. Englantilainenkin oli nyt sidottu käsistä ja jaloista, sillä mustat pelkäsivät hänen voivan viime hetkellä päästä pakoon ja siten turmella koko juhlan. Suuri joukko alkuasukkaita oli kokoontunut majan ympärille nähdäksensä edes vilaukselta uuden vangin, mutta Numabo asetti ovelle kaksinkertaiset vahdit, ettei joku heimolaisista villissä riemun puuskassa pääsisi ryöstämään muilta kuolontanssin huvia, sillä tuon niminen tanssi aina suoritettiin ennen uhrien surmaamista.
Nuori englantilainen oli kuullut Tarzanin putoavan ja sitä seuraavan sekasorron kylässä, ja niinpä hän seisoen selkä vasten majan seinää tarkasteli hämmästyneenä ja säälivänä mustien majaan kantamaa vankitoveriansa. Hän pani merkille, ettei milloinkaan ollut nähnyt täydellisempää miehuuden perikuvaa ja ihmetteli itseksensä, mikä kova onni oli tehnyt vangitsemisen mahdolliseksi. Oli ilmeistä, että uusi vanki oli yhtä villi kuin vangitsijatkin, jos teki johtopäätökset varustuksista; oli myös yhtä ilmeistä, että hän oli valkoinen mies, ja hänen hyvin muodostuneesta päästänsä ja hienoista piirteistänsä saattoi päättää, ettei hän ollut noita onnettomia tylsämielisiä, jotka ovat villejä itse sivistyneen yhteiskunnan keskuudessakin.
Tarkastaessansa miestä huomasi hän äkkiä tämän silmäluomien liikkuvan. Hitaasti ne aukenivat, ja pari harmaita silmiä tuijotti eteensä. Tajunnan palatessa tuli niihin vireän älyn hohde, ja vähän sen jälkeen vanki ponnistihe istumaan. Hän katseli suoraan englantilaista, ja kun hän näki toisen sidotut nilkat ja tiukasti selän taakse köytetyt kädet, valaisi hymy hänen kasvojansa.
"He haluavat täyttää vatsansa tänä iltana", sanoi hän.
Englantilainen irvisti. "Hommista päättäen he ovat hirveän nälissänsä", sanoi hän. "Olivat vähällä syödä minut elävältä tuodessaan minut tänne. Kuinka he teidät kiinni kaappasivat?"
Tarzan pudisti päätänsä nyrpeästi. "Oma oli vikani", vastasi hän. "Ansaitsen tulla syödyksi. Ryömin pitkin oksaa, joka ei minua kannattanut, ja kun se katkesi, en pudonnutkaan jaloilleni vaan päälleni, sillä jalkani sotkeutui köynnöksen silmukkaan. Muuten eivät toki olisi minua elävänä saaneet."
"Eikö ole mitään paon mahdollisuutta?" kysyi englantilainen.
"Olen paennut heidän käsistänsä ennen", vastasi Tarzan, "ja olen nähnyt toisten tekevän samoin. Olen nähnyt, kuinka mies otettiin paalusta, vaikka jo kymmenkunta keihästä oli lävistänyt hänen ruumiinsa ja tuli sytytetty hänen jalkoihinsa."
Luutnantti Smith-Oldwickiä värisytti. "Taivas!" huudahti hän. "Toivon, ettei minun tarvitse sellaista kokea. Luulen sietäväni mitä vain, mutta en tulta. Olisi kovin ilkeätä viime hetkessä osoittaa jänistystä niiden paholaisten edessä."
"Älkää huolehtiko", sanoi Tarzan. "Ei se kauan kestä ettekä te menetä ryhtiä. Ei se todella ole puoleksikaan niin pahaa kuin miltä se kuuluu. Siinä on vain lyhyt kärsimys, ennenkuin menette tainnoksiin. Olen nähnyt sen monta kertaa ennen. Se on yhtä hyvä tapa kuin jokin muukin. Kerranhan meidän kuitenkin on kuoltava. Mitäpä väliä sillä, jos se tapahtuu tänä iltana tai huomenna tai vuoden perästä, olemmehan eläneet — minä ainakin!"
"Teidän järkeilynne voi päteäkin, kunnon veikko", sanoi nuori luutnantti, "mutta minusta se ei ole täysin tyydyttävä."
Tarzan nauroi. "Vieritelkäähän tänne, että pääsen hampaillani kiinni siteisiinne", sanoi hän. Englantilainen teki työtä käskettyä, ja pian Tarzan vahvoilla valkeilla hampaillansa pureskeli köysiä. Hän tunsi niiden hitaasti höltyvän. Hetki vain ja ne katkeisivat, jolloin englantilaisen olisi verrattain helppo vapauttaa itsensä jälellä olevista nuorista ja sitten kirvoittaa Tarzankin.
Juuri tällöin astui majaan eräs vartijoista. Hän heti älysi, mitä uusi vanki hommasi, ja keihäänsä kohottaen hän iski apinamiestä rajusti päähän. Sitten hän kutsui muita vartijoita, jotka kaikki yhdessä hyökkäsivät onnettomain kimppuun armottomasti potkien ja lyöden, minkä jälkeen sitoivat englantilaisen entistä vahvemmin sekä köyttivät kummankin majan eri seinille kauaksi toisistansa. Heidän lähdettyään katsoi Tarzan onnettomuustoveriinsa.
"Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin", sanoi hän, mutta irvisti pahasti tätä vanhaa totuutta lausuessaan.
Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick naurahti. "Luulenpa, ettei meillä ole paljoa kumpaakaan", sanoi hän. "Illallisaika lienee jo käsissä."
* * * * *
Zu-tag metsästeli yksiksensä kaukana suuren apinan Go-latin muusta heimosta. Zu-tag (Vankkaniska) oli nuori, juuri äsken kypsyysiän saavuttanut uros. Hän oli iso, voimakas ja peloittava sekä samalla heimolaisiansa järjeltään paljon etevämpi, mikä seikka ilmeni hänen täyteläisemmästä ja pystymmästä otsastansakin. Go-latkin jo hänestä pelkäsi kuninkuutensa laakerien anastajaa ja siksi kohteli häntä yrmeästi ja kateellisesti. Tästäkin syystä Zu-tag metsästeli paljon yksiksensä, mutta toisaalta myös hänen pelottomuutensa sai hänet vaeltamaan kauas suojelusta antavasta laumasta. Tästä hänen tavastaan oli se suuri etu, että hän oppi yhä enemmän turvautumaan omaan itseensä ja kasvatti siten älyänsä ja huomiokykyänsä.
Tänään hän oli metsästellyt etelässä päin ja palasi nyt pitkin polkua, jota hän usein kulki, syystä että se johti gomanganien kylän ohi ja hän oli aina tuntenut suurta mielenkiintoa ja uteliaisuutta heidän miltei apinamaisia tekojansa ja tapojansa kohtaan. Kuten ennenkin asettui hän nytkin puuhun, josta saattoi nähdä kylään ja tarkastella kyläläisiä suorittamassa jokapäiväisiä töitänsä.
Tuskin oli Zu-tag päässyt haluamallensa oksalle, kun häntä kuten kyläläisiäkin hätkähdytti Tarzanin maahan putoaminen toisen metsänjättiläisen oksilta. Hän näki neekerien kokoontuvan tainnoksissa olevan ruumiin ääreen ja sitten kantavan sen majaan. Heti hän nousi oksalla seisten täyteen pituuteensa ja kohotti kasvonsa taivaaseen päin huutaaksensa ilmi villin vastalauseensa ja haasteensa, sillä hän oli ruskeaihoisen tarmanganin tuntenut samaksi oudoksi valkoiseksi apinaksi, joka pari päivää sitten oli tullut heidän dumdum-juhlaansa ja siellä helposti nujertamalla heidän parvensa väkevimmän voittanut tämän uhkean nuoren uroksen kunnioituksen ja ihailun.
Zu-tagin uhkarohkeutta hillitsi synnynnäinen viekkaus ja varovaisuus. Ennenkuin hän siis ehti huutaa julki vastalausettansa, juolahti hänen mieleensä ajatus pelastaa tuo ihmeellinen valkoinen apina yhteisen vihollisen, gomanganien, käsistä, joten hän pysyikin ääneti, päättäen että salavihkaa toimien saataisiin aikaan enemmän kuin lihasvoimalla ja raateluhampailla.
Ensin hän ajatteli yksinään lähteä kylään ja kantaa pois tarmanganin, mutta nähdessänsä lukuisat vartijat, joista useat istuivat aivan vankimajan oven edessä, päätteli hän siinä olevan työtä enemmän kuin yhdelle ja niinpä hän lähti ääneti kuin oli tullutkin lehvästötietä pohjoista kohti.
Heimo yhä vielä oleili lähellä aukiota, jonne Tarzan ja Bertha Kircher olivat rakentaneet majan. Toiset siellä laiskanlaisesti etsivät metsän reunamilta ruokaa, toisten taas kyykötellessä aukiolla kasvavien harvojen puiden siimeksessä.
Tyttö oli kuivannut kyyneleensä ja ilmaantunut majan ovelle ja katseli nyt pelokkaasti etelään päin, jonne Tarzan oli kadonnut. Tavan takaa hän loi epäluuloisen katseen ympärillään liikuskeleviin isoihin ja takkuisiin apinoihin. Kuinka helppoa olisikaan niiden tulla aitauksen sisälle ja surmata hänet. Yhä uudestaan hän huomasi, kuinka peräti avuton hän oli keihäinensä noiden hartiakkaiden, häränniskaisten, lihakasten ja karvaisten petojen parissa. Hän ei tietänyt koskaan ennen nähneensä sellaisia raa'an voiman ruumiillistumia kuin nuo väkevät urokset olivat. Niiden suuret kädet katkaisisivat hänen mitättömän keihäänsä kuin tulitikun ja niiden kevyin isku merkitsi hänelle tajuttomuutta ja kuolemaa. Hänen juuri hautoessansa näitä synkkiä ajatuksia pudottautui aukiolle viidakon puista voimakas nuori urosapina. Tällöin vielä kaikki apinat olivat hänestä aivan samannäköisiä, vasta myöhemmin hän alkoi huomata niiden eroavan toisistansa kasvojen piirteissä ja vartalossa aivan kuin ihmissuvun yksilöt. Mutta jo nytkään hän ei voinut olla panematta merkille tuon äsken tulleen voimaa ja ketteryyttä, vieläpä ihailikin sen raskaan ja mustan, hopeatäpläisen turkin kiiltoa.
Oli ilmeistä, että tulija oli sisäisesti kovin kiihtynyt, vaikka ei sitä näyttänytkään. Se ilmeni hänen käyttäytymisestänsä jo kaukaa, eikä tyttö ollut ainoa, joka sen huomasi, sillä nähdessään hänen tulevan muut apinat lähtivät häntä vastaan muristen ja karvat porholla. Go-latkin oli parvessa mukana ja hän lähestyi tulijaa niska ja selkäkarvat törröttäen, raateluhampaat paljaina ja päästäen matalia murahduksia, sillä eihän voinut tietää, tuliko Zu-tag rauhan vai taiston aikein. Vanha kuningas oli aikoinaan nähnyt muidenkin nuorten apinain näin lähestyvän täynnä vakaita tuumia ryöstää häneltä hallitsijan valta. Hän oli nähnyt urosapinain miltei hulluina hyökkäävän viidakosta heimon kimppuun eikä hän siis tässä suhteessa tahtonut jättää mitään sattuman varaan.
Jos Zu-tag oli tullut viidakosta laiskasti pysähtyen tavan takaa ruokaa etsimään, ei hän olisi herättänyt mitään huomiota, mutta kun tulee noin päätä pahkaa ilmeisestikin ollen kovan kiihtymyksen vallassa, niin varokoot silloin kaikki apinat. Ensin siinä siis kierreltiin ja kaarreltiin jäykkäkoipisina ja pörhistynein karvoin, ennenkuin kumpikin puoli huomasi ettei nyt ollut kimppuun karkaamisesta kysymys, ja silloin vasta Zu-tag kertoi Go-latille, mitä oli nähnyt gomanganien pesäpaikalla.
Go-lat murahti tyytymättömästi ja kääntyi poispäin. "Huolehtikoon valkoinen apina itse itsestänsä", sanoi hän.
"Hän on suuri apina", sanoi Zu-tag. "Hän tuli elääksensä sovinnossa
Go-latin heimon kanssa. Pelastakaamme hänet siis gomanganien kynsistä."
Go-lat murahti taas ja pyrki yhä tiehensä.
"Zu-tag lähtee yksinänsä apuun", huudahti nuori apina, "jos Go-lat pelkää gomanganeja."
Kuningasapina pyörähti ympäri vihastuneena, murahteli äänekkäästi ja löi rintojansa. "Go-lat ei pelkää", huusi hän, "mutta hän ei tahdo lähteä, sillä valkoinen apina ei ole hänen heimoansa. Mene itse ja ota tarmanganin kumppani mukaasi, jos niin kovin tahdot pelastaa tuon valkoisen apinan."
"Zu-tag menee", vastasi nuori uros, "ja ottaa mukaansa tarmanganin kumppanin ja kaikki Go-latin urokset, jotka eivät ole pelkureita", ja näin sanoen loi hän kysyvän katseen toisiin apinoihin. "Kuka tahtoo lähteä Zu-tagin kanssa gomanganeja vastaan ja pelastaa veljemme heidän kynsistänsä?" kysyi hän.
Kahdeksan nuorta elämänsä kukoistuksessa olevaa nuorta urosta painaltui Zu-tagin puolelle, mutta vanhat urokset vanhoillisina ja varovaisina, monien vuosien paino harmailla hartioillansa, pudistivat päätänsä ja lähteä lönkyttivät Go-latin perään.
"Hyvä", huudahti Zu-tag. "Emme haluakaan mitään vanhoja ämmiä lähtemään otteluun gomanganien kanssa, sillä se työ kuuluu heimon sotureille."
Vanhat urokset eivät olleet herjausta ja kerskausta kuulevinaan, mutta nuo kahdeksan vapaaehtoista seisoivat siinä ylpeinä, iskivät rintojansa, paljastelivat hampaitansa ja laskivat ilmoille kauhean taisteluhaasteensa niin että viidakko kajahtaen vastaili.
Koko ajan oli Bertha Kircher katsellut pelästyneenä tätä näytelmää, jonka hän otaksui voivan päättyä kovaan yhteenottoon, ja kun Zu-tag ja hänen toverinsa laskivat ilmoille peloittavan haasteensa, värisi hän kauhusta, sillä kaikista viidakon äänistä on hirmuisin urosapinan karjahtelu sen ilmoittaessa ryhtyvänsä otteluun tai päästäessä julki voitonhuutonsa. Tyrmistys muuttui suorastaan lamaannukseksi, kun hän näki Zu-tagin apinoinensa lähtevän häntä kohti. Kissannotkeasti Zu-tag loikkasi suoja-aidan yli ja seisahtui hänen eteensä. Urheasti tyttö kohotti keihäänsä kohti pedon rintaa. Tämä alkoi jutustaa ja viittilöidä, ja vaikka tytön tiedot apinoista olivatkin perin hatarat, huomasi hän, ettei kysymys ollut vihamielisyydestä, sillä raateluhampaat tuskin ollenkaan paljastuivat ja koko käytöksestä kävi ilmi, että peto koetti selvitellä jotakin vaikeata pulmaa tai puhua jonkun tärkeän asian puolesta. Vihdoin se ilmeisestikin tuskastui, sillä toisella suurella kämmenellänsä se lennätti keihään menemään ja astuen lähemmäksi tarttui tyttöä käsivarresta, mutta ei kuitenkaan kovakouraisesti. Tyttö kauhistuneena peräytyi, mutta samalla kuitenkin jokin sisäinen ääni koetti vakuuttaa, ettei petoa tarvitsisi pelätä. Zu-tag jutteli kovasti, ja yhä uudestaan osoittaen etelään päin se veti tyttöä kanssansa kohti aitausta. Se osoitti aitausta, tyttöä, metsää ja sitten otti äkillisestä mielijohteesta keihään maasta, koski sitä useaan kertaan etusormellansa ja viittasi etelää kohti. Äkkiä tytölle valkeni, että apina koetti selittää hänelle jotakin valkoisesta miehestä, jonka omaksi ne häntä luulivat. Ehkä hänen järeä suojelijansa oli ahdingossa, ja päästyänsä tästä selvästi perille, hän ei enää vastustellut, vaan lähti nuoren apinan mukaan. Hänen alkaessansa repiä pois esteitä, joilla Tarzan oli tukkinut aitauksen aukon, ryhtyi Zu-tag häntä avustamaan, joten he piankin pääsivät aukosta aukiolle.
Zu-tag ja nuo kahdeksan apinaa lähtivät kohti viidakkoa niin nopeasti, että Bertha Kircherin oli ponnistettava kaikki voimansa pysyäksensä perässä. Ajan mittaan hän kuitenkin huomasi jäävänsä jälkeen, mikä kovin harmitti Zu-tagia, joka alituiseen juoksi takaisin kehoittaen häntä parantamaan vauhtia. Kerran se tarttui häntä käsivarrestakin ja koetti vetää mukaansa. Tytön vastalauseet eivät mitään auttaneet, sillä eihän peto niitä ymmärtänyt eikä se myöskään hellittänyt otettansa, ennenkuin tyttö sattui takertumaan pensaikkoon ja kaatui. Mutta silloinkos Zu-tag raivostui ja alkoi kauheasti murista. Muut apinat jo odottelivat johtajaansa metsän reunalla. Se huomasi, ettei tuo naarasparka pysyisi heidän muassansa, ja jos he taas kaikki kulkisivat yhtä hitaasti, voisivat he tulla liian myöhään Tarzanin avuksi, ja niinpä se enemmittä mutkitta nosti Bertha Kircherin maasta ja heilautti hänet selkäänsä. Tytön kädet olivat pedon kaulaan kierretyt, ja se piteli niitä toisessa kämmenessänsä, joten hän ei voinut pudota, ja niin sitä lähdettiin kovaa vauhtia odottavien toverien luo.
Kun tyttö oli puettu vain ratsastushousuihin, joten hameista ei ollut haittaa, huomasi hän piankin hyvin pysyvänsä pedon selässä, ja kun he vähän myöhemmin alkoivat matkata pitkin puiden oksia, sulki hän vain silmänsä ja puristautui yhä lähemmäksi kantajaansa, ettei pääsisi maahan putoamaan.
Tuo yhdeksän ison apinan seurassa tehty retki läpi alkuaikaisen metsän jäi ainiaaksi Bertha Kircherin mieleen yhtä selväpiirteisenä kuin olisi se eilen tapahtunut.
Ensimmäisten pelon tunteiden haihduttua, tyttö saattoi avata silmänsä ja tarkastella lisääntyvin mielenkiinnoin ympäristöänsä ja äkkiä hän silloin alkoikin tuntea itsensä melko turvalliseksi näiden isojen petojen parissa. Myöhemmin hän yhä enemmän alkoi ihailla nuorta urosta, huomatessansa tämän kuormitettunakin liikkuvan nopeammin ja juohevammin kuin sen taakatta olevat toverit.
Zu-tag ei pysähtynyt kertaakaan, ennenkuin oli tultu lähellä alkuasukasten kylää olevaan suureen puuhun. Paikaltansa he saattoivat kuulla kylästä neekerien naurua ja hoilotusta ja koirien haukuntaa ja nähdä vilauksen sen elämästä. Tyttöä värisytti hänen ajatellessaan mahdollista uutta kiinni joutumista, ja hän ihmetteli, miksi Zu-tag oli hänet tänne tuonut.
Nyt apinat lähtivät taas liikkeelle kovin varovasti ja ääneti kuin oravat, kunnes tulivat paikalle, josta helposti näkivät yli aitauksen kylään.
Zu-tag kyykötti suurella oksalla lähellä puun runkoa ja laskettuansa irti tytön käden käski häntä eleillä hakemaan itsellensä sijan, ja kun tyttö oli sen löytänyt, osoitti se kerta toisensa perästä heitä vastapäätä olevan majan avointa ovea. Eri liikkeillä se koetti saada häntä ymmärtämään, ja vihdoin hän käsittikin asian ydinkohdan — että valkoinen mies oli vankina kylässä.
Heidän alapuolellansa oli erään majan katto, mutta hän ei käsittänyt mitä tekisi sitten, jos pudottautuisi sille.
Pimeys oli jo laskeutunut ja tulet sytytetty patojen alle. Tyttö näki kylän kadulla paalun ja sen ympärillä risukimput ja huomasi äkkiä, mitä nuo hirveät varusteet tiesivät. Oh, jospa hänellä vain olisi ollut joku ase, johon voisi turvautua ja joka edes vähäisen auttaisi häntä mustia vastaan. Silloin hän ei epäröisi lähteä kylään koettaaksensa pelastaa miehen, joka kolmasti oli temmannut hänet kuoleman kynsistä. Hän tiesi miehen vihaavan häntä, mutta siitä huolimatta lämmitti kiitollisuuden tunne hänen poveansa. Hän ei voinut käsittää tuota miestä. Milloinkaan hän ei ollut tavannut ihmistä, joka olisi ollut niin arvoituksellinen. Monilta tavoiltansa hän oli peto-kumppaneitansa villimpi, mutta toisaalta taas ritarillinen kuin muinaisaikojen aatelismies. Useita päiviä hän oli ollut hänen kanssaan eksyttävässä viidakossa ja ehdottomasti hänen vallassansa, mutta tällöinpä hän oli oppinut täysin luottamaan häneen, joten hänen pelkonsakin oli miltei kokonaan kadonnut.
Mutta että tuo mies saattoi olla hirveän julmakin, oli selvinnyt, kun hän tahtoi jättää hänet yksin keskelle alati uhkaavia vaaroja.
Zu-tag nähtävästikin odotti pimeän tuloa, ennenkuin ryhtyisi toteuttamaan villeissä pienissä aivoissansa kypsyviä suunnitelmia, sillä tovereinensa se istui hänen lähellään rauhallisesti tarkkaillen mustien valmistuksia. Äkkiä näytti kylässä syntyvän jokin hämminki, sillä parikymmentä neekeriä kerääntyi henkilön luo, joka luultavasti oli johtaja, ja kaikki he puhuivat ja viittoilivat kiihkeästi. Väittelyä kesti noin viisi tai kymmenen minuuttia, jolloin pulma äkkiä selvisi ja kaksi soturia lähti kylän vastakkaisesta päästä noutamaan isoa paalua, jonka sitten pystyttivät paikalla jo aikaisemmin olleen rinnalle. Tyttö pohti tuon toisen paalun tarkoitusta, ja pian se selvisikin.
Nyt oli tullut jo aivan pimeä ja kylää valaisivat vain monet vilkkuvat nuotiot, joiden valossa hän näki soturijoukon lähestyvän Zu-tagin silmällä pitämää majaa. Hetkeä myöhemmin he taas ilmaantuivat vetäen keskellänsä kahta vankia, joista toisen tyttö heti tunsi suojelijaksensa ja toisen lentäjän univormussa olevaksi englantilaiseksi. Näitä varten siis oli kaksi paalua tarpeen.
Nopeasti nousten hän asetti kätensä Zu-tagin olalle samalla osoittaen kylään. "Tule", sanoi hän kuin vertaiselleen ja pudotti itsensä sitten alla olevan majan katolle, josta oli enää vain lyhyt väli maahan, joten hän hetkeä myöhemmin lymyili majan takana pysyttäytyen varjossa, josta häntä ei hevillä keksittäisi. Kerran hän kääntyi ja näki silloin Zu-tagin ison ruumiin aivan takanansa ja vähän edempänä muut kahdeksan. Epäilemättä ne kaikki seurasivat häntä, mikä seikka saattoi hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi kuin aikaisemmin. Pysähtyen majan raitinpuoliseen nurkkaukseen hän varovasti kurkisti kulman takaa. Muutaman tuuman päässä hänestä oli rakennuksen avoin ovi ja kauempana kokoontuivat mustanahkat vankiensa luo, jotka oli jo sidottu paaluihin. Kaikkien silmät tarkkasivat vankeja, ja häntä ja hänen seuralaisiaan tuskin huomattaisiin, ennenkuin olisivat jo vihollistensa kimpussa. Hän halusi kuitenkin saada edes jonkinlaisen aseen, sillä varmaanhan hän ei tietänyt, seuraisivatko apinat häntä vai ei. Toivoen löytävänsä etsimänsä majasta pujahti hän ovesta sisään ja hänen perässään tuli yksitellen yhdeksän apinaa. Nopeasti tutkisteltuansa löysi hän äkkiä keihään, sieppasi sen ja lähti taas ovelle.
Apinain Tarzan ja luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick oli lujasti sidottu paaluihinsa. Kumpikaan ei ollut puhunut hetken aikaan. Englantilainen käänsi päätään niin paljon, että saattoi nähdä onnettomuustoverinsa. Tarzan seisoi suorana paalua vasten. Hänen kasvoillansa ei näkynyt pelkoa eikä vihaa. Hänen ilmeessänsä kuvastui välinpitämättömyys, vaikka molemmat heistä tiesivät, että kidutus odotti heitä.
"Hyvästi, veikko", kuiskasi nuori luutnantti.
Tarzan loi silmänsä häneen ja hymyili. "Hyvästi", sanoi hän. "Jos haluatte nopeasti päästä kaiken läpi, hengittäkää sisäänne sauhua ja liekkejä niin paljon kuin ikinä voitte."
"Kiitos", vastasi lentäjä, ja vaikka hänen kasvonsa vääntyivät, ryhdistäytyi hän täyteen pituuteensa.
Naiset ja lapset olivat istuutuneet laajaan kehään uhrien ympärille, ja kauheasti maalatut soturit alkoivat jo hitaasti ryhtyä kuolontanssin suoritukseen.
Taas Tarzan kääntyi toveriinsa. "Jos haluatte turmella heidän ilonsa", sanoi hän, "älkää olko tietävinännekään, vaikka kuinka kärsisitte. Jos voitte kestää loppuun asti ilmettä muuttamatta tai ääntä päästämättä, eivät he hyödy niin mitään tästä juhlamenojen osasta. Hyvästi siis vain ja onnea matkalle."
Englantilainen ei vastannut, mutta hänen yhteenpuristetuista leuoistaan saattoi arvata, ettei neekereillä olisi hänestä suurtakaan iloa.
Soturit jo tekivät kierroksiansa. Pian Numabo laskisi ensi veritipat terävällä keihäällänsä. Se olisi merkki kidutuksen alkamiseen. Ja heti senjälkeen sytytettäisiin uhreja ympäröivät risukimput.
Yhä lähemmäksi tanssi tuo kauhea päällikkö, keltaiset teräviksi viilatut hampaat tulen valossa välkähdellen hänen paksujen huultensa takaa. Milloin kumartuen, milloin polkien raivoisasti maata, milloin hypähtäen ilmaan hän tanssi yhä lähemmäksi uhriansa, kunnes vihdoin tulisi keihään ylettyville hänestä.
Lopuksi keihäs työntyi esiin ja raapaisi apinamiehen pintaa, josta veripuronen alkoi juosta pitkin sileää ruskeaa ihoa, ja samalla kuului odottavien parvesta naisen kirkaisu, joka tuntui olevan merkinanto hirveään kiljumiseen, karjumiseen ja yleiseen hälinään. Uhrit eivät voineet päästä selville melun syystä, mutta Tarzanille se ei ollut tarpeenkaan, sillä tunsihan hän apinainsa äänet. Häntä vain ihmetytti, mikä oli aiheuttanut hyökkäyksen, sillä hän ei saattanut uskoa heidän tulleen häntä pelastamaan.
Numabo ja hänen soturinsa keskeyttivät äkisti tanssinsa ja näkivät silloin pelästyneen ja kirkuvan ihmislauman läpi ryntäävän saman valkoisen tytön, joka pari päivää sitten oli pääsyt pakoon heidän käsistänsä, ja hänen takanaan he näkivät kummastuksekseen kokonaisen parven rotevia ja karvaisia metsän miehiä, joita he olivat aina pelänneet.
Lyöden oikeaan ja vasempaan vankoilla kämmenillänsä ja repien raateluhampaillaan mitä eteen sattui ryntäsi sieltä Zu-tag, tuo nuori uros, ja hänen kanssaan kilvoitellen hänen kauhistavat apinatoverinsa. Nopeasti he sivuuttivat vanhat miehet, vaimot ja lapset, sillä suoraan kohti Numaboa ja sotureita johti heitä tyttö. Tällöin he tulivat Tarzanin näkyviin, jolloin hän kuvaamattomaksi kummaksensa näki, kuka johti apinoita häntä pelastamaan.
Zu-tagille hän huusi: "Iske kiinni johtajiin, valkoinen apinani päästää minut kyllä siteistä." Bertha Kircherille taas: "Nopeasti! Leikatkaa köydet: Apinat huolehtivat mustanahkoista."
Tyttö riensi hänen luoksensa. Veistä hänellä ei ollut ja köydet olivat lujat, mutta hän toimi ripeästi ja kylmäverisesti, joten Zu-tagin apinoinensa käydessä soturien kimppuun hänen onnistui vapauttaa Tarzanin kädet, ja sitte tämä itse nopeasti irroitti loput siteet.
"Nyt vapauttakaa englantilainen", huusi hän ja syöksyi Zu-tagin luo auttamaan ottelussa mustia vastaan. Huomattuaan apinoita olevan verrattain vähän oli Numabo sotureinensa asettunut päättävästi vastarintaan koettaen keihäillänsä ja muilla aseillaan masentaa hyökkääjät. Kolme apinaa oli jo syösty maahan kuolleina tai hengenvaarallisesti haavoittuneina, kun Tarzan huomasi ottelun ehkä koituvan apinain tappioksi, ellei neekerin rohkeutta ajoissa lamaannutettaisi. Äkkiä hän silloin keksikin aseet, joista apu lähtisi. Julma hymy karehti hänen huulillansa, kun hän sieppasi kiehuvan vesikattilan tulelta ja sinkautti sen neekerien parveen. Kiljahtaen kauhusta ja tuskasta nämä perääntyivät huolimatta Numabon etenemiskäskystä. Tuskin oli yksi kattila näin tyhjennetty, kun Tarzan jo valeli heitä toisen kiehuvalla vedellä eikä kolmatta enää tarvittukaan, sillä sitä ennen viholliset hajaantuivat pyrkien suojaan majoihinsa.
Tarzanin etsiessä käsiinsä omat aseensa, oli tyttö vapauttanut englantilaisen ja nyt he kolmisin kuuden jälellä olevan apinan seuraamina lähtivät hitaasti kylän portille päin; luutnanttikin tällöin löysi itsellensä aseen keihäästä, jonka joku pahasti palanut soturi oli kädestään heittänyt.
Numabo ei kyennyt saamaan kokoon perin järkytettyjä ja palohaavojen hirveästi vaivaamia sotureitansa, joten pelastetut pelastajineen saivat enemmittä seikkailuitta lähteä kylästä viidakon pimeyteen.
Tarzan matkasi ääneti. Hänen rinnallaan asteli Zu-tag, tuo iso apina, ja heidän takanansa eloon jääneet apinat neiti Bertha Kircherin ja luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin seuraamina — jälkimäinen perin hämmentyneenä salaperäisistä ja äkkinäisistä tapahtumista.
Koko elämänsä aikana Tarzan oli vain harvoin joutunut kiitollisuuden velkaan. Hän oli aina raivannut itse tiensä läpi tuon villin maailman turvautuen omiin lihaksiinsa, viiden aistinsa terävyyteen ja luonnolta lahjaksi saamaansa järkeen. Tänä iltana hän oli joutunut suurimpaan mahdolliseen velkaan — hänen elämänsä oli pelastanut nainen, ja hän ravisti päätänsä ja murahti, sillä tuota henkilöä hän vihasi yli muiden.