"Jokin sai ne vaikenemaan hetkeksi tänään iltapäivällä", sanoi eräs nuoremmista upseereista. "Olin vahdissa tuohon aikaan enkä päässyt selville mitä vehkeitä siellä oli, mutta näytti kuin olisi paholainen päässyt irti heidän vasemmalla olevissa juoksuhaudoissaan. Yhteen aikaan olisin voinut vannoa, että heidän kimppuunsa hyökättiin takaapäin — ilmoitin teille siitä, eversti, muistattehan? — sillä kuulat rakeilivat kohti heidän takanaan olevaa rinnettä. Saatoin nähdä mullan pölyävän. En tiedä, mitä se olisi voinut olla."
Heidän yläpuolellaan olevista oksista kuului hiljaista rapinaa, ja samalla notkea ruskea ruumis tupsahti heidän joukkoonsa. Kädet kävivät nopeasti pistoolien hanoihin, mutta muuta liikettä ei ollut. Ensin he katselivat ihmetellen tuota heidän keskessään seisovaa miltei alastonta valkoista miestä, jonka uhkeilla lihaksilla, alkeellisella puvulla ja aseistuksella valo leikki, ja sitten kaikkien silmät kääntyivät everstiin.
"Mikä paholainen te olette?" pääsi upseerilta.
"Apinain Tarzan", vastasi tulija.
"Oh, Greystoke!" huudahti majuri ja astui esiin käsi ojennettuna.
"Preswick", muisti Tarzan tarttuessaan ojennettuun käteen.
"En tuntenut teitä heti", puolustihe majuri. "Viime kerralla tavatessamme näin teidät Lontoossa iltapuku yllä. Melko erotus — totta totisesti, teidän on myönnettävä se."
Tarzan hymyili ja kääntyi upseeriin päin. "Kuulin keskustelunne", sanoi hän. "Olen juuri tullut saksalaisten rintamalta. Ehkä voin auttaa teitä."
Eversti katsoi kysyvästi majuri Preswickiä, joka äkkiä tajusi tilanteen ja esitti apinamiehen komentavalle upseerille ja tovereilleen. Sitten Tarzan kertoi lyhyesti mitä hänen kotonaan oli tapahtunut.
"Ja nyt siis tulitte tänne yhtyäksenne meihin?" kysyi eversti.
Tarzan pudisti päätään. "En vakinaisesti", vastasi hän. "Minun on taisteltava omalla tavallani, mutta minä voin auttaa teitä. Milloin vain tahdon, voin mennä saksalaisten rintamalle."
Capell hymyili ja pudisti päätään. "Ei se ole niin helppoa kuin luulette", sanoi hän. "Viime viikolla menetin kaksi hyvää upseeria, jotka yrittivät sitä — ja he olivat kokeneita miehiä, parhaimmat koko vakoiluosastosta."
"Onko se vaikeampaa kuin päästä englantilaisten rintamalle?" kysyi
Tarzan.
Eversti oli vastaamaisillaan, kun uusi ajatus näytti juolahtavan hänen mieleensä, ja hän katsahti hämmentyneenä apinamieheen. "Kuka toi teidät tänne?" kysyi hän. "Kuka laski teidät vahtien ohi?"
"Olen juuri tullut saksalaisten ja teidän rintaman poikki ja kulkenut leirinne läpi", vastasi hän. "Lähettäkää ottamaan selville, näkikö kukaan minua."
"Mutta kenen kanssa te tulitte?" kyseli yhä Capell.
"Yksin", vastasi Tarzan ja oikaisten itsensä täyteen mittaansa sanoi: "Kun te sivistyneet miehet tulette viidakkoon, olette kuin kuolleet elävien joukossa. Manu-apina on tietäjä teihin verrattuna. Ihmettelen, että ollenkaan säilytte hengissä — vain teidän lukumääränne, aseenne ja järkeilykykynne pelastavat teidät. Jos minulla olisi muutamia satoja teidän järjellänne varustettuja isoja apinoita, voisin ajaa saksalaiset valtamereen niin nopeasti kuin heidän jäännösjoukkonsa ikinä ehtisivät. Onneksi teille eivät mykät pedot kykene yhteistyöhön. Jos ne siihen kykenisivät, olisi Afrikka ainiaaksi vapaa ihmisistä. Mutta voinko auttaa teitä? Tahtoisitteko tietää, missä sijaitsee useita konekivääriasemia?"
Eversti vakuutti heidän haluavan, ja hetkistä myöhemmin Tarzan oli piirtänyt kartalle niiden kolmen sijoituksen, jotka olivat tehneet vauriota englantilaisille. "Tuossa on heikko kohta", sanoi hän asettaen sormensa kartalle. "Sitä pitävät hallussaan mustat, mutta eturintaman konekiväärit ovat valkoisten hoidossa. Jos — odottakaahan! Minulla on suunnitelma. Voitte miehittää tuon juoksuhaudan omilla sotilaillanne ja laskettaa sen oikealla oleviin hautoihin heidän omilla koneillaan."
Eversti Capell hymyili ja pudisti päätään. "Se kuulostaa kovin helpolta", sanoi hän.
"Se on helppoa — minulle", vastasi apinamies. "Minä voin tyhjentää tuon juoksuhaudan laukaustakaan ampumatta. Olen kasvanut viidakossa — tunnen viidakon väen — gomanganit yhtä hyvin kuin muutkin. Saatte kuulla minusta taas ylihuomenna illalla", ja hän kääntyi lähteäkseen.
"Odottakaahan", sanoi eversti. "Lähetän kanssanne upseerin laskemaan teidät rintaman läpi."
Tarzan hymyili ja lähti. Jättäessään päämajan luona olevan pienen ryhmän hän sivuutti upseerin raskaaseen päällystakkiin kääriytyneen pienen olennon. Kaulus oli pystyssä ja sotilaslakin lippa oli vedetty syvään silmille, mutta apinamiehen kulkiessa ohi valaisi nuotio hetkeksi tulijan kasvot, jotka Tarzan hämärästi muisti ennenkin nähneensä. Epäilemättä joku Lontoossa tapaamani upseeri, arveli hän, ja jatkoi matkaansa läpi englantilaisten leirin ja rintaman tarkkojen vahtien tietämättä hänestä niin mitään.
Sen yön hän kulki pitkin Kilimandzharon rinteitä, vaiston nojalla löytäen tien ja hän arvasi tapaavansa etsittävänsä jollakin metsäisellä rinteellä ylempänä kuin hän oli käynyt matkatessaan tässä vähän tuntemassaan osassa maata. Kolme tuntia ennen auringon nousua hänen tarkat sieraimensa ilmoittivat, että läheisestä ympäristöstä löytäisi haluamansa, ja niinpä hän kiipesi korkeaan puuhun asettuen muutamaksi tunniksi nukkumaan.
NELJÄS LUKU
Kun leijona aterioi
Kudu, aurinko, oli korkealla taivaalla, kun Tarzan heräsi. Apinamies oikoili jättiläisjäseniään, pyyhkäisi sormillaan paksua tukkaansa ja hypähti sitten kevyesti maahan. Siekailematta hän taas lähti hajuaistinsa avulla seuraamaan jälkiä, jotka johtivat syvään rotkoon. Nyt hän liikkui varovasti, sillä hänen nenänsä kertoi saaliin olevan sangen lähellä, ja äkkiä hän isolta puunoksaltaan näkikin Horta-karjun ja monta tämän heimolaista. Ottaen esiin jousensa ja valiten nuolen Tarzan jännitti aseensa ja tähtäsi tarkkaan kohti lauman suurinta otusta. Apinamiehellä oli hampaissaan toisia nuolia, ja tuskin hän oli yhden laskettanut menemään, kun jo asetti uuden jousenuomaan ja ampui taas. Metsäsiat hätääntyivät heti eivätkä tietäneet, mistä vaara uhkasi. Ensin ne seisoivat tyhmistyneinä, mutta alkoivat sitten hurjan laukan sinne tänne, kunnes kuusi heistä makasi kuolleina tai kuolevina, jolloin muut röhkien ja vingahdellen lähtivät villiä vauhtia paikalta ja katosivat nopeasti tiheikköön.
Tarzan astui puusta, lopetti ne, jotka eivät vielä olleet kuolleet, ja ryhtyi sitten ruhoja nylkemään. Työskennellessään nopeasti ja sangen taitavasti hän ei hyräillyt eikä vihellellyt kuten tavallinen mies sivistysmaissa tekee. Lukuisissa tällaisissa pikku piirteissä hän erosi muista ihmisistä, mikä luultavasti johtui hänen aikaisemmasta viidakkokasvatuksestaan. Hänen kasvinkumppaninsa aarniometsän pedot leikkivät vain kypsyys-ikään asti, harvoin sen jälkeen. Hänen apinatoverinsa, etenkin urokset, kävivät vanhetessaan julmiksi ja äreiksi. Elämä ei ollut leikintekoa niukan vuodenajan vallitessa — yksilön oli oteltava saadakseen osansa ruuasta, ja kerran syntynyt tapa jäi sitten eliniäksi. Ruuan hankkiminen tuli viidakon asujamen elämäntyöksi, ja se on seikka, jota ei käy harjoittaminen kevein mielin. Tarzan siis piti kaikkea työtä vakavana hommana, vaikka hän vielä säilyttikin sen, minkä muut pedot vanhetessaan menettävät — leikillisyyden tajun, jonka hän päästi valloilleen ollessaan sillä päällä. Hänen huumorinsa oli nyreätä ja toisinaan kauheaa, mutta se tyydytti häntä. Jos sitäpaitsi laulaisi ja viheltelisi työssään, ei voisi siihen keskittyä. Tarzanilla oli kyky keskittää jokainen viidestä aististaan niille kullekin kuuluvaan erikoistehtävään. Hänen nylkiessään kuutta metsäsikaa hänen silmänsä ja sormensa työskentelivät kuin ei koko maailmassa olisi muuta kuin nämä kuusi ruhoa, mutta samalla hänen korvansa ja nenänsä toimivat muualla — edellinen tarkkaili koko metsää ja jälkimäinen nuuhki jokaista tuulenhenkäystä. Hänen nenänsä se ensin keksikin Sabor-leijonattaren tulon, kun tuuli hetkeksi vaihtoi suuntaa.
Yhtä selvästi kuin silmillään nähden Tarzan tiesi leijonattaren vainunneen kuuden äsken tapetun metsäsian hajun ja heti lähteneen tuulen suuntaa myöten niitä kohti. Hän tiesi hajun voimakkuudesta ja tuulen nopeudesta, kuinka kaukana leijona vielä suunnilleen oli ja että se lähestyi takaa päin. Hän oli lopettamaisillaan viimeistä sikaa eikä pitänyt kiirettä. Viisi vuotaa oli lähellä — hän oli varovaisuudesta pitänyt ne yhdessä kasassa käden ulottuvilla — ja tuuhea puu heilutti alhaalla olevia oksiaan hänen yllään.
Hän ei edes kääntänyt päätään, tietäessään ettei peto vielä ollut näkyvissä, mutta hän heristi kuitenkin samalla pikkaisen korviaan heti havaitakseen, kun se olisi lähempänä. Saatuaan viimeisenkin nahan nyljetyksi hän nousi. Nyt hän kuuli Saborin olevan takanaan pensaikossa, mutta ei vieläkään kyllin lähellä. Kiirettä pitämättä hän otti maasta kuusi vuotaa ja yhden ruhon ja leijonan ilmestyessä kahden puunrungon välistä heilautti itsensä puuhun. Täällä hän ripusti taljat oksalle, istui itse mukavasti toiselle selkä runkoa vasten, leikkasi mukanaan tuodusta ruhosta takareiden ja ryhtyi nälkäänsä tyydyttämään. Sabor sivahti muristen pensaasta, loi varovan katseen apinamieheen ja laskeutui sitten lähintä ruhoa syömään.
Tarzan katseli sitä ja irvisti muistaessaan väittelyä, joka hänellä oli kerran ollut erään kuuluisan villipetojen metsästäjän kanssa. Tämä oli selittänyt eläinten kuninkaan syövän vain mitä se itse oli tappanut. Tarzanilla oli paremmat tiedot, sillä hän oli nähnyt Numan ja Saborin aterioivan raatoakin.
Täytettyään vatsansa apinamies kävi käsiksi vuotiin, jotka kaikki olivat isoja ja vahvoja. Ensin hän leikkasi niistä puolen tuuman levyisiä hihnoja. Saatuaan niitä tarpeeksi neuloi hän yhteen kaksi vuotaa, joiden reunoihin sitten pisteli läpiä aina kolmen, neljän tuuman päähän toisistaan. Pujoteltuaan nahkanauhat näiden reikien läpi hän sai ison vetonuoralla varustetun säkin. Samaan tapaan hän laittoi jälellä olevista vuodista neljä samanlaista säkin tapaista, ja tähteeksi jäi vielä useita nahkakaistoja.
Kaiken tämän tehtyään hän heitti Saboria isolla mehukkaalla hedelmällä, ripusti loput sianlihat puun oksalle ja lähti viisine säkkineen pitkin lehvistön keskitasannetta lounaista kohti. Hän meni suoraan rotkolle, jonne oli vanginnut Numa-leijonan. Hyvin salaa hän lähestyi kallion reunaa ja tirkisti sen yli. Numaa ei näkynyt. Tarzan haisteli ja kuunteli. Hän ei voinut kuulla mitään, mutta hän tiesi, että Numan täytyi olla luolassa. Hän toivoi sen nukkuvan — — paljon riippui siitä, ettei Numa häntä huomaisi.
Varovasti hän ryömi yli reunan ja varoen aiheuttamasta pienintäkään ääntä alkoi laskeutua rotkon pohjalle. Hän pysähtyi usein ja teritti tarkat silmänsä ja korvansa rotkon kaukaisessa päässä noin sadan jalan päässä olevaa luolaa kohti. Hänen lähestyessään kallion juurta vaara suuresti lisääntyi. Jos hän voisi päästä maahan asti ja ehtiä puolet matkasta kohti rotkon keskellä kasvavaa puuta, tuntisi hän olevansa verrattain turvassa, sillä vaikka Numa silloin ilmaantuisikin, pääsisi hän turvaan joko kalliolle tai puuhun. Jos kallioon pitäisi turvautua, olisi sitä kavuttava ylös noin kolmekymmentä jalkaa, mitä varten olisi tarpeen ainakin kahdenkymmenen jalan ennakkomatka, sillä kallion tyvessä ei ollut juuri hyviä paikkoja käsiä ja jalkoja varten — hänen olikin ollut juostava sitä ensimmäiset kaksikymmentä jalkaa kuin orava tuona kertana, jolloin oli voittanut Numan. Hänellä ei ollut mitään halua koettaa sitä uudestaan, elleivät ehdot olisi ainakin yhtä suotuisat, sillä edellisellä kerralla oli vain muutama tuuma erottanut hänet Numan raatelevista kynsistä.
Vihdoin hän seisoi rotkon pohjalla. Hiljaa kuin ruumiiton henki hän läksi kohti puuta. Hän oli jo puolitiessä, eikä Numaa vieläkään näkynyt. Hän tuli revitylle rungolle, josta nälistynyt leijona oli syönyt kuoren, vieläpä lisäksi kynsinyt palasia itse puusta, eikä Numaa vain näkynyt. Vetäessään itsensä puun alaoksalle hän alkoi ihmetellä, oliko leijona ollenkaan luolassa. Olisikohan se särkenyt kivivallin, jonka Tarzan oli laittanut vapauteen johtavan käytävän suulle? Tai oliko Numa kuollut? Apinamies epäili viimeistä otaksumaa, sillä hänhän oli vain muutamia päiviä sitten jättänyt sille kauriin ja hyenan koko ruhot — ei se olisi voinut menehtyä niin lyhyessä ajassa, kun lisäksi rotkon poikki juokseva puronen tarjosi sille yllin kyllin juomaa.
Tarzan aikoi jo lähteä puusta luolaa tutkimaan, kun hänen mieleensä juolahti säästää vaivojaan houkuttelemalla Numa esiin. Niinpä hän siis mielijohdettaan totellen päästi matalan murinan. Heti kuului luolasta ääntä ja sekuntia myöhemmin villisilmäinen laiha leijona syöksähti esiin valmiina käymään vaikkapa itse paholaisen kimppuun, jos se vain olisi syötävä. Nähdessään Tarzanin kyyköttävän puussa hyvälihaisena ja raikkaana se joutui kuvaamattoman raivon valtaan. Sen silmät ja kuono todistivat tuon puussa kyyköttäjän olevan syynä sen tukalaan tilaan sekä lisäksi hyvää syötävää. Raivoisasti se yritti kiivetä puunrunkoa. Pari kertaa se hypähti niin korkealle, että oli saada käpälillään kiinni alimmasta oksasta, mutta putosi sentään taas takaisin maahan. Kerta kerralta se raivostui yhä enemmän. Sen murina ja karjahdukset kuuluivat lakkaamattomina ja kauheina Tarzanin irvistellessä ja herjatessa sitä viidakon solvauksilla siitä, ettei kyennyt pääsemään häneen käsiksi. Ajatuksissaan hän oli hyvillä mielin siitä, että Numa yhä tuhlasi jo ennestään riutuneita voimiansa.
Vihdoin apinamies nousi ja otti esiin köytensä. Huolellisesti järjestäen köyden kiemurat vasempaan ja ottaen silmukan oikeaan käteensä hän asetti jalkansa kahdelle kutakuinkin samalla tasolla olevalle oksalle ja samalla puristautui lujasti puun runkoa vasten. Siellä hän seisoi haukuskellen Numaa, kunnes peto taas alkoi hypellä häntä kohti, jolloin hän nopeasti heitti silmukan sen kaulaan. Nopsa kädenliike tiukensi sen, ja kun Numa putosi takaisin, niin vain sen takajalat pääsivät koskettamaan maata, sillä apinamies piteli sitä köyden varassa ilmassa.
Liikkuen varovasti pitkin oksia Tarzan kuljetti Numan niin kauas, ettei se voinut repivillä kynsillään ulottua runkoon, sitoi sitten köyden pään kiinni, pudotti viisi siannahkasäkkiään maahan ja hyppäsi alas puusta. Numa repi raivoisasti etukäpälillään ruohoköyttä. Se saattoi milloin tahansa saada sen poikki, minkä vuoksi Tarzanin oli toimittava nopeasti.
Ensin hän veti suuremman säkin yli Numan pään ja sitoi sen vetonuoralla leijonan kaulan ympäri; sitten hänen onnistui suurin vaivoin ja ollen vähällä tulla rikki revityksi kiskoa remmeillään pedon neljä jalkaa yhteen ja kytkeä ne siihen asentoon.
Leijonan vastustus oli nyt miltei loppunut — se olisikin tukehtunut pian, mutta kun se ei kuulunut tarmanganin suunnitelmiin, kiipesi hän puuhun, irroitti köyden ja laski leijonan maahan, jonne itsekin hyppäsi höllentämään Numan kaulasilmukkaa. Sitten hän veti esiin metsästyspuukkonsa ja leikkasi Numan päätä peittävään siannahkaan silmäaukot, jotta leijona voisi nähdä ja samalla saisi tarpeeksi ilmaa hengittääkseen.
Tämän tehtyänsä Tarzan sitoi muut säkit Numan pelottava-aseisiin käpäliin. Takakäpäläin säkkejä hän ei ainoastaan tiukentanut vetonuorilla, vaan vielä kiinnitti ne tanakasti remmeillä polvitaipeen yläpuolelta. Samanlaiset sukkanauhat hän laittoi etujaloille. Näin oli Numa-leijonasta tullut vaaraton kuin Bara-kauris.
Nyt Numa osoitti eloon palautumisen merkkejä. Se haukkoi ilmaa ja ponnisteli, mutta sen neljää jalkaa pitelevät siannahkaremmit olivat monet ja vankat. Tarzan katseli tätä menoa ollen vakuutettu varustusten sitkeydestä. Numan mahtavien lihasten vuoksi oli kuitenkin aina vaara tarjolla, että se ponnistautuisi irti siteistään, jolloin kaikki riippuisi Tarzanin säkkien ja nuorien lujuudesta.
Saatuaan taas jonkun aikaa hengittää luonnollisesti Numa karjui ilmoille raivonsa ja vastalauseensa sekä rimpuili hetkisen titaanimaisen hurjasti, mutta kun leijonan kestävyys ei ole mitenkään suhteellinen sen kokoon ja voimaan, väsyi se pian ja makasi hiljaa. Taas uudestaan ryhtyessään karjumiseen ja vapautumisyrityksiin sen piti vielä lisäksi alistua ottamaan nuora kaulaansa. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut silmukka, joka voisi tukahduttaa hänet, vaan tavallinen talutusnuora paikoillaan pysyvine solmuineen.
Nuoran toisen pään Tarzan kiinnitti puuhun ja leikkasi sitten vikkelästi poikki Numan jalkoja yhdistävät remmit, samalla nopeasti juosten syrjään, pedon hypähtäessä pystyyn. Hetkisen leijona seisoi haritetuin jaloin, nosti sitten vuoronperään käpäliään, pudistellen niitä rajusti, jotta Tarzanin niihin kiinnittämät oudot jalkarievut heltiäisivät. Lopuksi se alkoi käpälöidä päänsä yli sidottua säkkiä. Seisoen keihäs koholla apinamies tarkoin seurasi Numan yrityksiä. Kestäisivätkö säkit? Sitä hän todella toivoi. Vai olisiko koko hänen vaivannäkönsä ollut turhaa?
Kun pää- ja jalkasiteet kestivät kaikki irroittamisyritykset, raivostui Numa. Se vieritteli itseään maassa puuskuen, purren, kynsien ja karjahdellen, se nousi jaloilleen ja hypähteli ilmaan, se hyökkäsi Tarzanin kimppuun, mutta oli pakotettu äkisti pysähtymään köyden kytkiessä sen puuhun. Silloin Tarzan astui sen luo ja lyödä sivalsi sitä keihäänvarrella pääkuoreen. Takajaloilleen nousten Numa iski apinamiestä kohti, saaden takaisin korvallisellensa töytäyksen, joka pani sen horjahtamaan. Uudistetusta hyökkäyksestä oli seurauksena vain uusi nöyryytys. Neljännen yrityksen jälkeen eläinten kuninkaalle näytti valkenevan tieto, että oli kohdannut mestarinsa. Sen pää ja häntä taipuivat maata kohti, ja Tarzanin lähestyessä se peräytyi, tosin vielä muristen.
Jättäen Numan makaamaan puuhun kytkettynä Tarzan meni tunneliin, jonka toisesta päästä poisti kivivarustuksen, ja palasi sitten rotkoon, astuen suoraan puuta kohti. Numa makasi siellä ja murisi uhkaavasti Tarzanin lähestyessä. Apinamies sysäsi sen syrjään ja irroitti köyden puusta. Sitten seurasi puolentunnin tuima ottelu Tarzanin koettaessa ajaa Numaa edellään läpi tunnelin ja tämän itsepäisesti kieltäytyessä siitä. Käyttäen uutterasti ja tehokkaasti keihästään pakotti apinamies sentään lopulta leijonan kulkemaan edellään käytävään. Kun sinne asti kerran oli päästy, kävi ongelma mutkattomammaksi, sillä Tarzan pysyi tiukasti perässä, terävällä keihäänkärjellään pakottaen leijonaa etenemään. Jos Numa vastusteli, sai se piston. Jos se peräytyi, oli seurauksena julma tuska, ja kun se oli viisas, nopeasti oppiva leijona, päätti se käydä tunnelin loppuun. Kun se siellä pääsi ulkoilmaan, aisti se vapauden ja nostaen päänsä ja häntänsä lähti juosta kirmaisemaan.
Tarzan, joka vielä oli nelinryömin luolassa, tuli yllätettyä ja sai tuossa epämukavassa asennossa mennä huristaa satakunta metriä pitkin kivikkoa, ennenkuin sai Numan pysähtymään. Naarmuisena ja vihaisena Tarzan nousi jaloilleen. Ensi hetkessä hän tunsi halua kurittaa Numaa, mutta kun hän harvoin salli vihan voittaa järkensä, jätti hän pian sen ajatuksen.
Opetettuaan Numalle ajoeläimenä olemisen alkeet Tarzan hoputti sitä liikkeelle, ja niin alkoi viidakon aikakirjoissa ennenkuulumaton matka. Loppuosa päivää oli tapahtumista rikas sekä Tarzanille että Numalle. Suoranaisesta niskoittelusta leijona itsepäisen kiusanteon ja nyreän tottelevaisuuden asteitten läpi päästyään lopulta kokonaan mukautui. Se oli lopen väsynyt, nälkäinen ja janoinen, kun yö heidät yllätti. Mutta ruokaa se ei saanut sinä päivänä eikä seuraavanakaan, sillä Tarzan ei vielä uskaltanut ottaa pois pääpussia. Jonkun aikaa pimeän tulon jälkeen hän sentään leikkasi säkkiin suureiän ja antoi Numan sammuttaa janonsa. Sitten hän sitoi sen puuhun, etsi itselleen syötävää ja oikaisihe puun oksille vankinsa yläpuolelle, nukkuakseen muutamia tunteja.
Varhain seuraavana aamuna he lähtivät jälleen matkalle itää kohti kulkien Kilimandzharon eteläpuolella olevia matalia harjanteita. Tavatessaan heidät viidakon eläimet kerran katsahtivat ja sitten pakenivat. Numan jalanjälkien haju jo sinänsä olisi saanut monen pikku eläimen pakoon, mutta aarniometsän hirveimmätkin asujamet tekivät samoin nähdessään tuon kumman otuksen, joka haisi leijonalta, mutta joka ulkonäöltään oli heille ennestään tuiki tuntematon ja jota lisäksi kuljetti jättiläistarmangani.
Kaukaa tunnettuaan herransa ja mestarinsa hajun, johon sekaantui tarmanganin ja Horta-karjun tuoksuja, laukkasi Sabor-leijonatar ottamaan asiasta selvää. Tarzan ja Numa kuulivat sen tulon, sillä se äännähteli valittavasti ja kysyen noiden kummallisten hajujen herättäessä sen ihmettelyä ja pelkoa, sillä leijonatkin, kuinka hirvittäviltä näyttävätkään, ovat useinkin pelokkaita, ja Sabor sitäpaitsi hienomman sukupuolen jäsenenä luonnollisestikin myös utelias. Tarzan otti esiin keihäänsä, sillä hän tiesi, että nyt oli oteltava, jos mieli pitää saaliinsa. Numa pysähtyi ja käänsi häväistyn päänsä lähestyvää naarasta kohti. Se päästi kurkustaan murinaa, joka kuului miltei kissan kehräämiseltä. Tarzan oli pistämäisillään sitä taas, kun Sabor samassa tuli näkyviin takanaan olentoja, jotka saivat apinamiehen paikalla seisahtumaan — neljä täysinkasvanutta leijonaa.
Jos Tarzan olisi ärsyttänyt Numan, olisi hän ehkä saanut koko lauman kimppuunsa, ja siksi hän odotti nähdäkseen miten ne menettelivät. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta taistelutta luovuttaa Numaa, mutta tuntien leijonat hän tiesi, ettei voinut olla varma, mihin ne ryhtyisivät.
Leijonatar oli nuori ja siloinen, ja nuo neljä leijonaa nuoruutensa kukoistuksessa — sen uhkeampia hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kolmella uroksella oli harvahkot jouhet, mutta neljännellä oli tuuhea musta harja, joka sen majesteettisesti laukatessa esiin liehui tuulessa. Naaras pysähtyi sadan jalan päähän Tarzanista, mutta koirakset sivuuttivat sen ja pysähtyivät muutamia jalkoja lähemmäksi. Niiden korvat olivat höröllä ja silmissä asui uteliaisuus. Tarzan ei voinut edes arvailla, mihin ne ryhtyisivät. Leijona hänen vierellään katsoi suoraan niihin ja seisoi nyt ääneti ja odottaen.
Äkkiä Sabor päästi uuden vingahduksen, johon Tarzanin Numa vastasi kauhealla karjunnalla, loikaten suoraan kohti mustaharjaista leijonaa. Tämän kummakuonoisen olion näkeminen oli liikaa sille; murahtaen se pyörähti ympäri ja lähti pakoon kumppaniensa saattamana.
Numa yritti juosta perässä, mutta Tarzan piteli sitä hihnasta ja iski sitä armotta keihäällänsä päähän, kun se koetti hyökätä hänen kimppuunsa. Päätään pudistaen ja muristen leijona vihdoin taas lähti kulkemaan, mutta kesti tunnin ennenkuin se pääsi äkeydestään. Se oli peräti nälkäinen — itse asiassa puolikuolemaisillaan — ja siis kovin huonolla tuulella, mutta niin perin pohjin oli Tarzanin oiva keino sen kesyttänyt, että se nyt asteli hänen vierellänsä kuin iso bernhardilaiskoira.
Oli jo pimeä heidän lähestyessään englantilaisten vasenta sivustaa; vähän he olivat joutuneet viivyttelemäänkin erään saksalaisen vartioston vuoksi, jota heidän oli täytynyt välttää. Jonkun matkaa englantilaisten uloimmista etuvartioista Tarzan sitoi Numan puuhun ja jatkoi yksin matkaansa. Välttäen vahteja ja vartiostoja hän kiertoteitse tuli taas eversti Capellin päämajaan, jonne ilmaantui kokoontuneitten upseerien eteen kuin kuulakkaasta ilmasta aineellistunut henki.
Nähdessään, kuka tuo ilmoittamatta ilmestynyt tulija oli, he hymyilivät, mutta eversti pyyhkäisi tukkaansa neuvottomana.
"Joku sietäisi tulla ammutuksi tämän vuoksi", sanoi hän. "Yhtä hyvin voisin olla asettamatta vahteja, jos kerran niiden läpi voi päästä livahtamaan mielensä mukaan."
Tarzan hymyili. "Älkää moittiko vartijoita", sanoi hän, "sillä minä en ole ihminen. Minä olen tarmangani. Jokainen mangani, jos hän haluaisi, voisi miltei mielensä mukaan tulla leiriinne, mutta jos ne olisivat teillä vartijoina, ei kukaan heidän tietämättään pääsisi sisään."
"Mitä ovat manganit?" kysyi eversti. "Ehkä voisimme värvätä heistä joukon."
Tarzan pudisti päätään. "Ne ovat isoja apinoita, minun kansaani", selitti hän. "Mutta ette voisi käyttää niitä. Ne eivät voi tarpeeksi kauan keskittyä yhteen ainoaan tehtävään. Jos kertoisin niille tästä, niin ne innostuisivat kovin lyhyeksi ajaksi — muutamien mielenkiintoa voisin pitää ylläkin niin kauan, että saisin ne tänne ja selittäisin niille tehtävän, mutta pian niiden mielenkiinto olisi mennyttä, ja kun kipeimmin niitä tarvitsisitte, käyskentelisivät ne ehkä metsässä kuoriaisia etsimässä sen sijaan että vartioisivat paikkojaan. Niillä on lapsen rnieli — ja siksi ne pysyvätkin sinä, mitä ovat."
"Nimitätte niitä manganeiksi ja itseänne tarmanganiksi — mikä on erotus?" kysyi majuri Preswick.
"Tar merkitsee valkoinen", vastasi Tarzan, "ja mangani on iso apina. Nimeni, jonka sain Kerchakin joukolta, merkitsee valkonahka. Ollessani pieni lapsi otaksun ihoni todella näyttäneen sangen valkoiselta kasvattiäitini Kaalan mustaa turkkia vasten, ja siksi ne nimittivät minua Tarzan tarmanganiksi. Teitäkin ne nimittävät tarmanganeiksi", hän hymyillen lopetti.
Capell naurahti. "Se ei suinkaan ole mikään moite, Greystoke", sanoi hän, "ja totta totisesti, olisipa kunnon ja kelpoisuuden merkki, jos kykenisi tarmanganin osaa näyttelemään. Mutta entä suunnitelmanne? Yhäkö arvelette voivanne tyhjentää meitä vastapäätä olevan vihollisen juoksuhaudan?"
"Vieläkö gomanganit pitävät sitä hallussaan?" kysyi Tarzan.
"Keitä ovat gomanganit?" kysyi eversti. "Siellä on yhä alkuasukasjoukkoja, jos niitä tarkoitatte."
"Juuri niitä", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat isoja mustia apinoita — neekereitä."
"Mitä aiotte tehdä ja mitä tahdotte meidän tekevän?" kysyi Capell.
Tarzan astui pöydän luo ja pani sormensa kartalle. "Tuossa on vakoilupaikka", sanoi hän, "siellä heillä on konekivääri. Käytävä yhdistää sen juoksuhautaan tässä kohden", puhuessaan hänen sormensa siirtyi paikasta toiseen kartalla. "Antakaa minulle pommi ja kuullessanne sen räjähtävän vakoilupaikalla antakaa miestenne hitaasti lähteä poikki rintamain välisen vyöhykkeen. He saavat kuulla meteliä vihollisen juoksuhaudasta, mutta heidän ei tarvitse kiirehtiä, ja mitä tahansa he tekevät, se heidän on tehtävä rauhallisesti. Voitte myös varoittaa heitä, että minä ehkä olen juoksuhaudassa enkä välitä tulla ammutuksi tai puhki pistetyksi."
"Siinäkö kaikki?" kysyi Capell käskettyään erään upseerin antaa
Tarzanille käsikranaatin. "Yksinkö tyhjennätte juoksuhaudan?"
"En aivan yksin", vastasi Tarzan yrmeästi hymyillen, "mutta joka tapauksessa tyhjennän sen, ja sivumennen sanoen voivat miehenne tulla vakoilupaikalta tunnelin kautta, jos niin haluavat. Siis noin puolen tunnin kuluttua, eversti", ja hän kääntyi menemään.
Matkalla leirin läpi hänen muistiinsa juolahti, epäilemättä edellisen käyntinsä mieleen tuomana, upseeri, jonka ohi oli kulkenut everstin luota lähdettyään, ja nyt hän myös tunsi nuotiotulen silloin valaisemat kasvot. Kuitenkin hän epäillen pudisti päätään. Ei, niin ei voinut asia olla; mutta kuitenkin nuoren upseerin piirteet olivat samat kuin neiti Kircherin, saksalaisen vakoilijan, jonka oli nähnyt saksalaisten päämajassa tuona iltana, jolloin oli siepannut majuri Schneiderin kenraalin ja esikunnan nenän edestä.
Vahtien viime linjan ohi päästyään Tarzan nopeasti kävi paikalle, minne oli jättänyt Numan. Hänen lähestyessään peto makasi, mutta nousi apinamiehen tullessa. Matala vaikerrus pääsi sen kuonokopan peittämästä suusta. Tarzan hymyili, sillä hän huomasi uudessa äänessä miltei rukouksen sävyn — se kuulosti enemmän ruokaa anovan nälkäisen koiran kuin ylpeän eläinten kuninkaan ääneltä.
"Kohta saat tappaa — ja syödä", mutisi hän isojen apinain kielellä.
Hän irroitti nuoran puun ympäriltä ja Numa vierellään lähti hiipimään rintamien väliin. Sieltä ei kuulunut paljoakaan kivääriammuntaa ja vain joku kranaatti silloin tällöin todisti tykistön olevan toinen toistaan vastassa olevien linjojen takana. Kun molemmin puolin ammutut kranaatit putoilivat juoksuhautojen taa, ei niistä ollut vaaraa Tarzanille, mutta niiden ja kiväärien rätinä vaikutti ilmeisesti Numaan, joka vapisten painautui Tarzania vasten, ikäänkuin turvaa etsien.
Varovasti nuo kaksi petoa lähestyivät saksalaisten vakoilupaikkaa. Toisessa kädessään Tarzanilla oli englantilaisten antama pommi, toisessa leijonan talutusnuora. Vihdoin Tarzan näki aseman muutamien metrien päässä. Hänen tarkat silmänsä keksivät vahtisotilaan pään ja olat. Apinamies piteli lujasti pommia oikeassa kädessään. Silmillään hän mittasi välimatkan, kyykistyi, nousi ja heitti pommin, heti sen jälkeen paneutuen pitkälleen maahan.
Viisi sekuntia myöhemmin kuului hirveä räjähdys vakoilupaikalta. Numa hätkähti ja koetti päästä irti, mutta Tarzan piteli sitä lujasti ja hypähtäen seisaalleen lähti juoksemaan eteenpäin, vetäen Numaa perässään. Paikalle tultuaan hän näki vain vähän todistuksia siitä, että se ollenkaan oli ollut miehitetty, sillä vain joitakuita lihansiruja oli jäänyt. Miltei ainoa vahingoittumaton esine oli konekivääri, jota hiekkasäkit olivat suojelleet.
Ei ollut hetkeäkään kadotettavissa. Apua ehkä jo tuli tunnelin kautta, sillä saksalaisten juoksuhautavartijoiden piti tietää, että vakoilupaikka oli tullut hävitetyksi. Numa epäili seurata Tarzania kaivantoon, mutta apinamies ei nyt sietänyt mitään viivytyksiä, vaan veti hänet yrmeästi sinne. Heidän edessään oli tunneli, joka johti rintamien väliseltä alalta saksalaisten juoksuhautoihin. Tarzan työnsi Numaa eteenpäin, kunnes sen pää oli miltei kokonaan aukossa, kääntyi sitten ikäänkuin joku ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, otti konekiväärin alustalta ja sijoitti sen aukon suulle. Tämän jälkeen hän astui taas Numan luo ja leikkasi veitsellään poikki sen etukäpäliä verhoavien säkkien sidenuorat. Ennenkuin leijona tiesikään, että sen hirveät aseet olivat taas käyttökelpoisia, oli Tarzan leikannut poikki talutusnuoran ja poistanut pääpussin sekä töyttien sitä takaa työntänyt sen osaksi tunnelin suusta sisään.
Silloin Numa ryhtyi vastustukseen, mutta sai heti takakoipiinsa terävän piston Tarzanin puukosta. Hoputtaen sitä yhä eteenpäin apinamiehen vihdoin onnistui saada se niin pitkälle tunneliin, ettei sillä ollut muuta valittavaa kuin mennä eteenpäin tai peräytyä kohti pistävää puukonterää. Nyt Tarzan leikkasi pois säkit suurista takakäpälistäkin ja asettaen olkansa ja veitsensä kärjen Numan takapuolta vasten sekä kaivaen varpaansa pommin murentamaan maahan alkoi työntää kaikin voimin.
Tuuma tuumalta Numa eteni. Nyt se murisi, mutta alkoi sitten karjahdella. Yhtäkkiä se loikkasi eteenpäin, jolloin Tarzan tiesi sen vainunneen lihan tuoksun edessään. Vetäen konekivääriä perässään hän seurasi nopeasti leijonaa, jonka karjumisen ja pelästyneitten ihmisten huudot hän saattoi selvästi kuulla.
Julma hymy vääristi apinamiehen huulia. "He surmasivat wazirini", jupisi hän.
Tarzanin tultua juoksuhautaan ei ketään näkynyt ensimmäisessä mutkauksessa, ei seuraavassa eikä sitäkään seuraavassa. Vasta neljännestä hän tapasi nurkkaan puristautuneina kymmenkunnan miestä ja Numan, joka hyökäten miesten kimppuun ja repien niitä kynsillään ja raateluhampaillaan riehui kuin julmuuden ja nälän ruumiillistuma.
Miesten yhteensulloutuminen ratkesi viimein, kun he kamppaillen hurjasti toistensa kanssa, yrittäessään välttää tuota lapsuudestaan asti pelkäämäänsä petoa, koettivat paeta edelleen. Toiset kiipesivät yli taka-, toiset yli etuvarustuksen, valiten mieluummin rintaman välisen alueen vaarat kuin leijonan kynnet.
Englantilaisten hitaasti lähestyessä saksalaisten juoksuhautoja he tapasivat kauhistuneita neekereitä, jotka juosten suoraan heidän käsiinsä olivat sangen halukkaita antautumaan. Että yleinen sekasorto oli päässyt vallalle saksalaisten juoksuhaudoissa tiesivät rhodesialaiset hyvin ei ainoastaan yliloikkarien kauhistuneesta ulkomuodosta, vaan myös huudoista ja kirouksista, jotka kantautuivat heidän korviinsa. Eräs äänistä kummastutti heitä enin, sillä se ei mitään muuta niin muistuttanut kuin vihaisen leijonan raivoisaa murinaa.
Heidän vihdoin päästyään juoksuhautaan kuulivat englantilaisten etummaisimmat joukot konekiväärin äkkiä alkavan rätistä ja näkivät valtavan leijonan, leukapielissä kirkuva mies, loikkaavan varustuksen taakse ja katoavan pimeyteen. Vasemmalla puolellaan he taas näkivät poikkikäytävässä Apinain Tarzanin, joka konekivääristään lasketti kuulasateen pitkin saksalaisten juoksuhautaa.
Kaikista ensin saapuvat rhodesialaiset näkivät vielä jotakin muutakin — vankkakasvuisen saksalaisen upseerin, joka sukeltautui kuopasta apinamiehen takaa. He näkivät hänen sieppaavan hylätyn pistinkiväärin ja hiipivän vaarasta näköjään mitään tietämättömän Tarzanin kimppuun. He lähtivät juoksemaan ja huutelivat varoituksia, mutta tässä hornan hälinässä ja konekiväärin papatuksessa heidän äänensä ei kantanut perille asti. Saksalainen hyppäsi suojavallille, hänen kätensä kohottivat kivääriä työntääkseen pistimen Tarzanin paljaaseen niskaan, mutta siiloin tämä liikahti kuin Ara, salama.
Ei se ollut ihminen, joka hyökkäsi upseerin kimppuun lyöden syrjään terävän pistimen kuin oljenkorren lapsen kädestä — se oli villipeto ja pedon karjahduskin pääsi hänen huuliltaan, hänen kääntyessään ja nähdessään ahdistajansa univormussa osasto- ja rykmenttimerkit, jotka olivat samat kuin hänen kotinsa polttajien.
Villipedon olivat hampaat, jotka pureutuivat upseerin olkaan, ja kynnet, jotka tavoittivat hänen kurkkuansa. Ja sitten näkivät toisen Rhodesian rykmentin pojat jotakin, mikä ei hevin hälvene heidän muististaan. Apinamies nosti upseerin maasta ja pudisteli sitä kuin Sabor-leijona saalistaan. Saksalaisen silmät pullistuivat kauhusta hänen turhaan yrittäessään takoa nyrkkejään tuota voimakasta rintaa ja päätä vastaan. Tarzan kohotti hänet väkevin käsin ylös ilmaan ja paiskasi sitten mäsäksi maahan.
Rhodesialaiset ryntäsivät esille, hurraus huulillaan — hurraus, joka ei kajahtanutkaan ilmoille, vaan jähmettyi heille kurkkuun, sillä samassa Tarzan laski jalkansa tapposaaliille, kohotti kasvonsa taivasta kohti ja päästi urosapinan inhan ja kammottavan voitonkarjaisun.
Aliluutnantti von Goss oli kuollut.
Taakseen katsomatta Tarzan hyppäsi juoksuhaudasta ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä.
VIIDES LUKU
Kultainen medaljonki
Englantilaisten pieni Itä-Afrikan armeija, joka oli saanut monta kovaa kokea lukumäärältään voimakkaammalta viholliseltaan, alkoi vihdoin vaurastua paremmin. Saksalaisten hyökkäyksen tultua torjutuksi nämä hitaasti ja vastusta tehden peräytyivät rataa pitkin Tangaan päin. Saksalaisten voimain murtuminen oli tapahtunut sen jälkeen, kun Tarzan oli puhdistanut vasemmalla sivustalla olevat juoksuhaudat laskemalla nälkiintyneen Numan taikauskoisten ja kauhun lamauttamien neekerisotilaitten kimppuun. Toinen Rhodesian rykmentti oli heti vallannut jätetyt juoksuhaudat ja niistä käsin pommittanut viereisiä saksalaisten linjoja, jonka jälkeen oli tehty menestyksellinen yöllinen hyökkäys muiden brittiläisten joukkojen taholta.
Viikkoja oli kulunut. Saksalaiset puolustivat itsepäisesti jok'ainoata kilometriä vedetöntä orjantappurain peittämää maata, lannistumatta pysyen rautatien varrella olevissa asemissaan. Toisen Rhodesian rykmentin upseerit eivät olleet nähneet Apinain Tarzania sen jälkeen kun tämä oli surmannut aliluutnantti von Gossin ja lähtenyt saksalaisten asemille päin. Heistä jotkut uskoivat hänen siellä saaneen surmansa.
"Ehkä he ovat hänet surmanneet", myönsi eversti Capell, "mutta elävänä he sitä miestä eivät ole ikinä kiinni kaapanneet."
Eivät olleetkaan eivätkä liioin surmanneetkaan. Tarzan oli miellyttävästi ja hyödyllisesti käyttänyt nuo viikot. Hän oli kerännyt huomattavan määrän tietoja saksalaisten asemista ja voimista, heidän sodankäyntitavastaan sekä eri keinoista, millä yksinäinen tarmangani saattoi haitata koko armeijaa ja alentaa sen taistelukuntoisuutta.
Tällä erää hänellä oli erikoinen halu. Oli olemassa eräs saksalainen vakoilija, jonka hän tahtoi saada elävänä vangituksi ja viedä englantilaisten luo. Tehdessään ensin käyntinsä saksalaisten päämajaan hän oli nähnyt erään nuoren naisen antavan asiapaperin saksalaiselle kenraalille ja jälkeenpäin hän oli nähnyt saman naisen englantilaisten leirissä englantilaisen upseerin pukuun puettuna, johtopäätös oli selvä — hän oli vakoilija.
Niinpä siis Tarzan monina öinä tutkieli saksalaisten päämajaa, toivoen näkevänsä hänet tai saavansa jonkin vihjeen hänen olopaikastaan. Samalla hän myös keksi monia keinoja, joilla häiritsi saksalaisia. Hänen onnistumistaan todisti se seikka, että hän usein pääsi kuulemaan palasia keskusteluista, kierrellessään heidän leirissään. Ollessaan eräänä iltana kätkeytyneenä lähellä rykmentin päämajaa hän kuunteli useiden upseerien keskustelua. Eräs heistä käänsi puheen siihen, kuinka useita viikkoja sitten leijona oli ajanut pakoon alkuasukasjoukon ja kuinka samaan aikaan juoksuhautoihin oli ilmestynyt alaston valkoihoinen jättiläinen, jonka neekerit varmasti uskoivat olevan jonkun viidakon hengen.
"Mies on varmaan sama, joka loikkasi kenraalin päämajaan ja vei mennessään Schneiderin", sanoi joku. "Ihmettelen, miksi hän sattui juuri majuri paran valitsemaan joukosta. Sanotaan tuon olion välittäneen vain Schneideristä. Hänellä oli von Kelter käsissään ja hän olisi voinut helposti viedä itse kenraalin, mutta hän ei ollut tietääkseenkään muista kuin Schneideristä. Häntä hän ajoi takaa huoneessa, sieppasi kiinni ja kantoi ulos yöhön. Jumala ties, mikä tuli hänen kohtalokseen."
"Kapteeni Fritz Schneiderillä on siitä arvelunsa", sanoi toinen. "Hän kertoi minulle viikko tai pari sitten, että luulee tietävänsä, miksi veli otettiin — se johtuu erehdyksestä henkilön suhteen. Hän ei ollut aivan varma, ennenkuin ilmeisesti tuo sama olento tappoi von Gossin tuona iltana, jolloin leijona tuli juoksuhautoihin. Von Goss kuului Schneiderin komppaniaan. Eräs Schneiderin miehistä löydettiin tuona samana majurin katoamisyönä niskat nurin väännettyinä, ja Schneider arvelee tuon paholaisen vainoavan häntä ja hänen miehiään — että se tuli häntä noutamaan tuona yönä, mutta ottikin erehdyksestä veljen. Hän sanoi Krautin kertoneen hänelle, että esiteltäessä majuria neiti Kircherille oli edellisen nimi tuskin lausuttu, kun tuo villi loikkasi sisään ikkunasta ja kävi majuriin käsiksi."
Äkkiä tuo pieni ryhmä jäykistyi ja kuunteli. "Mitä se oli?" hengähti eräs silmäillen pensastoa, josta oli kuulunut tukahtunut murahdus, Apinain Tarzanin huomatessa, että hänen erehdyksensä vuoksi hänen kotinsa hävittäjä yhä oli rankaisematta.
Pitkän ajan upseerit seisoivat jännittyneinä, jok'ikinen katsellen pensaikkoon, mistä pahaaennustava ääni oli kuulunut. Jokainen muisti, kuinka äskettäin oli miehiä salaperäisesti kadonnut sekä itse leirin keskuksesta kuin myös ulkovartiopaikoilta, ja jokainen veti esiin revolverinsa odottaen, mitä tapahtuisi.
Kerran pensaat tuskin huomattavasti liikahtivat, jolloin eräs upseereista sekuntiosaa myöhemmin ampui sinne varoituksetta, mutta Apinain Tarzania siellä ei ollut. Oksien liikahduksen ja laukauksen välisenä aikana hän oli häipynyt yöhön. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän vakoili leirin ulkoreunalla, missä yötään nuotioiden äärellä vietti hauptmann Fritz Schneiderin komentama komppania mustia sotureita. Miehet lepäilivät pitkällään maassa paljaan taivaan alla, mutta upseereja varten oli pystytetty telttoja. Näitä kohti hiipi Tarzan. Tehtävä oli hidasta ja vaarallista, sillä saksalaiset olivat nyt varuillaan tuon pelottavan vihollisen suhteen, joka öisin hiipi heidän leiriinsä ottamaan veroansa; mutta apinamies pääsi kuitenkin vahtien ohi, petti valppaat sisimmät vartijat ja ryömi vihdoin upseerien telttojen taa.
Täällä hän painautui lujasti maahan ja kuunteli lähimmän teltan takana. Sisältä kuului nukkuvan miehen säännöllistä hengitystä — vain yhden ainoan. Tarzan oli hyvillään. Puukollaan hän katkoi taka-aukon kiinnitysnyörit ja ryömi sisään. Hän ei aiheuttanut pienintäkään ääntä. Oksasta irtautuva ja maahan hitaasti liitelevä lehti hiljaisena päivänä ei voinut olla äänettömämpi kuin hän. Hän siirtyi nukkuvan miehen viereen ja kumartui hänen ylitsensä, Ei hän luonnollisestikaan voinut tietää, oliko se Schneider tai ei, kun ei ollut tätä milloinkaan nähnyt, mutta hän tahtoi tietää ja tietää jotakin enemmänkin.
Varovasti hän herätteli miestä olasta pudistellen. Tämä kääntyi raskaasti ja mumisi jotakin kurkustaan.
"Hiljaa!" käski apinamies matalasti kuiskaten. "Hiljaa — minä tapan."
Saksalainen avasi silmänsä. Hämärässä valossa hän näki jättiläisvartalon ylitseen kumartuneena. Nyt väkevä käsi tarttui hänen olkapäähänsä ja toinen laskeutui kevyesti hänen kurkulleen.
"Älä päästä mitään ääntä", komensi Tarzan, "vaan vastaa kuiskaten kysymyksiini. Mikä on nimesi?"
"Luberg", vastasi upseeri. Hän vapisi. Tuon alastoman jättiläisen taianomainen ilmestyminen täytti hänet kammolla. Hänkin muisti miehet, jotka yön hiljaisina hetkinä olivat salaperäisesti kadonneet.
"Mitä tahdot?"
"Missä on hauptmann Fritz Schneider?" kysyi Tarzan. "Mikä on hänen telttansa?"
"Hän ei ole täällä", vastasi Luberg. "Hänet lähetettiin eilen
Wilhelmstaliin."
"En tapa sinua — tällä kertaa", sanoi apinamies. "Menen ensin ottamaan selville, oletko valehdellut minulle, ja jos olet, on kuolemasi oleva sitä kauheampi. Käännä kasvosi alaspäin ja sulje silmäsi. Älä liikahda äläkä äännähdä."
Mies teki työtä käskettyä ja samassa kun hän käänsi pois silmänsä livahti Tarzan ulos teltasta. Tuntia myöhemmin hän oli leirin ulkopuolella ja suuntasi matkansa kohti pientä vuorikaupunkia Wilhelmstalia, missä Saksan Itä-Afrikan hallitus asui kesäisin.
* * * * *
Neiti Bertha Kircher oli eksynyt. Hän oli nöyryytetty ja nyrpeä — viipyi kauan ennenkuin hän myönsi, että hän, joka oli ylpeä paikallisvaistostaan, oli eksynyt pienellä läikällä Pangani-joen ja Tangan rautatien välillä. Hän tiesi Wilhelmstalin olevan hänestä kaakkoon noin viidenkymmenen mailin päässä, mutta vastuksellisten tapahtumien johdosta hän ei kyennyt saamaan selville, missä kaakko oli.
Hän oli lähtenyt saksalaisten päämajasta pitkin hyvin viitoitettua joukkojen käyttämää tietä ja oli varmasti uskonut voivansa käydä sitä Wilhelmstaliin asti. Jälkeenpäin häntä oli varoitettu tätä tietä käyttämästä, kertomalla vahvan englantilaisen joukon tulleen pitkin Panganin läntistä rantaa ja sulkeneen tien hänen eteläpuolellaan, ollen parhaillaan marssimassa radan varrelle Tondaan.
Jätettyään tien hän huomasi olevansa tiheässä pensaikossa, ja kun taivas oli raskaiden pilvien peittämä, huomasi hän äkkiä tarpeelliseksi turvautua kompassiinsa, jolloin vasta mielipahakseen äkkäsi, ettei se ollutkaan muassa. Hän luotti kuitenkin niin paljon paikallisvaistoonsa, että jatkoi matkaansa otaksumaansa länttä kohti, kunnes pääsi niin pitkälle, että arveli voivansa kääntyä etelään ja siten turvallisesti sivuuttaa englantilaisen joukon sen taitse.
Eikä hän mitään edes epäillytkään, ennenkuin vasta pitkän aikaa sen jälkeen, kun oli jälleen kääntynyt itään, sissijoukon eteläpuolitse kuten hän luuli. Oli myöhäinen iltapäivä — hänen olisi aikoja sitten pitänyt jälleen joutua tielle Tondan eteläpuolella, mutta mitään tietä hän ei ollut löytänyt, minkä johdosta oli alkanut tuntea todellista ahdistusta.
Hänen hevosensa oli kulkenut kaiken päivää ruuatta ja juomatta, ja nyt yökin jo lähestyi ja sen mukana tieto, että oli toivottomasti eksynyt villiin ja tiettömään, vain tsetse-kärpäsistä ja pedoista tunnettuun seutuun. Oli ahdistavaa, kun ei omannut mitään tietoa kulkemastaan suunnasta — hän ehkä vaelsi yhä kauemmaksi rautatiestä, yhä syvemmälle synkkiin salomaihin Pangania kohti; mutta mahdotonta oli pysähtyäkään — eteenpäin hänen oli mentävä.
Bertha Kircher ei ollut mikään pelkuri, mitä tahansa muuta hän olikin, mutta kun yö alkoi laskeutua, ei hän voinut kokonaan olla ajattelematta pitkiä kauhun tunteja, ennenkuin nouseva aurinko hajoittaisi tuon hornan pimeyden, joka houkuttelee kätköistä kaikki hiipivät ja vaanivat pedot.
Juuri ennen pimeän tuloa hän löysi niityn tapaisen avoimen paikan tuossa miltei loppumattomassa pensaikossa. Sen keskellä oli pieni puuryhmä, jonka luo hän päätti leiriytyä. Ruoho oli korkeaa ja paksua ja siitä hän sai ruokaa hevoselleen ja vuoteen itselleen. Ympärillä oli myös yllin kyllin kuivaa puuta hyvää nuotiota varten. Riisuttuaan hevoselta satulan ja suitset hän asetti ne puun juurelle ja pani hevosen liekaan lähelle. Sitten hän ahkerasti alkoi kerätä polttopuita, joten hänellä pimeän tullessa oli niitä niin paljon että tuli voisi palaa aamuun asti.
Satulasäkistään hän otti kylmää ruokaa ja kenttäpullostaan kulauksen vettä. Hän ei voinut suoda itselleen kuin pienen ryyppäyksen, sillä hänellä ei ollut mitään tietoa, milloin löytäisi enemmän. Suuresti häntä säälitti, kun olosuhteitten pakosta piti olla antamatta hevoselle juomista.
Nyt oli jo pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja hänen nuotionsa tuli vain tehosti yön mustuutta. Hän saattoi nähdä vain ruohon ympärillään ja puiden rungot, jotka ihanasti kuvastuivat läpitunkeutumatonta yötä vasten.
Viidakko tuntui pahaenteisen rauhalliselta. Kaukaa hän kuuli isojen kanuunain hiljaista jymyä, mutta niiden asemapaikkaa hän ei saanut selville. Hän terästi korviansa, niin että hermot olivat katkeamaisillaan, mutta sittenkään ei osannut sanoa, mistä ääni tuli. Se tieto oli niin tavattoman tärkeä hänelle, sillä taistelurintama oli hänen pohjoispuolellaan, ja jos hän vain kykenisi saamaan selville, mistä ammuttiin, tietäisi hän minne päin lähtisi aamulla.
Aamulla! Eläisikö hän sen nähdäkseen? Hän ryhdisti itseään ja pudistautui virkuksi. Tuollaiset ajatukset piti karkoittaa — ei niistä olisi mitään hyötyä. Urheasti hän hyräili laulua asetellessaan satulaa nuotion ääreen ja repiessään pitkää ruohoa alustaksi, jolle levitti vaippansa. Sitten hän päästi satulasta irti raskaan sotilastakkinsa ja puki sen ylleen, sillä ilma tuntui jo viileältä.
Istuen satulaan nojautuneena hän valmistautui valvomaan yli yön. Tunnin aikana ei hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kanuunain kaukainen kumu ja syövän hevosen pureskelu, mutta sitten kuului ehkä mailin päästä leijonan karjahdus kuin ukkosen jyminä. Neito hätkähti ja laski kätensä vierellään olevalle kiväärille. Väristys kulki kautta hänen hennon ruumiinsa ja kylmä karmi hänen selkäänsä.
Tuo kauhea ääni toistui yhä uudestaan ja kerta kerralta se kuului lähempää. Tämän äänen lähtöpaikasta hän oli selvillä, sillä se oli niin lähellä, kun taas kanuunat olivat melko pitkän matkan päässä. Leijona oli tuulen yläpuolella eikä siis luultavasti ollut vielä vainunnut häntä, mutta se voisi tulla tutkimaan nuotiotulta, joka varmaan näkyi huomattavan pitkälle. Neito istui toisenkin pelon tunnin jännittäen silmiään ja korviaan nähdäkseen ja kuullakseen, mitä tapahtui mustassa pimeydessä hänen valopälvensä ulkopuolella. Koko tuona aikana leijona ei karjahdellut, mutta hänellä oli tunne, että se hiipimistään hiipi häntä kohden. Tavan takaa hän hätkähti ja kääntyi katsomaan takanaan ammottavaan pimeyteen, hänen ylen jännittyneiden hermojensa manatessa esiin ääniä, jotka tuntuivat pehmoisten käpäläin salavihkaiselta astunnalta. Hän piti kivääriä alati valmiina polvillansa ja vapisi kiireestä kantapäähän.
Äkkiä hevonen kohotti päänsä ja hirnahti, jolloin neito kauhusta huudahtaen hypähti jaloilleen. Eläin kääntyi ja laukkasi häntä kohti niin pitkälle kuin nuora salli, pyörähti sitten ympäri ja katseli korvat höröllä yöhön. Neito puolestaan ei voinut mitään nähdä eikä kuulla.
Kului vieläkin tunti, jona aikana hevonen usein kohotti päätään ja tutkisteli pimeyttä kauan ja etsien. Neito kohenteli tulta aika-ajoin. Hän huomasi käyvänsä kovin uneliaaksi. Hänen raskaat silmäluomensa olivat painua kiinni, mutta hän ei uskaltanut antaa unelle valtaa. Peläten unen voittavan hän nousi ja käveli reippaasti edestakaisin, heitti sitten muutamia puita tuleen, kävi hevosensa kuonoa taputtelemassa ja palasi taas paikoilleen.
Nojaten satulaansa hän koetti askarruttaa ajatuksiaan suunnittelemalla huomispäivän varalle, mutta siihen hän nukkuikin. Oli jo valoisa päivä, kun hän hätkähtäen heräsi. Yö kuvaamattomine kauhuilleen oli ohi.
Hän tuskin saattoi uskoa aistejansa: hän oli nukkunut useita tunteja, tulikin oli sammunut, mutta hän ja hevonen olivat yhä elossa, eikä villejä petoja näkynyt missään. Ja parasta kaikesta oli, että aurinko paistoi osoittaen, minne kävi suora tie itään. Hätäisesti hän söi muutamia suupaloja kallisarvoisesta varastostaan, nielaisi kulauksen vettä ja sillä oli aamiainen kuitattu. Sitten hän satuloi hevosensa ja nousi sen selkään. Nyt hänestä tuntui, että oli jo kuin turvassa Wilhelmstalissa.
Ehkä hän sentään olisi tarkistanut mietteitään, jos olisi nähnyt kahdet silmäparit, jotka pensaikosta tarkoin seurasivat hänen jokaista liikettänsä. Huojentunein sydämin ja pahaa aavistamatta neito lähti ratsastamaan yli aukion pensaikkoa kohti, jossa suoraan hänen edessään leimusi kaksi keltaisenvihreää silmää pyöreinä ja kauheina ja jossa keltainen häntä kiemurteli kiivaasti ja isot käpälät taipuivat valtavaan loikkaukseen. Hevosen tullessa miltei pensaikon laitaan teki Numa-leijona hyökkäyksensä. Se iski eläimen oikeaan lapaan samassa hetkessä, kun pelästynyt eläin yritti pakoon. Iskun voimasta hevonen kaatui, ja kaikki kävi niin nopeasti, että neidolla ei ollut aikaa hypätä satulasta, vaan sortui ratsunsa mukana maahan, jolloin hänen vasen jalkansa jäi sen alle.
Kauhun vallassa hän näki eläinten kuninkaan avaavan mahtavan kitansa ja tarttuvan korskuvaa hevosta niskasta. Isot leuat sulkeutuivat ja Numa pudisti saalistansa. Hän saattoi kuulla kaulanikamien raksahtavan rikki väkeväin raateluhampaitten tunkeutuessa niiden läpi, minkä jälkeen hänen uskollisen ystävänsä ruumis herpoutui kuolleena.
Numa ryömi saaliinsa päälle. Sen pelottavat silmät iskeytyivät neidon kasvoille — hän saattoi tuntea sen kuuman hengityksen poskillaan ja sen inhoittava haju sai hänet voimaan pahoin. Neidosta he näin tuijottivat toisiaan koko iankaikkisuuden ajan, ja sitten leijona päästi uhkaavan murinan.
Koskaan ennen ei Bertha Kircher ollut niin säikkynyt — eikä koskaan ennen ollut ilmennyt suurempaa syytä. Hänen vyötäisillään oli pistooli — pelottava ase, kun ihmisvastustajasta on kysymys, mutta kovin mitätön edessä olevan ison pedon kukistamiseksi. Hän tiesi, että korkeintaan se vain raivostuttaisi leijonaa, mutta kuitenkin hän tahtoi myydä henkensä kalliisti, sillä kuoltava hänen oli nyt, sen hän tunsi. Mikään ihmisapu ei häntä hyödyttäisi, vaikkapa sitä ilmaantuisikin. Hetkeksi hän riistäytyi irti hyytävän katseen vallasta ja huokaisi viimeisen kerran Jumalansa puoleen. Hän ei pyytänyt apua, sillä hän tiesi sen olevan mahdotonta itse jumalallisillekin voimille — hän vain anoi, että loppu kävisi pian ja niin tuskatta kuin suinkin.
Ei kukaan voi ennustaa, mitä leijona eri tilanteissa tekee. Tämä tähysteli ja murisi hetken tytölle ja alkoi sitten syödä hevosenruhoa. Neiti Kircher ihmetteli aikansa ja koetti sitten varovasti vetää jalkaansa ratsun ruumiin alta, mutta ei saanut sitä irroitetuksi. Hänen pannessaan enemmän voimaa liikkeelle, katsahti Numa häneen aterialtaan ja murisi. Neito luopui yrityksestään. Hän toivoi leijonan tyydyttävän nälkänsä ja sitten lähtevän lepäämään, mutta hän ei voinut uskoa, että se jättäisi hänet eloon. Epäilemättä se laahaisi loput saaliistaan pensaikkoon kätköön ja kun se varmaan piti häntäkin saaliinsa osana, noutaisi se hänetkin tai ehkä veisi ensiksikin ja samalla tappaisi.
Taas Numa ryhtyi ateriaansa jatkamaan. Neidon hermot olivat murtumaisillaan. Hän ihmetteli, ettei ollut pyörtynyt jännityksestä ja pelosta. Hän muisti usein toivoneensa, että saisi nähdä leijonan läheltä, surmaamassa saaliinsa ja ahmimassa sitä. Taivas, kuinka hänen toiveensa oli kirjaimellisesti täytetty!
Taas hän muisti pistoolinsa. Hänen kaatuessaan oli sen kotelo luisunut, niin että se oli joutunut hänen alleen. Sangen hitaasti hän vei kättään sitä kohti, mutta oli samalla pakotettu kohottautumaan maasta, jolloin leijona heti havahtui. Kissannopeasti se hypähti yli hevosen ruhon, asetti kynsillä varustetun käpälänsä hänen rinnalleen ja puristi häntä maata vasten samalla kauheasti muristen ja sähisten. Sen pää oli kuin raivon ruumiillistuma. Toviin ei kumpikaan liikahtanut; sitten neito kuuli takaa ihmisäänen ärisevän kuin peto.
Numa katsahti tytöstä takanaan olevaan olentoon. Sen murina kasvoi karjahduksiksi sen peräytyessä ja samalla reväistessä pitkillä kynsillään tytön puseron edustan irti, niin että paljastui valkoinen povi, joka kuin ihmeen kautta säästyi kynsiltä.
Apinain Tarzan oli ollut koko kohtauksen todistajana aina siitä hetkestä asti, kun Numa hyökkäsi uhrinsa kimppuun. Katsellessaan tytön toimia leijonan kynsissä hän ensin oli aikonut antaa Numan menetellä mielensä mukaan. Hän oli nähnyt hänet kenraali Krautin päämajassa keskustelemassa saksalaisen esikunnan kanssa ja sitten taas englantilaisten leirissä englantilaisen upseerinpuvun turvissa. Tämä jälkimäinen seikka sai hänet toimimaan. Epäilemättä kenraali Jan Smuts haluaisi tavata ja tiedustella häneltä asioita. Häneltä ehkä saataisiin tärkeitäkin tietoja.
Tarzan tunsi sekä tytön että leijonan. Kaikki leijonat voivat teistä ja minusta olla samannäköisiä, mutta asia ei ole niin viidakon väelle. Jokaisella niistä on kasvot, ruumis ja käynti yhtä yksilöllisiä kuin ihmissuvun jäsenillä ja sitäpaitsi viidakon olennoilla on varmempikin tunnusmerkki — haju. Jokaisella meistä, olkoon ihminen tai eläin, on oma erikoinen hajunsa, josta juuri ihmeteltävällä hajuaistilla varustetut eläimet tuntevat eri yksilöt.
Se on lopullinen tunnusmerkki. Tuhansia kertoja olette kokeneet sen — koira tuntee äänenne ja katsoo teihin. Se tuntee kasvonne ja vartalonne. Se ei siis voi epäillä, että kyseessä olette juuri te, mutta tyytyykö se siihen? Eipä niinkään — sen pitää vielä lisäksi tulla teitä haistamaan. Kaikki sen muut aistit voivat erehtyä, mutta hajuaisti ei, ja siksi se haluaakin saada siltä lopullisen varmuuden.
Tarzan tunsi niinmuodoin Numan samaksi, jolle oli laittanut kuonokopan Horta-karjun vuodasta, jota oli nuorasta talutellut parina päivänä ja vihdoin laskenut mellastamaan saksalaisten juoksuhautoihin. Hän myös tiesi, että Numa tunsi hänet, muisti totteluun ja alistumiseen pakottavan terävän keihäänkärjen, ja Tarzan toivoi, ettei opetus ollut vielä leijonan päästä haihtunut.
Nyt hän astui Numaa kohti ja varoitti sitä isojen apinain kielellä vahingoittamasta tyttöä. On epäiltävää, ymmärsikö leijona häntä, mutta se käsitti, mitä merkitsi raskas keihäs, jota tarmangani piteli valmiina ruskeassa oikeassa kädessään, ja niinpä se peräytyi koettaen pienissä aivoissaan päättää, hyökkäisikö vai pakenisiko.
Pysähtymättä apinamies eteni suoraan kohti leijonaa. "Mene tiehesi, Numa", huusi hän, "tai Tarzan sitoo sinut taas säkkeihin ja kuljettelee viidakossa antamatta ruokaa. Katsos Aradia, keihästäni! Muistatko, kuinka sen kärjellä pistelin sinua ja sen varrella löin päätäsi. Mene, Numa! Minä olen Apinain Tarzan!" Numa rypisti kuononsa suuriin laskoksiin, niin että silmät miltei katosivat näkyvistä, murisi ja karjui, sähisi ja murisi taas, ja keihäänkärjen tullessa vihdoin aivan sen eteen, löi se sitä raivoisasti kynsikkäällä käpälällään — mutta se peräytyi. Tarzanin astuessa hevosenruhon yli tyttö katsoi kummastuneena tuota kaunista olentoa, joka kykeni ajamaan leijonan pois saaliilta.
Numan peräydyttyä muutamia metrejä apinamies kysyi tytöltä virheettömällä saksankielellä: "Oletteko pahastikin loukkaantunut?"
"En luule", vastasi tämä, "mutta en saa jalkaani irti hevosen alta."
"Koettakaa uudelleen", määräsi Tarzan. "En tiedä, kuinka kauan saan
Numaa pidätellyksi näin."
Tyttö koetti kaikin voimin, mutta vaipui lopulta takaisin kyynärvartensa nojaan.
"Se on mahdotonta", ilmoitti hän Tarzanille.
Tämä peräytyi hitaasti hevosen luo ja kumartui tarttuakseen eheänä säilyneeseen satulavyöhön. Sitten hän toisella kädellään nosti ruhon maasta. Tyttö irroitti itsensä ja nousi jaloilleen.
"Voitteko kävellä?" kysyi Tarzan.
"Voin", vastasi tyttö, "jalkani on puutunut, mutta se ei tunnu kipeältä."
"Hyvä", sanoi apinamies. "Käykää hitaasti poispäin minun takanani — älkää tehkö mitään äkkinäisiä liikkeitä. Luulen, ettei leijona hyökkää."
Äärimmäisen varovasti molemmat astuivat kohti pensaikkoa. Numa seisoi hetken muristen ja alkoi sitten hitaasti seurata heitä. Tarzan mietti, seuraisiko se heitä ohi saaliinsa vai pysähtyisikö sen luo. Edellisessä tapauksessa he saisivat odottaa hyökkäystä, jolloin se todennäköisesti saisi toisen heistä. Leijonan tultua hevosenruhon luo Tarzan pysähtyi ja samoin Numa, aivan kuin Tarzan oli olettanutkin. Nyt oli vain kysymys, mitä se tämän jälkeen tekisi. Se silmäili heitä hetkisen, sähisi vihaisesti ja katsahti sitten houkuttelevaan lihaan. Äkkiä se laskeutui saaliinsa päälle ja ryhtyi jälleen syömään.
Neito päästi syvän helpotuksen huokauksen. Sitten hän ja apinamies taas lähtivät hitaalle peräytymisretkelleen leijonan vain silloin tällöin silmäistessä heitä. Kun he vihdoin olivat päässeet pensaikkoon, tunsi tyttö äkkiä päätänsä huimaavan niin että alkoi hoiperrella ja hän olisi kaatunut, ellei Tarzan olisi tukenut häntä. Kesti kuitenkin vain hetken, kun hän taas hallitsi itseänsä.
"En voinut auttaa sitä", sanoi hän puoleksi anteeksi pyytäen. "Olin niin lähellä kuolemaa — sellaista kauheaa kuolemaa — se lamautti minut hetkeksi, mutta nyt jaksan jo hyvin. Kuinka voin kiittää teitä? Se oli ihmeellistä — ette näyttänyt ollenkaan pelkäävän tuota hirveää petoa, se päinvastoin pelkäsi teitä. Kuka te olette?"
"Se tuntee minut", vastasi Tarzan yrmeästi, "ja siksi se pelkää minua."
Hän seisoi nyt aivan tytön edessä ja saattoi ensi kertaa tarkastella häntä suoraan ja läheltä. Tyttö oli sangen kaunis — se oli kieltämätöntä, mutta tuo vaikutus jäi vain Tarzanin alitajuntaan, pääasia hänellä oli saada tietää, olisiko neidosta mitään hyötyä englantilaisille.
Hän näki hänen alastoman povensa, josta Numa oli repinyt vaatteet, ja pehmoista, valkoista ihoa vasten hän näki riippuvan jotakin, joka äkkiä aiheutti yllätyksen ja vihan pilven hänen kasvoilleen — nuoruutensa timanttikoristeisen kultamedaljongin, tuon rakkauden tunnusmerkin, joka oli hänen vaimoltaan ryövätty. Tyttö näki vihastuksen, mutta ei ymmärtänyt sitä oikein. Tarzan tarttui häntä lujasti käsivarresta.
"Mistä olette saanut tämän?" kysyi hän ja riuhtaisi koristeen häneltä.
Neito ryhdisti itsensä täyteen mittaansa. "Ottakaa pois kätenne", sanoi hän, mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa, vaan puristi häntä entistä tiukemmin.
"Vastatkaa!" sähähti hän. "Mistä saitte tämän?"
"Mitä se teihin kuuluu?" sanoi tyttö.
"Se on minun", vastasi hän. "Sanokaa, kuka antoi sen teille, tai annan teidät Numan kynsiin."
"Tekisittekö todella sen?" kysyi neito.
"Miksi en?" kysyi Tarzan. "Olette vakoilija ja kuten tiedätte on vakoilijain kuoltava, kun joutuvat kiinni."
"Aioitteko siis surmata minut?"
"Aioin viedä teidät päämajaan kuulusteltaviksi ja tuomittaviksi. Mutta voi Numakin tehtävän suorittaa. Kumman valitsette?"
"Hauptmann Fritz Schneider antoi sen minulle", sanoi tyttö.
"Siis päämajaan", sanoi Tarzan. "Tulkaa!"
Tyttö käveli hänen vierellään pensaikossa ja ajatteli nopeasti. He menivät itää kohti ja niin kauan kun sinne kuljettiin oli hän hyvillään saadessaan nauttia tuon suuren valkoisen villin suojelusta. Hän mietiskeli, miksi hänen pistoolinsa yhä sai olla hänen vyötäisillään; mieshän oli mieletön, kun ei ottanut sitä häneltä.
"Mikä saattaa teidät luulemaan minua vakoilijaksi?" kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.
"Näin teidät ensin saksalaisten päämajassa ja sitten englantilaisten leirissä", vastasi Tarzan.
Hän ei antaisi apinamiehen viedä itseänsä takaisin englantilaisten luo. Hänen piti heti päästä Wilhelmstaliin, ja sen hän tekisi, vaikkapa pitäisi pistooliin turvautua. Hän vilkaisi syrjästä saattajaansa. Mikä komea olento! Mutta petohan se samalla oli, kun tahtoi saattaa hänet perikatoon. Entä medaljonki! Sen hän ottaisi takaisin, se hänen oli vietävä Wilhelmstaliin. Tarzan oli nyt hänestä jalan tai pari edellä, sillä polku oli sangen kaita. Varovasti hän veti esiin pistoolin. Yksi ainoa laukaus riittäisi, ja mies oli häntä niin lähellä, että hän ei voisi ampua harhaan. Tätä kaikkea suunnitellessaan tarkasteli hän katseillaan ruskeaa ihoa, jonka alla norjat lihakset liikkuivat, ja moitteettomia jäseniä ja päätä ja käyntiä, joita kaikkia muinaisajan ylväs kuningas olisi voinut kadehtia.
Vastenmielisyys suunnittelemaansa tekoa kohtaan valtasi hänet. Ei, hän ei voisi sitä tehdä — mutta vapaaksi piti hänen päästä ja medaljonki täytyi hänen saada. Melkein harkitsematta hän siinä samassa kohotti aseensa ja iski sen perällä Tarzania takaraivoon. Kuin huumattu härkä tämä vaipui polulle.