KUUDES LUKU
Kosto
Tuntia myöhemmin sattui metsästämässä oleva Sheeta-pantteri katsahtamaan siniselle taivaalle, missä Ska, korppikotka, hitaasti liiteli ja laateli pensaikon yllä noin mailin matkan päässä alatuuleen päin. Melko pitkän ajan sen keltaiset silmät seurasivat tarkkaan tuota julmaa lintua. Se näki Skan nousevan ja laskevan, ja näistä liikkeistä Sheetan viidakkotieto luki jotakin, josta te ja minä epäilemättä emme olisi päässeet perille.
Metsästävä kissaeläin arvasi, että maassa Skan alapuolella oli elävää lihaa — joko peto saalistaan syömässä tai kuoleva eläin, jonka kimppuun Ska ei vielä uskaltanut käydä. Kummassakin tapauksessa voisi Sheeta saada lihaa ja niin tuo varova kissa teki pitkän kaarroksen astellen rasahduksetta pehmoisine käpälineen, kunnes liitelevä petolintu ja sen väijymä saalis olivat joutuneet tuulen yläpuolelle. Sitten se jokaista tuulenhengähdystä haistellen hiipi varovasti eteenpäin eikä ollut pitkällekään päässyt, kun sen tarkat sieraimet jo vainusivat ihmisen — tarmanganin — hajun.
Sheeta pysähtyi. Se ei ollut ihmisten saalistaja. Se oli nuoruutensa kukoistuksessa, mutta aina aikaisemmin se oli välttänyt vihattua ihmistä. Viime aikoina se oli jonkun verran tottunut niihin, kun sen riistamaiden läpi oli kulkenut paljon sotilaita, ja kun nämä olivat karkoittaneet suurimman osan Sheetan otuksia, olivat sen päivät olleet laihoja ja nälkä oli kova. Liitelevästä Skasta päättäen oli tarmangani avuton ja kuolemaisillaan, muuten se siitä ei välittäisi, ja Sheeta saisi siis helppoa saalista. Näitä ajatellen peto taas lähti liikkeelle. Äkkiä se työntyi läpi tiheän pensaikon, ja sen keltaisenvihreät silmät tuijottivat polulla kasvot alaspäin makaavaa miltei alastonta tarmangania.
Syötyään kylläkseen Numa nousi Bertha Kircherin hevosen ruholta, tarttui sitä niskasta ja laahasi pensaikkoon, sekä lähti sitten itään majapaikalleen, jonne oli jättänyt naaraansa. Ollen kovin täysi se tunsi halua nukkua eikä ollut mitenkään sotaisella päällä. Se asteli hitaasti ja majesteetillisesti eikä koettanutkaan käydä hiljaa ja salassa. Hallitsija oli ulkona jaloittelemassa.
Silloin tällöin luoden kuninkaallisen katseen oikealle tai vasemmalle se asteli kapeata riistapolkua, kunnes tien mutkassa sen sai äkkiä pysähtymään näkemänsä Sheeta-pantteri, joka salavihkaisesti hiipi kasvot alaspäin makaavan miltei alastoman tarmanganin kimppuun. Numa silmäili tarkasti tuota liikkumatonta tien tomussa makaavaa ruumista. Se oli hänen tarmanganinsa. Matala varoituksen murina tuli sen kurkusta, jolloin Sheeta, toinen käpälä jo Tarzanin selällä, kääntyi äkisti katsomaan häiritsijää. Mitä tapahtui noissa villeissä aivoissa? Kuka tietää? Pantteri näytti väittävän löytöä omakseen, sillä se murisi kauheasti, ikäänkuin varoittaen Numaa jättämään hänet rauhaan. Entä Numa? Oliko se tietoinen omistusoikeuden laista? Tarmangani oli hänen tai hän tarmanganin. Eikö tuo Iso Valkoinen Apina ollut pannut häntä valtansa alle ja lannistanut häntä ja antanut hänelle ruokaakin? Numa muisti pelon, jota oli tuntenut tuota ihmisolentoa ja sen julmaa keihästä kohtaan; mutta villeissä aivoissa pelko synnyttää pikemmin kunnioitusta kuin vihaa, ja niinpä Numakin huomasi kunnioittavansa olentoa, joka oli lannistanut hänet. Hän huomasi halveksimansa Sheetan uskaltavan häiritä leijonan herraa. Kateus ja ahneus jo olisivat saaneet Numan ajamaan Sheetan tiehensä, vaikkapa hän kylläisenä ei olisikaan välittänyt lihasta, jonka täten ryösti heikommaltaan, mutta tämän ohessa hän mahtavan päänsä pienissä aivoissa tunsi tarvetta puolustaa tarmangania, ja tämä se ehkä sai Numan nopeasti ja muristen käymään päin sylkevää Sheetaa.
Hetkeksi tämä piti paikkansa seisten siinä selkä kaaressa ja kuono sähisten kuin iso tiikerintäplikäs kissa.
Numa ei ollut taistelupäällä, mutta sen nähdessä Sheetan, joka uskalsi tehdä kiistanalaisiksi hänen oikeutensa, sen aivot leimahtivat tuleen. Sen pyöristyneet silmät syöksivät vihaa ja sen aaltoileva häntä jäykistyi, kun se hirveästi karjahtaen hyökkäsi heikompansa kimppuun.
Kaikki kävi niin äkkiä ja niin lyhyeltä matkalta, ettei Sheetalla ollut aikaa kääntyä ja paeta, ja niin se puolustautui kynsien ja tavoitellen vastustajaansa raateluhampaillaan. Mutta onni oli sille vastainen. Sen vastustajalla oli suuremmat hampaat, voimakkaammat leuat, pitemmät kynnet ja vielä lisäksi suurempi ruumiin painokin. Jo ensi yhteenotossa Sheeta kaatua mätkähti ja vaikka se ehdoin tahdoin paneutui selälleen ja jännitti voimakkaat takajalkansa aikoen repiä Numalta sisukset, ehätti leijona aikaisemmin ja iski kauheat leukansa sen kurkkuun.
Taistelu oli pian ohi. Numa nousi itseään pudistellen ja seisoi sitten hetken vihollisensa revityn ja raadellun ruumiin ääressä. Hänen oma silo taljansa oli rikki, ja punainen veri pisaroi pitkin hänen kylkeänsä. Vaikka kipu ei ollut suuri, vihastutti se häntä. Se tuijotti kuollutta pantteria, ja tarttui sitten äkillisessä raivon puuskassa siihen ja repeli sitä. Hetken päästä se lakkasi siitä, laski päänsä, päästi yhden ainoan hirvittävän karjahduksen ja kääntyi sitten kohti apinamiestä.
Lähestyttyään se haisteli sitä päästä jalkoihin. Sitten se pani valtavan käpälänsä ruumiille ja käänsi sen kasvot ylöspäin. Taas se haisteli ruumista ja nuolaisi vihdoin karkealla kielellään Tarzanin kasvoja, jolloin tämä avasi silmänsä.
Hänen yllään oli mahtava leijona, jonka kuuma hengitys tuntui hänen kasvoillaan ja jonka karkea kieli nuoli hänen poskiaan. Apinamies oli monta kertaa ollut lähellä kuoleman kitaa, mutta ei milloinkaan näin lähellä, ja hän oli varma, että vain muutaman sekunnin kuluttua häntä ei enää olisi. Kun hänen aivonsa olivat vielä lamaantuneet iskusta, joka oli kaatanut hänet, ei hän heti tuntenut leijonaa samaksi, jonka äsken oli tavannut.
Äkkiä kuitenkin asia valkeni hänelle ja sen mukana hämmästyttävä tosiasia, että Numa ei näyttänyt aikovan syödä häntä — ei ainakaan heti. Hänen asemansa oli kohtalokas. Leijona seisoi hänen yllään hajakäpälin. Apinamies ei siis voinut nousta sysäämättä leijonaa syrjään, ja avoin kysymys oli, suvaitsiko se mitään sellaista. Ehkä se myös luuli häntä jo kuolleeksi, jolloin jokainen liike todennäköisesti herättäisi tuon ihmissyöjän tappamisvaiston.
Mutta Tarzania alkoi tilanne kyllästyttää. Hänellä ei ollut mitään halua maata näin iät kaiket, etenkin kun tiesi, että vakoilijatyttö, joka oli tahtonut halkaista hänen kallonsa, oli paraikaa kiireisellä pakomatkalla.
Numa katseli häntä nyt suoraan silmiin ja se epäilemättä tiesi hänen olevan elossa. Äkkiä se oikaisi päänsä ja ulisi. Tarzan tunsi tuon nuotin ja tiesi, ettei se merkinnyt raivoa eikä nälkää. Rohkaistuneena hän pani kaikki yhden kortin varaan.
"Liikahdappas, Numa!" komensi hän ja asettaen kämmenensä keltaiselle olalle työnsi sen syrjään. Sitten hän nousi ja käsi metsästyspuukollaan odotti, mitä seuraisi. Vasta tällöin hänen silmänsä sattuivat Sheetan raadellulle ruumiille. Kuolleesta hänen silmänsä siirtyivät elävään ja nähdessään ottelun merkit tämän taljalla hän äkkäsi, mitä oli tapahtunut — Numa oli pelastanut hänet pantterilta!
Se tuntui uskomattomalta, mutta merkit viittasivat selvästi siihen. Hän kääntyi leijonaan, kävi pelotta tutkimaan sen haavoja, jotka huomasikin pintanaarmuiksi, ja hänen näin ollessaan polvillansa Numan vieressä hieroi tämä kutiavaa korvaansa hänen paljasta ja ruskeata olkapäätänsä vasten. Sitten apinamies siveli suurta päätä, otti maasta keihäänsä ja katseli, mitä tietä tyttö oli lähtenyt. Hän huomasi jälkien johtavan itään ja hänen lähtiessään niitä seuraamaan saattoi jokin aavistus hänet koettelemaan rinnallaan riippunutta medaljonkia. Se oli mennyt!
Ei harmin jälkeäkään näkynyt apinamiehen kasvoilla, leuat vain vähän tiukentuivat. Varovasti hän koetteli takaraivoaan, johon tytön iskusta oli kohonnut kuhmu, ja hetkeä myöhemmin hymy karehti hänen huulillaan. Ei hän muuta voinut kuin myöntää tytön petkuttaneen häntä sievoisesti ja että hermoja tarvittiin, kun siten lähti vain pistooli aseenaan kautta poluttoman viidakon kulkemaan kohti kukkuloita, joille Wilhelmstal oli rakennettu.
Tarzan ihaili rohkeutta, mutta rohkeus se teki tytön tavallista vaarallisemmaksi, joten täytyi saada hänet kiinni, maksoi mitä maksoi. Hän toivoi saavuttavansa hänet ennen Wilhelmstalia, ja niin hän taas turvautui puissa matkaamiseen, jota hän saattoi jatkaa tuntikausia väsymystä tuntematta.
Tyttö ei todennäköisesti ehtisi kaupunkiin vähemmässä kuin kahdessa päivässä, sillä matkaa oli hyvinkin kolmekymmentä mailia ja osa siitä mäkistä. Näitä juuri ajatellessaan kuuli hän junan vihellyksen idästä ja tiesi siitä rautatieliikenteen jälleen olevan kunnossa. Jos juna meni etelään, pysähdyttäisi tyttö sen, mikäli oli osunut oikealle tielle. Hänen tarkat korvansa kuulivat kitinän, kun jarrut lyötiin pyörien päälle, ja muutamia minuutteja sen jälkeen vihellysmerkinanto komensi ne taas pois. Juna oli siis pysähtynyt ja sitten taas lähtenyt liikkeelle ja Tarzan saattoi kumusta päättää sen pyyhältävän etelää kohti.
Apinamies seurasi jälkiä rautatielle, jossa ne äkkiä loppuivat kiskojen länsipuolelle, osottaen tytön nousseen junaan, aivan kuin hän oli ajatellut. Muuta mahdollisuutta ei siis ollut kuin lähteä jälessä Wilhelmstaliin, jossa hän toivoi löytävänsä sekä kapteeni Fritz Schneiderin että tytön ja saavansa takaisin timanttikoristeisen medaljonkinsa.
Oli pimeä Tarzanin saapuessa Wilhelmstalin pieneen mäkikaupunkiin. Hän aikaili kaupungin laidalla tuumiskellen, miten miltei alaston valkoihoinen mies voisi tutkia kaupunkia epäluuloa herättämättä. Siellä oli paljon sotilaita, ja kaupunkia vartioitiin, sillä hän näki yksinäisen vahtisotilaan astuskelevan paikallaan tuskin sadan metrin päässä itsestään. Vaikeata ei olisi välttää sitä, mutta lähteä kaupunkia tutkimaan oli miltei mahdotonta, kun oli puettu — tai oikeammin pukematta — kuten hän.
Ryömien, kätkeytyen milloin suinkin mahdollista, maaten puristautuneena maata vasten ja pysytellen liikkumatta vahdin katsellessa häneen päin, onnistui apinamiehen vihdoin päästä juuri vartijaketjun sisäpuolella olevan rakennuksen suojaan. Täältä hän salaa hiipi rakennukselta toiselle, kunnes erään talon takana hänet keksi iso koira. Eläin kävi häntä kohden hitaasti ja muristen. Tarzan seisoi liikkumatta puun vieressä. Hän näki valoja talosta ja univormupukuisia miehiä käyskentelevän siellä edestakaisin. Hän toivoi, ettei koira haukkuisi, eikä se sitä tehnytkään, mutta murisi sitä hurjemmin, ja hyökkäsi hänen kimppuunsa juuri samassa hetkessä, kun talon ovi aukeni ja eräs mies astui ulos.
Koira oli iso, ainakin yhtä iso kuin Dango-hyena, ja se hyökkäsi kiivaasti kuin Numa-leijona. Sen tullessa Tarzan kumartui. Koira tavoitteli hänen kurkkuansa, mutta nyt se ei ollutkaan tekemisissä ihmisen kanssa, vaan sai huomata tarmanganin olevan itseänsä nopeampi. Sen hampaat eivät päässeet kiinni pehmeään lihaan, vaan päinvastoin Tarzanin vahvat terässormet tarttuivat sen kurkkuun. Se vingahti yhden ainoan kerran ja kynsi apinamiehen paljasta rintaa. Mutta sen ponnistuksista ei ollut hyötyä. Väkevät sormet tiukensivat otettansa ja naksauttivat poikki eläimen selkärangan. Samassa kutsui ääni talon ovelta: "Simba!"
Mutta vastausta ei kuulunut. Toistaen kutsuaan mies astui alas rappusia ja tuli puuta kohti. Oviaukosta tulevassa valossa Tarzan saattoi nähdä hänen olevan pitkän leveäharteisen saksalaiseen univormuun puetun miehen. Apinamies vetäytyi puun suojaan. Mies tuli lähemmäksi yhä kutsuen koiraansa — hän ei pimeässä voinut nähdä puun varjoon kyyristynyttä häntä väijyvää villiä. Hänen tultuaan kymmenen jalan päähän Tarzan hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin Sabor-leijona. Hänen ruumiinsa voima ja paino paiskasi saksalaisen maahan, väkevät sormet ehkäisivät huudon ja vaikka upseeri koetti vastustaa, makasi hän hetkeä myöhemmin kuolleena koiransa vieressä.
Tarzanin katsellessa uhriaan ja harmitellessa, ettei uskaltanut päästää ilmoille rakasta voitonhuutoaan, johdatti univormu äkkiä hänen mieleensä keinon, jota käyttäen voisi oleilla Wilhelmstalissa tarvitsematta juuri pelätä ilmituloa. Kymmenen minuuttia myöhemmin pitkä leveäharteinen upseeri astui kyseessä olevan talon pihasta jättäen jälkeensä koiran ja alastoman miehen ruumiit.
Hän kulki rohkeasti pitkin pientä katua, eivätkä ohikulkijat voineet arvata, että tuon keisarillisen saksalaisen univormun alla sykki kesytön sydän. Tarzanin ensi tehtävänä oli saada selville, missä hotelli oli, sillä sieltä hän tiesi löytävänsä tytön ja epäilemättä myös hauptmann Fritz Schneiderin, joka oli joko tytön liittolainen tai sulhanen tai molempia — ja sielläpä olisi tietenkin myös tuo kallis medaljonki. Lopulta hän löysikin hotellin, matalan kaksikerroksisen verannalla varustetun talon. Valoa oli kummassakin kerroksessa, ja ihmisiä, enimmäkseen upseereja, näkyi liikuskelevan sisällä. Apinamies ajatteli ensin astua sisään ja kysyä etsimäänsä, mutta tarkemmin harkittuaan hän päätti ensin tutkistella tilannetta. Kulkien talon ympäri hän tarkasti kaikki ensi kerroksen valaistut huoneet, mutta kun ei nähnyt kumpaakaan etsittäväänsä, heilautti hän itsensä kevyesti verannan katolle ja tarkasti toisen kerroksen ikkunoita.
Eräässä hotellin takahuoneessa oli kaihtimet laskettu alas, mutta hän kuuli sieltä ääniä ja näki kerran jonkun varjostuvan verhoja vasten. Se näytti naiselta, mutta hän ei ollut varma, sillä se siirtyi liian pian pois. Tarzan hiipi lähemmäksi ikkunaa ja kuunteli. Siellä oli todella mies ja nainen — hän saattoi selvään kuulla heidän äänensä, vaikka ei eroittanutkaan kuiskaten lausuttuja sanoja.
Viereinen huone oli pimeä. Tarzan koetteli sen ikkunaa, jonka huomasi olevan lukitsematta. Kaikki oli hiljaista sisällä. Hän kohotti ikkunaruutua ja kuunteli taas — yhä hiljaista. Asettaen jalkansa ikkunalaudalle hän ryömi sisään ja katsahti kiireesti ympärilleen. Huone oli tyhjä. Mennen oven luo hän avasi sen ja katsahti eteiseen. Sielläkään ei ollut ketään. Hän astui ulos ja lähestyi viereistä huonetta, jossa mies ja nainen olivat.
Painautuen ovea vasten hän kuunteli. Nyt hän eroitti sanojakin, sillä molemmat puhuivat kovemmin, ikäänkuin väitellen. Nyt puhui nainen.
"Olen tuonut mukanani medaljongin, jonka te ja kenraali Kraut sovitte henkilötodistuksekseni", sanoi hän. "Muita valtuuksia minulla ei ole. Tämän piti riittää. Teidän ei tarvitse muuta kuin antaa minulle paperit ja laskea minut menemään."
Mies vastasi niin matalalla äänellä, ettei Tarzan saanut selvää, ja sitten puhui taas nainen — harmin ja ehkä pienen pelonkin väre äänessään.
"Sitä ette uskalla, hauptmann Schneider", sanoi hän. Ja sitten: "Älkää koskeko minuun! Ottakaa pois kätenne!"
Tällöin Apinain Tarzan astui huoneeseen. Hän näki vantteran saksalaisen upseerin pitävän toista kättään neiti Bertha Kircherin vyötäisillä ja toisella työntävän hänen otsaansa taaksepäin yrittäen suudella häntä. Tyttö taisteli vastaan, mutta turhaan. Hitaasti miehen suu lähestyi tytön huulia tämän peräytyessä askel askeleelta.
Schneider kuuli ovea avattavan ja suljettavan ja kääntyi katsomaan.
Nähdessään oudon upseerin hän jätti tytön ja ryhdistäytyi.
"Mitä tämä tunkeilu tietää, luutnantti?" kysyi hän katsahdettuaan toisen olkaimiin. "Lähtekää heti täältä!"
Tarzan ei suonut sanallista vastausta, mutta molemmat kuulivat hänen tiukoilta huuliltaan matalan murahduksen, joka saattoi tytön värisemään ja kapteenin verekkäät kasvot kalpenemaan. Hän veti esiin pistoolinsa, mutta siinä samassa se kiskaistiin hänen kädestään ja heitettiin läpi kaihtimien ikkunasta ulos pihalle. Tarzan peräytyi ovelle ja riisui hitaasti univormutakkinsa. "Te olette hauptmann Fritz Schneider", sanoi hän saksalaiselle.
"Mitä siitä?" murahti tämä.
"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Nyt tiedätte, miksi tunkeuduin tänne."
Molemmat näkivät hänen olevan vain lannevyöhön puetun hänen heitettyään yltään takin ja potkaistuaan jaloistaan housut. Nyt tunsi tyttökin hänet.
"Käsi pois pistoolista", komensi Tarzan häntä. Tytön käsi valahti sivulle. "Nyt tänne!"
Tyttö tuli, ja Tarzan otti aseen heittäen sen samaa tietä ulos kuin edellisenkin. Mainitessaan nimensä oli Tarzan huomannut kuolon kalpeuden leviävän kapteenin kasvoille. Vihdoinkin hän oli löytänyt oikean miehen ja vihdoinkin hän saisi kostaa sellaiselle viholliselle, joka ei edes vastannut kansallisuutensa kunniakäsityksiä.
"Mitä minusta tahdotte?" kysyi Schneider.
"Saatte hyvittää, mitä rikoitte pienessä talossa wazirien maassa", vastasi apinamies.
Schneider alkoi ripeästi uhkailla. Tarzan lukitsi oven ja heitti avaimen ikkunasta ulos. Sitten hän kääntyi tyttöön. "Pysykää syrjässä", sanoi hän matalasti, "Apinain Tarzan tekee tapponsa."
Kapteeni lopetti uhkailunsa ja alkoi selittää. "Minulla on vaimo ja lapset kotona", huudahti hän. "Minä en ole tehnyt mitään. Minä…"
Tarzan astui yli huoneen kohti rotevaa hauptmannia. Schneider oli iso ja voimakas mies — miltei Tarzanin pituinen, mutta paljon painavampi. Nähdessään etteivät uhkaukset eivätkä selitykset auttaisi hän valmistautui taistelemaan kaikella voimallaan tämän hämmästyttävän petoihmisen nujertamiseksi paljain kourin.
Painaen alas päänsä hän hyökkäsi apinamiehen kimppuun. Keskilattialla he törmäsivät yhteen ja seisoivat hetken huojuen, kunnes Tarzanin onnistui taivuttaa vastustajansa taaksepäin yli pöydän, joka heidän molempien raskaasta painosta murtui ja rysähti lattiaan.
Tyttö katseli pyörein silmin ottelun kulkua. Hän näki miesten vyöryvän sinne tänne lattialla ja kuunteli kauhistuen alastoman jättiläisen huulilta tulevia matalia murahduksia. Schneider koetti päästä käsiksi vihollisensa kurkkuun, kun taas, oi kauhujen kauhistus, Tarzan näkyi tavoittelevan saksalaisen kaulasuonia hampaillaan.
Schneiderkin näytti sen huomaavan, sillä hän ponnisti kaksinkertaisesti onnistuen päästä apinamiehen päälle ja irti. Hypähtäen jaloillensa hän juoksi ikkunan luo, mutta apinamies oli nopeampi ja ennenkuin hän siis ehti hypätä yli ikkunalaudan laskeutui raskas käsi hänen olalleen ja heitti hänet huoneen yli päin vastapäätä olevaa seinää. Tarzan perässä, ja taas he kävivät toistensa kimppuun iskien rajusti, kunnes Schneider päästi läpitunkevan huudon.
Tarzan tarttui häntä kurkusta ja veti esiin metsästyspuukkonsa. Schneider oli selin seinää vasten, niin että vaikka hänen polvensa huojuivat, piteli apinamies häntä pystyssä. "Sinun takiasi menetti vaimoni henkensä!" ähkäisi hän, ja ase löysi tiensä hänen sydämeensä, katkaisten upseerin kiivaan vastalauseen: "Ei, niin ei tapahtunut! Vaimonne ei —"
Sitten Tarzan kääntyi tyttöön ja ojensi kätensä. "Antakaa medaljonkini tänne", sanoi hän.
Tyttö osoitti kuollutta upseeria. "Se on hänellä." Tarzan etsi ja löysi korun. "Ja nyt paperit tänne", sanoi hän tytölle, joka sanaa sanomatta ojensi hänelle kokoon käärityn asiapaperin.
Tarzan katseli pitkään tyttöä, ennenkuin puhui jälleen.
"Tulin tavoittamaan teitäkin", sanoi hän sitten. "Olisi vaikeata viedä teidät täältä, ja velvollisuutenani olisi siis surmata vaarallinen vakooja, mutta naisesta en saa siten suoriutuneeksi."
Päättäväisesti suoristautuen hän harppasi sitten ikkunan luo, astui yli laudan ja katosi yöhön. Neiti Bertha Kircher meni nopeasti lattialla makaavan ruumiin luo, pisti kätensä takin sisäpuolelle ja veti esiin pienen kimpun papereita, jotka pisti puseronsa alle, ennenkuin meni ikkunan ääreen kutsumaan apua.
SEITSEMÄS LUKU
Veren teho
Apinain Tarzania kyllästytti. Hänellä oli ollut vakoilija Bertha Kircher vallassaan, mutta hän oli laskenut hänet menemään. Totta kyllä, että hän oli kostanut hauptmann Fritz Schneiderille, aliluutnantti von Gossille ja muille, jotka olivat tuhonneet hänen onnensa ja kotinsa wazirien piirikunnassa, paitsi että oli jälellä yksi upseeri, jonka kanssa tili oli tehtävä, ja häntä hän ei voinut saada käsiinsä. Tuo henkilö oli luutnantti Obergatz, jolle hänen kuulemansa mukaan oli annettu joku erikoinen toimi joko Afrikassa tai Europassa — kummassa, sitä ei Tarzanin tiedonantaja halunnut ilmaista tai ehkä ei tietänyt. Häntä kaiveli, että oli tunteen antanut vaikuttaa toimintaansa, kun oli lähtenyt Wilhelmstalin hotellista tekemättä Bertha Kircheriä vaarattomaksi. Häntä hävetti heikkoutensa ja hän oli tyytymätön itseensä, vaikkakin hänen tytöltä ottamansa ja englantilaisten päällikölle antamansa paperi oli ollut niin tärkeä, että saksalaisten sivustahyökkäys siitä saatujen tietojen perusteella oli torjuttu.
Heikkoutensa hän katsoi johtuvan seurustelusta sivistyneitten kanssa ja se harmitti häntä sitä enemmän, sillä villissä sydämessään hän sisimmältään halveksi koko sivistystä ja sen edustajia, niin miehiä kuin naisiakin. Aina hän vertaili heidän heikkouksiaan, ääntään, teeskentelyään ja pikku turhamaisuuksiaan julmien viidakkotoveriensa suoriin ja mutkattomiin tapoihin — mutta samalla kuitenkin hänen suuressa sydämessään näitä tunteita vastaan taisteli toinen mahtava tekijä, nimittäin hänen kiintymyksensä ja uskollisuutensa tuosta sivistysmaailmasta saamiansa ystäviä kohtaan.
Petojen villiä maailmaa varten kasvatettuna Tarzan oli hidas ystävystymään. Tuttavuuksia hänellä oli sadoittain, mutta ystäviä vain harvoja. Näiden harvojen puolesta hän oli valmis kuolemaan, kuten ne epäilemättä hänen puolestaan. Mutta näitä ei ollut mukana taistelemassa Itä-Afrikan englantilaisissa joukoissa ja niinpä hän perin kyllästyneenä ihmisten julmaan ja petomaiseen sodankäyntiin päätti kuulla nuoruutensa kaukaisen viidakon kutsua, etenkin kun saksalaiset olivat peräytymisretkellä ja sota näillä main ehkä niin lähellä loppuansa, että hänen palveluksistansa ei olisi suurtakaan hyötyä.
Kun hän ei milloinkaan ollut vannoutunut kuninkaan palvelukseen, ei hänellä ollut mitään velvoitusta jäädä, etenkään ei nyt, kun siveellinen velvollisuus oli täytetty, ja niinpä hän katosi englantilaisten leiristä yhtä salaperäisesti kuin oli sinne muutamia kuukausia aikaisemmin ilmestynyt.
Useammin kuin kerran Tarzan oli palannut alkuaikaisiin oloihin, rakkaudesta puolisoonsa taas niistä lähteäkseen takaisin sivistysmaailmaan; mutta nyt kun Jane oli kuollut, tunsi hän iäksi eroavansa ihmisten oleilupaikoilta ja johtuvansa elämään ja kuolemaan kuin eläin eläinten joukossa — jona oli ollutkin lapsuudestaan aina kypsyysikään asti.
Hänen ja määräpaikan välillä levisi tietön ja koskematon aarniometsä, jonka monia sokkeloita ihmisjalka ei varmaankaan ennen häntä ollut tallannut. Tämä seikka ei suinkaan pelästyttänyt tarmangania — pikemminkin se häntä kiihoitti, sillä rikkaana virtasi hänen suonissaan se seikkailijaveri, joka on tehnyt suurimman osan maan pintaa asuttavaksi.
Kysymys ruuasta ja juomasta, joka olisi ensimmäisenä esiintynyt tuollaista retkeä suunnittelevan tavallisen miehen ratkaistavaksi, ei Tarzania huolettanut. Viidakko oli hänen luonnollinen olinpaikkansa ja paikallisvaisto yhtä kehittynyt kuin hengittäminen. Viidakon muiden eläinten tavoin hän saattoi haistaa vesipaikan pitkän matkan päästä ja missä te ja minä kuolisimme janoon, siellä apinamies erehtymättä kykeni valitsemaan paikan, josta kaivamalla löytäisi vettä.
Useita päiviä Tarzan samosi riistasta ja vedestä rikasta maata. Hän eteni hitaasti metsästellen ja kalastellen tai veljeillen ja otellen muiden viidakon villien asujamien kanssa. Juuri tällä hetkellä pieni Manu-marakatti piti juttua ja haukuskeli mahtavaa tarmangania, mutta seuraavassa henkäyksessä varoitti häntä Histah-käärmeestä, joka makasi kiemurassa pitkässä ruohossa aivan Tarzanin edessä. Manulta Tarzan tiedusteli isoja apinoita — manganeja — ja sai tietää, että vain harvoja asui tässä osassa viidakkoa ja että nekin tähän vuoden aikaan metsästelivät kauempana pohjoisessa.
"Mutta Bolgani on täällä", sanoi Manu. "Tahtoisitko tavata hänet?"
Manun äänensävy oli irvaileva ja Tarzan tiesi sen johtuvan siitä, että pikku Manu luuli kaikkien olentojen pelkäävän väkevää Bolgani-gorillaa. Tarzan pullisti suurta rintaansa ja läimäytti sitä nyrkillään. "Minä olen Tarzan", huusi hän. "Kun Tarzan oli vasta balu, surmasi hän Bolganin. Tarzan hakee manganeja, jotka ovat hänen veljiänsä, mutta Bolgania hän ei etsi, ja pysyköön se siis poissa Tarzanin tieltä."
Pikku Manu-marakattiin tämä vaikutti mahtavasti, sillä viidakon tapa on kerskailla ja uskoa. Nyt hän suostui kertomaan Tarzanille enemmän manganeista. "Ne käyskentelevät tuolla ja tuolla", sanoi hän tehden pienellä ruskealla kädellään laajan kaarroksen pohjoiseen, länteen ja etelään. "Sillä tuolla", hän osoitti nyt länteen, "on paljon riistaa, mutta välillä on ruuaton ja vedetön laaja ala, joten heidän täytyy kulkea tuota tietä", ja taas hänen kätensä teki puoliympyrän, joka selitti Tarzanille, minkä suuren mutkan apinat tekivät päästäkseen läntisille riistamailleen.
Se kyllä kelpasi manganeille, jotka ovat laiskoja eivätkä huoli liikkua nopeasti, mutta Tarzanille olisi suora tie paras. Hän kulkisi tuon kuivan maan poikki kolmanneksessa siitä ajasta, minkä ottaisi matka pohjoiseen ja sieltä taas takaisin. Niinpä hän siis jatkoi matkaansa länttä kohti ja sivuutettuansa matalat vuorenharjanteet tuli leveälle, kiviselle ja autiolle ylätasangolle. Kaukana hän näki toisen vuoriharjanteen, jonka takana hän tiesi manganien metsästysalueen olevan. Siellä hän yhtyisi heihin ja jäisi heidän luokseen hetkeksi, ennenkuin jatkaisi matkaansa rannikolle ja pienelle majalle, jonka hänen isänsä oli rakentanut viidakon reunalla sijaitsevan; maan suojeleman sataman ääreen.
Tarzan oli täynnä suunnitelmia. Hän korjailisi ja laajentaisi syntymämajaansa, järjestäisi aittoja, joihin saattaisi apinat runsaina aikoina varaamaan ruokaa niukkoja vuodenaikoja varten — asia, josta ei yksikään apina ollut milloinkaan uneksinutkaan. Heimo jäisi ainaiseksi niille seuduille ja hänestä tulisi taas kuningas kuten ennenkin. Hän koettaisi opettaa heille joitakuita ihmisiltä oppimiansa hyödyllisiä taitoja, mutta tuntien apinat perinpohjin hän samalla pelkäsi, että tässä suhteessa hänen vaivansa olisivat turhia.
Apinamies huomasi matkaamansa maan olevan tavattoman karua, karuinta mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Ylätasankoa leikkasivat siellä täällä syvät joenuomat, joiden ylikulku kysyi useinkin monen tunnin väsyttäviä ponnistuksia. Kasvisto oli niukkaa ja ruskahtavan väristä, mikä antoi koko maisemalle tavattoman alakuloisen sävyn. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli isoja kallionlohkareita hautaantunut hienon hienoon pölyyn, joka joka askeleella pilvinä nousi hänen ympärillään. Aurinko lisäksi armotta paahtoi pilvettömältä taivaalta.
Koko päivän Tarzan uurasti eteenpäin tuota inhaa seutua, mutta auringon laskiessa kaukaiset vuoret eivät näyttäneet olevan sen lähempänä kuin aamullakaan. Apinamies ei ollut nähnyt elollisesta elämästä muuta merkkiä kuin Skan, tuon pahaenteisen linnun, joka oli väsymättä seurannut häntä aina tämän paahdetun erämaan alkulaidasta asti.
Ei pieninkään kuoriainen, jonka olisi voinut syödä, ollut todistamassa täällä elämästä, ja nälkäinen ja janoinen oli Tarzan, kun hän illalla asettui lepäämään. Hän päätti jatkaa matkaa yön viileydessä, sillä hän huomasi väkevällä Tarzanillakin olevan rajoituksensa ja että missä ei ruokaa ollut, siellä ei voinut syödä, ja missä ei vettä ollut, siellä ei maailman suurin erämiestaito kyennyt sitä löytämään. Hänelle oli tämä aivan uusi kokemus, että rakastamassaan Afrikassa oli näin hedelmätön ja kolkko seutu. Itse Saharalla oli keitaansa, mutta tällä peloittavalla seudulla ei ollut edes neliöjalkaa vieraanvaraista kamaraa.
Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään epäilyksiä matkan onnistumisesta. Hän tahtoi kuin tahtoikin matkata pikku Manun kuvaamaan ihmemaahan, vaikka hän epäilemättä saisi vaeltaa sinne parkittunein nahoin ja tyhjin vatsoin. Ja niin hän siis yhä uurasti aina aamunkoittoon, jolloin hän taas tunsi levon tarvetta. Hän oli nyt erään peloittavan kanjonin reunalla, järjestyksessä kahdeksannen, jonka poikki oli kulkenut. Sen äkkijyrkät reunat olisivat kysyneet ruuan, juoman ja levon hyvin varustaman miehen viimeisetkin voimat, ja niinpä Tarzan ensi kertaa tunsi epäilyn nousevan mieleensä, kun katseli rotkon pohjaan ja vastapäistä vuorenseinää, jota myöten hänen oli kiivettävä.
Hän ei pelännyt kuolemaa — puolisonsa äsken tapahtunut kuolema saattoi hänet miltei etsimään sitä, mutta väkevänä oli hänessä myös itsesäilytyksen alkeellinen vaisto, tuo elämän taisteluun pakottava voima, joka saattoi hänet vastustamaan suurta viikatemiestä, kunnes tämän väkevämpi mahti voittaisi hänet.
Maassa apinamiehen vierellä liikkui hitaasti varjo, ja ylös katsoessaan hän näki Ska-korppikotkan liitelevän yllään. Tuo julma ja tunkeileva pahan onnen ennustaja kannusti miestä uuteen toimintaan. Hän nousi, käveli kanjonin reunalle ja nostaen kasvonsa kohti petolintua antoi kuulua urosapinan taisteluhaasteen.
"Minä olen Tarzan", huusi hän, "viidakon herra. Apinain Tarzan ei ole raatojen syöjää Skata varten. Mene takaisin Dangon riistamaille ja syö hyenain jätteitä, sillä Tarzan ei jätä tähän autioon kuolon erämaahan luitaan Skan kaluttaviksi."
Mutta ennenkuin hän pääsi rotkon pohjaan, oli hänen pakko huomata suurten voimiensa vähenevän, ja uupuneena asetuttuaan lepäämään kallion juurelle ja nähdessään vastassa olevan vuorenseinän, joka vielä oli kiivettävä, hän irvistäen murahti. Tunnin hän makasi kallionseinän viileässä varjossa. Hänen ympärillään vallitsi syvä haudan hiljaisuus. Ei ollut lentäviä lintuja, ei surisevia hyönteisiä, ei matavia käärmeitä, jotka olisivat tuoneet eloa jäyhään hiljaisuuteen. Tämä todella oli kuolon laakso. Hän tunsi tämän kauhean paikan masentavaksi, mutta hän hoippui taas jaloilleen pudistellen itseään kuin iso leijona, sillä eikö hän yhä ollut Tarzan, apinain mahtava Tarzan? Oli, ja Tarzan valtias hän tahtoi olla villin sydämensä viime lyöntiin saakka.
Mennessään poikki kanjonin pohjan hän näki jotakin vastaisella kallionseinällä — jotakin, joka silmäänpistävästi erosi ympäristöstään, mutta kuitenkin samalla oli niin olennainen osa tässä synkässä maisemassa, että muistutti näyttelijää keskellä hyvin varustettua näyttämöä. Ikäänkuin tahtoen tehostaa vertauskuvaa, kävivät samalla Kudun liekehtivät säteet yli itäisen kallionreunan ja jättiläisvalonheittäjän tavoin valaisivat läntisellä kallionjuurella makaavaa olentoa.
Tultuaan lähemmäksi Tarzan näki siellä ihmisen vaalentuneen pääkallon ja luita, joiden ympärillä oli vaatteiden ja varustusten jätteitä. Nämä saivat apinamiehen niin uteliaisuuden valtaan, että hän hetkeksi unohti oman tukalan tilansa pohtiessaan tapahtumaa, josta nämä aikoja sitten sattuneen murhenäytelmän mykät todisteet kertoivat.
Luut olivat hyvin säilyneet, ja niiden tilasta saattoi päättää, että korppikotkat olivat ne puhtaiksi nokkineet, sillä yksikään niistä ei ollut rikki. Varustuksista taas saattoi nähdä, että ne olivat sangen vanhoja. Tässä suojatussa paikassa ei ollut pakkasia, ja sadetta nähtävästi vain vähän, joten luut olivat voineet olla täällä hajaantumatta vuosikymmeniä, sillä muita hävittäviä voimia kuin jo mainitut täällä ei ollut.
Lähellä luurankoa oli taotusta pronssista tehty kypäri ja ruosteen syömä rautainen haarniska, toisella puolella taas pitkä suora miekka tuppineen ja vanhanaikainen pyssy. Luut olivat rotevan miehen — miehen, jonka Tarzan tiesi olleen tavattoman voimakkaan ja vireän, kun oli näin kauas tunkeutunut Afrikan vaaroihin yllään tuollaiset painavat ja samalla turhat varukset. Apinamies tunsi syvää ihailua nimetöntä menneiden päivien seikkailijaa kohtaan. Mikä voimaolento hän lieneekään ollut ja mitkä kunniakkaat taistelut ja kohtalon kirjavat vastukset olivatkaan olleet tuohon vaalenneeseen kalloon suljetut! Tarzan kumartui tutkimaan luiden ympäri yhä vielä lojuvia vaatteenriekaleita. Jok'ainoa nahanpala oli kadonnut, epäilemättä Skan toimesta. Saappaita ei ollut, mutta sinne tänne siroitettuina oli useita nastoja ilmaisemessa, että suurin osa hänen varustelustaan oli ollut nahasta. Aivan toisen käden luiden alla oli noin kahdeksan tuuman pituinen ja läpimitaltaan noin kaksituumainen metallilieriö. Tarzan otti sen ylös ja huomasi sen niin hyvin säilyneen ajan kuluttavalta hampaalta, että se oli yhtä eho kuin ehkä vuosisatoja aikaisemmin, jolloin sen omistaja oli vaipunut viimeiseen pitkään uneen.
Tutkiessaan sitä hän huomasi sen toisessa päässä kannen, jonka hän pian väänsi irti löytäen sisästä pergamenttirullan. Apinamies avasi sen, jolloin esiin tuli joukko iän kellastuttamia tiheään kirjoitettuja lehtiä. Niissä käytetyn kielen hän arvasi olevan espanjaa, mutta ei osannut tulkita sitä. Viimeisellä lehdellä oli ylimalkainen kartta useine Tarzanille käsittämättömine viitteineen. Tutkittuaan hetkisen papereita hän pisti ne takaisin metallilieriöön ja oli pudottamaisillaan sen omistajan muiden mykkien tavarain joukkoon, kun tyydyttämätön uteliaisuus saattoi hänet pistämään sen nuolikoteloonsa, samalla yrmeästi ajatellen, että satojen vuosien perästä ehkä joku sen taas löytäisi hänen omien vaalenneitten luittensa vierestä.
Luoden jäähyväiskatseen tuohon vanhaan luurankoon hän sitten ryhtyi nousemaan kanjonin läntistä seinää. Hitaasti ja tavan takaa levähtäen hän veti väsynyttä ruumistaan ylöspäin. Usein hän liukui alas pelkästä uupumuksesta, ja miltei vähäpätöisin aihe olisi saanut hänet putoamaan rotkon pohjalle. Hän ei olisi osannut sanoa, kuinka kauan kesti kavuta ylös tuota peloittavaa kallionseinää, ja kun hän vihdoin veti itsensä yli reunan, täytyi hänen vain maata ja läähättää, sillä hän oli liian heikko nousemaan tai edes vierittämään itseään loitommaksi kuilun vaaralliselta partaalta.
Vihdoin hän sentään alkoi nousta päästen ensin hitaasti ja suurin ponnistuksin polvilleen ja siitä jaloilleen. Hänen taipumatonta tahtoaan todisti, kun hän äkkiä ryhdisti olkansa ja pudisti päättävästi päätään lähtiessään hoippuvin jaloin taistelemaan eloonjäämisestään. Hän tähysteli autiota maisemaa, näkisikö toisen kanjonin, joka olisi oleva hänen eittämätön perikatonsa. Läntiset vuoret kohosivat nyt lähempänä, vaikkakin näyttivät noidutun epätodellisilta ja ikäänkuin tanssivat auringonvalossa, siten pilkaten häntä läheisyydellään tänä hetkenä, jolloin uupumus uhkasi estää häntä niiden luo milloinkaan pääsemästä.
Hän tiesi, että niiden takana oli Manun mainitsemat hedelmälliset riistamaat. Vaikka ei kanjonia tulisikaan esteeksi, tuntui matalien mäkienkin ylimeno perin vaikealta, hyvä kun pääsisi niiden juurelle edes, mutta kanjon, kuten sanottu, kävisi kokonaan hänen voimiensa yli. Hänen yläpuolellaan Ska yhä liiteli ja hänestä tuo pahan onnen lintu tuntui kaartelevan yhä matalammalla, ikäänkuin se hänen hoippuvasta käynnistään lukisi lopun lähestyvän, ja halenneitten huuliensa läpi Tarzan päästi ilmoille uhman murahduksen.
Hän kävi hitaasti mailin toisensa jälkeen vain pelkästä tahtonsa voimasta. Vähäväkisempi mies olisi laskeutunut kuolemaan ja ainaiseksi lepuuttamaan lihaksiaan, joiden jokainen liike tuotti tuskaa. Vihdoin hänen käyntinsä kävi aivan koneelliseksi — hän hoippui eteenpäin, hämärässä tajussaan vain yksi ainoa ajatus: eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Kukkulat näyttivät enää vain joltakin epämääräiseltä ainesjoukolta. Toisinaan hän unohti, että ne olivat vuoria, toisinaan taas hän ihmetteli hämärästi, miksi hänen iät kaiket piti kokea tätä kidutusta saavuttaakseen nuo pakenevat ja harhaannuttavat vuoret. Äkkiä hän alkoi vihata niitä, hänen puoleksi hourailevissa aivoissaan muodostui harhatunne, että nuo vuoret olivat surmanneet jonkun hänelle rakkaan, kenen, sitä hän ei voinut saada aivan selville, ja että hän oli menossa kostamaan niille.
Tämä ajatus tuntui antavan hänelle voimaa, uutta ja elähdyttävää, niin että hän jonkun aikaa kulki hoipertelematta suoraan eteenpäin, pää pystyssä. Kerran hän kompastui ja kaatui ja koettaessaan nousta hän huomasi, ettei voinutkaan — että hänen voimansa olivat niin loppuneet, että hän enää kykeni vain ryömimään eteenpäin käsillään ja polvillaan muutamia metrejä, mutta vaipui sitten maahan.
Erään tällaisen äärimmäisen uupumuksen hetkenä hän kuuli pahaenteistä siipien suhinaa aivan yläpuoleltaan. Ponnistaen viimeiset voimansa hän kääntyi selälleen, jolloin näki Skan nopeasti lehahtavan ilmaan. Tämän nähdessään Tarzan hetkeksi selvisi.
"Onko loppu näin lähellä?" ajatteli hän. "Tietääkö Ska minun olevan niin uupuneen, että uskaltaa tulla istumaan minun ruumiilleni?" Yrmeä hymy karehti hetken hänen turvottuneilla huulillaan, kun hänen villiin mieleensä johtui äkillinen ajatus — pedon metsästysjuoni. Sulkien silmänsä hän asetti käsivartensa niiden yli suojellakseen niitä Skan väkevältä nokalta, ja sitten hän lepäsi aivan hiljaa ja odotti.
Makaaminen oli suloista, sillä pilvet peittivät auringon ja Tarzan oli niin väsynyt. Hän pelkäsi nukkuvansa, ja jokin sanoi hänelle, että jos niin tapahtuisi, ei hän enää milloinkaan heräisi, ja niinpä hän siis keskitti kaikki jälellä olevat voimansa pysyäksensä valveilla. Ei lihaskaan värähtänyt — ilmassa leijaileva Ska päätti, että loppu oli tullut ja että hän vihdoinkin saisi palkan pitkästä uurastuksestaan.
Hitaasti liidellen se laskeutui yhä lähemmäksi kuolevaa miestä. Miksi ei Tarzan liikahtanut? Oliko uupumuksen uni hänet sittenkin lopulta vallannut tai oliko Ska oikeassa — oliko kuolema vihdoin saanut haltuunsa tuon väkevän ruumiin? Oliko tuo iso villi sydän käynyt lepoon ainaiseksi? Se oli uskomatonta. Epäilevä Ska leijaili varovasti. Kahdesti se oli laskeutua rotevalle alastomalle rinnalle, mutta lehahti heti taas pois. Vasta kolmannella kerralla sen kynnet koskettivat ruskeaa nahkaa. Oli kuin tuo kosketus olisi tuohon liikkumatta makaavaan aineskasaan laskenut eloa antavan sähkövirran. Ruskea käsi tempautui otsalta, ja ennenkuin Ska saattoi kohota lentoon, oli se uhrinsa kynsissä.
Ska taisteli vastaan, mutta se ei ollut vertainen edes kuolevalle Tarzanille, ja niinpä hetkeä myöhemmin apinamiehen hampaat iskeytyivät raatojen syöjään. Liha oli karkeaa ja sitkeää, haisi pahalta ja maistui vielä pahemmalta, mutta se oli ruokaa ja sen veri juomaa Tarzanille, joka sydämeltään oli vain apina ja lisäksi vielä nälkään ja janoon kuolemaisillansa oleva apina.
Vaikkakin hän oli sielullisesti heikontunut, oli hän silti ruokahalunsa herra, ja söi siis vain vähän, säästäen loput, ja ryhtyi sitte nukkumaan, kun tiesi voivansa turvallisesti niin tehdä.
Hänen ruumistaan rajusti pieksevä sade sai hänet heräämään. Heti hän nousi, asetti kämmenensä kupeiksi ja keräsi jokaisen kallisarvoisen pisaran parkittuneen kurkkunsa kostukkeeksi. Kerrallaan hän sai vain vähän, mutta se oli tarpeeksi. Palaset Skata, sen veri sekä sadevesi ja uni olivat kaikki häntä suuresti virkistäneet ja juoksuttaneet uutta voimaa hänen väsyneihin lihaksiinsa.
Nyt hän taas saattoi nähdä lähellä olevat vuoret, ja vaikka ei aurinko paistanutkaan, tuntui maailma kirkkaalta ja miellyttävältä, sillä hän tiesi olevansa pelastettu. Lintu, joka oli aikonut syödä hänet, ja sallimuksen suoma sade olivat pelastaneet hänet aivan kuoleman kidasta.
Syötyään taas muutamia suupaloja Skan epämieluisaa lihaa apinamies nousi, liikkeissään jälellä jotakin entisestä vireydestä ja lähti astumaan kohti lupauksen vuoria, jotka viettelevinä, nousivat taivaanrannalla. Tuli pimeä, ennenkuin hän saavutti ne, mutta hän jatkoi yhä kulkuaan, kunnes tunsi maan kohoavan ja tiesi siis saapuneensa vuorten juurelle. Hän asettui nyt makuulle ja odotti siten aamua, jolloin voisi etsiä helpointa pääsyä yli harjanteiden. Sade oli laannut, mutta taivas oli yhä pilvien peitossa, joten eivät edes hänen tarkat silmänsä voineet tunkea läpi pimeyden kuin muutamia jalkoja. Syötyään Skan jätteet hän nukkui aina aamuun asti, jolloin aurinko hänet herätti, ja hän tunsi olevansa täynnä uutta voimaa ja hyvinvointia.
Sitten hän vihdoin pääsi kuoleman laaksosta maahan, joka oli kaunis kuin puisto ja riistasta rikas. Hänen alapuolellaan levittäytyi syvä laakso, jonka keskustassa tiheä viidakkokasvullisuus osoitti jokea. Tämän toisella puolen taas alkuaikainen aarniometsä jatkui penikulmamääriä ja päättyi vihdoin korkeiden lumipeitteisten vuorten juurelle. Siinä oli maa, jota Tarzan ei ennen ollut nähnyt eikä todennäköisesti kukaan toinenkaan valkoinen mies, ellei ehkä harmaassa muinaisuudessa tuo seikkailija, jonka vaalenneet luut hän oli löytänyt kanjonista.
KAHDEKSAS LUKU
Tarzan ja isot apinat
Kolme päivää apinamies vietti levätäksensä ja tointuaksensa syöden hedelmiä, pähkinöitä ja pieniä eläimiä, jotka olivat helpoimmin kiinni otettavissa. Neljäntenä hän lähti tutkimaan laaksoa ja etsimään isoja apinoita. Aika oli mitätön tekijä elämän yhtälössä — Tarzanista oli samantekevää, pääsikö länsirannikolle kuukaudessa tai vuodessa tai kolmessa vuodessa. Kaikki aika ja koko Afrikka olivat hänen. Hän oli täysin vapaa — olihan viimeinen side sivistykseen ja sen maailmaan katkaistu. Hän oli yksin, mutta yksinäisyys ei häntä silti painanut. Suurimman osan elämästään hän oli viettänyt näin ja vaikka ei toista hänen sukuistaan olentoa ollutkaan, oli hänellä toki seurana viidakon väki, jota kohtaan hän rinnassaan ei tuntenut mitään halveksumista. Pienimmätkin niistä huvittivat häntä ja aina oli niitä, joiden kanssa hän helposti ystävystyi. Toisaalta oli siellä myös hänen perinnäisiä vihollisiaan, jotka antoivat ikäänkuin mausteen hänen elämälleen, joka muuten olisi voinut käydä uneliaaksi ja yksitoikkoiseksi.
Neljäntenä päivänä hän siis lähti tutkimaan laaksoa ja etsimään apinatovereitaan. Hän oli käynyt jonkun matkaa etelään, kun sai sieraimiinsa gomanganin, mustan miehen, hajun. Niitä oli paljon, ja niiden hajuun sekaantui naistarmanganin haju.
Heilautellen itseään lehvistön läpi Tarzan lähestyi näitä mieltäkiinnittäviä olentoja. Hän tuli sivulta päin eikä pannut mitään huomiota tuuleen, sillä hän tiesi, että ihminen saattoi aistia hänet vain silmien ja korvien avulla, ja silloinkin verrattain läheltä. Jos hän olisi havitellut Numaa ja Sheetaa, olisi hän kiertänyt, kunnes olisi ollut tuulen alapuolella, ja olisi näin hyötynyt kaikesta mahdollisesta aina siihen hetkeen asti, jolloin tuli näkyviin tai kuuluviin. Typerää ihmistä vainotessaan hän sen sijaan ei piitannut mistään varokeinoista, vaan kulki niin huolettomasti, että hänen läsnäolonsa tiesi koko viidakko — lukuunottamatta itse ihmistä, jota koko käynti tarkoitti.
Suuren puun tiheästä lehvistöstä hän katseli heidän ohikulkuaan. Siinä oli joukko mustanahkoja, joista toiset oli puettu Saksan Itä-Afrikan alkuasukasjoukkojen univormuihin, toisilla taas oli vain yksi ainoa kappale kyseessä olevaa univormua ja koko muulla joukolla esi-isien yksinkertainen vaateparsi — nimittäin miltei täydellinen alastomuus. Joukossa oli paljon mustia naisia, jotka nauroivat ja jutustivat matkatessaan miestensä kanssa. Edelliset kaikki olivat varustetut saksalaisilla kivääreillä ja ammuksilla.
Valkoisia upseereja ei heidän joukossaan ollut, mutta silti Tarzan tiesi miesten olevan jotakin saksalaista alkuasukasjoukkuetta, joka nähtävästi oli surmannut upseerinsa ja lähtenyt viidakkoon vaimoineen; nämä viimeksimainitut he olivat myös voineet ryöstää jostakin ohikulkemastaan alkuasukaskylästä. Oli ilmeistä, että he koettivat saada matkan itsensä ja rannikon välillä niin pitkäksi kuin mahdollista ja epäilemättä etsivät jotakin läpitunkeutumatonta aarniometsäseutua, jonne voisivat alkeellisesti varustettujen villien keskuuteen perustaa hirmuvallan sekä siellä ryöstöllä ja väkivallalla tulla rikkaiksi tavaroista ja naisista sen seudun kustannuksella, johon asettuisivat. Kahden mustan naisen välissä kulki hoikka valkoinen tyttö. Hänellä ei ollut päähinettä, ja hänen revityt vaatteensa olivat nähtävästi kerran olleet sievä ratsastuspuku. Hänen takkinsa oli mennyt, ja hänen puseronsa oli puoleksi reväisty hänen yltään. Tavan takaa ja ilmeisesti aiheetta jompikumpi neekerittäristä löi tai sysäsi häntä karkeasti. Tarzan katseli puoleksi ummistunein silmin. Hänen ensi aikomuksensa oli hypätä heidän joukkoonsa ja riistää tyttö heidän julmista käsistään, mutta sitten hän luopui siitä. Hän antoi mustien kulkea ohi muassaan neiti Bertha Kircher. Viimeinen jonosta eksynyt soturi toi hänen mieleensä kiusanteon halun — huvituksen ja urheilun, jossa hän oli kehittynyt taitavammaksikin kuin mitä oli ollut tuona kaukaisena aikana, jolloin Kulonga, Mbonga-päällikön poika, oli heittänyt kohtalokkaan keihäänsä apinamiehen kasvattiäitiin Kaalaan.
Viimeinen mies, joka jostakin syystä oli aikaillut, oli ainakin neljännesmailin päässä muusta joukosta. Tarzanin nähdessä hänet hän juuri kiirehti saavuttaakseen muut ja miehen tullessa puun alitse, jossa Tarzan kyräili, pudotti tämä kätevästi silmukan hänen kaulaansa. Pääjoukko oli vielä selvästi näkyvissä, ja tuon pelästyneen miehen päästäessä läpitunkevan parkaisun katsoivat kaikki taakseen, jolloin näkivät hänen kuin taikavoimasta kohoavan ilmaan ja katoavan puun uhkeihin lehviin.
Hetken mustanahkat seisoivat hämmästyksen ja pelon lyöminä, mutta sitten heidän johtajansa roteva kersantti Usanga lähti äkkiä juoksemaan takaisin tietä pitkin huutaen toisia seuraamaan perässä. Kivääreitään ladaten mustat juoksivat toverilleen avuksi ja Usangan komennuksesta muodostivat ketjun, äkkiä ympäröiden puun, johon yksi heistä oli kadonnut. Usanga kutsui soturiaan, mutta kun ei saanut mitään vastausta, eteni hän kivääri valmiina puuta kohden. Hän ei voinut nähdä ketään eikä mitään. Ketju tiukentui yhä, kunnes nuo viisikymmentä neekeriä saattoivat aivan läheltä tarkoin silmin tutkistella puuta. Miten oli käynyt heidän toverilleen? He olivat nähneet hänen kohoavan puuhun, ja vaikka siitä hetkestä asti monien silmät olivat herkeämättä vahtineet paikkaa, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Eräs uskalikko tahtoi vapaaehtoisesti kiivetä puuhun ottamaan asiasta selkoa. Siellä hän viipyi vain minuutin tai kaksi, kapusi sitten taas alas ja vannoi, ettei miehestä siellä näkynyt merkkiäkään.
Hämmästyneinä ja vähän kauhuissaan mustat lähtivät hitaasti paikalta matkaansa jatkamaan, tavan takaa taaksensa vilkuillen. Noin mailin päässä tapahtuman paikalta etunenässä kulkijat näkivät kadonneen tuijottavan eräästä aivan heidän edessään tiepuolessa olevasta puusta. Huutaen tovereilleen, että mies oli löydetty, he lähtivät juoksemaan, mutta ensimmäisinä paikalle tulleet vetäytyivät äkkiä takaisin silmät pelosta pyöreinä, ikäänkuin joku nimetön kauhuolento seuraavassa hetkessä syöksisi heidän kimppuunsa.
Aiheeton ei heidän pelkonsa ollutkaan, sillä heidän toverinsa pelkkä pää tuijotti heihin katkaistun oksan kärkeen seivästettynä puun rungon takaa.
Nyt olisivat jo monet halunneet kääntyä takaisin selittäen, että olivat loukanneet jotakin metsän haltiaa tunkeutumalla sen alueelle, mutta Usanga kieltäytyi heitä kuulemasta vakuuttaen, että saisivat kärsiä julman rangaistuksen, jos taas joutuisivat ankarien saksalaisten herrojensa käsiin. Vihdoin hänen järkisyynsä tehosivat niin paljon että tuo lannistettu ja kauhistunut joukkue lähti kulkemaan eteenpäin tiheänä joukkona kuin lammaskatras, sillä nyt kaikki varoivat poikkeamasta omille teilleen.
Neekereillä ja pienillä lapsilla on luonteessa sama onnellinen piirre, nimittäin että heidän masentunut mielialansa ei juuri kestä kauvan sen jälkeen, kun sen aihe on poistunut, joten siis Usangankin joukko jo puolen tunnin marssimisen jälkeen alkoi tuntea sydämensä taas keventyneeksi. Pelon raskaat pilvet olivat jo miltei hälvenneet, kun eräässä tien mutkassa äkkiarvaamatta kohtasivat aivan jalkojensa edessä entisen toverinsa päättömän ruumiin, jolloin he taas joutuivat pelon ja synkkien aavistusten valtaan.
Niin selittämätön ja mieltäkääntävä oli koko tapaus, ettei yksikään heistä voinut keksiä lohdutuksen sädettä, joka olisi valaissut tuon pahan enteen kalmanomaista synkkyyttä. Mitä oli tapahtunut yhdelle, voisi tapahtua itsekullekin heistä — ja todennäköisesti kohtalo niin määräisikin. Jos tuollaista saattoi tapahtua täydellä päivänvalolla, miten silloin kävisikään yön hetkinä, jolloin kaikki oli verhottu pimeyden vaippaan. Jo pelkkä ajatus vapisutti heitä.
Valkoihoisesta tyttövangista tapaus oli yhtä salaperäinen, mutta hän ei siitä ollut juuri kuohuksissa, sillä äkkinäinen kuolema olisi hänelle nyt lohdullisin kohtalo, jota saattoi odottaa. Tähän asti ei hänelle sen pahempaa ollut tapahtunut, kuin että naiset olivat häntä pikkumaisilla julmuuksillaan kiusanneet, mutta toisaalta oli juuri naisten läsnäolo pelastanut hänet pahemmasta — nimittäin miehiltä, joista varsinkin musta kersantti Usanga tuntui tunkeilevalta. Mukana oli hänen oma naisensa, kooltaan oikea jättiläinen, ja näytti siltä, ettei Usanga koko maailmassa muuta pelännyt kuin tuota lujatahtoista naisihmistä. Vaikka juuri tämä oli erikoisen julma tytölle, piti tämä häntä ainoana turvanaan inhoittavaa mustanahkaa vastaan.
Myöhään iltapäivällä tultiin pieneen paaluvallilla suojattuun kylään, jossa oli olkikattoisia majoja ja joka sijaitsi viidakkoon raivatulla alueella rauhallisen joen rannalla. Heidän lähestyessään kylää virtasivat sen asukkaat heitä vastaan, ja Usanga lähti kahden soturinsa saattamana päällikön puheille. Päivän elämykset olivat niin järkyttäneet mustan kersantin mieltä, että hän mieluummin halusi neuvotella näiden ihmisten kanssa kuin ottaa kylän haltuunsa asevoimalla, kuten asia alkuaan oli suunniteltu. Epämääräinen tunne sanoi hänelle, että tätä viidakon osaa vartioi mahtava henki, jolla oli väkevä valta vastustajiinsa. Usanga siis ensin ottaisi selville, missä suhteessa kylä oli tuohon jumalaan, ja jos se olisi haltian suosima, kohtelisi hän sitä niin ystävällisesti ja kunnioittaen kuin suinkin.
Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että päälliköllä oli ruokaa, vuohia ja siipikarjaa, jotka hän mielellään vaihtaisi hyvää korvausta vastaan, mutta kun se merkitsi luopumista kalliista kivääreistä ja ammuksista, vieläpä itse ruumiinverhoistakin, alkoi Usangalle selvitä, että sotaan oli ehkä sittenkin pakko ryhtyä, jos mieli saada ruokaa.
Onnelliseen tulokseen päästiin, kun eräs Usangan soturi keksi, että he seuraavana päivänä lähtisivät metsästämään ja toisivat kyläläisille tarvittavan määrän lihaa vieraanvaraisuuden korvaukseksi. Tähän päällikkö suostui määritellen laadulleen ja paljoudelleen riistan, joka oli maksettava vieraille annettavista jauhoista, siipikarjasta ja yösijoista. Kun yksityiskohdista oli sovittu noin tunnin kestävän sanasodan jälkeen, joka niin suuresti on Afrikan alkuasukkaitten mieleen, lähtivät tulijat kylään, jossa heidät opastettiin majoihinsa.
Bertha Kircher huomasi jääneensä yksin kylän laidalla lähellä paaluaitaa olevaan majaan. Häntä ei oltu sidottu eikä häntä myöskään vartioitu, mutta Usanga vakuutti, ettei hän voisi paeta joutumatta miltei varman kuoleman uhriksi suurien ja julmien leijonien asumassa viidakossa. "Jos olet hyvä Usangalle", lopetti hän, "ei mikään voi sinua vahingoittaa. Tulen katsomaan sinua taas, kun toiset nukkuvat. Olkaamme ystäviä."
Villin lähdettyä alkoivat tytön kasvot vapista kuin suonenvedosta, ja hän vaipui majan lattialle peittäen kasvonsa käsillään. Nyt hän ymmärsi, miksi ei naisia oltu jätetty häntä vartioimaan. Se oli tuon viekkaan Usangan työtä; mutta eikö hänen naisensa aavistaisi hänen aikomuksiansa? Hän ei ollut mikään tuhma hanhi ja ollen täynnä mustasukkaisuutta hän aina vakoili mustanahkaisen herransa tekoja. Bertha Kircher tunsi, että vain tuo nainen voisi pelastaa hänet, ja varmaan tekisikin sen, jos vain saisi tietää asiasta. Mutta kuinka hän voisi lähettää hänelle sanan? Ollen ensi kertaa pitkästä aikaa yksin tyttö nyt vakuuttautui, että hänen hauptmann Fritz Schneideriltä ottamansa paperit yhä olivat ommellut hänen alusvaatteisiinsa.
Mutta oi! Mitä hyötyä niistä voisi olla hänen rakkaalle isänmaalleen? Mutta tottumus ja antautuminen tehtäväänsä olivat niin tulleet hänen toiseksi luonnokseen, että hän yhä piti kiinni toivosta saada jättää paketti päällikölleen.
Alkuasukkaat näyttivät unohtaneen hänet — ei kukaan tullut majalle edes ruokaa tuomaan. Hän saattoi kuulla kylän toisesta päästä heidän nauruansa ja kirkunaansa ja tiesi heidän juhlivan syöden ja kotitekoista oluttansa juoden — mikä kaikki oli vain omiaan lisäämään hänen huoliansa. Olla vankina alkuasukaskylässä tutkimattoman Keski-Afrikan sydämessä — ja vielä lisäksi ainoana valkoihoisena naisena juopuneen neekerijoukon keskessä! Jo pelkkä ajatuskin kauhistutti häntä. Mutta pikkuisen sentään saattoi rakentaa sen varaan, että hänen tähän hetkeen saakka oli annettu olla rauhassa — ehkäpä he sittenkin olivat unohtaneet hänet ja pian juopuisivat niin ettei heistä olisi haittaa.
Oli jo tullut pimeä, eikä vieläkään ketään ollut tullut. Tyttö pohti, uskaltaisiko lähteä etsimään Naratua, Usangan vaimoa, sillä Usanga ei ehkä unohtaisi, että oli luvannut palata. Ei ketään näkynyt hänen astuessansa majasta ja lähtiessään kylän päähän, jossa kemuilijat juhlivat ison nuotion äärellä. Tullessaan lähemmäksi hän näki kyläläisten vieraineen kyykkivän tulen ympärillä, jonka luona jotkut puolialastomat soturit hypellen ja maata polkien esittivät eriskummaista tanssia. Ruokakupit ja juomakulhot kiersivät miehestä mieheen. Likaiset kädet sukelsivat kuppeihin ja esiin ongitut palat ahmaistiin niin halukkaasti, että olisi voinut luulla koko joukon olleen lähellä nälkäkuolemaa. Kulhoista ryystittiin, niin että olut vuoti pitkin leukaa, ja astia siepattiin ahnaasti juojan kädestä ennenkuin asianomainen olisi halunnut sitä luovuttaakaan. Juoma oli nyt jo niin vaikuttanut moniin, että alkoivat pitää mitä sopimattominta menoa.
Tytön varjopuolella ollen etsiessä Naratua huomasi hänet äkkiä eräs joukosta — isoruumiinen nainen, joka nousi ja lähti kirkuen häntä kohti. Eleistä päättäen tyttö luuli hänen aikovan repiä hänet kirjaimellisesti kappaleiksi. Niin hillitön ja äkkiarvaamaton oli tämä kimppuun käynti, ettei tyttö mitenkään ehtinyt varustautua sitä torjumaan, ja ties kuinka siinä olisi käynyt, ellei eräs soturi olisi tullut väliin. Huomatessaan tapahtuman lähti myös Usanga hoiperrellen ottamaan asiasta selkoa.
"Mitäs tahdot?" huusi hän. "Ruokaa ja juomaako? Tule kanssani!" ja kietoen kätensä tytön vyötäisille hän lähti vetämään tätä kohti kemuilevaa joukkoa.
"En tule!" huusi tyttö. "Tahdon tavata Naratua. Missä hän on?"
Tämä näytti hetkeksi selventävän neekerin sumuista sielua, oli kuin hän hetkeksi olisi unohtanut paremman puoliskonsa. Hän silmäsi nopeasti ja pelokkaasti ympärilleen ja ilmeisestikin tultuaan vakuutetuksi, ettei Naratu ollut mitään huomannut, määräsi soturin, joka yhä esteli raivostunutta neekerinaista pääsemästä tytön kimppuun, viemään tämän takaisin majaan ja jäämään sinne vartijaksi.
Anastettuaan itselleen ensin kulhollisen olutta soturi käski tyttöä käymään edellänsä, ja näin he lähtivät majalle, jonka oven edustalle mies istui kyyköttämään ja juomaansa ryyppimään.
Bertha Kircher istui majan nurkkaan odottamaan tuntematonta kohtaloansa. Hän ei voinut nukkua, sillä niin täynnä oli hänen mielensä villejä pakosuunnitelmia, vaikkakin jokainoa niistä osoittautui epäkäytännölliseksi. Puolen tunnin kuluttua hänen vartijansa astui sisään ja koetti päästä puheisiin hänen kanssaan. Hapuillen pimeässä hän laski lyhyen keihäänsä seinää vasten ja istui tytön viereen. Puhellen hän sitten siirtyi yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin kosketti kädellään tyttöä, joka väristen vetäytyi poispäin.
"Älä koske minuun!" huusi hän. "Sanon Usangalle, ellet jätä minua rauhaan, ja tiedät kyllä, mitä sitten seuraa."
Mutta mies vain nauroi juopuneesti ja kaapaten häntä kiinni käsivarresta alkoi vetää itseään kohti. Tyttö taisteli vastaan huutaen ääneen Usangaa, ja samassa hetkessä majaa pimensikin oviaukolle ilmaantunut mies.
"Mikä hätänä?" huusi tulija syvällä äänellä, jonka tyttö tunsi mustalle kersantille kuuluvaksi. Hän oli siis tullut, mutta paranisivatko tytön asiat siitä? Hän tiesi, että asia ei olisi niin, ellei osaisi Naratulla peloitella.
Huomattuaan mitä oli tapahtunut Usanga potki soturin majasta käskien tämän suoriutumaan tiehensä niin nopeaan kuin suinkin ja palasi sitten murahdellen tytön luo. Hän oli aika tavalla juovuksissa, joten tytön onnistui useita kertoja väistää häntä ja kahdesti työntää häntä niin tarmokkaasti, että kersantti kompastui ja kaatui.
Vihdoin Usanga raivostui ja hyökäten tytön kimppuun sulki hänet pitkiin apinankäsivarsiinsa. Takoen nyrkeillään ahdistajansa kasvoja hän koetti päästä irti. Hän uhkasi häntä Naratun vihalla, jolloin Usanga muuttaen menettelyänsä alkoi anella. Hänen näin kinastelussaan tytön kanssa, luvaten suojella, ehkä vapauttaakin hänet, mennä hoippui ulos potkittu soturi Naratun majalle päin.
Huomattuaan ettei rukouksista ja lupauksista ollut sen enempää apua kuin uhkauksistakaan Usanga vihdoin menettäen kärsivällisyytensä ja malttinsa tarttui raa'asti tyttöön, mutta samassa syöksyi majaan oikea mustasukkaisuuden raivoava paholainen. Naratu oli tullut. Potkien, kynsien, lyöden ja purren hän ajoi pelästyneen Usangan majasta, ja halu rangaista uskotonta herraansa ja mestariansa oli vallannut hänet siihen määrin, että hän kokonaan unohti viettelyksen aiheuttajan.
Bertha Kircher kuuli hänen kirkumistaan kylän raitilta ja vapisi ajatellessaan, mitä saisi osakseen näiltä kahdelta, sillä hän tiesi, että viimeistään huomenna Naratu kostaisi hänelle täysin mitoin, kun ensin oli saanut purkaa kiukkunsa Usangalle.
Pariskunta oli ollut tiessään vain muutamia minuutteja, kun vartija-soturi palasi. Hän katsoi majaan ja astui sitten sisään. "Nyt ei yksikään estä minua, sinä valkoinen nainen", murisi hän astuessaan tyttöä kohti.
* * * * *
Ruokaillessaan Baran mehukkaan lavan ääressä Apinain Tarzan tunsi epämääräisesti mieltään ahdistavan. Hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan, sillä elihän hän nyt omassa viidakossaan, jossa saalista oli yllin kyllin ja jossa paraikaa täytti vatsaansa mieliriistallansa. Mutta häntä vaivasi kuva hoikasta nuoresta tytöstä, jota raa'at neekerinaiset sysivät ja löivät, ja mielikuvituksessaan hän saattoi nähdä hänet turmeltuneiden neekerien vankina tässä villissä maassa.
Miksi olikaan niin vaikea muistaa, että hän oli saksalainen vakoilija? Miksi tulikaan aina mieleen, että hän oli nainen ja valkoihoinen. Mutta asianhan hän oli jo jättänyt, hän ei siis sillä enää itseänsä vaivaisi, vaan ajattelisi muita asioita. Mutta mielikuvapa ei väistynytkään — se kohosi yhä uudestaan kaikkine yksityiskohtineen hänen eteensä ja kiusasi häntä herkeämättä. Hän alkoi miettiä, mitä neekerit hänelle tekisivät ja niihin he hänet veisivät. Mutta tuhat tulimmaista, mitä tekemistä hänellä oli vihollistytön kanssa? Hoitakoon itse asiansa! Hän ei siihen puuttuisi, ei! Yö tuli, ja hän kapusi tuuheaan puuhun levätäkseen aamuun asti, mutta unta ei tullut. Sen sijaan hän sielunsa silmillä näki mustien naisten pitelevän pahoin valkoista tyttöä ja kuinka tuo tyttö oli jätetty turvatta synkkään ja kauheaan viidakkoon, neekerisoturien mielivaltaan.
Vihasta ja itsehalveksumisesta murahtaen Tarzan nousi ja lähti heilauttamaan itseään puusta puuhun pitkin lehvistön keskitasannetta suuntaan, jonne Usangan seurue oli iltapäivällä painunut. Tietä oli helppo seurata, sillä se oli selväksi tallattu, ja kun hän puolenyön seuduissa tunsi alkuasukaskylän hajun herkissä sieraimissaan, arvasi hän tulleensa perille ja pian löytävänsä etsimänsä.
Hiipien salavihkaa kuin Numa-leijona varovan otuksen kimppuun Tarzan liikkui äänettä pitkin paaluaitaa kuunnellen ja tarkastellen. Kylän perältä hän löysi puun, jonka oksat ulottuivat aidan ulkopuolelle, ja hetkeä myöhemmin hän pudottautui hiljaa kylään. Hän kulki majalta majalle etsien korvat ja sieraimet tarkkoina jotakin todistetta tytöstä, kunnes vihdoin aisti erään pienen majan ympäriltä hienon tuoksun, joka miltei hukkui gomanganin vahvaan hajuun. Kylän humu oli nyt vaiennut, sillä viimeisetkin oluen ja ruuan tähteet oli nautittu ja neekerit makailivat turtuneina majoissaan. Tästä huolimatta Tarzan kulki niin varovasti, ettei tärkinkään mies olisi voinut mitään huomata.
Hän kiersi majan oven eteen ja kuunteli. Sisältä ei kuulunut pienintäkään ääntä, mutta hän oli varma, että tyttö oli ollut siellä ja oli ehkä vieläkin, ja hän livahti sisään hiljaa kuin ruumiiton henki. Hetkisen hän seisoi aivan oviaukon edessä liikahtamatta kuunnellen. Ei ketään ollut siellä, siitä hän oli varma, mutta hän tutkisi asiaa sittenkin. Hänen silmiensä totuttua majan pimeyteen alkoi lattialla lojuva esine hahmoutua ja osoittautui sitten äkkiä ihmisen ruumiiksi. Tarzan astui lähemmäksi ja kumartui tarkastamaan — se oli alastoman neekerisoturin ruumis, rinnassa lyhyt keihäs. Hän tutki tarkkaan jokaisen neliöjalan lattiata, palasi sitten lopuksi taas ruumiin luo ja kumartui haistamaan keihästä, jolla surmaaminen oli suoritettu. Hymy, joka karehti hetken hänen huulillaan, ja kevyt pään ravistus osoittivat, että hän oli ymmärtänyt tapahtumain kulun.
Etsittyään vielä kylästä hän tuli vakuutetuksi, että tyttö oli päässyt pakenemaan, jolloin hän tunsi suurta huojennusta ajatellessaan, että tämä oli säilynyt vahingotta. Että hän oli yhtä suuressa vaarassa villissä viidakossa, johon hänen oli täytynyt paeta, ei johtunut hänen mieleensä, kuten olisi tapahtunut teille tai minulle, sillä Tarzanista viidakko ei ollut vaarallinen paikka — siellä oli muka turvallisempaa kuin öisessä Pariisissa tai Lontoossa.
Hän oli jo puussa taas ja paaluaidan ulkopuolella, kun hänen korviinsa heikosti kuului kaukaa kylän takaa lähtevä vanha tuttu ääni. Kuunnellessaan ja seisoessaan siinä norjana huojuvalla oksalla hän oli kuin metsän ihana jumala. Hetken hän seisoi näin, mutta sitten kuului hänen huuliltaan apinain pitkä ja kauhea kutsuntahuuto, ja hän lähti kautta viidakon kohti paikkaa, josta kuului ihmisapinain rummun kumahdukset, jättäen jälkeensä kauhistuneet kyläläiset, jotka tuosta luihin ja ytimiin tunkeutuvasta huudosta sitten päättivät, kuka oli vapauttanut heidän valkoisen vankinsa ja tappanut yhden heidän sotureistaan.
* * * * *
Kiiruhtaessaan pitkin hyvin tallattua viidakkotietä Bertha Kircherillä oli vain yksi ajatus: saada matka itsensä ja kylän välillä mahdollisimman pitkäksi ennen päivän valkenemista, jolloin häntä voitaisiin ryhtyä ajamaan takaa. Minne hän matkasi, siitä hänellä ei ollut tietoa eikä paljon välittänytkään, sillä kuolema olisi kuitenkin hänen kohtalonsa aikaisemmin tai myöhemmin.
Onni suosi häntä tuona yönä, sillä hän kulki vahingotta kaikkein viileintä ja leijonain enimmin rasittamaa seutua — oikeita metsästysmaita, joita valkoinen mies ei vielä ole löytänyt ja joissa kauris, antilooppi, seebra, kiraffi, norsu, villihärkä, sarvikuono ja muut keski-Afrikan kasveja syövät eläimet liikuskelevat saaden olla rauhassa kaikilta muilta paitsi luonnollisilta vihollisiltaan suurilta kissaeläimiltä, joita täällä helpon saalistamisen houkuttelemina elelee ylen paljon, etenkin kun lisäksi vielä täällä säästyvät villipetojen metsästäjiltä.
Tyttö oli matkannut tunnin tai ehkä kaksi, kun kuuli edestään eläinten liikehtimistä ja niiden äännähdyksiä ja murinaa. Ollen vakuutettu, että oli päässyt tarpeeksi etäälle mustanahkojen kylästä ja peläten noita tuntemattomia petoja hän kiipesi isoon puuhun aikoen siellä viettää loput yöstä.
Tuskin hän oli päässyt turvalliselle ja mukavalle oksalle, kun huomasi puun olevan pienen aukion reunalla, jota tiheä pensaikko oli estänyt häntä näkemästä. Samalla hän myös sai selville, mitkä eläimet siellä ääntä pitivät.
Kuun selvästi valaiseman aukion keskellä hän näki ainakin kaksikymmentä suuren suurta ihmisenkaltaista apinaa, kaikki takkuisia jehuja, jotka marssivat takajaloillaan, vain silloin tällöin tukien itseään käsiensä rystöillä. Kuuvalo heijastui niiden kiiltäviltä turkeilta ja monen monet harmaapäiset karvat välkähtelivät niin että oliot näyttivät aivan suurenmoisilta.
Tyttö oli tarkastellut tuskin kahta minuuttia, kun niitä alkoi tulla lisää sekä yksitellen että ryhmissä, kunnes kuutamokokoukseen oli kerääntynyt kaikkiaan noin viisikymmentä karvaista petoa. Joukossa oli nuoriakin, vieläpä imeväisiäkin, jotka kiinteästi pysyttelivät emojensa takkuisilla harteilla. Äkkiä joukko jakaantui ja muodosti ympyrän aukion keskellä olevan multakasalta näyttävän keon ympärille. Keon ääressä kyykki kolme vanhaa eukkoapinaa, käsissä lyhyet raskaat nuijat, joilla ne äkkiä alkoivat takoa kekoa. Tästä lähti kumea kauas kuuluva ääni, jonka tahdissa apinat alkoivat liikkua, käyskennellen ja vaappuen sinne tänne, lopulta muistuttaen kiemuroivaa matokasaa.
Rumpua lyötiin ensin hitaan mietteliäästi ja erikoisetta tahditta, mutta äkkiä tämä vaihtui raskaaseen rytmiin, jonka mukaan apinat alkoivat astuskella ja ruumistaan huojutella. Hitaasti joukko jakaantui kahteen piiriin, joista ulompaan kuuluivat naaraat ja nuoriso, sisimpään taas täysikäiset urokset. Edelliset asettuivat kyykkysilleen, mutta urokset kiersivät hitaasti piiriä rummun ympärillä ja kaikki samaan suuntaan.
Juuri tässä kohdassa kuului heikosti tytön korviin kammottava huuto kaukaisesta kylästä, jonka hän oli jättänyt. Vaikutus apinoihin oli sähkön nopea — ne pysähtyivät hetkeksi tarkkaavaisesti kuuntelemaan, ja sitten yksi joukosta, suurempi kuin toverit, nosti kuononsa kohti taivasta ja vastasi äänellä, joka sai tytön hennon ruumiin vapisemaan.
Sitten rummuttajat taas ryhtyivät työhönsä, ja tanssia jatkui. Noissa villeissä juhlamenoissa oli jotakin lumoavaa, joka kiehtoi tyttöä, ja kun näytti ettei häntä puusta keksittäisi, päätti hän viettää lopun yötä siellä ja vasta aamun valjettua jatkaa pakoaan.
Koeteltuaan että paperit olivat tallessa, hän etsi oksilta mahdollisimman mukavan asennon ja alkoi katsella alapuolellaan tapahtuvia kummia menoja. Kului puolisen tuntia, ja rummutus kiihtyi. Iso uros, joka oli vastannut kaukaiseen huutoon, hypähti esiin sisemmästä piiristä ja alkoi tanssia rummuttajien ja uroksien välisellä alalla. Se hyppi ja kyyristeli muristen ja haukahdellen, seisahtui sitten ja kohottaen kauhean näköiset kasvonsa Goro-kuun puoleen ja lyöden karvaisilla käsillään rintaansa päästi ilmoille läpitunkevan karjahduksen — urosapinan taisteluhaasteen, vaikka tyttö ei sitä tietänyt.
Sitten se seisoi täysikuun paisteessa liikahtamatta alkuaikaisen viidakon ja apinain ympäröimänä kuin kesyttömyyden ja voiman vertauskuva, kuin aikojen aamun mahtavalihaksinen Herkules. Mutta samassa kuului aivan tytön takaa vastauskarjahdus, ja hetkisen jälkeen hän näki miltei alastoman valkoisen miehen pudottautuvan läheisestä puusta aukiolle.
Heti apinoista tuli muriseva ja sähisevä petoeläinlauma. Bertha Kircher pidätti hengitystään. Mikä mieletön oli tuo, joka uskalsi lähestyä noita kauheita petoja itse heidän kokoontumispaikallaan ollen yksin viittäkymmentä vastaan? Hän näki ruskean miehen kuun täysin valaisemana astuvan suoraan kohti sähisevää joukkoa. Hän näki hänen ruumiinsa sopusoinnun ja kauneuden — sen sirouden, sen voiman, sen ihmeellisen sopusuhtaisuuden, ja samassa hän tunsi hänet. Se oli sama olento, jonka hän oli nähnyt kantavan majuri Schneiderin kenraali Krautin päämajasta, joka oli pelastanut hänet Numa-leijonan kynsistä, jonka hän oli iskenyt maahan pistoolinsa perällä ja jonka luota oli päässyt pakoon, hänen viedessään häntä vihollisten leiriin, sama, joka oli surmannut hauptmann Fritz Schneiderin, mutta säästänyt hänen elämänsä tuona yönä Wilhelmstalissa.
Pelon täyttämänä ja lumottuna hän tarkasteli miestä sen lähestyessä apinoita. Hän kuuli ääniä lähtevän hänen kurkustaan, samoja, joita apinat käyttivät, ja vaikka hän tuskin saattoi uskoa omia korviaan, tiesi hän tuon jumalaisen olennon puhelevan petojen kanssa näiden omalla kielellä.
Tarzan pysähtyi naaraiden piirin eteen. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi hän. "Ette tunne minua, sillä kuulun eri heimoon. Tarzan tulee joko sovussa tai taistelemaan — kumpi tästä syntyy? Tarzan tahtoo puhua kuninkaanne kanssa", ja näin sanoen hän työntyi suoraa päätä halki naaraiden ja nuorten apinain, jotka väistyen hänen tieltään antoivat hänen kulkea ohitseen sisäpiiriin.
Naaraat pentuineen murisivat ja pörhistivät harjaksiaan, mutta hän sai sentään esteettä päästä ohi uroksien luo. Täällä häntä uhkasivat paljastetut raateluhampaat ja hirveästi vääntyneet naamat. "Minä olen Tarzan", toisti hän. "Tarzan tulee tanssimaan dumdumia veljiensä kanssa. Missä on teidän kuninkaanne?" Taas hän lähti työntymään eteenpäin tytön puussa käsillään painellessa poskiaan ja katsellessa silmät pyöreinä, kuinka tuo mieletön kulki kohti hirveää kuolemaa. Hetki vain ja pedot hyökkäisivät hänen kimppuunsa raadellen ja repien, kunnes tuosta ihanasta ruumiista olisi vain siekaleet jälellä. Mutta piiripä aukeni taas, ja vaikka apinat murisivat ja uhkailivat, eivät ne koskeneet häneen ja niin hän vihdoin seisoi rummun luona silmäten apinain suurta kuningasta.
Taas hän puhui. "Minä olen Apinain Tarzan", huusi hän, "Tarzan tulee elämään yhdessä veljiensä kanssa. Hän tulee sovussa ja tahtoo elää sovussa tai sitten tappaa, mutta tullut hän on ja jäädä hän tahtoo. Kumpaako nyt: tanssiiko Tarzan dumdumia sovussa veljiensä kanssa vai onko Tarzanin ensin tapettava?"