VIII.
Löytötuumia.
Lokakuun 9 päivänä piti Jean Cornbutte neuvoittelun määrätäksensä tulevain retkeilemisten luonnoksen, ja että edesvastauksen tunto lisäisi itsekurikin intoa ja uskallusta, kutsuttiin koko miehistö saapuville. Kartta kädessä antoi hän tarkan selityksen asemasta.
Grönlannin itäinen rannikko menee suoraa pohjoista suuntaa. Merenkulkijain löytöjen nojalla on tämän rannikon rajat saatu ihan tarkalleen määrätyiksi. Niiden 500:n peninkulman pinnalla, mitkä eroittavat Grönlannin Huippuvuorista, ei ole maata tähän asti löydetty. Yksi ainoa saari, Shannon-saari, on 100:n peninkulman etäisyydellä pohjaan päin Gaël-Hamken lahdesta, missä La Jeune-Hardie piti talvea.
Jos siis kaiken todenmukaisuuden mukaan se norjalainen alus oli ajellut tätä suuntaa, ja jos se ei ollut päässyt Shannon-saareen, niin tottapa Louis Cornbutte ja haaksirikkoutuneet tällä saarella olivat turvapaikkaa talveksi etsineet.
Tämä mielipide sai vastoin André Vaslingin väitöksiä vallan, ja nyt päätettiin suunnata tiedustelemukset Shannon-saarta kohti.
Valmistukset tehtiin hetikohta. Norjassa olivat he varustaneet itsensä reellä sitä erittäin tarkoituksenmukaista laatua, jota eskimolaiset käyttävät. Se oli kahtatoista jalkaa pitkä ja neljää leveä, ja siihen mahtui siis varoja useiksi viikoiksi, jos niin tarvittiin. Fidèle Misonne rupesi heti panemaan sitä kuntoon ja teki työtänsä lumimakasiinissa, johon hänen työ-aseensa oli siirretty. Ensi kerran käytettiin nyt kaoliinia tässä makasiinissa, nyt kun oli niin kylmä, että työnteko muuten oli ihan mahdotonta. Kaoliinin torvi meni erään sivuseinän kautta lumeen tehdystä reiästä ulos; mutta suuri haitta oli seurauksena tästä laitoksesta, sillä torvessa kulkeva lämmin sulatti lumen, niin että reikä melkoisesti laajeni. Jean Cornbutte keksi nyt sen keinon että ympäröi torven siltä paikalta teräslankakankaalla, jolla on se ominaisuus että estää lämpimän menemästä pois, ja se onnistui täydellisesti.
Misonnen rekeä valmistellessa toimitti Penellan, Marian avulla, toisia vaatekertoja matkalle. Hylkeennahkasaappaita oli onneksi suuri lukumäärä. Jean Cornbutte ja André Vasling pitivät huolta eväästä; he ottivat laivasta vähäisen nassakan väkiviinaa kanneltavan uunin lämmitysaineeksi, tarpeeksi asti kahvea ja teetä, jonka ohessa laatikko korppuja, kaksisataa naulaa pemmikania ja muutamat pulloset paloviinaa täydellisentivät evästyksen. Linnun-ajon arveltiin joka päivä antavan tuoreita varoja. Joku määrä ruutia ositeltiin pikku pusseihin. Yksi kompassi, yksi sekstanti ja yksi kiikari pakattiin niin sisään, että olisivat varjellut loukkauksista.
Lokakuun 11 päivänä aurinko ei tullut näkyviin taivaanrannalta. Lamppua täytyi alinomaa pitää palamassa miehistön ruumassa. Aikaa ei ollut hukata, tiedustelemusten täytyi alkaa, ja katsopas tästä minkä tähden:
Tammikuulla oli pakkanen käypä semmoiseksi, ettei olisi mahdollista kellekään astua ulos ovesta ilman hengen vaaratta. Vähintään kahtena kuukautena olisi laivaväki tuomittuna täydelliseen sulkeesen; sitte olisi vähitellen suojailma tuleva, jota tulisi kestämään siihen asti, että laivan pitäisi eritä jäistä. Tämä suoja-ilma tulisi olemaan ehdotonna esteenä kaikille kulkuretkille. Siihen tulisi lisäksi, että joskin Louis Cornbutte ja sen matkatoverit vielä olisivat hengissä, he todenmukaisesti eivät kestäisi pohjanperäisen talven vaivaloisuuksia. He olivat siis sitä ennen pelastettavat taikka myös olivat kaikki toiveet siksensä heitettävät.
André Vasling tiesi tämän yhtä hyvästi kuin joku toinenkin ja päätti sen tähden rakentaa kaikkia mahdollisia esteitä tätä retkeä vastaan.
Matkan valmistukset olivat päätetyt lokakuun 20 päivänä. Puuttui vaan että osan ottajat retkeen valittiin. Nuorta tyttöä ei saanut jättää ilman Jean Cornbutten tahi Penellanin suojeluksetta. Mutta näistä molemmista ei voitu kumpaakaan ilman toimeen tulla.
Kysymyksenä oli nyt, voisiko Maria kestää semmoisen retken vaivaloisuudet. Tähän asti oli hän kestänyt kovia koetuksia kunnialla, hän kun oli kestyttynyt tyttö ja lapsuudestaan oli tottunut meri-elämään, ja Penellan piti uskottavana, että hän yhtä hyvin kuin miehet kestäisi taistelun pohjoisen meren vaaroja ja sen peljättävää ilmanlaatua vastaan.
Siis päätettiin, pitkään keskusteltua, että tämän nuoren tytön piti lähteä mukaan, ja että, jos tarve niin vaatisi, paikka olisi pidettävä häntä varten reessä, joka sen vuoksi varustettiin pienoisella, hengenpitävästi suljetulla päällysrakennuksella. Maria itse oli tästä päätöksestä hyvin iloissaan, koska hänelle olisi käynyt sangen raskaaksi erota molemmista suojelijoistansa.
Matkueesen kuuluivat siis seuraavat henkilöt: Maria, Jean Cornbutte, Penellan, André Vasling, Aupic ja Fidèle Misonne. Alain Turquiette jäi, sen erityisen käskyn kanssa että pitäisi prikistä huolen, laivaan, johon paitsi häntä Gervique ja Gradlin jäivät. Kaikenlaisia varoja pantiin vielä lisää mukaan; taitaaksensa näetsen ulottaa matkustuksen niin kauas pohjoiseen kuin mahdollista oli Jean Cornbutte päättänyt joka seitsemännellä tahi kahdeksannella päiväyksellä kaivaa alas ruokavaroja paluumatkalle. Heti kuin reki oli valmiiksi saatu, ruvettiin kuormaa panemaan, jonka tehtyä se peitettiin puhvelinvuodilla. Koko kuorma tuli painamaan 100:n naulan paikoille, mitkä viisi eteen valjastettua koiraa ilman vaivatta voivat jäällä vetää.
Lokakuun 22 päivänä tapahtui, kuten kapteini oli ennustanut, äkkinäinen ilman muutos. Taivas seestyi, tähdet loistivat erinomaisella kirkkaudella, ja kuu nousi taivaanrannan päälle viipymään siellä lähinnä seuraavat viisikymmentä päivää. Elävä hopea lämpömittarissa aleni 25:n pykälän kohdalle alemma jäätökohtaa.
Lähtö määrättiin seuraavaksi aamuksi.
IX.
Lumihuone.
Lokakuun 23 päivänä kello 11 aikana aamupäivästä lähti matkue liikkeelle kauniilla kuutamolla. Toimenpiteisin oli käyty, niin että matkustusta, jos niin tarvittiin, taittiin pitkittää joksikin kauan. Jean Cornbutte pani kurssin pohjoista kohti, seuraten rannikkoa. Jalat eivät tehneet jälkiä jäätyneellä lumella. Menon suunta määrättiin joistakin ylhäälle pistävistä esineistä, milloin huippuisesta kalliosta, milloin isosta jääkentälle temmatusta jäämöhkäleestä.
Viisitoista peninkulmaa vaellettua tehtiin seisahus, ja Penellan valmisti yösijat. Teltta levitettiin niin, että jäämöhkäle oli suojana tuulen puolella. Marialla ei ollut kovin paljon kiusaa kovasta pakkasesta, sillä onneksi oli tuuli heikennyt ja pakkanen samalla käynyt vähemmin läpitunkevaksi. Mutta monta kertaa oli tämän nuoren tytön täytynyt nousta reestä pois, ettei jäsenten puutumus olis estänyt veren kulkua. Muuten hänen vähäinen hyttinsä, jonka Penellan oli turkkinahoilla peittänyt, tarjosi kaiken mahdollisen mukavuuden. Yön eli, oikeammin sanoen, levon ajan tultua kannettiin tämä pieni hytti teltan alle, jossa se oli tytöllä makuukammiona. Iltaiseksi oli tuoretta lihaa, pemmikania ja lämmintä teetä. Estääksensä vaarallista keripukkia antoi Jean Cornbutte jokaisen saada muutamia noppia sitruunin mehua. Sitte antoivat he itsensä Jumalan huostaan ja vaipuivat unen helmoihin. Kahdeksan tuntia nukuttua astui kukin paikalleen matkueessa, ja runsaan aamuisen syötyä alkoi marssinta jälleen. Korkea hanki teki että koirat helposti vetivät rekeä, ja miesten oli toisinaan työläskin pysyä niissä.
Mutta yksi paha, joka pian oli saattava useimmat merimiehet koviin kärsimisiin, oli silmäin huikeneminen. Ensiksi alkoivat Aupic ja Misonne tuntea kipua silmissään. Kuunvalo, joka heijastui noilta äärettömiltä valkoisilta lakeilta, tulehdutti silmät ja tuotti tuskan miltei mahdottoman kärsiä.
Myös havaittiin eräs toisenlainen merkillinen valon taittumisen vaikutus. Toisinaan tapahtui kävellessä, että juuri kuin luuli laskevansa jalkansa jollekin töyrypaikalle, se painui alas vastusta tapaamatta, josta tuontuostakin kuperkeikkoja, vaikka toki ei vaarallisia, oli seurauksena. Penellan löi asian leikiksi, mutta varoitti yhtähyvin jokaista ottamasta askelta ennenkuin sauvalla oli tunnustellut eteensä.
Marraskuun 1 päivänä, kymmenen päivää matkaanlähdön jälkeen, oli matkue tullut 50 peninkulmaa edemmä pohjoiseen päin. Itsekutakin alkoi ylenpuolinen väsymys vaivata. Jean Cornbuttella oli hirmuinen tuska silmätaudista ja hänen näkövoimansa oli tuntuvasti vähennyt. Aupic ja Fidèle Misonne eivät arvanneet eteensä hamuilematta astua, kun heidän punertuneet ja ajettuneet silmänsä olivat ikäänkuin poltetut tuolla huikaisevalla heijastuksella. Maria oli onnekseen välttänyt nämä haitat istumalla pienessä hytissään, jossa hän oleskeli niin paljon kuin mahdollista, Penellan, lannistumattoman rohkeutensa kannattamana, kesti kaikki vaivat. Joka muuten paraiten piti puolensa ja jolle pakkanen ja silmätauti eivät näyttäneet mitään voivan, oli André Vasling. Rautainen ruumiinsa oli luotu semmoisiin vaivaloisuuksiin, ja häntä näytti tavallaan huvittavan nähdä, kuinka vankimmatkin miehet alkoivat käydä alakuloisiksi, ja hän alkoi aavistaa, että kohta puhallettaisiin paluusen.
Ja niinpä päätettiinkin marraskuun 1 päivänä yleisen voipumuksen tähden levähtää päivä tahi pari.
Leväyspaikan valittua alettiin majaa valmistella paraiten kuin taittiin. Huone oli laitettava lumesta niin, että sillä oli tukena joku ulkoneva kallioniemi. Fidèle Misonne suunnitteli hetikohta alusviivat, jotka olivat viittätoista jalkaa pitkät ja viittä jalkaa leveät. Penellan, Aupic ja Misonne lohkoivat leveillä puukoillaan isoja jäälohkareita, jotka he sitte latoivat seiniksi niinkuin muurari latoo kivet muuriksi. Kohta oli perämuuri kohonnut viiden jalan korkuiseksi ja joka paikasta pian yhtä paksuksi; rakennus-aineita, näetsen, ei puuttunut, ja tähdellistä oli, että rakennuksesta tuli tarpeeksi vankka, että kestäisi muutamia päiviä. Muurit olivat, liki kahdeksan tuntia työskenneltyä, valmiit; eteläsivulla oli ulosmentävä, ja telttapalttina pingoitettiin noiden neljän muurin yli, jota paitsi siitä ylijäänyt kappale laskettiin ovireiän eteen, joka täten tuli kätköön. Nyt ei muuta puuttunut kuin peittää koko laitos isoilla jäälohoilla, joita pantiin katoksi tälle väli-aikaiselle rakennukselle.
Kolme tuntia kovaa työtä tehtyä oli kaikkityyni valmiina, ja itsekukin turvautui majaan, väsyneenä ja alakuloisena. Jean Cornbutte oli siihen määrään voipunut, että tuskin kykeni askelta astumaan, ja André Vasling arvasi niin hyvästi käyttää hänen heikkoutensa hyväkseen, että viekoitteli hänen lupaamaan, ettei enää jatkaisi tiedustelemuksia näissä hirmuisissa autioissa.
Penellan tuskin enää tiesikään, minnepäin kääntyisi. Hän katsoi kelvottomaksi ja häpeälliseksi jättää toverinsa, epäluulojen nojalla joilla kenties ei perustusta ollut. Hän kokikin kaikin tavoin painaa niitä alas, ehkä turhaan.
Vaikka paluu jo oli päätetty, oli levon tarve kuitenkin niin suuri, että kolmen päivän kuluessa ei tehty mitään valmistuksia matkalle.
Marraskuun 4 päivänä rupesi Jean Cornbutte erääsen paikkaan rannalla kaivamaan ruokavaroja, jotka eivät olleet tarpeesen. Merkki pystytettiin paikalle sitä tuskin uskottavaa tapausta varten, että uusia tiedustelemuksia tulisi tehtäväksi tälle suunnalle. Sinne mennessä oli, kuten edellä mainittiin, samanlaisia kätköjä tehty pitkin matkaa, määrätyn matkan päähän toisistaan, joten heillä oli ruokavaroja paluumatkalle, tarvitsematta niitä reessä kuljettaa.
Lähtö määrättiin marraskuun 5 päiväksi kello 10 ajaksi aamupäivällä. Syvä alakuloisuus vallitsi tässä pienessä seurassa. Maria tuskin voi pidättää kyyneleitään, nähdessään enonsa noin nulomielisenä. Mitkä kärsimiset ja vaivat, eikä miksikään hyväksi! Kuinka paljon hukattua työtä!
Penellan nurpeili ja ynsisteli; hän ei huolinut koko maailmasta ja purki joka tilaisuudessa tovereilleen vihojaan heidän huonoudestaan ja kelvottomuudestaan. He olivat, sanoi hän, arkamaisempia ja vennompia kuin Maria, joka olisi kyennyt menemään vaikka maailman ääreen antamatta valitusta kuulua.
André Vasling ei saattanut salata iloansa, minkä tunsi tästä asiain käännöksestä. Hän osoitti tälle nuorelle tytölle entistä ahkerampaa huomaavaisuutta, saattipa hänen toivomaan uusiakin tiedustelemuksia talven kuluttua. Hän tiesi hyvin kyllä niiden silloin olevan myöhään tulleita.
X.
Elävältä haudatut.
Illalla ennen lähtöä, iltaiselle ruvetessa, oli Penellan halkomassa tyhjiä laatikoita tuli-astian alle pistettäviksi, kun äkki-arvaamatta tunsi sakeasta savusta miltei tukehtuvansa. Samassa silmänräpäyksessä tärähti lumihuone liitoksilleen ikäänkuin maanjäristyksestä. Jokainen kiljahti kauhistuksesta ja Penellan suhkaisi ulos.
Siellä valliisi pilkkoinen pimeä. Hirmuinen myrsky raivosi. Lumi tuprusi tavattoman ankarasti, ja pakkanen oli niin kova, että Penellan tunsi kätensä paleltuvan. Hänen täytyi taas mennä sisään, sitä ennen kätensä lumella hierottuansa.
— Meillä on ankara myrsky, sanoi hän. Suokoon Jumala, että huoneemme kestäisi, sillä jos raju-ilma sen hävittää, niin olemme hukassa.
Myrskynpuuskain ilmassa raivotessa tuntui hirvittävä ryske kylmettyneen maan alla. Jäälohkareita kiiteli sinne ja tänne ja räiskien murskautui toisiaan vasten. Tuuli vonkui niin ankarasti, että toisinaan tuntui kuin koko huone pyyhkäistäisiin paikaltansa. Phosphoroitsevia (valkimoitsevia) loisteita, selittämättömiä näillä leveysmitoilla, välähteli lumituprujen läpi.
— Maria, Maria! huusi Penellan, tarttuen tätä nuorta tyttöä käsistä kiini.
— Olemmepa kauniisti ulkona! sanoi Fidèle Misonne.
— Ja tiesi Jumala, pääsemmekö täältä hengissä! lisäsi Aupic.
— Lähtekäämme tästä lumihuoneesta! sanoi André Vasling.
— Se on mahdotonta, vastasi Penellan. Pakkanen tuolla ulkona on hirmuinen, jota vastoin meidän täällä sisällä kenties onnistuu suojella itsemme sitä vastaan.
— Annapas lämpömittari! sanoi André Vasling.
Aupic antoi hänelle lämpömittarin, joka ovireiällä osoitti 10 pykälää jäätökohdan alla, vaikka valkea oli viritettynä. André Vasling kohautti ovireiällä olevaa telttapalttinaa, mutta pudotti sen jälleen alas, ettei tuulen häntä vastaan ajamat, häntä vastaan raehtivat jääkappaleet häntä rikki piekseisi.
— Entäs nyt, h:ra Vasling, sanoi Penellan, vieläkö nytkin tahdotte mennä ulos? Tottapa jo nähnette, että täällä olemme paraiten turvatut?
— Olemmepa vainenkin, lisäsi Jean Cornbutte, ja meidän täytyy ponnistaa kaikki voimamme koettaaksemme lujentaa huonettamme sisäpuolelta.
— Onpa vieläkin muuan vaara, mikä meitä uhkaa, sanoi André Vasling.
— Mikä se olisi? kysyi Jean Cornbutte.
— Että myrsky särkee jään, jolla olemme, samaten kuin se on särkenyt jäälohkareet niemellä, ja että siis joko ajaudumme merelle tahi hukumme.
— Se näyttää minusta mahdottomalta, vastasi Penellan, kun pakkanen on niin kova, että kaikki vetelät pinnat välttämättömästi jäätyvät. Katsokaammepa mitä lämpömittari osoittaa.
Hän pisti kätensä ulos ovireiästä ja jätti lämpömittarin vähäksi ajaksi lumeen. Sisään otettuna osoitti se 32 pykälää jäätökohdan alla.
— Kaksineljättä pykälää! Tämä on kovin pakkanen mikä meillä on ollut.
— Vielä kuusi pykälää, lisäsi André Vasling, niin elävä hopea jähmettyy!
Tuskallinen äänettömyys seurasi tätä muistutusta.
Kello 8 aikana aamulla teki Penellan vielä yrityksen mennä tilaa tutkimaan. Paitsi sitä oli välttämätöntä toimittaa ulosmenoa savulle, jonka tuuli tuontuostakin ajoi tupaan takaisin. Hän pani vaatteensa huolellisesti nappiin, sitoi päähineen pään ympäri nenäliinan avulla ja niin veti telttapalttinan ovelta pois.
Aukko oli kokonansa lumella tukittuna. Penellan otti raudoitetun sauvansa ja survasi sen siihen, mutta verensä jähmettyi kauhusta, kun hän tunsi, että kärki ei ollutkaan irtaalla vaan vastasi johonkin lujaan kappaleeseen.
— Cornbutte! sanoi hän lähenevälle kapteinille, me olemme elävältä haudatut.
— Mitä sanot? huudahti Jean Cornbutte.
— Minä sanon, että lunta on ajanut päällemme ja ympärillemme, ja että siis olemme elävältä haudatut.
— Meidän täytyy koettaa päästä lumen läpi, vastasi kapteini.
Nämä molemmat ystävät kävivät yhdessä tuohon aukkoa tukkivaan esteesen käsiksi, mutta eivätpä voineet sille mitään. Lumi oli kylmäytynyt jäämöhkäleeksi, joka oli enemmän kuin viittä jalkaa paksu ja yhtenä röykkönä huoneen kanssa.
Jean Cornbutte ei voinut olla huutoa päästämättä, josta Misonne ja André Vasling heräsivät. Kirous puhkesi Vaslingin huulilta ja kasvonsa lihakset vääristyivät.
Samassa tunki savua vielä paksummalta takaisin, sillä kun nyt ei ollut ulosmenoa laisinkaan.
— Lempo niinkin! huudahti Misonne. Kamiinin torvi on jäästä tukkeutunut.'
Penellan otti taas sauvansa ja mursi putken hajalle, sittekuin sitä ennen oli viskannut lunta hiilokselle, sen sammuttaaksensa, josta nousi niin vahvalta savua, että tuskin voi nähdä lampun liekin. Sitte koetti hän sauvalla saada reikää auki, mutta tapasi ainoastaan jääkallion.
Nyt ei muu auttanut kuin odottaa hirmuista loppua, mutta sen edellä tuskallista tukehtumista. Savu, joka tunki näiden onnettomain kurkkuihin, tuotti tuskan, jota oli mahdoton kauan kärsiä, ja kohta oli heiltä ilmaakin puuttuva.
Maria tuli nyt ulos pienestä hytistään, ja hänen läsnäolonsa, joka saatti Jean Cornbutten epätoivoon, sitä vastoin vähin rohkaisi Penellania. Hänestä tuntui mahdottomalta, että tämä lapsiraukka olisi tuomittu näin hirmuiseen kuolemaan.
— Vain niin! sanoi tämä nuori tyttö, te olette panneet kovin paljon sysiä kamiiniin. Huone on täynnä savua.
— Niin … niinpä kyllä! … änkytti Penellan.
— Sen huomaan, jatkoi Maria, sillä täällä ei ole ollenkaan kylmä, onpa kotvan aikaa ollut liian lämminkin.
Ei kukaan rohjennut sanoa hänelle kuinka asianlaita oikeastaan oli.
— Kas niin, Maria! sanoi Penellan pakollisella mielenmaltilla, auttakaa meitä nyt saamaan aamuinen valmiiksi. Nyt on kovin kylmä mennä ulos. Kas tuolla on tuli-astia, täällä on väkiviinaa ja täällä kahvea. Me muut otamme vähän pemmikania, koska tuo hiiden myrsky estää meidät otusta ampumasta.
Nämä sanat näyttivät tekevän tarkoitetun vaikutuksen.
— Syökäämme hetikohta, lisäsi Penellan, ja sitte katsokaamme mitenkä täältä ulos pääsemme.
Penellan teki samalla niinkuin oli sanonut ja ahmasi ruoka-osuutensa. Toverinsa noudattivat esimerkkiä ja saivat lopuksi kupillisen lämmintä kahvea, joka näytti panevan hiukan uskallusta heidän rintoihinsa. Lopuksi määräsi Jean Cornbutte pontevasti, että työhön oli käytävä heidän pelastukseksensa.
André Vasling teki nyt tämän muistutuksen:
— Jos myrsky vielä raivoaa, mikä on todenmukaista, niin olemme haudatut kymmenen jalkaa syvälle jään alle.
Penellan katsahti Marian puoleen, joka nyt ymmärsi kuinka asia oli, antamatta kuitenkaan vavahustakaan näkyä.
Penellan alkoi nyt kuumentaa sauvansa kärkeä tuli-astian liekissä ja koetti sitte eri paikoista tehdä sillä reikää. Mutta turhaan. Jean Cornbutte päätti nyt murtauta ulos oven kautta. Lumi oli lujaa kuin jää ja puukot pystyivät siihen ainoastaan vaivoin. Huone alkoi kohta täyttyä jääkappaleilla, joita vähitellen irti lohottiin. Kahden tunnin vaivaloisella työllä ei saatu enempää kuin kolmea jalkaa syvä kovero aikuiseksi.
Siis oli joku tehokkaampi keino keksittävä, joka samalla ei saattaisi huonetta vaaraan romahtaa alas. Sillä jota edemmä työ edistyi, sitä enemmin pakoitti jää, joka kävi yhä kovemmaksi, väkinäisiin ponnistuksiin. Penellanilla pisti nyt päähän käyttää tuli-astian väkiviina-liekkiä jään sulattamiseksi haluttua suuntaa. Tämä oli vaarallinen välikappale, sillä väkiviina-varasto ei ollut erittäin iso, ja jos työ oli pitkälle venyvä, niin kohta ei saataisi atrioita valmistetuiksi. Yhtähyvin kaikki myöntyivät esitykseen ja se pantiin toimeen. Aluksi tehtiin kolmea jalkaa syvä ja jalkaa laaja kuoppa sen veden keräämiseksi, mikä syntyisi jään sulatessa, eikä tullut syytä katua tätä varakeinoa, sillä kohta alkoi tulen vaikuttaessa vettä valua, niin että Penellan kahlasi möhjässä.
Reikää laajennettiin vähitellen, mutta eipä ollut mahdollista kauan pitkittää semmoista työtä, vaatteet kun kastuivat likomäriksi. Penellan näki itsensä pakoitetuksi keskeyttämään työn neljännes-tunnin perästä ja ottamaan tuli-astian pois, kuivaillaksensa itseänsä. Misonne astui hänen sijaansa ja osoitti yhtä suurta rohkeutta.
Kaksi tuntia työtä tehtyä ei vielä saatu reikää rautasauvalla puhkaistuksi, vaikka kovero jo oli viittä jalkaa syvä.
— Se ei ole mahdollista, sanoi Jean Cornbutte, että lunta on voinut tulla niin kosolta. Tottapa tuuli on sitä kinostuttanut tälle paikalle. Kentiesi meidän pitäisi miettiä ulospääsyä jostakin toisesta paikasta.
— En tiedä, vastasi Penellan; mutta jos ei muun vuoksi, niin ainakin ettemme tekisi tovereitamme alakuloisiksi, meidän tulee minun mielestäni pitkittää työtä aljettua suuntaa. Mahdotonta on muu, kuin että olemme kohta perillä.
— Kuinka on väkiviinavarain laita? kysyi kapteini.
— Toivon niiden riittävän, vastasi Penellan, mutta yhdellä ehdolla, nimittäin että luovumme kahvestamme tahi muista lämpimistä juotavista. Muuten tämä ei ole se, mikä minua enimmin huolettaa.
— Mikä se siis on, Penellan? kysyi Jean Cornbutte.
— Se on, että lamppumme sammuu öljyn puutteessa, ja että me, vaikka toiveita kyllä on pelastuksesta, saamme odottaa päiväimme loppua. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto!
Penellan meni sitte André Vaslingin sijaan, joka teki voimakkaasti työtä yhteisen pelastuksen eteen.
— H:ra Vasling, sanoi hän hänelle, minä tulen teidän sijaanne. Mutta pitäkää silmällä pieninkin alku lohkeamiseen, että aikanamme voisimme sen estää.
Levon hetki oli tullut, ja sittekuin Penellan oli kaivautunut vielä yhden jalkamitan ulospäin, etsi hän unta onnettomuuden toveriensa vierellä.
XI. Savupilvi.
Jean Cornbutten päivällä jälkeen herätessä olivat he pilkkoisen pimeällä ympäröityt. Lamppu oli sammunut. Hän herätti nyt Penellanin tahtoaksensa tuluksia, jotka tämä antoi hänelle. Penellan nousi ylös virittämään valkeata tuli-astiaan, mutta loukkasi päänsä kattoon. Hän säikähtyi, sillä edellisenä päivänä oli hän vielä saattanut suorana seisoa siellä. Tuli-astian sytytettyään näki hän väkiviinaliekin himeässä valossa, että katto oli alennut jalkamitan verran.
Penellan ryhtyi raivolla työhön uudelleen.
Tällä silmänräpäyksellä näki Maria siinä valossa, minkä väkiviinaliekki levitti tämän voimakkaan miehen yli, että epätoivo ja tahto taistelivat hänessä toistensa kanssa. Maria meni hänen luoksensa, otti häntä käsistä ja likisti niitä hellästi. Penellan tunsi uskalluksen palaavan.
— Maria ei voi näin kuolla! puhkesi hän sanomaan.
Taas otti hän tuli-astian ja konttasi jälleen siihen ahtaasen reikään. Voimakkaalla kädellä survasi hän raudoitetun sauvan seinään eikä tuntenut enää vastusta. Oliko hän siis tullut pehmeämpään lumikerrokseen? Hän vetäisi sauvan takaisin, ja kirkas säde tuikahti lumihuoneesen.
— Tänne, ystäväni! huusi hän.
Käsin ja jaloin viskoi hän lunta pois, mutta pinta ei ollut, kuten hän oli luullut, huovettunut. Päinvastoin, valonsäteen muassa tunki kova kylmyys tupaan ja jääti kerrassaan kaiken veden siellä sisällä. Puukkonsa avulla laajensi Penellan reiän ja taisi viimein huokua ilmaa täysillä henkäyksillä. Hän paneusi polvilleen kiittämään Jumalata, ja oli kohta jälleen sen nuoren tytön ja toveriensa luona.
Komea kuutamo valaisi ilman, joka muuten oli niin kylmä, että sitä tuskin kävi hengittäminen. He menivät jälleen huoneesen, mutta Penellan loi sitä ennen silmänsä ympäristölle. Niemi oli kadonnut, ja huone oli keskellä ääretöntä jäälakeutta. Hän katsahti rekeä, mihin ruokavarat oli pakattu; mutta reki oli kadonnut.
Pakkanen pakoitti hänen menemään takaisin. Hän ei virkkanut kumppaleilleen mitään. Ensiksi kaikista olivat vaatteet kuivattavat, mikä tehtiin tuli-astian avulla. Lämpömittari, pikimmältään ulko-ilmaan siirrettynä, aleni hetikohta kolmeenkymmeneen pykälään jäätökohdan alla.
Tunnin kuluttua päättivät André Vasling ja Penellan uhalla koetella pakkasta ulkona. He kääriytyivät vielä märkiin vaatteisiinsa ja menivät ulos reiän kautta, jonka seinät jo olivat kovat kuin kallio.
— Me olemme ajautuneet itäpohjoista suuntaa, sanoi André Vasling, tarkastellen tähtiä, jotka vilkkuivat erinomaisella kirkkaudella.
— Eipä olisi paha, vastasi Penellan, jos rekemme olisi tullut muassamme.
— Eikö reki ole täällä? kysäisi André Vasling. Sitte olemmekin hukassa!
— Hakekaamme! vastasi Penellan.
He kiersivät huoneen, joka nyt oli yhtenä ainoana, viittätoista jalkaa korkeana jääjärkäleenä. Mahdoton paljous lunta oli tullut kaiken ajan minkä myrskyä kesti, ja tuuli oli sen ryöpyttänyt kokoon sen ainoan kohopaikan ympärille, mikä lakeudella oli. Koko jääteli, jolle he olivat huoneensa rakentaneet, oli rouhentuneiden jäämöhkäleiden keskellä ajellut viisikolmatta peninkulmaa itäpohjoiseen päin, ja vangit olivat käyneet osallisiksi veden päällä kulkevan vankihuoneensa kohtaloon. Reki oli mennyt erään toisen jäätelin muassa, epäiltämättä toista suuntaa, sillä siitä ei nähty vihiäkään, ja tottapa koirat olivat saaneet surmansa siinä hirveässä nujakassa.
André Vasling ja Penellan tunsivat epätoivon pääsevän sydämissään vallalle. He eivät tohtineet enää mennä majaan. He eivät tohtineet puhua tätä ylen arveluttavaa uutista tovereillensa. He kiipesivät aina sen jääjärkäleen huipulle asti, missä huone oli peitossa, mutta eivät keksineet mitään muuta kuin samaa ääretöntä valkoista lakeutta, mikä kaikin puolin heidät ympäröi. Heidän jäsenensä värisivät vilusta, ja kylmettyneet vaatteensa rippuivat raskaina ja kankeina heidän ympärillään.
Kavutessaan alas sattui Penellan katsahtamaan André Vaslingin puoleen. Hän näki hänen terävästi silmäävän eräälle suunnalle ja sitte alkavan vapista ja kalveta.
— Kuinka voitte, Vasling? kysyi hän häneltä.
— Ei se ole mitään, vastasi tämä. Menkäämme sisään ja sitte katsokaamme, miten pääsemme pois näiltä tienoilta, joille meidän ei koskaan olisi pitänyt jalallamme astua.
Mutta sen sijaan että olisi totellut, kiipesi Penellan jälleen ylös ja käänsi silmänsä sille suunnalle, joka vastikään oli kääntänyt Vaslingin huomion puoleensa. Minkä hän siellä näki, teki häneen perin toisen vaikutuksen, sillä hän huudahti ilosta ja sanoi:
— Jumala olkoon ylistetty!
Vähäinen savu näkyi itäpohjoisesta. Sen suhteen ei voinut erehtyä; eläviä ihmisiä hengitti siellä loitolla. Penellanin ilohuuto houkutteli paikalle muutkin, ja kaikki taisivat omin silmin saada vakuutuksen siitä, ettei hän erehtynyt.
Ajattelematta kauemmin ruokavarain puutetta ja huolimatta kirpeästä pakkasesta lähtivät kaikki, päähineihinsä kääriytyneinä, pitkillä askelilla sitä paikkaa kohti, josta savu nousi.
Heidän vaelluksensa määräpaikka oli, kuten sanottiin, itäpohjoisessa noin viiden tahi kuuden peninkulman päässä, ja suurin vaikeus oli saman suunnan pitämisessä. Savu oli kadonnut eikä ollut yhtään korkopaikkaa, joka olisi voinut johtona olla, lakea kun oli aivan tasainen. Ja kuitenkin oli välttämätöntä, etteivät poikenneet oikealta suunnalta.
— Koska meillä ei ole etäisiä esineitä meitä opastamassa, sanoi Cornbutte, niin koettakaamme toista keinoa: Penellan menee edellä, Vasling kahdenkymmenen askelen päässä hänen jälessään ja minä kahdenkymmenen askelen päässä Vaslingin jälessä. Sillä tavoin voin nähdä, syrjäytyykö Penellan oikealta linjalta.
Käyntiä kesti tällä tavoin noin puolen tunnin ajan, kun Penellan yhtäkkiä seisahtui ja näytti kuuntelevan. Toiset riensivät sinne.
— Ettekö ole mitään kuulleet? kysyi hän.
— Emme mitään, vastasi Misonne.
— Sepä oli kumma! jatkoi Penellan. Minusta oli kuin olisin kuullut huutoja tuolta suunnalta.
— Huutojako? kysyi se nuori tyttö. Siis olisimme määräpaikkaa likellä!
— Ei se sentähden ole vissi, vastasi André Vasling. Näiden korkeiden leveyspykäläin kohdalla ja tällä kovalla pakkasella ääni kulkee mahdottoman kauas.
— Olkoon miten hyvänsä, sanoi Jean Cornbutte, niin eteenpäin, jos mieli ei paleltua.
— Ei! huusi Penellan. Kuulkaapa!
Muutamia vienoja, mutta kumminkin eroitettavia ääniä kuului. Huudot ilmaisivat kipua ja tuskaa. Ne kuuluivat kahdesti. Oli kuin joku olisi apua huutanut. Heti sen jälkeen kaikki jälleen vajosi hiljaisuuteen.
— Enpä olekaan erehtynyt, sanoi Penellan. Eteenpäin!
Hän alkoi juosta sitä suuntaa, mistä huuto oli kuulunut. Hän pitkitti juoksuaan noin kaksi peninkulmaa, ja hämmästyksensä kävi suureksi, kun näki miehen makaavan lumella. Hän läheni häntä, nosti hänen ylös, mutta näpisti sitte sormensa ristiin epätoivosta.
André Vasling, joka oli seurannut häntä kintereillä, tuli nyt paikalle ja sanoi, luotuansa silmänsä miehen päälle:
— Se on yksi haaksirikkoutuneista! Se on matruusimme Cortrois!
— Hän on kuollut, sanoi Penellan, viluun kuollut!
Jean Cornbutte ja Maria tulivat nyt ruumiin luokse, joka jo oli kylmästä kangistunut. Epätoivo kuvastui kaikkein kasvoihin. Tämä kuollut oli yksi Louis Cornbutten matkakumppaleista.
— Eteenpäin! huusi Penellan.
Ja eteenpäin mentiinkin vielä puolen tuntia, sanaakaan vaihtamatta, siksikuin näkivät erään töyrypaikan, mikä tuskin voi olla muuta kuin maata.
— Se on Shannon-saari, sanoi Jean Cornbutte.
Peninkulman vaellettuaan taisivat he selvästi eroittaa savun nousevan lumesta tehdystä, puu-ovella suljetusta majasta. He kiljaisivat. Kaksi miestä syöksi majasta ulos, ja toisen niistä tunsi Penellan hetikohta Pierre Nouquet'iksi.
— Pierre! huusi hän.
Pierre seisoi kuin kivistyneenä, tietämättä, kuten näytti, mitä hänen ympärillään tapahtui. André Vasling katseli eräänlaisella levottomuudella, mutta myös julmalla tyytyväisyydelläkin, Pierre Nouquet'in kumppalia, hän kun ei nähnyt Louis Cornbuttea heidän kanssansa.
— Pierre! minä se olen, huusi Penellan, ja ystäväsi kaikkityyni.
Pierre Nouquet havahtui ja riensi vanhan toverinsa syliin.
— Entä poikani! Entä Louiseni! huusi Jean Cornbutte, mitä synkeintä epätoivoa näyttäen.
XII.
Paluu prikiin.
Samassa silmänräpäyksessä tuli miltei kuolevan näköinen mies majasta, retostellen pitkin jäätä. Se oli Louis Cornbutte.
— Poikani!
— Rakastettuni!
Nämä molemmat huudahukset kuuluivat yhtaikaa, ja Louis Cornbutte vaipui taintioimena isänsä ja Marian syliin, joka vei hänen majaan, missä hän kohta virkosi heidän huolenpitojensa avulla.
— Isäni! Maria! äännähteli Louis Cornbutte. Siis olen vielä näkevä teidät, ennenkuin kuolen!
— Sinä et ole kuoleva! vastasi Penellan; sinä olet kaikkein ystäväisi keskellä.
André Vasling oli ainoa, joka ei käynyt osalliseksi riemun osoituksiin.
Hän ei antanut kättäkään Louis Cornbuttelle, niin katkera oli vihansa.
Pierre Nouquet oli kokonansa ilon valloissa. Hän syleili koko maailmaa ja pisti sitte halkoja kamiiniin, niin että kohtalainen lämmin kohta vallitsi siinä pienessä huoneessa, jossa nyt oli kaksi henkeä, joita vastatulleet eivät tunteneet.
Ne olivat matruusit Jocki ja Herming, ainoat jotka olivat jälellä Froöerenin norjalaisesta miehistöstä.
— Ystäväni, siis olemme pelastuneet! sanoi Louis Cornbutte. Isäni!
Maria! jotka olette antauneet niin moniin vaaroihin!
— Sitä emme kadu, Louisini, vastasi Jean Cornbutte. Prikisi, La Jeune-Hardie, on lujassa ankkurissa jäiden keskellä, kuusikymmentä peninkulmaa täältä. Me lähdemme kaikki, niin monta kuin olemme, sinne.
— Ajatelkaapa, kuinka Cortrois on ilahtuva, takaisin tultuansa, sanoi
Pierre Nouquet.
Tuskallinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja Penellan ilmoitti Nouquet'ille ja Louis Cornbuttelle, että heidän toverinsa oli kuollut viluun.
— Ystäväni, sanoi Penellan, parasta on, että täällä odotamme muutosta ilmassa. Onko ruokavaroja ja halkoja?
— Molempia. Me poltamme mitä vielä on tähteinä Froöerenistä.
Froöeren oli ajellut jäiden sekaan neljänkymmenen peninkulman päähän siitä paikasta mihin Louis Cornbutte oli pystyttänyt talvimajansa. Jäätelit särkivät laivan, ja haaksirikkoutuneet viskattiin muutamain aluksen pirstain kanssa Shannon-saaren eteläiselle rannalle.
Haaksirikkouneita oli silloin viisi: Louis Cornbutte, Cortrois, Pierre Nouquet, Jocki ja Herming. Muut norjalaiset olivat hukkuneet haaksirikossa.
Hetikuin Louis Cornbutte oli nähnyt meren aluksen ympärillä menevän jäähän, oli hän käynyt valmistuksiin talvea varten. Hän oli ponteva, kestävä ja pelkäämätön mies; mutta sittekin oli hän ollut vähää vailla sortua taistelussa tätä hirmuista ilman-alaa vastaan, ja isänsä löytäessä hänen hän jo odotti kuolemata. Muuten oli hänellä ollut ei ainoastaan elementtiä, vaan myös molempain norjalaisten kiukkuisuutta vastaan taistelemista, vaikka nämä miehet saivat häntä kiittää hengestänsä. Ne olivat eräänlaisia metsäläisiä, joihin tuskinpa luonnollisimmatkaan tunteet pystyivät. Jäätyänsä yksinään Penellanin kanssa käski Louis Cornbutte hänen sentähden pitää heitä tarkalla silmällä. Penellan puoleltaan ilmoitti Louisille André Vaslingin käytöksen. Louis Cornbutte ei tahtonut uskoa mitä kuuli, mutta Penellan näytti hänelle toteen että, aina siitä asti kuin hän oli kadonnut, André Vasling aina oli menetellyt se päämäärä silmäinsä edessä, että saisi sen nuoren tytön omaksensa.
Koko tämä päivä omistettiin levolle ja jälleen-näkemisen ilolle. Fidèle Misonne ja Pierre Nouquet ampuivat muutamia vesilintuja ei kaukana majasta, josta ei ollutkaan kovin kauas ulkoutumista. Tuoreet ruoka-aineet ja virkistyttävä valkea voimistuttivat jälleen heikoimpiakin, niinpä Louis Cornbutteakin, joka tunsi itsensä tuntuvasti paremmaksi. Tämä oli ensimäinen ilon hetki, minkä nämä niin kovasti koetellut ihmiset kotvaan aikaan olivat kokeneet. Iloinen juhlallisuuspa vietettiinkin nyt tässä viheliäisessä majassa, kuudensadan peninkulman matkan päässä pohjoisella jäämerellä ja 30:nen pykälän pakkasessa!
Tätä lämpömäärää kesti kuunvaiheesen asti, ja vasta marraskuun 17 päivänä, kahdeksan päivää heidän toisiinsa yhtymisen jälkeen, taisivat Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa lähtöä ajatella. Heidän matkaansa valaisi ainoastaan tähtien valo, mutta pakkanen ei ollut niin tuima, ja luntakin sateli vähin.
Ennenkuin paikalta lähtivät, loivat he haudan Cortrois-raukalle. Surullinen juhlameno, joka syvältä liikutti heitä kaikkia. Cortrois oli ensimäinen heistä, joka ei koskaan enää ollut synnyinmaatansa näkevä.
Misonne oli majaksi käytetyistä puista salvanut eräänlaisen reen ruoka-varain kuljetusta varten, jota rekeä matruusit vuoroittain vetivät. Jean Cornbutte suuntasi kulun jo ennen kuljettuin seutuin kautta, toivoen löytävänsä jälleen ne säilöön kaivetut ruoka-aineet, jotka nyt, seuran lisäyttyä neljällä hengellä, olivat välttämättömästi tarpeesen.
Jumalan sallimuksesta tapasi hän jälleen rekensä, joka oli joutunut sen niemen lähisyyteen, minkä luona he olivat niin suuria vaaroja kokeneet. Sittekuin koirat nälissään olivat syöneet siiat, olivat ne ryhtyneet rekeen pantuihin ruoka-aineisin. Tällä tavoin olivat ne henkeänsä säilyttäneet, ja ne olivat juuri ne, jotka johdattivat matkueen reen luokse, missä ruokavaroja vielä oli kosolta.
Tämä vähäinen seurue lähti nyt prikille astumaan. Koirat valjastettiin reen eteen ja matkustajia ei näyttänyt mikään vaara uhkaavan.
Se vaan merkittiin, että Aupic, André Vasling ja norjalaiset oleskelivat itsekseen eivätkä seurastelleet muiden kanssa; mutta tietämättänsä olivat he likeltäpitäin vaarilla pidettyinä. Kuitenkin tämä eripuraisuuden siemen tuontuostakin arveluttavasti huoletti Louis Cornbuttea ja Penellania.
Joulukuun 7 päivänä, kaksikymmentä päivää siitä kuin olivat toisiinsa yhtyneet, saivat he sen lahden näkyviin, jossa La Jeune-Hardie oli talvimajoissa. Kuinka suuresti eivätkö hämmästyneet, kun tapasivat prikin jäämöhkäleelle kohotettuna 12 jalkaa korkealle. He riensivät sen luokse, toveriensa suhteen sangen levottomina, ja Gervique, Turquiette ja Gradlin ottivat heidät riemuhuudoilla vastaan. Kaikki voivat hyvin, mutta olivat olleet isossa vaarassa hekin.
Myrsky oli raivonnut koko pohjoisella merellä. Jäätelit olivat särkyneet ja siirtyneet, ja liukuen toinen toisensa alate olivat ne muuttaneet prikin alustan. Koska niiden omituinen paino pyrkii nostamaan niitä veden pinnalle, niin niillä oli arvaamaton voima, ja juuri sen johdosta oli priki yhtäkkiä kohonnut meren pintaa ylemmä.
Ensimäiset silmänräpäykset menivät palajamisen ilossa. Retkessä osallisina olleet iloitsivat tapaamastansa kaikki paikat hyvässä kunnossa, joten taisivat olla vakuutetut siitä, että tulisivat viettämään joskin tuiman niin kumminkin mukiinmenevän talven. Alus ei ollut kohotessaan saanut mitään vahinkoa, vaan oli aivan yhtä vankka kuin ennenkin. Kevään tultua ei tarvinnut muuta kuin antaa sen liukua viettävää tasoa myöten irroitetuille laineille.
Mutta ikävä uutinen pilvestytti Jean Cornbutten ja sen kumppalien kasvot. Sillä hirmuisella raju-ilmalla oli rannalle rakettu lumimakasiini kokonansa rusentunut ja siellä säilytetyt ruoka-aineet olivat sinne tänne kiidelleet, niin ettei enää ollut mahdollista löytää vähintäkään. Kun tämä kova onni tuli tunnetuksi, kävivät Jean ja Louis Cornbutte varastohuonetta tutkimassa, arviolta laskeaksensa kuinka paljon ruokavaroja vielä oli jälellä.
Kevättä ei käynyt odottaminen ennenkuin toukokuulla, eikä prikin käynyt ennen sitä aikaa talvimajoiltaan lähteminen. Oli siis viiden kuukauden talvi jäiden seassa vietettävä, jolla ajalla kahdellatoista hengellä piti olla ravintonsa. Tarkasti lasketeltua tuli Jean Cornbutte siihen päätökseen, että he voisivat tulla toimeen lähtöaikaan asti, jos kaikki pantiin puolelle ruokamäärälle. Välttämättömyys käski siis lintuja ajamaan, että ruokavarat niin paljon kuin mahdollista säästyisivät.
Pelvosta että tapahtuisi toinen tällainen onnettomuus, päätettiin ettei enää ruokavaroja säilöön kaivettaisi. Kaikki olivat prikissä säilytettävät. Matruusien yhteiseen huoneesen laitettiin makuupaikkoja vastatulleille. Turquiette, Gervique ja Gradlin olivat toverien poissa ollessa jystäneet portaat jäähän, joita myöten oli mukava astua kannelle.
XIII.
Molemmat kilpakosijat.
André Vaslingista oli tullut varsin hyvä ystävä molempain norjalaisten matruusien kanssa. Aupic oli niin ikään ruvennut tähän liittoon, joka tavallisesti oleskeli itsekseen, isosti paheksien kaikkia noita uusia hommia. Mutta Louis Cornbutte, jolle isä oli jättänyt päällikkyyden prikissä, ei tahtonutkaan kuulla puhuttavan mistään uppiniskaisuudesta, vaan antoi, vastoin Marian rukouksia, että menettelisi lempeydellä, ymmärtää, että vaati kuuliaisuutta kaikissa kohdin.
Yhtähyvin tapahtui muutamia päiviä sen perästä että molemmat norjalaiset hyökäsivät esiin ja valtasivat laatikollisen suolattua lihaa. Louis Cornbutte vaati laatikkoa hetikohta takaisin annettavaksi, mutta Aupic meni heidän puolelleen ja André Vasling antoi vielä päällisiksi ymmärtää, että säännöistä ruokavarain suhteen ei kävisikään kauemmin lukua pitäminen.
Ei ollut apua siitä että näille onnettomille selitettiin, sääntöjen olevan kaikkein hyväksi, sillä sen he tiesivät ja etsivät vaan tekosyytä kapinaan. Penellan kävi molempaa norjalaista kohti, jotka vetivät puukkonsa; mutta Misonnen ja Turquietten avulla onnistui hänen saada heiltä aseet ja ottaa lihalaatikko pois. Nähtyänsä ottelun kääntyvän tappioksi, André Vasling ja Aupic välttivät siihen sekautumasta. Mutta Louis Cornbutte vei perämiehen syrjään ja sanoi:
— André Vasling, te olette katala mieheksenne. Minä tunnen käytöksenne ja tiedän, mitä tarkoitatte, ja annan täten tietää, että, koska koko laivaväen onni on haltuuni uskottuna, minä aion paikalla syöstä kuolijaaksi jokaisen, joka sille turmiota hankkii.
— Louis Cornbutte, vastasi perämies, teillä on laillinen oikeus käyttää valtaanne, mutta muistakaa, että kuria ei enää olekaan täällä olemassa, ja että vaan väkevämpi tästälähtien säätää lakia.
Se nuori tyttö ei ollut koskaan vapissut pohjoisen meren karhuja, mutta hän säikähti tätä uhkausta, jonka aiheena hän oli, ja Louis Cornbutten pontevuus voi tuskin jälleen häntä rauhoittaa.
Huolimatta tästä sodanjulistuksesta nauttivat he atriansa yksin ajoin ja yhdessä. Ampumalla saivat he vielä jonkun vesilinnun tahi jäneksen, mutta lähestyvä kova pakkanen oli ennen pitkää tästä saantikeinosta lopun tekevä. Tämä pakkanen alkoi talvisen päivänseisauksen aikana joulukuun 22 päivänä, jolloin lämpömittari aleni 35 pykälään jäätökohdan alla. He tunsivat kipua korvissa, nenässä ja raajoissa, heidät tapasi kuolettava väsymys ynnä päänkivistys, ja hengitys kävi yhä työläämmäksi.
Tämmöisessä tilassa ei ollut heillä kauemmin halua lähteä otuksen ajoon tahi ryhtyä minkäänlaiseen ruumiinharjoitukseen. He istuivat kyyristyneinä kamiinin ympärillä, joka vaan tuiki vähän antoi heille lämmintä, ja niin pian kuin ulkoutuivat siitä vähäksikään aikaa, tunsivat he veren tuota pikaa jähmettyvän.
Jean Cornbutte tunsi terveytensä kovin tarmeutuneeksi eikä kyennyt enää hytistänsä liikkumaan. Keripukin enteet ilmaantuivat hänessä, ja jalkansa alkoivat peittyä valkoisilla pilkuilla. Maria voi hyvästi ja hoiteli sairaita laupiuden-sisaren intoisuudella. He siunailivatkin häntä sydäntensä pohjassa.
Tammikuun 1 päivä oli talven surullisimpia päiviä. Tuuli oli ankara ja pakkanen mahdoton kestää. Ulos ei saattanut mennä paleltumatta. Rohkeimpainkin täytyi pysyä kannella kävelemässä teltan suojassa. Jean Cornbutte, Gervique ja Gradlin eivät päässeet vuoteiltaan ylös. Molemmat norjalaiset, Aupic ja André Vasling, jotka pysyivät terveinä, loivat hurjia silmäyksiä kumppaliensa puoleen, joiden näkivät heikkonemistaan heikkonevan.
Louis Cornbutte käski Penellanin luoksensa ja kysyi missä polttopuuvarasto oli.
— Sydet ovat jo aikoja sitte loppuneet, vastasi Penellan, ja meidän täytyy kohta polttaa viimeiset puukappaleemme.
— Jos emme voi suojella itsiämme pakkaselta, niin olemme hukassa.
— Onpa vielä yksi keino, vastasi Penellan, ja se on että poltamme niin paljon kuin taidamme prikistämme, pastingista alkaen vesirajaan asti. Me saatamme kokonaankin hävittää ja rakentaa pienemmän aluksen sen sijaan.
— Se on viimeinen hätäkeino, vastasi Louis Cornbutte, ja jota ei käy toimeenpaneminen ennenkuin väkemme on tervehtynyt. Voimamme näetsen, sanoi hän matalalla äänellä, vähenevät, samalla kuin vihollistemme voimat näyttävät karttuvan. Se minusta on varsin kummallista.
— Se on tosi, sanoi Penellan, ja ilman meidän varovaisuutta, pitäessämme varaamme yötä ja päivää, kukapa tiesi mitä tapahtuisi.
— Ottakaamme kirveemme ja lähtekäämme saaliillemme, sanoi Louis
Cornbutte.
Pakkasesta huolimatta nousivat molemmat keulanpuoliselle pastingille ja hakkasivat sen verran puuta, mikä ei ollut aivan välttämättömästi tarpeellista aluksen kestäväisyyteen, ja palasivat sitte, tuoden muassaan nämä uudet varat. Kamiini lämmitettiin uudelleen ja yksi mies jäi estämään valkeata sammumasta.
Louis Cornbutte ja sen ystävät olivat nyt perin väsyneet. Heidän ei käynyt mitään vihollistensa haltuun uskominen. Kaikilla huoneellisilla tehtävillä rasitettuina kuin olivat tunsivat he voimansa kohta puuttuvan. Keripukki sai vallan Jean Cornbuttessa, jolla oli ylen ankarat tuskat. Tämä hirmuinen tauti alkoi myöskin hätyyttää Gerviquea ja Gradlinia. Ilman sitruuneitta, joita oli suuret varat, nämä onnettomat välttämättömästi olisivat kärsimisiinsä nääntyneet. Eikä tätä lääkettä säästettykään.
Mutta eräänä päivänä, se oli tammikuun 15 päivä, kun Louis Cornbutte meni varastohuoneesen sitruuneja noutamaan, näki hän hämmästyksekseen niiden laatikoiden, joissa niitä säilytettiin, kadonneen. Hän meni heti ylös Penellanille tätä uutta onnettomuutta ilmoittamaan. Varkaus oli tapahtunut ja varkaat olivat helpot arvata. Nyt ymmärsi Louis Cornbutte, mitenkä hänen vihollisensa olivat pysyneet niin terveinä. Hänen uskollisensa eivät nyt enää kyenneet ottamaan sitruuneja pois, joiden varassa kumminkin hänen ja hänen ystäväinsä henki oli. Ensi kerran vajosi hän synkeään toivottomuuteen.
XIV.
Hätä.
Tammikuun 20 päivänä tunsi enin osa näitä onnettomia itsensä kykenemättömäksi liikkumaan vuoteelta. Jokaisella oli, paitsi huopapeittoaan, puhvelinvuota suojana pakkasta vastaan; mutta heti kuin joku yritti nostamaan kättänsä peiton alta, tunsi hän siinä niin kovan kivun, että samassa sai vetäistä sen takaisin.
Sittekuin sillä välin Louis Cornbutte oli virittänyt valkean kamiinaan, nousivat myöskin Penellan, Misonne ja André Vasling jalkeilleen ja istuutuivat valkean ympärille. Penellan keitti kahvea, joka paluutti heihin vähän voimia, ja Mariakin tuli atriaan osalliseksi käymään.
Louis Cornbutte astui isänsä luokse, joka tuskin kykeni liikkumaan ja jonka jalat olivat taudista rampautuneet. Tämä merivanhus mumisi muutamia sanoja, jotka särkivät pojan sydäntä.
— Louis, sanoi hän, minä kuolen! Oi! mitkä tuskat minulla ovat!…
Auta minua!
Louis Cornbutte teki nyt lujan päätöksen. Hän meni perämiehen luokse, ja sanoi hänelle, vaivoin hilliten itsensä:
— Tiedättekö, missä sitruunit ovat, Vasling?
— Varastohuoneessa, luulen ma, vastasi Vasling, ei mistään muka milläänkään.
— Te tiedätte hyvin kyllä, ettei ne voi olla siellä, koska olette ne varastaneet.
— Te olette herra täällä, Louis Cornbutte, vastasi André Vasling pilkallisesti, ja saatatte sanoa ja tehdä mitä tahdotte.
— Laupiudesta, Vasling, isäni kuolee! Te voitte pelastaa hänen!
Sanokaa!
— Minulla ei ole mitään vastaamista, sanoi André Vasling.
— Katala! huudahti Penellan, puukko kädessä karaten perämiehen päälle.
— Auttakaa, toverit! huusi André Vasling, peräytyen.
Aupic ja molemmat norjalaiset matruusit hyppäsivät vuoteiltaan ja asettausivat hänen taaksensa. Misonne, Turquiette, Penellan ja Louis valmistausivat vastukseksi. Pierre Nouquet ja Gradlin, vaikka ylen kipeät, nousivat apuun hekin.
— Vielä olette meille liian väkevät, sanoi nyt André Vasling. Emme tappele muuten kuin täydellä varmuudella voitosta.
Merimiehet olivat niin heikot, etteivät uskaltaneet käydä noiden neljän katalain kimppuun, he kun, jos olisivat tapanneet, olisivat olleet hukassa.
— André Vasling, sanoi Louis Cornbutte raskaalla äänellä, jos isäni kuolee, niin sinä olet tappanut hänen, ja minä vannon että tapan sinun kuin koiran.
André Vasling ja sen salaliittolaiset vetäytyivät toiseen päähän ruomaa eivätkä mitään vastanneet.
Nyt kävi välttämättömäksi hankkia enemmän polttopuuta, ja huolimatta pakkasesta meni Louis Cornbutte kannelle ja alkoi hakata erästä osaa pastingista. Mutta hänen täytyi herjetä siitä neljännes-tunnin perästä, hän kun oli menehtyä pakkaseen. Sivu mennessään loi hän silmänsä lämpömittariin ja näki elävän hopean jähmettyneen. Pakkanen oli siis noussut yli 42 pykälän jäätökohdan alla.
26 päivänä tuuli siirtyi itäpohjoiseen, ja lämpömittari osoitti 35 pykälää. Jean Cornbutte teki loppuansa ja poikansa etsi turhaan välikappaletta hänen tuskainsa asettamiseksi. Mainittuna päivänä tuli hän kumminkin äkki-arvaamatta André Vaslingin päälle ja onnistui tempaisemaan häneltä yhden sitruunin, josta Vasling juuri oli rupeamallaan mehua imemään. Vasling ei edes huolinutkaan teeskennellä. Näyttipä niinkuin päinvastoin olisi odottanut tilaisuutta panna hankkeitaan alkuun.
Sitruunin mehu hiukan vahvisti Jean Cornbuttea, mutta hän tarvitsi, voidakseen olla jalkeilla, enemmän tätä lääkettä. Maria rukoili polvillaan André Vaslingia, saamatta kuitenkaan mitään vastausta, ja Penellan kuuli eräässä tilassa tuon katalan sanovan kumppaleillensa:
— Vanhus on hengenlähdössä! Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kohta eivät kykene mihinkään. Niiltä toisilta katoavat voimat päivä päivältä. Hetki lähestyy, jona heidän henkensä ovat meidän vallassamme.
Samaan aikaan päättivät Louis Cornbutte ja hänen toverinsa, etteivät kauemmin hukkaisi aikaa vaan käyttäisivät vielä jälellä olevia voimiansa. He päättivät ensi yönä tappaa nuo onnettomat, ettei sama kohtalo heitä itsiänsä tapaisi.
Lämpömäärä oli vähän ylennyt. Louis Cornbutte ryhtyi siihen vaaralliseen yritykseen, että meni ulos koettamaan saada ampua jotakin tuoretta.
Hän käveli, kuten arveli, noin kolmen peninkulman paikoille aluksesta, mutta sattui, täällä tavallisten kangastuksien eksyttämänä, ulkonemaan edemmä kuin oli aikonut. Se oli älyttömästi tehty, sillä vereksiä petoeläinten jälkiä näkyi lumessa. Louis Cornbutte ei kuitenkaan tahtonut palata tuomatta jotakin tuoretta lihaa muassaan, ja hän jatkoi siis kulkuaan, kunnes tunsi omituisen pyörrytyksen tykönänsä. Se oli niinsanottua lumihuimausta.
Valonheijastus otti hänen kohta niin kovaan, että hänestä oli niinkuin tuo valkoinen väri olisi tunkenut koko hänen olentonsa läpi, ja häntä alkoi inhoittaa ja kuvottaa. Silmänsä olivat verittyneet ja katsantonsa epävakainen. Hänestä oli niinkuin hän olisi mielensä menettävä. Huolimatta ottaa selkoa näistä vaarallisista oireista, jatkoi hän käyntiään ja sai linnun näkyviin, jonka sai ammutuksi. Mennäksensä otusta ottamaan, teki hän harppauksen eräältä jääkappaleelta, kuten arveli ainoastaan kahta jalkaa korkealta. Mutta sitäpä olikin kymmenen, ja hän sai sentähden aivan ankaran tuiskauksen. Nyt huimasi häntä vielä kovemmin, ja hän alkoi apua huutaa, ilman että oikeastaan tiesi mitä varten, hän kun ei ollut pudotessaan vahingoittunut. Jäsenensä sillä välin kangistuivat kylmästä, itsensä säilyttämisen vaisto pääsi taas vallalle ja hän kömpi työläästi jaloilleen.
Ei aikaakaan kun tunsi paistetun sianlihan käryn haistimiansa koskettavan. Koska tuuli oli siltä suunnalta, missä laiva oli, päätti hän hajun tulevan sieltä, vaikka ei voinut käsittää, mitä varten siellä niin vaaralliseen tekoon oli ruvettu. Ei mikään näetsen ollut enemmin omansa houkuttelemaan sinne saaliinhimoisia jääkarhuja.
Louis Cornbutte lähti siis jälleen prikiin päin astumaan, synkeissä aavistuksissa, jotka hänen ylen kiiboitetussa tilassaan kohta yltyivät kauhistukseksi. Hänestä oli kuin suunnattoman suuria röykköjä liikkuisi taivaanrannalla, ja häntä arvelutti, eikö jää järissyt hänen jalkainsa alla. Useita noita liikkuvia röykköjä näkyi aluksen ja hänen välillään, ja hänestä näytti niinkuin ne vyöryisivät aluksen kupeita vasten. Hän seisahtui niitä visummin tarkastelemaan, ja kauhistuksensa oli sanomaton, kun tunsi ne laumaksi mahdottoman suuria jääkarhuja.
Nämä elävät oli sinne houkutellut se paistin haju, minkä Louis Cornbutte vastikään oli tuntenut. Hän lymysi pienoisen töyryn taa ja näki petoja olevan kolme, jotka parastaikaa kapusivat niille jääjärkäleille, joiden takana La Jeune-Hardie oli.
Ei voinut hän mistään merkistä päättää, että vaara oli prikissä tietona, ja hirmuinen tuska kouristi hänen sydäntänsä. Miten puollustaa itsensä noita peljättäviä vihollisia vastaan? Kävisivätkö André Vasling ja sen kumppalit yhteen tuumaan muun miehistön kanssa tässä yhteisessä vaarassa? Kykenisivätkö Penellan ja ne toiset, puoleksi nälistyneet ja vilusta kangistuneet, vastustamaan noita huiman nälän häätämiä petoja? Vai tulisivatko he hätäytetyiksi ja ensi päällekarkauksessa rusennetuiksi?
Nämä ajatukset leimahtelivat tuota pikaa ristiin rastiin Louis Cornbutten aivoissa. Karhut olivat kavunneet jääjärkäleille ja kävivät nyt alukseen hyökäämään. Louis Cornbutte taisi nyt jättää piilopaikkansa ja kontaten pitkin jäätä, lähetä alusta. Kohta voi hän nähdä, kuinka nuo jättiläis-eläimet raastivat telttaa kynsillään rikki ja astuivat kannelle. Louis Cornbuttella pisti silmänräpäykseksi se ajatus päähän että pyssynlaukauksella varoittaisi tovereitansa; mutta jos ne ilman aseitta tulisivat esiin, ne välttämättömästi olisivat hukassa, eikä mistään näkynyt, että heillä oli tietoa tästä uhkaavasta vaarasta.
XV.
Jääkarhut.
Louis Cornbutten otuksen ajoon lähtiessä oli Penellan huolellisesti sulkenut kannen luukun ja sitte asettunut kamiinin eteen, jolla aikaa hauen toverinsa olivat turvautuneet vuoteisinsa, niissä vähänkään lämmitäksensä.
Kello oli silloin kuusi illalla ja Penellan oli iltaista laittamaan rupeamassa. Hän meni varastohuoneesen hakemaan joitakuita palasia suolattua lihaa, joista aikoi liottaa suolan pois kiehuvassa vedessä. Palattuansa näki hän André Vaslingin istuneen hänen paikalleen, sianlihaa paistinpannussa paistamaan.
— Minä istuin siinä ennen teitä, sanoi Penellan tuimasti. Miksi olette istuneet minun paikalleni?
— Samalla oikeudella kuin te vaaditte sitä takaisin, vastasi André
Vasling, minä tarvitsen paistaa iltaruokani.
— Te otatte tuossa paikassa sen pois, muuten kyllä näemme!
— Emme näe mitään, vastasi Vasling. Sianliha tulee paistetuksi tahtonette tahi ei!
— Ette ainakaan tule sitä maistamaan! karjasi Penellan, karaten André
Vaslingin päälle, joka sieppasi puukkonsa, huutaen:
— Tänne, norjalaiset! tänne Aupic!
Nämä olivat silmänräpäyksessä jaloillaan, pistooleilla ja puukoilla varustettuina. Tappeluun oltiin valmiit.
Penellan otteli André Vaslingin kanssa, joka uskottavasti jo edeltäkäsin oli valinnut hänen vastustajakseen, koska kumppalit hetikohta karkasivat Misonnen, Turquietten ja Pierre Nouquet'in vuoteille. Tämä viimeksi mainittu, aseetonna ja taudin painuttama, oli kokonaan jätettynä Hermingin julmuuden valtoihin. Misonne nousi hetikohta vuoteeltaan, kaappasi piilukirveen ja hyökäsi Aupic'ia kohti. Turquiette ja norjalainen Jocki painivat vihan vimmoissa. Gervique ja Gradlin, kovissa tuskissaan, eivät edes tietäneetkään mitä ympärillä tapahtui.
Pierre Nouquet sai puukonpiston kylkeensä ja vaipui lattiaan, ja
Herming kääntyi nyt Penellania kohti, joka oli hurjassa ottelussa André
Vaslingin kanssa, joka oli molemmin käsin kaapannut häntä vyötäisistä.
Jo tappelun alussa oli paistinpannu kaadettu tulelle, niin että rasva valui hiilille ja ilma täyttyi väkevällä käryllä. Maria tuli hytistään ja syöksi tuskallisella huudolla sen vuoteen luokse, jolla vanha Jean Cornbutte makasi kuoleman kielissä.
André Vasling, joka ei ollut niin sukkela kuin Penellan, tunsi kohta, kuinka tämä lipui hänen käsistään. He olivat toisiaan liian liketysten voidaksensa käyttää aseitaan. Kun siis Vasling havaitsi Hermingin, huusi hän:
— Auta! Herming!
— Auta! Misonne! huusi Penellan vuorollaan.
Mutta Misonne vyörähti maahan Aupic'in kanssa, joka koetti pistää häntä puukollaan läpi. Timmermannin piilu ei juuri ollut sovelias puollustus-ase, se kun oli vaikea käytellä, ja hänellä oli täysin tekemistä niiden puukonpistojen väistelemisestä, joita Aupic häneen tarkoitti.
Verta vuosi sillä välin, kiljunaa ja melua oli. Jocki, joka oli mies tavallista vahvempi, oli paiskannut Turquietten maahan ja pistänyt häntä puukolla olkaan. Turquiette koetti saada norjalaisen vyöhön pistettyä pistoolia käsiinsä, mutta tämä piti häntä kuin ruuvipenkkiin rutistettuna, niin ettei hän voinut vähintäkään liikkua.
Hermingin rientäessä André Vaslingin avuksi, oli Penellan häätänyt Vaslingin eräälle laipiossa keulan puolella olevalle ovelle. Juuri kun Herming aikoi sysätä puukon bretagnelaisen olkain väliin, paiskasi tämä ripeällä liikahuksella hänen maahan. Ponnistus, minkä tämä vaati, teki, eitä André Vasling sai oikean kätensä irti Penellanilta; mutta ovi, jota vasten he kaikella painollaan nojasivat, antoi myöten ja André Vasling kaatui selälleen.
Samassa kuului hirmuinen ärjähys, ja julman iso karhu näkyi portailla. André Vasling oli ensimäinen, joka sen näki, ei neljää jalkaa edempänä itsestään. Samassa silmänräpäyksessä kuului laukaus, ja karhu, haavoitettuna tahi peljästyneenä, koetti päästä tiehensä. André Vasling, joka taas oli päässyt jaloilleen, jätti nyt Penellanin ja riensi petoa takaa ajamaan.
Penellan katsahti ympärilleen. Misonne ja Turquiette makasivat käsistä ja jaloista sidottuna, turhaan koettaen murtaa kahleitaan. Penellan riensi heitä auttamaan, mutta molemmat norjalaiset ja Aupic ylivoimallaan voittivat hänen. Loppuneilla voimillaan ei hän voinut vastustaa noita kolmea miestä, jotka jo alusta alkaen estivät hänen mitenkään liikahtamasta. Vaslingin huudolla riensivät he toki kannelle, luullen Vaslingin olevan ottelussa Louis Cornbutten kanssa.
Siellä olikin ottelu, mutta André Vaslingin ja jääkarhun välillä, jolle hän jo oli antanut kaksi tikaripistoa. Peto pieksi ilmaa peljättävillä kämmenillään, koettaen tavata André Vaslingia, joka nojasi pastinkia vasten. Tämä näytti olevan auttamattomasti hukassa, kun samassa toinen laukaus pamahti. Karhu tuupertui. André Vasling kohautti päätänsä ja näki Louis Cornbutten keulamaston vantissa pyssy kädessä. Viha oli kiitollisuutta väkevämpi André Vaslingin sydämessä; mutta ennenkuin kävi sitä tyydyttämään, loi hän silmänsä ympärilleen. Aupic oli saanut päänsä muserretuksi karhun kämmenellä ja makasi kannella hengettömänä. Jocki nähtiin kirves kädessä töin tuskin väistelevän toisen karhun puustia, saman karhun joka vastikään oli tappanut Aupic'in. Peto oli saanut kaksi tikarihaavaa, mutta tappeli yhtähyvin vihaisesti. Kolmas karhu riensi keulan puoleen.
André Vasling kiirehti Hermingin kanssa Jockia auttamaan. Mutta karhu oli saanut sen kämmentensä väliin, ja kun eläin kaatui André Vaslingin ja Hermingin iskuista sekä parista likeltä ammutusta laukauksesta, piteli se vaan kuollutta ruumista kämmentensä välissä.
— Meitä on nyt ainoastaan kaksi, sanoi André Vasling, synkeästi ja hurjasti katsahdellen; mutta jos allepäin sorrumme, niin se tulee verta maksamaan.
Herming latasi pistoolinsa, mitään vastaamatta. Ennen kaikkea oli päästävä tuosta kolmannesta karhusta. André Vasling katsahti keulan puoleen, mutta ensin ei voinutkaan keksiä sitä; vaan kohta havaitsi hän pedon, joka nyt kapusi vantissa Louis Cornbuttea kiini saadakseen. André Vasling laski karhua kohti tähtäämänsä kiväärin alas, ja hurja ilahus kuvastui hänen silmiinsä.
— Ah! huudahti hän, sinäpä kostat puolestani.
Louis Cornbutte oli sillä aikaa paennut märssysaalinkiin. Karhu oli vaan kuuden jalan päässä Louisista, ja tämä tähtäsi kiväärillään pedon sydämeen.
André Vasling kohdaltaan hankkiutui ampumaan Louis'ia, jos karhu kaatuisi.
Louis Cornbutte ampui, mutta karhuun ei näyttänytkään käyneen, sillä se kavahti yhdellä ainoalla hypyllä märssyyn. Koko masto tutisi.
André Vasling kiljahti ilosta.
— Herming! huusi hän norjalaiselle matruusille. Mene Mariaa hakemaan!
Tuo tänne morsiameni!
Herming astui rappusia alas ruomaan.
Sillä aikaa oli tuo raivoinen peto karannut Louis Cornbuttea kohti, joka etsi suojaa maston takana; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin karhu nosti suunnattoman kämmenensä hänen päätänsä murskatakseen, tarttui Louis Cornbutte parluunaan ja laski itsensä kannelle, vaikka ei ilman vaaratta, kun puolivälillä kuuli luodin vingahtavan juuri päänsä ohite. André Vasling oli ampunut häntä, vaikka ei ollut osannut. Nämä molemmat riitaveljet seisoivat nyt vastatusten, puukot valmiina.
Ottelu nähtävästi tuli olemaan ratkaiseva. Kostonsa täysin määrin tyydyttääksensä oli André Vasling tahtonut antaa Marian nähdä sulhaisensa kuoleman, mutta oli siten jäänyt ilman Hermingin avutta eikä tainnut siis nyt luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä.
Louis Cornbutte ja André Vasling tarttuivat toisiaan kauluksiin ja pitivät kiini, ettei kumpikaan pakoon pääsisi. Jompikumpi oli henkensä heittävä. He tähtäsivät toisilleen ankaroita iskuja, jotka vaan puolittain väistettiin, ja kohta vuosi verta kummastakin vastuspuolesta. André Vasling koki saada oikeata käsivarttaan vastustajansa kaulan ympärille, saadaksensa hänet maahan kaadetuksi. Louis Cornbutte tiesi, että joka vaan kaatui oli hukassa, ja ennätti hänen sentähden, tarttumalla häneen molemmin käsin, mutta siinä liikahuksessa kadotti hän puukkonsa.
Hirmuisia huutoja tunki samassa hänen korviinsa. Ne tulivat Marialta, jota Herming parastaikaa laahasi kannelle. Louis Cornbutten sydän täyttyi raivolla; hän ponnisti viimeiset voimansa koukistaaksensa vastustajansa selän; mutta samassa silmänräpäyksessä tunsivat he molemmat itsensä väkevään syliin suljetuiksi.
Karhu oli kavunnut märssystä alas ja karannut taistelevain päälle
André Vasling oli likempänä karhun ruumista. Louis Cornbutte, joka oli ulompana, tunsi pedon kyntten uppoavan lihaksiinsa. Karhu piti heitä kumpaakin tiukasti syliinsä suljettuina.
— Auta, Herming! huusi Vasling.
— Tänne, Penellan! huusi Louis Cornbutte.
Askelia kuului portailla. Penellan läheni, viritti pistoolinsa ja laukaisi sen karhun korvaan. Se päästi hirvittävän ärjäyksen. Tuska sai sen silmänräpäykseksi laukaisemaan käpälänsä, ja Louis Cornbutte kaatui voimatonna kannelle; mutta karhu likisti kuoleman tuskissa vielä kerran kämmenensä yhteen ja kaatui André Vasling sylissä, kaatuessaan musertaen tämän onnettoman.
Penellan riensi Louis Cornbutten avuksi. Ei mikään vaarallinen haava uhannut hänen henkeänsä; hän oli vaan silmänräpäykseksi mennyt tainnuksiin.
— Maria! sanoi hän, aukaisten silmänsä.
— Pelastunut! vastasi Penellan. Herming makaa tuolla tikarihaava rinnassa.
— Entä karhut…?
— Hengettöminä, Louis, niinkuin vihollisemmekin. Mutta ilman noitta pedoitta olisimme hukassa. Niiden saatetaan tosiaankin sanoa tulleen avuksemme. Kiittäkäämme siitä Jumalata!
Louis Cornbutte ja Penellan menivät ruomaan ja Maria vaipui heidän syliinsä.
XVI. Loppu.
Siteistään irroitetut Misonne ja Turquiette veivät kuolinhaavan saaneen Hermingin vuoteesen. Tämä onneton oli jo kuolonkamppauksessa, ja nuo molemmat merimiehet hoitelivat Pierre Nouquet'ia, jonka haava onneksi ei ollut sen vaarallisempi.
Mutta kova puusti oli kohdannut Louis Cornbuttea. Isässään ei havaittu minkäänlaista hengen merkkiä. Oliko hän kuollut mielihaikeissaan siitä että poikansa oli vihollistensa valloissa? Vai oliko hän menehtynyt tuon hirmuisen metelin vuoksi? Sitä ei tiedetä. Mutta tämä taudilla ja murheilla kovasti koeteltu vanhus oli herjennyt elämästä.
Tästä odottamattomasta puustista vajosivat Louis Cornbutte ja Maria haikeaan toivottomuuteen ja he polvistuivat vainajan vuoteen viereen, itkien ja lähetellen rukouksia taivaasen hänen sielunsa edestä.
Penellan, Misonne ja Turquiette jättivät heidät itsekseen ja nousivat kannelle. Ne kolme karhua kannettiin esille keulan puoleen. Penellan päätti ottaa talteen niiden taljat, joista voi olla iso hyöty, mutta ei hän laisinkaan ajatellut käyttää niiden lihaa. Ilmankin oli ravintoa tarvitsevain lukumäärä nyt melkeästi vähennyt. André Vaslingin, Aupic'in ja Jockin ruumiit viskattiin rannalle tehtyyn hautaan. Niiden lisäksi tuli vielä Hermingin ruumis. Tämä norjalainen kuoli yöllä, tuntematta omantunnon nuhteita, ja raivon vaahto huulillansa.