Kuusi miestä ryömi esiin, laahaten säkkejä perässään, ja he pääsivät ensi törmälle, johon Fieandt itse kuulasateesta huolimatta oli pysähtynyt. Mutta kun oli astuttava kallion kulmalle, joka oli aivan suojatta ja rantaan päin kalteva, joten nekin kuulat, jotka sattuivat alemma, ponnahtivat siitä ylitse, silloin epäilivät miehet. Se yritys oli jo ennen vienyt neljä miestä ja kuitenkin oli täytynyt luopua siitä.
— Eteenpäin pusseinenne, tai vie teidät perkele, karjaisi päällikkö sivaltaen erästä uppiniskaista miekan lappeella selkään ja astuen itse muutaman askeleen edellä, näyttääkseen heille tietä.
Vihollinen oli sillä välin sytyttänyt muurille pikivanteita ja saattoi niiden valossa jokseenkin tarkkaan seurata kaikkia liikuntoja vastaisella rannalla. Ampuminen kiihtyi kahta vertaa kovemmaksi, kuulat repivät kolme miestä palasiksi, toiset pakenivat, ja Fieandt itse vetäytyi hiljalleen viimeisenä tappotantereelta.
Se suututti häntä.
— Eikö ole Savossa ainoatakaan pahusta, joka saattaisi tukkia suun noilta kaalinsyöjiltä? huusi hän.
— Jos saan neljä miestä, koetan aivan tuosta oikealta, vastasi pieni, hoikka kersantti, tullen esiin joukosta.
— Ettekö häpeä, vanhat roikaleet, antaa poikien noin tehdä pilkkaa itsestänne? Kuka sinä olet, enhän minä ole sinua ennen nähnyt?
— Kersantti Croneld, määrätty palvelukseen ensimmäiseen komppaniaan.
— No koeta, hiiden nulikka, saatko ketään kanssasi. Maltas…
Majurinko poika?
— Niin, herra kapteeni.
— Minä olen oppinut isältäsi kiroilemaan. Mutta häneltä olen myöskin oppinut seisomaan hämmästymättä vaikka perhanan isoäidin edessä… Jumala sinua siunatkoon, poika. Mene!
Lennartin valitsema paikka oli yhtä korkealla, mutta vielä aukeampi ja kaksikymmentä askelta lähempänä rantaa; sitä olikin ensin aiottu patterin paikaksi, mutta se oli sitten hylätty, koska se oli liian vaaranalainen. Sen, joka tuohon paikkaan pyrki, täytyi kulkea aukean kallion yli, mikä tuskin saattoi käydä vihollisten näkemättä. Sitä vastoin oli siinä se suuri etu, että täällä raunioissa oli suuri joukko irtonaisia kiviä, joita voitiin kohottaa varustuksiksi tai vallintapaisiksi.
Lennart sai neljä miestä, käski heidän panna pois hattunsa ja vetää harmaat sotaviitat korviin ja siten aivan hiljaa ryömiä yhdessä määräpaikalle. Koe onnistui paremmin kuin oli saatettu toivoakaan. Entisellä paikalla tehdyn valehyökkäyksen harhaanjohtamina venäläiset kohdistivat kaiken tarkkuutensa siihen eivätkä huomanneet kallionkarvaisiin viittoihin pukeutuneita uusia vapaaehtoisia, ennenkuin he jo olivat ehtineet kyhätä vallituksen, joka oli kylliksi luja suojelemaan heitä ensi iskusta. Kun muut jääkärit näkivät yrityksen onnistuvan, alkoi heitä yhä useampia hiipiä sinne samalla tavoin yksitellen. Hiekkasäkkejä ja risukimppuja pujautettiin sinne uuden kivimuurin suojaksi. Rotkosta löydettiin multaa ja sitä käytettiin samaan tarkoitukseen; kannot ja juuret, sammaleet ja katajapensaat, kaikki kelpasivat, ja sillä aikaa vihollinen ampui koivunrisuja, joita Fieandt puetti jääkäritakkeihin ja joita miehet ryömien työnsivät seipäillä edellänsä ensimmäiselle, yhä vieläkin venäläisten ampumatauluna olevalle kallionkielekkeelle. Yleinen riemu syntyi, kun tuontuostakin nähtiin jonkin koivunoksan tupsahtavan nurin ampumisesta.
— Ampukaa hiljaa, hyvät herrat! Varokaa kylpyvastojamme! huusivat jääkärit.
Vähitellen valkeni kesäaamu, ja silloin vihollinen huomasi ihmeekseen pienen varustuksen kallion harjalla, vähän matkaa oikealle edellisestä paikasta. Heti alkoi linnan tykistö jyristä sitä kohti kahta kiivaammin, mutta liian myöhään. Häthätää kyhätty muuri kesti kuulien tuiskeen, joista useimmat olivat kaksitoista- tai kuusitoista-naulaisia, eikä kestänyt kuin kotvan aikaa, ennenkuin nuo kaksi kolmenaulaista ruotsalaista tykkiä alkoivat rivakasti vastata. Harjun takana seisovien jääkärien iloinen eläköönhuuto yhtyi vastaukseen, ja aamuaurinko nousi valaisemaan vilkkainta ja hilpeintä sotakarkeloa, mitä siihen asti koko pitkän ja ikävän saartamisen aikana oli käyty Savonlinnan lähistöllä.
Fieandt ei ollut voinut olla löntystämättä itsekin varustukseen ollakseen läheltä johtamassa patterin säännöllistä rakentamista. Ilokseen hän sai tähdätä ensimmäisen tykin ja nähdä, miten hänen kuulansa tuolta korkealta paikalta ammuttuna lensi linnan muurin sisäpuolelle, kaatoi tykkimiehen ja räiskähti sivurakennuksen seinään, jota savuavan piipun vuoksi luultiin linnan päällikön ruokakeittiöksi.
— Ähäh! — huudahti hän jörömäisesti naurahtaen, mikä ei tapahtunut muissa kuin juhlatiloissa — nyt me kyllä suolaamme turkkilaisen hapankaalin!
Samassa hän huomasi Lennart Croneldin, joka seisoi ampumareiän vieressä, tomuisena ja poroisena patterityöstä.
— Ohoh — sanoi hän hyväntahtoisesti suutaan viuristaen — kuka sen vietävä on sinut, poika, opettanut ryömimään tarkoituksesi perille?
— Osaan minä seisoakin, kun tarvitaan, herra kapteeni! vastasi nuorukainen, oikaisten itseään käsi otsalla.
— Vaiti, mies! Niinkuin en olisi nähnyt, että olet isäsi poika! vastasi päällikkö.
Mutta Lennart ei vielä tuntenut miestä eikä ollut vielä oppinut ymmärtämään leikkiä. Heti kun Fieandt käänsi hänelle selkänsä, juoksi hän jääkärien luo mäen taa ja toi sieltä lipun, jota hän alkoi hyvin huolellisesti pystyttää muurin ylimmäiselle harjalle kivien ja mullan väliin. Juuri silloin sateli vihollisten luoteja sakeimmin patterin ympärille, ja ne paukuttelivat kuin väkivasarat sen laitaa, tekemättä kuitenkaan siihen juuri mitään jälkeä.
— Mitä nyt, lurjus? Korjaa heti luusi sieltä alas, taikka minä, tuhat tulimmaista sarvipäätä, opetan sinulle tapoja! ärjäisi tuikea kapteeni äkkipäätä kiivaammin suutahtaen kuin hänen muuten moneen aikaan oli nähty tulistuvan.
Lennart Croneld totteli, mutta hitaasti ja ensin vielä kerran aivan suorana asetuttuaan linnan kuusitoistanaulaisten ampumatauluksi. Hän oli vaiti, mutta hänen katseensa sanoi samaa kuin äsken hänen sanansa: kun tarvitaan, herra kapteeni, osaan minä seisoakin!
— Ellei sinun isäsi olisi opettanut minulle ihmistapoja, niin auttaisin totisesti sinua takkisi selkäpuolen tomuttamisessa, tiuskaisi uudestaan esimies kiukuissaan. — Kun pääsemme tulesta, menet sinä paikalla kolmeksi päiväksi arestiin. Kyllä minä opetan sinut, junkkari, käskemättä panemaan alttiiksi kuninkaan sukkelimman pojan hengen. Mene! Vänrikki Ros saa komentaa patteria ja luutnantti Törning laittautua kolmenkymmenen miehen kera tuonne mäelle, jos hapankaali nousisi liiaksi turkkilaisen päähän.
Niin sanoen palasi Fieandt metsämäelle kersantin seuraamana, joka ei oikein tiennyt, tuliko hänen iloita ylistyksiään harvoin tuhlailevan sotilaan epäsuorasta kiitoksesta, vaiko suuttua rangaistuksesta, hänen mielestään sitä kohtuuttomammasta, kun hänen ensimmäiset opinnäytteensä olivat hyvin onnistuneet. Nuo ajatukset katosivat kuitenkin pian luonnollisen uteliaisuuden tieltä, kun hän harjun takaa näki ylhäisemmän upseerin, joka oli äsken saapunut veneellä kaupungista, luultavasti tiedustelemaan patterin menestystä ja tavattoman vilkkaasti ja väsymättömästi kestäneen tykkitulen tuloksia.
Upseeri — tuskin neljääkymmentä vuotta vanhempi herra, joka ryhdiltään oli ylevän sotainen ja rohkea, mutta jonka kasvonpiirteet kuitenkin olivat niin älykkäät ja henkevät, ettei Lennart ennen ollut nähnyt muuta kuin yhdellä ainoalla miehellä yhtä puhuvan, vilkkaan ja ilmeikkään katseen, nimittäin kuninkaalla itsellään — oli silloinen mainio eversti ja Karjalan rakuunoiden päällikkö, joka sittemmin pääsi sotamarskiksi, kreivi Curt Bogislaus von Stedingk, eräs niitä harvoja kuolevaisia, joille onni oli tuhlannut kaikki lahjansa, luonto kaikki antimensa, sydän ja nero kaikki parhaimmat ominaisuutensa. Hän oli samalla kertaa sotilas ja valtiomies, hovimies ja tiedemies, koko maailman ja isänmaan ystävä, ja hänessä yhtyi siten kaikki, mitä hänen aikakaudessaan oli loistavinta, eivätkä ajan tummat varjotkaan häntä tuntuvasti himmentäneet. Ollen vakavampi ja syvällisempi kuin Kaarlo Kustaa Tessin, monipuolisempi, ylevämielisempi kuin Aksel Fersen, joita ennen häntä pidettiin ruotsalaisen ylimyskunnan kirkkaimpina tähtinä, pääsi Curt von Stedingk huomattavaan asemaan Kustaa III:n loistavalla aikakaudella. Mutta vaikka Stedingkin kuninkaallinen ystävä oli samanikäinen kuin hän, oli edellisen päivä jo vuonna 1788 laskemaisillaan, kun von Stedingk ei vielä ollut puolivälissäkään pitkää, koetuksista rikasta elämäänsä, joka vaihtuen, mutta himmenemättömänä kesti vielä lähes puoli vuosisataa kauemmaksi, kolmen seuraavan kuninkaan ajan, kunnes se sammui keskelle uusia sukupolvia, joista Kustaa III oli melkein vain jonkinmoinen Baldertaru — satu muinaisesta auringosta.
Fieandt ilmoitti everstille asiain menon. Kun nuo kaksi herraa puhuivat keskenään, oli se katsomisen arvoista — maailmanmies, joka oli kasvanut kuningatar Maria Antoinetten lähimmässä hoviseurassa Versaillessa, ja rinnalla takkukarvainen Savon metsien karhu. Mutta niin tuntuva, niin vaikuttava, ja toisaalta niin vähän pöyhkeilevä oli Stedingkin etevämmyys, että siitä ikäänkuin säteili jonkinlainen kiilto ja jalous itse Fieandtinkin parrakkaille poskille ja harvoin harjatulle sarkatakille. Kiroukset hävisivät itsestään, haukkumasanat muuttuivat jonkinlaiseksi jääkärien osoittaman urhoollisuuden kuivaksi kiitokseksi ja koko kapteenin käytös tuli tavallaan sivistyneeksi, mikä oli hyvin outoa niistä, jotka joka päivä kuulivat hänen omalla tavallaan mörisevän, sillä miestensä edessä katsoi hän liiaksi vaivaksi pidättää luontaista hillitsemättömyyttään.
Suulliseen kertomukseen pujahti pari sanaa kersantti Croneldistakin. Se nimi näkyi herättävän everstin huomiota. Hän rypisti otsaansa, kutsutti nuorukaisen luokseen ja silmäili häntä terävästi.
— Oletko sinä kala vai lintu, sanopas? kysyi hän.
Lennart oli seisonut Kustaa III:n edessä, mutta Stedingkin katsetta ja kysymystä oli miltei vaikeampi kestää. Hän punastui hieman, mutta katsoi everstiä silmiin ja oli vaiti.
— Tuolla rannalla näkyy riippuvan yksi sotilastakeistanne lehvällä. Mene noutamaan se tänne; meillä on niukalti vaatekappaleita, eikä saa tuhlata kruunun pukineita.
Lennart totteli, ääneti kuin ennenkin, ja astui vakavin askelin osoitetulle paikalle, jossa oli yöllä kaatunut seitsemän miestä ja joka päivänvalossa oli vielä alttiimpi vihollisten luodeille. Venäläiset olivat nyt asettaneet muurille pyssymiehiäkin, ja ne alkoivat heti, kun näkivät pienen jääkärin, ampua vilkkaasti kivääreillänsä, laukaisten, patterista suutuksissaan silloin tällöin jonkin tykinkin.
Lennart meni lehvän luo, joka oli liukunut alas rinnettä myöten, irroitti siitä puvun kuulain viuhinassa ja palasi sitten vahingoittumattomana, pikemmin hiljentäen kuin kiiruhtaen askeleitaan. Everstin luo tultuaan hän laski rikki ammutun puvun maahan ja odotti uusia käskyjä.
— Sinulla näkyy olevan hyvä omatunto, sanoi eversti hiukan leppeämmin kuin ensin. — Ei mennä tuolla tavoin kuulasateeseen, jos on mieli pettää kuningasta.
Lennart oli yhä vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.
— Seuraa minua, sanoi Stedingk.
— Minun on käsketty mennä arestiin kolmeksi vuorokaudeksi, herra eversti.
— Arestiinko? Ja mistä syystä?
Fieandt kertoi, miksi hän oli katsonut tarpeelliseksi kurittaa nuorukaista, vähän hämillään siitä aivan vastakkaisesta käskystä, minkä eversti juuri oli antanut hänen suojatilleen.
Stedingk hymyili.
— Kapteeni Fieandtin käskyä tulee noudattaa, virkkoi hän. Mutta kuitenkin saat seurata minua kaupunkiin. Minulla on hiukan sanottavaa sinulle, nuori herraseni.
Nähtyään patterin olevan kelvollisessa kunnossa ja kykenevän vastaamaan vihollisten tuleen eversti palasi veneellä kiertotietä kaupunkiin. Kersantti Croneld oli hänen mukanaan ja hänet vietiin, heidän saavuttuaan perille, päämajaan, entiseen kauppiaantaloon, jonka katon vihollisen kuulat kuitenkin olivat suurimmaksi osaksi särkeneet. Siellä eversti näki hyväksi jossakin määrin tutkistella seuralaistaan, aluksi hänen sukuansa ja elämänsä vaiheita.
— Minä tiedän — jatkoi päällikkö — että isäsi on suora sotilas ja kunnon kuningasmielinen. Toivoisin vain saattavani sanoa samaa veljestäsi, kapteeni Detlof Croneldista, joka palvelee uusmaalaisjoukossa. Mitä sinä arvelet siitä?
— Jos veljelläni on toiset mielipiteet, niin saatan vain sanoa, etteivät ne ole minun, vastasi Lennart ujostelematta.
— Sinun ikäisilläsi ei ole mitään mielipiteitä, silloin syöksytään sokeasti toisten mukana, oikaisi eversti. Sinä olet käynyt veljesi koulua, ja hän taas on Sprengtportenin parhaita oppilaita.
— Olen lukenut suuretiedettä ja opetellut rintamapalvelusta Viaporissa; mutta muuten olen käynyt isäni koulua, ja siinä olen oppinut, että Sprengtporten on valtionkavaltaja.
— Hyvä. Oletko oppinut samaa äidiltäsikin?
— Minun äitini on kuollut, vastasi nuorukainen rohkeasti.
— Hyvä, ystäväni, en tahdo loukata luonnollisia tunteitasi. Mutta katsos, minkä tähden katsoin tarpeelliseksi hankkia tietoja sinusta ja käytöksestäsi. Mitä arvelet tästä nimettömästä kirjeestä, jonka sain eilen illalla samalla lailla kuin jo monta muutakin ennen? Toisin sanoen, se oli kiinnitetty neulalla asuntoni portaisiin.
Niin sanoen hän ojensi Lennartille sievän ranskankielisen kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:
"Hyvä herra, teitä koetetaan pettää ja teidän töitänne koetetaan vakoilla. Epäilkää jokaista, joka lähestyy teitä teeskennellyn yksinkertaisena tai lapsellisen avomielisenä. Epäilkää etenkin erästä nuorta miestä, joka nimittää itseään kersantti Croneldiksi ja jossa vilpittömän näköisen kuoren alla piilee hänen ikäiselleen harvinainen kavaluus. Hänet ovat viholliset vartavasten lähettäneet ilmoittamaan kaikki teidän yrityksenne, ja te teette siis viisaasti, jos lähetätte heti hänet tarkasti vartioituna johonkin kaukaiseen paikkaan, mistä hän ei voi vahingoittaa teitä. Ottakaa tämä neuvo
totiselta ystävältä."
Lennart antoi kirjeen takaisin. Hän luuli tuntevansa käsialan, jonka hän jonkin kerran oli nähnyt, vaikka harvoin ja sattumalta, kun monet eivät tienneet sen käden osaavankaan kirjoittaa. Käsiala oli Paraskoven, hänen emintimänsä venäläisen kamarineitsyen, jota hän jo kauan oli epäillyt äitipuolensa salaiseksi kirjuriksi. Hän vältti kuitenkin ilmaista epäluuloaan.
— Minä luulen — sanoi hän — ettei mikään todellinen ystävä ole kirjoittanut sitä, vaan joku salainen vihollinen.
— Niin minäkin, vastasi eversti. Mutta jokin syy täytyy olla, minkä tähden niin nuoren ja, anteeksi, niin vähäpätöisen henkilön kuin sinun osaksesi on tullut tällainen huomio. Mitä arvelet siitä?
— Kenties minä tiedän hiukan enemmän kuin muut niistä suunnitelmista, joita salaa laaditaan valtakunnan turmioksi, ja sentähden on tahdottu saattaa minut epäluulonalaiseksi, virkkoi Lennart, ollen ehkä hieman lapsellisesti hyvillään siitä, ettei ollutkaan aivan niin mitätön henkilö kuin eversti luuli.
— Mitä, ystäväiseni? Puhu vapaasti. Kerro minulle suoraan, mitä tiedät salaliitosta, jonka vyyhtien näen päivä päivältä yhä enemmän kietoutuvan ympärillemme, mutta jonka johtolangat vielä pysyvät pimeässä, ei tiedetä missä. Sinä olet nuori ja rohkea, sinussa on jotakin jaloa, quelque chose de gentilhomme, mikä sanoo minulle, että sinä arvelematta olet täyttävä velvollisuutesi. Ja kun puhut minulle, tiedät puhuvasi kuninkaan korvaan.
— Salliiko herra eversti minun jättää mainitsematta muutamia nimiä ja antaako herra eversti kunniasanansa, ettei niitä henkilöitä, jos nimet arvattaisiinkin, saateta mihinkään henkilökohtaisiin ikävyyksiin, vaan että heitä kohdellaan niin säälivästi kuin suinkin on mahdollista isänmaan parasta loukkaamatta?
— Voilà pourtant des conditions, mon ami! Mitä nyt? Ehtoja? Kaupitteletko velvollisuuttasi?
— Anteeksi; petos on niin vähän minun mieleistäni, etten tahdo pettää edes kuninkaan vihollisia. Minä en ole mikään ilmiantaja, herra eversti. Ellen edeltäkäsin saa pyytämääni lupausta, annan ennen hakata itseni palasiksi kuin ilmaisen mitään, mikä voisi saattaa eräät henkilöt tukalaan asemaan…
— No niin, eihän minulla ole mitään syytä evätä pyyntöäsi; paitsi siinä tapauksessa, että valtakunnan etu tekee kovuuden aivan välttämättömäksi.
— Siinä tapauksessa on raja lähellä, tarvitaan viittaus vain, niin nuo henkilöt ovat turvassa. Salliiko herra eversti välttämättömyyden vaatiessa minun antaa semmoisen viittauksen?
— Sinäpä hierot kovasti kauppaa, vaikka sanottavasi ei liene paljonkaan arvoista. Eh bien, olkoon menneeksi, minä pyydän kuninkaalliselta majesteetilta suostumusta siihen; muuta en voi luvata. Onko sinulla vielä ehtoja? Pyydätkö ehkä vielä upseerinvaltakirjaa taskuusi.
— Semmoisen kysymyksen jälkeen ei minulla ole mitään sanottavaa herra everstille. Kiitän muistutuksesta. Se on oikea, ja minä olen vaiti.
— Hyvä, nuori ystäväni. Très bien. Niin tulee sotamiehen vastata. Mutta usko minua, minä en ole tahtonut loukata kunniantuntoasi. Minä pidän arvossa sinun herkkätuntoisuuttasi ja ymmärrän täydellisesti vaikuttimesi. Siis, assez de querelles.[16]. Sinä saatat puhua pelkäämättä, että sinun tarvitsisi hävetä sitä.
— Siinä ei vielä kyllin, herra eversti. Muut saattaisivat ajatella tavalla, jota herra eversti ei hyväksy. Minun täytyy nyt asettaa vielä yksi ehto.
— Vieläkö yksi? Anna kuulua!
— Että minua ei nimitetä upseeriksi, ennenkuin sota on loppunut, tai ennenkuin ne henkilöt, joita saatan loukata, itse pyytävät sitä, siinä tapauksessa, että ansaitsisin jonkinmoisen päällikön aseman.
— Mutta ajattele, mitä pyydät! Nuorena, urhoollisena ja urotöitä himoitsevana tahdot tuomita itsesi alhaiseen ja huomaamattomaan paikkaan, jossa päästät käsistäsi kenties ainiaaksi palaamattoman tilaisuuden, tilaisuuden loistavaan uraan. Usko minua, nuori ystäväni! Olen matkustanut yli valtameren, olen Amerikan polttavan auringon alla, kuudensadan penikulman päässä isänmaastani, etsinyt sellaista tilaisuutta, jonka sinulle onni tarjoo kotipaikkasi kynnyksellä ja jonka sinä tahdot hylätä tunteesi viehättämänä, tunteen, jonka minä ymmärrän, mutta jota en voi hyväksyä. Minä tuhoaisin tulevaisuutesi, jos suostuisin pyyntöösi. Pidä ennemmin salaisuutesi, jollet luovu ehdostasi, sillä siitä hinnasta en tahdo sitä kuulla.
Lennart kalpeni. Hän huomasi kokeneen, jalomielisen soturin olevan oikeassa. Saattoihan hän olla vaiti, kukaan ei pakota häntä puhumaan, ja niin hän välttyisi saattamasta vaaraan kahden perheen kunniaa ja onnea. Mutta toiselta puolen sanoi hänelle sisäinen, kehoittava ääni, että nämä silmänräpäykset ovat mitä tärkeimmät, että huomenna kenties on kaikki liian myöhäistä ja että hänen sanoistaan tai vaitiolostaan ehkä riippuu niiden ilkeiden vehkeiden menestys, jotka uhkaavat koko isänmaata. Hän ei arvellut enää, hän heittäytyi everstin jalkoihin ja vaati häntä suostumaan; hän rukoili niin sydämensä pohjasta saada luopua kaikista palkinnoista ja suosionosoituksista, hän vakuutti niin innokkaasti sanottavansa tärkeyttä, että ylevämielisen Stedingkin viimein täytyi suostua.
— Olkoon menneeksi, sanoi eversti, kenties tulemme kumpikin katumaan lupaustani, mutta puhu! Lupaan kunniasanallani täyttää toivomuksesi.
Lennart kertoi sitten selvästi ja varmasti, kuitenkaan mainitsematta Sivertin tai emintimänsä nimeä, Sprengtportenille osoitetusta kirjeestä, jonka hän oli saanut käsiinsä, aiotusta Patasalon kokouksesta, Tupakka-Matin julistuksista ja lopuksi, mikä oli tärkeintä, Otavassa tekemistään löydöistä ja kamarineuvoksen kirjeenvaihdosta, jonka sisällyksestä hän oli hätimiten ottanut selkoa. Stedingk hämmästyi.
Hän tiesi osittain Sprengtportenin tuumista; hän pelkäsi niitä olevan enemmänkin, eikä armeijan tyytymättömyyskään ollut hänelle tuntematon. Mutta niin pitkälle mietittyä, niin kauan edeltäkäsin valmistettua ja niin laajalle levinnyttä petoksen ja valtiollisten vehkeiden verkkoa hän ei ollut aavistanut. Nyt selvisi hänelle monta seikkaa, jotka siihen saakka olivat olleet käsittämättömiä, asiain tila selvisi hänelle nostaen näkyviin lukemattomia mitä uhkaavimpia vaaroja.
— Nuori mies — sanoi hän ja puristi lämpimästi kalpean nuorukaisen kättä — sinä olet oikeassa; nämä ilmoitukset ovat niin arvokkaita, että ne kannattaa ostaa sinun onnesi ja tulevaisuutesi hinnalla. Minä kiitän sinua; se olkoon velvollisuuden täyttämisen ohella ainoa palkintosi. Mene heti noutamaan paperit ja tee arestissa ollessasi niistä ne jäljennökset, joita pidät tarpeellisina. Minä menen kirjoittamaan kuninkaalle.
10. ENSIMMÄINEN RUUTISUONI RÄJÄHTÄMÄISILLÄÄN.
Urhoollisen ja uskollisen Stedingkin ryhtyessä niihin toimenpiteisiin, mitä hänen vallassaan oli petturien tuumain estämiseksi ja ennen kaikkia prikaatipäällikön paroni Hastfehrin varoittamiseksi, kulkivat tapaukset hänen ohitsensa kiireemmin kuin hän oli osannut edeltäkäsin laskea. Heinäkuussa vuonna 1788 vieri kuninkaan ja samalla Ruotsinkin valta Suomessa loivaa rinnettä alaspäin yhä nopeammin ja vastustamattomammin omasta painostaan. Elokuussa Kustaa III:n vaipuva kruunu oli jo ehtinyt syvän kuilun partaalle, kuilun, joka monesta näytti pohjattomalta; mutta sama syvyys, joka uhkasi niellä valtakunnan kruunuinensa, herätti taas tuon tuhatvuotisiin tapoihin juurtuneen tunteen, jonka Geijer oli sanonut lausuessaan: "Ruotsin kansan historia on sen kuningasten historia". Ja siitä hetkestä alkain, jolloin kuninkaan ja kansan asia muuttui samaksi, oli Kustaa III pelastettu.
Niinä kolmena päivänä, joina kersantti Croneld oli arestissa Savonlinnan päävahdissa ja kirjoitti otteita Otavasta saaduista papereista, oli tapahtunut tärkeätä. Nuo muutamat tunnit olivat riittäneet saattamaan Savonlinnassakin kaiken vaaraan, tahraamaan tähän asti urhoollisen armeijan kunniaa ja synkentämään tummilla varjoilla kansaa, jonka uskollisuutta kuningasta ja isänmaata kohtaan siihen asti syystä kyllä oli kiitetty. Vielä 4:ntenä päivänä elokuuta Stedingk kirjoitti kuninkaalle: "Olen nähnyt sotamiesten kuolevan sankarien tavoin; antakaa heidän leskillensä tynnyri jyviä, ja teidän majesteettinne nimeä siunataan." Elokuun 5:ntenä päivänä hän kirjoitti: "Teidän majesteettinne on halpamaisesti petetty — pettäjiä ovat omat neuvonantajanne ja Suomen armeijanne!"
Mistä johtui tuo niin pikainen ajatustavan muutos, jota ei ennen ollut kuultu suomalaisten kesken, savolaisten kesken, kansan kesken, jonka luonne näyttää olevan keitetty tervasta; niin sitkeästi se pysyy vanhoissa tavoissaan, niin hitaasti se mukautuu uusiin oloihin?
Syvimmällä kyti tietysti mielten pohjalla muisto vuosista 1713 ja 1742. Kummallakin kerralla johti ruotsalainen päällikkö — toisella Lybecker, toisella Lewenhaupt — suomalaisen sotamiehen peräytymisestä peräytymiseen, häpeästä toiseen, ja seurauksena oli, että suomalainen joka kerran menetti osan maataan, vaikkei hän itse toivonut mitään hartaammin kuin saada pysähtyä ja tapella. Pommerin sodassa ei sotamies myöskään saanut mitään hyvää käsitystä ruotsalaisista päälliköistään. Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa hän oli käynyt tottumattomaksi voittamaan ja tottunut saamaan selkäänsä. Ja nyt johtivat häntä heikot, horjuvat päälliköt — Hastfehr, Kaarle Kustaa Armfelt — samaa valtaa vastaan, joka oli hänen silmissään kasvanut voittamattomuudeksi. Tosin johdettiin häntä hyökkäykseen, mutta yksin sekin urotyö oli epäilyksen turmelema. Ja miten häntä johdettiin? Ryysyinen ja nälkäinen hän oli, se ei suuria merkinnyt, siihen hän oli tottunut. Mutta kun tuskin oli päästy vihollisen alueelle, käskettiin hänen pysähtyä ja hän jäi voimattomana kuukausiksi mitättömän linnan edustalle, jota hän ei edes saanut koettaa valloittaa väkirynnäköllä, vaan ainoastaan saartaa vähäisin menestyksen toivein. Se masensi hänen rohkeutensa. Koko suomalainen luonne on pohjaltaan puolustava hyökkäävän ja ryntäävän ruotsalaisen luonteen vastakohta. Pane suomalainen sotamies puolustamaan pirttiään, kotiliettään, ja hän on seisova paikallaan kuin maahan kasvaneena. Mutta hyökkäyssodassa hän tarvitsee rohkeita johtajia, suuria vaaroja ja voimakkaita, äkillisiä kiihoittimia — "räjähdyskuulan selkänsä taa" — rynnätäkseen ravakasti eteenpäin. Vain Kustaa II Adolf voi saada hänet hyökkäämään Alte Westeen Nürnbergin luona, mutta jo Kustaa IV Adolfkin riitti antamaan hänelle voiton Virran sillalla. Kustaa III oli liian vähäinen sotapäälliköksi, jotta sotamies olisi häntä ymmärtänyt, liian suuri valtiomies, jotta päällikkökunta olisi häntä käsittänyt. Kun hänen näytelmässään "1788" näyttelijät, kuunnellen huonoa kuiskaajaa, alkoivat pilata näytelmää ja huutaa: alas esirippu! — ken ihmettelee, että äänettömät apunäyttelijät ensi alussa seisoivat ällistyneinä kulissien välissä?
Se, mikä yhden vuorokauden kuluessa sai ensimmäisen ruutisuonen räjähtämään Hastfehrin joukossa Savonlinnan edustalla, oli samaan aikaan saapunut kaksinkertainen ja peloittava tieto peräytymisestä Haminan luota ja pääarmeijan kapinasta. Tapaukset ovat tunnettuja, mutta on hupaista kuulla niiden kaikuja kaukana Savon järvien rannoilla.
Kun Lennart Croneld tuli päävartiosta taas ilmoittautuakseen viranhoitoon, vastattiin hänelle, että komppanian päälliköt sekä kaikki muut, joita ei tarvittu tehtävissään, olivat koossa eversti Stedingkin luona. Oli aamupäivä. Metsämailta äsken tulleita nahkapoikia — joita Stedingk kirjeessään elokuun 5:ntenä päivänä sanoo "alastomaksi ihmissuvun heittiöjoukoksi" — harjoitettiin kaupungin torilla. Joukko sotamiehiä oli kokoontunut pajan ympärille, missä raudoitettiin uusia tykkiteloja ja paranneltiin hätävaraksi muutamien kelpaamattomien kiväärien lukkoja. Tuon jokapäiväisen toiminnan ohella oli tavaton liike päämajan ympärillä. Käskyläisiä tuli ja meni, aliupseerit supattivat sotamiesten parissa, väliin annettiin selkään, väliin taas tupakkaa. Sotamiehet itse näyttivät epäröiviltä; käsi näkyi vanhaan kansalliseen tapaan tiheään nousevan korvan taa: selvä merkki siitä, että pulmallisia kysymyksiä oli harkittavana.
Lennart lähestyi erästä sellaista joukkoa. Siinä oli kymmenkunta hänen oman komppaniansa jääkäriä, ja he odottelivat pajan luona kivääreineen, joissa jotakin oli joutunut epäkuntoon. Heidän pukunsa ei ollut paremmassa kunnossa kuin heidän kiväärinsäkään. Harvalla oli sotilaspuvustaan muuta jäljellä kuin housut, joita he johonkin määrin olivat paikkailleet liiviensä pyhillä jäännöksillä. Muutamat olivat paitahihasillaan — ne vasta olivat paitoja! — toiset virsuissa, parilla oli yllään talonpoikaistakit, joilla oli se tavaton etu, että ne olivat ehjiä. Murkina oli heillä mukanaan, eikä se suinkaan ollut monipuolinen: leipää, jota he itse olivat leiponeet venäläisiltä ryöstämistään jauhoista, ja siihen lisäksi venäläiseen tapaan rahtunen suolaa. Eräs oli venäläisiltä vangeilta oppinut kokoamaan ja paistamaan sieniä. Toinen, aika kauppanero, oli saanut muutamia suolaisia muikkuja tuohiseensa ja myi niitä velaksi äyristä kappaleen. Kolmas, vielä onnellisempi, oli onkinut särjen. Liha ja maito oli harvinaista päälliköidenkin pöydällä.
Kurja puku ja kehno ateria eivät kuitenkaan olleet syynä tuohon suureen pulaan, ei, vaan viimeiset, aivan uusimmat sanomat, jotka olivat tiellä kasvaneet tavattoman suuriksi.
— Onko totta — kysyi joku — että koko päällikkökunta on Husulassa ottanut eronsa?
— Ja että koko armeija on luopunut aseista? lisäsi toinen.
— Varmaa se on — vastasi kolmas — minä kuulin itse sen eräältä, joka oli kuullut sen pikaviestin tuojan omasta suusta. Kuningas on tahtonut panna koko armeijan arestiin.
— Ja silloin ovat upseerit ottaneet hänet vangiksi…
— Ja panneet hänet viralta.
— Mutta sehän on kurjaa peliä. Olisi tullut meidän luoksemme; me olisimme suojelleet häntä.
— Hän kuuluu tahtovan myydä maan ryssille ja sitten paeta valtakunnasta.
— Hän aikoo hävittää kaikki viinapannut…
— Ja kieltää kaiken tupakan käyttämisen maassa.
— Ja koska hän pelkää armeijaa, on hän määrännyt sen tuhottavaksi.
— Miksipä hän olisi muuten lähettänyt meidät tänne? Kaikkihan tietävät, että hän on siitä tehnyt sopimuksen linnan turkkilaisen kanssa. Kun ensin oikein olemme nälästä näännyksissä, tulee turkkilainen ja ottaa meidät.
— Sentähden varovat päälliköt antamasta meille tykkejä, jotka edes johonkin kelpaisivat.
— Ja kun vihdoin saimme mörssärin, emme saaneet tulikuulia. Ja millaiset kiväärit! Kirppupyssyjä he ovat meille antaneet. Entä piit sitten!
— Puhu kauniisti, mies, Sprengtportenin tussareista. Se mies tunsi ruudin.
— Totta on. Siksi hänet ajettiinkin pois maasta. Ja hänen sijaansa ovat antaneet meille sellaisia kenraaleja, jotka pötkivät metsään, kun nurkissa paukkuu. Isä kertoi, miten tehtiin rakuunavuosina.[17]
— Isoisä oli sodassa ison vihan aikana, kun oli niin pakkanen, että tuli jäätyi takkaan, ja niin pimeä, ettei aurinkoa nähty seitsemään vuoteen.[18] Hän tiesi kertoa Armfeltistä ja Löfvingistä, nepä vasta miehiä olivat! Mutta ne muut korkeat herrat, joita kuningas lähetti meille, juoksivat, kun ryssien rumpu pärähti Viipurissa, täyttä karkua pakoon Tornioon.
— Onko totta, että Schultz on tulossa meitä vastan mukanaan kaksitoistatuhatta miestä?
— Ettekö tunteneet kenraalin käskyläistä? Hän tuli juuri Punkasalmelta, niin että hevosen kaviot iskivät tulta. Ja mitä luulette hänen kertoneen? Sitä, että ryssät nauravat partaansa toisella puolen salmea ja että kasakoita kuhisee kuin muurahaisia parin penikulman päässä.
— Ja te luulette Schultzin ryssillä olevan parran! Lehmänhäntiä ne ovat, pelkkiä katkotuita lehmänhäntiä, sen minä teille heti näytän, kun vain pääsen niin lähelle, että voin nykäistä heitä parrasta! pakisi Pilkka-Tukka, muuan pilkkakirves, joita Savossa on yllinkyllin.
— Miten niin? huusivat kaikki muut.
— Niinpä niin, keisarinna on vannonut, ettei hänen sellaisia pelkureita vastaan kuin me olemme tarvitse koskaan lähettää muuta kuin vaimoväkeä, ja sentähden lähettää hän meitä vastaan kolmekymmentätuhatta ämmää.[19]
Vaikka suomalaisen luonne on juro, pitää hän kuitenkin paljon terävästä pilasta, ja kaikissa suomalaisten seuroissa sinkoilee pila aivan satamalla. Lennart Croneld käytti tätä sopivaa syrjähyppäystä puuttuakseen puheeseen.
— Keisarinnalla on enemmän älyä kuin teillä, sanoi hän. Pesukartuilla ja sukkapuikoilla saadaan mainiosti ajetuksi pakoon sellaiset jänishousut, jotka luopuvat kuninkaastaan. Kun ryssä ottaa maan, pukee hän teidät hameisiin ja panee teidät kaitsemaan kanoja, jos teillä on edes rohkeutta tapella kukkoja vastaan.
— Kun kuningas käskee, tappelemme vaikka itse pääpirua vastaan, huusivat jääkärit.
— Ja kuitenkin kuuntelette te levollisina, miten hänet on häpeällisesti petetty! Teillä on kädessä kuninkaan kivääri, eikä kukaan laske sormeaan liipasimelle ampuakseen luodin petturien kalloon! Häpeä on palvella sellaisessa savolaisjoukossa eikä mikään kunnia. Ja vaikkapa koko armeija olisikin pelkkiä nahjuksia ja valapattoja, pitäisi savolaisten hävetä antaessaan ämmien osoitella sormellaan heitä.
— Totta se on! huusi moni ääni. Vapauttakaamme kuningas! Menkäämme everstin luo ja pyytäkäämme häntä johtamaan meitä armeijaa vastaan. Me kyllä opetamme uusmaalaisille, hämäläisille ja kaikille muille ihmistapoja.
Suomessa, jossa eri maakunnat ovat kauan olleet suurten erämaiden erottamia ja vähän tekemisissä keskenänsä, on syntynyt jyrkkiä maakuntaominaisuuksia, jotka ovat vahvistuneet siitä, että kansakunta on harvoin esiintynyt valtiollisena kokonaisuutena. Siitä on syntynyt kilvoittelua, mikä monestikin on puhjennut verisiksi otteluiksi. Keskiajalla riitelivät savolaiset ja hämäläiset keskenänsä käyden kovia rajakahakoita. Nuijasodan aikoina olivat pohjalaiset herroina ja pitävät vielä tänäkin päivänä itseään muita maamiehiään parempina. Vuonna 1808 kuultiin Döbelnin sanovan: "Olisipa minulla täällä pataljoona uusmaalaisiani!" — ja porilaiset himmensivät taas puolestaan heidät sotaisalla urhoollisuudellaan. Jos samassa äänensävyssä vedottiin savolaisiin, jotka pohjalaisten jälkeen aina ovat olleet arkatuntoisimmat maakuntaeduistansa, puhuttiin harvoin kuuroille korville. Vähällä siis oli Lennart Croneld saada toimeen kapinan kapinaa vastaan, sitäkin helpommin, koska savolaiset kaikesta kielenpieksännästä huolimatta olivat juurtajaksain hartaita kuninkaan puoluelaisia.
Mutta silloin nousi häntä vastaan toinen pukari, pääarmeijasta äsken tullut vääpeli Norberg, joka jo ennen oli osoittanut suunnatonta intoa kaikenlaisten peloittavain huhujen levittämisessä.
— Mitä? — huusi tuo mahtava mies — onko täällä ketään, joka uskaltaa vastustaa valtakunnan säätyjä ja perustuslakeja? Ettekö tiedä, että tulee valtiopäivät vielä tänä syksynä ja että tuomitaan hengiltä kaikki, jotka ovat kehoittaneet sotaan tai estävät rauhaa? Tämä sota on laiton, sentähden vetäytyy koko armeija takaisin omalle alueellemme. Minä en sano mitään; kukin tekee, miten parhaaksi näkee. Mutta kyllä olisi viisaampaa mennä kotiin katsomaan vaimoa ja lapsia kuin ensin joutua vihollisen käsiin elävänä paistettavaksi ja sitten menettää päänsä valtiosäätyjen edessä.
— Hän on oikeassa! huusivat nyt useat äänet, jotka siihen asti olivat pysyneet vaiti.
— Oli miten oli — vastasi Lennart mieletönnä suuttumuksesta — mutta sen minä sanon, että sotamies, joka noin puhuu kuninkaan ja päällikön käskyjä vastaan, on ansainnut joutua sotaoikeuden eteen ja tulla ammutuksi neljänkolmatta tunnin kuluessa.
— Käskyjä tulee totella, myönsi moni jääkäri.
— Mutta minä sanon, ja sen tietävät kaikki pääarmeijassa, että kuningas itse on asian puolella, jatkoi vääpeli. Hän katuu nyt, että on aloittanut sodan, ja on olevinaan pakotettu rauhaan. Sentähden hän on pyytänyt keisarinnaa lähettämään viisikymmentätuhatta miestä tuhoamaan meidät, jos viivymme viikkoakaan kauemmin Venäjän alueella.
— Siinä kuulitte! Kuninkaan tahto on, että menemme kotiin! huusi moni joukosta.
— Hän valehtelee. Hän luulee teitä tuhmiksi tallipässeiksi! Eikö täällä ole ainoatakaan kunniallista miestä, joka vielä muistaisi, mitä hän on velkaa kuninkaalle ja maalle? huudahti kersantti kiivaasti.
Mutta vääpelin voimakkaammat keuhkot ja puhetaito hämmensivät hänen äänensä. Päätodiste, että kuningas itse oli suostuvainen kaikkeen, ratkaisi asian.
Silloin laskeutui raskas käsi Lennartin olkapäälle. Hän katsahti taakseen ja näki ihmeekseen vanhan Turkin.
— Hän seisoo tuolla katoksen luona, nyökäytti korpraali salaperäisesti.
— Mitä tarkoitat? Kuka seisoo katoksen luona?
— Tupakka-Matti.
— Ahaa! Olet vietellyt ketun satimeen?
— Niin olen! Siinä oli jonkin verran tekemistä.
— Sano, tiedätkö, onko hänellä uusia käärepapereja tupakkaan?
— Povi täynnä. Minä vakuuttelin hänelle tulevan täällä hyvätkin markkinat.
— Sepä mainiota. Minä lupasin sinulle leiviskän tupakkaa, kuten muistat.
— Siitä viis. Minä ajattelin: olkoon menneeksi majurin kaulan suojelemiseksi.
Lennart oli siksi viisas, ettei jättänyt käyttämättä keinoja, jotka niin odottamatta tarjoutuivat hänelle kapinan vaimentamiseksi. Hän lähestyi vähitellen ja ikäänkuin sattumalta katosta, jossa seudun tapaan puettu talonpoika myyskenteli sotamiehille lehtitupakkakääröjä. Erittäin huokea hinta ja myyjän tyhmännäköinen ulkomuoto viettelivät katokseen ostajan toisensa jälkeen. Lennart tarkasteli tupakkapuntteja: vielä myytiin niitä ilman käärepaperia.
— No, Pilkka-Tukka, osta nyt sinäkin yksi mälli — sanoi hän pilkkakirveelle, joka oli väistynyt sivulle tungoksesta ja katseli alakuloisena kauppiasta.
— Tyhjä kukkaro ja hännätön koira! — huokasi Pilkka-Tukka.
— Mene ostamaan minulle naula, niin saat ottaa muutaman lehden kaupanpäällisiksi. Mutta pyydä jotakin lehtien kääreeksi; Turkki saa viedä ne isäukkoni rengeille.
Jääkäri meni. Sillä välin lisääntyi lisääntymistään joukko ja melu vääpeli Norbergin ympärillä. Huutajat olivat voitolla, mutta onneksi olivat mielipiteet vielä hajaantuneina. Muutamat ehdottivat, että pitäisi panna kiväärit kasaan, jättää liput ja lähteä kukin kotiinsa. Toiset katsoivat sitä häpeälliseksi ja tahtoivat mennä everstin luo pyytämään, että koko prikaati vetäytyisi takaisin Ruotsin alueelle. Sillä aikaa kun näistä ehdotuksista pauhattiin ja kiisteltiin, palasi Pilkka-Tukka ostettuine tupakkoineen, jotka oli kääritty paperiin.
— Tahdotko pitää minun puoltani? kuiskasi Lennart nähtyään käärepaperin olevan oikeaa lajia.
— Olkoon menneeksi! sanoi jääkäri. Yhdellä myllynkivellä ei tee mitään, mutta kaksi jauhaa leipää kuninkaan eväspussiin.
Lennart lähestyi varovaisesti katosta ja tarttui aivan odottamatta tupakkakauppiasta kaulukseen.
— Sinä käyt salakauppaa! huudahti hän tahallaan niin kovaa, että ympärillä seisojat kuulivat.
Tupakka-Matti naurahti mielessään nuoren herran puuhalle. Hän oli sen seitsemän kertaa ennenkin joutunut pinteeseen salakaupasta, mutta aina hän oli päässyt eheänä ahdingosta. Miehellä, joka hankki tupakanlehtiä koko tienoolle, oli mahtavia ystäviä ja puolustajia kaikkialla ja etenkin armeijassa.
— Jollakinhan köyhän täytyy elää, vastasi hän.
— Ja jossakin hänen täytyy kuolla, sanoi Lennart. Esimerkiksi nuorassa.
— Ei vanha viatta kuole, vastasi mies rohkeasti, käyttäen iänikuisia suomalaisia lauseparsiaan.
— Päävartioon, mies! Nyt loppuvat sananlaskusi, vanha petturi!
Niin sanoen tahtoi Lennart tehdä pikaisen lopun asiasta, mutta eipä ollutkaan helppoa panna kiinni Tupakka-Matin laista miestä. Ääniä, ainakin kymmenkunta, kohosi samassa puolustamaan häntä, tyytymättömät sulkivat tien päävartioon, ja alkoi kuulua uhkaavia sanoja.
— Eikö hän ole sama kersantti, joka puhui valtakunnan säätyjä vastaan?
— Eikö hän ole niitä, jotka tahtovat saattaa meidät petoksella vihollisen valtaan?
— Ellei hän päästä Tupakka-Mattia, ammumme hänet siihen paikkaan.
— Tupakka-Matti on mainio mies. Ilman häntä emme olisi saaneet mälliä kuuteen viikkoon.
— Laske hänet irti! Perkele!
Näytti ilmi kapinalta. Lennart Croneldia ei monikaan tuntenut, ja siksi häntä sitä enemmän epäiltiin. Pari hurjimpaa veti kiväärin hanat vireeseen.
Lennart oli sillä välin lähettänyt Pilkka-Tukan ilmoittamaan asiasta päällikölle ja piti yhä miestä tukevasti kiinni kauluksesta. Melu yltyi joka minuutti. Kaksi jääkäriä tarttui tupakkakauppiaaseen ja koetti temmaista häntä irti. Kersantti veti säilänsä, jääkärit samoin, ja kaksi kiväärinpiippua ojentui nuorukaisen päätä kohden.
Silloin saapui eversti Stedingk seurassaan monta upseeria.
— Kivääri jalalle! komensi hän.
Sotamiehet tottelivat konemaisesti ja järjestyivät riveihin. Paljastetut aseet peittyivät huotriinsa. Silmänräpäyksessä muuttui hurja meteli syväksi hiljaisuudeksi.
— Kersantti Croneld? Mitä tämä merkitsee?
Kersantti asettui rintamaan.
— Olen ottanut kiinni miehen, joka levittelee kapinallisia julistuksia rajaseuduilla, ja nämä aikoivat vapauttaa hänet.
— Onko sinulla todistajia?
— Kaksi, herra eversti. Pilkka-Tukka voi vannoa saaneensa tämän paperin tupakkakauppiaalta ja korpraali Turkki on saanut häneltä samanlaisen paperin Rautasaaressa.
— Mitä sinulla on siihen vastattavaa, mies? jatkoi eversti silmäillen tupakankääreenä olleen paperin sisällystä.
— Minä olen Säämingistä ja ostin rehellisesti tupakkani viipurilaiselta talonpojalta. Jostakin täytyy elää, armollinen herra eversti, näinä kovina aikoina. Mutta jos ovat panneet jotakin sopimatonta tupakan mukaan, niin en osaa lukea kirjoitusta, huokasi Tupakka-Matti tekeytyen niin typerän näköiseksi kuin suinkin voi.
— Pyydän tarkastuttamaan hänet, virkkoi kersantti.
— Vahti, tarkasta mies!
Käskyä toteltiin, ja vangin povesta, paidan ja rinnan välistä löydettiin melkoinen tukku samanlaisia rakkaita kirjoituksia ystäviltä rajan toiselta puolen.
Nyt joutui Tupakka-Matti pahempaan pulaan kuin milloinkaan ennen, sillä hän oli aina onnellisesti selvinnyt. Turhaan hän vannoi ja vakuutti, ettei ollenkaan tiennyt paperien sisällyksestä. Turhaan hän etsi silmillään niitä kaikkia puolustajia, jotka äsken niin innokkaasti olivat vaatineet hänen vapauttamistaan. Everstin ankara katse pakotti kaikki vaikenemaan. Yksin vääpeli Norbergkin oli hiipinyt tiehensä.
— Hyvät herrat — sanoi Stedingk upseereille — olemme vihollisen maassa, ja rikos on varoitukseksi rangaistava. Sotaoikeus kokoontuu heti; tunnin kuluessa täytettäköön sen tuomio. Ja te, pojat — näin kolme paljastettua säilää ja kaksi viritettyä kivääriä. Asia tutkitaan ja syylliset rangaistaan. Ettekö häpeä, Savon miehet, kääntää aseitanne toisianne vastaan vihollisen ollessa silmäinne edessä! Myöskin on minulle kerrottu täällä olevan kuiskuttajia, jotka yllyttävät teitä jättämään lippunne. Ja kuitenkin on kuningas uskonut teille tehtäväksi ensimmäisinä kaikista hänen sotajoukoistaan mennä vihollista vastaan, suojella valtakunnan rajaa ja valloittaa takaisin puolet Savoa, joka on otettu meiltä saman pelkuruuden tähden, mitä petturit nyt tahtovat tyrkyttää teille. Mitä, pojat? Tahdotteko vielä kerran astuskella kotiin sauva kädessä vihollisen armosta niinkuin kuusiviidettä vuotta sitten, ja sen lisäksi ehkä vielä menettää loput maastanne? Kuningas on lähettänyt teidät ensimmäisinä tuleen sentähden, että hän piti teitä urhoollisimpina miehinään, ja te toivotte hänen pitävän teitä mitä kelvottomimpina nahjuksina! Jos täällä on ainoatakaan miestä, joka tahtoo palata sellaisen häpeän tahraamana, niin astukoon hän esiin. Hän saa esteettä poistua; me emme tahdo palvella kurjien raukkojen seurassa; mutta häneltä riisutaan sotilaspuku, jota hän on häväissyt, ja koiran tavoin ajetaan hänet urhoollisten miesten riveistä.
Rivit seisoivat suorina. Ei kukaan hiiskahtanut.
— Se — jatkoi eversti — ken tahtoo uhrata elämänsä ja verensä kuninkaan ja maan puolesta rehellisen soturin tavoin, tehköön kiväärillään kunniaa ja huutakoon: eläköön kuningas!
— Eläköön kuningas! kaikui joka riviltä, ja jokainen poikkeuksetta teki kunniaa.
— Minä kiitän teitä, pojat; sitä odotinkin teiltä. Kivääri olalle!
Oikeaan! Mars!
— Jumala varjelkoon herra everstiä! kuului taas riveistä.
Käskyä toteltiin. Kapina oli tukahutettu. Joukot kulkivat pois ja hajosivat vähääkään arvelematta majoihinsa. Vääpeli Norberg katseli sitä nurkan takaa.
— Siinä näette nyt itse, hyvät herrat — virkkoi eversti upseereille, joista moni jokseenkin selvästi näytti tyytymättömältä asian päätökseen — siinä näette, minkäarvoista on se sotamiehen tyytymättömyys, johon muutamat teistä niin lujasti nojautuivat. Sotamies on taitamaton, hänet voidaan eksyttää, saattaa harhateille; mutta vedotkaa hänen perittyyn uskollisuuteensa, hänen sotilaskunniaansa, niin saatte nähdä, että hän menee tuleen huolimatta muusta kuin velvollisuudesta ja käskyistä.
Herroilla ei ollut sillä kertaa mitään vastattavaa. Stedingk istuutui kirjoittamaan kuninkaalle ja kutsutti sitten luoksensa kersantti Croneldin.
— Sinäpä vasta olet aika poika! alkoi hän. Tuskin kaksi tuntia sitten pääsit arestista, ja nyt olet valmis ryömimään sinne uudestaan. Sinä paljastit säiläsi! Mitä kummaa sinulle pitää tehdä? Täytyykö minun välttämättömästi alentaa sinut sotamieheksi, jotta oppisit sotakuria?
Nuorukainen vaikeni, katse totisena kuten ainakin. Kenties hän huomasi, ettei päällikön uhkaus ollut niin vaarallista laatua kuin miltä se kuulosti.
— Olkoon nyt sinään, jatkoi eversti. Tällä kertaa saat sen kuitata sillä, ettet saa arvoylennystä, joka omasta pyynnöstäsi lykätään toistaiseksi. Nyt toiseen asiaan. Oletko paikalla valmis nousemaan hevosen selkään ja lähtemään kuninkaan luo Loviisaan?
— Olen valmis milloin herra eversti vain käskee.
— Hyvä. Vie tämä kirje kuninkaan omiin käsiin. Huomaa tarkoin: omiin käsiin! Kuninkaallinen majesteetti kyselee sinulta sitä ja tätä, mitä täällä on tapahtunut. Sinä olet älykäs poika ja, mikä on vielä parempi, sinä olet rehellinen nuorukainen. Minä luotan sinuun ja sentähden valitsen minä sinut tavallisen sanansaattajan sijaan. Ymmärrätkö?
— Kyllä, herra eversti.
— Saatat tunnollisesti kertoa kuninkaalle kaiken, mitä olet nähnyt ja mitä tiedät. On välttämätöntä, että hänen majesteettinsa saa selvän kuvan täkäläisestä asemasta, ja paremman kuin minä taidan tai tahdon antaa kirjeessä. Karta nimiä, ellei sinulta erikoisesti niitä kysytä. Mitä muihin asioihin tulee, noudatat sinä majesteetin käskyjä. Muista, että paljon riippuu siitä, miten toimitat tehtäväsi.
— Koetan parastani, herra eversti.
— Croneld, sinusta saattaa tulla jotakin oivallista. Pidä huoli siitä, että tuotat minulle kunniaa; luota minuun, niinkuin minä luotan sinuun.
Päällikkö puristi sydämellisesti hänen kättään, ja sitten Lennart riensi jo toista kertaa sanansaattajana, täyttämään päällikkönsä käskyä, lujasti päättäen parhaansa mukaan koettaa olla hänen kunnioittavan ystävällisyytensä arvoinen. Sen mestarillisen älykkyyden tähden, jota korpraali Turkki äsken oli osoittanut, olisi hänen herransa mielellään ottanut hänet mukaansa, ellei hän olisi pelännyt sen viivyttävän matkaa. Korpraali oli sitäpaitsi silloin hirvittävän ärtyisellä päällä. Häntä näytti harmittavan, että kumppani oli hänen takiaan joutunut hirteen. Ei mikään oveluus eikä tyhmännäköisyys ollut voinut tällä kertaa pelastaa Tupakka-Mattia, vanhaa veijaria. Kaupungista ulos ratsastaessaan Lennart näki tulliveräjän ulkopuolella häthätää kyhätyn kunniaportin, ja siinä riippui ylhäisessä asemassaan kaikkien tupakanpureskelijain suureksi suruksi heidän vanha suosijansa kaikkine käärepapereineen ja sananlaskuineen tavallisessa hamppunuorassa.
11. KORKEAKOSKI. — KYMI.
Suomen sisäosa on harmaakiviylänköä, joka on lukemattomien veden täyttämäin laaksojen uurtama. Pisin ja syvin laakso, johon ylätasangon monet järvet virtaavat, on Päijänteen vesijakso; sen pohjoisesta etelään lukien yhteensä, neljättäkymmentä penikulmaa pitkistä keskusjärvistä juoksevat vedet virtaista, koskista Kymijokea myöten Suomenlahteen. Noin penikulman päässä rannikosta jakaantuu Kymi kahteen päähaaraan, jotka ympäröivät viljavaa suistomaata, Pyhtään saarta. Kumpikin haara jakaantuu vielä ennen mereen laskemista useampaan osaan, joten Kymi yksinään — muita ahdinkopaikkoja lukuun ottamatta — muodostaa neljä tai viisi tärkeätä ylimenokohtaa, kun on käytävä pitkin rantatietä lähenevää vihollisarmeijaa vastaan tai hyökättävä sen kimppuun.
Nuo asemat tulivat vielä entistäänkin tärkeämmiksi sentähden, että 1743 vuoden raja kävi pitkin Kymiä ja seurasi sen läntistä haaraa meren rantaan. Pyhtään saari, joka joutui Venäjän omaksi, tuli siten hyvin tärkeäksi raja-alueeksi sodan aikana, ja monet joen haarain kummallakin puolen olevat varustukset todistavat vielä tänäkin päivänä, miten huolellisesti molemmat taistelevat vallat koettivat lujittaa asemaansa näillä kiistanalaisilla rajaseuduilla. Yksin merikin ja sen kallioinen saaristo tahraantui niillä paikoin vereen idän ja lännen kamppailuista, sillä Kymin itäisien laskuhaarojen kohdalla lainehtii kahdesta vaihtelevasta meritaistelustaan kuuluisa Ruotsinsalmi.
Elokuun ensi päivinä Haminaa vastaan tehdyn epäonnistuneen yrityksen jälkeen antoi kuningas pääarmeijan, jonka johtajana vielä oli kenraalimajuri paroni Kaarle Kustaa Armfelt, vetäytyä pohjoiseen päin, ensin Venäjän puolella rajaa olevaan Liikalaan ja sitten Kymin yli Ruotsin puolelle Anjalaan. Itse hän seurasi pienempää armeijaosastoa Kymin itäisimmässä suuhaarassa olevalle Korkeakoskelle, johon joukko jäi Venäjän puolelle rajaa, päällikkönä kenraaliluutnantti von Platen ja häntä lähinnä ylikamarijunkkari, paroni Kustaa Mauri Armfelt, joka peräydyttäessä johti jalkaväkeä.
Täällä kärsi Kustaa III kovimman koetuksen koko elämässään: sen ylvään mielilauselman luhistumisen, johon uskoen hän oli lähtenyt sotaan kuin pyöräkeinuun: "un roi devant son armée, qui l'adore, est toujours invincible." [20] Siellä hän sai ne surusanomat, jotka toinen toisensa jälkeen ensin riistivät häneltä voiton toivon, sitten loukkasivat hänen herkkää mieltään tuoden hänen kestettäväkseen suurimman häpeän, mitä "kuningas häntä jumaloivan armeijan johtajana" voi kärsiä, ja lopulta uhkasivat hänen kruunuaan, hänen vapauttaan ja kenties hänen henkeäänkin. Mutta siellä hän myöskin noina synkkinä hetkinä kasvoi suureksi vastoinkäymisten koulussa, ja siellä hän neronkatseellaan, joka onnettomuuden syvimmässä kuilussakin keksi pelastuskeinon, jätti surunsa uskollisen Armfeltin helmaan. Osaksi ovat näiden päivien hämärät tapahtumat tunnetut Armfeltin omatekoisesta elämäkerrasta, joka valaisee selvästi ajan kärkkäät kulkupuheet; toinen, ehkä tärkeämpi osa, on vielä sinetillä suljettuna Juhana Albert Ehrenströmin jälkeenjättämissä papereissa.
Silloisessa päämajassa, vanhassa, myöhemmin poltetussa puutalossa Korkeakoskella istui kuningas aamulla unettoman yön jälkeen kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli ilmoituksia armeijasta, virkakirjelmiä neuvostolta Tukholmasta, kirjeitä Ruuthilta ja Schröderheimiltä, ranskalaisia näytelmiä ja sanomalehtiä, hänen omia kirjoittamiaan näytelmäluonnoksia ruotsalaista teatteria varten ja rauhansuunnitelma, jonka hän vielä pari viikkoa sitä ennen oli aikonut esitellä Venäjälle. Hän oli käskenyt vahtivuorossa olevan kamarijunkkarin ja kamaripalvelijan poistua ja kieltänyt laskemasta ketään luokseen, ennenkuin hän soittaisi. Hän oli yksin, kuten hänen oli tapana, kun hän teki tärkeimpiä päätöksiään tai suri salaisimpia huoliaan — yksin kaukaisessa maassa, missä petos kutoi verkkojaan hänen kruununsa ympärille, kaukana valtakuntansa pääkaupungista, vihreästä Haagasta, hupaisesta hovistaan, näyttelijöistään, runoilijoistaan ja rakastettavista, sukkelista naisista, sulon ja viehätyksen ilmapiiristä, josta hän eli kuin perhonen kukkien tuoksusta. Miksi hän sulkeutui huoneeseensa? Mitä hän mietti? Mitä hän suunnitteli? Uutta rauhanehdotustako? Vai uutta sotaretkeäkö? Uutta liittoa? Valtiollista kirjeenvaihtoa? Valtiopäiviä? Sovinnonhierontaa puolueiden välillä? Tai ehkä sanomalehtiuutisia Ranskassa lähestyvästä myrskystä? Vai Ahlströmin musiikkia Frigga-oopperaan? Tai ehkä uutta kilpakirjoitusta Ruotsin akatemialle?
Ei mitään niistä. Kustaa III oli sinä hetkenä ainoastaan ihminen ja isä. Hän oli äsken saanut kirjeen kohta kymmenvuotiaalta perintöprinssiltä ja sen mukana toisen kuningattarelta, Sofia Magdalenalta. Hän oli yhä uudelleen ja uudelleen lukenut nuo rakkaat kirjeet. Hän oli huomaavinaan, että prinssi oli kahtena viime kuukautena tuntuvasti edistynyt. Hänen kirjeensä osoitti suurta älyä; kirjoittihan hän melkein virheettömästi; hän oli ilmeisesti etevämpi muita ikäisiään prinssejä. Mutta onneton lapsi, mikä tulisi hänen kohtalokseen, jos hänen isänsä nyt sortuisi puolueiden vehkeilyihin? Silloin palattaisiin taas vuoteen 1720; vuoden 1772:n ynnä muista kuusitoistavuotisista vaivoista jäisi perintöruhtinaalle ainoastaan hänen isoisänsä varjovalta, raadeltu, ehkäpä paloiteltukin valtakunta! Venäjän laivasto oli niinä päivinä näyttäytynyt Viaporin edustalla ja saartanut Ruotsin laivaston. Mitähän jos vihollinen uskaltaisi yrittää nousta maalle Ruotsin rannikolle, lähestyä Tukholman seutuja, ja ehkä coup de main'illä, äkkihyökkäyksellä, ryöstää perintöruhtinaan Ulriksdalista, mihin kuningas ainoastaan kuningattaren hartaista rukouksista oli sallinut hänen jäädä kesää viettämään?
Täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin, sanoi hän itsekseen. — Joka tapauksessa … vaikkapa kaatuisinkin, ovat minun esimerkkini ja neuvoni varoituksena pojalleni… Minä kirjoitan Rosensteinille.
Kirjoitettuaan kirjeen — nopeasti, kuten ainakin — kuningas nousi ja aukaisi ikkunan. Se oli virtaan päin, ja huoneen ja virran välillä oli ainoastaan pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi kaalia ja karviaismarjapensaita. Raitis kesäisen ilman tuulahdus jäähdytti kuninkaan kuumaa otsaa. Hän katseli virtaa. Kaksi venettä, kaksi miestä kummassakin, souteli lähellä jyrkkää, kuohuvaa putousta, josta paikka oli saanut nimensä. He pyydystivät lohia kymiläiseen tapaan pienellä nuotalla, jota he soutivat vasten virtaa ja jonka he vetivät vedestä kulmissa olevista nuorista, kun huomasivat siinä lohen. Nopeus ja väkevyys, jolla soutajat kykenivät voittamaan virran voiman soutamalla vinoon, huvitti Kustaa III:ta.
— Kas siinä keino, jolla voitetaan la force des choses! asianhaarain voima, sanoi hän päätään nyökäyttäen.
Toisella puolen aitaa seisoi talonpoikaisvaimo, joka heti kuninkaan huomattuaan alkoi niiata niiaamistaan niin innokkaasti, että kuningas luuli häntä armonanojaksi. Kuninkaan päähän pälkähti viitata hänet luokseen.
— Tahdotteko jotakin, ystäväiseni? kysyi hän vaatimattomasti, kuten hänen tapansa oli.
Vaimo läheni voitonriemuisena vartijaa, joka luultavasti oli ensin käskenyt hänen poistua, ja selitti lakkaamatta syvään niiaillen, että hänellä on nöyrä anomus maan isälle. Hän rohkenee pyytää kuninkaallista valtakunnan majesteettiä olemaan niin alentuvainen ja tulemaan risti-isäksi hänen tyttärensä pojalle, joka samana päivänä (päivä oli sunnuntai) kastetaan Kymin pitäjän kirkossa lähellä Korkeakoskea.
Onnellinen mummo, hän oli sattunut tulemaan sopivana hetkenä, hän puhui huolehtivalle isälle. Kenties kuningas piti hänen anomustaan siksi omituisenakin, ettei sitä sopinut kieltää, sillä Kymi oli silloin Venäjän aluetta.
— Mutta mitä sanoo keisarinna asiasta? virkkoi hän armollisesti hymyillen. — Ettekö tiedä, mummo kulta, että teidän, koska olette keisarinnan alamainen, tulee pitää minua vihollisena?
— Ei maan isän pidä sanoa niin minulle, vanhanaikaiselle, vastasi vaimo säikähtymättä. Minä olen nähnyt monien asiain käyvän hullusti ja saatan nähdä niiden taas käyvän oikeinkin, ja ellen minä saa nähdä päivää, jolloin se on yhtenä, mikä kuuluu yhteen, niin saanee kuitenkin tyttärenpoikani elää niin kauan; silloin on hän muistava, että maan isä oli hänen risti-isänään.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan oli kymiläinen vaimo lausunut terveen järjen tuomion lyijykynäviivasta, joka vedettiin Turussa 1743. Aavistus, ettei tuollainen luonnoton raja, joka otti lohkaistakseen kahtia, "mitä Jumala niin maaperäisesti oli yhdistänyt", voinut olla pitkäaikainen, oli tosiaankin yhtä yleinen suomalaisissa rannikkolaisissa kuin Savon sisäsaariston rantalaisten kesken. Ainoakaan kansalainen ei pitänyt Kymin rajaa todellisena; kaikki odottivat Suomen aikaisemmin tai myöhemmin yhtyvän yhdeksi. Erehdys oli vain siinä, että moni, kuten vaimokin, luuli läntisen puoliskon vetävän itäisen luokseen. Yhdistyminen kävikin päinvastoin.
— Anomukseenne on myönnytty, virkkoi kuningas. Minä tulen kirkkoon.
Ylen onnellisen mummon rientäessä lakkaamatta niiaillen, kun oli kerran vauhtiin päässyt, edeltäpäin ilmoittamaan sukulaisilleen ilosanomaa, kutsutti kuningas odottavan Armfeltin luokseen.
— Olen valloittanut yhden puolelleni tänään, sanoi hän. Olen anastanut yhden ristipojan keisarinnalta ja aion panna oikeuteni voimaan Kymin kirkossa.
— Onnittelen teidän majesteettianne, vastasi Armfelt. Siinä on enemmän kuin mitä minä voin toivoa saavani aikaan tänään. Hevosemme kuolevat rehun puutteesta. Teidän majesteettinne luvalla aion mennä hevosmuonan hakuun vihollisen alueelle.
— Odottakaa sitten minua kirkon luona. Minä tarvitsen ilmaa. Tahdon ratsastaa vähän matkaa kanssanne, ystäväni. Mitä uutta?
— Kerrotaan suuriruhtinas Paulin tulleen Haminaan.
— Ahaa, hän tahtoo siis omin silmin nähdä meidän raukkamaisuutemme, meidän häväistyksemme! Uskotteko hänen hyökkäävän kimppuumme?
— Tämän kuun kolmannesta päivästä alkaen on kaikki ollut mahdollista.
Mutta sieltä ei uhkaa suurin vaara.
— Luuletteko todellakin noiden toisten ajavan tuumiaan äärimmäisyyteen asti?
— Muutaman päivän kuluttua selviää kaikki. Onpa onni, että olemme majoitettuina joukoittain, vaikka siitä seuraakin, että vartioimme enemmän toisiamme kuin vihollista.
— Voyons, saamme nähdä. Eikö mitään uutta Hastfehrilta?
— Ei mitään. Sanotaan paroni Schultzin kulkevan osastoineen
Savonlinnaa kohti.
— Minä luotan Hastfehriin. Savolaiset ovat kaukana. Sinne asti ei levinne tartunta Husulasta. Sitäpaitsi on minulla Stedingk.
— Voi, sire, tähän asti olen pitänyt kunnianani olla suomalainen. Suokoon Jumala, ettei teidän majesteettinne kohta tarvitsisi ajatella toisin.
Kuningas kävi miettiväiseksi.
— Ei, sanoi hän, älkäämme epäilkö kansan kunniallisuutta. Katsokaa, tuo mummo, joka teki minulle kunnian kutsumalla minut tänään risti-isäksi — kuusiviidettä vuotta on hän totellut toista hallitusta eikä hän kuitenkaan voi olla nimittämättä minua maan isäksi.
— Risti-isän lahjan toivo on kenties auttanut hänen muistoansa!
— Te olette epäilijä, ystäväni; muutamissa tapauksissa olen nähnyt kylliksi ollakseni samanlainen. Mutta epäilisinkö suomalaisten uskollisuutta sentähden, että muutamat… Ei, ystäväni, tuo äskeinen kansan keskuudesta tullut ääni on lohduttanut sydäntäni. Au revoir, siis kirkolla täsmälleen kello kaksitoista.
Lähetettyään muutamia kirjeitä ja laskettuaan joitakuita henkilöitä puheillensa ajoi kuningas tuntia myöhemmin vaunuilla Kymin kirkolle; ennen lähtöään hän oli kuitenkin käskenyt tallimestarinsa, paroni Essenin huolehtia siitä, että hänen ratsuhevosensa olisi hänen saatavissaan jumalanpalveluksen jälkeen. Osa henkirakuunoita ja komppania leskikuningattaren rykmenttiä oli vartioväkenä.
Kirkko oli täynnä kansaa, ja koska kieli niillä seuduin on ruotsi, pidettiin jumalanpalvelus myös ruotsiksi. Suuri hämmästys ja liikutus syntyi kirkossa kuninkaan tullessa. Huhu siitä, että hän oli lupautunut olemaan köyhän talonpoikaislapsen risti-isänä, oli ehtinyt ennen häntä ja melkoisesti lujittanut entisiä siteitä. Koko kansa nousi seisoalleen hallitsijan astuessa kirkkoon; laulettiin virsi 310, jota ei oltu laulettu moneen vuoteen. Vanhat, joiden mieleen palasi mennyt aika, itkeä nyyhkyttivät ääneen, nuoret seisoivat hämmästyneinä ja katselivat milloin kuningasta, milloin hänen koreata seuruettaan. Kustaa III oli itsekin liikutettu; hänestä tuntui kuin hän olisi ollut takaisin voitetun kansan keskuudessa ja hän näki kaikkien katseissa rakkautta, joka ei välittänyt aseonnen vaihtelevaisuudesta eikä valtioviisauden vihatusta, luonnon ja kansanluonteen puolesta erottamattoman maan poikki vedetystä viivasta.
Saarnaaja oli siksi viisas, ettei hän unohtanut sitä ankaraa tiliä, mikä hänen ehkä on jälkeenpäin tehtävä lailliselle esivallalleen, varsinkin koska silloin oli yhdeksäs sunnuntai kolminaisuudenpäivästä ja evankeliumi oli "väärästä huoneenhaltijasta". Jottei hän itse joutuisi samaan tilaan, käsitteli hän erittäin taitavasti tuota vaarallista tekstiä ja oli niin varovainen, ettei maininnut keisarillista eikä kuninkaallista valtaa, vaan puhui ainoastaan esivallasta, jonka kukin sai ymmärtää oman mielensä mukaan. Samasta syystä lyheni rukous keisarillisen huoneen puolesta jonkinlaiseksi suurtieteelliseksi tuntemattomaksi, jolle saattoi yhtä hyvin antaa toisen kuin toisen merkityksen; mutta se erinomaisen taitava menettely ei kuitenkaan voinut estää tuota varovaista miestä — kuten tavallisesti käy kahden herran palvelijoille — istuutumasta kahden tuolin väliin; sillä jos kertomusta saattaa uskoa, ei Viipurin konsistoriumi liene sittemmin ansion mukaan ihaillut hänen neuvokkuuttaan, vaan lienee lähettänyt hänet alennettuna johonkin pienempään toimeen Pietarin lääniin paremmin painamaan mieleensä huoneenhaltijan kohtaloa ja määrättyä kirkkorukousta.
Jumalanpalveluksen jälkeen, jonka lyhentämisestä oli edeltäpäin huomautettu, toimitettiin kaste alttarin ääressä, jolloin kuninkaallinen majesteetti suvaitsi korkeudessaan itse olla poikalapsen risti-isänä, ja poika sai nuo sopivat nimet Kustaa Adolf. Ristilapsi sai lahjaksi hopeapikarin ja äiti kymmenen tukaattia. Siinä olikin kenties kaikki kulta, mitä sillä kertaa oli kuninkaan rahastossa, mutta se oli hyvin käytetty: ei mielipiteiden ostamiseksi, vaan kansan kunnioituksen herättämiseksi. Kansa oli liikutettu ja mielissään; se olisi tietysti kuninkaan kirkosta lähtiessä huutanut eläköötä, ellei Kustaa III olisi ollut kyllin viisas tai ennemmin kyllin inhimillinen estääkseen sellaisen mielenosoituksen, joka luultavasti olisi kohta tullut tuolle ennestäänkin jo sodan rasittamalle seudulle kovin kalliiksi.
Muutaman minuutin kuluttua istui kuningas hevosen selässä ja ratsasti pois Armfeltin seurassa muassaan noin sata rakuunaa, joiden lisäksi seurasi jonkin matkan päässä jäljessä kaksi komppaniaa ruotsalaista jalkaväkeä kuormavaunuineen heinien kuljettamista varten. Kuninkaan omat vaunut ja palvelijat olivat kuormaston mukana, koska hänen majesteettinsa tunsi pitkien matkojen rasittavuuden ja etenkin kun sillä kertaa oli tavallaan aikomus olla huvimatkalla. Ei kukaan ollut huomannut, että jo aamulla, kun Korkeakoskella saatiin kuulla kuninkaan ratsun jumalanpalveluksen jälkeen odottavan kirkolla, eräs verokirjuri, jolla oli ollut jotakin asiaa päämajaan, ajoi sieltä aika vauhtia isoa tietä Haminaan päin.
Kesäpäivä oli kaunis, ja vieno etelätuuli toi mereltä viileyttä. Kulkue ajoi hiljaista juoksua lähelle Tavastilan kylää Haminan puolelle, mistä poikettiin vasemmalle päin sivutielle ja lähestyttiin pienenpuoleista kylää, Ylänummea. Täällä nautti kuningas kevyen aterian, sillä aikaa kun rakuunat lähetettiin tyhjentämään äsken täytetyitä heinälatoja. Väki ei siellä näyttänyt juuri suosiolliselta; kylässä oli jo käynyt monta joukkoa rehun ja evään hankkijoita, jotka olivat maksuksi antaneet vain vielä lunastamattomia kuitteja. Suurin osa kylän väkeä oli siis ratsastajien lähetessä vetäytynyt metsien turviin, ja kylässä oli vain lapsia, sairaita ja vanhoja, jotka eivät olleet kyenneet kiireessä pakenemaan.
Saunan nurkan takaa näkyi kymmenvuotiaan pojan vaalea tukka. Kuningas, joka tunsi mielenkiintoa kaikkia sen ikäisiä poikia kohtaan, viittasi häntä tulemaan lähemmäksi, mutta turhaan. Poika lähti livistämään, mutta eräs rakuuna sai hänet samassa kiinni ja vei hänet, kaikista vastustelemisista huolimatta, huoneen portaiden eteen.
Huviksensa kuningas tarjosi pojalle hopearahaa. Häntä ei saatu ottamaan sitä vastaan. Voitaleipää — sama vastahakoisuus. Sokerileivosta — yhtä mahdotonta.
— Mikset ota mitään? Pelkäätkö minua?
Ei mitään vastausta.
— Oletko ruotsalainen vai venäläinen?
Ei vastausta. Vähän matkaa merenrannasta alkaa suomenkielinen alue.
Kuninkaan kysymys tulkittiin siis suomeksi:
— Armollinen kuningas kysyy, oletko ruotsalainen vai venäläinen?
— En ole kuin suomalainen, kuului viaton vastaus.
Tuo "en ole kuin" on omituisuus Suomen puhekielessä ja sitä käytetään useinkin mitään tarkoittamatta "olen"-sanan sijasta, mutta silloisessa mielentilassaan ymmärsi kuningas sen toisin. Hän oli kuulevinaan siinä lauseessa tulevaisuuden äänen.
— Kas vain — sanoi hän Armfeltille — suomalainen itsenäisyys alkaa juurtua. Kuulitteko, ystäväni? Tämä kansalainen, kuuluisan Ylänummen asukas, ei tahdo olla ruotsalainen eikä venäläinen; hän julistaa olevansa suomalainen ni moins, ni plus, ei enempää eikä vähempää. Onpa kuitenkin Sprengtportenilla toisinaan oivallisia päähänpistoja.
— Hän on vuosisataisnero, sillä hänen aatteensa toteutuvat vasta vuosisatojen kuluttua, vastasi Armfelt.
Samassa ajaa karautti ratsastaja esiin pitkin kylätietä niin kiivaasti, että hänen savolainen juoksijansa, mitä parasta rotua oleva jalo eläin, kompastui pihaan tultuaan hirsiläjää vasten, kaatui ja heitti ratsastajan maahan. Mies oli kuitenkin heti taas jaloillaan, juoksi portaille ja huusi:
— Aseihin! Vihollinen on tulossa!
Ratsastaja oli Lennart Croneld. Kuningas tunsi prinssi Fredrikin uljaan sanansaattajan Suursaaren ajoilta.
— Qu'est-ce qu'il y a? mitä nyt? kysyi hän.
— Venäläinen hevosrykmentti lähestyy pitkin valtamaantietä ja on muutaman minuutin kuluttua Tavastilassa, jatkoi kersantti ajosta hengästyksissään. — Minun onnistui päästä heidän ohitsensa Vähäneviton luona, ja kylässä kuulin teidän kuninkaallisen majesteettinne ratsastaneen tännepäin.
— Ratsaille! Ratsaille! karjui Armfelt suunniltaan. — Jos he pääsevät
Tavastilaan ennen meitä, sulkevat he teidän majesteetiltanne paluutien
Korkeakoskelle.
Vaara oli liiankin selvä, mutta kuningas oli niin vähän varustautunut siihen, ettei hän ollut edes vetänyt käsiinsä rannehansikkaitaan eikä ottanut ylleen lämpimässä vaivalloista Kustaa II:n Adolfin tapaan valmistettua nahkavarustustaan, jota panettelijat tunnetussa herjausiaulussaan vertailivat hänen punaisiin kengänkantoihinsa. Hän oli puettuna kansallispukuun, samoin kuin hän oli esiintynyt kirkossakin, käsissä hienot keltaiset, ranskalaiset vuohennahkahansikkaat. Niin kevyessä sotapuvussa kuningas heittäytyi hevosen selkään ja lähti ajaa lennättämään kylätietä Tavastilaan päin, Armfeltin ja niin monen rakuunan seuraamana, kuin häthätää oli ehditty saada kokoon heinänhausta.