Mutta ei oltu vielä päästy pitkällekään, ennenkuin jo kuului laukauksia, josta arvattiin kahden valtatielle jätetyn ruotsalaisen komppanian olevan ottelussa vihollisen kanssa. Onneksi he Croneldin varoittamina olivat ehtineet sulkea tien niin hyvin kuin voivat kumoon kaadetuilla rattailla, kuormavaunuilla, hirsillä ja kylästä otetuilla huonekaluilla. Venäläinen hevosväki hillittiin ensi rynnäkössä ja otettiin lämpimästi vastaan. Mutta asemaa ei voitu millään lailla säilyttää kauan. Juuri kun kuningas kiidätti esiin pienine joukkoineen kylätieltä, alkoi vihollinen, kasakkaparvi ensimmäisenä, kiertää asemaa ja hätyyttää ruotsalaisia sivulta sekä kylän puolelta että niityltä päin toiselta puolen tietä.
Kuninkaan näkyi tekevän mieli asettua joukkonsa etupäähän. Hän vetäisi miekkansa ja laukaisi pistoolinsa. Ensi kerran oli hän itse taistelussa mukana, ja että hänellä oli rohkeutta, kun piti näyttää urhoollisuudessa esimerkkiä, sen osoitti hän sittemmin tärkeämmissä tilaisuuksissa kuin silloinen kahakka oli. Ylivoima oli kuitenkin nyt liian suuri ja piiritetyksi joutumisen vaara kävi yhä uhkaavammaksi. Armfelt rukoili häntä palaamaan.
— Mitä, hyvä paroni? Näyttäisinkö minä sotamiehille sellaisen esimerkin! Jos minun on kaaduttava tässä sodassa, tapahtukoon se mieluummin vihollisen kuulien kuin oman kansani kavalain petturien toimesta.
— Teidän majesteettinne, muistakaa poikaanne! huusi Armfelt, joka kokeneempana arvasi vihollisen niin kauan ponnistelevan viimeisiäkin voimiansa kuin oli toivoa saada kuningas vangituksi.
Tuo muistutus vaikutti. Kuningas käänsi vastahakoisesti hevosensa ja ratsasti muutamien rakuunoiden seuraamana Korkeakoskelle päin, Armfeltin jäädessä pidättämään ahdistelevaa vihollista. Onneksi oli pyssyjen pauke kuulunut päämajaan; apua tuli oikeaan aikaan ja vihollisen hyökkäys, jota venäläisissä ilmoituksissa nimitettiin lisätyn vakoojajoukon retkeksi, torjuttiin, vaikka kyllä molemmin puolin saatiinkin tappioita.
12. LENNART CRONELD JA HÄNEN ISOISÄNSÄ ISÄ.
Kuninkaan ensimmäisenä huolena, hänen päämajaan palatessaan oli pitää huolta siitä, ettei peräytyminen näyttäisi paolta, joka — olipa se sitten kuinka oikeutettu tahansa vihollisen ylivoimaan katsoen — kuitenkin saattaisi tehdä epäsuotuisan vaikutuksen. Hänen poskensa olivat tulipunaiset kiivaasta ratsastuksesta, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja tomussa, hän oli kadottanut toisen hansikkaansa ja miekkansa kantimen; mutta hänen katsantonsa oli tyyni, hänen ryhtinsä arvokas ja vakava kuten ainakin; hänen äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta.
— Meillä oli pieni kahakka, mutta vihollinen ajettiin takaisin, huomautti hän ohimennen ja meni huoneeseensa muuttamaan pukua.
Tunnin kuluttua palasi Armfelt muassaan suurin osa joukosta, pienen osaston jäädessä Tavastilaan pitämään silmällä takaisinpalaavan vihollisen liikuntoja. Paroni Armfelt oli yhtä viisas kuin urhoollinen ja uskollinen. Hän huolehti asian esittämisestä niin, että se oli edullisin kuninkaalle, joka ensi kerran oli paljastanut miekkansa vihollista vastaan, ja harvat aavistivat, miten suuren vaaran hän oli sillä kertaa onnellisesti välttänyt. Joukot itse innoissaan siitä uljuudesta, että olivat pelastaneet kuninkaan, ylistivät hänen rohkeuttaan ja vannoivat taistelevansa hänen puolestaan viimeiseen veripisaraan saakka. Ylimääräisellä kestityksellä palkittiin heidän intonsa, ja niille, jotka olivat hillinneet vihollisen ensi hyökkäyksen, luvattiin kaksi riksiä kullekin, vaikka sotakassassa sillä kertaa ei ollut mitään tai ei juuri mitään.
Kahdenkymmenen haavoitetun joukossa, jotka kuormavaunuilla tuotiin Korkeakoskelle, oli Lennart Croneld. Koettaessaan estää kasakoita, jotka yrittivät kiertää puolustuspaikan, hän oli saanut syvän, mutta vaarattoman keihäänpiston vasempaan olkapäähänsä ja pyysi perille saavuttuaan, että hänet heti vietäisiin kuninkaan luo, koska hänellä oli kirje, jota hän ei kahakassa ollut ehtinyt antaa hänelle.
Vahtiupseeri anoi kirjettä luvaten viedä sen hänen majesteetilleen.
Mutta minua on käsketty itse jättämään se kuninkaan käsiin, väitti
Lennart.
— Se on mahdotonta, vastattiin. Kersantti ei pääse sairashuoneesta neljääntoista päivään, eikä hänen majesteettiansa voi vaivata tulemaan tänne.
— Minua on käsketty viemään kirje kuninkaan omaan käteen, enkä voi odottaa neljäätoista päivää, virkkoi pieni kersantti suuttuneena, nousi sitomattomine haavoineen sairasvuoteelta ja marssi ulos ovesta etsimään kuningasta.
— Hän hourailee jo haavakuumeessa, huomautti upseeri lähimmälle miehelle. Mene ja tuo hänet takaisin! Olisipa synti antaa pojan vuodattaa vertaan liiaksi; näin hänen taistelevan kuin vanhan soturin. Sotilassairaalasta oli noin kolmesataa askelta kuninkaan asunnolle. Vahtimies juoksi karkurin jälkeen ja koetti ensin hyvällä, sitten väkisin viedä häntä takaisin. Mutta se ei ollut ollenkaan Lennartin mieleen. Hän riistäytyi irti, meni menojaan ja huusi vain: noudatan käskyä.
Sotamies koetti uudestaan. Silloin vetäisi Lennart säilänsä.
— Päästä minut menemään! tiuskaisi hän. Minä noudatan käskyä!
Sotamies pysähtyi epätietoisena, mitä hänen piti tehdä niin hurjistuneelle miehelle, ja Lennart astui edelleen. Viidenkymmenen askeleen päässä asuinhuoneen portaissa hänen kulkunsa kävi horjuvaksi ja heti senjälkeen hän pyörtyi verenvuodosta.
Samassa tuli paikalle eversti Anckarsvärd, joka oli kutsuttu kuninkaan puheille, ja näki kohtauksen.
— Mitä on tekeillä? kysyi hän.
— Puolikuollut, sairashuoneesta juossut hullu, vastasi vahtimies tarttuen haavoitettuun, kantaakseen hänet takaisin.
Lennart heräsi liikuttamisesta. Hänen kuultiin mumisevan: käsky … kirje … kuningas…
— Jos sinulla on kirje, niin vien minä sen perille, sanoi Anckarsvärd.
Kersantti ei voinut vastata, mutta painoi kädellään lujasti povitaskuaan, nähtävästi valmiina puolustamaan viimeiseen asti hänelle uskottua lähetystä. Eversti pudisti päätään ja käski viedä pois nuorukaisen, josta veri oli vuotaa aivan kuiviin.
Anckarsvärd tuli, hän kuten muutkin, vaatimaan rauhaa. Armeijan tyytymättömyys, ruotsalaisen laivaston saartotila, Tanskan uhkaavat varustukset, kaikki yhtyi tekemään aseman päivä päivältä tukalammaksi. Kuningas oli liikutettu, mutta hän oli päättänyt uskaltaa mitä hyvänsä.
— Rauhaako! huudahti hän. Tahrata siten itsensä häpeällä! Se, mitä pyydätte, olisi kunniani murha, ja mieluummin jään yksin paikalleni vaikka kaikki luopuisivatkin minusta.
On ollut ja on vieläkin niitä, jotka ovat katkerasti moittineet Kustaa III:tta siitä, ettei hän kuullut kokeneen ja uskollisen miehen neuvoja, ikäänkuin se olisi ollut mahdollista alennuksetta, jonka ajatteleminenkin jo hirvitti häntä. Rauhanteko ilmi kapinan aikana, puolueiden vihan riehuessa, vihollisen viritellessä salahankkeita ja Suomen armeijan päällikkökunnan mietiskellessä itsenäisyystuumia, rauhanteko sellaisena aikana olisi ollut pahempaa kuin nöyryytys, se olisi ollut perikato: ei enää 1788, vaan 1809. Kuningas näki kauemmas kuin hänen lyhytnäköiset ystävänsä ja vielä lyhytnäköisemmät vihollisensa. Herjaajat ovat vielä meidänkin aikoinamme koettaneet uskotella hänen vielä Anckarsvärdin kanssa keskusteltuaankin suoneen Armfeltin antaa salaliittolaisille viittauksen, että olisi tarpeellista anoa armeijan nimessä rauhaa keisarinnalta. Anteeksi voi antaa sellaiselle ajalle, joka kaikkialla näki teeskentelemistä, kavaluutta ja juonia, että se viimein piti mahdottomintakin mahdollisena ja uskottavana; mutta mitä on sanottava jälkimaailmasta, joka on tarkoin tutkinut luonteet ja jolla on selvillä seuraavain aikain tapahtumat, mutta joka kuitenkin kuuntelee satuja, missä Kustaa III:tta kuvaillaan toivottomaksi vararikkoiseksi, joka muka petettyään ensin kaikki muut, lopulta petti itsensäkin?
— Jos teidän majesteettinne pysyy päätöksessään, on kaikki hukassa! virkkoi Anckarsvärd.
— En ole kutsunut teitä, hyvä herra, tänne puhumaan valtiotieteestä, jota ette ymmärrä, vaan auttamaan neuvoillanne sodankäynnissä, vastasi kuningas suuttuneena. Odotan uutisia Hastfehrilta, lisäsi hän ylpeästi.
Todellakin näytti siltä kuin olisi ainoastaan menestyminen Savonlinnan luona enää voinut tuottaa asioille onnellisemman käänteen. Sitä toivoen oli kuningas äsken antanut tärkeitä määräyksiä, jotka perustuivat siihen, että hän aikoi sillä kulmalla jatkaa hyökkäyssotaa.
— Tapasin ulkona erään Savon jääkärin, joka sanoi tuoneensa kirjeen, huomautti eversti.
— Olisikohan hän Croneld? Kutsukaa hänet heti tänne.
— Se oli eräs haavoitettu, sairashuoneesta karannut ja ehkä houraili.
— Hoikka nuori poika, ruskeat hiukset, siniset silmät, päättäväisen näköinen luonne?
— Aivan niin. Vaikka hän olikin niin haavastaan uupunut, en ole koskaan nähnyt tuimempaa poikaa.
— Au revoir, hyvä eversti. Odottakaa täällä minua, jos asiat vaativat sotaneuvottelua.
Ja kuningas kiiruhti adjutantin ja kamaripalvelijan seurassa sotilassairaalaan kylään.
Välskäri oli juuri päässyt ensi kertaa sitomasta Lennart Croneldin haavaa, ja haavoittunut tunsi, vaikka olikin hyvin uupunut, voivansa paremmin, kun kuningas astui sisään ja kysyi armollisesti sekä hänen että muiden haavoitettujen vointia.
— Kas siinähän on sanansaattajani, joka jo on ansainnut kannukset!
Kuinka jaksat, Croneld? Hyvin, toivoakseni?
— Hyvin, teidän majesteettinne! vastasi pieni kersantti kiitollisesti ja onnellisesti hymyillen. Tällä kertaa ei hän kyennyt tekemään kunniaa.
— Millainen haava on? Keihään pistosko? Ei sellaisista naarmuista kuole. Minulle sanottiin sinun tuoneen kirjeen Savonlinnasta.
— Kyllä toin, teidän majesteettinne.
Ja Lennart otti kirjeen, jonka hän vielä puoleksi tunnottomana ollessaan oli kätkenyt päänaluisensa alle, kun häntä riisuttiin. Kuningas aukaisi sen malttamattomana ja luki sisällyksen synkistyvin katsein. Siina oli hänen ainoan toivonsa tuomio.
Haihtuva, tuskin huomattava tuskan piirre syntyi silmänräpäykseksi hänen ilmeikkäille kasvoilleen, joissa äsken oli ollut pelkkää päivänpaistetta. Tuntia ennen saapuneena olisi kirje säästänyt hänet uudesta nöyryytyksestä, peräyttämästä käskyjä, jotka hän jo oli antanut sodan voimakkaasta pitkittämisestä Savon rajalla.
— Luulin sinun paremmin ymmärtävän totella käskyjä, sanoi hän kiivaasti. — Mikset heti antanut kirjettä?
Kaikki veri, mitä Lennart Croneldilla vielä oli, syöksyi hänen poskiinsa, ja hän saattoi ainoastaan vastata:
— Vihollinen karkasi kimppuun.
— Se on totta, sanoi kuningas, samassa katuen kiivauttaan. — Stedingk kirjoittaa, että sinulta saan luotettavimmat tiedot salavehkeistä rajalla. Tärkeätä on, että saan ne viipymättä, mutta jos nyt puhuisit, maksaisi ponnistuksesi kenties henkesi. Minä odotan.
— Jumalan tähden, teidän majesteettinne, sammalsi nuorukainen, antakaa minun puhua, kun vielä voin. Välskäri sanoi minun huomenna hourailevan. Henkeni on niin vähäarvoinen … se on kuninkaani…
— No hyvä, kelpo Croneld, virkkoi Kustaa III liikutettuna — puhu, jos jaksat. Ehkä kaitselmus suo sinulle monta vuotta palvellaksesi kuningasta ja isänmaata. Et tiedä, miten minua ilahduttaa, kun tällaisena aikana tapaan nuorukaisessa sen uskollisuuden ja rakkauden, jota minun täytyy kaivata niin monessa täysin kehittyneessä miehessä.
Kuningas käski ympärillä-olijain siirtyä kauemmaksi ja jäi yksin haavoitetun vuoteen ääreen. Lennart kertoi nyt matalalla äänellä ja katkonaisin lausein, mutta kuitenkin selvästi ja varmasti, rajalla vallitsevasta mielentilasta ja kaikista niistä keinoista, joilla lakkaamatta koetettiin viekoitella kansaa ja samalla armeijaa. Hän ei salannut, että nuo yritykset olivat muutamissa paikoin onnistuneetkin ja että asema oli tavattoman vaarallinen ja vaati voimakkaita toimia; hän luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, että sotamies ja kansa olivat pohjaltaan rehellisiä ja valmiit uhraamaan kaikki, jos heitä vain kohdeltaisiin oikealla tavalla, eivätkä ollenkaan suostuvaiset Sprengtportenin tuumiin, erottamaan maata Ruotsista.
Kuningas kuunteli häntä miettiväisenä ja teki silloin tällöin jonkin kysymyksen. Ihmeekseen Lennart huomasi hänen erikoisesti luottavan paroni Hastfehriin.
— Älkää uskoko häntä! huudahti nuorukainen avomielisesti, tarkemmin sanojaan punnitsematta. — Hastfehr pitää salaisia kokouksia vihollisen kanssa ja kaupittelee velvollisuuksiaan.
— Mitä nyt, poika! Etkö häpeä panetella uskollisimpia palvelijoitani? Kiitä onneasi, että olet haavoitettu; minä saattaisin muuten vaatia todisteita, eikä niitä ole.
Mitään vastaamatta ojensi Lennart hänelle emintimänsä kirjeen, josta hän oli repinyt pois allekirjoituksen. Kuningas luki sen tarkkaavaisesti, huomasi sen naisen kirjoittamaksi ja kysyi nimeä.
— Minä pyydän armoa … se on minun salaisuuteni, vastasi Lennart.
— Mutta jos vaadin, että sanot sen?
— Silloin saattaa teidän majesteettinne ottaa henkeni, mutta ei saada minua puhumaan.
— Ole huoletta. En pyydä henkeäsi enkä salaisuuttasi. Mutta tämä kirje on hyvin tärkeä: se ei tosin vielä todista epäluulojasi, mutta näyttää, että minulla on vaarallisia vihollisia. Kiitän sinua, hyvä Croneld, enkä tahdo enää väsyttää sinua; sinä tarvitset lepoa. Kuule vielä kuitenkin jotakin mikä voi tuottaa sinulle ansaittua iloa. Ensimmäinen ansiosi on, että ollen rehellisen soturin poika seuraat isäsi jälkiä. Sentähden saat, kuten jokainen kunnon mies, luottaa kuninkaasi armoon ja suosioon. Toiseksi mainitsee eversti Stedingk hyvin kiitellen sinun älykkyydestäsi ja urhoollisuudestasi uuden patterin rakentamisessa. Siitä hyvästä saat vuoden palkan lahjaksi. Käyttääksesi sen hyödyllisesti, saatat sillä teettää uuden puvun, sillä sinun présence d'esprit'isi, tarkka järkesi, ennätti Ylänummella ilmaista coup de mainin, jonka kautta olisi paljon voinut joutua vaaraan, ja sen vuoksi on kohtuullista, että sidot haavasi vänrikin valtuuskirjalla.
— Teidän majesteettinne…
— Ah, sinä tahdot ehkä muistuttaa, että olen unohtanut panna ansioluetteloosi ne tärkeät tiedot, jotka minulle kerroit äsken. No, niistä saat palkinnoksi pitää omanasi yksityiset salaisuutesi, jos voit olla puhumatta niistä armaallesi ensi tanssiaisissa. Mutta uskollisuutesi ja rakkautesi tähden, rakas Croneld, tahdon pitää sinut seurueessani, kunnes voit tulla kyllin ansiolliseksi saamaan adjutantin toimen.
— Teidän majesteettinne — sammalsi nuorukainen, ja pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen kalpeita poskiaan — niin paljon ansaitsematonta armoa… Enkä kuitenkaan saata ottaa sitä vastaan!
— Anna minun pitää huolta siitä, nuori ystäväni. Annan sinulle niitä lääkkeitä, jotka ovat minun vallassani, ja toivon niiden tekevän sinulle hyvää. Jollakin täytyy minun lepyttää välskäriäsi, jolla on kyllin syytä närkästyä tällaisista käynneistä sairaan luona.
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne … en voi koko elämässäni ansaita niin suurta suosiota … enkä kuitenkaan saata ottaa vastaan mitään … paitsi lupaa säilyttää salaisuuteni.
— Mitä nyt? Joko välskärin ennustukset toteutuvat?
— Taivaan nimessä, teidän majesteettinne … minä en houraile… Eversti Stedingk suostui pyyntööni, etten saa ottaa mitään palkintoa tässä sodassa… Koko kunniani riippuu siitä.
— Minä ymmärrän. Sinulle on sanottu, poikaparka, ettei enää ole mikään kunnia palvella kuningasta uskollisesti. Ja on kyllä hyvinkin monta, jotka pitävät kunnianaan hänen pettämistään.
— Ei, ei, ei sentähden!… Vaan ilmaistuani nuo vähäiset tietoni … en voi ottaa vastaan mitään palkintoa… Minä en voi sallia, että he sanoisivat minua palkatuksi urkkijaksi.
— Senkö tähden siis? No hyvä, minua säälittää, mutta minä huomaan sinulla olevan jotakin syytä siihen. Tosiaankin, nuori ystäväni, eipä ole usein sattunut, että minua olisi hämmästytetty sellaisella pyynnöllä. Eikö siis ole mitään, eikö mitään, millä minä toistaiseksi voisin osoittaa sinulle armollista suosiotani?
— On, teidän majesteettinne. On eräs suosionosoitus, mutta en tiedä uskallanko sitä pyytää.
— Sano vain. Sen täyttymistä ei kohdanne mikään vaikeus.
— Meidän perheellämme on pyhäinjäännös, kallis muisto Narvasta. Minun isoisäni isällä oli onni tehdä tukalana hetkenä palvelus kuningas Kaarle XII:lle… Kuningas oli samalla kertaa kadottanut oikean teräskintaansa… Isoisäni isä löysi sen ja sai armonosoituksena pitää sen omansa sijasta, jonka hän oli antanut kuninkaalle.
— Eh bien, minusta on aivan luonnollista, että omaisesi pitävät sitä kallisarvoisena muistona, mutta en ymmärrä, mitä varten tarvitsisit siihen minun suostumustani.
— Teidän majesteettinne, varhaisimmasta lapsuudestani saakka olen kuullut tuota tapausta kerrottavan … minä olen usein lapsena ollessani niin ihastuneena katsellut sitä suuren kuninkaan teräskinnasta, että olen kadehtinut isoisäni isää ja uneksinut suurimmaksi onnekseni sellaisen muiston hankkimista kerran omalla verelläni. Sentähden … kun teidän majesteettinne tänään pistoolia laukaistessaan veti oikean hansikkaan kädestään ja kohta sen jälkeen kadotti sen, riensin minä ottamaan sen huostaani … ja pyydän nyt armonosoituksena, että saan, jos elän, säilyttää sen, minkä teidän majesteettinne kadotti, Kaarle XII:n kadottaman rinnalla.
— Kunniani kautta — nauroi kuningas, mielissään tuosta lapsellisen suorasta anomuksesta — ellet olisi, hyvä Croneld, niin juurta jaksain rehellinen poika, saattaisin au bout du compte, kun otan kaikki lukuun, luulla sinun imartelevan tottuneimpain hovimiesteni tavoin. Narva ja Korkeakoski, Kaarle XII ja Kustaa III, foi de gentilhomme, vertaus on suurenmoinen! Mistä on sinuun tullut noin kummallinen mielijohde?
— Minä ajattelin — vastasi Lennart allapäin — että kuninkaallani on sama kruunu kuin Kaarle XII:lla, hän on taistellut samaa kansaa johtaen samaa vihollista vastaan ja hänen nimensä on elävä yhtä kauan kuin Kaarle XII:n…
— Ja että uskollisella palveluksella on sama oikeus pysyä mielessä meidän aikanamme kuin hänenkin, jatkoi Kustaa III kauniisti, kuninkaallisesti hymyillen. — Olet oikeassa. Minun ja suuren edeltäjäni välillä on kuitenkin vertauskohtia. Me olemme erilaisia monessa suhteessa, kuten aikakautemmekin; mutta yhdessä suhteessa olemme yhtäläisiä — siinä, että meillä samaa kruunua kantavilla on sama ruotsalainen sydän. Pidä hansikkaani, jos sellainen muisto sinua arvossa pitävältä kuninkaalta voi ilahduttaa sinua, ja ota samassa kuninkaallinen lupaukseni, että mitä ikänä sinä kerran pyydät minulta — ellei se ole vastoin ruhtinasarvoani, valtakunnan menestystä tai toisten oikeuksia — on pyyntöösi heti, kun näytät minulle suosioni muistomerkin, jo edeltäpäin suostuttu. Ja nyt au revoir, uskollinen Croneldini; toivon pian näkeväni sinun palaavan Savoon yhtä reippaana kuin ennenkin.
13. KORPRAALI TURKKI.
Kolme tai neljä päivää oli Lennartin nuori henki ponnistusten ja verenvuodon tähden elämän ja kuoleman vaiheilla. Luultiin olevan tarpeellista ilmoittaa kuolemasta edeltäkäsin hänen isällensä pikalähetin mukana, joka lähti Savonlinnaan, ja hänen veljensä, kapteeni Detlof Croneld sai kenties toivonsa mukaisen aiheen käydä Korkeakoskella. Mutta pienen, nuoren kersantin päivät eivät olleet vielä luetut. Viikon kuluttua hän oli täydessä toipumisen vauhdissa ja kahden viikon vierittyä hän oli jo niin voimissaan, että sai — vaikka kyllä vielä olikin "hieman raihnas", kuten hänen välskärinsä, kunnon mies Bäck, sanoi — luvan käydä toisinaan nauttimassa raitista ilmaa Kymin rannalla.
Niinkuin riimut riimusauvoissa ovat ajan merkkejä, niin ovat nuo kaksi tai kolme viikkoa elokuun keskipaikoilla 1788 kuin poltinraudalla piirretyt Ruotsin ja Suomen armeijan historiaan! Ajan pahat siemenet, jotka jo aikoja sitten oli kylvetty pehmitettyyn maahan ja kauan olivat olleet kätkössä ja monen mielestä jo kuolleet, olivat viimeinkin itäneet sodan tavallisen kurjuuden ja kyyneleiden sateessa. Myrkyllinen taimi oli versonut rehevästi sielläkin, missä sen vähimmin luuli menestyvän, ja usein oli sitä yhtä vaikea tuntea, kuin erottaa katkoa viattomasta ukonputkesta. Kun se kukka pukeutui viattoman valkoisiin, nimitettiin sitä isänmaallisuudeksi ja kannettiin julkisesti rinnassa koristuksena. Mutta jos tuo kukka olisi saanut kypsyä hedelmäksi, olisi siitä tullut puolalaisia renettiomenia, joita kenties jo useampi kuin yksi aikakausi on syönyt kuolemakseen.
Nuo tapaukset ovat tunnettuja. Elokuun 8. p:nä kirjoitettiin Anjalassa kirje keisarinnalle. 9:ntenä lähti Jägerhorn Pietariin sitä viemään. 12:ntena laadittiin tuo kuuluisa liittokirja "selityksineen". Seuraavalla viikolla tuli Sprengtporten rajalle, missä kenraali Armfelt ja moni muu päällikkö kävi häntä tapaamassa. 24:ntenä palasi Jägerhorn tuoden keisarinnan vastauksen. 25:ntenä antoivat liittolaiset, valtiopäiviä vaatien, vastauksen Loviisassa kuninkaalle. Lähettiläitä kulki edestakaisin armeijan ja vihollisen välillä, puoluekirjoituksia leviteltiin, luettiin ja selitettiin kaikkialla, vapauslauluja laulettiin, uskaliaita suunnitelmia laadittiin ja kuunneltiin, päivän mielipiteiden kuohu hyrskyi levollisimpiinkin; kaikkialla oli liikettä, jännitystä, rauhattomuutta, tulta ja etenkin sangen paljon savua. Voitaisiin verrata tuota liikettä metsäpaloon tuli riehui ahneesti kanervissa ja sammalissa uhaten niistä levitä korkeimpainkin honkien latvoihin, mutta kukaan ei saattanut sanoa, miten laajalle palo ulottui, koska koko tienoo oli sankan savun peitossa. Kaikesta tästä kuuli Lennart Croneld ainoastaan epäselviä, vastakkaisia huhuja. Hänen välskärinsä pudisti vain päätänsä, pani piippuunsa ja arveli haavan sidettä vaihtaessaan, että "piru ne vie, jotka sen olivat saaneet aikaan". Toverit sairashuoneessa, kaikki, jotka vain saattoivat avata suutansa, mestaroivat ja kiistelivät päivät päästänsä. Sotamiehet iltamälliä pureskellessaan ja upseerit punssimaljojen ääressä keskustelivat yhtä urhoollisesti rauhasta ja sodasta. Jotkut olivat kuningasta vastaan, mutta useimmat olivat hänen puolellansa. Harvinaista oli kuulla, kuinka moni niistäkin, jotka innokkaimmin vaativat rauhaa päästäkseen kotiin ruotuihinsa, kuitenkin syttyi tuleen kuin kuiva sankkiruuti, kun tuli puhe siitä, että kieltäydyttäisiin tottelemasta kuningasta. Saatettiin tosin kärsiä, että haastettiin pahaa hänestä, että häntä nimitettiin hirmuvaltiaaksi ja ilveilijäksi, sillä sellaiseen oli totuttu; mutta "panna herra pois viralta", niinkuin nuoremmat upseerit hokivat, sellaisilla sanoilla ei kukaan vielä uskaltanut koetella sotamiehen korvia. Upseerit kävivät kärsimättömiksi, heidän tyytymättömyytensä väestön liian vähäiseen isänmaanrakkauteen tuli ilmi kepittämisessä ja haukkumasanoissa, mutta eivät edes nuo vakuuttavat keinotkaan voineet horjuttaa sotamiehen perittyä, vaistomaista, järkähtämätöntä uskollisuutta.
Sairashuoneen yksitoikkoisuutta ja sitä kiusaa, että hänen täytyi maata siellä työttömänä silloin, kun niin monta hänelle kallista asiaa oli vaarassa, lievitti seuraava kirje, jonka eräs monista Savonlinnasta saapuvista sanansaattajista oli tuonut:
"Lennart kulta, minä olen kuullut, että sinä olet haavoittunut, Jumala estäköön sen olemasta vaarallista, minä ajattelen sinua yöt päivät. Puhuvat, ettei isäsi polttanut tupakkaa koko päivänä saatuansa sen tiedon, mutta toisena päivänä on hän taas leikannut virginiläistä nurkantakaistaan ja arvellut, että jos vuodatatkin veresi tai kaadut kuninkaan puolesta, ei se ole muuta kuin sinun velvollisuutesi, sillä sinun suvussasi kuuluu se olevan vanha tapa. Minä puolestani en taida koskaan uskoa, että Jumala luopuisi meistä, lapsiraukoista, anna anteeksi, että tulin sanoneeksi sinua lapseksi, vaikka oletkin jo kelpo sotamies. Lennart kulta, minä ylpeilen sinusta, mutta en uskalla kenenkään antaa sitä huomata, sillä isäni on hirveän suutuksissaan sinuun, hänhän tulikin kotiin toisena päivänä iltasella oltuansa jo kaukana pyssyn kantamilta; me saimme hänelle sanan kapteeni Loddnikoffin avulla, joka kävi Rautasaaressa tapaamassa äitipuoltasi, sinä tiedät kyllä, mitä varten ja millä asialla hän on ollut. Äitipuolesi on käynyt meillä kaksi kertaa ja sitten käväissyt Viipurissa, luullakseni; hän on hyvin toimelias ja minua kohtaan hyvin armollinen, koska hän ei ollenkaan saata arvata, minkä kepposen me olemme tehneet hänelle, hän ei ole tavannut Sharpia vielä. Sinua kohtaan hän ei ole ystävällinen, minä kuulin hänen sanovan isälle, että hän kyllä on paneva petit coucounsa häkkiin Kronstadtiin, kun kaikki se tapahtuu, mikä nyt on tapahtuva. Voi hyvin, Lennart kulta, minä lähetän tässä sinulle lemmikin omasta puutarhastani täältä Otavasta, Jumala varjelkoon sinua kaikissa vaaroissa ja tämän ajan eripuraisuuksissa, toivoo ystäväsi B.S.
"J.K. Jos tahdot suuresti minua ilahduttaa, niin kirjoita kaksi riviä sanansaattajan matkaan ja lähetä kirje vanhalle Kaisallenne, hän tietää kyllä. Hyvästi, muista minua."
Kädessä tuo pieni sydämellinen kirje istui nuorukainen eräänä iltana Kymin rannalla ja katseli lohenpoikasten iloista hypintää päivänpaisteisella virran pinnalla. Pyörre pyörrettä seuraten kohisi yksitoikkoisesti ohitse, kalastaja laski veneessään hiljalleen myötävirtaa ja toisella rannalla lauloi paimentyttö raikasta lauluaan, ajaen lehmiänsä laitumelle. Puoleksi oli sävel sama kuin savolaisten "Tuoll' on mun kultani"-laulussa, jolla aina viimeisestä Otavassa käynnistä saakka oli ollut niin omituinen kaiku nuorukaisen muistossa, mutta loppu hairahtui ruotsalaiseen kansanlauluun, joka todenmukaisesti alkujaan oli puhjennut samasta juuresta kuin ensinmainittukin, kuten Suomessa paljon muutakin itämais-länsimaista taittuu yhteisiin värivivahduksiin. Sanat olivat Kymin rannalla ruotsalaiset, mutta syntyneet saman sydämen nuoruuden unelmista.
Oottanut oon sua, pieni ystäväin, kuni lintunen loppua yön, joka kerta kun minä silmäsi näin, niin sykähti riemusta syän.
Lohtuni armas, mi uinuit rinnallain, sinä syömeni kahlehdit. Ja ne ruususet ei mene muistostain, ne mi hellien hoivailit.
Kun tyttö oli lopettanut toisen säkeistön, tuli häntä vastaan vanha talonpoika sivutieltä ja näytti kysyvän häneltä jotakin kylää koskevaa, sillä tyttö osoitti sinnepäin kädellänsä ja meni sitten milloin laulaen, milloin lehmiänsä kiirehtien, yksin menojansa edelleen. Talonpoika katseli varovasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että hänet huomattaisiin, astui sitten veneeseen, joka oli rannalla, ja souti ylitse toiselle puolen.
Miehen käytöksessä oli jotakin, joka tuntui Lennartista epäiltävältä, ja hän meni sentähden muutamia askeleita lähemmä rantaa, taivuttaen tieltä koivun oksat paremmin nähdäkseen soutajan, joka nousi maalle kivenheiton päähän hänestä. Ken kuvaa hänen kummastuksensa, kun hän, vaikka miehellä olikin uusi nuttu yllä ja harmaa lakki vedettynä syvään otsalle, tunsi hänet Tupakka-Matiksi — samaksi Tupakka-Matiksi, jonka hän itse oli nähnyt riippuvan hirsipuussa Savonlinnan tulliportin luona!
Koska Lennart oli liian heikko ajamaan häntä takaa ja liiaksi viisas ilmaisemaan läsnäoloaan, täytyi hänen katsella, kuinka mies hiipien nousi rantaa ylös ja meni kiertotietä kylään.
Alkoi jo hämärtää, ja levottomana paha-aikeisen vakoilijan läheisyydestä palasi nuorukainen takaisin sairaalaan. Portailla kohtasi hän vanhan, harmaapäisen ja pörröisen miehen, joka hänet nähdessään pyyhkäisi silmäänsä sarkanuttunsa karkealla hihalla ja riensi hänen luokseen sellaista kiirettä pitäen, että hänen kömpelö ruumiinsa vain kerran oli ollut niin kovassa liikkeessä, ja se oli tapahtunut jo kauan sitten Lappeenrannassa — mies oli korpraali Turkki, hän itse eikä kukaan muu.
Ikäänkuin itsekin hämmästyen tuota kiirehtimisen puuskaa pysähtyi korpraali kiidettyään toistakymmentä askelta, niisti nenäänsä ja mutisi:
— Hän elää sentään!
Pitäen enemmät kysymykset ja huudahtamiset tuiki tarpeettomina hän ojensi Lennartille karkean kämmenensä ja murahti:
— Majuri käski sanoa terveisiä.
Tervehdystä seurasi näin kuuluva kirje:
Minun rakas poikani. Detlof kirjoittaa, että olet saanut kasakan olkapäähäsi. Minä näen siitä sinun unohtaneen, mitä olen sanonut sinulle, ettei sovi milloinkaan seisoa kuin teuraseläin ja odottaa ankarasti syöksevää keihästä. Pitää lyödä kiväärillä tai säilällä kärki sivulle ja estää sitä pirua osumasta ruumiiseen, siinä on tuuri. Minä olen kerran lyönyt mokoman ampiaisenpistimen poikki kuin nauriin naatin. Muuten voin hyvin, paitsi että viileksii selkäjännertäni sateen edellisenä päivänä. Heinät ovat hyviä, ne, jotka saatiin korjatuksi heinäkuussa, mutta muut eivät kelpaa sioillekaan. Kasket antavat kyllä hyvin riihessä, saatat kysyä, mitä rukiista maksetaan nyt Loviisassa. Eukkoni on paraillaan Käkisalmessa puijaamassa ryssiltä muutamia leivisköitä talia, sen pitäisi olla hyvä kauppa. Otavan herraa ei kuulu. Hänen sanotaan tulleen lauhkeaksi kuin äsken keritty lammas ja heittäneen moskovalaisen hiiteen, mutta lempo häntä uskokoon. Savonlinnassa on kuin hevosmarkkinat, paljon mellastusta ja huonoja luuskia. Jos heissä olisi äyrin vertaa poikaa, niin sieppaisivat he turkkilaista parrasta ja valloittaisivat torakkain pesän, mutta minä häpeän kuin koira joka kerta, kun kuulen heidän viisastelevan. Nyt puhuvat ne ämmät taas kotiin menosta rajan yli, sanokoon kuningas mitä tahansa. Saakeli liisteröiköön heidän leveät suunsa, riivatun ravistuneet ruukut; keppiä selkään, se olisi minun neuvoni. Muuten ei mitään erityistä, paitsi että venäläinen tamma on saanut varsan. Rotu on koreaa, mutta kestääkö se? Kaikkea vielä. — Minun r. poikani Detlof kirjoittaa, että sinä kenties ojennat koipesi raamusta. Jumala varjelkoon minua kadottamasta sinua, r. poikani, sinä voit pitää puoliasi kymmentä sellaista suukopukapteenia vastaan kuin sinun veljesi. Tule voimiisi taas, r. poikani, ja ällistytä laastarinlevittäjät, niin minä tein. Vänrikin valtuuskirja on mielestäni yhtä hyvä lääkelippu kuin mikä muu hyvänsä. Mutta jos luopuisit aseista Herramme edessä, niin Jumala olkoon kanssasi matkalla, minun r. poikani, minä peräydyn kaiketi vähitellen perästä päämajaan. Roskaväkeä ja rojua olemme me kaikki siinä kohdassa; saa olla tyytyväinen, kun on palvellut kuningasta ja maata niin hyvin kuin on osannut. Hyvästi, r. poikani. Yksinäinen ja kohta katselmusluettelosta hylätty isäsi
Detlof Magnus Croneld.
J.K. Jos elät, älä unohda tervehtiä kuningasta, ja sano hänelle, että jokin päivä sitten sieppasin kaksi viinakuormaa rajalta. Olet kenties kuullut, mitä Stedingk teki Tupakka-Matille. Mies piti hirtettämän, mutta sen sijaan riisutti Stedingk häneltä vaatteet ja ruoskitti hänet ulos tulliportista. Nutun puetti hän puupökkelön ylle, ja se hinattiin sitten hirsipuuhun. Minun mielestäni oli vain vahinko nuoraa.
J.J.K.K. Jos olet mennyttä kalua, niin Turkki tuo kotiin kapineesi. Minä tiedän, kuinka käy sairashuoneessa, he kaappaavat itselleen kaiken. Älä anna heidän varastaa kelloasi. Suonevatkohan sinulle sotilaalliset jäähyväiset, kun sinut majoitetaan Herramme luokse. Olisipa juuri heidän, jaarittelijain, tapaista muutamien ruutiammusten säästäminen. D.M.C.
— Minä näen — sanoi Lennart uskolliselle korpraalilleen — että majuri on jo luullut minua kuolleeksi ja haudatuksi. Vanha isäparkani, miten hän kesti ilmoituksen?
— En tiedä. Kukaan ei saanut selkäänsä moneen päivään, ja Musti sai haukkua yksin talossa.
— Entä vanha Kaisa?
— Mitä hän olisi sanonut? Idän tuullessa tulee sadeilma. Ämmä poltti vellin pohjaan, ja nauriit saimme luoda liedestä.
— Kuules, Turkki, eversti on auttanut Tupakka-Matin alas hirsipuusta, kun sinä autoit hänet siihen. Kuulepas: hän souti tänä iltana tuosta virran poikki.
Korpraali vilkutti silmiään ja virkkoi:
— Niin sanotaan.
— Mitä varten kuljeksii hän täällä? Mitä on hänellä tekemistä täällä
Korkeakoskella?
— Kukapa sen tietää? Hän myyskentelee tupakkaa.
— Oletko saanut sen tupakkaleiviskän, jonka lupasin sinulle? Minä maksoin komisaarille, että hän antaisi sen vaadittaessa.
— Mitä tyhjiä. Kun ei ole tupakkaa, polttaa vartta. Kersantti tarvitsee rahansa parempaan.
— Mitä minä sitten lupaisin sinulle, jotta vielä kerran toimitat Tupakka-Matin hirsipuuhun ja laitat niin, ettei hän sieltä enää pääse alas?
— Kersantti lupaa pitää huolta vanhasta isästä.
— Sillä ehdolla siis etsit veijarin ja otat hänet kiinni?
— Lupaan koettaa.
— Kuulepas nyt, Turkki! Ihmiset sanovat, että sinulla on jalat kuin veräjän pielet ja älyä kuin jauhosäkillä. Luulen, että he valehtelevat hävyttömästi sinusta.
— Olkoon sitten!
— Tule vahvistamaan itseäsi sairaalan muonalla. Sinä olet väsyksissä, olet tullut jalkaisin Savonlinnasta etkä kenties ole maannut moneen yöhön levottomana minun tähteni. Saat maata minun luonani yötä.
— Uni on jalaton mies ja haukottelija on huono työntekijä. Hyvästi, kersantti.
— Odotas… Etkö ottaisi pistoolejani?
Turkki katseli halveksien sieviä taskupistooleja, näyttäen tukevaa, ryhmyistä katajasauvaansa. Kädessä tuo ase, jonka pelättävää vaikutusta hän itse oli usein saanut koettaa, lähti hän vielä samana iltana matkaan.
Päiviä kului; Turkkia ei kuulunut. Sillä välin enenivät huhut enenemistään, tapaukset saivat yhä nopeamman vauhdin, ja valtiovaunut vierivät yhä kiireisemmin ammottavaa syvyyttä kohden. Lennart sai kuulla erään lähettilään Anjalasta olleen Korkeakoskella tiedustelemassa, tahtooko suomalainen sotamies puolustaa kuningastaan, jos hänet aiottaisiin ottaa kiinni. Samalla kertaa oli toinen epäiltävä mieshenkilö ottanut tarkan selon sotajoukkojen asemasta ja siitä voimasta, mikä voitiin asettaa ylimenopaikkoihin Kymin virralle. Viimeksimainittu asioitsija ei saattanut olla kukaan muu kuin Tupakka-Matti. Nuo huolettavat tiedot aiheuttivat sen, että Lennart Croneld, ennenkuin hän ilmoittautui terveeksi, matkusti veljensä Detlofin luokse, joka silloin oleskeli Anjalan leirissä.
14. ANJALA.
Anjala on vanha säteritila, sen melkoisen lahjoitusalueen päässä, jonka Kaarle IX antoi Henrik Wreden perillisille kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että tuo urhea aatelismies lainasi hänelle hevosensa Kerkholman taistelussa vuonna 1605 ja pelasti siten kuninkaan hengen uhraamalla oman henkensä. Anjala oli tuon kuuluisan suvun hallussa aina vuoteen 1837, jolloin se myytiin kreivi Creutzille, joka taas myi sen 1842 Suomen valtiolle; valtiosäätyjä kysymättä lahjoitettiin se sukukartanona kenraalikuvernöörille, ruhtinas Menshikowille. Tila sijaitsee mitä ihanimmalla paikalla, länsipuolella Kymessä olevaa Anjalan koskea, joka on Suomen väkevävirtaisimpia putouksia. Kartanossa, joka monen muun merkillisyytensä ohessa oli 1820-luvun alussa myöskin kuuluisa hirvittävistä kummitteluistaan, on meidän aikoinamme vain toisinaan kesäisin asustanut sen harmaapäinen omistaja, levähtäen siellä valtiollisista toimistaan. Somatekoinen, kaksinkertainen puurakennus silmäilee niin hymyilevänä yli kosken, havumetsän ja viljavien vainioiden kuin ei olisi tuhkanharmaa haamu koskaan hiipinyt sen saleissa, ei kyyneleinen silmä koskaan katsonut sen ikkunoista eikä synkkä petos koskaan sen komeiden, vuosisataisten kuusien suojissa kuiskaillut kukistuvista kruunuista ja hajoavista valtakunnista.
Kun Kymi vuonna 1788 oli rajajokena, oli silloinen kolminkertainen kivirakennus Ruotsin puolella rajaa, ja sen kautta, että pääarmeijan leiri oli siirretty sinne, oli siis ensimmäinen välirauhan saamiseksi sovittu ehto täytetty, nimittäin vetäytyminen keisarinnan maalta takaisin omalle puolelle. Telttarivit olivat puiden alla mäellä kosken luona, tykit oli asetettu virran äyräälle vallitsemaan vastakkaista venäläistä rantaa, vartijoiden kiväärejä välkähti sieltä täältä metsän reunasta, nahkapoikia harjoiteltiin lähimmällä niityllä, käskyläisiä tuli ja meni, ja pääskyset lentelivät nuolennopeina kuohuvain virranpyörteiden yläpuolella sieppaamassa siinä viljalti leijailevia kultasiipisiä sudenkorentoja. Kaikki näytti Lennart Croneldista ensi silmäyksellä vilkkaalta, hymyilevältä, toivehikkaalta ja miehekkäältä, kun hän kauniina kesäiltana kurjilla kyytirattailla saapui Anjalan kartanoon.
Ja kuitenkin hänestä tuntui niinkuin olisi jo ensimmäisen vahtimiehen katseessa ollut jotakin synkkää ja masentunutta, ja samanlaista alakuloisuutta näkyi melkein kaikkien vastaantulijoidenkin kasvoissa. Sotamiehet kivääreitään kirkastaessaan, kuormanajajat korjatessaan vaunujaan, jopa kenraalin kokkikin, joka valkoinen esiliina edessä tuli portaille torumaan kyökkipoikaa, kun hän ei ollut kylliksi kiireesti huuhtonut pinaattia, kaikki näyttivät huolestunein ilmein odottavan ukkosta. Vain muuan nuori luutnantti, joka luultavasti oli äskettäin urakassa ostanut virkansa isänsä rahoilla, tuli huolettomana vihellellen pihan poikki pyssy olalla, väijyäkseen jotakin heinäsorsaa, joka oli liian varomattomasti lähennyt ampumamatkan päähän rannasta kosken alapuolella.
Lennart kysyi uusmaalaisten pataljoonassa palvelevaa kapteeni Croneldia. Hänelle osoitettiin mäellä olevaa telttaa. Lennart nousi rattailta, maksoi kyytimiehelle ja meni jalkaisin etsimään veljeään.
— Kas vain! — huudahti kapteeni Detlof ihastuneena, sillä veljesten väli oli jokseenkin hyvä muuten, paitsi valtiollisissa asioissa — tervetultua Pluton valtakunnasta! Kuinka jaksetaan manalassa? Hyvin, toivoakseni, vaikka Tuoni saaneekin tässä sodassa pitkän nenän. Minua ilahduttaa saada nähdä sinua, rakas Lennart, kun olet luullakseni saanut kylläksesi kasakoista. Tulitpa juuri paraiksi lähteäksesi kanssani vähäiseen kokoukseen, jossa keskustellaan päivän kysymyksistä. Kuningas voi toivoakseni hyvin? Aiomme kohta saada osaksemme armon käydä kunniatervehdyksellä hänen luonaan kuulemassa, saivatko Kustaa II:sen Aadolfin varustukset mitään naarmuja viime kahakasta.
— Kuningas voi niin hyvin — vastasi Lennart — etteivät kaikki ehkä voine yhtä hyvin. Olen tullut neuvottelemaan kanssasi, Detlof, mitä meidän nyt on tehtävä voidaksemme samalla täyttää omat velvollisuutemme ja suojella omaistemme kunnian. Äitipuolemme ja, pelkäänpä, sinä itsekin olette niin sekaantuneet tuohon tukalaan asemaan, ettemme voi välinpitämättöminä odottaa sitä asiain käännettä, mikä nyt on tapahtuva. Meidän täytyy kummankin päättävästi valita puolueemme joko lainmukaisten mielipiteiden puolelle tai niitä vastaan, ja koska minun kantani on varmasti päätetty, tahtoisin mielelläni kuulla sinunkin kantasi.
— Vai on sinun kantasi varmasti määrätty, armollinen herraseni? Minä arvaan, mihin päin se kallistuu, mutta, hyvä Lennart, älä anna sen estää meitä olemasta hyviä ystäviä. Minä olen yhtä päättävästi jo valinnut puolueeni, ja luullakseni se on yhtä lainmukainen, mutta kenties hieman käytännöllisempi. Sinä olet ymmärtäväinen poika ja jätät kokemuksesi ja ajan karttuessa pois nuo itsepäiset houreet, jotka olet imenyt kunnialliselta, mutta valitettavasti jokseenkin typerältä isältämme. Niin, älä ole milläsikään, tiedän sinun tuottaneen harmia äitipuolellemme ja tehneen pahan kepposen vanhalle Otavan nahjukselle; tyhjänpäiväistä, se ei huolestuta minua vähimmässäkään määrässä, se ei vaikuta asiain kulkuun enempää, kuin jos hyttysen päähän pälkähtäisi hillitä olkikuormaa Savonlinnan mäissä. Sellaista pientä koirankuria teemme me kaikki koulussa ja olemme sentään yhtä hyviä miehiä. Muuten voin kertoa, että äitipuolemme on nyt täällä. Hän asuu eräässä talossa tuolla kylässä ja on luvannut käydä luonani illalla kokouksen jälkeen, jonka tähden hän tuli tänne; sitten hän matkustaa heti tiehensä. Sinulla on siis tilaisuus tervehtiä häntä. Mutta käy sisään telttaani ja lepää hetkinen sillä aikaa, kun pukeudun virkapukuuni. Niin tutunomaisesti kuin täällä Anjalassa eletäänkin, täytyy kuitenkin osoittaa kenraaleille ja eversteille heille tulevaa kunnioitusta.
— Sano, Detlof — jatkoi Lennart teltasta — mikä syy on saattanut sotaleiriin niin ylhäisen naisen kuin äitipuolemme on?
— Mistäpä minä tietäisin? vastasi veli. Ehkä hän on tullut ostamaan talia. Rouva on kauppanero, hän tekee usein sellaisia kauppoja toisella puolen rajaa.
— Etkö sinä tosiaankaan pelkää, että nämä petolliset vehkeet, joihin hän on sekaantunut, kohta häpäisevät nimemme ja saattavat vanhan isämme epätoivoon?
— Kuulehan, Lennart, tahdon olla vilpitön sinua kohtaan. Ja vaikka sinulla on se etu, että olet kymmentä vuotta nuorempi kuin minä ja sinulla siis luonnollisesti on paljon selvemmin näkevä katse ja parempi, terävämpi äly, täytyy sinun kuitenkin myöntää, että minä olen nähnyt vähän enemmän elämää kuin sinä. Mikä on oikeaa? Se mikä voittaa. Mikä on väärää? Se mikä häviää. Kuka on kavaltaja? Se joka hirtetään tänään. Kuka on isänmaan ystävä? Se joka huomenna laatii lakia. Sinähän tunnet Washingtonin; ken ei tuntisi aikansa suurinta miestä? No niin, olisipa hän joutunut tappiolle, englantilaisten vangiksi, ja hirtetty kapinoitsijana, niin olisi hänelle tehty oikein, ja hän olisi kuollut kavaltajana. Sattumalta hän voitti englantilaiset ja perusti uuden maailmanvallan; siinä hän myöskin teki aivan oikein, ja häntä pidetään nyt aikakauden mainioimpana isänmaanystävänä. Enfin, sinä seuraat kuninkaan lippua, minä valtakunnan. Jompikumpi meistä on kapinoitsija, jompikumpi isänmaanystävä; mutta oletko sinä vai minä, sen me saamme huomenna nähdä. Minä ennustan sinun puolesi joutuvan tappiolle lautapelissä; niinmuodoin on sinulla kaikki mahdollisuudet ansaita, jollei juuri nuoraa kaulaasi, niin kuitenkin kuula otsaasi, kun taas meitä ylistetään isänmaanystäviksi ja uskollisiksi vapauttajiksi. Se riippuu kaikki vain yhdestä kiekkauksesta, kuten isämme tapana on sanoa.
— Eikö siis mikään riipu kunniasta ja omastatunnosta, velvollisuudesta ja vakaumuksesta? Kuka on opettanut sinulle noita kammottavia oppeja, joihin mikä ryöväri hyvänsä voi maantiellä vedota pistäessään puukon toisen rintaan?
— Mieltäylentäviä nuhteita! Miten sinua kaunistaa, veikkoseni, tuo yhteiskunnallisten, rauhaisain avujen saarnaaminen tulevan vallankumouksen riehuessa! Sinä arvasit oikein, minä en ole niin monen uuden, maailmaa parantavan aatteen onnellinen keksijä. Minä olen viettänyt, kuten muistat, kaksi iloista, opettavaista vuotta eräässä maassa, jota nimitetään Ranskaksi. Se oli laho kanto, se Ranska, mutta täynnä tuhansia vihreitä vesoja. Siellä, hyvä Lennart, ymmärretään asia; siellä tietää nuori aatelisto, mitä aika vaatii. Alas itsevalta! Eläköön vapaus! Oi, minä olen nähnyt sen mainion maailmanpilkkaajan siellä Ferneyssä, ja hänen ennustavat sanansa kaikuvat vielä korvissani: "Kun viimeinen kuningas on hirtetty viimeisen papin suoliin, silloin vasta, ystäväiseni, tulee maailma onnelliseksi!"
— Ne sanat haisevat vereltä!
— Lapset ja naiset pelkäävät pieniä suoneniskuja; miehet tietävät paremmin, että ne estävät veren turmeltumisen. Suomi olisi todellakin mieletön, ellei se käyttäisi näin oivallista tilaisuutta luodakseen hartioiltaan itsevaltiuden. Vähän aikaa rauhattomuutta, me saamme ohjat käsiimme, ja kun alhaiso on saanut kylläksensä, kiristämme ohjaksia. Niin, hyvä Lennart, aiotaan tehdä Ranskassa: turhanpäiväinen, kolme viikkoa kestävä vallankumous on riittävä loihtimaan pois tuon tuhatvuotisen aaveen, jota sanotaan kuningasvallaksi, ja palauttamaan luonnollisen vaikutusvoiman aatelistolle. Noudattakaamme esimerkkiä ja pysykäämme ystävinä, soyons amis, Cinna!
— Muistatko, Detlof, pientä Metsälampea, kirkasta, kaunista järveä, joka oli neljä jalkaa korkeammalla Puruvettä ja josta sinä kerran huviksesi kaivoit ojan kapean metsäharjun poikki? Sinä tahdoit suoraa päätä laatia kosken, sinä uskoit varmasti voivasi pakottaa luonnonvoiman niiden rajojen sisään, jotka sinä katsoit hyväksi määrätä sille. Minä uskoin sinua, olinhan silloin lapsi, ja rakensin vesimyllyni tuohon pieneen, pauhaavaan puroon. Kaikki näytti meistä niin oivalliselta, vesi totteli sinun viittaustasi, putous oli valmis, eikä Metsälampi näkynyt vähintäkään kärsivän tuosta "pienestä suoneniskusta". Me lähdimme onnellisina kotiin lämpimänä kesäiltana ja olimme ylpeät siitä, että olimme tehneet kosken ja laatineet luonnolle lait. Yöllä kuulimme kummallista pauhinaa; sinä muistat, kuinpa pelästyimme! Me riensimme ulos — oli pimeää ja myrskyistä, ukkonen jyrisi ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Me aavistimme jo, ettei luonto ollutkaan katsonut hyväksi totella meidän pöyhkeitä lakejamme, ja seuraavana aamuna näimme suuren erehdyksemme. Ylempänä olevan järven vesi oli noussut sateesta ja seurannut sitä uraa, jota olimme ohjanneet sen juoksemaan. Se oli huuhtaissut mukanaan minun myllyni ja kyntänyt syvän uoman löyhään santaharjuun; kaita ojamme oli muuttunut leveäksi, kuohuvaksi joeksi ja muutamassa tunnissa tyhjentänyt Metsälammen suureen Puruveteen. Pienen rakkaan järvemme sijalla, mistä ennen olimme onkineet monta ahventa, näimme ainoastaan kauhean, mustamutaisen liejukon ja sen keskellä ruman lätäkön, joka siitä pitäen oli sammakoiden asuinpaikkana. Mitä siitä sanot? Oletko niin aivan varma, ettei sen ojan, joka kaivetaan vallankumoukselle, kenties lopulta käy samoin kuin kävi meidän ojamme metsälammella?
— Minä olen varma ainakin yhdestä asiasta. Arvaatko mistä?
— En välitä arvoituksien arvailemisesta.
— Niin, minä olen varma siitä, että olet käsittänyt väärin kutsumuksesi ja valinnut virkasi hullusti. Sinä olet kuin syntynyt papiksi; kun sinulla on noin hyvä taipumus kauniiden vertauksien sommitteluun, olisi sinusta muutamassa vuodessa tullut täydellinen hovisaarnaaja. Onneksi olet vielä nuori ja ehdit vielä saada liperit.
— Eikö sinulla ole muuta sanottavaa minulle?
— On paljonkin. Olet nyt vasta kuullut alun. Tule mukaani, niin saat itse arvostella jatkoa.
— Vastaa ensin, onko se jokin kavalluskokous? Mihinkään sellaiseen en tule kanssasi.
— Kavalluskokousko? Hyi, Lennart, saatatko uskoa minusta sentapaista? Se on päinvastoin maan parhaimpien isänmaanystävien kokous, ja kaikki, mistä keskustellaan, koskee valtakunnan pelastamiskeinoja.
— Eiköhän olisi turvallisempaa sinulle ja sinun ystävillesi, jos olisin kokouksesta poissa? Sanon jo edeltäkäsin, pane se mieleesi, etten pidä velvollisuutenani vaieta mistään, mikä vahingoittaisi kuninkaan asiaa.
— Kuule mitä haluat, kerro mitä tahdot. Ketä me pelkäisimme? Emmekö ole lähettäneet liittokirjaa suoraan kuninkaalle itselleen? Eivätkö kaikkien meidän nimemme ole kirjoitettuina siihen niin selvästi kuin hanhenkynä koskaan voi piirtää totuuden kuninkaan silmäin eteen? Ja emmekö ole yhtä avomielisesti antaneet selityskirjaamme koko maalle? Sinä näet siis, pikku puhelias ystäväni, että tuskin saattaisit kertoa kuninkaalle mitään uutta meistä. Kuulepas, mitä annettiin sinulle kertomuksestasi Savonlinnasta?
— Sain oikeuden olla mainitsematta nimiä, joita ei ole ilmaistava.
— Olen suuresti kiitollinen. Eikö mitään muuta?
— Minä en ota mitään vastaan.
— Miten hyvin sopiikin nuorukaiselle olla noin vaatimaton! Mutta tule, meidän on aika lähteä.
Veljekset menivät Turun läänin rykmentin leiripaikalle, joka oli hiukan kauempana talosta, ja astuivat eversti Hästeskon telttaan. Lennart huomasi, ettei erityisiä vartijoita oltu asetettu eikä mihinkään erityisiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdytty. Teltta oli mitä suurimpia, ja noin kaksikymmentä upseeria oli koossa höyryävän punssimaljan ympärillä, jonka pohjassa oli, ikäänkuin pilkaksi, Kustaa III:n nimimerkki. Tupakansavu leijaili pilven tavoin pöydän yläpuolella ja haihtui kohden kattoa, missä oli ilmareikä.
Lennart tarkasti nopein silmäyksin tuota harvinaista seuraa, johon hän niin arvaamatta oli päässyt. Useimmat olivat hänelle tuntemattomia, keski-ikäisiä miehiä, joko uhmaavan tai välinpitämättömän näköisiä, ei ketään arvoltaan everstiä korkeampaa ja ainoastaan pari kolme kapteenia alhaisempaa. Läsnäolijoiden joukosta puuttui ylipäällikkö, kenraali parooni C.G. Armfelt, jonka tuli näinä päivinä jättää päällikkövaltansa kreivi Meijerfeltille ja joka nyt huolten ja epäilysten valtaamana oli jäänyt kotiinsa päämajaan.
— Tuossa on hän nyt viimeinkin, huudahti muuan seuran suurisuisimmista, eräs veitikkamainen everstiluutnantti, jonka sujuva ruotsalainen kieli erosi melkoisesti muiden suomalaisesta murteesta. — Missä nuhjailit, Croneld, ja mikä kynttilänniistäjä tuo on, jonka tänä iltana tuot joukkoomme?
— Hän on veljeni, kersantti Croneld, kiiruhti kapteeni vastaamaan. — Koska hän huomenna lähtee suoraan Savonlinnaan, toin minä, jos herrat sallivat, hänet mukaani tänne, jotta hän voisi paroni Hastfehrille todistaa armeijan mielipiteet ja kenties viedä jonkin sanoman herroilta.
Muutamat upseereista silmäilivät toisiaan tyytymättömin katsein. Lennart luuli huomanneensa, ettei hän ollut tervetullut, ja päätti olla vaivaamatta enää ketään.
— Mitä nyt, Croneld, tuletko Sysmästä, kun et tiedä mitään? virkkoi eräs näöltään tarmokas ja viekas majuri suomenvoittoisesti puhuen. — Etkö ole kuullut uutista, jonka Hastfehrin sanansaattaja toi kenraalille kaksi tuntia sitten?
— En, vastasi kapteeni Detlof.
— Veljesi ei valitettavasti saa tilaisuutta ansaita kannuksiaan taistelemalla Savonlinnan vanhaa sulttaania vastaan. Hastfehr on 20:ntena päivänä luopunut saartamisesta ja vetäytynyt takaisin Rantasalmelle. Tosin tuli hänelle ensi yömajassa herran käsky pitää puoliaan eikä antautua toivottomuuteen, mutta Hastfehr ei ollut mikään narri, hän oli saanut kyllikseen kirnupiimän juonnista ja varpusten ammuskelemisesta. Stedingk kiroili ja päivitteli, mutta Hastfehr vastasi: tehty mikä tehty, ja sillä hyvä.
Lennart tunsi veren nousevan päähänsä. Mutta hän oli liian viisas ja ylpeä hiipiäkseen huomaamatta pois.
— Kuka huolii enää tuommoisista joutavista? keskeytti toinen suomalainen majuri kärsimättömänä. — Asiaan, hyvät herrat, meillä ei ole aikaa menetettävänä. Keskustelkaamme kysymyksistä järjestyksessä. Ensin paroni L:n ja tituluksen kohtaus Ummeljoella. Olkaa hyvä, kertokaa meille hänen esityksensä.
— Rouva käskee tervehtimään — sanoi puhdasta ruotsia puhuva everstiluutnantti — että hän mielihyvällä näkee armeijan toimivan isänmaallisesti ja lupaa apuaan, joko sitten aseiden käyttämiseen tai rauhan saantiin. Vanhuksen ei pidä jättää päällikkövaltaa käsistään, vaan mennä kaikkine suomalaisine joukkoineen rajan yli ja yhtyä siihen 12000:ntiseen joukkoon, jonka rouva pitää valmiina meidän avuksemme. Siten luulee titulus sekä asiamme että meidän itsemme olevan täydessä turvassa.
— Mahdotonta! Sitä ei voida hyväksyä! huusi moni ääni.
— Sen minä sanoin hänelle jo heti, puuttui everstiluutnantti puheeseen.
Se olisi petosta. Se olisi eroamista.
— Ei mitään eroa! huudettiin kaikkialta.
— Kuka tässä puhuukaan erosta, sanoi viekkaannäköinen majuri. — Jos sotajoukkomme yhdistyy rouvan joukkoon, tapahtuu se vain kansakunnan turvaamiseksi. Vapaus, hyvät herrat, on se päämäärä, mihin me kaikki pyrimme.
— Ei mitään liittoa! Ei eroamista!
— Jos tahdotaan päästä tarkoituksen perille, täytyy suostua keinoihinkin, jatkoi viekas majuri. — Epäilemättä saatetaan kaikki vaaraan. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu täällä olevista, että rouvalla on rehelliset aikeet.
— Uskomatonta, mutta totta!
— Lukekaa meille vastaus majurin lähetykseen!
Majuri luki kaikkien kuullen kirjoituksen, joka oli lähetetty Pietarista 20:ntenä päivänä elokuuta ja jossa monien kohteliaiden sanojen ohella naapurisovinnon palauttamiseksi entiselleen mainittiin, että suomalaisten joukkojen tuli heti siirtyä Venäjän alueelle, ja sen jälkeen olisi kutsuttava Suomen kansan edustajat kokoon ilmoittamaan maan toivomuksista, jolloin heiltä ei evättäisi armollista suojelusta ja voimakasta apua.
— Kirjeessä ei ole allekirjoitusta, muistuttivat muutamat. Kuka vastaa, että se on oikea?
— Sisällys. Ja tämä hohtokivinen sormus, vastasi majuri olkapäitään kohottaen.
— Ei mitään eroa! Ei valtiopäiviä yksinomaan Suomen kansalle!
— Varokaa sitten päitänne, hyvät herrat, sillä ne ovat löyhässä niskoillanne, jatkoi majuri suuttuneena. Päästäkää vain herra Ruotsiin tekemään vanhoja kujeitansa, ja katsokaa sitten, missä tekotukkanne roikkuvat.
— Totta on. Hänellä on nimemme.
— Hän ei anna koskaan meille anteeksi, että hän meidän tähtemme on jäävä ilman riemusaattoa ja juhlanäytäntöjä Tukholmaan palatessaan.
— Ei saa antaa hänen puhua moukille.
— Hänet on heti vangittava.
— Ja sitten toimitettava uusi ilmoitus ja kansan nimessä kutsuttava kokoon valtiopäivät.
— Vangitsemisen jälkeen virkaero. Se on kuitenkin varmin keino.
— Onpa jotakin vielä varmempaa…
— Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!
— Lisää punssia.
— Herralla on aina omat keinonsa. Hän on kiittävä meitä omalla maatilallaan, jonka hän on ostanut Italiassa.
— Ei, Montpellier'ssä. Sinnehän hän on lähettänyt kultakolikkonsa tallelle.
— Mutta kenen panemme tyhjälle paikalle?
— Kenenkä muun kuin vapaamuurarin?
— Hitto häntä uskokoon. Hänellä on mitä ovelin kettu korvan juuressa.
— Mammanpojan ehkä?
— Homme blasé, elähtänyt mies, joka ei ole herrana edes omassa makuuhuoneessaan!
— Mutta, hyvät herrat, kuningas meillä sentään täytyy olla, jollei muuksi niin ainakin kruunun hiustukiksi!
— Se riippuu mausta, virkkoi viekas majuri, alati valmiina hakemaan sameasta saaliinsa.
— Olkoon menneeksi Fredrik II. Se nimi kajahtaa.
— Kuin tyhjä pullo.
— Ja hyvin tulpattu.
Kuului naurua. Heillä on vielä rohkeutta nauraa, noilla miehillä, jotka luulivat kantavansa valtakunnan kohtaloa huotriin pistettyjen miekkojen kärjissä ja olivat niin varmoja voitostaan, etteivät olleet panneet edes vartijoita teltan ympärille. Kaikki tapahtui niin julkisesti kuin tarjottimella yleisön edessä, ja sittemmin havaittiin ihmisten, jotka olivat kulkeneet leirin kautta, ohuen telttaverhon läpi kuulleen melko paljon tuota keskustelua. Tämän vertaista julkisuutta on tuskin olemassa salaliittojen historiassa, ja jos Anjalan liittoa mikään lievittää, niin tekee sen juuri tuo sen erinomainen, saattaisipa sanoa nuorekkaan haaveileva luontevuus. Varmoina puolueen monilukuisuudesta ja Venäjän avusta olivat useimmat itse vakuutetut aikomustensa puhtaudesta. Kaikesta saattoi huomata heidän jo kohtelevan Kustaa III:ta virkaheittona kuninkaana.
— Hyvät herrat — virkkoi eräs nuori, jokseenkin iloisella tuulella oleva kapteeni — me olemme kuten ainakin kunnon miehet lähettäneet herralle liittokirjamme ja kirjoituksen, jonka kirjoitimme rouvalle. Otaksun, että nyt lähetämme hänelle myöskin rouvan vastauksen, avis au lecteur. Ken ottaa sen viedäkseen?
— Minä, vastasi puhelias everstiluutnantti.
— Silloinpa saatte, paroni, ruveta jonkinlaiseksi kuninkaalliseksi henkilääkäriksi. Paroni saattaa sanoa, että valtioasiat väsyttävät herran heikkoja hermoja, että lääkärit ovat täällä neuvotelleet ja huomanneet herran terveyden vaativan, että hän pysyy muutamia viikkoja nauttimassa viisaan lepoa sisällä ja maaseudun yksinkertaisuudessa. Sillä välin kokoontuu valtakunnan collegium medicum, lääkärineuvosto, Tukholmaan ja päättää, onko potilas päästettävä ulos parantuneena tai lähetettävä muutamaksi vuodeksi Spaahan juomaan terveysvettä.
— Hyvin puhuttu! Eläköön vapaus!
— Mais après, entä sitten, hyvät herrat?
— D.G. on luvannut ensin kutsua kokoon Suomen ylimykset; se on varminta, niin kauan kuin herran vielä tekee mieli karvasta valtio-omenaa.
— Ei eroa, ei missään tapauksessa eroa!
— Saattavathan suomalaiset ylimykset ottaa kastanjat tulesta ja sitten tulee iloinen murkina Tukholmassa, en bonne compagnie, hyvässä seurassa.
— Ei, ei, ei missään tapauksessa eroa!
Syntyi melua. Kymmenen puhui yht'aikaa. Anjalanliiton kipeä kysymys — se mikä uursi sen voiman perustusta, sai koko sen tarmon horjumaan, hämmensi kaikki, masensi kaikki ja tempasi jo melkein valmistuneen hedelmän noiden uskaliaiden salaliittolaisten käsistä — oli juuri tuo kysymys Suomen eroamisesta, jota varsinaiset alkuunpanijat alinomaa pitivät salaa varoilla ja josta kaikki Venäjän apu lopultakin riippui. Suomen armeijan yhdistäminen Venäjän armeijaan ja Suomen säätyjen — tai ehkä mieluummin, ranskalaiseen tapaan, ylimysten, t.s. aateliston ja papiston — kokoonkutsuminen erityisesti itsekseen, tuo suunnitelma merkitsi niin selvää eroa vanhasta emämaasta, että se kohta kumoutui kaikkien niiden vastustuksesta, jotka aivan todella luulivat vehkeilevänsä valtakunnan hyödyksi. Niinkuin kaikki valtiolliset tuumat, joiden tarkoitus pohjaltaan on kielteistä laatua, raukeavat, niin hajosi Anjalanliittokin heti, kun tuli kysymys tuosta aprés'istä, tuosta välttämättömästä: mitä sitten seuraa? Mitä ei tahdottu, sen tiesivät kaikki: itsevaltaista kuninkuutta. Mitä tahdottiin, sen luulivat myöskin kaikki tietävänsä, nimittäin rauhaa ja valtiopäiviä. Mutta rauha ja valtiopäivät olivat vain siirtymäkohtia ja siltoja tulevaisuuteen, joka oli seuraava niitä, ja heti kun koetettiin kohottaa tuota verhoa, syöksyivät mielipiteet hurjaan sekasotkuun. Vuoden 1720:n kuningaskunta joutui riitaan Puolan tapaisen tasavallan, Cromwellin esikuvan mukaan laaditun tasavallan kanssa, jos Sprengtporten siinä olisi protektorina, ja Washingtonin mallin mukaisen tasavallan kanssa. Vanhan Ruotsin säilyttäminen ennallaan ja Suomen pysyttäminen maakuntana sen rinnalla nousi kiistaan valtakunnan lohkaisemista ja nuoren, itsenäisen Suomen syntymistä vastaan. Sen lisäksi tuli vielä ristiriitaisia mielipiteitä Venäjän avusta ja siitä, mitä oli tehtävä kuninkaalle ja kuka oli valittava hänen seuraajakseen valtaistuimelle. Suomalaiset itsenäisyysmiehet, jotka olivat vähemmistönä, olivat kenties yhtä erimieliset. Ja kuitenkin oli kaikilla merkillisenä omituisuutena uskalias luottamus asian menestykseen. Jälkimaailma ihmettelee ja unohtaa, että vielä vuonna 1788 oli Ranskassa, etenkin vapaamielisessä aatelistossa, monta, jotka sokeudessaan odottivat "kolmeviikkoista vallankumousta", mikä olisi kukistava itsevallan ja sen kustannuksella hyödyttävä kaikkia muita.
Oli tuossa meluisassa seurassa eräs, joka oli siihen asti hyvin vähän ottanut osaa neuvotteluihin, mutta seurannut niitä synkän ja tyytymättömän tarkasti. Hän, pitkä, komea ja tummaverinen herra, istui teltan nurkassa ja keskusteli puoliääneen parin muita iäkkäämmän everstin kanssa. Hänen miehekkäissä piirteissään oli raskasmielisyyden leima, jonka sanotaan useinkin olevan kehdosta saakka painettuna onnettomuuteen syntyneiden kasvoihin. Mutta samalla ilmaisivat nuo piirteet niin suurta, järkähtämätöntä voimaa, voisipa sanoa, sellaista vakaumuksen hurjuutta, että tuo mies samalla kertaa näytti syntyneen uhmailemaan kohtaloaan — valmiina lausumaan sen herjaavan ylenkatseen, jota Herwegh viisikymmentä vuotta senjälkeen käytti Preussin kuninkaasta:
Wer so wie ich mit Gott gegrollt, darf wohl mit einem König grollen.[21]
Mies oli kokouksen isäntä, suomalaisten ylimysten aiottu maamarsalkka, eversti ja ritari Juhana Henrik Hästesko, Anjalan liiton voimallisin käsi, samoin kuin Sprengtporten oli sen ukonpilviin kätketty pää, Juhana Antti Jägerhorn sen sulava kieli, Kaarle Klick sen kynä, Kaarle Kustaa Armfelt sen liehuva kenraalitöyhtö, E.A. Leijonhufvud sen juoksupoika, Leyonstedt sen torvensoittaja, Hastfehr sen viiri, O. Klingspor sen hovipalvelija ja kaikki muut enemmän tai vähemmän sen herkkäuskoisia houkkioita.
Totisena, niinkuin sopii miehen, joka ukkosilmalla rohkeana silmäilee salamoita, koettaen uhmallaan johtaa niiden kulkua, nousi eversti, koputti piipulla pöytään ja pyysi sananvuoroa.
— Hyvät herrat, sanoi hän, me olemme tulleet tänne neuvottelemaan isänmaan vapaudesta emmekä kiistelemään yksityisistä mielipiteistämme. Olen asiasta samaa mieltä kuin majuri Jägerhorn, että jos tahdotaan päästä päämäärään täytyy myös suostua käyttämään keinoja. Herralle on ilmoitettu kaikki, ja hän etsii tilaisuutta — paetakseen Ruotsiin. Se täytyy estää. Hätätilassa tarjoudun minä vangitsemaan hänet rykmenttini avulla.
— Samaa mieltä olen minäkin, huudahti eversti Leyonstedt lyöden lasinsa pöytään, niin että punssi läikkyi lähinnä olevain päälle.
— Ja minä sanon — virkkoi siihen everstiluutnantti Enehjelm kiivaasti — että jos kukaan uskaltaa käyttää väkivaltaa kuningasta vastaan, annan Kymenkartanon rykmentin ampua niin että tuntuu, niin kauan kuin minulla on yksikin mies rivissä.
Hästesko hymyili tylysti.
— Kymenkartanon pataljoona ei ammu, vastasi hän levollisesti.
— Olkaa varmoja siitä, että mieheni vielä tottelevat käskyjä, vaikka se lieneekin jo vanhanaikaista muissa joukoissa, vastasi Enehjelm.
Melu uudistui. Kokous oli, asiain pakosta ja päällikön poissaolon vuoksi, kadottanut sen tyyneyden ja ulkonaisen arvokkuuden, mikä oli ollut liiton edellisillä kokouksilla.
Enehjelm lähti vihoissaan teltasta.
— Eräs ehdotus, hyvät herrat! huusi taas Leyonstedt niin että ääni kuului hälinää kovemmin. — Mihin tarvittaisiin rykmenttiä, kun muutamissa rivakoissa vapaaehtoisissa on kylliksi? Herra on Kymenkartanossa, ja kapteeni Croneld rupeaa, johtaen puolta komppaniaa tuimia miehiä, siksi Brutukseksi, joka ryöstää Caesarimme tulevana yönä peevelinkään aavistamatta asiaa, ennenkuin kaikki on tehty.
— Se on halpamainen valhe! huudahti ääni, joka oli tuiki tuntematon muille paitsi kapteeni Croneldille.
Kaikki katsahtivat sinne päin ja huomasivat pienen kersantin, joka siihen asti oli ollut mykkänä ja katkeroituneena kuulijana eikä enää voinut hillitä suuttumustaan kuullessaan veljensä nimeä mainittavan sellaisen tehtävän yhteydessä.
— Kuka piru on lähettänyt tuon pojan niskaamme, ja mitä hän lörpöttelee? tiuskaisi Leyonstedt.
— Minä sanon, ettei yksikään Croneld vielä ole ollut kuninkaansa pettäjä! vastasi kersantti ujostelematta ja katsoi kysyjää rohkeasti silmiin, niin eversti kuin hän olikin.
— Viskatkaa ulos poikanulikka ja antakaa jonkun korpraalin pölyyttää hänestä hovitomut! huusi moni suuresti suuttuneena moisesta hävyttömyydestä.
— Malttakaa, hyvät herrat! huudahti Hästesko huulilla kaunis ja synkkämielinen hymy, joka toisinaan sai hänen tuimat kasvonsa selkenemään aivan lempeiksikin. — Ettekö häpeä närkästyä lapseen, joka puhuu samalla tavoin kuin mekin olisimme puhuneet, jos olisimme hänen ikäisiänsä ja näkisimme kaiken ruusunpunaisessa hohteessa. Mene tiehesi, poika, ja pidä toiste kielesi kahleissa, kun päälliköt eivät kysy sinulta.
Lennart aikoi mennä, mutta veli esti.
— Näytä minulle virkalomakirjasi, sanoi kapteeni.
— Minulla ei ole virkalomaa; minä olen vielä sairasten kirjoissa.
— Vai niin. Koska kersantti on täällä virkaluvatta ja sairasten kirjoissa, niin saa hän seurata minua heti sotilassairaalaan. Suokaa anteeksi hyvät herrat … tulen kohta takaisin.
Niin sanoen tarttui Detlof herrojen äänekkäästi nauraessa veljensä käsivarteen ja vei hänet ulos vaarallisesta teltasta.
— Oletpa sinä aika lurjus, nuhteli kapteeni tultuaan ulos pimeään yöhön. — Sillä lailla häpäiset itsesi ja minut! Oletko järjiltäsi?
— En minä, Detlof, vaan sinä, jos todellakin aiot myöntyä heidän petollisiin tuumiinsa.
— Se asia ei, hyvä Lennart, koske sinua. Lupaatko pitää suusi kiinni, jos päästän sinut menemään?
— En, sanoinhan jo sinulle, etten sitoudu mihinkään lupaukseen, joka voisi saattaa kuninkaan vaaraan. Heti päämajaan tultuani ilmoitan kaiken.
— Minun on siis pakko antaa vartioida sinua.
— Mutta minä pakenen.
— Minäpä osaan pitää sinut kiinni, herraseni.
— Minä pakenen sittenkin.
— Saammepa nähdä.