15. KYMENKARTANON KALASTAJAMÖKKI.
Aika läheni täyttymistään. Kuningas Kustaa III näytti auttamattomasti joutuvan perikatoon.
Hänen päämajanaan oli siihen aikaan vanha kuninkaankartano, joka oli kerran ollut lahjoitettuna Vadstenan luostarille, toisen kerran Sten Sture nuoremman leskelle ja vihdoin joutunut Fersenin tilaksi, mutta oli menetetty 1743:n vuoden rauhanteossa ja kauniista asemastaan itäpuolella rajajoen itäistä päähaaraa saanut nimekseen Kymenkartano. Siellä eli Kustaa III elämänsä surullisimmat ja vaarallisimmat päivät. Alamaisin uhkauksin, joiden vertaista ei tavata, oli Anjalan liitto lähettänyt hänelle avonaisen julistuksensa. Hänen armeijansa luopui hänestä ja hieroi sopimusta vihollisen kanssa; Hastfehr, johon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, peräytyi vastoin käskyjä Savonlinnasta; hän, hänen vapautensa oli vaarassa; vihollisen lähettiläitä hiiviskeli salaisten ja julkisten petturien avustamina kaikkialla hänen ympärillään; vihollisen laivastoja risteili uhkaavina valtakunnan suojattomilla rannikoilla. Niin kauas kuin tavallinen silmä kantoi, näkyi kaikkialla vain kavallusta, väijyntää, häpeää ja turmiota. Kuningas luuli kansankin pettäneen hänet samalla kun armeija petti — tämän Suomen kansan, joka ei kuuteen sataan vuoteen ollut koskaan luopunut uskollisuudestaan, ei koskaan kuninkaastaan, milloin hän ei vain itse ollut jättäytynyt avuttomaksi, eikä koskaan tahrannut lippuaan liittoutumalla viholliseen. Kun sellainen kansa pettää, silloin huojuu maa ruhtinaan jalkojen alla.
Miten kuuntelikaan herjaus näinä päivinä ovien ulkopuolella ja kurkisteli avaimen reiästä urkkiakseen jonkin varomattoman hetken, jolloin kuninkaallinen näyttelijä riisui naamarinsa ja antoi salatun epätoivon puhjeta muutamiksi harmistuneiksi huudahduksiksi! Hän aikoi päästää kansalaissodan valloillensa, hän aikoi kostaa noille petollisille kansoille, hän aikoi paeta näistä kiittämättömistä maista. Mitäpä siitä, jollei tuo tunteikas sielu ollut kylliksi terästynyttä rautaa kestääkseen taipumatta mitä painoja tahansa? Kustaa III:n kosto- ja pakotuumat olivat samaa laatua kuin hänen unelmansa sankarimaisuudesta ja loistavista valloituksista: ne olivat vilkkaan mielikuvituksen mielijohteita, mielikuvituksen, joka kuvasi onnettomuuden synkkiä varjoja yhtä nopsalla siveltimellä kuin se äskettäin oli kuvaillut ruusuvärein riemusaattoja. Muuten hän ei olisi ollut runoilija valtaistuimella. Ja nuo synkät unet ne hälvenivät yhtä pian kuin ruusuisetkin; runoilija laski kädestään petollisen siveltimensä, kuningas tarttui vaipuvaan kruunuunsa.
Moni kuningasviittainen sallimanuskoja on luullut kuukausien ja päivien olevan yhteydessä kohtalon vaiheiden kanssa. Elokuun 19:ntenä päivänä 1772 pelasi Kustaa III ensi kerran peliä elämästä ja kruunusta. Elokuun 19:ntenä päivänä 1788 pelasi hän samaa vaarallista peliä, mutta sillä kertaa hän ei tehnyt sitä omasta tahdostaan, eikä panoskaan ollut sama, sillä tappion häpeä oli painavampi ja voiton saanti epätietoisempi. "Viimeksimainitun päivän iltana" — kertoo K.M. Armfelt omassa elämäkerrassaan — "kun olimme kävelleet aina etuvartijoiden luo, sanoin minä miettiessämme kovaa onneamme: Jumala suokoon, että saisin teidän majesteettinne kunnialla täältä pois. — Sitä ei ole ajatteleminenkaan, vastasi kuningas. Huomaan, että saatan kaatua monella lailla, mutta en milloinkaan häpäise itseäni. Ei, on olemassa vain yksi ainoa pelastuskeino, ystäväni, se että tanskalainen julistaa sodan meitä vastaan. Silloin on meillä syytä lähteä täältä puolustamaan läntistä rajaamme, ja koko kansa on auttava minua suojelemaan sekä isänmaata että itseäni, kun se saa tietää vaaran. Meillä tarvitaan kovia lyöntejä, ennenkuin ne tuntuvat."
Nuo sanat haihtuivat öiseen ilmaan ja hälvenivät Kymen koskien kohinaan. Suosikki piti niitä epätoivon huokauksina; kaksi päivää myöhemmin tuli tieto Tanskan sodanjulistuksesta, ja ne osoittautuivat olevansa neron mielijohteita.
Kuningas levitytti heti uutisen ja ilmoitutti kaikille päätöksensä matkustaa Ruotsiin. Anjalanmiesten täytyi kiiruhtaa. Vielä riippui kaikki heikosta säikeestä.
Palaamme kertomukseen.
Oli pärttylinpäivän, elokuun 24:nnen ilta, niin pimeä, sateinen ja myrskyinen kuin se olisi kuvastanut ajan omaa luonnetta. Kalastajaveneet olivat saaristossa Ruotsinsalmen lähistöllä iloissaan, kun löysivät virran suulta sataman, sillä meri kuohui raivoisena Kotkan kallioita vastaan, ja Mussalon vanhat hongat pudistivat hurjasti tuuheita latvojansa myrskyn puuskissa.
Kymenkartanosta eteläänpäin, virran itärannalla oli metsänreunassa avara, mutta autio ja puoleksi rappeutunut kalastajamökki, joka luultavasti oli monta vuotta ollut salakuljettajain ja luvattomain lohenpyytäjäin mieluinen turvapaikka pimeinä syysiltoina. Lankilan väki ehkä huomasi vastaiselta rannalta, miten kävelijä toisensa jälkeen hiipi hämärissä varovaisin askelin metsästä mökkiin, mutta ei kukaan pitänyt sitä minään. Ja kun Lankilan väki myöhemmin illalla näki tulen loistavan pienestä rikkinäisestä ikkunasta, sanoivat he toisilleen: ne ovat asuskelijoita!
Asuskelijoiksi nimitetään etupäässä vielä tänäkin päivänä muutamia virolaisia perheitä, jotka ovat vartavasten muuttaneet asumaan Etelä-Suomen saaristoon, voidakseen siten maanmiestensä avulla ja mitä erinomaisimmalla sukkeluudellansa, nopeilla, kannettomilla veneillänsä salaa kuljettaa viinaa Tallinnan puolelta Suomen rannikolle. Sota ei millään tavoin keskeyttänyt tuota asuskelijain totunnaistyötä, päinvastoin teki se tuotteliaan liikkeen toista vertaa suuremmaksi, ja Kymi oli edelleenkin, kuten ennen, heidän paras markkinapaikkansa.
Lankilan väki ei ollut arvannut aivan väärin, sillä tulen ympärille, joka paloi tuvan isossa, hakkaamattomasta harmaasta kivestä tehdyssä liedessä, kokoontui vähitellen kymmenen tai kaksitoista epäiltävän näköistä miestä. Heidän lerppahatuistaan, heidän lyhyistä, polven ympärille sidotuista housuistaan ja heidän pitkistä, ruskeista, sadevettä tippuvista takeistaan tunsi heti virolaisen puvun, samoin kuin heidän pehmeämpi ja soinnuttomampi kielensä osoitti heidän olevan veljeskansaa meren toiselta puolen, sillä vironkieli on suomeen verraten kuin tanskankieli ruotsiin. He olivat jo luultavasti saaneet veneittensä sisällön turvaan, sillä heidän työnänsä oli vaatteiden kuivaileminen tulen ääressä, ja sitä tehdessään he illalliseksi ottivat esille leipää, voita ja juustoa pienistä raudoitetuista eväsvakoista, missä he eri laatikossa säilyttivät myöskin monta kaunista hopeariksiä hyvässä sovussa monen kirkkaan hopearuplan rinnalla. Asuskelijat myivät aivan erotuksetta ystävälle ja viholliselle, tai oikeammin, he olivat kaikkien ystäviä, jotka vain maksoivat hyvin ja osasivat pitää tullimiehet tarpeeksi etäällä. Muuten oli heidän rohkean ja vaarallisen ammattinsa menestymisen ehtona, että sai harvoin tai ei koskaan joutua sen viettelyksen orjaksi, jota he niin viljalti levittivät muiden turmioksi. Sen sijaan että he muiden tavoin olisivat antaneet viinapullon kiertää miehestä mieheen ruokahalun kiihoittimeksi ja märkien jäseniensä lämmikkeeksi, näkyivät asuskelijat keittävän tulella mielijuomaansa, jonka valmistamisen he olivat oppineet venäläisiltä ja jota he nimittivät "sbitiniksi", mistä rannikkolaisten ruotsalainen kieli oli saanut "spitting'in". Tuo kuumasta vedestä, siirapista ja kuminoista valmistettu juoma, johon toisinaan pannaan hunajaa tai kaneelinpalanen, on niin lämmittävää, että se saisi vaikka lumiukonkin hikoilemaan; kylmä ja tottumus tekee siitä oikean herkun.
Asuskelijat eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka sieltä hakivat suojaa tuona sateisena iltana. Heidän kummastuksekseen tuli yksitellen sisään noin parikymmentä rakuunaa, jotka olivat sitoneet hevosensa tuvan vieressä olevan katoksen suojaan ja sitten yhtä märkinä kuin asuskelijatkin alkoivat kiistellä heidän kanssaan sijoista tulen ympärillä.
Asuskelijoilla oli koko avarassa maailmassa vain yhdenlaisia vihollisia, joita vastaan he alinomaa taistelivat hengen uhalla, nimittäin tullimiehet. Sotamiesten kera, joille he niin runsaasti hankkivat oivallista tavaraansa, olivat he tavallisesti mitä parhaimmassa sovussa ja ystävyydessä. Kuitenkin näytti heistä äsken tullut lukuisa seura syystä kyllä jokseenkin epäiltävältä. He kohentautuivat vastahakoisesti toiselle puolelle, vetivät vakkansa sivulle, neuvottelivat keskenään vieraalla murteellaan ja katselivat uusia tulokkaita silmäyksin, joista saattoi huomata heidän hätätilassa kykenevän käyttämään väkivaltaa väkivaltaa vastaan.
Eivätpä asuskelijat olleetkaan ensi kertaa sellaisessa asemassa. Heillä oli kaikilla, paitsi vaarallisia puukkoja, myöskin lyhyet kirveet nahkavyöstä riippumassa, ja tappelua noiden hurjien salakuljettajien kanssa, jotka olivat tottuneet kestämään mitä vaaroja hyvänsä, pidettiin koko seudussa niin vaarallisena, että heidän vihollisensa, tullimiehet, harvoin ryhtyivät sellaiseen uhkayritykseen, elleivät tienneet olevansa tuntuvasti ylivoimaisia. Joko tiesivät rakuunat sen tai he tahtoivat luonnollisesta myötätuntoisuudesta olla hyvässä sovussa viinakauppiaiden kanssa, samantekevää, he tyytyivät vapaasta tahdosta lieden toiseen puoliskoon ja rupesivat rauhallisesti puhelemaan naapuriensa kera tulen ääressä.
Mutta pitkällinen kokemus ja kaikenlainen väijyntä olivat opettaneet asuskelijat epäilemään kauniita sanoja, jotka saattoivat päättyä tullimiesten sekaantumisella asiaan, ja he käyttäytyivät edelleenkin varovasti ja uhkaavasti, kunnes vähän ajan kuluttua eräs upseeri, joka nähtävästi oli rakuunain päällikkö, astui tupaan ja asettui hänkin tulen eteen, johon hänen käskynalaisensa tekivät hänelle tilaa.
Silmäys asuskelijoihin riitti hänelle ilmaisemaan, minkälaisia ihmisiä he olivat. Se keksintö ei näyttänyt häntä ollenkaan huolettavan, vaan päinvastoin tekevän häneen hyvän vaikutuksen. Hän lähestyi heitä, puhutteli heitä heidän omalla kielellään ja oli kohta vilkkaassa, salaisessa keskustelussa asuskelijain johtajan kanssa. Tulos näkyi miellyttävän kumpaakin, sillä rakuunat luulivat, hieman kateellisina, huomaavansa, että uusi ystävyys vahvistettiin muutamilla kiiltävillä tukaateilla.
Sitten upseeri katsoi vähän kärsimättömänä kelloaan ja lähetti ensin yhden, sitten toisen ja vihdoin kolmannenkin rakuunan ulos tähystämään. Hetken kuluttua palasivat he tuoden muassaan naisen, jonka musta silkkiviitta sateenvarjon suojasta huolimatta oli kastunut läpimäräksi. Upseeri ja tuo korkeavartaloinen, komea nainen vaihtoivat muutamia sanoja keskenänsä, sillä aikaa kun nainen antoi sateenvarjonsa mukana tulleelle kamarineitsyelle; katsottiin taas kelloa, ja sitten molemmat istuutuivat penkille tulen ääreen, samalla kuin muut tuvassa olijat vetäytyivät vähän syrjemmälle.
Keskustelusta, joka sitten aloitettiin matalalla äänellä ja ranskaksi, selvinnee lähemmin, miksi oli kokoonnuttu sellaiseen aikaan ja sellaisin seuroin autioon kalastajamökkiin Kymen virran rannalle.
— Oletteko varma, ettemme myöhästy? kysyi upseeri.
— Hän ei ainakaan tule ennen yhtätoista, hyvin luultavasti vasta puolenyön jälkeen, vastasi mustaviittainen nainen.
— Kello on nyt kymmenen, tästä on lyhyt matka venelaiturille, ja saamme siis odottaa tunnin ajan. Joka tapauksessa on minulla kaksi luotettavaa tähystäjää rannalla.
— Ole huoletta. Vanha ystäväni Tupakka-Matti on vartioimassa tallin luona, ja hänen on heti riennettävä tänne, kun armollinen herra käskee tuomaan vaununsa. Mutta onko teillä myös tarpeeksi väkeä?
— Kaksikolmatta, jotka ovat minulle sokeasti uskollisia, kaikki valmiit vaikka syöksemään päänsä seinään, kun vain komennan eteenpäin. He saivat sitäpaitsi kymmenen riksiä mieheen ja heille luvattiin vielä yhtä paljon, kun kaikki on tehty. Totta on, ettei heitä olisi käskyillä eikä lahjoilla saatu lähtemään, elleivät he olisi saaneet päähänsä, että armollinen herra aikoo myydä heidät ja koko maan väkineen päivineen teidän ystävällenne, rouvaseni.
— Keskinkertainen kohteliaisuus, kunniani nimessä. Mutta kaksikolmatta miestä on kovin pieni joukko, jos hän ottaa mukaansa vartijoita.
— Niin, mistä luulette saatavan senlaatuista väkeä? Päällikkökunta on kyllä isänmaallismielinen, mutta luullakseni koko armeijassa tuskin on, paitsi minun miehiäni, tusinan vertaa kyllin valmistettua. Pitäisihän teidän tuntea ainakin savolaiset, ja samanlaisia ovat kaikki enemmän tai vähemmän. Miten kävi Haminassa? Me emme olleet säästäneet juttuja, uhkauksia eikä lupauksia, ja kuitenkin tulivat kaikki kuin hulluiksi, kun he näkivät vilahduksen herran punaisista kengänkannoista, ja vannoivat seuraavansa häntä kuin lammaslauma teidän ystäviänne vastaan, rouvaseni. Mutta te olette oikeassa, meidän täytyy olla valmiita kaikkien tapausten varalle, me tarvitsemme lisää voimia, enkä minä valinnut tätä kokouspaikkaa tarkoituksetta. Kas tuossa ovat liittolaisemme. Hopearahan helinästä ovat asuskelijat valmiit vaikka hirtättämään oman piispansa; ja tukaatin sulosoinnusta suostuvat he ryöstämään vaikka oman isoisänsä. Sen lisäksi olen huomauttanut heille, että armollinen herra, jos hän saa pysyä paikoillaan, aikoo taas tehdä viinanpolton kruunun omaksi ja siis kynsin hampain hävittää salakaupan, kun sitävastoin, jos me pääsemme herroiksi…
— Varo itseäsi: he saattavat yhtä helposti myydä salaisuutemme.
Toivoakseni et ole ollut varomaton?
— Olkaa huoletta, he tietävät vain, että aiomme ottaa kiinni erään ylhäisen henkilön juuri kun hän on astumaisillaan veneeseen mennäkseen Amfion-laivalle, missä hän viettää yönsä. Rakuunaini ja asuskelijain avulla sieppaamme viidessä minuutissa herran puolen pataljoonan käsistä.
— Mihin aiotte viedä hänet?
— Ensin Sippolaan tai Liljendalin everstinpuustelliin, joka on lähinnä; mutta kun se varmaankaan ei ole kyllin turvallinen, on mahdollista, että matkaa jatketaan aina Jägerhornin Raahelinnaan.
— Miksi ei rajan yli Sprengtportenin kunniavartioon? Herrathan ovat vanhoja tuttuja.
— Ei, rouvaseni, niin pitkälle ei todellakaan ulotu ystävyytemme teitä kohtaan. Me voimme vihata hirmuvaltiasta ja panna hänet pois viralta, saatamme vapautua vanhoista lupauksista, mutta me emme aio vaihtaa toisia kahleita toisiin. Jos teillä olisi sellainen panttivanki mielinmäärin käytettävänänne, voisitte te tehdä koko meidän itsenäisyysjulistuksestamme makeistötterön.
— Teidän itsenäisyysjulistuksestanne! Mitä hullutuksia!
— Vedättekö sitä virttä, rouvaseni? Minusta näyttää ajatustenne paljastaminen vielä olevan vähän liian aikaista, kun emme ole edes selvillä pienen tehtävämme alustakaan. Tahdotteko siis pakottaa minut heti ratsastamaan takaisin leiriin ja jättämään teidät lavertelemaan herralle kohteliaisuuksia hänen onnellisesti lähtiessään.
— Ei, Detlof, olkaamme viisaita, älkäämme menettäkö otollista hetkeä hyödyttömien kiistojen tähden! Minä olen, kuten sinäkin, jo uskaltanut liian paljon voidakseni enää huolia mistään epäilyksistä, kun hetki on tullut. Nyt tai ei milloinkaan. Ellemme nyt vangitse puuteroitua jalopeuraamme, niin pääsee hän pakoon, ja kaikki joutuu vaaraan. Siis täytyy joko sinun onnistua tänään tai Hästeskon huomenna. Jompikumpi; muut mahdollisuudet täytyy estää kaikin mokomin.
— Oh, minä onnistun kyllä, rouvaseni. Minä en salli Hästeskon kopeilla käskijän tavoin, hän kun aina kohtelee meitä toisia, ikäänkuin ei kellään muulla kuin hänellä olisi rahtuakaan rohkeutta.
— Mutta minä sanon, että se voi mennä myttyyn, ja silloin täytyy ryhtyä siihen toiseen tuumaan, siepata asianomainen Loviisan tieltä huostaamme. Koska sen täytyy tapahtua keskellä päivää, on tarpeellista ryhtyä muutamiin toimiin, joita ei saada valmiiksi ennenkuin ylihuomenna. Enfin, on siis erittäin tärkeätä, ensiksikin, ettei ennen aikojaan pelästytetä armollista herraa onnistumattomalla yrityksellä, joka on mieluummin lykättävä toistaiseksi, ellei edeltäkäsin olla aivan varmoja sen menestymisestä; ja toiseksi, ettei hän lähde täältä ennen ylihuomenta, jolloin kaikki on kunnossa uuteen yllätykseen. Kas siinä, ystäväni, on syy, miksi minulla äsken oli armo osoittaa herralle alamaista kunnioitustani.
— Kello on vielä kahtakymmentä vailla yksitoista. Tahdotteko olla hyvä ja kertoa käynnistänne hänen puheillaan? Olisi hupaista kuulla, miten te osasitte huvittaa niin tottunutta ilveilyjen kirjoittajaa uudella ilveilyllä, joka oli parempi hänen omiaan.
— Tiedäthän, että minä viisi vuotta sitten sain armon tulla muun seurueen mukana esitellyksi herralle, kun la baronne de Fredricshamn, Haminan paronitar, sai kunnian ottaa vastaan le comte de Gottland'in, Gottlannin kreivin. Arvaathan, ettei niin vanhaa tuttavuutta käynyt kieltäminen; pääsin puheille, ja herra oli niin kohtelias, että hän ei ainoastaan tuntenut minua, mitä minun ei sovi epäilläkään, vaan vieläpä vakuutti minun näinä viitenä vuotena tulleen kymmenen vuotta nuoremmaksi ja kauniimmaksi, jota kainouteni vaatii minua kenties syystäkin epäilemään. Mitä arvelet siitä, hän suvaitsi muistaa, että minulla oli noilla suurilla päivällisillä ylläni, kuten muillakin naisilla, sininen hame, koska keisarinna kantoi Ruotsin sinistä nauhavyötä, ja hän vakuutti sen puvun sopineen minulle ihmeellisen hyvin. Luonnollisesti minä vastasin kohteliaisuuteen alamaisesti ihaillen Gottlannin kreivin mustaa ja tulipunaista teatteripukua, joka hänellä oli yllään samoilla päivällisillä ja jonka reunustana oli Perun timantteja, vaikka ne tietysti olivat velaksi otettuja Hampurista.
— Sehän on suurenmoista. Eipä voitaisi ajatella parempaa keskustelun aihetta tuollaiseksi hetkeksi.
— No niin, kun olin, pannen ruotsalaisen lainkuuliaisuuteni alttiiksi, antanut hänen huomata minulla vielä olevan hiukan ystävällisiä suhteita entiseen hallitsijattareeni…
— Mitä, rouvaseni, oletteko uskaltanut…?
— Teeskentelytaidon mestarin edessä täytyy aina olla niin vilpitön kuin mahdollista, koska sillä tavoin voidaan parhaiten sokaista hänen silmänsä. Herra kävi tarkkaavaksi ja minä sen huomattuani ilmaisin muutamia salaisia asioita, jotka minun muka oli käsketty toimittaa, kuten hänelle uskottelin. Minun tulee lisätä, että herralla luultavasti mon petit coucou'ni kautta oli vähän vihiä muutamista pienistä vehkeistä Savossa… Niin tosiaankin, toivon, että pieni käkösemme nyt kukkuu häkissä?
— Olkaa huoletta. Hän viettää aikaansa niin hupaisasti kuin paranevan on mahdollista sotilassairaalassa Anjalassa.
— Kaikki nuo uskottavat asiat saattoivat armollisen herran suosiollisesti kuulemaan minun uskottelujani. Minä huomautin hänelle salavihkaa, että jos hän tahtoisi uhrata Turkin, joka on lähinnä keisarinnan sydäntä, niin voitaisiin saada aikaan kunniakas rauha, vieläpä sen lisäksi apua Anjalanliiton paljastamiseksi ja rankaisemiseksi. Ja kun siinä ei näyttänyt olevan kylliksi, viittasin hieman mahdollisuuteen, että vielä Hamina ja Savonlinnakin saatettaisiin antaa rauhanteossa, jopa Tanskaakin kurittaa sen viimeisestä hyökkäyksestä, tietysti sillä ehdolla, että "perheliitto", josta kerran niin paljon puhuttiin, toteutuisi… Jos haluaa saada toisen uskomaan, täytyy olla todenmukainen.
— Ja se onnistui teille?
— Onnistui niin täydellisesti, että lähtö, joka oli aiottu huomiseksi, on varmasti siirretty ylihuomiseen, jotta vielä kerran pääsisin hänen puheilleen; silloin saan armon kuulla herran suullisen vastauksen, viedäkseni sen keisarinnalle. Se on suuresti huvittava rouvaa, kun hän saa sen kuulla.
— Mutta sehän on espièglerie, ilveily, joka tekee teidät kuolemattomaksi! Tosiaankin, olisinpa Ruotsin kuningas, lahjoittaisin teille vapaa-asunnon Viaporissa; mutta jos olisin Venäjän keisarinna, tekisin teistä ministerin… Ai, kello on vain muutamia minuutteja vailla yksitoista. Jäättekö tänne odottamaan asiain ratkaisua?
— Ei, minä seuraan mieluummin jonkin matkan päässä. Paraskove, anna sateenvarjoni! Odottavathan hevosemme metsätiellä, jos osoittautuisi parhaaksi paeta?
— Olkaa aivan huoleti, rouvaseni… Me olemme ottaneet kaikki asiat huomioon. Kaikesta on huolta pidetty, kaikki on edeltäpäin tarkoin harkittu…
— Paitsi yhtä, herra kapteeni, nimittäin sitä, että kuninkaalla vielä on muutamia uskollisia palvelijoita! huudahti samassa hyvin tunnettu ääni tuvan ovelta, ja kaikkien kummastukseksi astui sisään hoikka olento, kersantti Lennart Croneld.
Kapteeni Detlof Croneld ja hänen äitipuolensa, Rautasaaren armollinen rouva — jotka lukija epäilemättä jo on tuntenut — peräytyivät ehdottomasti pari askelta taaksepäin, ja kapteeni tarttui pistooliin, joka hänellä oli vyössä.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän kopeasti.
— Se merkitsee, että minä vangitsen teidät kaikki kuninkaan nimessä — teidät, herra kapteeni, teidät, rouvaseni, ja kaikki seuralaisenne! vastasi kersantti pelkäämättä, samalla kun hän sulki oviaukon niin hyvin kuin taisi pienellä ruumiillaan.
Suunnaton melu syntyi tuvassa, joka oli väkeä täynnään. Rakuunat vetivät miekkansa, asuskelijat heiluttivat kirveitään. Muutamat tahtoivat rynnätä ovelle, toiset hypätä ulos ikkunasta. Mutta kapteeni käski jyrisevällä äänellä heitä pysymään aloillaan.
— Ei tämä ole niin vaarallista kuin miltä se näyttää, huudahti hän ylenkatseellisesti. — Tuo herranen tuolla oven luona on tottunut tekemään pilaa ihmisistä, jotka hän sanoo vangitsevansa. Mutta mikä on tehty vanhalle, helposti säikähtävälle koronkiskurille, sitä ei tehdäkään meidän kaltaisillemme miehille. Poika, kuka on antanut sinulle luvan karata sairashuoneesta? Marssi sisään; sinä saat oppia tapoja lukon ja salvan takana. Pois säilä, sanon minä, muuten minä, niin totta kuin olen esimiehesi, ruoskitutan sinut sinisenkirjavaksi, vaikka satakin kertaa olisit veljeni!
— Minä en ole teidän veljenne, kapteeni! vastasi nuorukainen vakavasti. Minä en ole sukua niille, jotka pettävät kuninkaansa ja maansa. Antautukaa hyvällä; etuvartijanne ovat kiinni, koko mökki on piiritetty ja kaikki vastarinta on turhaa.
Melu alkoi uudestaan, kaikki tunkeutuivat ovea kohti, kapteeni ensimmäisenä.
— Pois tieltä siitä! kiljaisi hän ja viritti pistoolin hanan.
— Ei, ei askeltakaan tästä. Jos tulette ulos, on annettu käsky ampua kaikki maahan, vastasi Lennart paikaltaan väistymättä.
Viimeiset sanat haihtuivat hälinään, kaikki tunkeutuivat eteenpäin, kapteeni raivostui, laukaisi aseensa umpimähkään ja syöksyi ulos kaatuvan veljensä yli.
Mutta tuskin pääsivät ensimmäiset kynnyksestä, kun jo laukauksia pamahteli joka haaralta pimeästä. Kapteeni Detlof sai kuulan oikeaan käsivarteensa, muutamia kaatui, toiset kääntyivät takaisin verissäpäin. Kivääritulen salamoidessa he olivat tunteneet ampujat Elfsborgin rykmentiksi, jotka everstinsä, kreivi Hugo Hamiltonin, johdolla piirittivät mökkiä.
Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin antautua. Rakuunat olivat kadottaneet päällikkönsä; asuskelijat, jotka huomasivat, ettei nyt ollut kysymys viinasta, tekeytyivät viattomiksi eivätkä luulleet olevan syytä mihinkään pelkoon. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olivat kaikki aseettomina ja matkalla päämajaan, joukossa oli myöskin majuritar Croneld, hänen kamarineitsyensä ja kahdeksan haavoittunutta, niiden joukossa kapteeni Detlof Croneld ja hänen veljensä, kersantti Lennart.
16. KUNINKAAN HANSIKAS.
Edellä kerrottu selvenee, jos lukija suvaitsee katsoa, mitä muutama tunti sitä ennen tapahtui. Tieto kuninkaan kohdakkoin tapahtuvasta lähdöstä oli iskenyt kuin salama Anjalanmiesten leiriin. Siellä ei päästy yksimielisyyteen; toinen esitti kerrassaan ratkaisevia keinoja, toinen sovittavia toimenpiteitä, ja neuvottelu päättyi siihen, että Hästesko, rohkein kaikista, pysyi jo ennen tekemässään tarjouksessa, että hän rykmenttinsä avulla vangitsisi kuninkaan. Mutta Hästeskolla oli monta salaista kadehtijaa; ei myöskään luultu voitavan luottaa turkulaisiin, jos he vain saavat nähdä "Kustaan punaisen kengänkoron", ja sentähden otti Detlof Croneld, Sprengtportenin paras oppilas, koettaakseen kourallisella luotettavaa väkeä äkkihyökkäystä. Kuninkaan tiedettiin näet silloin viettävän aina yönsä Amfionilla, joka oli ankkurissa virran suulla vähän matkaa eteläänpäin Kymenkartanosta. Päästäkseen laivalle täytyi hänen niinä jo pimeinä iltoina kulkea ensin matka maantietä ja sitten loppu veneellä. Aiottiin siis pimeyden ja yllätyksen avulla siepata hänet silloin, kun hän oli astumaisillaan veneeseen. Ei oltu vielä yksimielisiä siitä, mihin hänet sitten vietäisiin, rajanko taakse vai jonkun Anjalanmiehen maatilalle; pääasia oli saada hänet pois armeijan turvista ja kansan suuresti pelätyn uskollisuuden ulottuvilta.
Tuota tehtävää varten lähti kapteeni Detlof salaa ja kiertoteitä väkinensä Kymenkartanon tienoille, mukanaan emintimänsä, joka luotti enemmän viekkauteen kuin onneen ja senvuoksi oli miettinyt tuuman "hauskuttaa" kuningasta, kunnes ehdittiin ryhtyä tarpeellisiin toimiin hänen lähtönsä estämiseksi tavalla tai toisella.
Niin vähäpätöisestä henkilöstä kuin pikku kersantista ei pidetty mitään lukua. Kapteeni Detlof katsoi sen riittävän, että hän käski sinä päivänä vartioivan upseerin pitää häntä tarkoin silmällä sairashuoneessa, uhaten toimittaa Lennartin arestiin tai ehkä virassa alennetuksi, jos hän koettaisi karata.
Kapteeni Detlof ei tuntenut kyllin pientä veljeään Lennartia eikä hänen viimeisiä seikkailujaan, kun hän varmasti luotti siihen, että hänen käskyjänsä toteltaisiin. Kun Lennart oli ollut sairashuoneessa päivän — joka olikin hänelle välttämätöntä, jotta hänen haavasta vielä heikot voimansa hiukan virkistyisivät — sai hän jo vartioivan aliupseerin puolelleen. Seuraavana päivänä hän sai luvan mennä sairaalasta ja illalla oli hän jo Kymenkartanossa.
Lennart aikoi mennä suoraa päätä kuninkaan luo, mutta se ei ollut niinkään helppo tehtävä. Hänen majesteetillaan oli tärkeämpiä tehtäviä kuin kuunnella, mitä pienellä kersantilla saattoi olla hänelle sanomista, ja virkaatekevä ajutantti käski Lennartin tylysti pois. Töin tuskin onnistui hänen päästä paroni Armfeltin puheille, joka tunsi hänet Tavastilan kahakasta asti.
— Pian asiasi, minulla on kiire! kuului Armfeltin lyhyt tervehdys. —
Haluatko ylennystä vai lahjapalkkiota?
Nuorukainen punastui. Aina tuo sama palkinnon ajatus, ikäänkuin ei uskollinen sydän, ikäänkuin ei Armfelt itse olisi kyennyt ilman sitä uhrautumaan velvollisuutensa tähden.
Lennart teki muutamin sanoin, tarkoin ja varmasti selkoa siitä, mitä hän tiesi tai aavisti liittolaisten tuumista itse kuninkaan vangitsemiseksi, kuitenkaan mainitsematta mitään nimiä.
Armfelt kävi tarkkaavaksi. Hän oli itse epäillyt tuontapaista tuumaa. Valitettavasti ei voitu luottaa edes kuningasta lähinnä oleviin päällikköihin. Mutta eversti Hamilton oli äsken tullut elfsborgilaisine rykmentteineen päämajaan. Heti paikalla oli Armfeltin vastatuuma valmis. Hamiltoniin voitiin luottaa; hänen tuli siis vartioida rantaa venelaiturin luona.
Alkoi pimetä, sataa ja tuulla. Lennart meni etsimään suojaa tuvasta, joka oli täynnä sotamiehiä eikä loitolla kuninkaan hevostallina käytetystä rakennuksesta. Kulkiessaan tallin ohi tapasi hän kömpelön olennon seisomassa nurkan luona välittämättä vähääkään virtanaan vuotavasta sateesta. Päästyään kerran epäilemisen vauhtiin tarttui hän miehen kaulukseen ja kysyi, miksi hän hiiviskeli ympäri pimeässä.
— No, no, kersantti! vastasi tuttu ääni melkein kuin rasvaamaton ovi.
Mies oli korpraali Turkki.
— Mitä täällä teet? kysyi Lennart.
— Minä aion koetella, onko hänellä vielä kaula eheänä. Hän on täällä, minä näin hänet; mutta jos kukko saa ketun kiinni juoksemalla, tulee sinä vuonna kaksi kesää.
— Ahaa, olet Tupakka-Matin jäljillä? Odotas, silloinpa autamme toisiamme, sillä kilpajuoksuun hänen kanssaan, kuulepas hyvä Turkki, on sinulla liian kankeat juoksukapulat.
Kersantti ja korpraali tekivät sitten sotasuunnitelmansa ja asettuivat kumpikin nurkkaansa, selkä seinää vasten. Kauan kesti, ennenkuin heidän toivonsa täyttyi. Sade ja myrsky pieksi heidän kasvojansa, kuume värisytti Lennartia, mutta hän seisoi liikahtamatta paikallaan.
Viimein tuli mies hyvin varovasti hiipien rannasta päin ja aikoi mennä tiedustelemaan tallin luo, mutta silloin tunsi hän olevansa aivan pääsemättömissä kiinni. Mies oli Tupakka-Matti.
— Tunnusta lyhyesti, äläkä laske tavallisia valheitasi! kuiskasi Lennart vetäen paremmaksi vakuudeksi säilänsä, joka hänellä aina oli valmiina, ja kosketti hiljaa kärjellä roiston rintaa.
Tupakka-Matti hämmentyi pahanpäiväisesti. Koetettuaan ensin turhaan luikerrella tiehensä hän tunnusti aikoneensa tiedustella tallin tienoilla ja ilmoitti, mitä hän tiesi väijytyksestä ja kalastajamökistä. Luultavasti hän arveli, ettei Lennart voisi saattaa pulaan hänen laistaan miestä, joka tiesi niin vaarallisia asioita hänen veljestään Detlofista ja Rautasaaren armollisesta rouvastakin. Mutta siinä Tupakka-Matti pettyi. Tuskin Lennart ehti saada siitä tiedon, kun hän antoi Turkin huoleksi raahustaa vangin päävartioon ja riensi itse takaisin paroni Armfeltin luo hankkimaan lupaa kalastajamökin piirittämiseen.
Loppu on tuttua. Kertomatta on enää vain, mitä tapahtui tuon odottamattoman ja väkivaltaisen kohtauksen jälkeen, josta puhuttiin edellisen luvun lopulla.
Kuninkaalle, joka oli tavallista kauemmin viipynyt kirjoittamassa kirjettä Kaarle herttualle, ilmoitettiin vasta vankien ja haavoitettujen tullessa, mikä vaara olisi uhannut häntä, jos hän varomattomasti, tavallisen mitättömän pienen seurueensa saattamana olisi lähtenyt Amfionille. Hän käski heti tuoda päävangit eteensä.
— Mitä, rouvaseni — sanoi hän majuritar Croneldille — onko teidän kohteliaisuutenne todellakin ulottunut niin pitkälle, että olette aikonut kutsua minut uudelleen vieraisiin lempeän serkkuni luo?
— Sire — vastasi vangittu nainen säikkymättömän rohkeasti, mikä aina auttoi hänen sukkelaa päätään — te olette siksi ritarillinen, ettette voi olla suomatta keisarinnalle kunniaa uudelleen nähdä teitä, joko armeijan etunenässä, kuten ennen lieneekin ollut aikomuksenne, tai kuten nyt aiottiin, uskollisten alamaistenne rauhallisessa turvasaatossa.
— Minä kiitän teitä, rouvaseni, siitä huomaavaisuudesta — jatkoi kuningas — ja olen osaava antaa sille sen täyden arvon. Ellette toistaiseksi olisi estetty viemästä terveisiäni hallitsijattarellenne, niin pyytäisin teitä vakuuttamaan hänelle, että lykkäys ei merkitse unohtamista ja etten suinkaan ole menettänyt toivoani vielä kerran saada onnea nähdä hänen pääkaupunkinsa, vaikkapa hän itse sattuisikin sillä kertaa olemaan uudella retkellä Krimiin. Mitä teihin tulee, kapteeni Croneld, ei minusta ole aivan odottamatonta, että näen niin mainion Sprengtportenin oppilaan tekevän välimatkojen mittauksia päämajani läheisyydessä; mutta isänne ja veljenne tähden, herraseni, olisin mieluummin suonut teidän valinneen toisen paikan kekseliäille leikkikahakoillenne. Ja jotta saisitte aikaa antautua kokonaan omiin tutkimuksiinne, jotka niin suuresti kiinnittävät mieltänne, saatte toistaiseksi seurata äitipuoltanne Viaporiin.
— Minä kiitän teitä, sire, vastasi haavoitettu kapteeni yhtä ylpeästi. — Minä käytän hyväkseni armollista lupaanne, mutta luulen, että Viapori on liian ahdas kaikille niille, joille teidän majesteetillanne on syytä suoda sama lupa, sillä minun tutkimukseni, jotka ennemmin koskevat isänmaata kuin päämajaa, kiinnittävät pahaksi onneksi yhtä paljon koko armeijan ja valtakunnan kaikkien ajattelevien miesten mieltä.
— Vaiti, herraseni, älkää herjatko armeijaa, jonka lippuja olette häväissyt, huudahti kuningas suuttuneena. Mutta eihän täällä näy kersantti Croneldia. Minulle kerrottiin, että pieni sanansaattajani taaskin on tehnyt noille herroille kepposen ja ansainnut kuninkaansa kiitollisuuden.
— Hän on haavoittunut, teidän majesteettinne.
— Eihän toki vaarallisesti, toivoakseni. Tuokaa hänet tänne, jos se vain on mahdollista.
Ajutantti meni ja palasi ilmoittaen, että kersantti on alakerrassa ja että välskäri epäilee hänen toipumistaan, koska luoti on lävistänyt oikean keuhkon.
— Hyvä Jumala, mitä sanotte? huudahti kuningas pelästyen. Lähettäkää hänen luokseen heti lääkärini!… Attendez, odottakaas, minä lähden itse alas. Ei, ei, se poika täytyy meidän saada pitää hinnasta mistä hyvänsä… Minä en tunne ketään hänen ikäistään, joka olisi niin harvinainen sekä pään että sydämen puolesta. Stedingk kirjoittaa minulle, että se poika vielä kerran johdattaa armeijoja. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa…
Ja kuningas kiiruhti levottomana alas portaita ja astui alasaliin, vangit ja suurin osa seuruetta mukanaan.
— Miten on laitasi, poikaseni? kysyi hän kalpealta nuorukaiselta, jolta melkein viimeiset veripisarat olivat juosseet jo ennestään tyhjistä suonista; hän virui sohvalla.
— Hyvin, teidän majesteettinne, hyvin! vastasi poika aivan samoin kuin hän vähän kolmatta viikkoa sitten oli Korkeakoskella vastannut samanlaiseen kysymykseen, huulilla nyt vain paljon väsyneempi hymy.
— Rohkeutta, rakas Croneld! Rohkeutta vain! Muistatko, mitä sanoin
sinulle kasakan keihäästä: ei kunnon mies kuole sellaisista naarmuista!
Ja näetkö, sinä elät vielä! Eikö niin, tohtori, vielähän hän jää eloon?
Ennen menettäisin kokonaisen komppanian.
— Saattaisi olla mahdollista, että keuhko vielä tulisi ennalleen, vastasi lääkäri; mutta ihminen ei voi elää ilman verta, ja tällä pojalla on sitä tuskin niin paljon jäljellä kuin kissa tarvitsee.
— Hyvä Jumala, niin, jok'ainoan pisaran on hän vuodattanut minun tähteni! sanoi kuningas hyvin liikutettuna. — Jos kuolet minun tähteni, Croneld, niin tiedät kuitenkin, etten ole vuodattanut yhtään tämän kaltaista kyyneltä siitä asti, kun seisoin poikani, Smålannin herttuan kuolinvuoteen ääressä.
Nuorukainen nosti päänsä ja loi häneen sanomattoman kiitollisen katseen, mutta ei vastannut mitään.
— Sano, rakas poika, miten voisin vielä tuottaa sinulle jonkin ilon? Sinä olet kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään palkintoa, mutta pyydä kuitenkin jotakin muille, ellet itsellesi!
— Armoa veljelleni … armoa äitipuolelleni … vähän apua vanhalle isälleni!… Ja armoa Otavan Sivertille … hänen tyttärensä tähden! sammalsi Lennart.
— Kaikkeen on suostuttu! vastasi kuningas. Rouva Croneld … kapteeni
Croneld… Te saatte vapaasti lähteä mihin tahdotte.
Kapteeni Detlof löi otsaansa. Silloin vasta juolahti hänen mieleensä, että hänen luotinsa…
— Toivotko vielä mitään? kysyi kuningas nähdessään Lennartin vetävän povestaan keltaisen, veren tahraaman hansikkaan.
— Tämä hansikas … ei mitään mahdollista anomusta kielletä, jatkoi nuorukainen sammuvalla äänellä ja kohotti kallista panttiaan.
— Niin, niin, sanoi kuningas.
— Teidän majesteettinne … älkää epäilkö koskaan … Suomen kunniantuntoa!
— Ja mitenkä voisin minä sitä epäillä, kun on silmieni edessä tällainen todistus! vastasi kuningas, samalla kuin hän lämpimästi puristi Lennartin valkoista kättä. — Hyvin sanottu, poika; minä lunastan lupaukseni, minä lupaan, mitä pyydät, ja ken Anjalan ajoilla on saanut kuninkaansa suostumaan sellaiseen pyyntöön — hän, hyvät herrat, ei ole elänyt eikä kuollut turhaan.
— Ah, muistuu mieleeni jotakin — virkkoi kuningas, ollen jo lähtemäisillään huoneesta — onko täällä ketään, joka luulee tämän pojan myyneen velvollisuutensa?
Niitä sanoja ei käsitetty; ainoastaan kuninkaallinen sydän saattoi sellaisena hetkenä ymmärtää niiden tarkoituksen. Kun ei kukaan vastannut, jatkoi Kustaa kuningas:
— Hyvä, koska ei enää mikään tahra voi häväistä rehellisen sydämen toiminnan vaikuttimia, niin nimitämme me tässä teidän läsnäollessanne, hyvät herrat, kersantti Croneldin vänrikiksi — vänrikki Croneldin aliluutnantiksi — ja luutnantti Croneldin kapteeniksi hänen veljensä sijaan, joka täten saa armollisen eron palveluksestamme. Me käskemme, että kapteeni Lennart Croneld kirjoitetaan sen arvoisena luetteloihin. Ja jos kadotamme hänet…
Kuningas keskeytti puheensa hetkiseksi, katsahti nuorukaisen marmorinvalkeihin, kauniisiin, liikkumattomiin kasvoihin ja jatkoi:
— Jos olemme kadottaneet hänet, on hän, niinkuin säännöt määräävät kapteenin arvosta, saava sotilaallisen kunnioituksen hautajaisissaan.
17. JÄLKEENPÄIN.
Palatkaamme hetkiseksi suuren, tomuisen, monikomeroisen, nukkeja täynnä olevan kaapin luo, jota sanotaan historiaksi. Nähtyämme sen toiselta puolen ja keksittyämme vuosisatojen kehyksissä miljoonittain sydämellä varustettuja eläviä olentoja, tulee meidän katsella sitä toiseltakin puolen ja huomata suuret aatteet, joihin yksilö häviää. Mitä on vähäinen ihmiselämä, tuo sekunnin kestävä olemassaolo verrattuna korkeimpiin siveyslakeihin, kansain kutsumukseen, ihmiskunnan jalostumiseen ja ikuisen hengen kulkuun aikakausien halki? Ne, jotka tahtovat poistaa kuolemanrangaistuksen suurimmistakin rikoksista, ne jotka pitävät ihmiselämää niin arvokkaana, että sitä olisi katsottava yhteiskunnan perustuksiakin ja sitä syvää rikoksen sovittamisen tarvetta korkeammaksi, jonka rikollinen tuntee sydämessään, nehän pitävät tuota mitättömän pientä elämää, jonka tuhannet joka päivä panevat alttiiksi päiväpalkan, voiton tai haihtuvan kunnian, oikun tai paheen tähden, ainoana ja korkeimpana hyvänä; heistähän täytyy Dantonin suuren tyhjyyden hautausmaan portin takana näyttää hirvittävältä todellisuudelta. Mutta Jumalan kiitos, se on vain toivottomuuden valhe. Tällä elämällä on merkitystä ainoastaan korkean siveellisen tarkoituksen toteuttamisessa; jollei sillä ole sitä merkitystä, saa se ilman mitään kadota jäljettömiin kenenkään kaipaamatta; jos sillä on se, voi se hetkessä olla tarkoituksensa perillä ja päättyä kunniakkaasti.
Niin, sielut kasvavat. Jos ne elon päivinä alinomaa edistyisivät hyvässä, silloin olisi mestauslava murhayritys ja hauta onnettomuus. Mutta sielut eivät aina kasva ylöspäin. Moni niistä on kuin vanha puu, joka on lakannut tekemästä latvavesoja, mutta levittää sensijaan juuriansa maahan, kasvaa vuosi vuodelta yhä kovapintaisemmaksi ja paksummaksi, alkaa lahota ytimestä, kuihtuu ja odottaa armeliasta myrskyä, joka sen kaataa. Onko tuo niin kadehdittavaa? Puu, mikset kaatunut ennemmin nuoruuden kukoistuksessa? Miksi ei tullut sinusta joulukuusta, joka yhtenä ainoana iltana, ihanuutensa hetkenä levitti sanomatonta iloa viattomiin sydämiin ja kuihtuessaankin kiitti Jumalaa?
Kun hyvällä syyllä sanomme onnelliseksi pitkää elämää, jossa sielu lakkaamatta kasvaa itsekieltäytyvässä rakkaudessa korkeita ja jaloja taivaallisia ja maallisia tarkoitusperiä kohden, silloin emme myöskään sure nuorukaista, joka kavaltajien kesken kaatui puolesta parhaan mitä hän tiesi, uskollisuuden ja kunnian puolesta. Brakel eli kaksikahdeksatta vuotta senjälkeen kun hän kantoi haavoitetun Döbelnin Porrassalmen tappelusta. Mutta kun muistamme sen iloisen ja kiitollisen katseen, jolla Lennart Croneld hyvästeli pitkän, kunniakkaan tulevaisuuden, hänenkin nuoruutensa unelman, silloin johtuu mieleemme runoilijan sanat Vilhelm von Schwerinistä:
Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan jos on elämää.
Ja kun sitä ajattelemme, laskeutuu tuon haihtuvan surun yli niin kirkas riemun heijastus, että hän on loistava oikeassa valossaan jalona jälkeentulevien sydämiin.
Kustaa kuninkaalla ei ollut pitkälti aikaa ajatella sitä. Jo seuraavana päivänä, elokuun 25:nnen iltana, hän lähti kiireisesti takaisin Ruotsiin, ei kuitenkaan niin nopeaan, ettei hän vielä olisi ehtinyt kuulla kansan kaikkialla heräävää rakkautta ja raikkaita riemuhuutoja, jotka seurasivat häntä matkalla. Pieni kersantti oli ollut oikeassa: vielä oli uskollisuutta, vielä oli kunniantuntoa Suomessa.
Tässä katoavat kuningas Kustaa, Anjala, sota, rauha ja auringonpaisteisen aikakauden hämärtyvä ilta kertomuksen näköpiiristä. Niistä olisi ehkä vielä paljonkin puhumista, jos vain kaikista raakaleista, mitä on maailmassa, kerran tulee omenia. Velvollisuudenmukaisesta kunnioituksesta lukijan ystävällistä uteliaisuutta kohtaan lisäämme tähän vain muutamia sanoja muista henkilöistä, joiden ehkä on onnistunut herättää hänen huomiotaan.
Vanha kiukkuinen ja kuitenkin läpeensä rehellinen Rautasaaren majuri oli, kuten näkyy hänen kirjeestänsä, jo suorittanut lempipoikansa tilin Herrallemme ja luodeille, kun hän ensin sai Lennartilta kirjeen Anjalan sairashuoneesta ja muutaman päivän kuluttua virallisen lopputilin. Nuo erilaiset ilmoitukset vaikuttivat, kuten jokainen saattaa helposti mielessään kuvitella, hiukan eri lailla. Ensimmäisen ilmoituksen tultua saivat Kaisa ja rengit taas korkoineen ne haukkumasanat, joita ilman he olivat jääneet muutamina edellisinä päivinä; toisen ilmoituksen jälkeen sulkeutui majurin sanainen arkku taas kokonaisen viikon ajaksi, ja virginialainen nurkantakainen, joka oli aivan valmis leikattavaksi, sai kasvaa "kelvottomaksi suosammaleeksi", kuten majurilla sitten oli tapana sanoa. Mutta vanhaa, kiukkuista sydäntä vastaan syöksyi siihen aikaan niin monta hyökylainetta yhdellä kertaa, että ukko virkistyi kuin vanha nuhjautunut merimies maalla, nähdessään meren täynnä laitatuulessa kallistelevia purjeita. Lennart oli poissa, ja se oli Herramme asia, mutta hän oli samalla kertaa päässyt neljä arvoastetta ylemmä palveluksessa, se oli taas kuninkaan asia ja se liikutti vanhaa majuria niin, että melkein näytti kuin olisi hän enemmän voittanut kuin hävinnyt siinä kaupassa. Sitten kuultiin taas hänen poikansa Detlofin samalla kertaa armosta saaneen henkensä, virkaeron ja luvan lähteä pois valtakunnasta: siinä olisi ollut kylliksi surua vanhalle isälle, ellei sama poika olisi, majurin mielestä, osoittautunut olevansa pahin maankavaltaja. Tuli sitten ilo siitä, että kavallus oli mennyt myttyyn, parantavaksi lääkkeeksi verta vuotavalle isänsydämelle, ja jos toinen poika olikin häväissyt nimeä, oli toinen tuottanut sille kunniaa.
Kummallisimmat olivat kuitenkin ne sekavat tunteet, joita majurissa herättivät kertomukset hänen toisesta puolisostaan, Rautasaaren ylpeästä ja pelätystä armollisesta rouvasta. Hän oli epäillyt Detlofin "viisastelevan liian paljon", mutta ei olisi koskaan pälkähtänyt hänen päähänsä, että hänen ihaillun rouvansa tiheillä Viipurin-matkoilla olisi voinut olla tarkoituksena muuta kuin talin ostaminen; se olisikin ollut kuolonisku, jollei … niin, jollei hän siitä lähtien olisi saanut levossa elää rakkaassa Rautasaaressaan ja olla ikänsä rauhassa venematkoista, upseeripidoista ja toisia herkkusuita varten valmistetuista lihapalleroista. Näin oli hyvänsuopa kaitselmus lieventänyt senkin kohtalon iskun, ja vanha majuri, jonka vuotuista eläkerahaa kuningas oli muistanut lisätä parilla sadalla plootulla, joten hänen onnistui kunniallisesti suorittaa velkansa Otavan herralle, leikkeli vanhoilla päivillään yksin rauhassa elellen tapansa mukaan nurkantakaisiaan, haukkui Kaisaa ja nimitteli renkejään "sammalrämeiköksi, jotka eivät kelpaa edes sioillekaan".
Turkki pysyi uskollisesti vanhan isäntänsä luona, kävi vuosi vuodelta jäykemmäksi, harvapuheisemmaksi ja viimein niin kuuroksi, että kaikki haukkuminen oli turhaa vaivaa. Ainoastaan silloin, kun kiusanhaluiset rengit uskalsivat pitää lehtitupakkakimppua hänen nenänsä alla, sillä ilkeästi tarkoittaen hänen osallisuuttaan Tupakka-Matin onnettomuuteen, kuultiin vanhan korpraalin murisevan: varas hirressä, koira makkaralla.
Armollinen rouva näki hyväksi matkustaa heti viimeisen kuninkaan luona käyntinsä jälkeen Pietariin ja siellä huvittaa keisarinnaa kertomalla suurenmoisen ilveilynsä, jossa Kustaa III muka oli vähällä joutua naurettavaksi narriksi; mutta unohti lisätä, että kuningas hyvin luultavasti tahallaan antoi hänen laverrella. Kun hänen toiveensa sitten Värälän rauhassa menivät myttyyn ja raja jäi entiselleen, huomasi armollinen rouva Pietarissa-oleskelun Rautasaaren yksinäisyyttä hauskemmaksi ja vehkeili koko ikänsä hovissa, kunnes hän kukistui Paraskoven vastaviekkaudesta, joka myi kaikki hänen paperinsa puhtaasta kullasta, ja hän kuoli unohdettuna kaukaisessa syrjäseudussa.
Kapteeni Detlof Croneld huomasi Suomen ilmanalan epäterveelliseksi ja muutti myös Venäjälle, missä hän toivoi pääsevänsä loistavasti eteenpäin vanhan mestarinsa Sprengtportenin avulla, joka siellä oli suuressa suosiossa. Kun Anjalanliiton tähti oli himmennyt, koetti Sprengtporten saada Detlof Croneldia taistelemaan hänen kanssaan isänmaataan vastaan ja siten osoittamaan tuiki isänmaallisia mielipiteitään. Mutta on lisättävä, että Detlof Croneldin mielestä oli sellainen vaatimus toki vähän liiallinen ja mahdoton täysiverisimmänkään isänmaanystävän täyttää, ja kiittäen luopui hän siitä kunniasta. Hän ei voinut koskaan unohtaa sitä luotia, joka oli kaatanut hänen veljensä; se oli sattunut hänen omaan sydämeensä, se oli parantumaton eikä antanut hänelle rauhaa. Hän matkusti Ranskaan taistellakseen siellä sen aatelisvapauden puolesta, joka oli muka kukistava kuningasvallan, mutta samalla sortava kansan kolmiviikkoisella vallankumouksella. Siellä yleni hän Moreaun palveluksessa everstiksi ja sai nähdä toisenlaisen vallankumouksen kuin hän oli mielessään kuvitellut — sai nähdä tuon pauhaavan kosken, joka kuivasi suuremman järven kuin Metsälampi olikaan; katkeroituneena muutti hän Koblenziin, meni Ranskan vihollisten palvelukseen ja kaatui kenenkään kaipaamatta Valmyn taistelussa.
Mitä hyödytti näiden kahden elämä, äitipuolen ja veljen, jotka elivät kauemmin kuin Lennart Croneld?
Otavan kamarineuvos Sivert eli hyvin vanhaksi, niin että hän sai nähdä vielä ne vuosien 1808, 1809 ja 1811 päivät, jolloin ei enää mikään valtakunnanraja halkaissut hänen taloaan kahtia eikä tehnyt häntä kaksipuoliseksi olennoksi, joka milloin hengitti Ruotsin, milloin Venäjän ilmaa. Hän käytti sitäkin muutosta hyödyksensä mahdollisimman hyvin, rikastui äärettömästi ruplien ja riksien vaihtelevasta kurssista ja osti majurin kuoltua Rautasaaren; hänet huomattiin hyvin hyödylliseksi Venäjän vallan ensi aikoina, hän sai suosiolahjaksi kultamitalin ja hohtokivisen nuuskarasian, naitti vanhemman tyttärensä kenraalille ja nuoremman paronille ja sai vielä osakseen sen suuren ilon, että eli noita kahta kärsimättömänä odottavaa, nälkäistä vävyään kauemmin. Hänen kuoltuaan umpitautiin yli kahdeksankymmenen vuoden vanhana jäivät hänen rikkautensa tyttärille, joista kenraalin leski tingiskeli kivenhakkaajan kanssa hänen hautapatsaastaan. Siinä oli luettavana, että kamarineuvos oli todellinen isänmaanystävä, ja pappi lisäsi ruumissaarnassaan, josta hän sai sata ruplaa, että hän oli ollut tosi kristittykin ja erinomainen ihmisystävä. Sen kaiken todistakoot paremmin kamarineuvoksen köyhät velalliset suurena tilinteonpäivänä; mutta … miksi oli hän elänyt?
Parhaimmalla tahdollanikaan en voi kieltää, että entisestä, suloisesta Otavan Betta Sivertistä tuli aikaa myöten vapaaherratar. Hänen miehensä olisi voinut olla hänen isänsä; hänen täytyi viettää muutamia sietämättömän ikäviä vuosia Pietarissa, mutta siitä vapautti hänet armelias luuvalo, joka pani paronin maan omaksi, ja hän muutti lapsettomana leskenä takaisin Rautasaareen, missä hän rakensi vanhan, rappeutuneen asuinrakennuksen muhkeaksi herraskartanoksi. Siellä ilahuttivat häntä vanhan Kaisan kertomukset kauan sitten manan majoille menneen nuoruuden ystävän lapsuudenaikaisista kujeista. Hänestä tuli hyväsydäminen ja suuresti rakastettu vanha rouva; ja alustalaisilla oli tapana sanoa hänestä, että uusi armollinen rouva oli entisen kaltainen yhtä vähän kuin vihreille lehville loistava auringonpaiste muistuttaa elokuun yöllistä ukkosilmaa. Vain vanhat muonamiehet arvelivat talon elämää liian hiljaiseksi ja sanoivat, kun taivas heinäaikana vetäytyi pilveen: sen asian ajoi majuri parhaiten, hän sai sen käymään!
Lähellä Rautasaarta oli pitäjän vaatimaton puukirkko kunnaalla järven rannalla, ja sen rauhoitetulla alueella oli Croneldien sukuhauta. Croneld-suku oli ollut köyhä eikä siis ollut pystynyt teettämään erityistä hautakammiota; mutta siihen aikaan, jolloin majuri puuhaili rautatehtaassaan, oli hän erotuttanut itselleen ja omaisilleen lepopaikan ja ympäröinyt sen sievällä rauta-aitauksella. Rautasaaren uusi rouva oli hyvin huolellisesti hoitanut paikkaa ja aitausta, istuttanut kuusia sen kulmauksiin ja ruusupensaita aidan ympärille. Kolme sammaltunutta harmaakivipatsasta merkitsi kolmea Croneld-polvea vierekkäin. Kaarle XII:n aikainen Rutger Croneld ei levännyt siellä, hänen luunsa vaalenivat unohdettuina Narvan muurien edustalla, mutta pojanpoika ei ollut jättänyt hänen kunniakasta muistoaan unheeseen, vaan pystyttänyt hänen nimellään ja kuolinvuodellaan varustetun kiven isänsä kiven viereen. Kaksi muuta kiveä osoitti majurin äidin ja ensimmäisen puolison lepopaikkoja; mutta viimeksimainitun vieressä loisti puolinojallaan yksinkertainen, kauniisti veistetty valkoinen marmorikivi ja siihen oli kultakirjaimin piirretty: Kapteeni Lennart Croneld, k. 24 elokuuta 1788.
Eikö mitään muuta?
Ei, ei mitään muuta. Niin monet hautakivethän ovat valehdelleet jälkimaailmalle, miksei tuo kivi olisi saattanut puhua totta ja kertoa, miten eräs nuorukainen kuoli kuninkaansa vapauden, maansa kunnian puolesta — kertoa uskollisesta rakkaudesta ja rakastetusta muistosta — mutta siinä ei ollut siitä mitään. Kirjoittamatta jäänyt oli piirretty erääseen ihmissydämeen; muut olivat sen unohtaneet. Ja kun tuo ainoa, vielä sykkivä sydän oli lakannut lyömästä, ken oli silloin täyttävä sen, mitä kivestä puuttui? Ken tiesi sen silloin? Jumala.
Ja kuitenkin oli marmorissa vielä jotakin: siihen oli hakattu pienen kullatun, kuninkaan kruunulla varustetun hansikkaan kuva. Samanlainen oli myös Rutger Croneldin hautakivessä.
Ei ole vaikea arvata, mikä armas käsi oli laskenut valkoisen marmorin Lennart Croneldin haudalle. Ja ellemme ole sitä arvanneet, niin arvaamme sen heti, kun näemme juuri viisikymmentä vuotta sen vuosi- ja päiväluvun jälkeen, joka on marmoriin piirretty, vanhan rouvan tulevan hautausmaalle nuoren, rinnallaan laakeriseppelettä kantavan tytön ja lyyrylakkisen ylioppilaan seurassa. Vanhus on Rautasaaren rouva, tyttö hänen kasvattinsa, vanhan Turkin jälkeläinen, luullakseni hänen tyttärensä pojan tytär — ja ylioppilas on noita keveitä kesäpilviä, jotka lentelevät ympäri maata elokuun tuulien kera siihen aikaan, jolloin kylvetään vastaista elonkorjuuta varten. Kukaan ei tiedä, mistä hän tuli ja mihin hän meni.
On kaunis kesäilta, auringonpaistetta, pilvenhattaroita, vieno tuulenhenki värehtivillä vesillä. Vanha rouva on kertonut nuorille niistä myrskyisistä päivistä, jolloin hänen nuoruutensa oli kiitänyt pois ajan kuohuaallon mukana. Hän on luultavasti kertonut nuoresta sotilaastakin, joka oli ollut hänen lapsuudenystävänsä ja kaatunut silloin tuhansien muiden mukana, kaatunut ja unohtunut. Se on liikuttanut nuoria, he ovat kyselleet tarkemmin, ja hän on vastannut kysymyksiin. He ovat pysähtyneet hautakivien luo. Ylioppilas katselee kummastuneena, tyttö uteliaana kahta kullattua hansikasta, joista toinen on Rutgerin harmaassa kivessä, toinen Lennartin marmorissa. Vanhan rouvan täytyy selittää heille noiden kuvien merkitys.
— Mutta — sanoo ylioppilas hehkuvin poskin — onko teillä nuo hansikkaat? Ne ansaitsisivat paremman kohtalon kuin joutua koiden ruoaksi.
— Ei — vastaa vanha rouva — minulla ei ole niitä. Ne ovat todellakin saaneet paremman kohtalon osakseen, ne ovat Lennart Croneldin rinnalla tässä marmorin alla, toinen hänen isoisänsä isän veren, toinen hänen oman verensä kostuttamana. Ja nyt, Maria, laskekaamme seppele haudalle muistoksi tästä päivästä viisikymmentä vuotta sitten.
Nuori tyttö polvistui marmorikiven viereen ja laski seppeleen kyynelten virtoinaan valuessa.
— Miksi itket, Maria? sanoi vanha rouva loistavin katsein, ja aurinko kultasi hänen kauniita, harmaita hapsiaan. — Tuollaisen haudan ääressä ei saa itkeä. Siinä täytyy tuntea syvää, kiitollista iloa. Mikä on kauniimpaa kuin kuolla rakastettuna ja nuorena isänmaansa puolesta?