3. SAVON ERÄMAAT.
Suomalaisten vanhoissa runoissa kerrotaan, kuinka Ilmatar, ilman ihana tytär, ikävystyttyään yksin elämään autiossa avaruudessa, laskeutui meren aalloille, missä hän ajelehti itätuulen tuudittamana pitkiä matkoja tehden seitsemänsataa vuotta. Silloin tuli lentäen lintu, soreasiipinen sotka, näki Ilmattaren olkapään ylenevän aallosta ja luuli sitä kukkaisaksi saareksi. Tuolle saarelle sotka muni munansa; mutta Ilmatar, joka tunsi olkapäätään kuumentavan, värähytti itseään äkisti, munista vierähti yksi veteen ja murtui muruiksi. Sen ylisestä puolesta tuli taivas, alisesta puolesta maa, sen ruskuaisesta muodostui aurinko, valkuaisesta kuu, sen tummemmista pilkuista syntyivät taivaan pilvet ja kirkkaammista täplistä tähdet. Yhdeksän kesän kuluttua Ilmatar kohotti kätensä aalloista ja alkoi luoda maita. Missä hän kättä käännähytti, siihen ylenivät rannat, niemet ja saaret, kussa hän pohjasi jalalla, siihen muodostuivat lahdet ja ulapat, vuoret, tasangot ja vihreät niityt, mutta kussa hän vedessä kuplistihe, siihen syntyivät syvänteet.
Näin häämöttävät meri ja vesi jo Suomen kansan vanhimmissa muistoissa ensimmäisenä, alkuperäisenä aineena, joka jo oli olemassa ennen mannermaata, vieläpä ennen taivaan tähtiäkin. Meren aavoilla ulapoilla ajelehti vanha Väinämöinen ja nousi sieltä laulamaan maan lapsille; mereen upposi hänen ensimmäinen rakastettunsa; merestä, hauen luista hän sai aineet ensimmäiseen kanteleeseensa; meren rannalla asui Lemminkäinen päässä niemen terhenisen; sinne Ilmarinen pajansa laati; aaltoihin juoksi luonnotarten musta maito, josta rauta syntyi, ja veteen kirposi pilvistä jumalten kipinä, josta tuli luotiin.
Kuten muinoin luultiin meren aaltojen kuohun heijastuvan pilvissä ja aiheuttavan revontulet, siten kuvastuu alinomaa meren ja veden kajastus suomalaisen muuten järkähtämättömässä ja vuorenlujassa mielessä ja synnyttää laulun. Vetten varsilla asuva kansa laulaa mielellään; mutta missä ei vesi huuhdo autiota kangasmaata — sellaisia kankaita ei ole monta Suomessa — siellä vaikenee itse luontokin, siellä on Väinämöisen kantele kieletön ja mykkä. Mitä kauemmaksi tullaan itäänpäin, sitä tiheämmässä ja sitä suurempia järviä siintää kaikkialla; sitä raikkaammiksi ja soinnukkaammiksi käyvät kansan laulut. Päijänne on laajempi ja syvempi kuin ihana Näsijärvi; Saimaa on suurempi ja myrskyisempi kuin syvä Päijänne, mutta suurin, syvin ja myrskyisin näistä kaikista on Laatokka, jonka louhikkoiset rannat ovat saaneet kuulla Suomen laulun vanhimmat sävelet.
Tuolla puolen Venäjän rajaa asuu joukko karjalaisia, ja heidän keskuudessaan käy taru "Suomensaaresta". Kun Vienanmeren aallot virtailivat Suomenlahteen sen vesiperäisen alangon yli, jossa nyt on Laatokka ja Äänisjärvi monine veljesjärvineen ja lisävesineen, silloin oli kaikki läntinen maa — Ruijan ja Suomen sydänmaa, jotka Maanselkä sitoo toisiinsa — saarena. Mutta kun maa kohosi, kun meri vetäytyi pois ja Ruija yhtyi Suomen kautta Vanhan maailman mantereeseen, muuttuivat Suomen sydänmaat ja itäinen osa saaristoksi, jonka vertaista on harvassa, tuskinpa missään maan paikassa. Suomea ympäröi neljä merta — sillä syystä kyllä puhuu kansa Laatokan merestä — vieläpä on viides sen omassa povessa. Mutta tuo viides, suuri välkkyvä hopeapeili on tuhansina muruina — alkuaine, emo luonnotar, joka synnytti Suomen ja vielä sulkee tyttären syliinsä vahvoilla käsivarsillaan, on jättänyt tuhansia suutelon jälkiä lapsen kauniille kasvoille. Ahoja ja järviä, salmia, lahtia, saaria, niemiä ja selkiä — tummia, pyöreitä mänty- ja kuusikukkuloita, mäen takana uusi vesilakeus — järven takana kaski, peltotilkku, töyräällä yksinäinen talo — kauempana korkea, kapea harju koivuineen, tuomineen tai pihlajoineen ja harjun takana taas monin lahdelmin kiertelevä hopeanhohtava selkä — semmoinen on Suomen sisin, ja sellaiset ovat Savon erämaat, joista Kustaa III sanoi Armfeltille Drottningholmassa: "mais il faut avoir le diable au corps, pour quitter toutes ces aisances ici et s'enfoncer dans les déserts de Savolacs".[9]
Uudenkaupungin rauha lohkaisi Ruotsin Suomesta Laatokan koko pohjoisen ja läntisen rannikon sekä Karjalan suuret sisäjärvet. Turun rauha riisti vielä sen lisäksi Saimaan eteläiset vedet ja teki ne Venäjän järviksi. Puumalasta Savossa kävi 1743:n vuoden raja melkein suoraan pohjoista kohden Rantasalmelle, katkaisi sitten itäänpäin kulkien Haukiveden laajan selän ja jatkui etelää kohti Kerimäen pitäjän ja Puruveden halki 1721-vuotiseen Venäjän rajaan. Siten Ruotsista lohkaistuun alaan kuului keskiosa Saimaan suurta vesijaksoa; se oli muodoltaan katkaistun särmäkartion kaltainen ja sen keskipaikoilla oli vähäinen, Venäjän linnoitus, Savonlinna.
Kun venäläinen alue siten kiilan tavoin tunkeutui Ruotsin alueeseen, tapahtui 1788:n vuoden sodan aikana, että niiden, jotka tahtoivat kiilan läntiseltä puolelta kulkea Ruotsin-Suomeen Savonlinnan itäpuolelle, täytyi tehdä pitkä kierros, elleivät mieluummin tahtoneet kulkea vihollisen alueen poikki. Mutta koska kierrosten teko ei ole suomalaisen luonteen mukaista silloin, kun vain saatetaan päästä suoraa tietä perille, katsoivat useimmat paremmaksi olla pitämättä lukua vihollisen valppaudesta ja purjehtivat keveillä pursillansa järvien yli vastakkaiselle Ruotsin alueelle — jota uhkatyötä kuitenkin suuresti helpotti se, että kaikkialla rannoilla asui maamiehiä, jotka siksi äskettäin olivat joutuneet toisen valtakunnan alamaisiksi, etteivät voineet olla salaa suosimatta entistä esivaltaansa.
Liikettä jatkui siis Saimaan vesillä koko sodan ajan suureksi kiusaksi ja haitaksi venäläisille, jotka siten näkivät ympärillään alinomaa vilisevän kutsumattomia vakoojia ja rohkeita sissejä. Kun lisäksi heidän uusi rajansa Suomessa kulki halki väestön, jota eivät mitkään rajaviskaalit, etuvartijat tai tullikamarit voineet saada luopumaan entisestä keskinäisestä yhteydestä, niin saattoi ainoastaan se velttous ja hyvän tahdon puute, josta ruotsalaiset ja suomalaiset päälliköt tämän sodan alussa olivat tunnettuja, tehdä tyhjiksi ne lukemattomat edut, joita Ruotsin aseilla semmoisten rajasuhteiden vallitessa olisi pitänyt olla.
Eräänä kauniina iltana heinäkuun lopulla vuonna 1788 laski pienoinen purjevene Punkaharjun läntiseen rantaan. Veneestä nousi maihin kaksi miestä — tai oikeammin puolitoista, sillä nuorempi heistä oli tuskin lasta parempi — he kiittivät kolmatta, joka jäi paikoilleen purren perään, ja pistivät juomarahan hänen käteensä; sitten vene lähti taas rannasta ja suuntasi matkansa ulapalle, hiljaa ja salaperäisesti niinkuin oli tullutkin.
Molemmat maalle nousseet kiipesivät sitten kuusien ja katajien peittämää harjun rinnettä ylöspäin, pääsivät harjannetta pitkin koukertelevalle maantielle ja katselivat varovasti ympärilleen. Kun ei mitään epäiltävää näkynyt lähistöllä, alkoivat he astua tietä myöten pohjoista kohti.
Kaikista ihanan Suomen hurmaavista järviseuduista on Punkaharju kenties kaikkein kaunein ja viehättävin. Tuo puolen penikulman pituinen ja melkoisen korkea luonnon vihreä ajatusviiva on samalla niin kapea, että tie monessa kohden täyttää koko sen hieman mutkistelevan harjanteen, ja niin jyrkkä, että syvyys huimaisi, ellei luonnollisina käsipuina molemmin puolin olisi mitä ihanin puisto. Noiden huojuvien puunlatvain yli siintää kahden puolen ihania, laajoja näköaloja, suuria metsäisten kukkuloiden ympäröimiä järviä satoine viheriäisine saarineen: idässä Puruvesi, lännessä Pihlajaveden ulapat; niiden molempain vesi on niin kristallinkirkasta, että näkinkengät ja kirjavat kivet hohtavat hiekkapohjasta. Punkaharjua on verrattu suunnattomaan, levitetyin siivin poikasineen uivaan vesilintuun. Sillä lähellä sen kupeita ja samansuuntaisina on rivi pieniä, aivan kapeita harjanteita, joiden komealatvaiset puut kuvastuvat veteen, ikäänkuin luonto olisi ensin leikitellen suunnitellut joukon pienoismalleja, ennenkuin se rohkeni ulottaa pitkän, uljaan ja korkean siltansa rannasta rantaan.
Tämän kertomuksen aikana ei Punkaharju vielä ollut lohkaistu kruununpuistoksi. Niistä huvihuoneista, ravintoloista ja majataloista, jotka siellä tarjoavat matkamiehelle lepoa ja virvoitusta, ei silloin vielä ollut mitään nähtävissä. Kasken savu, lehmän kellon kilahdukset, jonkin vuohiparin määintä ja pienen torpantuvan katto kaukana koivujen välissä olivat ihmisasuntojen ainoat havaittavat merkit.
Molemmat matkamiehet — jotka tunnemme kersantti Croneldiksi ja hänen isänsä vanhaksi korpraaliksi, Turkiksi — eivät näyttäneet ollenkaan välittävän seudun kauneudesta, vaan jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin korpraalin kankeat koivet suinkin kykenivät köntystämään eteenpäin. Se ei liene sittenkään hänen nuoren seuralaisensa mielestä käynyt kyllin sukkelasti, sillä kersantti juoksi vähän väliä kappaleen matkaa edelle, katseli puiden väliin, tarkastellen, onko tie vapaa, ja pysähtyi sitten kärsimättömänä odottamaan kumppania, joka alinomaa jäi jälkeen.
Mutta korpraali Turkin tapana ei ollut huomata vähiä viittauksia, kun oli kysymys jalkojen liikuttamisesta. Punaisen koirannahkalakin alta, joka pysyi hänen harmaalla tukallansa yhtä järkkymättömänä sekä kesällä että talvella, katselivat yhtä järkkymättömät, pystynenäiset ja ahavoituneet kasvot, joiden huomattavana ominaisuutena oli juuri se, ettei niihin mikään vaikuttanut. Nimensä hän oli saanut niin ihmeellisellä tavalla, ja tapaus kuvaa niin sattuvasti miehen luonnetta, että se ehkä on mainitsemisen arvoinen, semminkin kun se oli korpraalin ainoa sotainen teko ja, mikäli tiedetään, ainoa työ, minkä hän eläissään oli toimittanut oikein höyrykonevauhdilla.
Hän oli hartiakas, kuusi- tai seitsentoistavuotias vetelys, nimeltään mikä lieneekään ollut, lähtiessään ensi kertaa sotaan kuorma-ajuriksi Wrangelin joukkoon vuonna 1741. Hyökkäystä odotellen oli armeija leirissä Lappeenrannan edustalla, mutta Turkki pakeni kuormineen linnan turviin. Katseltuaan vähän aikaa taistelua valleilta Turkki luuli nähneensä kyllikseen ja meni, väsyneenä selkäsaunoistaan ja puuhistaan, makaamaan renkituvan penkille. Myöhemmin illalla hän kuuli jotakin meteliä ympärillään ja piti parhaana ryömiä penkin alle, johon hän uudelleen nukkui. Aamulla hän heräsi siihen, että joku kiskoi häntä jaloista, ja huomatessaan vetäjän kalmukiksi hän ymmärsi, että kaupunki oli joutunut hänen maatessaan vihollisen valtaan ja ryöstetty. Varovaisuuttaan, vetäytymistään penkin alle, hän sai kiittää siitä, että oli säilynyt ensimmäisestä verilöylystä, eikä hänelle sitten enää tapahtunut mitään pahempaa kuin että hänet muutamien muitten surmasta säästyneiden mukana ajettiin pistimen varrella ulos ja pakotettiin auttamaan haavoitettujen korjuussa. Mutta kun Turkki poikamme taistelutantereelta sattui löytämään suomalaisen vänrikin, jossa vielä näkyi elonmerkkejä, katsoi hän turhaksi ruveta kantamaan häntä venäläisten leiriin, vaan alkoi sensijaan taakka selässään astua tallustaa metsää kohti. Venäläiset, joita oli vähän matkan päässä siitä sadoittain, pitivät sitä tuiki vääränä tienä ja huusivat hänelle: stoi, durak! seis, junkkari! Mutta koska Turkki ei ymmärtänyt venäjää, meni hän tyynesti menoaan siihen suuntaan, jonka katsoi oikeaksi, kunnes hän kuuli takanaan pamauksen toisensa jälkeen ja huomasi ilkeää suhinaa korvissaan. Hänen parhaillaan ihmetellessä, mitä se merkitsee, tuli luoti muita julkeampi ja sieppasi päästä lakin niin sievästi kuin hyvin sivallettu korvapuusti. Tuo oli Turkin mielestä hieman liiaksi hävytöntä; hän kääntyi ja näki kiväärin suun toisensa jälkeen tuiskuttavan tultaan häntä kohti, venäläisten yhtenään huutaessa samoja kohteliaisuuksiaan: stoi, durak! mitkä ainoat sanat hän sitten enää muisti koko puhetulvasta. Silloin tuli kuorma-ajurille vihdoinkin kiire ja hän alkoi juosta niin kovasti, ettei hän milloinkaan eläissään, ei ennemmin eikä myöhemmin ole sellaista kyytiä juossut, kunnes hän enemmän onnen kaupalla kuin taitonsa avulla pääsi metsään ja sai taakkansa talteen, koska vihollinen, joka juuri silloin sytytteli kaupunkia, ei liene katsonut maksavan vaivaa ajaa takaa niin itsepäistä junkkaria.
Haavoitettu ei ollut kukaan muu kuin Croneld, joka sittemmin pääsi majuriksi. Hän maksoi velkansa ensin ottamalla kuorma-ajurin rengikseen, sitten panemalla hänet, vaikka hän ei ollutkaan täysimittainen, sotamieheksi riviin, ruoskimalla hänet ihmiseksi ja toimittamalla hänelle vihdoin virkaeron mukana kunniakkaan korpraalin arvon sekä uskomalla hänelle nuoremman poikansa huolenpidon, ja sen luottamusviran Turkki — joka sai lyhennetyn, suomalaisten vääntämän nimensä tuosta käsittämättömästä kohteliaisuudesta, durak-sanasta — täytti uskollisesti ja huolellisesti, kuten hänen tapansa oli.
Kun sentähden kersantti Croneld Punkaharjulla rohkeni kehoittaa ansiokasta korpraali Turkkia kiiruhtamaan askeleitaan, vastasi korpraali Turkki maamiestensä usein tuollaisissa tilaisuuksissa käyttämään tapaan, nimittäin hyvin ymmärrettävästi vaieten, ja astuskeli harmaassa sarkatakissansa yhtä tyynesti kuin ennenkin, lapikkaat kiitettävän säästäväisyyden mukaisesti — selässä.
Kesäyön hieno hämärä alkoi verhota tuota upean ihanaa harjua, ja kuuset lounaisella kaltaalla kävivät tummemmiksi, samalla kuin koillisella rinteellä koivujen lehdet, jotka selvästi näkyivät öistä taivasta vastaan, alkoivat tulla läpikuultaviksi ja kultahohteisiksi. Toiselle puolen harjua lankeavan synkän varjon ja toisella puolen hohtavan värivälkkeen vastakohta kävi yhä huomattavammaksi ja synnytti sellaisen ihmeellisen valovaikutteen, joita ainoastaan pohjolan kesäöinä tapaa. Hetkisen näytti Lennart Croneldista kuin vasemmalla puolen olisi yön, kuoleman ja surun valtakunnat, oikealla taas aamun, elämän ja toivon maailmat. Kaikki oli kuin unelmaa ja sanomattoman rauhallista; järvet välkkyivät puiden välitse, kaste kimalteli ruohossa, tien punainen hiekka näytti ruusunlehtien peittämältä, ja kaukana korkeimmassa hongassa lauloi yksinäinen laulurastas erämaiden kaihoa.
Lennart hiljensi askeleitaan. Hän oli kunnioitettavan junkkarisuvun kauttaaltaan terve, käytännöllinen vesa eikä suuriakaan välittänyt tuntehikkaista unelmista. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli isänsä kotia sitä enemmän hän alkoi ajatella vanhaa isäänsä ja kaikkivaltiasta emintimäänsä, Mustia, vanhaa talonkoiraa, ruskeata ruunaa, jolla ei kukaan muu kuin hän osannut ratsastaa, ja mitä vanha Kaisa, emännöitsijä, nyt sanoo, kun hänen kultapoikansa on saanut sotilaspuvun. Kuinka olikaan, hänen ajatuksensa lensivät samassa Otavan taloon, missä kamarineuvos Sivert asui järven toisella rannalla ja mihin kesäisin oli mukava purjehtia. Lennart oli siihen asti luullut sitä kotipitäjänsä paikkaa erikoisen merkilliseksi vain kamarineuvoksen ajokoirain vuoksi; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että hän kulkisi Otavan veräjän ohitse yön aikaan eikä kenties ollenkaan saisi nähdä pientä punaposkista, reipasta ja sinisilmäistä Betta Sivertiä valkoisine kesäpukuineen ja punaisenkirjavine kaulahuiveineen, häntä, joka ei koskaan pelännyt purjehtia Lennartin seurassa, tuulipa sitten selällä kuinka kovasti tahansa. Kenties hän kaatuisikin sodassa saamatta koskaan enää noukkia vattuja saarilta hänen kanssaan tai sotia pihlajanmarjoilla, joita Betta erinomaisen taitavasti osasi napsauttaa kädestänsä hänen poskilleen ja korvilleen. Omituista kyllä ei Lennart Croneld ollut koskaan tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin nyt, kun laulurastas lauloi suloisesti kaukana Punkaharjulla!
Noista tyhmistä ajatuksista — joiksi hän taas heti oli valmis nimittämään niitä — herätti nuoren sankarimme jonkinlainen murina, joka oli olevinaan varoitusmerkki, ja kun hän kääntyi katsomaan taapäin, näki hän ystävänsä korpraali Turkin kyyristyvän pensaan kätköön. Lennart ei vitkastellut, vaan noudatti heti esimerkkiä ja laskeutui pitkäkseen märkään ruohoon, ollen utelias tietämään, mikä niin suuresti oli vetänyt hänen varovaisen kumppaninsa huomion puoleensa.
Kohtapa kuuluikin hevosten juoksua, ja hän näki kolme karjalaista rakuunaa, jotka ajoivat neliä pitkin tietä etelään päin. Itsessään ei siinä ollut mitään erinomaista, sillä vaikka Punkaharju olikin venäläisten aluetta, tiesi Lennart paroni Hastfehrin, joka piiritti Savonlinnaa, lähettäneen etuvartijoita aina Punkasalmelle, harjun eteläpäähän saakka, ja sieltä oli rakuunat luultavasti lähetetty tarkastusmatkalle. Mutta heillä oli niin kiire ja he puhuivat niin kiivaasti ohitse ratsastaessaan, että näytti kuin olisi ollut jotakin tärkeää tekeillä tai kuin he olisivat olleet ajamassa takaa jotakin heiltä pakoon päässyttä saalista. Ainoa, mitä Lennart saattoi erottaa heidän puheestaan, oli Sharp-nimi, joka suomalaisen suusta kuului Sarppi.
Sen nimen hän oli kuullut ennenkin, mutta missä? Eiköhän sen luutnantin nimi ollut Sharp, joka usein oli käynyt hänen veljensä Detlofin luona ja silloin ilmestynyt ja hävinnyt tavalla, joka ei oikein ollut rehellisen Lennartin mieleen?
Rakuunat olivat silmänräpäyksessä ohitse, ja Lennart aikoi juuri nousta matkaa jatkaakseen, kun hän kuuli hiljaista kahinaa polun vierestä, joka vähän matkan päässä siitä vei järven rantaan. Hän jäi sentähden paikoilleen, luullen ehkä ketun siellä väijyskelevän jotakin puoliunista naarasmetsoa.
Ketun otaksutun, ruskean kuonon sijasta tulikin pensaista näkyviin miehen pää, varovaisesti ympärilleen katsellen, ja mies, luullen vaaran olevan ohitse, ryömi aivan hiljaa tien yli ja pyrki vastakkaiselle rannalle.
Se oli Lennartin mielestä epäilyttävää. Jos mies on oikeilla asioilla, miksi hän menee rakuunoita piiloon? Miksi hän kulkee tien poikki hiipien ikäänkuin hänellä olisi paha omatunto? Ja mistä ratsastajat puhuivat vastoin hiljaista tapaansa, niin innokkaasti ohi ajaessaan?
Ennenkuin nuo ajatukset vielä oikein olivat ehtineet selvitä Lennartin päässä, hyppäsi hän pystyyn, harppasi muutamia aimo askelia ja iski kuin haukka tuon hiipivän yökulkijan niskaan. Mutta mies, ollen paljoa pitempi ja voimakkaampi hätyyttäjäänsä, ei antautunutkaan ensi iskulla, vaan ponnisti vastaan ja koetti päästä irti.
— Antaudu, taikka syöksen säiläni lävitsesi! huusi nuorukainen painiskellen kaikin voimin väkevämpää vastustajaansa vastaan.
Vastauksen asemasta mies tempasi irti vasemman kätensä, vetäisi esiin pistoolin ja laukaisi sen Lennartin päätä kohden. Onneksi oli sankkiruuti kostunut yökasteesta: pistooli ei syttynyt.
Lennart väänsi aseen miehen kädestä, mutta koetti turhaan saada heitetyksi häntä maahan, kun kelpo Turkkimme, joka sillä aikaa ensin oli miettinyt asiaa ja lähtenyt sitten verkalleen liikkeelle mennäkseen avuksi nuorelle herrallensa, jo vähitellen läheni taistelupaikkaa.
Huomatessaan tuon voimanlisäyksen yökulkija näki parhaaksi luopua vastarinnasta.
— Millä oikeudella — sanoi hän äänellä, joka ei aivan soveltunut yksinkertaiseen talonpoikaisnuttuun puetulle miehelle — millä oikeudella karkaatte minun kimppuuni kuin maantierosvot? Tiedättekö, lurjus, että siitä voitte menettää päänne?
— Sitten vastaan sinulle, kun ensin sanot, kuka olet ja miksi äsken hiivit rakuunoita piiloon, vastasi Lennart kopeasti.
— Minä olen sotakomisarius Wallon. Olen ollut venäläisellä alueella omia yksityisiä asioitani toimittamassa ja menin rakuunoita kätköön, kun luulin heitä kasakoiksi, vastasi mies. Antakaa nyt minun mennä, taikka saatan asian paroni Hastfehrin tietoon ja ammutan teidät sotarosvoina.
— Vai niin, vai olet sinä sotakomisarius Wallon. Mutta minä satun tuntemaan hänet hieman paremmin kuin sinä, eikä sinulla näy vasemmalla ohimolla hevosenkengän arpea, kuten hänellä on. Sanonko minä, kuka sinä olet? Sinä olet kenraali Sprengtportenin lähettiläs, luutnantti Sharp, ja sinä olet livahtanut etuvartijaimme sivu tuomaan salaisesti kapinaa leiriimme. Pois miekkasi, mies, ja antaudu estelemättä tarkastettavaksi, muuten saat selkääsi, niin luutnantti kuin oletkin!
— Malttakaapas, ettekö ole kersantti Croneld, Savon jääkäreitä? alkoi vanki nyt paljon lauhkeammalla äänellä, katseltuaan vastustajaansa yön epäselvässä puolihämyssä.
— Niin on nimeni, enkä sitä häpeä, vastasi nuorukainen.
— Ettekö olisi niin hyvä ja lähettäisi tuota miestä muutaman askeleen päähän, jottei hän kuulisi puhettamme?
— Mene, Turkki! Kymmenen askelta. Ota tämä tussarini, ja jos vankimme koettaa paeta, niin ammu hänet heti paikalla!
— Hyvä herra Croneld — sanoi nyt vanki vapaasti, samalla luopuen kaikista kokeista saada enää vastustajaansa petetyksi — mieleni on paha, että niin suotta vaivaamme toisiamme, kun meidän kuitenkin pitäisi ymmärtää toisiamme kylliksi. Olette arvannut oikein, minä olen luutnantti Sharp, ja muistan nyt, että olemme usein nähneet toisemme kelpo veljenne, kapteeni Detlof Croneldin luona. Voin sanoa teille terveisiä Rautasaaresta teidän isältänne, kunnon mieheltä, ja teidän rakastettavalta äidiltänne, joka on sukkelin ja ymmärtäväisin kaikista Savon naisista, mitä tunnen. Tulen juuri sieltä toimittamasta pieniä asioitamme, kuten tiedätte, ja olin vähällä joutua noiden rakuunahölmöjen käsiin, he kun saivat vihiä retkistäni Sivertin neidiltä Otavassa; hän näki minut sattumalta illalla ollessaan poimimassa mustikoita metsässä. Mikä perhana satuttikin juuri silloin ruotsalaisen joukon Otavaan muonan hakuun. Mutta nyt, kun tunnemme toisemme, tahtonette ehkä viedä terveiseni äidillenne, ja minä taas puolestani ilmoitan veljellenne, että olette onnellisesti päässyt vihollisen alueen läpi. Jääkää hyvästi, kunnon herra Croneld; toivon teille onnellista matkan jatkoa ja onnellista sodankäyntiä — toisin sanoen rauhaa ja ystävyyttä, ymmärrättekö? Hyvästi, nuori ystäväni!
— Ei, olkaa hyvä ja viipykää vielä hiukkasen! virkahti Lennart, jonka päässä risteili kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. — Jos luulette minun tai jonkun muun minun suvustani antautuvan petollisiin vehkeisiinne, niin valehtelette kuin roisto, tai sitten petytte kuin narri, ja sen olen valmis todistamaan teille miekka kädessä. Isäni, sanotte te. Ikäänkuin en tuntisi omaa isääni! Ja äitipuoleni? Vastatkaa, minä tahdon tietää, mitä varten hiiviskelette täällä varkaan tavoin ja mitä teillä on ollut tekemistä meillä Rautasaaressa.
— Olkaahan hyvä ja punnitkaa sananne vähän tarkemmin, herra Croneld. Eihän voi olla mahdollista, että nuori mies; joka kuuluu isänmaallisista mielipiteistään tunnettuun sukuun, olisi itsevaltiaan palveluksessa maansa oikeaa etua vastaan. Tahdotteko tietää, mitä varten olen käynyt Rautasaaressa? Varsin mielelläni, kas tässä. Tämä kirje kenraali Sprengtportenille — tunnettehan, toivon minä, kenen käsialaa päällekirjoitus on?
— Suuri Jumala — äitipuoleni kirjoitusta!
— Aivan oikein. Ja nyt toivon, ettei mikään enää estä meitä eroamasta ystävinä.
— Antakaa tänne se kirje!
— Laskette leikkiä, herra Croneld! Mitä ajattelisi silloin äitinne minusta ja — teistä?
— Kurja kavaltaja, kirje tänne, taikka isken sinut paikalla palasiksi!
— Oletteko aivan järjiltänne? Mitä tämä merkitsee?
— Ei sanaakaan enää! Turkki, tähtää konnaa, hän häpäisee nimeämme!
Turkki ojensi tyynesti pyssynsä vankia kohden, joka alkoi huomata, että nuorukaisella oli tosi mielessä.
— Te olette ymmärtämätön poikanulikka, jonka tarvitsisi saada vitsaa äidiltään! huudahti luutnantti vihan vimmassa, viskasi kirjeen kädestänsä ja käytti hyväkseen tilaisuutta kiiruhtaakseen niin nopeasti kuin taisi alas järven rantaan.
4. RAUTASAARI.
Sillä valtioviisaudella, joka kasvoi eurooppalaisesta tasapainojärjestelmästä ja kävi kansallisuuksien aikakauden edellä, oh melkein samanlainen käsitys maantieteestä kuin Tyhmeliini vainajalla virroista ja suurista kaupungeista. Herroilla oli edessään paperi, jota sanottiin maan kartaksi, ja siihen paperiin piirrettiin viivoja, joita nimitettiin rajoiksi. Jos sopi seurata niitä harakanjälkiä, joita luonto itse oli tuhrinut kartalle, sitä parempi, säästyihän silloin vaiva piirustaa uusia; jollei se käynyt laatuun, vedettiin lyijykynällä viivoja milloin minnekin jokseenkin samaan tapaan kuin nälkäiset lapset innoissaan piirtävät lusikalla rajoja viilipyttyyn, ja siinä luultiin olevan kylliksi: valtakunnan muoto on valmis. Pääasiana oli piirtää itselleen viilipytystä niin suuri osa kuin mahdollista. Miten se tyydytti luonnon suurta ryhmittämistaitoa, miten kansojen hilpeätä myötämielisyyttä ja uppiniskaisia mielihaluja, siitä ei herrojen lyijykynä suurestikaan huolehtinut; se sijoitteli jokaisessa rauhanteossa kansoja ja maita miten milloinkin sattui.
Suunnilleen samalla tavoin oli piirretty 1743:n vuoden raja Savossa. Luonnosta, kansasta ja järjestä välittämättä kävi lyijykynän piirto melkein suorana viivana poikki maiden ja järvien, jakoi pitäjät, kylät ja tilukset, meni pihojen ja huoneiden halki, niin etteivät muutamat ensi alussa tietäneet, mihin valtakuntaan he kuuluivat; teki toisesta veljeksestä Venäjän, toisesta Ruotsin alamaisen, erotti isät pojistansa, äidit lapsistaan, saattoi heidät eri virkamiesten, tullien ja lainsääntöjen alaisiksi, ja vaati vielä — nyt, kun sota oli syttynyt — viattoman luontevasti, että osan tuosta siten kahtia jaetusta kansasta ja siten lohkaistusta maasta piti olla ystävän, toisen taas vihollisen aluetta.
Ehkei katsottu maksavan vaivaa tuhlata järkeä ja kohtuutta rajaan, jota ei kukaan uskonut pitkäaikaiseksi. Sellaisen Itä-Suomen sisäsaariston sydämeen tunkeutuneen kiilan täytyi enemmin tai myöhemmin lohkaista maa Ruotsista, tai sen täytyi itsestään luisua pois. Siitä olivatkin rajanaapurit viidenviidettä vuoden selkkausten jälkeen aivan vakuutettuja 1788:n vuoden sodan alkaessa; kysymys oli vain siitä, mille puolelle nyt oli kallistuminen. Toisten mielestä lännen, toisten idän puolelle. Oli myöskin muutamia, jotka odottivat Suomen itsenäisyyttä, mutta niitä oli vähän.
Sen puolueen sieluna, sinä, joka yksin hallitsi sen sekaisia säikeitä, oli, kuten tiedetään, tuo urhea, nerokas karkuri, paroni Yrjö Maunu Sprengtporten, jonka kunnianhimo rohkeni tähtäillä kruunujakin ja joka nyt, vuonna 1788, taisteli isänmaataan vastaan. Hän se loppiaisena vuonna 1784 tarjosi Södermanlannin herttualle Kaarlelle Suomen ruhtinaskruunua — hän se vuodesta 1786 alkaen oli alinomaa vehkeillyt tuon asian eduksi ja koettanut saada Venäjän keisarinnaa ja Suomen aatelistoa siihen suostumaan — hän se 1788 luuli hedelmää kyllin kypsäksi puusta putoamaan — hän se nyt antoi Kaarle herttuan hylkäämän kruunun välkkyä Itä-Götanmaan herttuan, heikon Fredrikin silmissä. Hänen salavehkeensä olivat sitä vaarallisempia, kun hänellä juuri rajamaakunnassa Savossa — ja vielä lisäksi Suomen armeijan päälliköissä — oli lukuisimmat ja uskollisimmat ystävänsä. Sinnehän hän Raahelinnaan, Ristiinan pitäjään, perusti Suomen ensimmäisen sotakoulun, josta hän sitten kasvatti Haapaniemen sotakoulun niinkuin nuoren metsän yhdestä hongan siemenestä. Useimmat hänen oppilaistansa olivat hänelle sokeasti uskollisia; ja vaikka ainoastaan harvat tunsivat hänen tuumansa, oli varsin monella samat mielipiteet kuin hänelläkin. Kun Sprengtporten lisäksi tunsi Savossa miltei joka puron, joka polun, joka talonpojan, niin voidaan aavistaa, miten vaarallinen sellainen mies oli semmoisella seudulla ja semmoiseen aikaan.
Eräs niistä, jotka eivät kuuluneet Sprengtportenin kannattajiin, oli vanha majuri Detlof Croneld, Rautasaaren omistaja. Oliko majuri Croneldin mieltymys peräisin aina Narvan ajoilta, missä hänen isoisänsä kaatui, vai Lappeenrannasta, jossa hän itse oli vuodattanut vertansa kuninkaan ja maansa puolesta, vai tuosta vuoden 1752 muistettavasta päivästä, jolloin hän sai kunnian seurata kuningas Adolf Fredrikiä, kun hänen korkeutensa matkusti Suomessa, sekä pysäyttää hevoset, jotka vauhkoutuneina syöksyivät alamäkeä kuninkaan vaunuja vetäen — mistä alamaisesta miehentyöstä hän sai kullatun nuuskarasian siksi kymmenen vuoden ajaksi, jonka hän vielä odotti viipyvää kapteenin valtakirjaa — vai lopuksi siitä, että hän vilpittömästi ihaili Preussin kuningasta Fredrik II:ta, jota vastaan hänellä oli ollut kunnia taistella Pommerin perunasodassa — saman tekevää, vanhalla majurilla oli ominaisuus, joka oli jokseenkin harvinainen niinä aikoina — hän oli läpeensä kuningasmielinen. Hänen valtiollinen uskontunnustuksensa kuului lyhyesti, että kuningas on luotu käskemään, kansa tottelemaan, ja "se oli tuuri", kuten hän voimakkaaseen, vaikkei juuri hienoon tapaansa sanoi. Yhtä lyhyt oli hänen sotakatkismuksensa, josta helposti tunnettiin kuuluisa preussilainen esikuva, ja joka kuului miltei näin: "huuti, mies, ole viisastelematta!" Niistä molemmista ohjeista tuli hän luonnollisesti kolmanteen, joka koski hänen perhe-elämäänsä, lapsia ja palvelusväkeä, ja oli lyhyt suomalainen sananlasku: "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee!"
Mutta valitettavasti sai majuri Croneld läheisimpiin omaisiinsa sovittaa toisen suomalaisen sananlaskun totuuden: "ei kannettu vesi kaivossa pysy". Ei siinä kyllin, että hänen vanhan sukunsa vanhemmasta jälkeläisestä, Detlof pojasta, jota kasvatettiin Raahelinnassa siihen aikaan, jolloin Sprengtportenia vielä mainittiin kuninkaan oikeaksi kädeksi, ei ollut mitään tyydytystä eikä kunniaa isän kuninkaallisille mielipiteille; oikullinen kohtalo oli katsonut hyväksi asettaa vielä ankaramman vitsauksen harmaantuneen kuningasmielisen omalle päänaluiselle, ja sinä oli hänen toinen puolisonsa, eräs neiti Ziedler Viipurista, johon ukko pahaksi onneksi vielä vanhoilla päivillänsä oli sattunut ihastumaan. Tuttavuus oli alkanut Kustaa III:n käydessä kohtaamassa keisarinna Katarinaa Haminassa, jonne majuri Croneld, silloin vielä harmaapäisenä kapteenina, oli seurannut kuninkaallista herraansa jonkinlaisena alitallimestarina tai kuninkaallisen kuormaston johtajana. Itäpuolella rajaa oli kaikki siihen aikaan pelkkää päivänpaistetta, ja kun Kustaa III kävi kohteliaasti kunniatervehdyksellä keisarillisen naapurinsa luona, ei hänen uskollinen alamaisensa ollenkaan epäillyt seurata niin ylhäistä esimerkkiä ja käydä miellyttelemässä erästä neitiä keisarinnan seurueesta. Pahat kielet hokivat tuon yhdistelmän olleen eräistä valtiollisista syistä jo edeltäkäsin määrätyn sallimuksen kirjassa, tai toisin sanoen keisarinnan salaneuvostossa; toiset taas pitivät aivan luonnollisena asiana, että köyhä neiti, joka kenties oli nähnyt toisten toiveittensa haihtuvan tyhjiin, käytti omin neuvoin oveluuttaan, onnistuen saamaan pauloihinsa leskimiehen, jota silloin vielä pidettiin arvokkaan tilan omistajana. Varmaa on vain, että tuo kaunis vihollinen valloitti majuri Croneldin vanhat varustukset väkirynnäköllä, ennenkuin suojelusväki ehti laukaista ainoatakaan kanuunaa, sekä että erokirja ja majuriksi nimitys tulivat muutamien viikkojen kuluttua, minkä jälkeen nuori pariskunta muutti Rautasaareen maaseudun rauhaan.
Lukija lienee jo aavistanut, ettei se rauha ollut kovinkaan pitkäaikainen, ja viime vuosina tekivät vielä taloudelliset selkkaukset tuon kunnon kuningasmielisen luonteen entistään äreämmäksi. Pieni sulatusuuni, jonka hän oli laatinut järven rautamalmista nimensä saaneen kartanonsa läheisyyteen, ei enää oikein ottanut kannattaakseen. Järvimalmi alkoi loppua, suomalmi oli huonoa, sulatusmestari sattui olemaan viekas veijari ja karkasi rajan toiselle puolelle vieden koko tehtaan kassan mukanaan. Seurauksena oli, että rautaharkot, joita majuri sai uunistaan, tuskin painoivat enempää kuin se hopea, minkä hän niihin oli menettänyt. Pienet tilukset joutuivat velkamiesten käsiin, kantatalo kiinnitettiin melkoisen suuresta velasta, ja majuri itse muuttui vuosi vuodelta yhä enemmän rasvaamattoman oven kaltaiseksi, joka narisee saranoillaan, käänsipä sitä mihin päin hyvänsä.
Jos nuo ruostuneet saranat olisivat saaneet narista rauhassa, olisi niillä kuitenkin ollut jotakin tekemistä; mutta uusi majuritar oli käynyt liian korkeaa koulua voidakseen olla koettamatta hallita keisarinnana Rautasaaressa. Tapahtuipa, että pääsääntö "ole viisastelematta" kohdistettiin, ellei sanoissa, niin ainakin käytännössä, itse majuriin, ja se aika oli kovan koetuksen aika vanhalle emännöitsijälle ja korpraali Turkille, jotka oman osansa lisäksi saivat kärsiä vielä senkin osan saranoiden narinasta, mikä luonnon järjestyksen mukaisesti olisi ollut tuleva majurin toiselle itselle, keisarinnalle, joksi seudun herrat uutta Croneldin rouvaa pilkaten nimittivät.
Majuri, hänen talonsa ja hänen alustalaisensa, kaikki olivat siitä lähtien tuon rajattoman vallan kuuliaisia käskyläisiä. Rautasaaren keisarinna rakasti komeutta ja huveja: hän piti mielellään pientä hovia, jota varten hän kokosi ympärilleen aatelis- ja virkamiehiä rajan molemmilta puolin. Huvitilaisuuksia oli toinen toisensa jälkeen: rekiretkiä, tanssiaisia ja naamiohuveja talvisin, venematkoja, ratsastus- ja metsästysretkiä kesäisin. Vaatimattomaan asuinrakennukseen rakennettiin uusi sali lisäksi; vähäpätöinen, pihlajia ja karviaismarjapensaita kasvava puutarha kaunistettiin huvihuoneilla ja lehtimajoilla; järven rannalle tehtiin korkea huviparveke, jonka lippu näkyi kauas rajan toiselle puolen, ja sen lipun liehunta oli aina venäjänpuoleisille naapureille kutsuntamerkkinä joihinkin uusiin loistoisassa Rautasaaressa vietettäviin kemuihin.
Kaikkeen tähän täytyi vanhan itsevaltiaan alistua. Hänen omat mielilauseensa kohdistuivat käyttäjäänsä, ne vähäiset kokeet, mitä hän teki riistääkseen ikeen niskoiltansa, raukesivat tyhjiin tuon etevämmyyttä ilmaisevan hymyilyn edessä, jota hän heikkoudessaan yhtä paljon rakasti kuin pelkäsikin. Hän oli tuommoinen laudan nurkkaan asetettu shakkipelin kuningas, joka tuskin uskaltaa liikkua askelta kerrallansa, vaikka kuningatar samalla lentelee kuin kenraali ympäri kenttää.
Sattuipa, että shakkikuningas tunsi itsensä voimattomaksi sekä rahojensa että sydämensä puolesta. Silloin oli aina ennen hänen laudallansa "juoksija", joka reippailla hyppäyksillään saattoi hänen mustan mielensä kirkastumaan ja loi nuoruuden ja tulevaisuuden päivänpaistetta hänen synkkään vanhuuteensa. Kartanon koirasta ja kissasta alkaen läpi koko arvoasteikon aina isäntään itseensä saakka oli talon nuorempi poika, tuo reipas, ujostelematon ja kauttaaltaan rehellinen Lennart, jokaisen Rautasaaressa elävän olennon lemmikki ja toivo niinä tukalina aikoina — kaikkien muiden paitsi emintimän, jonka terävä silmä oli heti keksinyt hänet vaarallisimmaksi kilpailijakseen ja siksi ainoaksi, joka uskaltaa noudattaa muuta kuin hänen tahtoansa. Mutta ollen liian viisas näyttämään kellekään, miten suureksi haitaksi poika on hänelle, oli hän toimittanut niin, että Lennart lähetettiin vanhemman veljensä luokse Viaporiin oppimaan sotapalvelusta, ja se oli majurin ja muidenkin mielestä luonnollisin asia maailmassa. Lennart oli kuin olikin poissa ja hänen täytyi pysyä poissa, niin oli säädetty rajattoman valtiattaren salaneuvostossa. Kaikkivoipa hallitsijatar sai vapaasti käännellä talon mullin mallin, eikä nyt enää ollut edes korpraali Turkinkaan leveä selkä ottamassa vastaan kaikkia majurin äkäisen luonteen hyväilyjä, jotka sentähden yksinomaan tulivat emännöitsijän, renkien, hevosten ja talon koiran, Mustin osaksi, joka viimeksi mainittu oli, jos sitä olla voi, vielä murisevampi olento kuin isäntä itse.
Asiain ollessa melkein tällä kannalla sattui eräs tapaus, joka samalla kevensi vanhan majurin sydäntä ja tuotti hänelle uuden surun hänen harmaata päätään ennestään painostavien monien huolten lisäksi.
Eräänä lämpimänä kesäaamuna seisoi majuri Croneld paitahihasillaan niityllä vähän matkan päässä kartanosta ja komenteli heinäväkipataljoonaansa täyteen toimeen. Kesätakkinsa hän oli ripustanut aidalle, kuluneen sahviaanikukkaron viereen, joka sisälsi päivän tarvemäärän omatekoista virginiläistupakkaa; omin käsin hän oli sitä istuttanut puutarhansa nurkkaukseen, omin käsin kastellut, koonnut, kuivannut ja leikannut, eikä hän sentähden koskaan unohtanutkaan tarjota vanhoille ystävilleen tuota mainiota tavaraa erinomaisena herkkuna. Näiden isännän kapineiden vieressä lojui Musti mukavasti pitkänään pehmeällä pientareella auringonpaisteessa ja uneksi varmaan voitokkaista kahakoista kylän koiria vastaan, sillä vähän väliä kuului se ärähtelevän omituisella tavalla, joka ei suinkaan ilmaissut sävyisää mielenlaatua.
Kulunut, alkujaan valkoinen lakkireuhka päässä, lyhyt piippunysä suussa ja hopeapäinen espanjanruokokeppi kädessä, käveli majuri niityllä, kaiveli heiniä tutkistellen, ovatko ne kuivia, ja vilkaisi silloin tällöin epäluuloisesti muutamiin harmaihin pikku pilviin, jotka kohosivat taivaan rannalle ikäänkuin armeijan etujoukot, ennustaen vihollisen olevan tulossa riistämään häneltä päivän työn hedelmät. Noitten tutkimusten tulokset panivat vihdoin sekä isännän että kepin sellaiseen liikkeeseen, että pelkäsi siitä tulevan tuntuvia seurauksia parille nuorelle lähellä olevalle rengille.
— Seisotko sinä siinä laiskana töllistelemässä, senkin pakkastiainen! ärjäisi majuri heristäen kepillään. — Ja sinä siellä, Luoman Simo, etkö saa käsivarsiasi liikkumaan, niittymato? Luuletko, että minä aion syöttää teitä kuin torpan vasikoita?… No sekin vielä! Nyt taittoi Maija ihan uuden haravan! Seiso nyt siinä ja päivittele! Luuletko sinä, sirisevä sirkka, haravoivasi kiviä äitisi saunan kiukaaseen?… P——le vieköön sellaiset nahjukset, nyt ne kuhnivat siellä koko aamun eivätkä saa latoa puolilleenkaan, ennenkuin pilvistä pirahtaa ja kastelee ne kelvottomat märiksi kuin uitetut kissat!… Laita luusi ladolle, Laukku-Matti, taikka syö sinut ryssä kuin keitetyn muikun, senkin vetelys!… Vai niin, aiotteko haravoida ummehtuneet heinät latoon mätänemään kuin nauriin naatit? Syökää itse ne suuhunne, mullikat, niin saatte tietää miltä ne maistuvat!
Torppari, joka oli viemäisillään pois heiniä, uskalsi lakki kädessä nöyrästi huomauttaa majurin äsken juuri käskeneen kiiruhtaa sateen tähden.
— Viisasteletko, mies? kysyi majuri niin hirvittävän näköisenä, että savolainen, joka mieluummin olisi katsellut kasakan silmän muljauksia, masentui täydelleen ja pyysi anteeksi käsittämätöntä tyhmyyttänsä.
Ehkäpä ei jokainen olisi antanut perään hänen sijassansa, sillä savolainen on sävyisyydessä pohjalaisen ja hämäläisen keskivälillä, joista edellinen on suomalaisista tuimin ja jälkimmäinen myöntyväisin korkeita herroja kohtaan. Herraskartanot ovat siitä omituisia, että ne tekevät väen nöyräksi, ja siinä suhteessa tahtoi Sprengtporten tehdä kaikki suomalaiset hämäläisiksi.
Jonkin verran lauhdutettuaan kiukkuista luonnettaan hyvin ymmärrettävällä, joskaan ei juuri hienolla tavalla — joka muuten oli hyvinkin tavallista vanhanaikaisen metsäaateliston keskuudessa — ja annettuaan pontta käskyilleen majuri jatkoi tyytyväisenä kävelyään, kun hän ihmeeksensä huomasi, että kaksi talon parasta miestä oli poissa tuosta kiireisestä työstä.
— Onko kukaan nähnyt Tikkiä ja Turtiaa? huusi hän äänellä, jonka tutusta jylinästä koira aidan vieressä heräsi ja syöksähti pystyyn, luullen sodan syttyneen.
— On — vastasi torppari lakki kourassa — armollinen rouva on käskenyt heidän odottaa laiturilla valmiina soutamaan häntä järvelle.
Ukkosen jyrinä jäi tulematta. Majuri maiskautti piippuaan, pyörähti pikisaumaisilla koroillaan eikä vastannut sanaakaan.
— Mutta Kaisaa ei näy; nyt kuhnustelee se vanha sammakko taas eikä tuo kaljaa! mutisi hän.
Emännöitsijä oli saanut käskyn tuoda hänelle, aina hänen palatessaan niityltä, raitista kaljaa suoraan kellarista.
— Armollinen rouva on käskenyt Kaisaa paistamaan lihapalleroita ja varaamaan ison korillisen ruokaa; hänen armonsa ottaa ne mukaansa järvelle, vastasi eräs piioista, samalla asettuen jonkinlaiseen rintamaan, kuten häntä oli opetettu.
Majuri oli vaiti. Lihapallerot olivat hänen mieliruokaansa, mutta niitä ei hän ollut nähnyt moneen viikkoon.
— Mistä Kaisa saa tuoretta lihaa nyt mätäkuussa? kysyi hän koputellen piippuaan kiveen.
— Armollinen rouva käski eilisiltana teurastaa Kimmon, vastasi piika valmiina lähtemään käpälämäkeen, jos tarvis tulisi, sillä kaikki tiesivät, että Kimmo, muhkea, nuori, puolalaisrotuinen härkä, oli koko karjan kunnia ja majurin erikoinen lemmikki, jolle hän itse omin käsin syötti tavan takaa suolaisia muikkuja.
Mutta majuri ei vieläkään hiiskunut halaistua sanaa. Hän pyyhki vain hikeä otsaltaan ja koputti koputtamistaan pientä merenvahapiippuaan kiveä vasten, kunnes piippu halkesi.
— No tuhat tulimmaista, nyt ne särkivät piippunikin! ärjäisi hän joka sana myrskynpuuskana pauhaten. — Missä on isäntärenki? Enkö ole sanonut sinulle, sinä laiska kaakki, että kivet on korjattava pois niityltä? Aiotko iskeä tulta viikatteilla, sinä nelijalkainen joulupukki? Vai aiotko lannoituttaa niittyä kivenmukuloilla, hä? Mimmoista lemmon väkeä minulla on, tuhat p——lettä? Torakoita te olette, jotka syötte maat ja mannut, järjettömiä eläimiä, joita olisi syötettävä appeella kytkyessä! Viisasteletko, mies?
Rengin viisasteleminen oli siinä, että hän mielipahoissaan kynsi korvansa taustaa, mutta majuri tarvitsi aihetta jatkaakseen.
— Kyllä minä, p——le vieköön, opetan sinua viisastelemaan! lisäsi hän ja nosti keppiään sellaiseen asentoon, että siitä epäilemättä olisi jäänyt merkkejä viattoman palvelijan selkään, ellei pelastava haltija olisi tullut juuri oikeaan aikaan säästämään renkiä selkäsaunasta ja isäntää vääryydenteon häpeästä.
Pelastaja, pieni kersantti, joka tuli talosta päin ja veräjän kautta kiertämättä hyppäsi suorinta tietä aidan yli, ei ollut kukaan muu kuin Lennart Croneld. Tomuisena ja hikisenä hän lensi heti isänsä kaulaan.
Uhkaava keppi putosi majurin kädestä; ukkospilvi purkautui vihmasateeseen, joka alkoi pisaroida vanhan soturin tuuheista silmäripsistä.
— Ja sinä olet kersantti, poikaseni! olivat ensimmäiset sanat, mitkä majuri sai huuliltansa. — Jumala siunatkoon sinua, poika; sinähän olet kuin isäsi itse viisikymmentä vuotta sitten!
Vanhat ja sammaltuneet kannotkin versovat toisinaan päivän paisteessa ja kesän kasteessa vihreitä oksia. Kovan, ryhmyisen kallionkin halkeamassa saattaa olla vettä, joka kastelee kedon kukkasia. Vanhan, ankaran kurittajan, Rautasaaren isännänkin arpisessa rinnassa oli hellä kieli. Kun se väräjöi, putosi keppi hänen kädestään, valahti kyynel hänen silmästään, kanto viheriöi, lähde pulppusi kalliosta, ja äreä, itsepäinen yksinvaltias muuttui ihmiseksi, helläksi ja hiljaiseksi, kävi nuoreksi uudestaan nähdessään oman nuoruutensa heijastuksen.
Mutta ennen ensi tervehdyksen lausumista, ennen ensi syleilyn jäähtymistä ja ennenkuin isä vielä ehti päästä moniin kyselyihinsä, astui kersantti Lennart äkkiä pari askelta taaksepäin, ojentautui ja asettui sotilaan tapaan jäykkään rintamaan, käsi oikealla ohimolla, ja ilmoitti järkähtämättömän totisena seuraavan sanoman:
— Kuninkaallinen majesteetti on käskenyt tervehtiä majuri Croneldia. Majesteetti on suvainnut sanoa herra majuria kelpo mieheksi ja käskenyt herra majuria pitämään silmällä rajaa sodan aikana.
— Sanoiko hän todella niin? Sanoiko hän niin, meidän armollinen kuninkaamme? Jumala häntä siunatkoon, hän muistaa vielä minua, vanhaa, tyhjäksi ammuttua latingin kuorta, tällaista rähjää! Ja sinua myöskin, poika … sinua myöskin! Noin sitä tuleekin oikean soturin ilmoittaa kuninkaan käsky. Oletko puhunut hänen kanssaan … minä tarkoitan, oletko saanut armon osoittaa kunnioitustasi hänen korkealle majesteetillensa? Ja mitä hän sanoi sinulle, kerro minulle, poikaseni, mitä hän vielä sanoi?
— Hänen majesteettinsa — jatkoi kersantti muuttamatta kasvojen ilmettä tai asentoa — suvaitsi toisella kertaa sanoa minulle: isäsi on kunnon sotamies, ja minä olen varma, etteivät hänen poikansa ole huonompia.
— Voi sun vietävä, sanoiko hän niin? No niin, siinä ei hän niin väärässä olekaan. Olet siis kaksi kertaa saanut puhua itse kuninkaan kanssa?… Toisin sanoen, olet ollut hänen puheillaan? Mutta kerropas, kuinka sinä, tuommoinen poikanaskali, olet kahdesti saanut kunnian, joka ei minun osakseni, vaikka niskojani jo painaa seitsemänkymmentä vuotta, ole tullut muuta kuin kahdesti … ensimmäisen kerran silloin, kun sain armon pysäyttää kuningasvainajan hevoset Liperin mäissä, ja toisen kerran Haminassa, kun meidän nykyinen hallitsijamme suvaitsi sanoa minulle: kapteeni Croneld, teidän savolaiset raudikkonnehan ravaavat kuin puoliarabialaiset!… Mutta sen kerron sinulle toiste.
— Eläköön kuningas! Eläköön majuri Croneld! huusi pieni kersantti lakkiaan heiluttaen ja heittäytyi uudelleen isänsä syliin.
Majurin puoleksi kovettunut sydän suli kuin vaha. Hän oli imenyt tuon kuninkaan tervehdyksen niinkuin janoinen pelto mätäkuulla imee aamusateen — hän oli syleillyt rakkainta lastaan kuin vanha, pörröinen karhu puristelee kauan kadoksissa ollutta poikastaan — ja nyt hän kaipasi saada jakaa muille iloaan, niinkuin hänellä äsken oli ollut tarve jakaa heille kiukkuansa.
— Kuules Maija, senkin sylikoira! huusi hän. Juokse paikalla kotiin ja sano Kaisalle, että hän valmistaa väelle ylimääräisen kestityksen, kun heinät on korjattu. No tervehtikäähän toki kersantti Croneldia, te määkivät lampaat! Ettekö näe, että Lennart on tullut tervehtimään meitä? Oma mainio poikani, huomaatteko sen, te tolvanat! Lyön vetoa, ettei kukaan teistä tunne häntä kuninkaan uudessa takissa. Nähkääs, hän on Savon jääkärijoukon kersantti, tietäkää se; sepä on toista kuin loikoa täällä tyhmistymässä jauhopuurosta ja piimänherasta!
Palvelustyttö seisoi vielä pää kallellaan katsoa töllistellen äsken tullutta nuorta herraa.
— Mene ja laita luusi sukkelaan! Mitä siinä töllistelet? tiuskaisi isäntä.
— Kaisalla ei ole aikaa. Armollinen rouva tarvitsee häntä ruoan laittamiseen venematkaa varten.
— Mutta kun majuritar lähtee yksin, mihin tarvitsee hän niin paljon ruokaa? kysyi isäntä koko joukon sävyisämmin.
— En tiedä, vastasi tyttö, mutta Kaisaa on käsketty varustamaan koriin ravintoa kahdellekymmenelle hengelle.
— Olutta myöskin?
— Olutta ja viiniä.
— No piru vieköön!
Mutta ikäänkuin hämillään tuosta ajattelemattomasta huudahduksestaan majuri kiiruhti käskemään viinaa väelle päivälliseksi. Tyttö aikoi lähteä.
— Odotapas vähän. Mihin majuritar lähtee? kysyi Lennart, tuntien jotakin polttavaa sydämessään.
— En tiedä, mutta Tikki arvelee mentävän Patasaloon, vastasi tyttö!
Patasalo oli pieni saari Puruvedessä, noin puolen penikulman päässä
Rautasaaresta.
— Hyvä. Mene ja tee niinkuin majuri käski.
Tyttö meni, vilkaisten kuitenkin taaksensa tiellä.
— Mitä tyhjästä! Äitipuolellasi on omat oikkunsa, jotka eivät koske meitä. Tule, poikaseni, juttelemaan kuninkaasta! virkkoi majuri hiukan hämillään ja koettaen estää poikaa huomaamasta, miten vähän vanhalla isällä enää oli sanomista talossa.
— Suo anteeksi, isä, sanoi nuorukainen vakavasti — jos äitipuoleni aikoo tänään Patasaloon, niin minun luullakseni siitä ei tule mitään.
— Miksi ei?
— Siksi, että minä panen vastaan.
— Sinäkö? huudahti majuri todella kummastuneena.
— Niin, isäni, minä.
5. ARMOLLINEN ROUVA.
Majuri Croneld oli aikoinaan ollut sodassa; hän oli taistellut kasakoita ja kalmukkeja vastaan; seisonut kahden kuninkaan ja yhden keisarinnan edessä; painiskellut rinta rintaa vasten Savon karhujen kanssa; mutta hän hämmästyi, kun hänen poikansa Lennart selitti aikovansa tehdä emintimänsä venematkan tyhjäksi.
— Älä lyö karhua vitsalla! sanoi hän.
Lennart ei kuullut enää. Hänen sydäntänsä kirveli lakkaamatta, ja hän kiiruhti rantaan, missä Tikki ja Turtia odottelivat venelaiturilla.
— Menkää tiehenne; matkasta ei tule mitään, sanoi hän.
Miehet katsoivat pitkään toisiinsa. Tikki, ollen majurittaren mielipalvelija ja tottumaton tottelemaan muita kuin häntä, naurahti tuota uutta käskyä, mutta ei vastannut mitään. Kumpikaan ei liikahtanut paikaltansa.
Kersantti Lennart, kiivas kuten hänen isänsäkin, mutta ei yhtä halukas taipumaan Rautasaaressa hallitsevan itsevallan alaiseksi, toisti käskynsä. Sama äänettömyys, sama hymy, sama liikkumattomuus soutajissa.
Nuorukainen sieppasi vitsaksen rannalta. Hänen verensä kiehui. Hän oli vain hento poika, ja toiset isoja, väkeviä miehiä. Tikki nauroi.
— Totteletteko vai ette?
— Kun armollinen rouva käskee, tottelemme, vastasi Tikki.
Hän oli tavallaan oikeassa, ja Lennart oli kylliksi maltillinen ymmärtääkseen sen. Laiturilla oli kirves, hän otti sen, hyppäsi veneeseen ja hakkasi sen laitaan leveän aukon. Vettä virtasi veneeseen, se alkoi upota laiturin viereen, ja miehet seisoivat ällistyneinä, yrittämättäkään estää tuota rohkeata tekoa.
— Nyt saatte totella emäntänne käskyjä, lausui Lennart ja alkoi tyyntyneenä astua takaisin taloon päin.
Rantatiellä tulivat häntä vastaan emännöitsijä ja palvelijatar, ruokakoria kantaen, sekä majurittaren venäläinen, punaiseen silkkiviittaan pukeutunut kamarineitsyt, jonka piti seurata emäntäänsä venematkalle.
— Kääntykää takaisin! sanoi Lennart. Vene on saanut vuodon eikä sillä siis voi mennä järvelle.
Emännöitsijän ystävällinen silmäys ja kamarineitsyen suuttunut, vihainen katse vakuuttivat hänelle kohta, että heikompi niistä puolueista, jotka taistelivat vallasta Rautasaaressa, piti häntä liittolaisena, voitolla oleva taas vastustajana. Eikä kumpikaan erehtynyt.
— Hänen armonsa tulee kohta perässä; me saatamme odottaa rannalla, sanoi kamarineitsyt uhitellen.
— Se on turhaa, vastasi Lennart. Korin saa kantaa takaisin.
— Saatammehan odottaa tässä, arveli emännöitsijä, katsoen parhaaksi kahden tulen välissä ollen valita keskikohdan.
Sen enempää huolehtimatta näistä etuvartijakahakoista meni Lennart suoraa päätä vihollisen päävoimaa vastaan, joka jo oli tulossa mäellä talosta päin. Hän tunsi aivan hyvin emintimänsä kaikkivaltaisuuden ja kieltämättä suuremman mahdin, mutta eipä hän nyt ensi kertaa vastustanut häntä, ja jotakin isän itsevaltiaan luonteen tapaista oli pojassakin, kun oli kysymyksessä asia, minkä hän tiesi oikeaksi. Hän oli päättänyt mennä vaaraa vastaan ja oli valmistunut taisteluun. Hänen sydämensä tykytti taas kiivaammin — hän oli liian nuori voidakseen pysyä kylmänä — ei kuitenkaan pelosta, vaan tottumattomuudesta toimimaan miehen tavoin ja siitä harmista, että hänen täytyi niin ilmeisesti uhmaten vastustaa läheistä sukulaista.
Henkilö, joka nyt lähestyi ja jota kartanon väki sanoi armolliseksi rouvaksi, mutta naapurit useimmiten kunnioittivat keisarinnan nimellä, oli kookasvartaloinen, komea nainen, noin kolmenkymmenen tai ehkä parinneljättä vuoden vanha, ruskeaverinen; hänen silmänsä olivat vilkkaat, tumman välkkyvät, hänen ryhtinsä käskevä ja koko ulkomuotonsa ylhäinen. Häntä olisi vielä voitu sanoa täydelliseksi kaunottareksi, jos hänellä olisi ollut hieman valkoisempi iho eikä niin jyrkät kasvojen juonteet, täyteläinen vartalo, kenties ei myöskään niin muhkea puku kuin nuo liehuvat, valkoiset sulat, nuo tulipunaiset nauharuusukkeet ja tuo heleänsininen kaapu, joka hänellä, lämpimästä huolimatta, oli ajan muodin mukaan sangen paljailla olkapäillään.
Lennartilta ei jäänyt huomaamatta, että vaikka majurittaren puku yleensä olikin aina hyvin huolellinen ja hyvin jyrkästi eroava hänen miehensä yksinkertaisista, maalaisista herrastavoista, se nyt olisi soveltunut paremmin keisarin hoviin kuin maaseudulla tehtävään venematkaan, ja hän vannoi itsekseen näyttävänsä ylpeälle rouvalle, että tämä sillä kertaa oli saanut nähdä turhaa vaivaa peilaillessaan. Raivoissaan siitä tarkoituksesta, jota varten hänen emintimänsä oli koristanut itseään, hän tunsi olevansa valmis riistämään sulat hänen hatustaan ja polkemaan ne jalkoihinsa.
— Tekö siinä olettekin, rouvaseni? sanoi hän ranskaksi, jolla kielellä häntä oli lapsuudesta pitäen opetettu ja pakotettu puhuttelemaan äitipuoltaan. — Minä luulin teitä Venäjän lipuksi.
— Voilà mon petit coucou! kas siinähän on käköseni! huudahti rouva Croneld iloisesti ja ollen olevinaan huomaamatta Lennartin viittausta hänen väreihinsä, samalla ojentaen kätensä suudeltavaksi.
Lennart oli poika ja ymmärsi tarkoituksen. Häntä oli aina suututtanut tuo petit coucou'ksi, pikku käköseksi nimittäminen. Hän tahtoi näyttää pikku käkösen nyt olevan täysihöyhenisen.
— Suokaa anteeksi, rouva, sanoi hän, maa käy sotaa, ja minulla on kunnia olla sotilas. Ennenkuin suutelen kättänne, täytyy minun saada tietää, onko se ruotsalainen vai venäläinen.
— Ahaa — vastasi rouva Croneld — on venytty puoli tuumaa pitemmäksi! On saatu käytöstapa ja façon de parler, puhetapa, joka sopisi vaikka vänrikille! Mon petit coucou on oppinut kukkumaan.
— Rouva, minulla on kunnia palvella Ruotsin kuninkaallista majesteettia, ja minun täytyy toistaa kysymykseni, jatkoi nuorukainen pelästymättä.
— Mutta, Lennart kultani, jos olet oppinut semmoisia tapoja Viaporissa, niin pelkään sinun tarvitsevan vielä kauan käydä koulua. Mitä tämä on? Pitkän aikaa poissa oltuasi palaat sinä kotiin, äitisi on ihastuksissaan nähdessään sinut, hän tarjoo kätensä suudeltavaksesi, ja sinä kysyt, onko hänen kätensä ruotsalainen vai venäläinen. Täytyykö minun siis lähettää sinut tanssikouluun oppimaan tavallista kohteliaisuutta? Sinun tulisi tietää, että minun asemassani oleva ihminen ei ole sinun suhteesi ruotsalainen eikä venäläinen; hän on ensiksikin äitisi ja toiseksi nainen.
— Minä olen osoittava kaikkea teille tulevaa kunnioitusta — jatkoi nuori kersantti punehtuen läksytyksestä — kun vain ensin saatte minut vakuutetuksi siitä, etten sillä riko velvollisuuttani, mikä minulla sotilaana ja kuninkaan alamaisena on.
— Encore, yhäkö vielä? Minkälaisia sanoja! Millainen valtiomiehen tapainen käytös! Tiedätkö, ystäväiseni, sinun ikäisenäsi pitäisin paljon tärkeämpänä osata sitoa kaulaliinani virheettömästi, tanssia hyvin ja ääntää ranskaa vähän paremmin kuin valtiotiedon tutkimista. Enfin, lyhyesti … jos suvaitset … anna käsivartesi! Aion lähteä vähän järvelle, ja me saatamme sitten jatkaa hauskaa keskusteluamme valtioasioista.
— Käsivarteni on teidän käytettävänänne, jos suvaitsette palata kartanoon. Minä pyydän, älkää menkö tänään järvelle! Luultavasti tulee ukkonen, kenties myrskykin. Ettekö tunne, miten ilma on painostavaa?
— En, en hiukkaakaan. Ilma on niin ihana kuin suinkin saattaa toivoa. Mutta minä en vaadi sinua lähtemään mukaani. Olisi kohtuutonta riistää isältä ilo saada puhella kanssasi. Allons!
— Minä tulen laiturilta. Vene on saanut pahan vuodon. Sillä ette voi lähteä vesille panematta henkeänne alttiiksi.
— Mutta se ei ole mahdollista. Vene on uusi ja vahva. Olin viimeksi eilen sillä soutelemassa.
— Minä vakuutan teille, rouvaseni, että sillä on aivan mahdoton lähteä. Sallikaa minun siis saattaa teidät takaisin kotiin.
— Mitä tarkoitat? Mon petit coucou'han sanoo sen semmoisella äänellä kuin hän olisi riitakukko! Ehkäpä vielä kotkakin!
— Ei ainakaan kaksipäinen kotka, rouvaseni.
— Assez de paraboles, jättäkäämme vertaukset! Minä annan sinulle hyvän neuvon, ystäväiseni. Kun toisen kerran tulet tervehtimään vanhaa isääsi, koeta olla vähän kohteliaampi äidillesi. Kohteliaisuus kaunistaa nuorukaista, eikä nuori aatelismies saa koskaan luopua hyvistä tavoista. Mutta nyt olemme jo lähellä laituria, ja minä voin tulla toimeen avuttasi.
— Katsokaa, rouvaseni, korin viejät ovat pysähtyneet, sitä ei ole viety laiturille asti. Tahdotteko tietää, kuka on syynä siihen? Minä, rouvaseni.
— Kuinka? Sinäkö? Ja miksi, jos uskallan kysyä?
— Minulla on syyni. Jos menette edemmä, tapaatte sillan luona veneenne rikottuna ja vettä täynnä. Tahdotteko tietää, kuka sillä tavoin on rohjennut estää teidän matkanne? Minä, rouvaseni.
— Mutta oletko hullu? Mieletön poika, et tiedä, mitä olet tehnyt!
— Tiedän, rouva, ja juuri sentähden, että tiedän, mitä olen tehnyt, uskallan puhua teille tällä tavoin. Te kohtelette minua kuin lasta, narria, käenpoikaista! Minä voisin pitää teitä vielä pahempanakin… Niin, älkää katselkokaan minua noin, ette enää peloita minua vitsalla. Muistan vielä päivän, jolloin poikana ollessani löin kamarineitsyttänne kasvoihin sentähden, että hän nimitti suomalaisia luontokappaleiksi. Silloin panitte minut nurkkaan häpeämään, rouvaseni, ja annoitte minun seisoa siellä koko päivän ruoatta. Niin tosiaankin, en ottanut vastaan sitä kakkua, jonka te sitten illalla tarjositte minulle lepyttääksenne isääni: olisin mieluummin kuollut nälkään, kuin ottanut mitään teidän kädestänne. Tiedätteköhän, rouvaseni, että minä voisin saattaa teidät pahempaankin häpeäpaikkaan, missä ette kuolisi nälkään, mutta jossa sensijaan menehtyisitte häpeästä, sillä jokainen rehellinen ihminen Suomessa osoittelisi teitä sormellaan. Hyi, rouva! En haluaisi olla teidän sijassanne, punehtumassa oman poikapuoleni edessä.
Ylpeä rouva oli astunut askeleen taapäin, iskien nuorukaiseen katseensa, joka oli terävä kuin tikarinpisto. Hänen poskilleen nousi hehkuva puna, ja hän antoi Lennartin puhua suunsa puhtaaksi ainoastaan sentähden, että hän koetti, vaikka turhaan, hillitä vihaansa. Hän tapaili sanoja, mutta sai vain huudahdetuksi:
— Hän on hullu! Eikö kukaan pelasta minua tuon häpeämättömän narrin käsistä!
Mieletönnä harmista ja raivoissaan vanhan isänsä nöyryytyksestä jatkoi
Lennart:
— Oh, rouvaseni, minä tiedän vallan hyvin tulleeni sopimattomaan aikaan ja tiedän, että te, jos olisitte Medusa sen sijaan että olette kaunis ja ylhäinen hovinainen, muuttaisitte minut mielellänne heti paikalla kiveksi. Onneksi ei teidän voimanne ulotu aivan niin pitkälle. Eikö niin, te lähtisitte hyvin mielellänne Patasaloon, missä teitä odotetaan ja missä kovin kaivataan teidän rakastettavaa seuraanne, koska te olette siellä päähenkilönä ja muut ovat vain pelkkiä pelinukkeja. Tahdotteko, että luettelen, keitä ne muut ovat? Ensiksikin kenraali von Guntzelin lähettiläs, kapteeni Ladov, teidän jälkeenne tärkein henkilö tuossa arvoisassa seurassa. Sitten kaksi tai kolme muuta venäläistä upseeria, kaksi tai kolme parasta rajavakoilijaanne ja vihdoin toistaiseksi vielä määräämätön luku luotettavia upseereita paroni Hastfehrin armeijasta, kaikkiaan noin viisitoista, mutta te olette varustautunut ottamaan vastaan kaksikymmentä. Sen lisäksi olette vielä koettanut saada osaksenne sen kunnian, että itse paroni Hastfehr tulisi saapuville, mutta hän on varovainen, hän tahtoo odottaa asioiden kehittymistä pääarmeijassa ja on toistaiseksi pysynyt erillään teistä.
— Jo riittää!
— Ei, rouvaseni, vielä ei riitä; minä sanon teille senkin, mistä olette aikoneet keskustella saaressa. Ensimmäinen tarkoituksenne on yllyttää kapinaan paroni Hastfehrin armeijaosasto, joka piirittää Savonlinnaa. Tuon joukon te toivotte lakkaavan tottelemasta kuningasta ja vetäytyvän takaisin rajan yli. Mutta te ette tyydy niin vähäiseen kavallukseen. Te olette yhteydessä Haminaa vastaan matkaavan pääarmeijan tyytymättömien kanssa. Teillä on suunnitelmia, joita tuskin rohkenen mainitakaan ja jotka, jos ne onnistuisivat, kokonaan muuttaisivat maamme tilan. Myöntäkää, rouvaseni, että jos minä olisinkin teidän pieni käkösenne, te ette nyt kuitenkaan istu käen kukuntapuun alla, jossa voi olla varma toiveiden toteutumisesta! Eikö niin, te tahtoisitte mistä hinnasta hyvänsä mennä Patasaloon järjestämään tuota kaikkea? Te olette raivoissanne siitä, ettette rangaistuksetta saa häväistä kunniallisen miehen nimeä, miehen, joka on osoittanut teille niin suuren kunnian, että on ottanut teidät perheeseensä, ja mitätöntä poikaraukkaa, joka rohkenee estää teitä tulemasta maanne pettäjäksi. Olkaa hyvä, kuulkaa minua, rouvaseni! En tiedä, kuinka kauas olette tuumianne edeltäpäin laskenut tai minkä osan suuresta saaliista olette itsellenne määrännyt; mutta vastatkaa minulle: minkä kohtalon aiotte sitten vanhalle isälleni?
Lennart ei enää jaksanut jatkaa. Hän oli syytänyt sydämestään kiivaita, tuimia sanoja, joita tässä olemme koettaneet järjestää yhtenäisempään järjestykseen. Nyt hän nojautui kalpeana ja vapisevana rantatien aitausta vasten. Vuoro oli tullut hänen vastustajalleen, joka sillä aikaa oli ehtinyt tointua hämmästyksestään ja istuutunut kivelle tien viereen. Kun Lennart oli lopettanut, vastasi hän ylenkatseellisesti:
— Koska herra poikapuoleni on niin hyvin tietävinään minun asiani, sallinee hän minunkin kysäistä hänen asioistaan. Oletko itse sepittänyt tuon pienen conte fantastique'si, haaveellisen tarinasi, jossa näkyy olevan oikein hauskoja muistoja lastenkamarista, vai onko joku muu ottanut vaivakseen olla kuiskaajana?
— Ei, rouvaseni, sepitys ei ole minun tekemäni. Se on käden, joka ei liene teille aivan tuntematon; ja minä voin näyttää teille käsialan.
— Se olisi sangen hupaista.
— Kas tässä, tunnetteko tätä kirjettä?… Ei, minä pyydän, sallikaa minun toistaiseksi säilyttää se muistona teiltä.
Rouva Croneld tunsi Sprengtportenille kirjoittamansa kirjeen. Tuon hurjapäisen pojan käsissä saattaisi se tulla vaaralliseksi. Joka tapauksessa voisi poika ehkäistä hänen tuumiaan. Ei ollut hyvä ärsyttää häntä äärimmilleen. Täytyi millä hinnalla hyvänsä saada hänet pysymään vaiti, kunnes suunnitelmat kypsyisivät eikä hänestä enää olisi vaaraa. Mutta hänellä olikin itsepäisessä päässään enemmän ymmärrystä kuin majuritar oli saattanut aavistaa. Täytyi siis menetellä taitavasti ja hyväksyä aikakauden valtioviisauden vallitseva periaate: "il faut dissimuler", täytyy teeskennellä.
— Sano minulle, ystäväiseni — jatkoi siis rouva Croneld taas hymyhuulin — paljonko maksoit tuosta kirjeestä Sharpille?
— Te laskette leikkiä, rouvaseni! Mistä minä olisin saanut kultaa ostaakseni niin kalliin paperin? Minä otin sen häneltä: se oli yksinkertaisempaa.
— Saanko olla utelias ja kysyä, mitä aiot tehdä sillä?
— Se riippuu teistä itsestänne.
— Sinä pidät siis minua vankina, jonka täytyy kokonaan antautua sinun armoillesi. Enfin, sinä tahdot edeltäkäsin määrätä menettelytapani ja syöstä minut turmioon, ellen aivan tarkalleen seuraa sinun viisaita neuvojasi?
— Rouvaseni, jos olisin tahtonut saattaa teidät perikatoon, olisin antanut teidän estämättä lähteä Patasaloon. Teitä nimittämättä olen ilmoittanut kokouksesta etuvartijoille, jotka eivät kuulu teidän puoluelaisiinne, ja hyvin luultavasti lähtee juuri nyt Punkaharjulta veneentäysi miehiä vangitsemaan teidän liittolaisianne siitä satimesta, jonka te itse olette virittänyt.
— Ahaa! Väijyntää siis?
— Ei suinkaan… Vähän hätäpuolustusta vain! Te suvaitsitte äsken muistuttaa minua aatelismiehen velvollisuuksista. Niihin minä luen ennen kaikkea uskollisuuden kunniaa ja kuningasta kohtaan, ja teidän kunnianne, rouvaseni, liittyy siksi läheisesti sen perheen kunniaan, johon minäkin kuulun, että minä en millään tavoin voi ruveta paljastamaan vehkeitänne, ellette aivan pakottamalla pakota minua siihen.
— Mitä vaadit siis? Sano!
— Minä vaadin, että te täydellisesti ja kaikiksi ajoiksi luovutte noista kavalista vehkeistä ja käytätte vast'edes kaiken vaikutusvoimanne niiden estämiseksi. Pyydän teitä tämän kirjeen asemesta kirjoittamaan paroni Sprengtportenille toisen, jossa kuvailette kansaa ja armeijaa aivan toisessa valossa ja kehoitatte häntä luopumaan tästälähtien kaikista sellaisista kokeista. Ja vihdoin … suokaa anteeksi, rouvaseni! … pyydän minä, kaikella sillä kunnioituksella, mitä minä olen velvollinen osoittamaan äitipuolelleni, että pitäisitte hiukan enemmän lukua isäni iästä, hänen tavoistaan, harrastuksistaan ja hauskuudestaan hänen vanhoilla päivillään. Minä pyydän, sanalla sanoen, teitä muistamaan sekä hänen asemaansa että omaanne.
— Ja kaikki tuon mitättömän paperipalan tähden?
— Ei, rouvaseni, teidän kunnianne, teidän omantuntonne ja velvollisuutenne tähden.
Rouva Croneld hymyili, mutta ei enää pilkallisesti, vaan lempeästi.
— Tosiaankin, hyvä Lennart — sanoi hän — huomaa, että olemme vaihtaneet keskenämme osia. Tähän asti minä olen antanut sinulle äidillisiä varoituksia; nyt sinä vuorostasi muistutat hyväntahtoisesti minua velvollisuuksistani. Mutta miksi olisimme vihollisia, kun kaikki kehoittaa meitä olemaan ystävyksinä? Koska sinun onnistui estää soutumatkani, niin lähtekäämme kävelemään pitkin rantaa; minulla on siten tilaisuus selittää sinulle vähän tarkemmin sekä omaa kantaani että asioiden kantaa. Mutta maltapas; minua ei odoteta kotiin päivälliseksi… Paraskove!
Venäläinen kamarineitsyt lähestyi.
— Mene sanomaan, etten lähdekään järvelle, että kori kannetaan takaisin ja että päivällinen katetaan kolmelle hengelle puutarhan kasvihuoneeseen. Näethän, olemme saaneet rakkaan vieraan.
— Odotas, lisäsi hän.
Ja sitten hän sanoi muutamia sanoja jollakin venäjän murteella, jota
Lennart ei ymmärtänyt. Kamarineitsyt meni.
— On välttämätöntä — jatkoi rouva Croneld — keksiä jokin tekosyy, minkä nojalla jään kotiin. Tuo väki tekee myös päätelmiään, enkä anna Paraskoven aavistaa oikeata syytä. Nyt voimme, jos haluat, jatkaa keskustelunaihettamme. Minun täytyy silloin selittää sinulle, ystäväiseni, että olet aivan kokonaan erehtynyt minun aikeistani, ja todisteeksi siitä tarvitsee minun ainoastaan mainita, että veljesi Detlof tietää kaikki minun työni ja puuhani ja että hän on asioista samaa mieltä kuin minäkin.
— Minä olen aavistanut sen, rouvaseni. Mutta se ei silti estä minua surkuttelemasta ja paheksumasta niitä. Isäni ja minä emme koskaan suostu hyväksymään armeijan kapinoimista emmekä keskustelemista vihollisten kanssa.
— Isäsi on vanha kunnian mies ja epäilemättä kelpo soturi, mutta hänellä ei ole mitään taipumusta valtiolliseen harkintaan. Sinä itse olet kokematon poika, päätät sokeasti tunteittesi mukaan ja olet valmis syöksymään tuleen kavalan kuninkaan käskystä…
— Rouvaseni… Kunnioitusta kuninkaalle!
— Kuule minua maltillisesti. Sinä olet yhtä uppiniskainen ja rohkea kuin kokematon ja sokeakin, mutta minun täytyy sanoa sinulle se kohteliaisuus, että sinulla on enemmän älyä ja sukkeluutta kuin sinun ikäiseltäsi saattaisi odottaakaan. Sinä olet siis ymmärtävä tarkoitukseni, ja olen aivan varma, että lopulta ajattelet samoin kuin minä ja veljesikin. Ei mitään närkästelyä, pyydän, mon petit faucon, pikku haukkaseni! … näethän, että arvosi on ylentynyt silmissäni. Tiedätkö ollenkaan, että tämä sota on laiton ja sentähden mahdoton? Kuningas on vastoin valtiomuotoa aloittanut hyökkäyssodan Venäjää vastaan, ja minkätähden? Sentähden, että hän on hävittänyt valtakunnan tuhlaavaisuudellaan ja herättänyt yleistä tyytymättömyyttä itsevaltaisilla teoillaan, sentähden täytyi hänen loukata Venäjää, sentähden täytyy Suomen joutua perikatoon, jotta hän muutamilla luulotelluilla voitoilla saisi myrskyn torjutuksi itsestään. Mutta siinä hän ei ole onnistuva. Aatelisto, joka aina on ollut valtakunnan ja lakien paras tuki ja turva, on tälläkin kertaa pelastava meidät häpeästä ja turmiollisesta sodasta, joka voi päättyä ainoastaan tappioon. Koko armeija, päälliköt ennen muita, kieltäytyvät taistelemasta…
— Ei sanaakaan enää, rouva! Te olette häväisseet kuningasta, nyt tahdotte vielä häväistä armeijaa. Jos olisitte mies, ette rankaisematta rohkenisi puhua minulle sellaisia hävyttömyyksiä.
— Paroni Sprengtporten…
— Petturi, jonka nimeä ei rehellisen ihmisen milloinkaan pitäisi lausua inhoa tuntematta!
— Ei, kuuntele minua kiivastumatta, Lennart hyvä; onhan oma vakaumuksesi aina oleva vapaa. Sprengtporten tuntee aseman. Hän tuntee paremmin kuin me sen peloittavan voiman, millä keisarinna voi musertaa meidät minä hetkenä hyvänsä, jos yhä vielä loukataan hänen arvoansa ja ystävällistä mieltänsä. Sprengtporten rakastaa siksi suuresti isänmaataan, ettei hän voi välinpitämättömänä katsella, miten se syöstään perikatoon, ja sentähden on hän, vaaraa estääkseen, ruvennut liittoon muutamien oikeamielisten, lakia noudattavien henkilöiden kanssa rajan tällä puolen. Kaikki on edeltäkäsin valmistettu ja mietitty, ratkaiseva tapaus tulee, sitä ei voida välttää. Usko minua, se on suotuisa ja hyödyllinen kaikille paitsi niille muutamille kunnianhimoisille liehakoitsijoille, jotka ovat viekoitelleet Kustaa III:n tähän mielettömään sotaan. Me saamme rauhan ja valtiopäivät, kansakunnan, armeijan ja aateliston menetetty kunnia saatetaan loistavasti entiselleen. Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan herttuat kannattavat molemmat isänmaanystäviä, ja kuningas itsekin tietää heidän suunnitelmansa ja hyväksyy ne nyt jo täydellisesti, jopa odottaakin niiden toteutumista mitä hartaimmin ja kärsimättömimmin, vaikka hänen yleisön silmissä täytyykin olla niitä paheksuvinaan…