7. SÖRNÄISTEN SEITSENLEHTINEN APILA.
Helsinki oli 1830-luvulla nuoren kaunottaren kaltainen, joka ylpeänä luonnollisen ihanuutensa tietoisuudesta halveksii kaikkia taiteellisia kauneudenenentämiskeinoja. Joka haaralla tarjosivat meri, saaret, rannat, vuoret ja puistot sopivia paikkoja rakennuksille, jotka olisivat voineet synnyttää kateutta Euroopan kauneimmissakin kaupungeissa; mutta ei missään oltu edes koetettukaan niitä käyttää. Entisiltä yksinkertaisemmilta ajoilta oli muutamia pieniä ulkoravintoloita — "zum Vergnügen", niinkuin oli kirjoitettu Töölön ravintolan portin otsikkoon — ja saarilla oli yksityisten kesäasunnoita. Mutta paitsi Töölöä, Säästöpankkia, Sörnäisiä ja, jollei asetettu vaatimuksia kovin korkealle, Viheriää huvilaa, ei ollut ainoatakaan yleistä kokouspaikkaa, johon olisi omistajan erityisettä luvatta voitu mennä suojaan sateelta tai virkistykseksi juomaan lasillinen raitista lähdevettä. Monta puutarhaa oli kyllä kaupungissa, mutta kaikki olivat yksityisten omia. Erityinen lupa tarvittiin, jos mieli päästä silloin ihailtuun pohjoissataman rannalla olevaan Klinkowströmin puutarhaan, ja meren puolella lounaassa olevaa n.s. kaartinpuutarhaa ihaili kyllä monikin, mutta harva siellä kävi, paitsi asianomaisia sotilaita, jotka siellä päivät päästään paukuttelivat pilkkatauluihin. Pieneksi näytteeksi sen ajan viattomuudesta kerrotaan, miten silloisen Gebauerin huvilan naisomistajalla — huvilan sijalla on nykyjään kaupungin erään pääkadun varrella sijaitseva kivirakennus — oli tapana joka kevät, kun hän muutti siihen "maalle", käydä jäähyväisillä ystäviensä luona, jotka asuivat muutaman sadan askelen päässä siitä.
Sörnäinen, joka oli puolen penikulman päässä kaupungin pohjoispuolella, oli kuitenkin jonkinlainen vapaasatama. Siellä oli pieni ulkoravintola, joka aikoinaan oli saavuttanut jommoisenkin maineen. Se sijaitsi sanomattoman viehättävällä niemellä Vanhankaupungin luo pistävän lahden rannalla, ja jälkiä siitä voi nähdä vielä tänäkin päivänä, vaikka rauhallinen niemi on jo aikoja sitten, kun sinne on rakennettu rautatien sivurata, tullut kaupungin vientisatamaksi, ja sinne on kasattu lankkupinoja ynnä muuta rojua, mitä liike näkee hyväksi ajaa kauniin luonnon niskoille. Siellä vietettiin tämän kertomuksen aikaan monta yksinkertaista juhlaa, kuten Fauna-seuran päivälliset 1831, jolloin iloiset vieraat taistelivat vanhan Troian tapaan keskenään niin urhoollisesti keihästä heitellen, että eräs osallinen menetti toisen silmänsä ja sai koko iäkseen muiston sankarileikistä. Mutta ajan luonteeseen kuului, että Sörnäisissä samoin kuin muissakin samanlaisissa paikoissa kävi melkein yksinomaan miehisiä vieraita. Kaunis sukupolvi uskalsi harvoin lähetä niitä arakkipunssin, savipiippujen, keilaratojen ja Bellmanin laulujen taistelukenttiä.
Jotenkin tavatonta oli siis, kun niiden tapausten jälkeisenä päivänä, jotka kerrottiin edellisessä luvussa, pari veneen täyttä kaupungin naisia ja herroja kello neljän paikoilla iltapäivällä laski maihin lähelle Sörnäisiä. Pienelle, sievälle nurmikolle muutaman kukkulan kaltaalle asettui seurue, ja ruokakopat sekä niitä seuraava kahvipannu osoittivat, että siinä aiottiin hoitaa asiat omin päin ravintolan vieraanvaraisuudesta riippumatta. Se oli yksinkertainen "evässeurue", jossa jokainen osallinen perhe toi mukanaan sovitun osuuden kestityksestä.
Seurassa oli kolme tai neljä rouvaa, pari vanhaa herraa, viisi tai kuusi nuorta tyttöä ja yhtä monta ylioppilasta. Naisista oli kaksi tuttua eilisestä: oppineen matemaatikon, professori Ridingin leski ja hänen sisarensa tytär Amelie Ewers; ylioppilaista samoin yksi tuttu: Vinsentti Ek, liikanimeltään Aallonhalkoja. Lisäksi mainittakoon, että rouva Riding oli syntyjään Björck ja Severin Björckin täti, joten siis Severin oli nuoren tytön serkku, ja että Severin asui Vinsentin kanssa rouva Ridingin luona, jossa heillä, paitsi vapaata elantoa, oli toinen koti ja jossa äidillinen silmä piti heistä sangen hyvää huolta. Lukija huomannee siitä, miksi tarkka rouva edellisenä päivänä niin ystävällisen huolellisesti otti itse selon heidän ensimmäisistä ylioppilaspidoistaan.
Vinsentti oli ollut perämiehenä toisessa veneessä; hän tunsi liian hyvin hyvän tätinsä pienet heikkoudet — sillä hänkin, ollen Björckin perheen kasvattipoika, sanoi rouva Ridingiä tädiksi — voidakseen olla osoittamatta hänelle velvollisuudenmukaista huomaavaisuutta. Hän tarjosi siis hänelle käsivartensa, luoden kuitenkin nopean syrjäsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka lensi kuin äsken häkistä päässyt lintu kivien ja mättäiden yli. Mutta Vinsentti oli vaiti ja vastoin tavallisuutta ei hänellä ollut yhtään leikillistä sanaa sanottavana äidilliselle ystävälleen.
Rouva Riding arveli sen johtuvan edellisen yön mellastuksesta, jota luuloa vielä vahvisti nuorukaisen poskien ilmeinen, yhtä tavaton kalpeus. Mutta ollen siksi hienotunteinen, ettei siinä ruvennut jakelemaan nuhteita, joita hän itsekseen päätti antaa oikein kyllältä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, hän kysyi vain näennäisen välinpitämättömänä, missä Severin saattoi viipyä, kun hän ei ollut määrättyyn aikaan tullut veneelle.
— En tiedä, vastasi Vinsentti. — Kun erosimme, sanoi hän menevänsä erään toverin luo, ja välistä hän saattaa unohtaa ajan.
Professorin rouvalla oli omat ajatuksensa. Vanhemmat huvimatkalaiset istuutuivat nauttimaan tuoksuvaa kahvia; nuoremmat etsivät vuokkoja ja nelilehtisiä apilaita.
— Nyt minä etsin sinun onneksesi, sanoi Amelie Ewers Vinsentti Ekille.
— Kiitos, sanoi Vinsentti, äänessä vivahdus entistä iloisuutta. —
Mutta sen pitää olla viisilehtinen, minä en tyydy vähempään.
— Olisihan minun pitänyt arvata se, vastasi tyttö. Milloinka sinä olet tyytynyt tavallisten kuolevaisten osaan?
Ja niin sanoen hän laskeutui toiselle polvelleen ruohokkoon ja etsi niin ahkerasti kuin tyttö etsii rakastettunsa onnea ja kuin nuorukainen etsii — omaansa.
— Onpa kuitenkin kauheata, että ylioppilaat saattavat olla niin hurjia, huokasi muuan vanha majuritar kahvikuppinsa ääressä jatkaen aihetta, josta jo oli puheltu tulomatkalla. — Lieneeköhän totta, että he ovat viime yönä lyöneet kuoliaaksi kokonaisen yövahtijoukon?
— Minä kuulin puhuttavan neljästä miehestä, kahdesta kuolleesta ja kahdesta pahasti haavoittuneesta, oikaisi toinen vanhoista herroista, vanha sotaneuvos, jolla oli kaksi hyvin pientä ritariston nauhaa napinreiässä. — Se kuuluu tapahtuneen aamulla Pitkänsillan luona.
— Mitä surmaniskuihin tulee — sanoi toinen vanha herra, pankin kamreeri — niin tiedän minä varmaan, ettei niitä ollut kahta enempää. Mutta siinäkin oli arvattavasti kaksi liikaa. Koko kaupunki on hämmennyksissä; asia on ilmoitettu päällikölle, sotaväkeä on lähetetty liikkeelle ja poliisit etsiskelevät paraikaa rikoksellisia.
— Eikö yhtään tiedetä, ketä ne onnettomat ovat? puuttui puheeseen professorin rouva, kokien turhaan peitellä levottomuuttaan.
— On löydetty ylioppilaslakki, ei mitään muuta, vastasi kamreeri välinpitämättömästi. Siitä ei kukaan tule hullua hurskaammaksi; kaikki lakit ovat yhdenlaiset, ja niitä on monta sataa.
— Mitä lupaat minulle, jos löydän viisilehtisen? kysyi Amelie vallattomasti yhä vain etsiskellen.
— Ja mitä lupaat sinä, jos et sitä löydä? kysyi Vinsentti samaan tapaan.
— Minä lupaan lakkiisi paremman lyyryn kuin tuo pieni on, joka tuskin näkyy, vastasi tyttö ja katsoi Vinsenttiin sinisilmin. — Mutta sinullahan on nyt toinen lakki kuin oli eilen, lisäsi hän viattomasti.
Puna sävähti Vinsentin kalpeille kasvoille.
— Jos löydät viisilehtisen — sanoi hän nopeasti — lupaan sinulle uuden päivänvarjon, sillä se mikä sinulla nyt on, on niin vanha ja haalistunut, ettei se vähääkään sovellu sinulle.
— Mutta minäpä sanon sinulle, herraseni, että parittomat luvut ovat vaarallisia, jatkoi tyttö. — Kolmilehtiset eivät merkitse ollenkaan mitään, mutta muut apilaat, joissa on pariton lehtiluku, merkitsevät vaaraa.
— Etsi sitten kuusilehtinen, vastasi Vinsentti huolettomasti ja reviskeli samalla rikki tuomen terttuja, jotka olivat suloisia kuin ensi rakkauden tuoksu.
Majuritar jatkoi:
— Entisaikaan kuultiin kertomuksia ylioppilaiden ja kisällien välisistä tappeluista. Mutta, hyvä herrasväki, nyt ei ole enää mitään turvaa, kun ylioppilaat hätyyttävät sotaväkeä.
— Saattaahan sotaväki hankkia itselleen suojelusvartioksi ylioppilaita, huomautti kamreeri hieman pisteliäästi.
Amelie Ewers kuuli kamreerin sanat apilaita etsiessään ja rupesi puolustamaan ylioppilaita niin lämpimästi, että voitti luontaisen ujoutensa. — Antakaa anteeksi, sanoi hän, — eihän ole mitään todistusta, että ylioppilaat olisivat hätyyttäneet vartijoita. Minä kuulin sanottavan, että ylioppilaat lauloivat Pitkälläsillalla ja että vartijat ahdistivat heitä sen tähden. Se on ehdottomasti liikaa niin vähäpätöisestä rikoksesta; se on väärin, se on raakaa. Hätyyttää toista sentähden, että hän laulaa! Moni matkustaisi kymmeniä penikulmia saadakseen kuulla kaunista ylioppilaslaulua, ja täällä hätyytetään laulajia! Minä en sitä koskaan kärsisi, jos olisin ylioppilas.
— Mutta on kielletty laulamasta kadulla, vastasi sotaneuvos, joka tunsi asetukset.
— Pitkäsilta ei ole mikään katu, uskalsi Amelie vastustaa punastuen korviaan myöten.
— Pitkäsilta on kaupungin tullisalpojen sisäpuolella, selitti sotaneuvos itsepäisesti tulkiten lakia aivan kirjaimen mukaan.
Amelie aikoi vastata, mutta kun hän katsahti tädin pelästyneisiin kasvoihin, jähmettyivät sanat samassa hetkessä hänen huulilleen. Hän oli vaiti, mutta tunsi mielessään nuoruuden hehkuvaa suuttumusta tehdystä vääryydestä ja etsi etsimistään apilaita. Se onnistui alussa huonosti, sillä kostea kaste oli noussut sydämestä silmäluomien alle ja himmensi etsivän katsetta. Sattumalta olivat seuraan kuuluvat ylioppilaat poissa mäellä. Heistä ei kukaan kuullut, miten sankarillisesti puolustettiin asiaa, joka koski niin likeisesti heitä ja jonka yleinen mielipide oli tuominnut. Jos he olisivat kuulleet sen, olisi Amelie Ewers ehkä päässyt seppeleensitojaksi 1836:n maisterinvihkiäisiin.
Ainoastaan Vinsentti Ek oli syrjästä kuullut keskustelun. Kun Amelie taas tuli lähemmä, meni Vinsentti hänen luoksensa ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, puristi ääneti hänen kättään, kääntyi sitten äkisti ja meni nopein askelin maantielle päin.
— Vinsentti! huusi nuori tyttö, mutta Vinsentti ei enää kuullut.
— Odotahan nyt, odota! huusi hän uudestaan kovemmin. — Tulepas katsomaan, miten hyvä etsijä minä olin! Vinsentti … minä löysin seitsenlehtisen, ja se on sinun onneksesi … jos se ollenkaan on onneksi, lisäsi hän hitaasti ja niin hiljaa, että vain kaksi kukoistavaa pihlajaa sen kuuli.
8. KAKSI YSTÄVYSTÄ.
Vinsentti ei ollut vielä ehtinyt maantielle, kun eräs noita keveitä, nelipyöräisiä ajopelejä, jotka ovat tulleet kuuluisiksi rumalla issikan nimellä, vieri kapealle tielle, joka vei itäänpäin Sörnäisiin. Rattailta laskeutui maahan Severin Björck, liikanimeltään Hiiri, ja aikoi antaa hevosen mennä.
— Odottakaa! huusi Vinsentti.
Ajaja pysähtyi.
Ystävykset katsahtivat toisiinsa ja menivät niin kauas, ettei heidän keskusteluaan voitu kuulla.
— No? sanoi Vinsentti.
— Mies ei ollutkaan kuollut, vain pyörryksissä, ja hän on jo tullut tuntoihinsa. Hänen tilaansa ei luulla vaaralliseksi. Häneen tärähti vain kovasti, kun hän kaatui suojapuuta vasten.
Vinsentti Aallonhalkoja hengähti syvään kuin olisi vuori vierähtänyt pois hänen sydämeltään.
— Entä toinen? kysyi hän.
— Toinen on saanut naarmun poskeensa: tyhjänpäiväistä, sitä ei huomenna enää huomaakaan.
— Entäs lakki?
— Sitä ei tunnettu. Pashaa epäiltiin, ja hän olikin tutkittavana, mutta luikerteli vapaaksi ilmaisematta mitään. Ole huoletta; kaikki käy hyvin.
— Entäs sinä itse, Severin? Joku kumppaneista sanoi minulle tänne tullessa, että muuan poliisi on luullut tuntevansa sinut joukossa olleeksi.
— Minutko? Hullutuksia!
— Oletko varma siitä? Jos kenenkään on päästävä vapaaksi, niin ainakin sinun, sillä sinähän koetit kaikin tavoin estää riitaa. Sinä pidit minua käsistä; sinä rukoilit minua pysymään alallani. Juuri minähän hurjistuin, kun he tahtoivat sulkea meiltä tien ja viedä meidät poliisikamariin. Minä riistäydyin irti sinusta, viaton Hiiri, ja syöksyin sokeasti vasten pistimiä… Ei, Severin, sinun täytyy päästä vapaaksi!
— Niin, niin, sinä löit heidät kuin akanat maahan ja raivasit tien meille kaikille… Mutta minä sanon, ettei ole mitään vaaraa. Korkeintaan vuoden karkoitus yliopistosta. Se sopiikin minulle varsin hyvin. Minä olen joka tapauksessa aikonut lukea kreikan kotona.
— Ja sinä luulet, että minä antaisin sinun kärsiä minun tähteni! Sinun tulevaisuutesi olisi hukassa, ja sinä luulet, että minä suostuisin siihen.
— Sanoithan itse, että tulevaisuutemme on omassa kädessämme.
— Niin … tulevaisuutemme.
— Ole viisas, Vinsentti, jätä asia sikseen. Kaikki on käyvä hyvin. Pahimmassa tapauksessa erottakoot meidät molemmat. Mikä estää meitä pysymästä ystävinä elossa ja kuolossa?
— Elossa ja kuolossa. Se on päätetty.
— Ja nyt, tule, lähde kanssani Sörnäisiin. Minä tahtoisin mielelläni vielä kerran … jos meidän täytyy lähteä…
— Sanoa jäähyväiset Amelie Ewersille?
Severin ei vastannut, mutta punastui kuin tyttö. Vinsentti Aallonhalkoja oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten päättävästi:
— Rakastaako hän sinua?
— En tiedä … en luule, sammalsi ujo nuorukainen, nähtävästi pelästyksissään siitä, että oli tullut ilmaisseeksi salaisuuden, joka oli ollut hänelle niin pyhä, ettei hänen uskollisimman ystävänsäkään olisi pitänyt aavistaa sen olemassaoloa, niin, että hän tuskin edes yön hiljaisimmissa unelmissa oli uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hänestä tuntui kuin metsän puut olisivat ilmaisseet hänet ja kuiskailleet toisilleen rakastettua nimeä, jota hänen huuliltaan lähtenyt ääni ei vielä koskaan ollut saastuttanut.
— Hyvä, sanoi Vinsentti. Mene Sörnäisiin; minä ajan kaupunkiin.
— Ei … ei, älä mene sinne! Mitä hyötyä siitä olisi?
— Älä kysy. Minä lupaan palata viimeistään kahden tunnin kuluttua..
— Anna minun tulla kanssasi!
— Tätisi on levoton … hän on levoton … mene, Severin! Kahden tunnin perästä olen taas luonanne.
— Vinsentti … ei, älä mene kaupunkiin!
Liian myöhäistä. Vinsentti Ek oli hypännyt ajoneuvoihin ja lähti ajaa lennättämään minkä hevonen suinkin pääsi epätasaista tietä. Severin seurasi häntä muutaman askeleen, mutta nähtyään, ettei enää voinut saavuttaa häntä, pysähtyi epäröiden, tietämättä, mitä hänen oli tehtävä. Hetkisen kuluttua hän lähti jatkamaan matkaa Sörnäisiin, pikemmin pojan kaltaisena, joka on kadottanut kirjansa koulutiellä, kuin nuorukaisen, joka menee rakastettuaan tapaamaan.
Lukijan luvalla seuraamme nyt Vinsentti Aallonhalkojaa matkalle, jolle lähtemästä hänen ystävänsä oli niin hartaasti häntä kieltänyt, ehkäpä ei suotta.
Ajurinrattaat saapuivat kaupunkiin, kulkivat rämisten Unioninkadun epätasaista kivitystä pitkin, yliopiston ohi, pitkin esplanadeja vanhan kirkon tienoille ja seisahtuivat yliopiston rehtorin portille. Mutta rehtori ei ollut kotona.
Siitä samat nelipyöräiset ajoneuvot vierivät teatterin ohi pitkin Etelä-Esplanadia ja pysähtyivät toistamiseen silloisen Hjärnen talon edustalle, jossa kaupunginpäällikkö asui. Vinsentti Aallonhalkoja astui käytävässä vahdin ohitse, kiipesi vakavin askelin portaita ja ilmoittautui. Päällikkö oli kotona.
— Mitä tahdotte, nuori mies? kysyi kenraali kohteliaasti saksaksi, sillä hän oli ulkomaalainen.
Vinsentti kokosi kiiruimman kaupassa koko sanavarastonsa, kaiken, mitä hän oli koulussa oppinut Stridsbergin saksan kieliopista ja Heinrichin sanakirjasta.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, erästä tovereistani on syytetty aamuisesta Pitkänsillan kahakasta.
— Tiedän sen, vastasi kenraali. Lakki löydettiin, ja eräs ylioppilas, nimeltä Björck, tunnusti sen omakseen. Koska hän teki sen vapaaehtoisesti, päästin hänet täksi päivää vapaaksi, kun hän kunniasanallaan lupasi tulla huomiseen kuulusteluun.
— Teidän ylhäisyytenne — jatkoi Vinsentti voimatta täydellisesti hillitä liikutustansa — lakki on minun, ja Björck on viaton. Kun kulkuvahdit sulkivat meiltä tien Pitkälläsillalla sen tähden että lauloimme, koetti Björck kaikin tavoin estää meteliä syntymästä. Minä syöksyin vartijoita vastaan ja … antakaa anteeksi … löin kaksi heistä maahan, jolloin muut pakenivat.
— Tiedättekö, nuori mies — sanoi kenraali vakavasti — sellaisesta rikoksesta rankaisevat lait mitä ankarimmin?
— Minä tiedän sen, teidän ylhäisyytenne.
— Ettekä te ainoastaan käyneet käsiksi vartijoihin, jotka tottelivat käskyjä, vaan löitte lisäksi yhtä sotamiestä niin, että hän on hengenvaarassa. Tiedättekö, että linnavankeus tai sotapalvelus on lievin rangaistus sellaisesta rikoksesta?
— Tiedän.
— Ja mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?
— Ei mitään.
— Eikö mitään?
— Minä pyydän, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, ajatelkaa, että te itse olisitte ollut minun sijassani. Vain se minulla on sanottavaa.
— Te tiedätte rangaistuksenne, ja te tulette kuitenkin itse antamaan itsenne ilmi?
— Björck on ystäväni. Minä teen hänelle vain saman, minkä hän on tehnyt minulle. Mutta minulla on suurempi syy siihen, sillä minä todistan, että minä olen ainoa syyllinen.
Kenraali kohautti olkapäitään.
— Olkootpa perusteenne, nuori mies, mitkä hyvänsä, niin teidän kiinnipanemisenne ei ole vältettävissä. Te olette rehtorin alainen, ja aluksi vartioidaan teitä yliopiston karsserissa.
— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, minun tehdä erään pyynnön?
— Pyytäkää. Jos vain on minun vallassani…
— Teidän ylhäisyytenne, te myönsitte Björckille, että hän kunniasanansa annettuaan saisi olla vapaana huomiseen asti. Minä pyydän samalla ehdolla samaa suopeutta.
Kenraali katsahti nuorukaisen vakaviin silmiin, ja tarkastus lienee päättynyt suotuisasti, sillä hetkisen mietittyään hän vastasi: — Nuori mies, te olette suomalainen; minä luotan sanaanne. Huomenna kello kahdeksan aamulla tulette rehtorin luo.
Vinsentti kumarsi ja poistui yhtä vakavin askelin kuin oli tullutkin.
Kenraali katsoi hänen jälkeensä ja siveli tyytymättömänä viiksiään.
— Kirotut pojat! mutisi hän. Vahinko on tuota … hänestä olisi voinut tulla jotakin. Iivana … vaunut kuntoon! Minä lähden Munkkiniemelle…
Kello saattoi olla noin seitsemän paikoilla, kun Vinsentti Aallonhalkoja taas ajoi Sörnäisiin vievälle sivutielle. Hän pysäytti kuitenkin hevosen vähän matkan päähän niemestä, antoi ajurin palata takaisin ja kulki lopun matkaa jalan. Lähestyessään metsämäen rinteellä olevaa evässeuraa hän kuuli iloista hälinää, joka vaikutti häneen omituisesti hänen silloisessa asemassaan.
— Onpa niillä hupaista tuolla! Niin, miksikä ei? sanoi hän itsekseen.
Pieneltä kunnaalta hän näki hyvin koko loivana viettävän rinteen. Hän näki nuorten olevan leskisillä nurmikolla. Huudettiin "viimeinen pari" ja esiin riensivät toisten takaa Severin Björck ja Amelie Ewers. Vinsentti tarkasti heitä. Hirvittävän pitkäkoipinen ylioppilas koetti epätoivoisin ponnistuksin ryöstää Severiniltä leikkimorsianta. Turhaan koetti onnellinen Severin ehtiä lyhyillä jaloillaan ennen vainoojaa tyttönsä luo. Hänen tappionsa näytti varmalta, mutta onni kääntyi. Amelie Ewers petti ahdistajansa, kääntyi äkkiä takaisin, juoksi leppäpensaan ympäri, pysähtyi uudelleen, juoksi taas, esti kaikki toisen vangitsemiskokeet ja antoi siten Severinille aikaa ehtiä hänen luoksensa kiertotietä. Eihän mikään ollut yksinkertaisempaa: mikä tyttö hyvänsä, jolla on nuoruuden ja ilon näkymättömät siivet hartioilla, tekee leskisillä ollessaan aivan samoin kuin Amelie Ewers, jollei hän ihan tahallaan tahdo päästä paristaan. Se on kunniakysymys, taistelu, jota ei taistella rakkauden, vaan kunnian tähden.
Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi voinut katsoa asiaa niin yksinkertaiselta kannalta. Hän kumartui kenenkään näkemättä koivua vasten, ja pari kuumaa, äänetöntä, ikuisesti salaan jäänyttä kyyneltä vieri pitkin koivun valkoista tuohta. Sitä kesti vain minuutin tai kaksi; mutta kun hän taas nosti päänsä ja kiiruhti pyyhkimään pois heltyvän sydämen petollisia merkkejä, tuntui hänestä kuin hän yht'äkkiä olisi tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Sitten hän meni seurueen luo ja näytti tyyneltä, melkeinpä iloiseltakin. Kuuluipa hänen tavallista leikinlaskuaankin; mutta leskisille hän ei suostunut rupeamaan.
Severin Björck erehtyi, Amelie erehtyi. Ainoastaan eräs, joka paremmin tunsi elämää, näki Vinsentissä oudostuttavaa, jota hän ei aina saanut täydelleen salatuksi, ja tuo eräs oli äidillinen ystävä, joka piti häntä silmällä tutkistelevin katsein.
Seurue joi teetä nurmikolla. Severin Björck sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen:
— Mitä uutta?
— Kaikki hyvin. Niin on kuin kerroit.
— Eikä sinua ole ollenkaan epäilty?
— Ole huoletta.
— Vinsentti… olkaamme iloisia tänä iltana!
Huolet huomenen
Unhottumaan,
Riemuja hetkisen
Nautitse vaan.
Kiiruhtaos
Ruusujen tuoksuun,
Viinien juoksuun…
Mutta ääneti itsekseen lisäsi Severin Franzénin suloisen laulun viimeisen säkeen:
Kaikki ne kuihtuu! Sä myös tomu oot!
Molemmat nuorukaiset, joista elämä äsken olikin vain "ruusujen tuoksua, viinien juoksua", olivat mielessään varmat, että heidän nuoruutensa ilojen aurinko kenties ainaiseksi sinä iltana painuisi mailleen. Mutta he pitivät sen tiedon salassa toisiltaan ja maailmalta; kumpikin tahtoi yksinään kantaa kohtalonsa, ja kantaa sen ääneti, pelkäämättä, valittamatta, onnellisena tiedosta, että oli pelastanut ystävänsä.
Mentiin sitten venerantaan ja lähdettiin paluumatkalle. Jonkinlainen outo, epäselvä apeus vallitsi seurassa. Sotaneuvos ja kamreeri ryhtyivät keskustelemaan politiikasta. Majuritar huvitteli vieruskumppaneitaan kuvaamalla uusimpia kesäpukuja. Ylioppilaat suunnittelivat kesänsä viettoa. Professorin rouva Riding ja hänen kolme suojattiansa vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun sanan. Ainoastaan kerran uskalsi Amelie Ewers, peloissaan Vinsentin kasvojen oudosta ilmeestä, kuiskata hänelle:
— Tahdotko sen seitsenlehtisen?
— Tahdon — sanoi Vinsentti säpsähtäen, ajatuksistaan heräten — anna se minulle … ja muista minua silloin, kun ennustukset toteutuvat.
— Mitkä ennustukset?
— Päivänvarjoa koskevat tietysti, vastasi nuorukainen, mutta katui kohta vastauksensa mahdollista katkeruutta ja lisäsi matalalla, liikutuksesta värisevällä äänellä:
— Tapahtukoonpa mitä hyvänsä … Amelie, tule onnelliseksi! Minä en koskaan unohda sinun ystävyyttäsi.
— Laulakaa jotakin, pyysi professorin rouva.
Venheessä oli ylioppilaita täysiääninen kvartetti.
— Mitä laulamme? kysyi Severin.
— "Riemun ruususet", vastasi Vinsentti, joka kauniine barytoniäänineen oli valinnut ensi basson.
Kvartetti kajahutti:
Riemun ruususet taimi ei konsana
mullassa maan;
Lempihän itsekin sydänrauhas
karkoittaa…
Kun laulu loppui, Amelie Ewers kyynelehti. Vene oli saapunut satamaan, ja hyvää yötä toivottaen erottiin.
9. KILPIKONNANKUORINEN RASIA.
Vinsentti Ekillä ja Lambert Severin Björckillä oli valoisa, kaunis huone yhteisesti asuttavana professorinrouva Ridingin talossa, ei kuitenkaan katurakennuksessa vaan pihan puolella. Siihen aikaan asuivat vielä useimmat ylioppilaat kaksittain, välistä kolmittainkin yhdessä huoneessa; vain varakkaimmilla oli oma erikoinen huoneensa, ja jos jollakin oli kaksi, oli hän jo oikea ruhtinas.
Vinsentti oli saanut nuhteita kotiin tultuaan, eikä syyttä; vastoin tapaansa hän oli kuunnellut lauhkeana kuin lammas, mutta ei hiiskahtanut sanaakaan huomisesta. Rouva Riding, Severin, Amelie, kaikki erehtyivät; he luulivat häntä tyyneksi ja vakavaksi, vaikka tulevaisuus musteni kuin yö hänen silmissään.
Severin oli tavattoman hellämielinen ja iloinen. Hänen haaveksiva luonteensa kuvasi hänelle ystävän edestä uhrautumisen mitä ihanimmaksi; hän ajatteli koittavaa päivää mielessään ylpeys, joka oli suuremmaksi kunniaksi hänen sydämelleen kuin hänen ymmärrykselleen. Ei hänkään ilmaissut vaaraa, johon hän luuli menevänsä; mutta hänen sinisilmänsä hehkuivat innostuksesta. Jotakin voitonriemuista oli hänen muutoin niin ujossa olemuksessaan. Vinsentti ymmärsi hänen sydämensä syvimmätkin ajatukset, mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään. Ja niistä neljästä, jotka vilpittömästi rakastivat toisiaan, meni kaksi iltasella levolle aavistamatta huomisen päivän myrskyjä; kolmas odotti sitä päivää kuin elämänsä ihaninta; neljäs yksin tiesi, mitä oli tulossa, mutta hän tunsi itsensä samalla kyllin vahvaksi kantamaan kohtaloansa.
— Vinsentti — sanoi hänen ystävänsä hänelle, kun he olivat päässeet huoneeseensa ja riisuneet takkinsa — sinäpä vain et ole utelias. Ethän ole edes avannutkaan pikku rasiaa, jonka tänä aamuna sait niin kummallisella tavalla.
Vinsentti hätkähti. Hän oli unohtanut koko aamuisen kohtauksen. Ennenkuin ystävykset olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, jonka ulkomaalainen oli heissä herättänyt, olivat toverit yllättäneet heidät. Sitten oli juotu kahvia Viheriässä huvilassa, sieltä oli laulaen marssittu suljetuin rivein kaupunkiin ja Pitkänsillan yli mentäessä oli sitten tapahtunut kahakka, jonka lukija jo tuntee ja joka sai kaikki muut asiat haihtumaan mielestä.
Rasia oli tallella liivin taskussa. Se oli pieni, soikea, ulkoapäin hienotekoisen nuuskarasian kaltainen.
— Saanko minäkin tietää salaisuuden, o rex mundi, oi sinä maailman kuningas! huudahti Severin iloisesti ja miehekkäästi. — Lyönpä vetoa, että suuri salaisuus haihtuukin hyppyselliseksi nuuskaa.
— Rasia ei ole edes kultaa! vastasi Vinsentti samaan tapaan. — Minä puolestani lyön vetoa, että se pitkä mies teki vain pilkkaa meistä. Meidän olisi pitänyt käydä häntä kaulukseen. Mutta tutkikaamme hänen lahjansa.
He istuutuivat pöydän ääreen, ja Vinsentti avasi rasian. Nuuskaa ei siinä ollut, vaan jonkinlainen kotelon tapainen, joka oli punaista samettia. Kotelossa oli pieni kultainen medaljongi ja siinä hiuskutri — pitkä ja kaunis musta suortuva. Medaljongin selkäpuolella oli kreikaksi kirjoitettuna 20:s päivä maaliskunta 1820.
Nuorukaisten leikinteko vaikeni. He eivät tienneet, mitä heidän oli ajateltava kummallisesta lahjasta. Severin huomautti, että hiuskutri oli varmaankin ollut jonkun naisen.
— Ole huoleti; ei ainakaan valkoverisen! sanoi Vinsentti, mutta lisäsi heti lieventääkseen ajattelemattomien sanojensa katkeruutta. — Minä en todellakaan tiennyt valloittaneeni ketään niin mustaa.
— Tässä on vielä jotakin! huudahti Severin ottaen kotelosta pienen, ohuen, kokoon taitetun postipaperilehden, joka oli ollut medaljongin alla. Yhdessä he lukivat latinalaisen kirjoituksen, joka kuului käännettynä seuraavasti:
"Maanpaossa oleva jalon Hellaan tyttären poika, tämä suortuva on äitisi tukkaa. Hän kaatui kostamatta raakalaisten raivon uhrina; sinun velvollisuutenasi on hyvittää hänen varjonsa. Kahdeksana yönä odotan minä sinua puolen yön aikana meidän kirkkomme luona, ja ellet tule, olet ainiaaksi pettänyt äitisi maan ja hänen muistonsa."
Ei mitään nimeä alla.
Nuorukaiset katsoivat milloin toisiansa, milloin paperia. Olihan se kuin satua. Pitkä, tuimannäköinen mies muistui taas elävästi heidän mieleensä.
— Muistatko äitiäsi? kysyi vihdoin Severin.
— En, vastasi Vinsentti. En isääni enkä äitiäni. Tiedäthän, että luutnantti S. — teidän sukulaisenne toi minut neljän vanhana sinun kotiisi. Hän oli löytänyt minut turvatonna ja hyljättynä Simferopolista Krimin niemeltä. Isäni oli joku niistä monista suomalaisista, jotka palvelivat Venäjän Mustanmeren-laivastossa; hän kaatui sodassa turkkilaisia vastaan. Äidistäni tiedän vain sen verran, että hän oli syntyjään kreikkalainen. Siinä kaikki, mitä luutnantti S. on saattanut kertoa lapsuudestani. Sen lisäksi on minulla niiltä ajoilta tämä arpi vasemmassa ohimossani, tämä kreikkalainen risti, jota minä kannan rinnassani, ja joitakin hämäriä muistoja suuresta merestä … laivoista, jotka olivat täynnä parrakkaita miehiä ja kirjavia pukuja… vanhasta mummosta, joka antoi minulle viikunoita ja vuohen maitoa … vihdoin suuresta metelistä ja pitkällisestä sairaudesta. Koko elämääni on siitä lähtien yhdistettynä muisto sinun vanhempiesi hyvyydestä.
— Vahinko, että luutnantti S. on jo kauan ollut kuollut. Miten aiot suhtautua tuohon kummalliseen kehoitukseen?
— En tiedä. Ajattelen asiaa.
— Aiotko mennä tapaamaan pitkää miestä?
— Kenties.
— Minunkin mielestäni se on sinun velvollisuutesi, jos äitisi isänmaa tarvitsee sinua. Mutta, Vinsentti, muista, että Kreikka on vapaa!
— Tuskin neljäs osa siitä.
— Luuletko sitten, että pitkä vanhus…
— Minä en luule mitään. Minä tahdon nähdä.
— Ja olisiko sinulla sydäntä jättää meidät?
— Jättää teidät!… Älkäämme nyt ajatelko sitä. Puhukaamme siitä huomenna. Severin … sinä et saa lahjoa minua. Meidän täytyy kaikkien tehdä velvollisuutemme.
— Muista, että olet meidän ylpeytemme. Muista, miten me rakastamme sinua! Mitä sanoisivat vanhempani? Ja täti? Ja Amelie?
— Nukutaan!
— Miten tahdot. Mutta muista, että jos toiselle meistä tapahtuisi jotakin … jotakin odottamatonta … täytyy toisen olla kummankin sijassa.
— Sinä saat jäädä siksi, sinä, sinä!
— Ei, sinä, Vinsentti, sinä jäät siksi.
— Hyvää yötä, ainoa ystäväni! Hyvää yötä, narri! Minua nukuttaa.
— Hyvää yötä, Aallonhalkoja!
Ja tuli sammutettiin. Kesäyö oli pilvinen ja hämärä, mutta puoliuudinten ylitse kajasti heikko valo nuorukaisten vuoteille ja salaperäiselle rasialle, joka vielä oli pöydällä.
Vinsentti oli pettänyt ystävänsä: hän ei voinut nukkua. Päivän kirjavat vaiheet ahdistelivat hänen mielikuvitustansa. Mitä kaikkea olikaan hän kokenut lyhyenä aikana, joka oli kulunut siitä, kun hän kirjoitti nimensä ylioppilaiden nimikirjaan! Ensimmäiset ylioppilaspidot — kilpailu — riemusaatto — Suomen kruunu — kohtaus vuorella — Pitkänsillan kahakka — hirmuinen ajatus, joka aiheutui ihmissurman tuottamuksen luulosta — sen uhkaavien seurausten ajattelemisen aikaansaama levottomuus — ystävän uhraus — hänen oma itsensä ilmaisu — mustasukkaisuuden tuskat — ensi lemmen kuihtuneet ruusut — ja vihdoin tuo viimeinen ajatus, joka olisi yksinäänkin ollut riittävä täyttämään nuorukaisen koko maailman: medaljongi ja rasia, satu tuntemattomasta äidistä, jonka kohtalo oli kostamatta, ja uudesta isänmaasta, joka odotti vapauttajaa. Mitkä vaiheet! Mitkä ristiriitaiset tunteet! Millainen päivä sille, joka on kahdeksantoistavuotias ja joka siihen asti on nähnyt elämänsä juoksevan tyynenä virtana viheriäin niittyjen kautta, milloin nopeammin, milloin pieniä vaahtokuplia pinnallaan kantaen tai hiljaa rannan pikkukiviä vasten kohisten, mutta ilman koskia, putouksia, rientäen hiljaa eteenpäin ikävöityä, kaukana siintävää merta kohden!
Viimeinen ajatus karkoitti vihdoin kaikki muut. Tulisiko hänen seurata muukalaisen kehoitusta? Miksikä ei? Pitihän hänen saada tietää enemmän voidakseen päättää, mitä oli tehtävä. Tunnettiinhan hänen syntyperänsä, hänen vanhempansa — niin, hänen itsensäkin täytyi saada heistä tietää. Ja musta hiussuortuva, hänen äitinsä hiuksia — miten kaunis olikaan hän ollut! Miten onneton hän olikaan ollut! Ja kostamaton rikos — ei, hänen täytyi lähteä määräpaikalle. Ellei hän menisi, olisi hän katuva sitä koko elinaikansa.
Mutta saattoiko hän enää itse määrätä työnsä ja tekonsa? Huomenna kello kahdeksalta hänen olisi vapaaehtoisesti saavuttava tutkintoon joutuakseen sieltä vankeuteen. Sieltä hän pääsisi ainoastaan oikeuden eteen ja myöhemmin linnatyöhön tai sotapalvelukseen kauas Kaukasian vuorikansoja vastaan taistelemaan. Joka tapauksessa kuluisivat nuo kahdeksan päivää hänen sillä välin pääsemättä määräpaikalle. Siis täytyisi sen tapahtua nyt, nyt heti. Ei ollut silmänräpäystäkään enää aikaa hukata.
Vinsentti kohottautui istualleen vuoteessaan. Severinin tasainen ja keveä hengitys osoitti, että hän oli päivän huolista ja vaivoista nukkunut nuoruuden ja hyvän omantunnon raittiiseen, viattomaan, onnelliseen iltauneen.
Vinsentti nousi ylös, pukeutui ääneti ja nopeasti, avasi hiljaa oven ja hiipi ulos. Viileä yöilma puhalteli häntä vastaan ja jäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Hän ei miettinyt enää, vaan meni ripein askelin alas. esplanadeja myöten ja sitten Senaatintorin yli pitkin Unioninkatua silloin vielä keskentekoisen Nikolainkirkon ohi aivan sen vieressä olevalle venäläiselle kirkolle. Senaatin kello löi silloin yksitoista ja kolme neljännestä.
Yö oli pilvinen, mutta siihen vuodenaikaan kuitenkin kylliksi valoisa, joten saattoi erottaa kaikki kaukanakin olevat esineet. Kadut olivat melkein tyhjät. Vain vahdit seisoivat kirkon ja vastapäätä olevan venäläisen sairashuoneen edessä liikkumattomina paikoillaan, ja kaukaa kuului muutamien öisten kuljeksijain rähinää, kun he palasivat myöhäisistä juomingeistaan.
Vinsentti astui pitkin katua yleiselle sairashuoneelle päin. Tuomien tuoksua toi humisten hiljainen yötuuli puistosta häntä vastaan. Hän ei sitä huomannut; hän kääntyi takaisin ja palasi kirkolle. Kello löi kaksitoista.
Nikolainkirkkoa ympäröivän, sittemmin tasoitetun vuoren luoteisessa kulmassa oli siihen aikaan pieni, hyvin mitättömän näköinen puumaja, jota voisi jossakin suhteessa sanoa nuoren kirkon imettäjäksi tai lapsenhoitajaksi, koska siinä asui vanha, kunnon mies, työntarkastaja Kantiin, jonka huolena oli rakennustöiden valvonta ja jonka ankaraa, vanhanaikaista rehellisyyttä Helsinki saa kiittää siitä, että paljon huolimattomuutta on vältetty ja monta tuhatta ruplaa säästynyt kalliissa rakennuksessa. Ukko Kantiin ja hänen vanha puolisonsa, jotka yhdessä asuivat pikku majassa, ovat jo aikaa sitten nukkuneet hurskasten unta haudan hiljaisuudessa; ukko ei edes nähnyt kirkon valmistumista, mutta hänen nimensä ansaitsee kiitollisen muiston niin kauan kuin Nikolainkirkko on paikoillaan.
Tuon majan takaa astui esiin kaksi miestä, toinen pitempi kuin toinen; heidät tunnemme samoiksi, jotka tuntemattomina katselivat ylioppilaiden kivenheittoa Kaisaniemen rannalla. He lähenivät vaivalloisesti kivien, soran ja hirsien välitse, joita kirkon ympäristö silloin oli täynnä, laskeutuivat kadulle ja menivät suoraan Vinsentti Aallonhalkojaa vastaan. Hänkin tunsi heti vuorella näkemänsä muukalaisen.
Pitkä mies sanoi muutamia sanoja uuskreikaksi, ja lyhyt mies käänsi ne heti virheellisesti ruotsiksi.
— Hänen jaloutensa kysyy, oletteko valmis kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa.
Pitkän ulkomaalaisen ääni oli syvä, miehekäs ja sointuva, mutta tulkki oli Vinsentistä vastenmielinen. Hänen ensimmäisissä harvoissa sanoissaan oli yht'aikaa liehakointia ja ylpeyttä.
Vinsentti seurasi saamaansa vaikutelmaa ja vastasi heti latinaksi:
— Minä olen valmis kuulemaan ja pyydän saada puhua tulkitta.
— Varminta olisi kuitenkin … väitti tulkki; mutta hänen herransa keskeytti hänet ja jatkoi keskustelua, hänkin latinaksi, vaikka kankeasti ja vähän vaivalloisesti.
— Jos suvaitsette — sanoi hän hiukan viitaten vartijoihin — menemme sillalle päin, sillä ei kenenkään tule saada kuulla, mitä minulla on teille sanomista.
Vinsentti vastasi vähän kumartaen, ja kaikki kolme jatkoivat matkaa, kuitenkin niin, että tulkki astui muutaman askelen päässä herransa ja hänen nuoren seuralaisensa jäljestä.
Mitä siinä keskusteltiin, selvenee myöhemmin. Me palaamme nyt hetkiseksi Lambert Severin Björckin luo, joka tietämättä ystävänsä yöllisestä retkestä lepäsi kotona unen helmoissa.
Häneenkin olivat päivän tapaukset vaikuttaneet niin syvästi, ettei hänen unensa voinut olla rauhallista. Tuhansittain erilaisia ja erivärisiä näkyjä ilvehti hänen mielikuvituksessaan — milloin iloisia ja viehättäviä, kuten esimerkiksi se suloinen kuva, joka Vinsentin rohkeasta kysymyksestä oli kirkastunut täyteen tietoisuuteen hänen sielussaan ja täytti sen kuin rusottava pilvi, jota kaikkialta reunustavat enkelsiivet — milloin synkkien vankilanmuurien, kahleiden ja pistimien mustia ja peloittavia kauhunäkyjä — milloin taas haaveksivia, jaloaatteisia mietteitä, nuorukaisen tunteita, joka on juuri uhraamaisillaan itsensä sen hyväksi, mikä hänestä on rakkainta, kalleinta maan päällä. Niissä unelmissa tunkeutui vähitellen Vinsentti Aallonhalkoja etusijalle ja yhtyi uhkaavan vaaran näkyyn. Severin oli näkevinään Vinsentin kävelevän sidotuin silmin Pitkänsillan kaidepuilla, ja hänen vieressään seisoi vuorelle ilmestynyt muukalainen, käsi koholla sysäämään häntä syvyyteen… Uni kävi niin eläväksi, että Severin heräsi äkkiä ja katsoa tuijotti hämärään huoneeseen vielä unen pöpperössä.
Vinsentin vuode oli tyhjä, hänen vaatteensa ja lakkinsa poissa. Severin huomasi olevansa yksin.
Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt tavatonta ja kummallista unissaan, palasi hänen mielikuvitukseensa ja peloitti häntä sadoin kauhuin. Hän nousi vuoteesta, hänkin, pukeutui ja kiiruhti etsimään ystäväänsä.
Hänen ensimmäinen ja oikea ajatuksensa oli, että Vinsentti oli mennyt salaperäiselle määräpaikalle venäläisen kirkon edustalle. Hän riensi sinne päin. Kello oli puoli yksi. Ei ketään näkynyt. Kadut olivat hiljaiset ja tyhjät; palovartijat vain hiiviskelivät kuin harmaat pöllöt pitkin huoneiden seinävieriä jalkakäytävillä.
Severin kysyi heiltä, olivatko he tavanneet sen ja sen näköistä ylioppilasta. Ukot katsoa tuijottivat jäykästi ja välinpitämättömästi häneen ikäänkuin sanoen: mene kotiisi ja pane maata!
Severin kysyi uudelleen ja pani kysymyksensä tueksi kaksitoista killinkiä ukon kouraan. Silloin öinen vartija raapaisi korvansa taustaa ja selitti, että hän oli vähän aikaa sitten nähnyt kolmen herran kävelevän Pitkällesillalle päin.
Severin kiiruhti sinne. Sielläkin oli tyhjää ja hiljaista. Ainoastaan laulurastas lauloi kuten eilenkin puiston kukoistavissa pihlajissa, ja kaukaa kuului poistuvan veneen tasaiset airon vedot.
10. TUTKIMUS. KUULUSTELU.
Käveltyään kaupungin ristiin rastiin etsimässä kadonnutta ystäväänsä ja yhtä turhaan herätettyään aamu-unestaan kaikki toverit, jotka kenties saattoivat tietää jotain Vinsentti Aallonhalkojasta, Severin Björck meni, yön valvonnasta kalpeana ja alakuloisena, jo ennen kahdeksaa aamulla rehtorin luo, vakaasti päättäen ottaa niskoilleen niin suuren osan edellisen päivän tapauksista tulevasta rangaistuksesta kuin vain oli mahdollista. Vaikka hän olikin aivan perehtymätön rikosasiain käsittelyyn, ei hän kuitenkaan ollenkaan epäillyt jalomielisen petoksensa onnistumista; pahimmalta näytti hänestä valehtelemisen pakko, sillä siihen hän ei ollut ollenkaan tottunut. Mutta hän päätti käyttäytyä äärettömän röyhkeästi ja uhmaavasti, jotta todellakin näyttäisi mieheltä, joka pystyy ajamaan aseellisen vartijajoukon pakoon. Poikaparka, se oli vastoin hänen luonnettansa; hän ei ollut tytöksi pukeutunut Akilles, vaan lapsi Akilleen varuksissa.
Miehuullista päätöstään seuraten hän tallusti rehtorin huoneisiin sellaisella jyräkällä, että itsekin hämmästyi. Mutta paljon ei tarvittu sankaripukuisen lapsen aseitten riisumiseksi. Rehtorin ensimmäinen lyhyt kysymys kuului: "Missä on Ek?" — ja silloin Severin Björckin sankarisydän lensi kyyhkysen siivillä ystävän luo.
— Ekkö? sammalsi hän.
— Niin, Ek, joka on itse ilmaissut eilen itsensä päällikölle, jatkoi rehtori ankarasti.
Severin kauhistui. Hän ymmärsi varsin hyvin, miten asiat olivat, mutta päätti kuitenkin kokeeksi vielä yrittää.
— Jos Ek on antanut ilmi itsensä, on hän sen tehnyt vain pelastaakseen minut, vakuutti nuori ylioppilas kyyneleet silmissä.
Rehtori pudisti päätään.
— Te, herraseni, olette liian nuori ja, uskon mielelläni sen, myöskin liian kunniallinen voidaksenne valehdella hyvänkään tarkoituksen tähden, jatkoi hän. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Ek oli antanut päällikölle kunniasanansa pantiksi, että hän tulee minun luokseni kahdeksalta, ja kello on enää vain neljää minuuttia vailla.
Severin istuutui jokseenkin yhtä mielellään kuin Meksikon ruhtinas Guatemozin muinoin laskeutui espanjalaisten tulikuumalle halstarille. Rehtori kyseli sillä välin osaaottavasti hänen ja hänen ystävänsä perhesuhteita. Jokainen kysymys oli Severinistä kuin hehkuvien pihtien nipistys.
— Kello on nyt seitsemän minuuttia yli kahdeksan, sanoi rehtori hetkisen perästä, vetäen hitaasti esille taskukellonsa. — Herra Ek näyttää unohtavan, ettei akateeminen neljännes ole tässä paikallaan.
— Jos hän on luvannut, niin hän tuleekin, vakuutti Severin. Nimittäin jos hän voi tulla, lisäsi hän, mikä ei jäänyt tarkalta rehtorilta huomaamatta.
— Mitä tarkoitatte? Onko hän sairaana?
— Ei. Mutta hän meni ulos, ja…
Severin vaikeni äkkiä.
— Se on ikävä asia, herra Björck. Mihin hän meni?
— En tiedä. Hän lähti myöhään eilen illalla eikä ole sittemmin palannut.
— Luuletteko, herra Björck, hänen karanneen?
— En koskaan! Hänkö karkaisi? Ei, teidän korkeutenne! Ennen kärsisi hän minkä rangaistuksen hyvänsä.
Rehtori oli vaiti muutaman hetkisen.
— Kello on nyt neljännestä yli kahdeksan, sanoi hän. Täsmälleen kello yhdeksän te tulette kämnärioikeuteen, toivoakseni ainoastaan todistajaksi. Saamme nähdä sitten, onko herra Björck arvostellut ystäväänsä oikein.
— Pitääkö minun tulla kämnärioikeuteen? toisti Severin luullen kuulleensa väärin. Hän ei ollut ajatellutkaan muuta kuin yliopiston kurinpitotoimikuntaa, ja olipa sitä jo siinäkin.
— Kas tässä, lukekaa itse kurinpito-ohjesääntöjen 16:s pykälä!
Severin luki:
"Jos ylioppilas häiritsee sanoilla tai töillä sotilasvartijaa tai patrullia, lykätään rikos asianomaiseen oikeuteen, ja syytetyllä älköön olko tutkinnon kestäessä ja kunnes sen lopullinen päätös on tullut lailliseen voimaansa, oikeutta käydä luennoilla Yliopistossa; ja erotettakoon hänet sitten, rikoksen laadun mukaan, pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, taikka myöskin ainaiseksi yliopistosta."
— Menkää, nuori mies, ja olkoon totuus teidän ainoana ohjeenanne, neuvoi rehtori, joka itse oli tunnettu semmoiseksi mieheksi, että hän noudatti horjumatta vakaumuksensa mukaan oikeutta, olivatpa sitten yleisen mielipiteen tuulenpuuskat hänelle myötäisiä tai häntä vastaan.
Severin kumarsi ja lähti, mutta paljoa hiljemmin kuin oli tullut. Seisoa kämnärioikeudessa ja olla todistuksellaan syyttämässä parasta ystäväänsä ja langettamassa hänen tuomionsa, se ei ollut mitään hupaista odotettavaa helläsydämiselle nuorukaiselle, joka tuskin vielä oli päässyt lapsuuden iän ohi eikä ollut koskaan seisonut muiden mahtimiesten edessä kuin opettajain ja tutkijain, ei koskaan nähnyt muita vaaroja kuin Euklideessa sattuvia tapaturmia ja hairahduksia ja ainekirjoituksen kieliopillisia virheitä. Eikä se kuitenkaan eniten häntä huolestuttanut. Missä oli Vinsentti? Ja olikohan hän tuleva oikeaan aikaan lunastamaan kunniasanansa? Vuorelle ilmestynyt pitkä mies oli kuin jättiläinen Severinin mielikuvituksessa. Ah, jospa vain Vinsentti tulisi, niin ehkä sitten vielä kaikki selvenisi. Mutta mitä, jos hän ei tulisikaan? Ilman häntä Severin Björck oli vain puoli itseänsä.
Hän meni kotiin tätinsä luo. Kenties Vinsentti olisi siellä. Ei, hän ei ollut siellä. Hänen katoamistaan ei vielä tiedetty, mutta yliopiston palvelija oli käynyt häntä kysymässä, ja sellaiset miehet ovat aina olleet tunnettuja siitä, etteivät he tarpeettomasti peittele salaisuuksia, jotka kuitenkin kohta tulevat koko maailman tiedoksi. Siispä tiedettiinkin kotona pahin osa asiasta, vieläpä hieman kukkurakaupalla. Talonmiehestä ja keittiöpiiasta aina emäntään saakka olivat kaikki hämmästyksissään ja kauhistuksissaan. Severinin täytyi ottaa koko vähäinen kaunopuheisuutensa avukseen koettaessaan vakuuttaa tädilleen ja serkulleen, että kysymys oli vain pienestä metakasta, josta ei tulisi mitään pahoja seurauksia. Ei kukaan uskonut häntä, ja niiden selitysten kestäessä lähestyi siivellisten sekuntien nopeudella onneton yhdeksän lyönti.
Vanha kivinen raatihuone, jonka oven yläpuolella oli kultanumeroin vuosiluku 1770, seisoi vielä Senaatintorin koilliskulmassa, sillä paikalla, johon sittemmin on kohonnut Nikolainkirkon itäinen osa. Paitsi kahta varsinaista kerrosta, jotka olivat määrätyt "hyötyä ja huvia varten" ja joissa porvaristanssiaiset käänsivät talvisaikaan ylösalaisin koko maistraattihallituksen, oli olemassa vielä maakerros, joka entisinä turmeltumattomina aikoina oli tehnyt vankilan virkaa, mutta nyt jo oli vaipumistaan vaipunut vähemmän kunnianarvoiseksi "putkaksi".
Lähestyessään raskain askelin oikeuden tyyssijaa ei Severin Björck voinut olla kammoen katsahtamatta puoleksi maanalaiseen asuntoon, joka ehkä jonakin päivänä olisi tuleva hänen tai hänen ystävänsä väliaikaiseksi vankihuoneeksi. Mutta hän rohkaisi mielensä ja kiipesi portaita myöten oikeuden istuntosaliin.
Siellä istuivat jo oikeuden puheenjohtaja ja jäsenet valmiina, yllä siniset hännystakit virkanappeineen; he olivat sitäkin enemmän katsoneet velvollisuudekseen asettautua mitä juhlallisimpaan virka-ilmeeseen, kun istuntoa kunnioittivat läsnäolollaan rehtori, kaupungin päällikkö, poliisimestari sekä monet muut virkamiehet, joiden joukossa viskaali syyttäjänä. Poliisitutkinto, joka sellaisissa tilaisuuksissa on tapana ensin pitää, oli sillä kertaa toimitettu sotilasmaisen nopeasti, ja oikeus sai tiedon edellisen päivän tutkintapöytäkirjasta ynnä todistajain puheista, jotka kyllä selvittivät rikoksen luonteen, mutta joiden perusteella ei voitu tulla mihinkään varmaan tulokseen rikoksellisten suhteen. Lääkärintodistus luettiin; siitä näkyi, että eräs vartijamies oli saanut kovan kolauksen oikealle puolelle päätä "tylsästä aseesta", vaikkei vielä varmasti voitu sanoa, olivatko aivot vahingoittuneet. Toisella miehellä, eräällä poliisipalvelijalla, todistettiin olevan mustelma vasemman silmän alla ja ajettuma poskessa sen alapuolella; molemmat olivat "aiheutuneet ulkonaisesta väkivallasta". Päällikkö oli sen lisäksi, synkkänä kuin ukkospilvi, velvollisuutensa mukaisesti kertonut, mitä Vinsentti Ek oli hänelle edellisenä päivänä yksityisesti tunnustanut.
Käsittely alkoi ja keisarillisen Aleksanterin yliopiston oppilasta Vinsentti Ekiä huudettiin. Yleinen hiljaisuus. Severin Björckistä tuntui kuin hän olisi ollut vaipumaisillaan lattian läpi suoraan "putkaan".
— Nuorukainen antoi minulle kunniasanansa, ja minä sanoin hänelle: minä uskon teitä, sillä te olette suomalainen! kuiskasi päällikkö suuttuneena rehtorille.
Rehtori kohautti olkapäitään ja kuiskasi vastaukseksi:
— Eihän teidän ylhäisyytenne tuominne miehiä poikien mukaan.
Severin kuuli nuo sanat, vaikka ne lausuttiinkin hyvin hiljaa, ja luultavasti hän olisi silloin mieluummin nähnyt ystävänsä silmät sidottuina kuuden ladatun kiväärin edessä kuin kuullut semmoisen keskustelun poissaolevasta.
— Eikö läsnä? kysyi oikeuden esimies.
— Ei läsnä, vastasi oikeudenpalvelija.
— Sattuneista syistä ja herra rehtorin luvalla katsoo oikeus tarpeelliseksi käskeä, että mainittua ylioppilasta, Vinsentti Ekiä, tarkoin etsitään ja että hänet vangitaan, missä hänet vain tavataan, kuului taas puheenjohtajan kuiva ääni.
— Sitä ei tarvita, tässä minä olen! vastasi samassa ääni ovelta, ja sisään tunkeutui kalpea, kurjannäköinen nuorukainen lakitta, takitta, paljain jaloin, tukka ja vaatteet ihan epäjärjestyksessä, pölyisenä ja läpimärkänä yht'aikaa vedestä ja hiestä, mutta katse semmoisena, että se rohkeni aristelematta katsoa ketä hyvänsä suoraan silmiin.
Severiniltä pääsi ilonhuuto. Vinsentti Aallonhalkoja oli siinä.
11. TUOMIO.
Kevätlukukausi oli loppumaisillaan — silloisen tavan ja asetusten mukaan tuli sen päättyä 15:ntenä päivänä kesäkuuta. Sentähden kiirehdittiin Pitkänsillan kahakan oikeudenkäyntiä, ja jo ennen kuin kaksi viikkoa oli kulunut, tai siis lähellä juhannusta, oli Vinsentti Aallonhalkojalla odotettavissa hetki, joka oli ratkaiseva hänen vastaiset vaiheensa.
Sillä välin Vinsentti istui yliopiston karsserissa kuulustelujen väliaikoina, ja jutun kulkua joudutti se, että syytetty aivan muitta mutkitta tunnusti itsensä syylliseksi. Se vankihuone, jonka olemassaolo on myöhempinä aikoina muuttunut melkein saduksi, koska sitä on niin harvoin tarvinnut käyttää, oli yliopistorakennuksen maakerrassa lähellä arvoisan vanhan vahtimestari Häggströmin asuntoa. Koska häntä, yliopiston vanhaa palvelijaa ja kaikkien akateemisten kansalaisten ensimmäistä suosijaa — häntä, joka pyöreävatsaisena iloisine suojelijanilmeineen oli painanut heidän ylioppilaskirjoihinsa suuren vahasinetin ja siten ikäänkuin vahvistanut heidät uuteen arvoonsa — koska häntä katsottiin sekä liian vanhaksi että puolueelliseksi, oli hän saanut eri palvelijan apulaisekseen vangin vartioimista varten. Niin, olipa ensimmäisenä viikkona vielä lisäksi sotamieskin seisonut käytävässä oven edessä; mutta kun huomattiin, että kolauksen saanut sotilas toipui vaarallisesta tuttavuudesta, minkä hän oli saanut tehdä Pitkänsillan kivipylvään kanssa, eikä enää ollut mitään hengenvaaraa olemassa, otettiin sotamies pois vartioimasta ja Vinsentti sai viettää aikansa niin mukavasti kuin mahdollista; toisin sanoen lueskella kirjoja, hankkia itselleen omalla kustannuksellaan hyvät päivälliset ja ottaa vastaan ystäviään, joilla oli lupa käydä häntä hänen yksinäisyydessään tervehtimässä.
Niiden ystävien joukossa oli tietysti Severin Björck, ja kuka voi moittia häntä tuosta mitä luonnollisimmasta uteliaisuudesta, että hän tahtoi mielellään tietää, miten oli selitettävä Vinsentin katoaminen ja ilmestyminen sitten viime hetkessä sellaisessa puvussa, että se hämmästytti koko kämnärioikeutta? Olihan itse päällikkökin lausunut kummastuksensa, ettei syytetty ollut, kuten hänelle ja oikeudelle tuleva kunnioitus olisi vaatinut, univormussa, eikä Vinsentti ollut suostunut vastaamaan niihin kysymyksiin muuta kuin, että hänet oli venematkalla kohdannut myrsky, joka oli estänyt häntä saapumasta oikeaan aikaan, ja että hänen maalle päästäkseen ja ehtiäkseen oikeuden eteen oli täytynyt uida Pihlajasaaresta. Uida Pihlajasaaresta! Sille selitykselle oli hyvällä syyllä vähän epäilevästi hymähdetty, sillä Pihlajasaari on runsaan puolen penikulman päässä tai etempänäkin aukealla merellä lounaaseen päin Helsingistä.
Severin ei epäillyt ystävänsä uimataitoa, mutta luuli toisten henkilöiden viivyttäneen häntä ja pyysi selitystä. Vinsentin vastaus olikin semmoinen, että se saattoi tyydyttää ystävää, uteliastakin ystävää, ja Severinille on annettava anteeksi, että hänen ystävyydessään oli hyvä annos viimeksimainittua ominaisuutta.
— Minä menin sinä yönä — kertoi Aallonhalkoja — tapaamaan sitä miestä, kuten tiedät; ja saamaan häneltä tietoa äitini hämärästä kohtalosta. Minä tapasin hänet kreikkalaisen kirkon luona; yhdessä kävelimme Pitkällesillalle päin hänen kertoessaan minulle kummallisia, kauheita tapauksia aikaisimmasta lapsuudestani. Kun tulimme Pitkällesillalle, oli siinä vene ja neljä soutajaa. Yö oli tyyni ja lauhkea; kreikkalainen palikari — sillä sellainen hän on, vaikka nykyjään onkin Venäjän palveluksessa — pyysi minua käväisemään sotakutterilla, jolla hän oli päällikkönä ja joka oli ankkurissa eteläsatamassa lähellä veistämöä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan; pääsisimmehän parin tunnin kuluttua takaisin, ja tuo mies oli isäni ystävä. Hän oli ollut sen kreikkalaisen laivan päällikkönä, jolla isäni palveli sodan aikana vapaaehtoisena. Sen kimppuun oli kavalasti hyökätty keskellä juhlallisesti vannottua aselepoa, isäni oli saanut kuolinhaavan, äitini — Miauliin sukua — oli rääkätty kuoliaaksi ja heidän lapsensa oli eräs janitsaari iskenyt laivan laitaa vasten ja heittänyt mereen, josta sen kuitenkin eräs vanha merimies oli pelastanut ja vienyt Simferopoliin … sanalla sanoen, minä lähdin palikarin mukana. Saavuimme laivalle, ja Kypron viiniä maistellen kuuntelin minä sen kajutassa vieraan innokkaita kertomuksia Kreikan vapaussodasta. Tunnit kuluivat, enkä minä huomannut, miten yön hienoinen puolihämärä vähitellen selkeni täydeksi päiväksi. Vihdoin, kun vanha sotilas kehoitti minua jatkamaan matkaa hänen kanssansa kohti mainetta ja kunniaa, muistui mieleeni, että minulla oli täällä velvollisuus täytettävänä. Minä riensin kannelle: laiva oli täysissä purjeissa ja oli jo kulkenut Pitkänsaaren ja mantereen välitse ja suuntasi parhaillaan matkansa merelle. Onneksi oli etelätuuli, laiva ei päässyt suoraan Harmajan majakkaa kohti ja teki sentähden uskaliaan luovin länteen Pihlajasaareen päin. Minä vaadin venettä saattamaan minua maalle; sitä ei annettu, ja tulkki sanoi minulle muitta mutkitta, että kaikki vastarinta olisi turhaa, minkä tähden minun pitäisi hyvällä tyytyä kohtalooni ja jäädä laivaan. Vastaukseksi töytäisin minä konnaa vasten rintaa; hän keikahti pitkäkseen kannelle, ja minä hyppäsin mereen. Laivalla syntyi hälinää ja hämmennystä: tahdottiin laskea vesille vene ottamaan minua kiinni ja viemään takaisin, mutta vanha palikari, nojautuen porrasta vastaan, kielsi. — Äitisi Hellas, sanoi hän, ei tahdo mitään pakollista uhria. Kun tahdot etsiä minua, löydät minut Ateenasta — ja hän sanoi osoitteen. Minä en kuullut enää: aallot olivat vähällä peittää minut. Minä ponnistin kaikki voimani, riisuin yltäni, mitä voin, ja pääsin maalle. Laivan valkoiset purjeet hohtivat silloin kaukaa meren aukealta ulapalta; minä muistin kunniasanani ja riensin oikeuteen sellaisena kuin olin. Oliko minulla siinä aikaa mennä tilaamaan univormua räätälistä!
— Mutta mitä aiot nyt tehdä? kysyi Severin.
— Odottaa päätöstä, vastasi Vinsentti kylmästi.
— Entä sitten?
— Valita maan, joka ei hylkää minua.
Severin oli vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.
Sillä välin lähestyi oikeuden käsittely loppuaan, ja päivä määrättiin, jolloin tuomio julistettaisiin. Siksi tuli 23:s päivä kesäkuuta, juhannusaatto. Ilma oli viileähkö, niinkuin välistä sattuu pohjolan kesän kauneimman nuoruuden aikana, mutta niityt ja puistot olivat vihreinä, sireenit kukkivat, pääskyset lentelivät, purjeet hohtivat valkoisina kaikkialla sinertävillä seljillä.
Juttu oli herättänyt huomiota, ja joukko kuulijoita sekä akateemisen kansalaisen oikeudella varustettuja että muitakin oli kokoontunut raatihuoneeseen ja sen edustalle kuulemaan päätöstä. Ainoastaan silloiset viattomat sanomalehdet eivät tienneet mitään semmoisista tapauksista. Ne tekivät tunnollisen tarkasti selkoa kaikista varapastorien, varatuomarien, nimineuvosten ynnä muiden mahtimiesten nimityksistä, mutta olivat ihan hurskaasti vaiti kaikista asioista, jotka koskivat kansalaisten elämää ja kunniaa.
— Vähempi kuin linnavankeus ei voi tulla kysymykseenkään, lausui ystävämme sotaneuvos, joka oli hetkiseksi pysähtynyt lähellä olevan päävartion luo.
— Lieventävät asianhaarat, nuoruus ja vallattomuus vaikuttanevat päätökseen, vastasi kamreeri kaivellen kepillään päävartion edessä olevan lautasillan mustanpunaisenvalkoisia patsaita.
— Laki ei tunne muuta nuoruutta kuin alaikäisyyden, vastasi sotaneuvos.
— Ettekö uskoisi, herra sotaneuvos, ja te, herra kamreeri, että jos alamaisesti pyytäisi armoa hänen majesteetiltaan, se kenties voisi pelastaa poikaparan? kysyi vapisevalla äänellä vanha rouva, jonka mukana oli nuori tyttö, tultuaan arkaillen lähelle leppymättömän oikeuden peloittavaa näyttämöä. Vanhus oli professorinrouva Riding ja hänen kanssaan oleva tyttö oli Amelie Ewers.
— On rangaistava muille varoitukseksi, vastasi sotaneuvos kasvojen piirrettäkään muuttamatta.
— Voisi lähettää rehtorin ja konsistorin kautta anomuksen kanslerille, lohdutti mieleltään lempeämpi numeromies.
— Milloin lähdemme Pietariin? Sanokaa, täti, milloin lähdemme? kuiskasi nuori tyttö, viattomuudessaan arvellen pääsevänsä rukoilemaan nuorta seitsentoistavuotiasta perintöruhtinasta, jonka lempeys jo oli tullut kuuluksi yli koko maan. Hänen kysymyksensä keskeytti raatihuoneen portailta kuuluva hälinä. Joukko herroja virtaili ulos ja hajaantui torille.
— No? sanoivat yht'aikaa sotaneuvos ja kamreeri eräälle tulijalle.
— Hyvä kauppa, kuului vastaus. Poika pääsi katurauhan rikkomisella, vahingonkorvauksella ja vuoden linnavankeudella. Ja viimeksimainitusta hän pääsee kokonaan armoa pyytämällä.
— Hm, mutisi sotaneuvos, näyttävätpä nykyiset lait olevan paistetut rieskamaidosta ja kermatut sokerileipomossa.
Professorinrouva Riding ja hänen suojattinsa rauhoittuivat hieman. Jopa tuli tuomittukin samassa vahdin saattamana raatihuoneesta, ja Severin seurasi häntä kuin hänen oma varjonsa. He kulkivat läheltä naisten ohi. Ei kellään ollut sydäntä sanoa sanaakaan.
Mutta kun he jo olivat sivuuttaneet heidät, kääntyi Vinsentti, seisahtui ja kuiskasi suruisesti:
— Amelie, se oli seitsenlehtinen!
— Pääsethän kohta vapaaksi, kuiskasi tyttö vastaukseksi kyynelsilmin.
— Niin, vapaaksi! toisti hän. Minut erotettiin ainiaaksi yliopistosta.