12. VEISTÄMÖLLÄ.

Eräänä iltana juhannuksen jälkeen, jolloin kämnärioikeus julisti tuomionsa, nähtiin kahden vanhanpuoleisen herran kävelevän laivanveistämön luona länsipuolella nykyistä Kaivopuistoon vievää tietä. Siinä kulki ajotie kaupungista varastohuoneitten ohi, mutta siitä oli etelään päin pelkkää raivaamatonta ja jylhän rumaa vuorista erämaata, jonka paljaita kallioita vastaan aallot yksitoikkoisesti pauhaten murtuivat, ja siellä täällä oli jokin rappeutunut hökkeli tekemässä kolkkoutta vielä räikeämmäksi. Uusi tähtitorni oli vähää ennen asettunut kuin kotkan pesä kallioille katselemaan noita vuorten rotkoisia röykkiöitä, vanhan pyöreän tuulimyllyn suureksi kummastukseksi, se kun oli jo monta miespolvea yksinään hallinnut seutua ja kurkistanut merelle kuin siipiään räpyttelevä varis jättiläislinnan harjalta.

Mutta nyt uhkasi seutua täydellinen uudistus. Molemmat herrat, sotaneuvos ja kamreeri, olivat suurella vaivalla kiipeilleet kivien välitse tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja katsellakseen äskettäin aloitettuja tasoitustöitä. Molemmat olivat yksimieliset siitä, että Kaivopuiston ynnä uimahuoneen ja muiden semmoisten perustamista tarkoittava suunnitelma oli hyvin ajattelematon ja häviötä tuottava yritys, mutta toisaalta he olivat eri mieltä, kun kamreeri arveli laitosten hieman sieventävän seutua, jota vastoin sotaneuvos selitti kaiken olevan aivan hulluinhuoneesta kotoisin ja ihmetteli suuresti, miten kaupunki oli antanut maansa (jolla, on otettava huomioon, siihen asti ei ollut mitään muuta arvoa kuin katajapensaat) rumennettavaksi semmoisilla vehkeillä, joihin yksityiset olivat omaa voittoansa tarkoittaen ryhtyneet.

— Mutta niinhän käy nykyjään, jatkoi vanha herra. — Laista ja oikeudesta ei pidä kukaan lukua, mietiskellään vain, miten kukin voisi parhaiten rikastua valtion kustannuksella, ja vanhat hyvät tapamme ovat nyt olleet ja menneet.

— Niin, kun nyt on laista puhe, puuttui puheeseen kamreeri, oletko kuullut, veliseni, että hovioikeus on vahvistanut kämnärioikeuden Ekistä langettaman tuomion mitä sakkoihin tulee, mutta vapauttanut hänet linnatyöstä, ja että hänen majesteettinsa on armossa vahvistanut hovioikeuden päätöksen?

— Mitä? Joko nyt! huudahti sotaneuvos ylen kummastuneena. — Tuskin on vielä kulunut kuukautta, ja juttu on jo käsitelty kaikissa asianomaisissa paikoissa!

— En saata sitä muuten käsittää kuin siten, että sitä on kiirehditty korkeammalta taholta, vastasi kamreeri sävyisästi.

— Kiirehdittykö? Oivallista! Niin kohdellaan meidän lakejamme! Onko milloinkaan kuultu, että sellainen juttu olisi käynyt kaikki oikeusasteet vähemmässä kuin yhdessä tai kahdessa vuodessa? Kaksi vuotta, se on kohtuullinen ja sovelias aika; se on laillinen järjestys eikä mitään hätiköimistä. Nyt rötöstellään laki ja oikeus yhdessä kuukaudessa. Onko siinä järkeä? Kylläpä nämä ovat aikoja!

— No, sille kelpo pojalle se ainakin oli hyväksi; nyt hänestä voi ajan oloon tulla kunnon nimismies.

— Hirttää hänet olisi pitänyt tai armahtaa kaivoksiin. Miksi hän tunnusti? Minä seisoin oikeuden ovella, kun hän silloin tuli paitahihasillaan, märkänä kuin äsken järvestä nostettu espanjalainen villakoira, ja kuiskasin hänelle sulasta ystävyydestä korvaan: taitavaan, sanoi Kankaisen eukko, muistakaa kieltää kaikki: se on prima regula juris, lain ensimmäinen sääntö. Mutta mitä hän vastasi? Niin, pojanheittiö katsahti minuun tuikeasti kuin olisi tahtonut lävistää minut ja sitten astua tallusti oikeuspöydän ääreen ja vastasi: niin, niin, niin, aivan kuin lammas. Täytyihän siitä koko oikeuden mennä noloksi. Ja sellainen otus saa sitten vielä lievennystä tuomiosta! Minä kysyn, veliseni: mitä hyötyä on sitten laista ja lainkäyntijärjestyksestä?

— Menemmekö alas veistämölle? Professorinrouva Riding näkyy olevan tuolla laivan rantaportaitten luona. Laiva kuuluu olevan konsuli Björckin ja jollen erehdy, seisoo hän itsekin tuolla laiturilla.

Herrat menivät rantaan ja kamreeri oli arvannut oikein. Konsuli Björck oli todellakin tullut liikeasioille laivallansa, joka oli poikennut suolalla lastattuna Helsinkiin; suolan osti eräs silloisista kauppaneuvoksista, josta professori Nervander sittemmin kirjoitti seuraavan lyhyen, mutta rikassisällyksellisen hautakirjoituksen:

    Hän eli, suolaa möi.
    Ei muuta, ei.

Laiva oli äsken lastattu täyteen lankkuja ja oli valmis lähtemään Livornoon. Konsuli Björck oli kutsunut sukulaisensa professorinrouva Ridingin ja hänen sisarensa tyttären teelle laivaansa ja toivottamaan sille onnellista matkaa. Olipa seurassa hänen poikansakin, Severin, joka ei ollut tahtonut lähteä kaupungista ennenkuin Vinsentin kohtalo oli ratkaistu.

Konsuli Björck seisoi etukannella keskustellen nuoren merimiespukuisen miehen kanssa, joka suori köyttä, kun laivaa valmisteltiin lähtemään merelle.

Merimies oli Vinsentti Aallonhalkoja.

— Oletko todellakin eilisestä alkaen pestautunut jungmanniksi, rakas
Vinsentti? kysyi isällinen ystävä hellän vakavasti.

— Olen, vastasi nuorukainen surumielisesti hymyillen. — Eilen kello yksitoista sain tietää majesteetin päätöksen, joka avasi minulle vankihuoneen ovet, ja kello kaksitoista olin merimies. Mitä olisin voinut tehdä? Minut erotettiin yliopistosta ainiaaksi.

— Ja mihinkä lähdet nyt?

— Livornoon, setä, ja sydämeni on kiitollinen teille hyvyydestänne niin kauan kuin se sykkii… Tehän maksatte nytkin sakkoni! Mutta teidän ja kapteenin luvalla lähden tästä laivasta Livornossa, lähden katsomaan, voinko toimittaa mitään maailmassa.

— Ateenaanko?

— Niin, Ateenaan.

— Minä tiedän, että toivot tapaavasi siellä sukulaisia. Vinsentti, kelpo poikani, mihin elämään, mihin vaaroihin lähdetkään, enkä minä voi olla isänä seuranasi!

Nuorukainen oli vaiti.

— Kuule, jatkoi konsuli vakavasti. Älä vaihda varmaa uraa, joka sinulla on kotimaassasi, epävarmaan tulevaisuuteen, joka sinua odottaa vieraassa maassa! Sinulla on tietoja ja käytännöllistä kykyä: kaupassakin tarvitaan tietoja, nyt enemmän kuin koskaan ennen. Severin on lapsi, minä tarvitsen apulaista, eikä hänestä ole siksi. Herramme on määrännyt hänet professoriksi. Sinä voit tulla tuekseni, jos tahdot. Yliopisto-urasi on katkaistu, rupea minulle kirjanpitäjäksi, jotta siitä sitten ylenisit liikekumppanikseni, ja sinun tulevaisuutesi, poikani, on turvattu.

— Setä … kuinka voinkaan koskaan palkita hyvyytenne? Te katsotte kykyäni suuremmaksi kuin se onkaan … minusta ei ole koskaan kauppamieheksi.

— Joutavia, poikaseni! Sinunlaisesi poika voi tulla, miksi hän vain haluaa. Ja sitten, ajattelepas tuota tyttölepakkoa; hän on hyvä kuin kulta ja kaunis kuin päivä, eikä haitaksi ole, että hän saa sitä paitsi hyvät myötäjäiset. Minä olen nähnyt hänen itkevän siniset silmänsä punaisiksi sinun tähtesi, ja … me eläisimme onnellisina yhdessä meillä.

— Niin kyllä, kyllä…

— Kaikki selväksi, pojat, nostamaan ankkuri, kun patruuna käskee! kajahti samassa kapteenin voimakas ääni.

— Vielä kerran, Vinsentti, mieti … jää luoksemme! Älä hylkää todellista, kunniallisen, turvatun ja toisesta riippumattoman toiminnan onnea! Mitäpä siitä, vaikka yliopisto ja virka-ura ovatkin sinulta suljetut? Koko käytännöllisen elämän avara ala on sinulle avoinna; palvele maatasi ja voita ihmisten kunnioitus sillä uralla! Tule! Vielä on aikaa; jää tänne!

— Tämä maa on hylännyt minut.

— Hullutusta, saattaahan olla mies ilman lyyrylakkiakin. Onko Suomella sitten niin liiaksi sydämiä, päitä ja käsivarsia sellaisia kuin sinun, että se voisi sysätä luotaan kokonaisen elämän hyödyllisen toiminnan? Ei, Vinsentti, ei … sinusta on kerran tuleva tämän maan kaunistus ja kunnia. Tule!

Vinsentti epäröi. Hän seisoi siinä kalpeana kuin meren vaahto ja punnitsi vastaisia vaiheitaan kädessään. Silloin sattui hän katsahtamaan lähellä olevaan tuttuun ryhmään. Amelie Ewers nojasi itkien päätään laivan laitaa vasten ja Severin Björck seisoi hänen vieressään kuiskaten hänelle jotakin korvaan. Se oli vain haihtuva hetkinen, viaton sana, mutta se hetki tuli ratkaisevaksi. Vinsentti puristi kasvatusisänsä kättä ja sanoi tuskin kuuluvasti:

— Jääkää hyvästi!

— Nostakaa ankkuri! käski patruuna synkästi.

Käskyä toteltiin. Merimiesten iloinen laulu kaikui raikkaasti illan kirkkaassa ilmassa. Neljännestunnin kuluttua näkyivät purjeet paisuvan tuulesta ja tumma jättiläinen alkoi vitkaan kyntää sataman värehtivää pintaa. Nuori merimies kiipesi keskimmäiselle raakapuulle irroittamaan emäpurjetta. Nuorukainen oli Vinsentti Aallonhalkoja. Rannalla seisoivat ne neljä, joita hän eniten elämässään oli rakastanut, mutta ei kukaan heistä saattanut nähdä, kuinka kaksi suurta kyyneltä vierähti alas raakapuulta ja katosi avaraan, paisuvaan purjeeseen…

13. LUONNONTUTKIJA.

Lukija suonee anteeksi, että tämän kertomuksen kertoja, ollen itse vanha ylioppilas, luo lyhyen katsauksen sen ajan oloihin, jolloin Vinsentti Aallonhalkoja esiintyi, oloihin, jotka lienevät unohtuneita tai tuntemattomiakin suurimmalle osalle nykyistä sukupolvea.

Suomen yliopisto oli 1830-luvulla odottamatta temmattu vuosisatoja vanhoilta, syvään juurtuneilta juuriltansa ja lennätetty kuin kipinä Turun palosta vieraalle rannalle, jossa se jonkun aikaa melkein puolisammuneena kyti ja hehkui muokkaamattomassa maassa voimatta itse leimahtaa tuleksi tai lämmittää ympäristöään. Valtio oli sille antanut suuren lahjan, ja rahat vaikuttavat paljon, mutta ei kaikkea. Vanha Turun miespolvi oli kuin huumautunut eikä oikein tiennyt, miten sen tulisi käsittää uusi asemansa; nuoriso taas, joka lakkaamatta lainehti uusien aaltojen läikkeessä, tunsi olevansa outojen sulkujen puristuksessa ja koki etsiä jokaista mahdollista ohjesäännöissä olevaa halkeamaa. Valtio oli sotilaallinen ja yhteiskunta virkavaltainen; virkavalta kumarsi näin ollen hyvin syvään sotilasolkaimille, mutta oli jäykkä ja ylpeä kaikkia alempia säätyluokkia kohtaan. Yliopiston hallitus taas, luullen voivansa vallita nuorisoa univormuilla ja kurinpito-ohjesäännöillä, valvoi erittäin tarkasti kaikkea, mikä saattoi vihoittaa kaupunginpäälikköä, sijaiskansleria, joka tietysti myöskin oli kenraali, paikallismajuria, poliisimestaria tai vain halpaa santarmia. Kummastuneina ylioppilaat kuulivat erään vanhimpia ja kunnioitetuimpia opettajiaan isällisen huolellisesti neuvovan heitä pötkimään pakoon, kun vain näkevät jonkun sotilaan, — "juoskaa, hyvät herrat, juoskaa!" — jota kehoitusta nuorukaiset sitten hillittömän iloisina toistelivat keskenänsä.

Ja todella olikin vähän syytä juosta, sillä Puolan kapinan jälkeen alkoi jo ennestäänkin tuiki vanhoillinen ja taantumusmielinen hallitus katsoa jokaista iloisen seuran hälinää tai tappelua vallankumouksen aaveeksi. Kaduilla laulaminen, samoin kuin tupakoiminenkin, oli kiellettyä, ja noista pikkumaisista kielloista koitui runsaasti valtiolle vaarallisia kahakoita yövartijoiden ja poliisien kanssa. Eikä Vinsentti Aallonhalkoja ollut ainoa, joka sai siitä kärsiä. Ylioppilaiden mielissä kyti kaukainen, hämärä kaipaus, joka etsi taistelulleen parempaa päämäärää ja elämälleen ylempää tehtävää kuin kurinpito-ohjesäännöt. Mutta isänmaan aika ei ollut vielä tullut: vakavat, lujaluonteiset valitsivat pyrintöjensä tarkoitukseksi työn, huikentelevammat lasin tai biljardin. Siitä kaikesta huolimatta oli ylioppilaselämässä kuitenkin ylevämpiäkin hetkiä, innostusta, jopa loistoakin. Nuorisoa ei koskaan voida pitää aisoissa ohjesäännöillä: sen kohisevaa virtaa ei voida padota, se on vain johdettava viljaville kentille, missä se hedelmöittää isänmaata.

On huomattava, että useimmat niistä miehistä, joista on sittemmin tullut maalle iloa ja kunniaa, ovat sittenkin kasvaneet sellaisissa oloissa. Mutta he kasvoivat raunioista. Puolet vesakkoa murteli myrsky; toisista ehti suurin osa keskikorkuisiksi, muutamat vähän suuremmiksikin, yksi hongaksi. Ah, kaatuneissa, ennen aikojaan kuihtuneissa, tuulen vieraaseen maaperään hajoittamissa oli montakin hongan siementä!

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Sotakesänä 1855 kävin tervehtimässä kauppahuone Björck ja K:nia pohjoisosassa maatamme sijaitsevassa kaupungissa. Kauppahuoneen omistajat olivat kunnioitettuja, hyvin rikkaita suolan, tervan ja lankkujen kauppiaita; melkoisia tappioita oli kauppahuone tosin kärsinyt merellä englantilaisten ryöstöistä, mutta se pysyi viisaasti enimmäkseen kuivalla maalla toisten liikkeitten sulaessa vedeksi ajan vastuksissa. Kauppahuoneen päällikköinä olivat isä ja poika; mutta harvoin lienee luontoäiti luonut erilaisempia osakkaita samaa toiminimeä kantamaan. Kun minua kohteliaasti pyydettiin astumaan konttorista, jossa vanhempi Björck valmisteli kirjeitä postiin, sisähuoneisiin nuoremman Björckin luo, luulin ensin sinne tullessani eksyneeni. Minä olin etumaisessa kahdesta huoneesta, jota lattiasta kattoon asti koristivat iso kirjasto, kallisarvoiset kokoelmat ja harvinaiset, kaikista maailman osista tuodut kukkivat kasvit. Toiseen huoneeseen vievä ovi oli auki; minä näin kalpean, hoikan, tuskin neljääkymmentä vuotta vanhan herran tutkistelevan niin innokkaasti mikroskoopilla erästä jäkälälajia, ettei hän huomannut tuloani.

— Antakaa anteeksi, että häiritsen, sanoin minä koetettuani turhaan ilmoittaa läsnäoloani semmoisissa tilaisuuksissa usein esiinpuhkeavalla yskinnällä.

— Mitä nyt? kysyi nuorempi Björck kärsimättömästi ja kohottamatta katsettaan työstänsä. — Minulla ei ole aikaa; menkää isäni luo!

Luultavasti oli monikin liikeasioissa kulkeva saanut niine hyvineen lähteä pois, mutta minä en säikähtänyt niin vähästä. Kerroin tuovani terveisiä eräältä herra Björckin vanhalta ystävältä, X:n seurakunnan kirkkoherralta, Antti Rönnblomilta.

— Kah — sanoi Björck ja pyyhkäisi kädellään otsaansa —
Antepenultimukselta! Olkaa hyvä, käykää istumaan.

Keskusteltuamme muutamia minuutteja satuin kummastellen kiittelemään komeata ja sangen harvinaista alppiruusua, joka koristi ikkunakomeroa. Samassa oli Björck aivan kuin muuttunut. Hänen kalpeille kasvoilleen tuli punaa, hänen väsynyt katseensa alkoi haaveksivasti loistaa ja hän rupesi tuntijan ihastuksella selittelemään sen kasvisuvun eri lajeja ja mikä merkitys sillä oli heimossaan. Sitten hän siirtyi kertomaan uudesta ja nerokkaasta järjestelmästä, jonka hän oli laatinut koko kasvikunnan luonnollisista heimoista, esitti niiden edistymisen askel askeleelta ja lopetti ihmeteltävällä, niin johdonmukaisella ja vakuuttavan selvällä katsauksella koko elimelliseen elämään, että minä hämmästyin. Tuo muusta suvustaan eroava suomalaisen Rotschildin poika ei ollut ainoastaan oppinut, tiedemies, joka oli harjoittanut mitä perinpohjaisimpia erikoistutkimuksia kaikilla luonnontieteen aloilla — hän näytti minusta ensiarvoiselta nerolta, joka oli varta vasten luotu luonnon syvimpien salaisuuksien valaisijaksi ja niin avaran, niin suuren järjestelmän laatijaksi, että ainoastaan yksi kuolevainen oli ennen häntä tehnyt semmoisen: vuosisataisnero Linné. Kaksi tuntia oli kulunut kuin unessa, kun meitä tultiin kutsumaan päivälliselle.

Minä en voinut päästä ihmettelystäni. Suuri tutkija huomasi sen ja sanoi puoleksi leikillisesti, puoleksi surumielisesti hymyillen:

— Teitä näyttää kummastuttavan, että kauppiaalla, kuten minä olen, on liikaa aikaa käyttää luonnon tutkimiseen. Niin, se on usein ihmetyttänyt itseänikin, mutta fata trahunt nolentes[5] Minun mieleni teki aina sille uralle, mutta isäni tarvitsi liikekumppania… Minä olen kiitollinen, että hän pitää minua vain kaksi tuntia päivässä konttorissaan, ja totta puhuakseni hän on saanut hyödyllisemmän apulaisen vaimostani kuin minusta. Suvaitsetteko astua sisään?

Päivällispöydässä tapasin paitsi vanhempaa Björckiä, rakastettavan rouvan, hänen miniänsä, ja kolme kaunista lasta. Me puhelimme sodasta, kauppalaivaston ryöstöstä, hirvittävästä mahdollisuudesta, että Ruotsikin yhtyisi vihollisiimme … ei sanaakaan kasvitieteestä. Nuorempi Björck istui äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes isä ojensi hänelle äsken postissa saapuneen kirjeen.

— Vinsentiltä! huudahti hän hehkuvin kasvoin.

Minä en ymmärtänyt silloin hänen liikutustaan, samoin kuin en myöskään ymmärtänyt, miksi puna samalla poistui hänen vaimonsa poskilta. Muutamia vuosia myöhemmin tajusin paremmin niiden tunteiden merkityksen.

Kesäkuussa 1860 tapasin kolme tuon rakastettavan perheen jäsentä Helsingissä, mihin he olivat tulleet muutamia päiviä aikaisemmin vietettyihin maisterinvihkiäisiin. Sattumalta tapasimme toisemme päivällisillä Kaivopuiston ravintolassa, tuttavuus uudistettiin, ja aterian jälkeen ehdotti nuorempi Björck, joka silloin isänsä kuoltua oli yksinään kauppahuoneen päällikkönä, että lähtisimme ajelemaan vaunuilla kaupungin ympäristöön.

— Älkää kieltäkö meiltä seuranne huvia, lausui hän kohteliaasti. Näettehän, että yksi sija on tyhjänä. Mutta varustautukaa ehkä vähän vaivaloisellekin jalkamatkalle. Aion mennä tapaamaan muutamia vanhoja ystäviä.

Me istuuduimme komeihin vaunuihin, Björck rouvineen ja etuistuimelle minä heidän vanhimman tyttärensä rinnalle. Hän oli kaunis kuusitoistavuotias tyttö, yllään vaaleansininen musliinipuku ja päässä amatsoonihattu; hän oli nopsajalkainen kuin orava ja nähtävästi tottuneempi tanssimaan metsässä ja nurmikolla kuin pääkaupungin kivikaduilla. Vaunut vierivät pitkin Unioninkatua ja edelleen Pitkänsillan yli. Siihen ne pysähtyivät ja me laskeuduimme maahan.

— Saakohan tänä iltana kuulla laulua Kaisaniemessä? huudahti nuori tyttö. — Varmaankaan eivät vielä kaikki ylioppilaat ole lähteneet pois. Voi, jos saisimme kuulla: "Riemun ruususet"… Ei, anteeksi … siitä laulusta tulee äiti aina suruiseksi… Mutta emmehän me menekään Kaisaniemeen?

— Emme — sanoi isä hymyillen — me menemme Säästöpankille.

Ja niin sanoen hän kääntyi kapealle, kiviselle polulle vasempaan päin, ja me muut seurasimme häntä. Siitä alkaen minä olin seuraavien tapausten äänettömänä, mutta mieltyneenä katselijana, tapausten, joiden merkityksen oppinut luonnontutkija sittemmin uskoi minulle, tietämättä kuitenkaan itsekään kaikista niistä hienoista säikeistä, jotka lähtevät ihmissydämistä. Miekkonen, hän oli vielä neljänviidettävuotiaanakin lapsi kaikessa muussa paitsi luonnon ihmeellisessä, suurenmoisessa tieteessä, jossa hän oli jättiläinen!

— Säästöpankilleko? toisti nuori tyttö vähän kummastuneena.

— Sieltä on hyvin kaunis näköala, vastasi mustaviittainen rouva.

— Senhän te kyllä tiedätte, äiti, kun olette syntyisin helsinkiläinen, huomautti hyppivä orava ja katsahti samalla harmistuneena kasvitieteellisen puutarhan tammi- ja vaahterametsiin. — Muita — lisäsi hän — sehän on hyvin kummallinen kauniin näköalan nimi.

— Muuta kuin näköaloja ei siinä enää ole, huomautti hänen isänsä, kun saavuimme rumalle, autiolle, kaalia ja perunoita kasvavalle niemekkeelle, joka voisi olla huvipuistona, mutta oli jäänyt variksenpesäksi.

— No, mitä hauskaa nyt keksimme? kysyi vallaton tyttö juosten niemen rannalle ja alkaen viskellä pieniä kiviä veteen.

— Koetahan heittää tuonne toiselle puolelle Kaisaniemeen, sanoi isä leikillä, istuutuen kivelle lepäämään. — Koeta, Viktorine; minä lupaan sinulle oikein kauniin, uuden harson, jos se onnistuu.

— Tuonne ylikö?

— Niinpä niin, minä olen nähnyt, että siitä on ennenkin heitetty.

Hän ei huomannut, että hänen puolisonsa silloin kääntyi toisaanne salatakseen sumun, joka nousi nopeasti hänen kauniisiin sinisilmiinsä.

— Ei, en lupaa heittää sinne, mutta uida lupaisin, ellei vain
Kaisaniemessä olisi ylioppilaita, sanoi Viktorine nauraen.

— Senkin olen kerran ennen nähnyt tehtävän. Tiedäpäs, rakas Viktorine, jollet olisi tyttö, niin olisit arvatenkin poika ja olisit perinyt sekä nimesi että luonteesi eräältä, joka… Mutta miellyttääkö sinua näköala, hyvä Amelie? Huomaatko, millainen tuoksu tulvii tänne lahden toiselta puolen? Siinä on nuoruutta. Mutta minä tiedän paljon kauniimman näyn, jota et sinä eikä moni muukaan helsinkiläinen ole koskaan nähnyt, ja se näky nähdään tuolla Viheriän huvilan luona kello kahden ja kolmen välillä aamulla… Käykö mielesi pahaksi? Anna anteeksi; mielellään muistelee vanhoja aikoja silloinkin, kun menneitten ruusujen seassa on okaita. Tänään on 9:s päivä kesäkuuta. Tänään oli meidän määrä yhtyä, mutta … minä taidan jäädä yksin yhtymäpaikalle.

14. LUPAUKSEN MALJA POHJAAN.

— Anteeksi — sanoi samassa repaleinen ja lystikäs olio, joka oli huomaamatta tullut aivan lähelle — eikö minulla ole kunnia puhua tehtaanomistaja Björckin kanssa?

Lambert Severin Björck tarkasti nopeasti kysyjää, jolla oli kaikki juopporentun tuntomerkit ja joka luultavasti oli ennen nähnyt parempiakin päiviä. Sangen kulunut musta nuttu, joka otaksuttavasti oli jonkun sääliväisen ylioppilaan lahjoittama, oli huonosti paikattu kyynärpäistä ja kaulan alta kiinni ainoalla jäljellä olevalla napilla, arvattavasti liivin puutteen salaamiseksi. Liian lyhyet housut peittivät vain vaillinaisesti kurjia saappaitten tähteitä, jotka kuitenkin sisällyksineen olivat jonkinlaisessa tanssikouluasennossa, ja ohuita takkuisia hiuksia suojeli puoleksi hattu, jota ei rantajätkäkään olisi huolinut, mutta joka kuitenkin oli sievästi kallellaan toisella korvallisella. Kasvot, jotka samalla olivat nöyrät ja viekkaat, olivat, selvistä naukkujen vaikutuksen merkeistä huolimatta, paras osa miestä, sillä niistä näkyi jäännös hyväntahtoista sukkeluutta, joka melkoisesti lievensi hänen rappiolle joutuneen olentonsa muuten renttumaista näköä.

— Onko sinulla mitään asiaa, ystäväni? kysyi Severin Björck, ottaen konemaisesti kukkarostaan yhden senaikuisia uusia markan seteleitä.

Olio kohautti olkapäitään, veti suutaan hyvin hullunkuriseen irvistykseen, joka ilmaisi "etkö häpeä" ja "kiitoksia paljon" sanojen keskiväliä, ja lausahti:

— Minä olin kuulevinani, että herra patruuna sanoi: ystäväni!
Sanoitteko niin, herra patruuna?

— Mitä tarkoitatte? vastasi Björck hämärästi muistellen jossakin ennen nähneensä miehen.

— Mitäkö tarkoitan? Hm … on niin monta naulavasaraa ja hammasratasta päässä; on sattunut unohtumaan, että tänään on 9:s päivä kesäkuuta … mutta yhä olette vain sama viaton, pieni herra, jota me siihen aikaan uskalsimme nimittää — ja mies pani leveän kuononsa Severinin korvaan — Hiireksi.

Björck veti kummastuneena päänsä vähän etemmäksi ja katseli miestä tarkemmin.

— Mitä? huudahti hän, olethan Pasha?

— Ita quidem, doctissime et celeberrime vir;[6] silloin vanhaan aikaan, kun meillä vielä oli "Unkarin viiniä kurkkuihimme". Mutta ajat muuttuvat, herra patruuna, et nos mutamur.[7] Niin, olipa se toista, kun sidoimme kolme kissaa yhteen Artaxerxeen porstuaan yöksi ja ukko uskoi niitä Hekateksi, Tisifoneksi ja Megeraksi. Tai kun tappelimme sällien kanssa Särkelän kujakadulla ja uskottelimme Fröbergin muorille, että muka karkoitimme kummituksia — tai kun palkkasimme yövartijat huutamaan Stake ukon ikkunan alla, että kello on lyönyt kolmetoista — tai kun kuljetimme Aallonhalkojaa riemusaatossa tänne Säästöpankille…

— Kuules, Pasha, sinun pitäisi hävetä sanoessasi vanhaa toveria herraksi…

— No Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, vanha Hiiri, sinä olet yhä vielä kaltaisesi; mutta katsos, minä olen joutunut ikäänkuin hieman hunningolle siitä lähtien, kun menetin paikkani Kalle Widefeltin palveluksessa, joka nyt on tuomarina ———n kihlakunnassa. P—u vie ne vanhat kumppanit, ei ole enää mitään veljeyttä maailmassa, he kuvittelevat, että ihmisen pitää olla raitis kuin punaiseksi maalattu kaivon kippa.

— Vai niin, sinä olet ollut käräjäkirjurina viime aikoina vai miten?

— Sihteerinä, ita quidem,[8] ja voisin nyt olla ruununvouti, jollen olisi tarttunut kiinni Bonsdorffin kameraaliopissa. Muistatko vielä, mitä sinä iltana vannoimme lupauksen maljaa juodessa? Mutta sinähän, muistaakseni, istuitkin silloin ja sepittelit runoja kuutamosta… Sanopas, millä hullun kurilla sinusta on tullut tehtaanisäntä?

— Niin sattuu, hyvä Pasha. Isäni tarvitsi liikekumppania; hänen tähtensä kävin tervaan ja lankkuihin käsiksi…

— Ja nait serkkusi, pienen, sievän ja rikkaan pikku Amelie Ewersin…
Nöyrin palvelijanne, pyydän patruunattarelta anteeksi rohkeuttani.

— Kun isäni kuoli vuosi takaperin, lopetin kaupan, joka ei minua koskaan miellyttänyt, ja pidin vain rautatehtaan, jota muut hoitavat paremmin kuin minä. Minulla on muutamia ystäviä tiedeseurassa, vaimoni ja vanhin tyttäreni tahtoivat päästä näkemään maisterinvihkiäisiä, ja siten olen täällä. Mutta sanohan, mitä on tullut tutkintotovereistamme, joiden piti saapua tänne tänään? Minä en ole kuullut juuri mitään heistä siitä lähtien, kun hajosimme avaraan maailmaan.

— Siitä minä kyllä teen selvän, minä olen pitänyt heistä kirjaa; he ovat kaikki tyynni saaneet maksaa takauksia minun puolestani. Minun periaatteeni on kerta kaikkiaan, etten koskaan maksa pois rahoja, kun ei minulla niitä ole. Muistathan Reniuksen, joka puhui vain yhden sanan aina neljännesvuodessa; kukapa olisi luullut hänen pääsevän asessoriksi V:n hovioikeuteen?

— Sen tiedän. Mutta entä me seitsemän, Pasha, me seitsemän?
Esimerkiksi Alonzo?

— Alonzo vannoi, että hänestä kerran tulisi Suomen Homeros. Hän vetelehti yliopistossa kahdeksan vuotta, sai vihdoin suoritetuksi pikku teologian ja lienee kirjoitellut rakkausjuttuja Vanadis-lehteen. Niihin suurtöihin hän tyytyi, nai vihdoin rikkaan vaskisepän lesken ja pysyi "omana herranansa", kuten hän aina oli ollut. Mutta vaskisepillä ei ole koskaan onnea, asiat kävivät nurinpäin, ja niin miesparka kuoli lainatakissa kuusi vuotta takaperin. Sillä tavoin voi hutilus päästää menemään todellisen onnensa.

— Herramme edessä olemme me kaikki hutiluksia. Antepenultimukselle on käynyt paremmin.

— Vai tiedät sen? Hänhän se muistaakseni lupasi opettaa kaikki torpparit lukemaan kreikkaa. No niin, kukapa tietää, mitä hän vielä voi saada aikaan. Hänestä tuli koulumies, siitä kiltistä pojasta, ja oikea peijakas hän olikin vaatimaan lauseoppia. Koottuaan koko joukon kaksinkertaisia virkavuosia hän keksi ruveta papiksi, mutta aina sattui hänellä olemaan yskä vaalia saarnatessa, ja nyt hän onkii kreikkalaisia särkiä köyhässä 90 tynnyrin pitäjässä jossakin Pohjanmaalla.

— Niin kelpo mies! Minä olisin hänestä tehnyt piispan. Mutta pitkä Tusse, jolla oli niin huono pää kömpelössä ruumiissa, mitä hänestä tuli?

— Tussestako! Niin, hän huusi kuin peikko saarnastuolissa ja sai kaikki paikat, mihin vain haki. Ja vaikkei hän saanutkaan käännetyksi kreikkalaista kirkkoa, niin käänsi hän ainakin kuusi tai seitsemän pitäjää ylösalaisin ja oli jo tullut aika lihavaksi rovastiksi, kun läkähtyi lihapalaan. Mutta luuletko, että hän olisi lainannut minulle viittä ruplaa rehellistä nimeäni vastaan. Ei, hän sylkäisi tarkasti, kuten hänen tapansa oli, ja käski antaa minulle keittiössä tuopillisen kaljaa.

— Tussekin on siis poissa näiltä mailta!… Mutta entä Hevonen, jonka piti täyttä neliä viedä Suomen rajat Vienanmerelle asti?

— No, nelistää hän kyllä saikin komissionimaanmittarina. Mutta eräänä päivänä hänen piti suoraa päätä mennä liejukon poikki, ja kun hän kerran sai jotain päähänsä, ei hän sitä enää saanut sieltä pois. Niinpä hän läksikin painaltamaan jäykkänä ja sääret vääränä, kuten hänen oli tapana, ja kun hän pääsi keskelle hyllyvää paikkaa, alkoi tie viedä alaspäin, sehän on selvää, ja siinä oli hänen rajansa.

— Jo kolme kuollut seitsemästä! Kun kaikki käydään läpi, taidat sinä,
Pasha, olla ainoa, joka et luvannut enempää kuin saatoit täyttää.

— Panin parastani, näetkös; koetin parastani. Vannoin suorittavani pienen kameraalitutkinnon sinä syksynä, ja sen teinkin kuin kelpo mies, mutta Nordström juonitteli akumenttiveroissa ja tilanjaoissa, joista ei edes Tulindbergkään ollut selvillä. Niin, lupasinhan myöskin maksaa kaikkien iloisten ylioppilaiden velat, mutta … voisitpa lainata minulle kympin rehellistä muotoani vastaan … tahto on hyvä, näetkös…

Björck ojensi hänelle hymyillen kahdenkymmenen markan setelin.

— Tule luokseni huomisaamuna varhain, sanoi hän, niin puhelemme vähän räätälisi kanssa!

Pasha alkoi itkeä.

— Etkö häpeä — vastasi hän kummallisesti irvistäen — kun rupeat täyttämään minun lupaustani? Kuka vastaa siitä, etten vielä itsekin voi sitä täyttää? Mutta jos sinua huvittaa, niin olkoon menneeksi, minä en ole koskaan kateellinen, kyllä minä suon ystävilleni kaiken sen vähäisen kunnian, mitä olen aikonut itselleni. Mikset kysy Aallonhalkojaa?

— Aallonhalkoja erotettiin, kuten tiedät, ja hän matkusti Kreikkaan.

— Oh hitto! Aallonhalkojassa oli tavallista parempaa hamppua, häntä ei ollut oikeastaan aiottu halvaksi havaslangaksi. Mehän nimitimme hänet kuninkaaksi, mihin hänen kruununsa on joutunut?

— Sanotaan, että vuonna 1835 eräs mahtava puolue Kreikassa oli tyytymätön Otto kuninkaaseen ja siihen pienehköön alaan, joka kreikkalaisille oli annettu rauhanteossa. Tuo puolue suunnitteli koko Turkin vallan kukistamista. Aallonhalkoja oli mainion Miauliin tyttären poika. Eräs palikari keksi hänen jälkensä, etsi hänet ja aikoi asettaa hänet kapinan johtajaksi.

— Vahinko, ettei Alonzo saanut sitä tietää; hän olisi siitä saanut sievoisen romaaninpätkän Vanadis-lehteen. Aallonhalkojasta olisi tullut muhkea keisari, joksi hän oli luotu ja joksi Herramme oli hänet sinetillään leimannut. Mutta kuinka kävi? Tuliko hänestä keisari? Anna anteeksi, minä en ole viime aikoina pitänyt lukua kaikista uusimman ajan historian pikkuseikoista.

— Ei, hänestä ei tullut keisaria, ei vielä. Kun hän nousi maihin Kreikkaan, oli Otto kuninkaan valta lujittunut ja Turkin kanssa oltiin rauhassa. Vinsentin äidin olivat turkkilaiset tappaneet, sen oli Vinsentti vannonut kostavansa ja sentähden hän on ollut kaikkialla Turkin maakunnissa, missä vain on ollut kapinaa ja vapaussotaa. Mutta nyt hän kirjoittaa ruvenneensa everstinä Kreikan palvelukseen ja toivoo pääsevänsä käymään tänä kesänä Suomessa matkatessaan Pietariin lähetyskunnan jäsenenä.

— Vai niin, vai kirjoittaa hän sinulle, se kunnon poika? Lemmon hauskaa tavata häntä. Lyönpä vetoa, että hän vielä menisi takaukseen puolestani. Mutta kas miten korea vene soutaa rantaan! Mitähän on sellaisillakin ihmisillä tekemistä Säästöpankin raunioilla?

Pashan kummastukseen yhtyivät kaikki läsnäolijat. Upeasti koristettu vene täynnä muukalaisen näköisiä merimiehiä laski varovasti niemen rantaan, ja maalle nousi pitkä, kreikkalaiseen univormuun puettu upseeri.

Hetkisen kuluttua olivat vanhat ystävät Severin Björck, Hiiri, ja
Vinsentti Ek, Aallonhalkoja, toistensa sylissä.

Vinsentti oli paljon muuttunut. Hänen muinoin kukkea ihonsa oli etelän auringon paahtama; hänen nuoret piirteensä olivat käyneet teräviksi ja ankariksi; hänen pitkät, mustat viiksensä tekivät hänet melkein tuntemattomaksi; hänen katseessaan, joka sinä hetkenä loisti lempeänä, oli jotakin kuninkaallisen käskevää. Siitä kaikesta huolimatta oli hänen kauniissa, miehekkäässä olemuksessaan kuvaamaton surumielisyyden leima, jota ei mikään ylpeys voi haihduttaa, ei mikään ilo lieventää, ei mikään voitto milloinkaan enää korvata — harhaan joutuneen elämän leima!

Hän tunsi sen; hänen ystävänsä ei sitä tuntenut. Ja kuitenkin saattoivat nuo kaksi, niin pitkän ajan kuluttua kohdatessaan toisensa, kumpikin sanoa toisilleen: mitä olisikaan sinusta voinut tulla ja mitä sinusta on tullut? Oi ylpeätä, mahtavaa voimaa, joka olisi voinut kantaa maansa hartioillaan kunniaan ja täyttää maailman mainetöillään! Oi suloista, rikasta, lämmintä kevättä, joka olisi voinut levittää valonsa äärettömäin ketojen yli ja saada mitä suurimmat, jaloimmat laihot kasvamaan isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi! Mitä on tullut niistä? Ei mitään, ei mitään … hyödyttömien taistelujen arpi, sulamattomille hangille heijastunut valon välke, haihtuva huokaus, ilvehtivä unelma ja jäljettömiin häipyvä elämä!

— Minä tulin päivällä, sanoi Vinsentti vieraanvoittoisella ruotsinkielellä. — Mutta kuinka? Onko meitä vain kaksi jäljellä seitsemästä?

— Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, herra … herra … no, lempo, sano itse, miksi sinua pitää sanoa, Aallonhalkoja!… Mutta asia onkin niin hullusti, että meitä on kolme jäljellä.

— Pasha! huudahti Vinsentti ja pudisti lujasti hänen kättään.

— No, missä on kruunusi, sinä maailman hallitsija? jatkoi Pasha tyhmän rohkeasti, mutta säpsähti Vinsentin silmien synkkää salamaa ja kiiruhti oikaisemaan erehdystään. — Minä tarkoitan — lisäsi hän nöyrästi — että sinä aina olit poikien kaunistus, kuin kruunu meidän keskellämme, ja sen tähden voisit sinä minun mielestäni soudattaa meidät yli tuonne Kaisaniemeen juomaan vanhain aikojen maljaa. Tämä on niin hirveän kuiva ja kivinen, tämä Säästöpankki nykyjään.

— Sen me teemme, vastasi Severin Björck.

Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei kuullut heidän sanojaan. Hän seisoi kalpeana ja äänetönnä muinoisen Amelie Ewersin rinnalla, joka oli hänet nähdessään vaipunut tajuttomana tyttärensä syliin.

— Kuulepas mitä minä sanon, Aallonhalkoja! kuiskasi repaleinen kumppani hiljaa hänen korvaansa. — Hän … mikset ottanut häntä? Miksi lähdit kuin narri onnesi mailta?… Hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua!

Vinsentti Aallonhalkoja ei vastannut. Sama kyynel, joka kerran vieri kenenkään näkemättä purjeeseen, tunkeutui uudelleen vastustamattomasti esiin hänen tummasta silmästään. Samassa kajahti ylioppilaslaulu raikkaana ja täyteläisenä lahden toiselta puolen Kaisaniemen puiston vihreältä rannalta:

    Riemun ruususet taimi ei konsana mullassa maan;
    Lempihän itsekin sydänrauhas karkoittaa.
    Kentillä uskon ja toivon ne vaan
    Iäti kukkia luovat.
    Kuule kuinka henget niistä suloviestin tuovat!

AULANGON PASTORINVAALI

Suomentanut Aatto S.

1. MAANTIELLÄ.

Pilvisenä, lumisena iltapäivänä joulukuussa vuonna 185— lähestyivät Aulangon[9] pitäjän kirkkoa sellaiset leveät ja kevyet ajoneuvot, jotka Etelä-Suomessa tunnetaan Uskelan rekien nimellä. Pitäjä on maamme länsiosan suurimpia. Lakkaamattomasta lumisateesta ja pyryilmasta olivat tiet jo toista viikkoa olleet melkein mahdottomat kulkea, ja lumireet olivat turhaan koettaneet tasoitella yhä uudelleen kasaantuvia kinoksia. Hitaasti ja vaivalloisesti taivalsi pieni, avonainen reki toivottomalta näyttävää tietä, sillä lumi täytti täyttämistään vieläkin kaikki niiden harvojen matkustavaisten jäljet, jotka ennen pyryn alkamista olivat uskaltautuneet hankalan kelin varaan. Lyhyt talvipäivä alkoi jo pimetä eikä vieläkään ruvennut tuossa metsäisessä seudussa näköala avartumaan kirkon viereiselle tasangolle lumipukuisten kuusien ja koivujen välitse.

Reen etuistuimella istui vanha kyytimies, jolla oli yllään lammasnahkainen, muinoin valkoinen turkki ja päässään ruskea, koirannahkainen lakki, ja joka lakkaamatta maiskautti suullaan hoputtaakseen hevosta ja lyödä sivalsi näön vuoksi silloin tällöin lyhytvartisella ruoskallaan kinoksia. Reen peräpuolella istui yksinään mies, joka mustasta kalmukkilaisturkista ja sisustetusta hylkeennahkalakistaan päättäen oli jonkinlainen herrasmies, vaikka vain halpa-arvoista tai vaatimatonta lajia, koska hän ulkoasunsa puolesta hyvin vähän erosi kyytimiehestänsä. Pyryisen ilman halki tunkeutui ajoittain heikko kuun säde valaisten nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan miehen kalvaita kasvoja ja kuvastuen hänen suuriin, kirkkaisiin silmiinsä. Matkustaja kumartui tuon tuostakin vähän malttamattoman näköisenä katsomaan sivulle, eikö jo metsä kenties loppuisi, ja aloitti, saadakseen ajan paremmin kulumaan, suomeksi seuraavan keskustelun kyytimiehen kanssa.

— Onko vielä pitkältikin pappilaan?

— Kaksi tai kolme Venäjän virstaa; ja nekin ovat jo menossa, kuului kyytimiehen vastaus.

— Tunsitteko rovasti Ödmark-vainajan? kysyi matkustaja taas hetkisen perästä.

— Jotakuinkin. Minä olin hänellä renkinä seitsemän vuotta.

— Oliko hän jumalaapelkääväinen mies.

— Olihan hän pappi, vastasi kyytimies välinpitämättömästi.

— Kuulkaas, hyvä ystävä — jatkoi matkustaja taas hetkisen vaiettuaan — minä en pyydä teitä puhumaan mitään pahaa entisestä isännästänne. Mutta tahtoisin mielelläni tietää, miten hän on hoitanut seurakuntaa ja missä kunnossa minä saan ottaa sen vastaan, sillä tuomiokapituli on määrännyt minut väliaikaisesti sitä hoitamaan.

Kyytimies käännähti ja katsoi nuorta matkustajaa puolittain uteliaasti, puolittain epäilevästi.

— Minä luulin — vastasi hän — että pastori olisi lähin mies siihen virkaan.

— Pastori Idegran on seurakunnan kappalainen, vanhempi ja ansiokkaampi minua, mutta luultavasti hänellä on kylliksi tekemistä omassa virassaan.

— Kaiketi niin lienee, vastasi kyytimies astua tallustellen reen vieressä lumessa ja koettaen viisailla, harmailla silmillään saada matkustajan katseesta selville, olisiko parasta puhua vaiko olla vaiti.

Tutkimuksen tulos oli varmaankin tyydyttävä, sillä kun mies oli hetkisen epäröinyt, alkoi sanasäkki hiljakseen purkautua, vaikka oikea suomalainen vieraan seurassa tavallisesti sen sulkee jurosti vaieten.

— Vai niin, sanoi mies, maisteri on pappi ja tulee nyt hoitamaan meidän seurakuntaamme? Antakaa anteeksi, että olen rohkea ja kysyn nimeänne ja arvoanne.

— Nimeni on Erland Stjernkors ja arvoltani olen maisteri enkä mitään muuta. Te voitte puhua minulle aivan suoraan, sillä seurakunnan parasta minä vain tarkoitan.

Mies astui astumistaan lumessa eikä vastannut. Hetkisen kuluttua hän rykäisi ja sanoi:

— Ei kaikki valkeata ole, mikä lumen alla näyttää valkoiselta.

— No, täydellisyyttä ei meidän sovi missään vaatiakaan. Toivoakseni pastori Idegran on hyvä sielunpaimen. Mutta Aulanko on suuri seurakunta; hän tarvitsee apulaisen.

— Niinpä niin, sanoi mies, pastori on toimekas maanviljelijä, ja paitsi kappalaisen virkataloa on hänellä kolme omaa taloa. Minä kuulin hänen sanovan sunnuntaina pitäjänkokouksessa, että hän hoitaisi koko seurakunnan, koska on niin puute papeista tähän aikaan. Pastorin täytyy parantaa asioitaan armovuosilla; hänellä on vain kaksi aittaa täynnä ruista, paitsi viinapannua ja sitä, mitä hän on lainannut puolelle pitäjälle.

— Te ette puhu hyvää pastorista, ystäväiseni. Ehkä hän auttaa montakin köyhää jyvälainoilla.

— Miksei? Jyviä ja rahaa. Kuusi markkaa sadalta korkoa vain ja tynnyri kahdeksan kappaa vajaaksi annettaessa, mutta jos lainataan rahaa, kirjoituttaa neljä ruplaa, vaikka köyhälle lähimmäiselleen antaa kolme, Sentähden pitää hänestä tulla rovastivainajan seuraaja.

— Se on varmaankin väärinkäsitystä — virkkoi matkustaja vakavasti — ja minä olen varma siitä, että te ette tunne pastori Idegrania läheskään niin hyvin kuin tunsitte rovasti Ödmark vainajan. Olihan hän toisenlainen mies, vai kuinka?

— Oli kyllä. Rovasti ei koskaan surrut kopekoita. Hän antoi mennä tuhat tynnyriä vuodessa kuin seulasta. Hän kävi metsästämässä kuin prinssi, ja yöt päivät oli vieraita pappilassa, ja yöt päivät pelattiin korttia ja lautapeliä, ja rengit, jotka vartoivat ulkona pakkasessa, saivat aina lasin herrojen totia. Kuusi juottovasikkaa tapettiin keväisin ja kuusi syksyisin, mutta eiväthän ne pitkälti riittäneet, paljon enemmän ostettiin niitä vielä lisäksi, puhumattakaan häristä, lampaista ja sioista. Kerran viikossa lähetettiin minut kaupunkiin hakemaan kahvia, sokeria, arakkia ja rommia, ja joka kerta minä palasin kuorma täynnä. Vierasvarainen mies oli rovasti vainaja, ja sentähden hän joutuikin suurista tuloistaan huolimatta korviaan myöten velkoihin.

Matkustaja näytti olevan epätietoinen, tuliko hänen jatkaa keskustelua vai eikö, mutta uteliaisuus tai ehkä jokin parempi vaikutin pääsi vihdoin voitolle ja hän virkahti taas:

— Ylenmääräiset hyveet saattavat helposti muuttua vioiksi. Rovasti Ödmark oli ehkä vierasvarainen, hyväluontoinen mies ja joutui köyhäksi petollisten ystävien tähden.

— Niin, hyväluontoinen hän oli. Jos tuli kerjäläinen, sai hän kyllä vasikanpaistia keittiöstä ja lasin tai kaksikin viinaa palan paineeksi, jollei sattunut olemaan parempaa tavaraa kotona. Iloinen mies oli rovasti vainaja samalla; hän saattoi juoda aikalailla koko yön, eikä sitä huomannut hänestä enempää kuin jos olisi lasissa ollut kaljaa ja maljassa siirappia. Kun sunnuntaiaamu joutui ja hänen oli saarnattava, pesi hän kasvonsa kylmällä vedellä, joi lasin maitoa, ja laittautui kirkkoon hetkeäkään nukahtamatta ja saarnasi niin kauniisti kohtuullisuudesta ja säästäväisyydestä ja jumalisesta elämästä, että kaikki ämmät itkivät penkeissään. Kirkosta hän meni kotiin syömään päivällistä ystäviensä seurassa. Ja kun hän oli maannut yhden tai kaksi tuntia aterian jälkeen, otettiin taas lautapeli esille, ja sitten pidettiin taas hauskaa aina lähelle aamua. Sillä katsokaas, rovasti vainaja tiesi, miten tuli elää ja olla: hän oli nuorena ollessaan saarnannut hovissa.

— Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti oli ollut hovisaarnaajana kuningas Kustaa IV:n Aadolfin hovissa. Mutta se kuningas ei kärsinyt kenenkään mässäämistä, ei ainakaan pappien.

— Niin, se kuningas! oikaisi kyytimies hyvin mielissään historiallisista tiedoistaan. — Mutta, katsokaas, hän olikin toisen kuninkaan hovissa, ja sen minä kuulin toisenkin kerran emännöitsijältä, vanhalta mamseli Sebreukselta tai Seebralta, joksi häntä sanoivat ja joka oli tullut rovastivainajan mukana Ruotsista. Rovastivainaja palveli Kaarle XIII:n hovissa, joka oli olevinaan jumalisempi kuin olikaan ja piti paljon kauniista saarnasta kirkossa ollessaan ja pienistä koiruuksista kotona ystävien kesken. Ja kun Aulanko tuli avoimeksi noin nelisenkymmentä vuotta takaperin, kirjoitti kuningas tänne — sillä, nähkääs, rovastivainaja oli täältä syntyisin — ja toimitti hänelle paikan. Hän oli silloin nuori huitukka, kuudenkolmatta vanha, ja sentähden hän elikin kauemmin kuin pitäjän vanhat ja nuoret; mutta koska hän oli saanut kaapunsa korkeilta herroilta, saivat asiat olla sillään, eikä hän milloinkaan kuullut moitteen tapaistakaan piispalta tai tuomiokapitulilta. Ja mitäpä hyötyä siitä olisikaan ollut? Toimittihan hän virkansa kuin mies ainakin.

— Mutta — sanoi matkustaja huoaten, paremmin itsekseen kuin kyytimiehelleen — mimmoinen sitten onkaan seurakunta, joka on neljäkymmentä vuotta ollut semmoisen kirkkoherran ja semmoisen kappalaisen hoidettavana?

— No, vastasi kyytimies, voisipa huonommastikin olla. Ehkä täällä juodaan vähän enemmän ja tapellaan vähän enemmän ja varastetaan vähän enemmän kuin muissa seurakunnissa. Mutta täällä pidetään jumalanpalvelus joka sunnuntai ja kylänluvut joka kevät, ja lapset kastetaan ja ruumiit haudataan ja morsiusparit vihitään ja ihmiset käyvät ehtoollisella, kuten muissakin seurakunnissa. Tosin oli papinkappojen maksu tässä jokin aika sitten vähän niin ja näin, mutta nyt on pastori vuokrannut saatavat yliopistolta, ja hän ne kyllä kokoo.

— Käyvätkö ihmiset kirkossa?

— Miten sattuu. Muutamat vanhanaikuiset käyvät joka sunnuntai, mutta useimmat kerran vuodessa, ja silloin he käyvät ripillä. Niin, ne nimittäin, jotka käyvät.

2. KYYTIMIEHEN KERTOMUS.

Matkustaja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän virkahti taas:

— Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti Ödmark oli kahdesti naimisissa.

— Neljä rouvaa hänellä oli, vaikkei kaikkia yht'aikaa. Ensimmäinen oli ranskalainen neiti, ja häntä paleli tässä maassa kesät talvet, yöt päivät, kunnes hän paleltui kuoliaaksi. Hänestä oli rovastilla poika, joka lueskeli ylioppilaana Turussa, mutta hänet ammuttiin kuoliaaksi teirijahdissa. Toinen rouva oli ruotsalainen emännöitsijämamseli; hän oli kuusi vuotta ruustinnana ja hänellä oli kaksi pientä lasta, suloista kuin kaksi enkeliä, mutta ne hukkuivat samana päivänä järven rantaan. Kolmas ruustinna oli erään porilaisen raatimiehen tytär, ja hänen mukanaan rovasti sai monta tuhatta riksiä, mutta ne olivat vain kuin pisara meressä. Häneltä jäi kaksi pientä poikaa: toisesta tuli sittemmin upseeri, ja hänet hakkasivat turkkilaiset palasiksi; toinen meni merille ja karkasi Amerikkaan. Sitten rovasti nai neljännen kerran, nyt nuoren, köyhän papin lesken. Hän oli kolmekymmentä vuotta nuorempi rovastia ja korea kuin päivänpaiste, mutta hän kävi aina mustissa, surren ensimmäistä miestään, pastori Vennerströmiä; hänellä ja Ödmarkilla oli kuusi lasta, ja ne kaikki olivat Vennerströmin eivätkä isänsä näköisiä. Hän oli ruustinnana yksitoista vuotta ja itki piloille soreat silmänsä. Jumala siunatkoon häntä; siitä on nyt kahdeksan vuotta, kun hän eräänä yönä makasi sairaana eikä ollut saanut unta moneen yöhön. Mutta rovastilla oli juuri silloin kaukaisia vieraita; eräs niistä soitti viulua, toinen klarinettia ja kolmas lauloi iloisia lauluja. Ja kun he olivat soittaneet ja laulaneet koko yön läpeensä, toi piika aamulla sanan, että ruustinna oli kuollut.

— Mitä rovasti sanoi siihen?

— Hän ei sanonut mitään, hän sulkeutui kamariinsa, ja toisena päivänä hänen oli saarnattava, mutta hän meni kirkkoon kauluksetta, ja silloin hän sanoi pastorille: saarnaa sinä, veli Idegran; minulta unohtui teksti, vaimoni näet kuoli. Ja siitä alkaen vallitsi hiljaisuus puolen vuotta pappilassa. Mutta puolen vuoden perästä tuli Apollonia, ruotsalaisen ruustinnan, rovastin toisen rouvan sisar, ja hänen oli määrä hoitaa lapsia, ja niin elämä muuttui taas entiselleen. Sillä, nähkääs, Apollonia tahtoi olla rovastille mieliksi ja saada hänet iloiseksi jälleen. Sanotaanpa hänen varustautuneen viidenneksi… Pysy tiellä, hevonen!

— Mutta rovasti ei enää nainut, vai miten?

— Niin tuhma en ollut, sanoi kettu rotan raudoille. Se nainen on ihan pahin velho, osaa katsoa kolmelle ilmansuunnalle yht'aikaa, ja tiesihän koko kirkonkylä, miten hän hoiti lapsia. Kun rovasti oli saapuvilla, saivat ne siirappivoileipää, mutta tukkapöllyä, kun hän oli näkyvistä. Kaksi kuoli tautiin tai nälkään, en niin tarkoin tiedä; kolmas kuoli häkään, neljäs tuli hulluksi, viidenneltä halvautuivat kumpaisetkin jalat. Ei rovasti vainajalla ollut mitään iloa lapsistaan.

— Ettekö sanonut, että neljänneltä rouvalta jäi kuusi lasta?

— Kuusiko? Niin, kuusi häneltä jäi. Paitsi halvattua poikaa ja hullua tyttöä on vielä elossa vanhin sisar, neljä- tai viisitoistavuotias, mutta onko hän viekas vaiko hullu, sitä minä en tiedä. Ihmiset eivät häntä näe koskaan, mutta sanotaan hänen eniten kaikista kuudesta olevan äitinsä kaltainen.

— Laupias Jumala, millaiseen viheliäisyyteen minun pitää joutua! Eikö niin monen onnettomuuden huomattu koskaan koskevan rovasti Ödmarkiin?

— Jos te, maisteri, kun olette oppinut mies, voitte huomata ihmisestä enemmän kuin ulkomuodon, niin ymmärrätte enemmän kuin minä. Kahdeksana viimeisenä vuotena tuli rovastivainajan kaunis, ruskea tukka valkoiseksi kuin lumi, ja usein nähtiin hänen seisahtuvan kesken puhettaan ikäänkuin kuuntelemaan toista, jota ei kukaan kuullut. Ja toisinaan, kun vanhat juomaveikot mässäsivät hänen ympärillään, katseli hän ikkunasta ulos pimeään ja ikäänkuin nyökäytti päätään jollekin, joka seisoi ulkona talviyön pakkasessa. Mutta sattuipa sitten joku häntä ravistelemaan; silloin otti hän väkevän totilasinsa ja joi heidän kanssaan, kasvoilla kummallinen, keskivälinen ilme, niinkuin olisi tahtonut yht'aikaa sanoa "piru vieköön"-kirouksen ja "Jumala auttakoon"-avunhuudon. Ja kun hän oli juonut pari tai kolme lasia, tapahtui, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, että se alkoi näkyä hänestä, ja se tuotti toisille herroille iloa. Siellä oli etenkin eräs vanha jahtimestari — maisteri tuntee ehkä jahtimestari von Holbachin, joka ei osaa puhua kolmea sanaa kiroamatta niin että uunit halkeilevat? — hän oli pahimpia joukosta, ja sitä lähinnä laamanni Åkerström, joka ei koskaan käy levolle, ennenkuin on juonut puoli tuoppia rommia, vaikka hän istuukin aika suorana kihlakunnan oikeudessa — ja sitten patruuna Arvelin, joka omistaa Kallisten kartanon aivan pappilan vieressä, vaikka koko hökötys kuuluu olevan velasta pastorille kiinnitettynä. Ne kolme ja muut, joita matkusti jos jostakin, pitivät rovastia joka ilta hyvällä tuulella. Jahtimestari kiroili neljän miehen voimalla, laamanni joi kaikkien puolesta ja patruuna lauloi kaikkien puolesta, silloin kun eivät pelanneet korttia. Eräänä iltana — ei, yö silloin oli, noin kahden ja kolmen välillä aamupuolella — istuivat kaikki neljä pappilan suuressa salissa ja uhkailivat lähteä toisena päivänä kiertämään karhua. Mutta rovastivainaja oli kasvoiltaan tavallista kelmeämpi ja katsoi useasti ikkunasta, kuten hänen oli tapana, ja silloin tapahtui jotakin. Mutta mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä? Maisteri vain nauraisi.

— Puhukaa suoraan. Kertomuksenne ei ole semmoinen, että se juuri naurattaisi.

— Olkoon menneeksi, koska matka paremmin joutuu, kun puhelee hiukan. Pysy tiellä, hevonen; tässä on silta!… Mihinkä lopetinkaan? Niin, rovastivainaja istui käsivarret ristissä ikkunalautaa vasten nojallaan ja katsoi ulos, ja rovastin vanha renki Joonas — joka mennä vuonna menetti toisen silmänsä ampuessaan oravaa — istui puolinukuksissa salin uunin luona; olen kuullut sen häneltä itseltään…

— Ehkäpä hän olikin aivan nukuksissa, kun hänellä oli vain yksi silmä.

— Johan minä sanoin, että maisteri vain nauraisi koko jutulle. Mutta samapa se. Joonaan hommana oli piippujen puhdistus, eikä hänellä siis ollut pitkiä aikoja välillä nukkua. Kun hän siinä sattui katsahtamaan ikkunaan päin, sinne missä rovastivainaja istui, näki hän yht'äkkiä kaikki ruudut täynnä vaimojen ja lasten kasvoja, jotka kurkistelivat sisään ikkunasta, ja silloin oli marraskuun alku ja turkasen kylmä ulkona kolmen ja neljän välillä aamulla.

— Sanoittehan äsken kellon olleen silloin kahden tai kolmen paikoilla.

— No niin, ehkäpä kaksi tai kolme, eihän kukaan katsonut kelloa siihen aikaan vuorokaudesta. Joonas arveli alussa niitä kylän väeksi, joka oli tullut katsomaan ikkunoista, niinkuin on tapana pidoissa. Mutta kylmä väre karmi hänen selkäpiitään, kun hän muisti, että oltiin toisessa kerroksessa. Ja samassa hän tunsi kasvot toisensa perästä, ja uskokaa tai naurakaa, maisteri, siinä olivat kaikki neljä ruustinnavainajata ja kaikki yhdeksän lapsivainajata ja vielä useita lisäksi, ja Joonas arvasi kyllä, ketä ne olivat, vaikkei hän huolinut puhua. He seisoivat niin lähellä ikkunaruutua, että heidän nenänsä ja poskensa ikäänkuin litistyivät lasia vastaan, ja kaikki näyttivät kummallisen kalpeilta ja surullisilta, mutta eniten kaikista neljäs ruustinna. Rovastivainaja vain nyökäytteli heille päätään, kuten hänen oli tapanaan, ja sitten ei hän enää nyökäytellyt, vaan oli aivan hiljaa. Silloin nousi jahtimestari, joka ei ollut mitään nähnyt, hän kun oli selin ikkunaan päin, ja kiroili tapansa mukaan, niin että tyhjät lasit helisivät, ja kävi pudistelemaan rovastivainajata, ettei tämä nukkuisi ikkunan viereen. Mutta kas, se onnistuikin sillä kertaa niin huonosti, että rovastivainaja pudota retkahti lattialle, ja silloin olivat hänen päivänsä lopussa. Siitä on nyt juuri parhaiksi viisi viikkoa…

Kyytimies vaikeni ikäänkuin olisi odottanut vastausta tai jotakin kummastuksen ilmaisua. Kuului jalasten narina hangessa. Mutta kun matkustaja katsoi parhaaksi olla vaiti, jatkoi kertoja, joka nähtävästi tahtoi hyvin mielellään keventää sydäntään:

— No, mitä luulette te, maisteri, siitä, mitä Joonas kertoi.

— Minä luulen, että mies, joka istuu puolinukuksissa uunin ääressä kello kolmen tienoissa aamulla, saattaa nähdä kaikenlaista, mitä hän ollessaan valveilla seuraavana päivänä ei voi vannoa todeksi.

— Mutta Joonas vannoo olleensa valveilla.

— Kuulkaahan, hyvä … mikä on nimenne?

— Kiven Matti, pappilan muonatorppari.

— No niin, hyvä Kiven Matti, on olemassa taivaan ja maan välillä semmoista, mitä oppineet eivät ymmärrä. Mutta ei silti tarvitse uskoa jokaista, joka kuvittelee nähneensä kummituksia, vaikka kaikki ehkä onkin ollut vain valon heijastusta ikkunan ruuduista. Hyvin luultavasti rovasti Ödmark itsekin oli yövalvonnasta, juomisesta, suruista ja omantunnontuskista kovassa mielenliikutuksessa ja luuli näkevänsä vaimovainajansa ja kuolleet lapsensa, ja se ehkä on aiheuttanut hänen oman pikaisen kuolemansa. Kuitenkin neuvon teitä, vainajan vanhaa palvelijaa, olemaan puhumatta näyistä ja kertomatta muuta pahaa isäntävainajastanne; sillä Herra yksin on kaikkien meidän tuomarimme. Saman neuvon annamme Joonas-ystävällemme. Mutta ellen pety, alkaa metsä harveta, ja tuolta näkyy jotakin tornin tapaista.

— Se on Aulangon kirkon torni, ja pappila on aivan lähellä sillan toisella puolen.

3. PERILLETULO.

Pappilaan oli enää vain kahdeksasosa penikulmaa jäljellä, mutta sepä matka sattuikin olemaan tukalakulkuista. Tuuli oli siinä tasangolla saanut mielin määrin temmeltää, aitojen vieressä oli miehen korkuisia kinoksia, ja pikemmin kyntäen kuin ajaen saapui reki vihdoinkin suurenlaiseen kylään.

— Tässä on kirkonkylä, selitti kyytimies tullen sen nähtyään taaskin puheliaaksi. — Tässä asuu Vikuri, joka ruokkii kuusi hevosta hautausmaan heinillä ja vetää lankkuja sahalta kahdeksan päivää viikossa. — Tässä asuu Pikku Pukki, se mies keittää kolmesataa kannua viinaa pienestä perunamaastaan. — Tässä on Mietoinen; sen huusi pastori keväällä omasta saatavastaan ja maksoi parhaasta pellosta sen, minkä muut maksavat kivirauniosta. — Tässä on Alavirran kapakka. — Tässä on Seppälä, jonka isäntä löi veljensä kuoliaaksi juhannusyönä. — Tässä asuu Sampi, joka keittää viinaa yhdeksänkymmenen kannun pannulla polttimohuoneessa ja sadankahdeksankymmenen kannun pannulla metsässä. — Tässä on Takaperä, joka on käräjöinyt pastorin kanssa neljätoista vuotta myllyn sulusta, ja nyt menettää isäntä talonsa. — Tässä on Riitamaa, jonne mustalaiset kokoovat varastamansa tavaran. — Tässä on Pakkanen; sen talon tytär tappoi lapsensa kaivoon. — Tässä on Iikkalan kestikievari, josta nimismies otti takavarikkoon aimo lailla viinaa pyhäinmiesten päivänä. Sanotaan kestikievarin vielä pelastaneen kuusitoista lekkeriä, jotka olivat piilossa tallin sillan alla. — Tässä on Ahkolan kapakka, eikä pahempaa variksen pesää ole seitsemäntoista penikulman alalla. — Tässä on Viitala, jonka emäntä poltti oman navettansa. — Tässä on Talvinen…

— Jo riittää, keskeytti matkustaja kärsimättömästi. — Kertomuksestanne päättäen, hyvä Kiven Matti, saattaisin pikemmin luulla tulleeni ryövärien pesään kuin kristilliseen seurakuntaan.

— No, Talvinen toki lienee kaikin puolin kunnossa — jatkoi kyytimies sivaltaen ruoskallansa ilmaan — sehän on lukkarin puustelli. Ja lukkari on rikas; hänellä on kaikista suurin viinapolttimo, vaikka sanovat hänen vain olevan nimenä ja pastorin saavan voitot.

— Mutta mitä tehdään niin suunnattoman paljolla viinalla?

— Mitäkö tehdään? Rahaa tietysti. Täältä lähetetään monta kuormaa pohjoiseen päin. Siten sanotaan maanviljelyksen kannattavan parhaiten, ja lehmät elätetään rankilla.

— Onko kylä siis tullut rikkaaksi viinallaan?

— Ptruu, hevonen, hiljaa sillan päässä! Rikkaaksiko? Mitä vielä! Isä kokoo ja poika juo sen suihinsa. Mutta tässä on kirkko.

Matkustaja kumartui sivulle ja katseli niin hyvin kuin pimeässä saattoi suurta, harmaata, terävätornista rakennusta.

— Onko se hyvässä kunnossa? kysyi hän.

— Se aiottiin maalata ja kalkita siihen aikaan, kun minä kävin rippikoulua, ja siitä saattaa nyt olla neljäkymmentä vuotta, vastasi mies. Rovastivainaja halusi kaiken hienoksi siihen aikaan. Mutta samalla kertaa oli silloin pappila uudestaan rakennettava, ja kuka jaksaa yht'aikaa kaikkea? Pastori on sitten koonnut yksitoista vuotta kirkonkassaa ja lupaa rakentaa meille uuden kirkon aivan kuin ilmaiseksi, kun hän kerran pääsee kirkkoherraksi. Nykyjään tuulee sinne yhdestä nurkasta kerrallaan, aina sen mukaan, onko tuuli päivän vaiko pohjan puolella; mutta muuten on erotus se, että siihen kesäisin sataa vettä mutta talvisin lunta. Kuolleet eivät valita kirkon lattian alla. Mutta tuolla on pappila oikealle tiestä. Eihän köyhän miehen sovi antaa hyvää neuvoa…

— Hyvä neuvo on meille kaikille kuin lyhty pimeässä.

— En minä sano mitään. Mutta jos olisin maisterin sijassa, asuisin mieluummin Kiven Matin köyhässä torpassa kuin Aulangon suuressa ja rikkaassa kaksikerroksisessa pappilassa.

— Kiitos neuvosta, kunnon Matti; mutta minut on määrätty hoitamaan pastorin virkaa, ja silloin minun on asuttava pappilassa. Hauskaa se ei ole, mutta käynee se toki sentään päinsä.

— Kaikki käy, ja myllykin käy, kunnes sulkuluukku lasketaan. Jos maisterin nyt kerran täytyy asua siellä, niin antakaa anteeksi rohkeuteni, mutta silmät ja korvat ovat toisinaan haitaksi. Kun mamseli Apollonia sanoo: korppi on valkea, niin vastatkaa: valkeahan se on. Kun hän puhuu rovastivainajasta, minkä hän tekee joka kerran, kun suunsa avaa, niin älkää koskaan kyselkö; ottakaa kaikki täydestä. Jos hän sanoo jotakin pastori Idegranista, niin vastatkaa, että hän on oikea loiste ja valo. Ja jos hän kysyy jotakin teistä itsestänne, niin vastatkaa, että aiotte hankkiutua pois kohta uuden vuoden perästä.

— Senpähän saamme sitten nähdä, hyvä Matti. Vaiti minä saatan olla, mutta en valehdella. Rehellisyys maan perii.

— Rehellisyys on, jos saan sanoa, yölepakko, joka lentää itsensä kuoliaaksi mitä valkaistua seinää vasten tahansa. Vielä eräs asia: älkää koskaan hiiskahtako halaistua sanaa rovastivainajan lapsista!

— Eikö kaksi tai kolme niistä asu pappilassa?

— En minä tiedä mitään. En minä ole sanonut mitään. Ehkei rovastivainajalla ollut lapsia ensinkään. Kesällä pestiin kerran vaatteita pappilassa; pienen lapsen paidan puhalsi tuuli nuoralta lankkuaidan toiselle puolelle. Sipuri-Sanna, ruotimummo, sattui astumaan ohitse, otti paidan ja vei sen mamseli Apollonialle. Mutta kas, silloin hän sai palkaksi tuikean katseen, ja viikon perästä toimittivat hänet hoidettavaksi erääseen mustalaisjoukkueeseen kolmen penikulman päähän täältä. Niin, miksei antanut paidan olla paikoillaan? Siitä ei ollut paljoa muuta kuin riekale jäljellä, ja kaulus oli rikki pureskeltu… Siivosti nyt, hevonen, käännypäs koreasti!

Miehen huutaessa viime sanoja kääntyi reki pahasti umpeen tuiskunneelle kujalle ja pysähtyi kohta suureen pihaan kaksikerroksisen rakennuksen eteen. Ensi silmäyksellä se näytti autiolta, jopa vastenmieliseltäkin. Vihainen kahlekoira haukkui keittiön portailla. Talon monista ikkunoista oli vain kaksi tai kolme alakerroksessa heikosti valaistu; eräästä yläkerroksen nurkkaikkunasta näkyi vielä heikompi valon tuike tumman käärekaihtimen reunasta, mutta se katosi kohta.

Matkustaja nousi reestä ja meni suurille portaille. Eteisen ovi oli lukossa. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.

— Menkää keittiöön sanomaan, että täällä on matkustaja, sanoi nuori pappi kyytimiehelle, joka oli riisunut hevosensa ja jolla näytti olevan kova kiire lähteä tiehensä.

— Kuulkaas, herra maisteri — vastasi Kiven Matti — minä unohdin erään asian. Olkaa hyvä älkääkä sanoko kellekään, että minä olin kyydissä. Saanko olla rohkea ja pyytää kyytirahat?

— Heti. Mutta käykää ilmoittamassa tulostani!

— Ei, kiitoksia. Ennen lähden ilman kyytirahoja. Koira kyllä suorittaa sen tehtävän.

— Tässä saatte kaksinkertaisesti huonon kelin vuoksi. Hyvästi, hyvä ystävä; kiitoksia neuvoista. Näyttääpä siltä kuin en olisi varsin tervetullut taloon.

— Tervetullutko? Miksei? Kuin lääninviskaali salapolttimoon. Toivotan maisterille hyvää yötä ja … ei sanaakaan lapsista! Jääkää hyvästi.

— Hyvää yötä.

Kiven Matti katosi pimeään, ja Erland Stjernkors seisoi vielä portailla. Luultavasti oli kuitenkin koiran haukunta ilmoittanut hänen tulonsa, sillä hetkisen kuluttua aukeni ovi ja tyly naisääni kysyi, kuka pihalla meluaa niin myöhään illalla.

— Minä olen maisteri Stjernkors, tulen tuomiokapitulin määräyksestä ja pyydän, että olisitte hyvä ja käskisitte jonkun kantaa sisään kapineeni, vastasi tulija puolittain rukoilevasti, puolittain käskevästi.

— Ei täällä ole tilaa; voittehan ajaa kestikievariin, tiuskasi sama naisääni, ja ovi suljettiin samassa.

Mutta se ei tapahtunut kyllin sukkelasti; kutsumaton vieras oli jo ehtinyt pistää turkin suojaaman käsivartensa väliin. Voimakkaasti tempaisten hän avasi oven ja pääsi pimeään eteiseen. Hänen vastustajansa katosi pelästyksestä huutaen.