12. SAARNAN JÄLKEEN.
Päivällispöytä oli katettuna patruuna Arvelinin ruokasalissa Kallisten kartanossa Aulangossa, ja useimmat vieraat olivat jo saapuneet tuottamaan läsnäolollaan loistoa sille merkilliselle päivälle, joka oli viisikuudetta vuotta takaperin nähnyt Frans Nebukadnezar Arvelinin syntyvän maailmaan. Siellä kiroili vanha jahtimestari von Holbach, jolla oli koko pitäjän sukkelimmat hevoset ja pisimmät tyttäret (hevosia pidettiin kuitenkin suuremmassa arvossa). Siinä lämmitteli selkäänsä uunia vasten laamanni Åkerström, kankeana kuin kattotiili, ja puraisi silloin tällöin palasen pikanellitupakkaa hopeaisesta rasiastansa päivällistä odotellessaan. Siinä näkyi kruununvouti Rågberg sinisine, virkasoljella koristettuine hännystakkineen kuvailevan naisille kelin huonoutta, ja samaan aikaan rummutteli toimitusvouti Mangel sormillaan ikkunaruutuun Porilaisten marssia, ja käräjäpöytäkirjuri, sihteeri Krankenhaus, kaiskera ja hoikkasäärinen mies, näytti jo edeltäkäsin syövän keittiöstä tulevasta paistinhajusta itsensä kylläiseksi.
Isäntä itse, pieni, lihava, vikkelä patruuna, punaposkinen vielä viisikuudettavuotiaanakin, pysytteli, samoin kuin kruununvoutikin, naisten seurassa vierashuoneessa, jossa kohta voi huomata seuran pièce de résistance'n, päähenkilön laamanni Åkerströmin rouvan, yksinään sohvalla istumassa samalla kuin emäntä, hiljainen ihminen, entinen emännöitsijä, hyvin huonossa puvussa ja runsaasti koreiden nauhojen koristamana istui hiukan neuvottomana ja kursaili kauempana oven luona, jossa hänestä ei kukaan pitänyt lukua. Sillä vaikka kunniapaikka kieltämättä kuului rouva Åkerströmille arvon puolesta, oli siellä kokonaista kolme muuta naista, jotka olivat melkoista ylhäisemmät häntä syntyperän ja suvun puolesta, nimittäin von Holbach-neidit, Jacquette, Julie ja Marguerite Melanie; he olivat aivan toista kuin Åkerströmin mamselit Loa ja Liina tai Perpetua Arvelin. Vahinko vain, ettei von Holbach-suku ollut aina pitänyt rotua pyhänä, sillä neljäs tytär oli naimisissa karvarin, viides rusthollarin kanssa ja naimattomistakin sanottiin Marguerite Melanien jo aikovan vaihtaa tyhjän neiti von Holbach-arvon tukevammalta kuuluvaan rouva Rågberg-nimeen.
Koko seura oli ollut kirkossa, lukuunottamatta emäntää, jolle pidot olivat antaneet puuhaa, ja jahtimestaria, joka ei koskaan "seurustellut" siinä talossa. Kun kaikki odottelivat päivällistä ja päivällinen odotteli pappeja, johtui puhe nuoreen pappiin ja kirkossa tapahtuneeseen meteliin. Laamannin rouva vakuutti toimitusvouti Mangelille, joka kummastuksesta lakkasi pärisyttämästä ikkunaruutua, miten hän erinomaisen neuvokkaasti oli pelastanut koko seurakunnan hengenvaarasta siten, että oli sanonut eräälle pahimmalle huutajalle: tiedättekö, kuka minä olen? Sen luultiin vaikuttaneen sangen tyynnyttävästi. Kuitenkin tahtoi laamannin rouva mielellään saada tietää, mikä uusi pappi oikeastaan oli ja saattoiko hänestä toivoa sivistynyttä miestä seuraelämään.
— Onko hän naimaton? kysyi neiti Julie von Holbach, kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha.
— Osaako se p—u lautapeliä? kysyi hänen isänsä.
— Sopiihan esittää, mutta epäilen, minä epäilen, vastasi isäntä kääntyen mitä valtioviisain hymy huulillaan kummankin viimeksi kysyneen puoleen. — Sanotaan, että hän olisi — voit panna pellin kiinni, Antti — jonkinlainen herännäispappi, joka — mitä minun pitikään sanoa? — mutta Riitta, sinähän olet unohtanut tuoda sinapin! — ei voi istuutua ruoalle lukematta rukousta — huuti, Polle! — ensin tavallisesti ja sitten takaperin.
— On ihan kauheata, miten ylellisyys ja herännäisyys kasvavat, virkkoi laamanninrouva, jonka sekavassa päässä ajatukset heittivät yhtä uljaasti kuperkeikkaa kuin Arvelinin välilauseissa. — Ei nyt enää ole mitään varmuutta. Mitä luulee herrasväki tapahtuneen viime viikolla Loppikoskella? Siellä varastettiin lampaanruumis ja silkkikaapu aivan keskellä valoisaa päivää!
— Lampaanruumis ja silkkikaapuko? toisti ivallinen Jacquette von Holbach, neljänneljättä vanha. — Mutta siinähän on ihan selvät tuntomerkit! Eihän vain jompikumpi Åkerströmin neideistä ole joutunut ryövärien käsiin?
— Hän saarnasi niin kauniisti Jumalan valtakunnasta, uskalsi Loa Åkerström kainosti muistuttaa, ymmärtämättä tai ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt herjaavaa syrjäiskua, jonka sukuperä kohdisti virka-arvoon.
— Pyydän anteeksi — puuttui kruununvouti Rågberg puheeseen hyvin arvokkaasti — minä sanoisin mieluummin hänen saarnaansa kylänluvuiksi. Hänen esitystapansa oli liian talonpoikaismaisen yksinkertaista, vailla kaikkia semmoisia kaunopuheliaisuuden kaunistavia kukkia, joita nykyään on oikeus odottaa sivistyneeltä puhujalta. Myönnän kyllä, että hän puhui siivosti, mutta muuten hän puhui melkein niinkuin jokapäiväisessä elämässä puhutaan, ilman rytmiä, kaunopuheista poljentoa, tunnetta. Minusta hän oli hyvin mauton.
— Hän ei laulanut eikä parkunut saarnastuolissa, kuiskasi Loa sisarelleen Liinalle.
— Hän luki kuulutukset kyllin selvästi, huomautti laamanni ratkaisevasti.
Hänen mielestään se ansio oli tärkein papilla.
— Minä — virkahti laamannin rouva — höristin koko ajan korviani saadakseni kuulla jonkin kauniin siveyssäännön hyvistä avuista ja muista semmoisista, mitkä ovat palvelijain velvollisuudet isäntiänsä ja emäntiänsä kohtaan, maailman turhuudesta, ja miten me kaikki tulemme autuaiksi, ynnä muuta semmoista, mikä kaikki ylentää mieltä, kun sitä kirkossa kuulee. Sen sijaan hän puhui miten tulee uskoa, eikä sillä lailla kuitenkaan voida uskoa, ja miten tulee kieltää itsensä, eikä kukaan voi kumminkaan kieltää itseään, ja lasketteli semmoista loppumattomiin, eikä siinä ollut mitään tolkkua koko saarnassa.
— Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, arveli kruununvouti. Stjernkorsilla lienee vaillinaisen puoleiset koulutiedot; hän ei osannut edes jakaa saarnaansa logiikan ja matematiikan mukaan eri osiin, ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin pois päin. Mies vain paukutteli; ei siitä saanut selkoa, mikä oli alkua, mikä loppua. Minun täytyy puolestani sanoa, että säännöllinen, kunnollinen jaoitus on saarnassa ansio; vai miten, suloinen Marguerite; mitä mieltä sinä olet?
— Niin, se on totta, vastasi Marguerite Melanie nöyrällä äänellä.
— Niin, se on totta, matki Jacquette, saarna on aina kirjainarvoitus, jonka pappi antaa kuulijoilleen arvattavaksi. Jollen käsitä sanan ensi osaa, niin ehkäpä käsitän toisen tai kolmannen osan, ja ellen käsitä mitään, niin saan vielä kaupantekijäisiksi kuulla sanan kokonaankin. Ja hyvin jaetussa saarnassa on koko sana tavallisesti se, että kaikki onni tulee papilta.
— Ei, sanoi rouva Åkerström, toisin on suloisen, herttaisen, kelpo pastori Idegranimme laita; hän aloittaa aina saarnansa kauniisti sanoilla: "arvoisat kristityt!"
— Niin, mitäpä muuta tarvitaankaan? ivasi Jacquette. Siinähän on ihan ensi sanoissa päästökirja kaikista synneistämme, sekä niistä, mitä olemme tehneet ja parhaillaan teemme, että niistäkin, mitä vastedes kenties aiomme tehdä. Kuinka me voisimme muuten olla arvoisia kristittyjä?
— Pyydän teitä, neitiseni, olemaan armollinen ja muistamaan, että pastori Idegran käyttää toistakin kaunista ja soveliasta puhuttelua: "kalliit kristityt" — vastasi rouva Åkerström, syystä kyllä, närkästyneenä. — Sen sijaan suvaitsi maisteri Stjernkors nimittää meitä kaikkia ihan erotuksetta "veljikseen ja sisarikseen". Minä puolestani en muista olevani mitään sukua maisteri Stjernkorsille; vielä vähemmin saatan muistaa, että olisimme sisaruksia. Mutta jos on mitään oikeutta olemassa, on meidän kelpo Idegranimme pääsevä kirkkoherraksi. Saattaakohan hän päästä jo ensi keväänä?
— Ensiksi täytyy virkavuoden kulua loppuun, ja sitten armovuoden, jos mitään armovuotta tulee, vastasi kruununvouti. Nyt jo julistetaan kuitenkin virka haettavaksi, ja sitten saamme nähdä, kutka pääsevät vaaliin.
— Minä puhun siitä Åkerströmille, hänen ei tarvitse muuta kuin sanoa vain sana piispan korvaan, virkkoi laamanninrouva katsahtaen mieheensä joka kierteli salissa viinapöydän tienoilla kuin kotka teiripaistin ympärillä. — "Rakkaat veljeni ja sisareni!" Tosiaankin, hävyttömämpää en ole vielä koskaan kuullut.
— Vieköön p—u kaikki veljet ja sisaret, tiuski jahtimestari salin ovella. — Pitääkö meidän sentähden kuolla nälkään, että papit ovat jäätyneet kiinni…
Hän ei ehtinyt mainita tuttua paikkaa, jonne hän tavallisesti toivotti kaikki papit, kun hänet keskeytti patruuna Arvelin, joka helpotuksesta huoahtaen huudahti:
— Tuossa tulevat pastorimme; nyt pääsemme alkamaan! Astukaa sisään, hyvät herrat! No, kiitos ja kunnia, herra maisteri — aja ulos Polle, Antti! — kauniista saarnasta!
13. UNISSAKÄVIJÄ NÄYTTÄYTYY TAAS.
Myöhään illalla samana sunnuntaina istui viransijainen, maisteri Stjernkors, yksinään huoneessaan ja keskusteli Jumalansa kanssa siitä, miten hänen olisi meneteltävä ajan ahdingossa. Hän, tai oikeammin voimallinen henki, joka kätkeytyi sanaan, oli hetkeksi saanut kukistaneeksi vihamieliset uhkaavat intohimot, jotka vaistomaisesti aavistivat, että hän oli heidän vihollisensa, ja nousivat kapinaan häntä vastaan. Mutta eivät ne silti olleet vielä voitetut, ei tuhotut; hän ymmärsi, että ne käyttäisivät ensimmäistä tilaisuutta noustakseen taas kapinaan kiusallista parannuksensaarnaajaa vastaan, joka uskalsi täällä julistaa uusia oppejaan mitä parannukseen ja uskoon tulee.
Aulangon herrasväki miellytti Erland Stjernkorsia vielä vähemmän kuin raa'at talonpojat. Päivällisillä, joilla hän äsken oli ollut, hän oli ollut huomaavinaan ikäänkuin jälkinäytelmän iloisesta, hekumallisesta nautintoelämästä, jota kerrottiin rovasti Ödmarkin aikoina vietetyn ja jossa ei mitään niin ihailtu kuin etevintä ruoantuntijaa, kokeneinta punssin sekoittajaa, urhoollisinta juomaveikkoa, sukkelinta sanasutkailijaa ja parasta lauluseppää. Erland Stjernkors tiesi varsin hyvin, että noissa muinaisajan juomaveikkovanhuksissa oli siellä täällä rehellinen ja hyvä sydän vaahdon ja kuoren taa peittyneenä; mutta hän oli itse toisten aikain ja toisten tapojen miehiä, ajan, jolloin ei pidetty isännän suurimpana kunniana saada juotetuksi vieraansa pöydän alle eikä vieraan korkeimpana kiitoksena joutua sinne. Koko tuo iloinen mellastaminen kiusoitti häntä, ja Kallisten seurassa hän tapasi, paitsi useita sävyisiä ja vaarattomia ihmisiä, ainoastaan yhden, nuoren Loa Åkerströmin, joka näytti ymmärtävän häntä ja katselevan elämää yhtä vakavalta kannalta kuin hänkin. Siis oli kuitenkin jotakin, joka ilahdutti häntä. Toisinaan tarvitaan vain yksi ainoa pisara makeutta tämän maailman katkeruuden sekaan, kun jo valtameren suolaiset aallot kuohuvat hunajana sydämen kalliorantoja vastaan.
Ennenkuin nuori pappi vielä ehti sopia Jumalansa ja itsensä kanssa siitä, oliko hänen ruvettava Aulangon seurakunnassa salamoivaksi Lutheriksi vaiko rauhan mieheksi Melanchtoniksi, aukeni hiljaa David kuninkaan harpun vieressä oleva tapettiovi, ja unissakulkija astui sisään.
Sillä kertaa oli Stjernkors tyynempi, ja hänellä oli enemmän aikaa katsella onnetonta lasta. Tyttö oli paljain päin ja paljain jaloin, kuten ennenkin; mutta hänellä oli tällä kertaa yllä ruskea, lyhyt päällystakki, joka suojeli häntä jonkun verran kovalta talvipakkaselta. Hänen ihonsa oli niin kalpea, että se vivahti siniseltä, hänen jäsenensä niin laihat, niin heikot, että hän pikemmin näytti liihoittelevalta haamulta kuin ihmisolennolta, joka on nuoruutensa parhaimmassa keväässä, juuri kukaksi puhkeamaisillaan. Hänen ikäänsä olikin sentähden mahdoton arvata; hän saattoi yhtä hyvin olla kymmenen kuin kahdeksantoista vuoden vanha. Tukka oli vaalea, hiukan kellertävä; kasvot olivat erittäin hienot ja hyvin sopusuhtaiset, mutta avonaiset, loistavat, liikkumattomat silmät loivat koko olentoon jotakin unentapaista, kammottavaa.
Tyttö astui hänen luokseen, kuten ennenkin ja pani kätensä hänen olkapäällensä, eikä pieninkään katseen värähdys osoittanut, että hän näki mitään.
— Johan minä sanoin sinulle, että sinun pitää tulla, virkahti hän hiukan kärsimättömästi. — He aikoivat lähettää meidät viime yönä Martoisten metsän torppaan… Mutta torpparin hevoselta katkesi jalka…
Sitten hän vaikeni ja näytti kuuntelevan kaukaista ääntä.
— Minä kuulen hänen tulevan maantiellä, jatkoi hän hetkisen perästä. — Hänellä on toinen hevonen; kulkusissa on heiniä… Hän on puolen penikulman päässä… Tänä yönä kahden tienoissa hän on täällä … kello kolme he aikovat… Tule!
Ja hän viittasi kädellään mennessään. Stjernkors ei koettanutkaan pidättää häntä eikä puhua hänelle. Hän huomasi Joosuan seisovan avoimessa tapettiovessa ja väistyvän huolellisesti syrjään haamun rientäessä ulos.
— Vankihuone on auki, jos maisteri tahtoo tulla, sanoi mustalainen päätään nyökäyttäen.
—- Mitä tietä sinä tulit tänne?
— Toisesta kerroksesta. Minä odotin pohjoispäädyn tikapuilla, kunnes
Allfrida tuli ulos ikkunasta, ja kiipesin sitten lasten kamariin.
Sieltä avasin kaikki ovet sisäpuolelta; tie on auki.
— Mutta jos kerran sisäovi on auki, miksi annoit tytön mennä vaarallista tietään lastenkamariin?
— Miksikö? Sentähden, että se on kummallinen olento, jonka ruumis nukkuu ja sielu valvoo. Me mustalaiset emme usko enkelejä olevan, mutta me uskomme, että on valkoisia ja mustia henkiä, ja niiden edellä, jotka kulkevat unissaan, käy aina valkoinen henki. Mutta sen, joka koskee unissakulkijaan, täytyy pistää kätensä aivan sen valkoisen ilmanhengen puhki, ja siitä tulee kova kivistys, jollei pahempaakin. Kaikki olkoon niinkuin sen on oltava, sitä ei saa koettaakaan toiseksi muuttaa. Nyt minä näytän tietä. Ei tässä tarvita tulta, se voisi vain näkyä ulos; minulla on salalyhty. Koko juttu on siinä, ettei kukaan huomaa muurahaisen tietä hiekasta. Onneksi Loviisa nukkuu aina alakerroksessa. Se syöjätär pelkää pimeätä!
— Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin emme me ole mitään varkaita, vastasi Stjernkors.
— Kukapa tietää niin tarkoin, minä he meitä pitävät? Ja kuka takaa, maisteri, etteivät ne ole varkaita heidän silmissään, jotka varastavat heiltä heidän vankinsa?
— Mene; minä tulen jäljessä. Minä tahdon omin silmin nähdä, ettei vain kaikki, mitä sinä olet kertonut noista lapsista, ole mieletöntä satua.
Mitään vastaamatta alkoi mustalainen hiljaa vihellellen kiivetä edeltäpäin pitkin kapeita portaita, ja isäntä seurasi perästä. Kohta he olivat jo yläkerran pienessä eteisessä, jonka ikkunasta unissakulkijatyttö oli kiivennyt sisään; ovi oli auki viereiseen saliin.
14. MURHALUOLA.
Molemmat kulkijat jatkoivat kuin äänettömät haamut yöllistä löytöretkeään avaran pappilan toisessa kerroksessa. Stjernkors oli vetänyt saappaat jalastaan, ja hiljaa kuin kissa hiipi mustalainen tuohivirsuissaan.
He tulivat suureen, aution näköiseen, pimeään vierassaliin, joka oli nähnyt monen monta yöllistä juominkia ja jossa rovasti Ödmarkin päivät olivat päättyneet. Vastoin tahtoansa katsahti Stjernkors pimeässä arasti jäätyneihin ikkunoihin. Niissähän oli Joonas sanonut nähneensä niin monet kalpeat kasvot katselemassa talvisena yönä ruuduista sisään.
Kulkijat kiirehtivät askeleitaan. Salista he tulivat yhtä kylmään ja asumattomaan vierashuoneeseen ja siitä taas suureen, yhtä autioon kamariin. Siellä oli todellinen kirjasto, kuusi kaunista, pähkinäpuista kaappia täynnä komeasti nidotuita kirjoja. Stjernkors malttoi vain nopeasti salalyhdyn valossa katsahtaa lähimmälle hyllylle. Se oli päästä päähän täynnä Voltairen teoksia. Luultavasti oli muilla hyllyillä jumaluusopillisiakin kirjoja tuon suuren maailmanivailijan seurana…
Kirjaston permannolla oli käytävämatto, ja sen toisen pään kohdalla uusi tapettiovi, josta päästiin puolikylmään huoneeseen; se oli miltei täpötäynnä vanhoja huonekaluja, puuastioita, kukkaruukkuja, tiiliä ja kaikenlaisia muita tavaroita, mitä tavallisesti mätetään läjään sellaiseen romuhuoneeseen, joka saa olla käyttämättömänä minkälaisessa kunnossa tahansa. Mutta siinäkin sokkelossa, josta näytti olevan aivan mahdotonta päästä läpi, pujottelihe mustalainen eteenpäin tuskin huomattavaa käytävää pitkin ja avasi varovasti oven, jota peitti leveä, seinää vasten nojallaan oleva kirjoituspöytä. Stjernkors ymmärsi, että he olivat päässeet matkansa perille.
Hän otti salalyhdyn ja astui sisään. Ummehtunut, epäterveellinen, myrkyllinen ilma virtaili sieltä vastaan, ja sen mukana vähän raittiimpi, viileämpi tuulahdus, joka näytti tulevan hiukan raollaan olevasta ikkunasta. Paperittomat seinät, joihin oli rakojen peitteeksi liimailtu vanhoja sanomalehtiä, olivat muuttuneet väriltään harmaan ruskeiksi, sammalen karvaisiksi. Paksut, ruskeat villaverhot peittivät ainoan ikkunan. Aikoinaan valkeaksi kalkittu uuni oli mustunut savusta. Huoneessa oli kaksi ruskeaksi maalattua sänkyä; toinen niistä oli paksujen ruudukasten, pumpulivaatteesta tehtyjen uutimien peitossa; lisäksi suuri ruskea vaatekaappi, ruskea pöytä ja samanvärisiä penkkejä ynnä yksi ainoa ruskeaksi maalattu, kömpelötekoinen tuoli — siinä synkän lastenkamarin koko yksitoikkoinen, sietämättömän jäykkä kalusto. Jo toisella silmäyksellä keksi Erland Stjernkorsin terävä katse, että katto ja seinät olivat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, että hometta näkyi nurkissa ja seinän raoissa, ettei mikään renkitupa ollut kauemmin ollut näkemättä luutaa ja pesuriepua kuin tuon lastenkamarin lattia ja että uunin komerossa oli ruskeassa kiviastiassa jotakin vanhaa ruokaa, josta leviävä haju ei suinkaan ollut miellyttävä; sitä paitsi oli märkiä liinavaatteita kuivumassa nuoralla uunin edessä. Ennen ikkunan avaamista oli ilma varmaankin ollut hirveätä, ja Stjernkors ymmärsi varsin hyvin, miksi hoitaja mieluummin vietti yönsä alakerrassa.
Tuskin hän oli ehtinyt nopean tarkastuksensa loppuun, kun Joosua tarttui hänen käsivarteensa ja peitti lyhdyn, samalla viitaten ikkunaan päin. Keveitä askeleita kuului tikapuilta. Kohta verhot liikkuivat ja unissakulkija, jolla oli ollut paljon pitempi matka kuljettavana talon ympäri kuin toisilla sisäteitse, hypähti notkeasti kuin nuorallatanssija ikkunasta sisään. Sitten hän sulki hyvin huolellisesti ikkunan, heitti päällystakin yltään, laskeutui polvilleen tyhjän vuoteen ääreen, luultavasti kuvitellen rukoilevansa, ja kätkeytyi sitten suuren, ruskealla villavaatteella päällystetyn peitteen alle. Ei pienintäkään epävarmuutta ollut liikkeissä osoittamassa, että hän nukkui, eikä hän myöskään ollenkaan näkynyt aavistavan vieraitten läsnäoloa.
Stjernkors astui vuoteen luo. Siinä nukkui kaksi lasta; kumpaisetkin olivat yhtä sinisen kalpeat, yhtä kuihtuneet, kaksi kaunista, varjomaista porsliinikuvaa.
— Pienemmän tytön nimi on Beata, kuiskasi mustalainen. Hänen kerrotaan tulleen hulluksi. Mutta hulluksi sanotaan häntä vain siitä syystä, että henki puhuu hänen kielellään. Allfrida pitää Beataa kaikkia muita viisaampana ja kysyy häneltä aina neuvoa.
— Ja kuka nukkuu tuossa? kysyi Erland mennen lähemmä uutimilla varustettua vuodetta.
— Katsokaa itse! vastasi Joosua ja käänsi kasvonsa poispäin.
Stjernkors veti uutimet syrjään ja valaisi lyhdyllään vuodetta. Pieni, melkein pallon muotoinen, kutistunut ja kurja olento, jota tuskin enää saattoi tuntea ihmiseksi, katsoa tuijotti häneen puoliunisin, peljästyksestä mielettömin katsein.
— Älä pelkää; minä olen ystäväsi ja tarkoitan parastasi! kuiskasi Erland lempeästi raajarikkoraukalle, joka vastasi hänelle ainoastaan siten, että ryömi niin syvään kuin taisi suuren peitteen alle.
— Hän on nimeltään Isidor ja on kolmentoista-vuotias, selitti Joosua. Muistan mainiosti, minkälainen hän oli ennen! Jospa te, maisteri, olisitte nähnyt hänet kolmi- tai nelivuotiaana! Hän oli silloin ikäiseksensä suuri ja vahva; vaikka hän olikin niin nuori, jaksoi hän vetää minua kappaleen matkaa käsikärryillä, ja kaunisruumiinen hän oli kuin taivaan enkeli; niinhän ne olivat kaikki. Mutta sitten kuoli äiti, ja silloin tuli tänne se, jota en viitsi mainita nimeltään, ja niin suljettiin kuusi Jumalan vapaata olentoa lintuparkain lailla tähän kauheaan pesään. Niin on nyt käynyt kuin tarkoitus oli, paitsi että kolme heistä vielä elää. Mutta kun poika oli kuusi vuotta vanha, sanoivat muutamat, että hän oli loihdittu vaihdokas; toiset luulivat, että hänessä oli riisi. Ja kun hän oli kymmenen vuoden vanha, oli hän kuin nauris, johon on pistetty neljä hoikkaa puikkoa. Sen jälkeen ei ole juuri sen pahempaa tapahtunut, kuin että hänen jalkansa ovat kokonaan kuivettuneet, ja että hän on menettänyt kuulonsa ja puhelahjansa. Nähdä hän saattaa vielä toistaiseksi ja liikuttaa käsiään kuin sammakko. Hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa on katsella Allfridaa. Sisaret hoitavat häntä, ja ilman Allfridaa hän olisi jo aikoja sitten saanut valkoisen ristin haudalleen, kuten kaikki muutkin. Enpä tiedä, onko hänellä mitään syytä kiittää sisartansa siitä.
— Mutta tämähän on murhaluola eikä mikään lastenkamari! huudahti nuori pappi närkästyksestä ja säälistä aivan suunniltaan.
— Enpä tiedä, miksi sitä oppineet sanoisivat, vastasi mustalainen. Lapsilla on ruokaa ja vaatteita, lämmintä ympärillään ja pehmeät vuoteet makuusijoinaan; moni saattaisi ajatella, että heillä on elämä täällä kuin ruhtinailla. Minä puolestani heittäisin yhtä mielelläni lapsukaiseni sammakkokuoppaan. Minä en paljon ymmärrä semmoisia asioita, mutta sen muistan niiltä ajoilta, jolloin itse olin pikkuinen poikaressu, että lapset tahtovat mielellään vähäisen telmiä ja hyppiä ja pitävät paljon leikkikaluista ja kuvista, ja kun he kyllästyvät johonkin, tahtovat he mielellään saada jotain toista. Mutta täältä ei saanut koskaan kuulua pienintäkään teuhaamista, sillä mamseli Pahennus asuu alakerroksessa aivan tällä kohtaa. Täällä ei kukaan saanut juosta, ei kukaan leikkiä, ja sentähden lyötiin penkit kiinni lattiaan ja pöytä tehtiin vaikeasti liikutettavaksi; tuo ainoa tuoli on äskettäin tuotu tänne Loviisaa varten. Oletteko, maisteri, koskaan nähnyt sietämättömämpää ja synkempää ihmislasten asuntoa? Minä toin kerran lapsille ruutusotamiehen; kas, se oli sitten harvinaista! Mutta se oli aivan liian kaunis kuva heille, heidän kun ei pitänyt saada mitään nähdä; Loviisa viskasi sotamiehen uuniin. Ja miten he kaikki kolme siitä itkeä tillittivät! He leikkivät kerran hevosleikkiä ja ratsastivat haloilla: siitä päivin ei enää halkoja tuotu huoneeseen ennenkuin tuli tehtiin uuniin.
— Mutta minä en huomaa mitään järjellistä syytä semmoiseen tunnottomaan menettelyyn. Kuinka on mahdollista, ettei lapsilla ole holhoojaa, joka pitäisi heistä huolta.
— Kysykää pastorilta; minä en tiedä mitään; rovastivainaja kuoli niin äskettäin. Ihmiset luulevat nyt, että lapsissa on spitaalitauti, eikä kukaan tahdo mielellään puhua sanaakaan heistä, sillä se sana voisi muka saastuttaa kielen.
— No niin, Joosua, nyt minä otan haltuuni nämä onnettomat lapset.
Tästä hetkestä lähtien en jätä enää heitä ennenkuin saan heidät
muutetuksi täältä terveellisempään huoneeseen ja parempaan hoitoon.
Sinä saat mennä, jos tahdot; minä jään tänne huomisaamuun asti.
— Ja minäkö jättäisin teidät yksiksenne! Eipäs, me kaksi juuri kuulumme yhteen, sanoi veitsi varrelle. Nyt aiotaan lapset viedä Martoisten torppaan, joka on penikulman päässä metsässä; siellä ei kissa eikä koirakaan heistä saa enää vihiä. Eikä Martoisten torppariinkaan ole luottamista; hän on kahdesti saanut raippoja. Niin, toisin sanoen: kyllähän silti tavallaan voi olla ihminen, mutta … kuulittehan Allfridan sanovan, että hän on täällä vähän ajan kuluttua; niin, Allfrida kyllä tietää paljon, mitä muut eivät tiedä; unissaan hän kuulee asiat äitivainajaltaan.
— Allfrida sanoi todellakin jotain Martoisten torpasta.
— Olkaa varma siitä, että mitä Allfrida puhuu unissaan, on viisaampaa kuin se, mitä laamanni puhuu silmät ja korvat auki käräjillä. Kyllä se pitää paikkansa; heillä on tänä yönä jokin paha kuje mielessä. Kuulkaa! Eikö ollut kuin hevonen olisi hirnahtanut tuolla maantiellä?
15. HYÖKKÄYS JA TAPPIO.
Joosua hiipi ulos ja palasi kymmenen minuutin perästä.
— Apumies tuli äsken, kuiskasi hän. Kuomureki, jonka on määrä viedä lapset pois, ajoi juuri takapihaan. Mies on pukeutunut laukkuryssäksi, mutta minä tunsin hänet käynnistä Martoisten torppariksi; häntä on kerran susi purrut, ja sentähden hän laahaa vasenta jalkaansa. Heti kun hän on saanut ryypyn, voimme odottaa heidän tulevan tänne. Tulkoot vain; minulla on tässä vähän lämpimäisiä heidän varalleen, ja elleivät he nyt saa kuumaa kylpyä, en enää koskaan tahdo varastaa nauristakaan.
Niin sanoen mustalainen ojensi tukevaa ryhmysauvaansa ja näytti irvistäen, että hänellä hätätilan varalle oli hyvä veitsikin.
— Joosua — sanoi pappi vähän mietittyään — toivoakseni riittää jo minun täälläolonikin estämään kaikki pahat hankkeet. Mutta varmuuden vuoksi teemme itsellemme oven ulkopuolelle varustuksen; siinä voimme hätätilassa puolustautua pariakymmentä miestä vastaan, ja lapsiparat saavat nukkua rauhassa.
— Suokaa anteeksi — vastasi rohkeapuheinen mustalainen heidän mennessään valitulle taistelupaikalle — lähinnä hyvää virsikirjaa ei ole mitään parempaa asetta kuin kohtalainen ryhmysauva, ja kun pappi komentaa ja mustalainen paukuttelee, ei paholainen sitä löylyä kestä. Tätä ulkopuolista huonetta sanottiin seraljiksi, en tiedä, mistä syystä, viime vuosina pidettiin tässä talvisin kanoja. Tässähän meillä näkyy olevan yltäkyllin tarpeita bastonadiksi.[11]
— Barrikadiksi,[12] tarkoitat?
— Tässä on meillä barrikadiin sellaisia aineksia, että linnanrakentaja olisi niistä kiitollinen. Ensin kuusi penkkiä ja kolme pöytää, jalat sojossa. Sitten neljä korvoa, viisi leipätynnyriä ja kaksi suolanelikkoa. Niiden päälle panemme kuusikymmentä tiiltä ampumavaroiksi. Varuksen aukot tukimme niinimatoilla ja nukkamatrasseilla. Pitkä pöytä kelpaa masekatiksi.
— Miksikä?
— Semmoiseksi komeroksi, jota sotamiehet käyttävät Haminassa ja
Viaporissa, kun pistäytyvät kuulia piiloon.
— Ahaa! Kasematti.
— No, masekatti tai kasematti, samantekevää. Mutta nyt joku kulkee salissa. Erään asian vielä sanon teille, maisteri. Minä seison teidän rinnallanne kuin vuori, tulkoonpa vaikka seitsemän tuhatta torpparia ja viisitoistasataa vihaista mamselia, mutta jos salissa kävelijä on rovastivainaja ja jos hän tulee tänne, silloin minä lähden käpälämäkeen, vaikken ole mikään huono mies.
— Hänet minä kyllä otan omalle osalleni, Joosua, vaikka tuskin luulen, että kummituksen, joka kulkee seinien läpi, tarvitsisi väännellä lukkoja. Pysy siis hiljaa ja piilossa siksi kunnes tarvitsen sinua. Minä laskeudun myös kyyryyn kuullakseni, mitä he sanovat, kun huomaavat tien tuketuksi.
Lyhty pantiin piiloon, ja molemmat kävivät kyyrysilleen odottamaan vihollisen tuloa, ja askelet alkoivat kuulua yhä lähempää. Kohta avattiinkin ovi varovasti ulkoapäin ja kolme henkeä astui sisään. Ensimmäisenä kulki Loviisa, tinapeltinen lyhty kädessään; hänen jäljessään tuli mamseli Apollonia Durin ja viimeisenä roteva, laukkuryssäksi pukeutunut vanhanpuoleinen mies.
Pari askelta astuttuaan huomasi Loviisa jo, ettei kaikki ollut aivan kuin olla piti. Hän kääntyi ja ilmoitti, että tie oli tukossa.
— Se ei ole mahdollista! virkkoi mamseli Apollonia hiljaa.
— Uskokaa pois, joku on ollut täällä, ärisi palvelija äkeissään. Salin ovi oli auki, ja minä tiedän, että suljin sen illalla mennessäni alas.
— Oletko varma siitä, että maisteri nukkuu?
— Mitäpä hän muutakaan tekisi? Hänen huoneensa oli pimeä.
— Eikö mies saata olla silti valveilla, vaikkei hänen huoneessaan ole tulta? Ja semmoisiin elukkoihin kuin sinuun pitää minun luottaa! Enkö ole sanonut sinulle, että hän on vaarallinen? lisäsi hän hiljemmin, hampaitaan kiristäen. — Kaikki on hiuskarvan varassa. Nyt taikka ei koskaan. Eteenpäin; meillä ei ole aikaa viivytellä.
Loviisa alkoi vihoissaan viskellä kapineita tieltään. Yhtäkkiä hän pysähtyi. Hän oli huomannut, että penkit, tynnyrit ja tiilet oli aseteltu hyvinkin tarkoituksenmukaisesti. Taikausko valtasi hänet kokonaan.
— Rovastivainaja on siistinyt seraljin! kuiskasi hän.
Neiti Apollonia aikoi vastata, mutta silloin nousi muodoton, pörröinen olento jättiläisen korkuisena penkkien ja tynnyrien takaa, kuului kumea karjunta, ja tiili, jonka näkymätön käsi lennätti, sattui lyhtyyn sammuttaen sen paikalla. Kauhusta huutaen syöksyivät molemmat naiset ja mies jäljessä ulos vaarallisesta huoneesta. Kovien kolausten ääni todisti, ettei hätäinen pako onnistunut tuntuvitta tappioitta.
— Rovastivainaja on kuitenkin hyvä, nauroi Joosua viskaten päältään pari pitkää niinimattoa, jotka hän oli ryhmysauvallaan nostanut päänsä päälle ylös ilmaan. — Kun he nyt tulevat alas — ja minä toivon, että se tapahtuisi pää edellä — niin he vannovat kaikki kolme nähneensä rovastivainajan papinkauhtanassa ja kaulus kaulassa ja että hän oli puhaltanut heiltä kynttilän sammuksiin. Niin, antakaa anteeksi, se oli vastoin käskyä, mutta kun kuulin sen pahuksen noidan puhuvan tontuista, pälkähti päähäni ruveta menninkäiseksi…
— Luuletko heidän palaavan ja tuovan isomman väkijoukon mukanaan?
— Pimeässäkö? Sitäpä saisi odottaa! Tietäähän kylässä jok'ikinen lapsikin, että rovastivainaja kummittelee yläkerroksessa, ja nyt kun he hänet vielä näkivät … mutta paras on olla siitä puhumatta. Minä luulin kuulleeni jonkun yskäisevän vierashuoneessa.
— Jää sinä tänne, minä menen etsimään mamseli Durinia.
— Kiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Voisihan silti sattua, ettei rovastivainaja katselisi minua kovinkaan suopein silmin, nyt kun olen ollut ikäänkuin hänen apulaisenaan … mutta saatanhan istuutua johonkin nurkkaan tuonne lasten luo.
— Hekö sitten sinua suojelisivat?
— Miksikä ei? arveli mustalainen luottavaisesti. Semmoisen roiston kuin minun on turvauduttava siihen, mikä on häntä parempaa. Pahuutta ja pahoja ajatuksia ei synny nukkuvain lasten luona.
— On hieman tottakin siinä, mitä sanot, Joosua, ja jos lapset suojelevat meitä, niin suojelemme me luullakseni paremmin heitä, jos vietämme yhdessä yömme heidän huoneessaan. Vallituksemme suojelee meitä kaikilta äkkihyökkäyksiltä.
He palasivat lastenkamariin. Kaikki oli hiljaista. Stjernkors istuutui vanhaan tuoliin ja nukahti siinä rauhattomaan uneen, pää kovaa selkänojaa vasten. Mustalainen nukkui nurkassa. Pitkä joulukuun yö kului muitta seikkailuitta, mutta ei suinkaan rauhallisesti.
Kymmenen tai viisitoista kertaa kuului raajarikko yön kuluessa nakuttavan sängyn laitaan, ja joka kerran nousi vanhempi tyttö, unissakulkija, nureksimatta antamaan hänelle juomista. Melkein yhtä monesti hypähti mielipuoli nuorempi tyttö keskellä uniaan pystyyn vuoteessaan ja lauloi käsiään heilutellen; ja joka kerran sai Allfrida hänet taas rauhoittumaan levolle. Kahdelle avuttomimmalle olennolle, mitä maailmassa oli, oli Kaitselmus suonut avuksi kolmannen, joka oli yhtä avuton kuin hekin, mutta jolla kuitenkin näytti olevan enkelin rakkaus ja enkelin kärsivällisyys heitä lohdutellessaan.
Myöhäisen talvipäivän ensi säde valaisi ikkunan varjostinta, kun Erland Stjernkors heräsi viimeisestä levottomasta uinahduksestaan ja näki puolihämärässä mustalaisen seisovan vieressään.
— Ovatko he täällä meitä hätyyttämässä?
— Eivät ole, vastasi Joosua. Minä kävin vähän kuulustamassa alhaalla. Saamme huoletta raivata pois bastonadin. Mamseli Apollonia on mennyt matkoihinsa, tiedän kyllä kenen kanssa. Loviisa itkeä ruikuttaa, piiat ulvovat, rengit ovat kuin puusta pudonneet. Kaikki vakuuttavat, että neidin on ryövännyt laukkuryssä. Kuusi hevosta on valmiina tallissa ja neljä miestä tuvassa, eikä kukaan liikahda paikaltaan ajaakseen ryöväriä ja hänen saalistaan takaa. Se, jos mikään on kaunista alamaisten rakkautta sitä kohtaan, joka on kahdeksan vuotta hallinnut Aulangon pappilaa.
— Kiitetty olkoon Jumala — sanoi Stjernkors — että pahuuden vallat ovat itsestään poistuneet tästä talosta. Ja nyt pois tuo synkkä verho, sillä täst'edes on taivaan aurinko paistava kuin taivaan armo näille orporaukoille. Ilmaa on virtaileva näihin ruttoisiin höyryihin, vapaus on hajoittava vankilan muurit, rakkaus on sovittava, mitä sydämetön kovuus on niin kauan rikkonut. Niin — huudahti hän ja painoi suudelman heränneen, hämmästyneen Allfridan otsalle — tästä lähtien olen isänä näille surun lapsille.
16. KORTTIPÖYDÄN ÄÄRESSÄ.
Toisena joulupäivänä olivat Aulangon nuoret herrat ynnä muutamat naapuripitäjän ylioppilaat ja varatuomarit järjestäneet rekiretken von Holbachin taloon Särkylään; talon isäntä oli hyväntahtoisesti antanut heille tilavan, kapean ja pitkän salinsa, joka oli suurin koko pitäjässä pappilan salin jälkeen. Nuoret herrat olivat kyllä Krankenhausin johdolla koettaneet saada rekiretkeläisten kokouspaikaksi pappilaa, jonka suuri huoneisto oli niin varsin sopivalla paikalla kaikille ja jossa ei olisi tarvinnut ollenkaan kainostella nykyisen interregnumin, välihallituksen, aikana; mutta maisteri Stjernkors ei suonut nuorisolle sitä viatonta iloa. Hän oli sanonut, ettei pappila ole oikein sopiva semmoisille huveille niin kohta entisen omistajan kuoleman jälkeen, ja olihan talossa sitä paitsi sairaita lapsia, joita ei pitänyt häiritä, ynnä muuta samanlaista, mikä oli, kuten kaikki tiesivät, vain pelkkää keksiskelyä, jolla hän tahtoi näyttää olevansa herra talossa. Särkylän herra oli sitä vastoin osoittanut auliutta, jota vielä enensi hänen vihansa kaikkia herännäispappeja kohtaan, ja siitä nousi jahtimestari von Holbachin arvo kaikkien paikkakunnan hienojen ihmisten silmissä yhtä nopeasti ja ansion mukaisesti kuin maisteri Stjernkors menetti senkin pienen suosion, jonka hän kenties oli saanut voitetuksi.
Ja kuitenkin oli ollut ihmeellistä nähdä, miten seurakunta juuri joulupäivänä oli hillinnyt kaikki kokeet, mitä tehtiin kirkonmenojen ja etenkin saarnan häiritsemiseksi, ja miten monikin, joka oli edeltäkäsin kehunut tukkivansa suun luullulta lääninviskaalilta, ei osannut perästäpäin kertoa muuta kuin että se kyllä vielä toiste tapahtuisi, ei vain oikein sopinut sillä kertaa. Aulangon kirkko ei ollut koskaan ollut niin täynnä väkeä kuin Stjernkorsin saarnatessa, eikä ollut koskaan niin voimakas herätys syntynyt ihmisten rinnoissa, kun taas toiselta puolen — puhuaksemme rouva Åkerströmin sanoilla — suloisen, kultaisen, kiltin pastori Idegranin, joka aina alkoi saarnansa niin kauniisti sanoilla "arvoisat kristityt", ei ollut onnistunut koota puoltakaan sen vertaa kuulijoita eikä puoleksikaan niin hartaita. Mutta kaikki se uusi, mitä nuori pappi osasi saada hereille kuulijainsa sydämessä, oli vielä niin uuden uutukaista, outoa ja tavatonta, että se mykistytti ja hämmästytti niitä, joihin se oli vaikuttanut. He eivät olleet vielä päässeet minkäänlaiseen selvyyteen, ja sentähden avautuivat vielä sangen harvat huulet arasti vastustamaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia, mutta aina herjaavia kertomuksia, joita uutterasti leviteltiin Aulangon uudesta sielunpaimenesta.
Särkylän vierashuoneeseen oli toimitettu preferanssipöytä, korttipöytä, jonka ääressä laamanninrouva, jahtimestari, kruununvouti ja patruuna Arvelin viettivät yhtä hyödyllisesti kuin huvittavasti pitkän talvi-iltansa (rekiretki oli alkanut kello kolmelta iltapäivällä), nuorison karkeloidessa salissa ja von Holbachin neitien, jotka uiskentelivat vanhan ja uuden maailman välillä kuin valaskalat Behringin salmessa, ollessa sijaisina milloin tanssissa, milloin korttipelissä.
Preferanssipeli neljän kesken on siitä mukavaa, että keskustelu sujuu jonkinlaisena vuorotyönä, koska yksi on aina joutilaana ja vain jakaa kortit. Jos puhe katkeaa, on neljännen hammasrattaan velvollisuus tarttua siihen kiinni, ja jos neljäntenä on pilkkakirves, jää harvoin "neljännen osakkaan kosto" täyttämättä.
— No, mitä piditte tämänpäiväisestä saarnasta? kysyi laamanninrouva Åkerström nimismieheltä, vasemmanpuoleiselta naapuriltaan. — Minusta se oli sangen sivistymätön. Hän käyttää sanoja, joita vain sangen häikäilemätön saattaa punastumatta kuulla, uskokaa minua; esimerkiksi "tappaa". Niin, hän sanoi todellakin: "Muutamia heistä te tapatte." Kiitos taivaan, ettei hän sanonut vielä pahempaa.
— Minä en ollut kirkossa; minä säästin voimani iltakirkkoon tänne
Särkylään, vastasi kruununvouti.
— Hän kuuluu ottaneen palvelukseensa mustalaisen, joka on murhannut seitsemän tai kahdeksan henkeä, paitsi merikarvialaisia, ja istunut raudoissa pikku lapsesta asti. Saadaanpa nähdä, siitä ei hyvä seuraa, sillä katsokaas, mustalaiset ovat kiihkeäluontoisia. Ja hirveä melu siellä kuuluu olleen eräänä sunnuntaiyönä. Pappi on lähettänyt mustalaisen etsimään taikavavan avulla Ödmark-vainajan rahoja, ja mustalainen on ratsastanut punaisella syöjättärellä kuusi kertaa ylisten ikkunoiden kautta.
— Pyydän anteeksi — puuttui Jacquette ivallisesti puheeseen sekoittaen kortit isälleen, joka meni tekemään totia — oliko se todellakin punainen? Eiköhän ollut punaisen sinertävä.
— Te, hyvä neiti, tunnette ehkä lähemmin mainitun henkilön, vastasi laamanninrouva pisteliäästi. Mutta Ödmark-vainaja oli oivallinen seuramies ja pelasi hurmaavan hyvin bostonia ja pikeetä… Minä ostan ruutua. Samapa se, kun he olivat mullistaneet talon ylösalaisin ja pudistelleet höyhenet neljästätoista päänaluisesta, pääsivät he vihdoin kaapin luo. Eikö niin, serkku Arvelin?
— Oli, oli, tai toisin sanoen kamariin, armollinen serkku. Minä passaan.
— No niin, kaappi tai kamari, samantekevää; ehkä se olikin säilytyskammio. Pääasia vain, että he sieltä löysivät kuusi lasta…
— Etikasta, jatkoi Jacquette.
— Pyydän anteeksi, ei, vaan maustelaatikosta, sanoi laamanninrouva, kiukusta punehtuen. — Minä olen sen kuullut luotettavalta kertojalta, armaani. Maustelaatikosta, eikö niin, serkku Arvelin?
— Tietysti, kuinkas muuten, se oli niin sanottu maustelaatikko, tai toisin sanoen — kas, tuossahan meni kuningas, rouva, sotamies — sänky.
— Siinä kuulette nyt, armollinen neitiseni, etteivät ne olleet etikassa. No, sehän ei ollut mikään salaisuus; kaikkihan tiesivät, että Ödmark-vainajalta jäi muutamia ramparaukkoja. Eräs oli kuin lintu, toinen kuin kala ja kolmas kuin…
— Kermakannu.
— Olkaa hyvä, laskekaa vain leikkiä, armaani, olkaa niin hyvä. Minun mielestäni ei ole moraalista eikä ekvivalenttia tehdä ivaa sellaisesta tilanteesta, mutta kaikki kolme olivat spitaalisia; eikö niin, serkku?
— Niin, niin, se oli tilanne. Seitsemän ristiä.
— Minä luulin kuulleeni, että ylhäältä maustelaatikosta löydettiin kuusi, huomautti Jacquette.
— Ei, hyvä neitiseni, olette saanut vääriä tietoja asiasta. Kolme niitä oli, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa, kolme tai neljä; ja kaikki olivat kuuhulluja. Minä ostan pataa. Seuraavana päivänä muutti maisteri Stjernkors kaikki neljä heidän rauhallisesta, viattomasta lapsuudenkodistaan…
— Maustelaatikostako?
— Saanko jatkaa kertomustani? Hän muutti heidät alakerroksen kylmiin, viimaisiin huoneisiin ja pesetti heitä kuin koiran pentuja ja puetti heidät, anteeksi, piikojen liinavaatteihin, sillä heillä ei ollut muita, ja juotti heille lihalientä ja muita ravintojärjestyshullutuksia, ja nyt he ovat kaikki kuolleet. Minä pelaan mukana ruudussa.
— Pyydän anteeksi — puuttui puheeseen kruununvouti Rågberg, joka siihen asti oli kuiskutellut tuolinsa takana olevan Marguerite Melanien kanssa — kun minä aamulla kävin pappilassa, olivat lapsiraukat paljoa paremmat.
— Niin, sitähän minä juuri aioin sanoa, virkkoi siihen laamanninrouva, olisivathan ne saattaneet haljeta sellaisesta ravinnosta. Sanalla sanoen, neiti Durin oli tiessään; hänet ryövättiin samana yönä, ja hänen siivo Loviisansa karkasi talosta vähän sen jälkeen. Saadaanpahan nähdä, että hänet on kivi kaulassa upotettu avantoon. En minä tahdo syyttää ketään; mieheni sanoo, että saattaa tulla välikäräjät moisesta; mutta on eräitä henkilöitä, jotka ovat mielellään herroina talossa, ja Loviisa, hänhän oli kuin toinen äiti niille ramparaukoille. Kiltti, kelpo pastori Idegran tuli siitä niin pahoillensa, että hänen selkäänsä alkoi särkeä. Toivoakseni hän pääsee pian rovastiksi, niin että taas tulee iloisempi seuraelämä pappilaan.
— Virka on julistettu haettavaksi, eivätkä mitkään armovuodet tule kysymykseen, korkeintaan parin sadan ruplan lahjapalkkio rammoille. Idegran on itsestään oikeutettu pääsemään virkaan, ja jollei tule valituksia eikä selkkauksia vaalissa, niin saattaa hän pelata knorriansa kirkkoherrana vuoden kuluttua toukokuusta lukien, virkkoi kruununvouti.
— Niin, siinäpä sen näkee! Idegranin täytyy vuokrata oma pitäjänsä.
Ensi vuoden tulot menevät Saimaan kanavaan. Eikö niin, serkku Arvelin?
— Niin tietysti, niin tietysti, toisin sanoen yliopistolle.
— Luonnollisesti. Ja mitähän se nyt se yliopistokin tekee niin hirmuisen paljolla rahalla!
— Kasvattaa lakimiehiä, sanoi nenäkäs neiti Jacquette.
17. ERLAND STJERNKORSIN LÄÄKEMÄÄRÄYKSET.
Erland Stjernkors oli yksin; hän oli lähettänyt renkinsä ja uskottunsa, Joosua mustalaisen, toimittamaan asiaa, joka oli toistaiseksi pidettävä salassa. Mutta hänellä oli täti — eräs noita hyväsydämisiä vanhoja neitejä, jotka eivät suinkaan ole hyödyttömiä maailmassa, vaan päinvastoin näyttävät aivan kuin luoduilta elämään toisten onnea varten. Täti Milenia oli köyhä papin tytär, joka oli elämänikänsä puuhannut ja raatanut, ensin hoitaen isänsä suurta taloutta, sitten koko turvatonta sisarusjoukkoaan, niiden jälkeen köyhiä sisarensa poikia, jotka oli kustannettava yliopistoon; ja vihdoin hän oli asettanut elämänsä päämääräksi kurkkujen ja punajuurikasten suolaamisen, karviaismarjahillon valmistamisen ja vaapukkamehun pusertamisen voidakseen sen kiitettävän elinkeinon tuloilla kouluttaa köyhää kummipoikaansa. Mutta kummipoika oli vihdoin joutunut puusepänoppiin, ja täti Milenia tunsi ensi kerran elämässään itsensä yksinäiseksi ja hyödyttömäksi maailmassa. Hän oli aivan tottumaton nukkumaan kaikki yönsä rauhassa ja olemaan ihan huolettomana: se ei sopinut ollenkaan hänen luonteelleen, ja sentähden tuntui hänestä kuin hän olisi saanut suuren lahjan, kun postinkantaja eräänä päivänä toi hänelle Aulangossa olevalta kelpo Erlandilta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä tulemaan niin pian kuin mahdollista hoitamaan kolmea avutonta lapsiparkaa. Kenpä olisi siitä enemmän ilostunut kuin neiti Milenia! Kahdessa tunnissa olivat kaikki hänen kapineensa ja kahvipannunsa koossa ja vanha mylläri hankittu kyytiin omalla hevosellaan, ja seuraavana päivänä oli Milenia jo Aulangossa. Siellä tunsi hän olevansa aivan kuin kotonaan. Siellä hän sai taas huolia, työtä ja valvontaa niin paljon kuin suinkin saattoi toivoa. Hän sai vielä kerran kuluttaa voimansa loppuun, ja se oikein soveltuikin hänelle.
Silloin alkoivat, lääkärin ja apteekin avutta, ne ravintojärjestyshullutukset, joista oli himmeitä huhuja tullut aina laamanninrouva Åkerströminkin korviin. Erland Stjernkors oli tutkinut kemiaa, fysiologiaa ja anatomiaa vähän enemmän kuin hänen juuri papin kaapua ja kaulusta varten olisi tarvinnut. Hän oli käytännöllisesti oppinut vesiparannusta ja homeopatiaa, hukkumatta kumpaankaan, ja oli vähitellen tullut siihen kummalliseen johtopäätökseen, ettei sairaus kuitenkaan ole pääasia lääkintätaidossa, vaan terveys. Mitä enemmän hän oli ruvennut harjoittamaan tuota aivan oppiarvoista vapaata ja puoskarimaista lääkintää, sitä selvemmin hän luuli huomaavansa hyväksi seuraavan kokoelman lääkemääräyksiä, luvultaan yhdeksän, joita hän ei tosin pitänyt aivan ehdottomana kaiken pahan parantajana, mutta kuitenkin hyvin hyödyllisenä apteekkina, nimittäin:
Nautittava:
ensiksi: ilmaa; toiseksi: valoa; kolmanneksi: vettä; neljänneksi: vahvistavaa ravintoa; viidenneksi: vaihtelua ja liikettä; kuudenneksi: lepoa: seitsemänneksi: vapautta; kahdeksanneksi: hyvyyden, rakkauden ja miellyttävyyden vaikutelmia; yhdeksänneksi: toivon ja ilon vaikutelmia.
Näihin kaikkiin ruumiin ja sielun lääkemääräyksiin, joihin vielä tietenkin kuului sopiva puku ja tasainen ruumiinlämpö, Erland Stjernkors lisäsi yhden yleislääkkeen, jonka hän sanoi olevan pääaineksena kaikissa yhdeksässä, ja se oli iloinen, nöyrä ja horjumaton luottamus Jumalan Kaikkivaltiaan äärettömään armoon.
Nuori pappi katsoi semmoisen lääkintätaidon varsin hyvin sopivan yhteen hänen sielunpaimenvirkansa kanssa. Hänellä oli vielä sekin kummallinen usko, mitä hän ei suinkaan ollut saanut anatomiasalista, että ruumis ja sielu ovat hyvin likeisesti liittyneet toisiinsa ja ettei niitä ole helppo erottaa elämän aikana. Hänen mielestään siis sielun terveys, sielun vaikutelmat tarvitsevat yhtä paljon hoitoa kuin ruumiinkin, ja hän kuvitteli, ettei ilman sellaista hoitoa ole sadastakaantuhannesta pilleristä tai muusta seoksesta mitään hyötyä. Mutta sitä vastoin hän katsoi sieluntilan vaikuttavan kolmesta tapauksesta aina kahdessa niin voimakkaasti ruumiiseen, että siitä riippui kuolema tai elämä. Hän uskoi, sanalla sanoen, että ihminen voi tulla sairaaksi tai terveeksi tunteesta, ajatuksesta. Lähinnä yleislääkettä piti hän sentähden melkein tärkeimpänä kahdeksatta ja yhdeksättä lääkemääräystään.
Erland Stjernkors oli siis luonnonlääkäri, jos niin tahdotaan sanoa, ja heitti rohkeasti koko apteekkarien purnukka- ja pullojoukon nurkkaan valittuaan ensin koko romustosta puoli tai ehkä koko tusinankin yksinkertaisimpia aineita. Mutta hän ei kuitenkaan ollut niitä, jotka kuvittelevat että rikas, huolellinen luonto olisi pannut koko lääkintävoimansa yhteen ainoaan lääkkeeseen tai yhteen ainoaan lääkintätapaan. Uskoa, että kaikki taudit paranisivat vedellä, ilmalla tai maidolla, viinirypäleillä, punssilla, Morrisonin pillereillä, homeopatisilla lääkkeillä tai muilla semmoisilla, katsoi hän melkein yhtä tyhmäksi kuin luuloa, että kaikki taudit syntyvät ummesta tai kahvista tai tupakasta tai ilmassa lentävistä sienistä. Hän ymmärsi varsin hyvin luonnon ihmeellisen taidon, kun se muutamista yksinkertaisista aineista saattoi yhdistää mitä taidokkaimpia luomia; mutta hän ei ymmärtänyt, miksi esimerkiksi suloinen, terveellinen vesi olisi oleva ainoana lääkkeenä ihmisruumiille, jossa, paitsi veden aineksia vetyä ja happea, myöskin on typpeä, hiiltä, kalkkia, fosforia jne. Hän arveli, että esimerkiksi ilma ja valo ovat vielä yleisemmät ja yhtä välttämättömät elämän ehdot; mutta miten purskahtaisivatkaan vesikiihkoilijat loppumattomaan nauruun, jos joku esittelisi ilman lietsomista ruumiiseen, myrskykylpyjä tai auringon paisteessa paahtumista yleiseksi kaikkien tautien lääkkeeksi!
Stjernkorsin yhdeksän lääkemääräyksen avulla ja neiti Milenian ystävällisessä hoidossa tointuivat vähitellen nuo kolme kuihtunutta olentoa, jotka olivat niin äskettäin päässeet kamalasta vankeudesta ja varmasta perikadosta. Vaikean toimen sai Erland Stjernkors, kun otti hoidettavikseen rovasti Ödmarkin onnettomat lapset. Beata, nuorempi tytöistä, oli puoleksi sammunut olento: hänen ruumiinsa oli kuin kuihtuva kukka, hänen sielunsa vain kuin heikko, harhaileva pilvenhattara, tuetta taivaassa, tuetta maassa. Isidor, iältään keskimmäinen kolmesta, oli rampa, kuuro, mykkä, hoidon puutteesta tylsynyt ja kutistunut riisistä. Allfrida, vanhin, oli kuin ilmasta tehty olento, pikemmin pelkästään sielu kuin ruumis. Hänen hermostonsa näytti olevan perin juurin turmeltunut; hänellä oli usein ankaria kouristuksia, ja sitten hän vaipui horroksiin, kummalliseen tilaan, joka on antanut aihetta niin monenlaisiin arveluihin, niin monenlaisiin selityksiin, ja jolloin hänen sielunsa näytti kuuntelevan kaukaisia ääniä ja tajuavan kaukaisia tapahtumia. Unissakulkeminen oli vain horroksissaolon eri muoto ja lakkasi vähitellen itsestään.
Jospa kuitenkin nuo puutteellisuudet olisivat riittäneet! Mutta lapset olivat sitä paitsi kuin aarniometsän villit, tuskinpa edes niinkään edistyneitä. He eivät tunteneet ihmisten tapoja, he tunsivat vain epäselviä luonnonviettejä; vankilansa ulkopuolelta he eivät tienneet mitään. Ei kukaan heistä osannut lukea, ja nuorin oli kumminkin yksitoistavuotias. He olivat kasvaneet miltei kokonaan Jumalaa tuntematta ja tietämättä mitään kristinuskosta. Ainoastaan Allfrida, joka äidin kuollessa oli ollut seitsenvuotias, muisti vielä lapsuudestaan yhden ainoan rukouksen, ja sen hän luki usein iltaisin siskojensa vuoteen ääressä. Se oli: "Jumala, sä isä lasten"…
Kaiken sen ajatteleminen vei Erland Stjernkorsilta monen yön unen. Hänen täytyi aloittaa kaikki alusta, mitä noihin kolmeen tulee. Hän ei pyytänyt avukseen mitään lääkäriä. Hän katsoi vain hyvin tarkkaan, että hänen yhdeksää määräystään todella noudatettiin. Milenia-vanhus ei olisi ollut täti eikä kuudenkymmenen vuoden vanha, jollei hänellä olisi ollut halua koettaa sellaisissa asioissa salaa omia keinojaan. Ilmaako? — niin tuumiskeli hän toisinaan itsekseen — kyllä, kyllä, mutta vähän parempi saunalämmin ei olisi haitaksi sairashuoneelle… Kylpyä joka toinen päivä! Eiköhän riitä, kun minä pesen lapset?… Lihalientä? kanalientä? No mutta maistuisi nyt sentään rusinasoppa lapsiraukoista paljoa paremmalta… Hyvyyttä? No, sen ymmärsi täti Milenia. Mutta miksei se hyvyys saanut mennä niinkin pitkälle, että olisi juotettu lapsille tuoretta kaljaa, kun he kerran pitivät siitä, tai syötetty heille ohukaisia, kun muut lapset söivät niitä mielellään, tai annettu heille ähkytippoja, kun ne kerran täti Mileniallekin olivat hyväksi — sitä oli tuon hyvän ihmisen vaikea käsittää. Monesti vaivasi vanhusta viekoitteleva ajatus, että hänen itsensähän, hänen, joka oli eläessään hoitanut niin monta sekä tervettä että sairasraukkaa, pitäisi toki ymmärtää asia paremmin kuin nuoren, naimattoman miehen; eikä suinkaan haittaisi, jos esimerkiksi Allfrida-parka saisi iltaisin hiukkasen morfiinia, kun sitä sattui olemaan vanhastaan vähäisen jäljellä tädin matkalaukussa. No, mitenkäs kävi? Hän antoi Allfridalle morfiinia ja tämä sai kauheita kouristuksia. Siitä alkaen oli täti Milenia vapaa syntisestä kiusauksesta, että hän muka ymmärtäisi paremmin lastenhoitoa, ja määräyksiä noudatettiin sitten tarkoin. Morfiinin sijasta Allfrida sai pienen annoksen kotona tehtyä lipeävettä, joka lievensi kouristuksia. Sitä ainoata apteekkitavaraa suostuttiin käyttämään.
Pappilan ja melkein koko kirkonkylän asukkaihin se vaikutti syvästi. Kaikki luulivat tietävänsä, että rovasti Ödmarkin lapset oli täytynyt sulkea huoneeseen kuin villieläimet, jotteivät olisi saastuttaneet ihmisiä kauhealla spitaalitaudillaan, jonka he tunsivat raamatusta. Ei millään tavoin ollut ketään saatu tuomaan sairaita lapsia alakertaan. Stjernkors ja Joosua kantoivat heidät omin käsin alas — Joosua kuitenkin uskoen siitä saavansa kuolettavan tartunnan. Ei kukaan ruvennut hoitamaan lapsia; kaikki pakenivat niitä kuin ruttoa. Vasta monen päivän perästä, kun Stjernkors, hänen uskollinen mustalaisensa ja lapset jo olivat vähällä kuolla nälkään, uskalsivat karanneet palvelijat yksitellen palata ja arasti katsahtaa lapsiin ja heidän hoitajiinsa. Silloin he näkivät, ettei rutto ollut kehenkään tarttunut; sääli alkoi useimmissa voittaa pelon ja inhon; niin suuri onnettomuus ja niin inhimillinen uhraus eivät voineet olla syvästi vaikuttamatta. Kansa alkoi katsella tapausta melkein yhtä hämmästyneenä ja kunnioittavasti kuin jotakin raamatun ihmetyötä. Huhu kertoi (ja oli helppo arvata, mistä se aiheutui), että enkeli joka yö oli kulkenut ikkunasta spitaalisten lasten huoneeseen. Silloin olivat lapset sanoneet enkelille: armahda meitä! Ja enkeli oli sanonut niinkuin Herra muinoin kymmenelle spitaaliselle: menkää ja näyttäytykää papeille!… Ja mennessään he tulivat puhtaiksi…
18. LÄHETYSSAARNAAJANA PAKANAIN KESKELLÄ.
Kevätaurinko oli jo alkanut sulattaa kinoksia, ja kaikki katot olivat melkein paljaina päivän puolelta. Hylkeiden ampujat ottivat tarkat pyssynsä esille koteloistaan, kalastajaukoille tuli kiire paikata nuottansa, ja vaskisepät kalkuttelivat yöt päivät. Oltiin maaliskuun keskipaikoilla — käsillä oli viinankeittoaika — ja se oli Aulangossa hyvin tärkeä ajanhetki, yhtä tärkeä kuin muilla seuduilla kylvöaika. Sillä silloin oli totuttu näkemään lukemattomien uunien suitsuavan viinapannujen alla; silloin levisi koko seutuun ilettävä rankin haju; silloin nähtiin aina miehiä, vaimoja ja lapsia hoipertelemassa nälkiintyneiden eläinten tavoin pihoissa ja teillä. Viina oli Aulangon varsinainen pääelinkeino; viina oli sen kultaneste ja sen rikkauksien lähde. Kaikki muut elinkeinot olivat sivuasioita. Jos aulankolaiset olisivat olleet nimeltäänkin pakanoita, niinkuin he olivat elämänsä puolesta, olisivat he kuvanneet jumalansa Molokin ojentamassa viinapannua runsauden sarvena ja tallaamassa monipäistä nimismiesten ja lääninviskaalien muodostamaa lohikäärmettä.
Mutta Molok on ahne jumala: se vaatii kalliin veron. Se nieli suunnattoman suureen kitaansa palvelijainsa kotoisen onnen, heidän omantuntonsa rauhan, heidän poikiensa kukoistavan nuoruuden, heidän tyttäriensä viattomuuden, heidän lapsiensa terveyden, heidän vanhempiensa siunauksen ja sen avun, jonka Kaikkivaltias Jumala suo hädässä. Toisinaan sattui, että aulankolaiset heräsivät aamulla yöllisen päihtymyksen jälkeen ja alkoivat laskea voittojaan ja tappioitaan. He olivat lähettäneet niin ja niin monta tavarakuormaa pohjoiseen päin; he olivat myyneet sen ja sen verran naapureille ja muille ostajille: heidän olisi pitänyt olla rikkaita, ja kuitenkin he köyhtyivät köyhtymistään. Silloin he syyttivät toisiansa: mies vaimoansa, poika isäänsä, veli veljeänsä, naapuri naapuriansa. Siitä jouduttiin syytämään katkeria sanoja, hirveitä kirouksia, jouduttiin kostotöihin ja vihollisuuksiin, verisiin haavoihin ja murhiin. Sopu ja yksimielisyys, luottamus ja kunniantunto, hyve ja jumalanpelko väistyivät yhä kauemmaksi onnettomasta, kirotusta, paheisiin ja pimeyteen vaipuneesta kansasta.
Mutta kaikkea sitä olivat seurakunnan papit ääneti katselleet, taikka he olivat yleisin sanoin esittäneet sellaisia rikkiviisaita hyvesääntöjä, jotka ovat ihmisten ulkokuorena, mutta joista ei kukaan, ei ainoakaan, tunne lämmintä tuulahdusta sydämessään. Rovasti Ödmark oli antanut kerjäläisille vehnäkakkuja, ja pastori Idegran oli joka pyhä alkanut saarnansa sanoilla: "arvoisat kristityt!"
Paitsi raakoja juomareita, tappelijoita ja pilkkaajia oli Aulangossa myös jokseenkin suuri joukko semmoisia, jotka osasivat välttävästi lukea, välttävästi katkismuksensa ulkoa, kävivät kerran vuodessa Herran ehtoollisella, nukkuivat joka toinen pyhä kirkossa, palasivat sieltä varmoina autuudestaan ja luulivat siis olevansa hyviä kristityitä. Papit olivat niin kauan istutelleet kirjain- ja sunnuntaikristillisyyttä, ettei heillä ollut pienintäkään käsitystä mistään paremmasta, ja kun sen istutuksen hedelmät huomattiin madonsyömiksi, eivät kylvömiehet laiminlyöneet yleisin sanoin moittia "maailman pahuutta".
Eräänä talvi-iltana tuli sitten lumen mukana uusi pappi Aulankoon, kirkkoherransijainen maisteri Erland Stjernkors. Hän oli käsittänyt sielunpaimenen velvollisuudet toisin. Hän ymmärsi kyllä, ettei Molokin alttaria kukisteta päivässä. Hän ryhtyi varovasti työhön. Mitäpä olisikaan hyödyttänyt, jos hän heti ukkosäänellä olisi pauhannut viinapannujen hävittämistä? Stjernkors ei luottanut ollenkaan vanhan vaatteen paikkaamiseen uusilla tilkuilla. Hän odotti aikaansa, alkoi juuresta käsin — rukoili Jumalan valtakunnan puolesta ja pyysi ihmisten perinpohjaista muuttumista. Sitten hän ahdisti rohkeasti, säälimättä, ihmisiä pelkäämättä koko sitä sisäistä turmelusta, jota ei kukaan koskaan saata omin voimin karttaa eikä voittaa — eikä vain toista tai toista helmasyntiä, joista on luovuttava, jotka tulee poistaa. Hänen sanojensa voima varttui, hänen puheensa tuli valtavaksi ja tunkeutui salamana seitsenkertaisilla vaskihaarniskoilla peitettyihin rintoihin. Siinä ei itketty mitään herkkämielisten kyyneleitä, joiden monikin katsoo yhtä välttämättömästi kuuluvan hyvään saarnaan kuin sade seuraa itätuulta, mutta jotka sitten kuivuvat nopeammin kuin kesäinen kaste. Vaikutus oli niin tavaton, niin ihmeellisen syvään iskevä kuin se vaikutelma, jonka humalaiset mässääjät pelipöytänsä ääressä istuessaan tuntevat huoneen vavistessa lähestyvän ukkosen jyrinästä. Siinä eivät auttaneet mitkään verukkeet, eivät mitkään tyhjät puolustelut. Nuo pelottavat sanat eivät sietäneet mitään tinkimistä eikä sovittelemista. Useimmat olivat tulleet kirkkoon tekemään mitä kiireimmiten tilinsä Jumalan kanssa ja tunnustamaan itsensä heikoiksi kuolevaisiksi, joilla tosin oli muutamia pieniä inhimillisiä puutteellisuuksia omaatuntoa kiusaamassa, mutta samalla kuitenkin enemmän hyveitä ja hyviä puolia, joita taivaan vanhurskaan tuomarin ei muka pitäisi jättää palkitsematta ja jotka he pyysivät hänen suosiollisesti ottamaan huomioonsa. Kaikista niistä ansioista ei nuori opettaja tiennyt mitään. Hänen ankara ruoskansa löi kaikki maahan, kukisti erotuksetta kaikki kurjina, avuttomina syntisinä tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen ja jätti heidät siihen makaamaan, kunnes sana juurtuisi, eikä kiirehtinyt tuomaan sovintoa, joka saattoi juurtua pysyväisesti vain sydämen syvimpään nöyryyteen.
Mutta uuden papin mielestä ei hyvän paimenen ollut toimittava ainoastaan lammashuoneen ovella, vaan myöskin metsissä ja kedoilla. Joka päivä nähtiin hänen iltapuoleen, olipa ilma millainen hyvänsä, astuskelevan ympäri kirkonkylää tai ajaen käyvän kaukaisemmissakin kylissä. Kaikkialla olivat lapset, niiden hoito, lukutaito ja kristillisyys hänen lähimpinä huolinaan. Erland Stjernkors arveli täydellä syyllä, että kansan keskuudessa kaikki pysyväinen parannus oli aloitettava lasten kasvattamisesta, ja sentähden hän järjesti uudenlaisia kouluja. Sanomatonta vaivaa hän sai nähdä muuttaessaan ajattelematonta ulkolukua sellaiseksi, että lukija edes vähänkin sai käsitystä luetusta, ja surukseen hän huomasi, että täytyi ensin ruveta opettamaan huonopalkkaisia ja taitamattomia kiertokoulunopettajia itseään. Toiseksi hän etsi käsiinsä kaikkialta ja ennen muita pahamaineisimmat talot, hurjimmat juomarit, tappelijat, siveettömimmät naiset ja ne, jotka häntä eniten vihasivat ja kiroilivat. Niitä oli montakin Aulangossa. He eivät enää koettaneet nostaa melua kirkossa tai keskeyttää jumalanpalvelusta; sen sijaan he heittelivät kivillä rikki sakastin ikkunoita, leikkelivät poikki papin hevosen silat ja uhkailivat toimittaa hänelle itselleen surullisen lopun, milloin vain tapaisivat hänet sopivassa paikassa.
Eräänä päivänä lähti hurjin kaikista, Sammen Simo, pyssy olalla salapolttimolleen metsään, kehuen, että hän sinä päivänä ampuu lampaan vaatteisiin pukeutuneen suden. Luvalliset ja luvattomat viinapolttimot olivat siihen aikaan kaikkialla toimessa. Sampi rohkaisi mieltään muutamilla kukkurapäillä ryypyillä eikä enää muistanutkaan, että hän jo oli ladannut pyssynsä. Hän pani siihen uuden panoksen. Iltahämärissä palasi Stjernkors jalkaisin lähimmästä kylästä; silloin hän kuuli pyssyn pamauksen ja heti sen jälkeen valitushuutoja metsän rinteeltä maantien vierestä. Hän pysähtyi, kuunteli ja meni paikalle. Siinä virui Sammen Simo verissään. Pyssyn piippu oli halennut kaksinkertaisesta panoksesta, ja lukko oli katkaissut salapolttajalta oikean käden melkein irroilleen.
Ei näkynyt yhtään ihmistä likitienoilla. Stjernkors sitoi pahan haavan nenäliinallaan niin hyvin kuin taisi. Mutta kun ei ollut muuta keinoa haavoitetun viemiseksi kotiin, nosti hän raskaan, tajuttoman miehen hartioilleen, kantoi hänet neljännespenikulman matkan hänen mökilleen ja hoiti häntä monta viikkoa, kunnes hän parani. Siitä päivin oli Sammen Simo kuin toinen ihminen. Hän oli menettänyt vanhan kätensä, mutta saanut sen sijaan uuden sydämen.
Lukku-Liisa nimeltään oli ahnas Ahkolan kapakan emäntä, kapakan, josta Kiven Matti oli sanonut, ettei pahempaa variksen pesää ollut seitsemäntoista penikulman alalla. Se oli kaikkien roistojen turvallisin kokouspaikka. Erland Stjernkorsin kaunopuheisuus oli siellä mennyt kuin tuhka tuuleen. Kaksi kertaa hän oli koettanut tunkeutua tuohon pesään. Toisella kertaa emäntä otti hänet vastaan korento kädessä, toisella kertaa vieraat paljain puukoin. Stjernkors näki hyväksi odottaa vähän ennenkuin yrittäisi kolmannen kerran.
Mutta Lukku-Liisa oli leski ja hänellä oli vain yksi poika, nimeltä Kallu, viidentoista vuoden vanha. Kallu oli ehtinyt paljon edelle ikäänsä; hän osasi juoda, pelata korttia, kiroilla ja olla puukkosilla yhtä hyvin kuin kuka täysikasvuinen mies hyvänsä. Eräänä päivänä hän tappeli äitinsä kanssa; hänellä oli aseena halko ja äidillä puntari. Voiton vei selvempi heistä, puntari teki tehtävänsä niin hyvin, että Kallu kaatui otsa murskana lattialle eikä sen koommin enää noussut. Lukku-Liisa kävi vaaleaksi kuin palttina; nimismies tuli, mutta ei mitään voitu näyttää toteen. Kallu oli haudattava, ja maisteri Stjernkorsin tuli siunata ruumis. Sitä ennen hän meni kolmannen kerran Ahkolan kapakkaan ja silloin hän pääsi sisään. Kun hän kahden tunnin kuluttua lähti sieltä, oli Lukku-Liisan uhmakas ylpeys ainaiseksi murtunut, kapakka suljettiin, lekkerien tapit avattiin, viina juoksi kellariin ja Kallun hautajaisista tuli voimakas herätys, joka koski moneen sataan paatuneeseen sydämeen.
Niin käsitti Erland Stjernkors velvollisuutensa lähetyssaarnaajana pakanain keskellä. Tosin on kristinuskon saarnaaminen kaukaisissa maissa suurta Jumalan työtä, ja onnelliset ovat ne kansat, jotka siten ovat kutsutut levittämään Jumalan valtakuntaa sekä omassa maassaan että sen ulkopuolella. Mutta kansa, joka lähettää lähetyssaarnaajia kaukaisiin pakanamaihin, ennenkuin se ollenkaan on koettanut vakavasti vaikuttaa rakkauden vapailla töillä moniin tuhansiin oman maan pakanoihin, joilla on koko kristillisyydestä tuskin muuta kuin eksyttävä nimi, semmoinen kansa on hyväntahtoisen miehen kaltainen, joka säälien suurta metsäsuota meni sitä ojittamaan, vaikka vettä oli kosolta hänen omassa pihassaan ja hänen köyhän naapurinsa lähimmällä pellolla. Voi ulkoloistoa, ulkoloistoa! Miten suuria, ihania rakkauden töitä olisikaan tehtävänä sen maan omien uksien edessä — mutta se olisi liian jokapäiväistä, se ei pääsisi kaikkien kansojen nähtäväksi, sitä työtä ei ympäröi pyhyyden sädekehä, se ei lupaa muuta marttyyrikruunua kuin ihmisten kiittämättömyyden … siksipä on vielä tuskin nimeksikään kotoista lähetystointa olemassa!