26. SOTA EPÄJUMALIA VASTAAN.
Aulangon hautausmaa oli kauniilla paikalla vanhan, kunnaalla sijaitsevan kirkon ja laaksossa kuohuvan virran välissä. Pienoisen metsän tapaisena kohosi valkoisten ja mustien hautapatsaitten joukko — muutamat rauhan merkin, ristin, muotoisia, mutta useimmat puolipyöreitä, rumia ja kaikki puisia — kellastuneiden heinämättäiden välissä, toisten samanlaisten katoavien muistojen ollessa puolilahoina nojallaan naapureitaan vasten taikka pitkällään maassa ilman minkäänlaista hoitoa. Jotkut herrasväen haudoille pystytetyt kivipatsaat näyttivät tahtovan säilyttää säätyeron vielä kuolemassakin. Suurin niistä oli pastori Idegranin toimesta aivan äskettäin kohonnut ylhäisemmälle paikalle lähelle kirkkoa. Siihen oli suomeksi kullatuin kirjaimin piirretty, miten kivi oli kiitollisuudesta pystytetty rovastin, tohtorin ja tähdistön jäsenen Wentsel Ödmark-vainajan muistoksi, joka oli neljäkymmentä vuotta sangen uutterasti toiminut kirkkoherrana seurakunnassa.
Siitä ja monesta muustakin hautapatsaasta olisi neiti Jacquette sanonut: kun ihmiset ovat vaiti, täytyy kivien puhua.
Lähimpänä Ödmarkin patsasta, viheriäisten, nurmen peittämien kumpujen alla lepäsivät hänen neljä vaimoaan ja kaksi toisesta avioliitosta olevaa lastaan. Lähinnä viimeisen rouvan hautakunnasta, joka oli paremmin hoidettu kuin muut, oli rivissä viisi pientä, valkoista ristiä, kahdessa uusimmassa nimet: Isidor, Beata. Niiden vieressä oli pieni, vihreäksi maalattu kahden hengen penkki, ja kullakin viidellä kummulla kasvoi hyvin huolellisesti hoidettu ruusupensas.
Varhain auringon noustessa mikonpäivänä, vahvan, kuuransekaisen kasteen peittäessä kellastunutta ruohoa ja kirjavia, monivivahteisia puitten lehtiä, istuivat Erland Stjernkors ja hänen nuori kasvatustyttärensä Allfrida Ödmark vihreällä penkillä viiden valkoisen ristin luona. Molemmat olivat niin vakavan iloisia kuin semmoisena kauniina aamuna voi olla rauhaisalla hautausmaalla, kun tuskan orjantappuraoksat eivät enää haavoita ja suru on kuin kaihomielisyys, joka kuvastuu syksyn kuihtuneissa lehdissä — onhan siinäkin auringonpaistetta.
Tuolla paikalla oli Stjernkorsin usein tapana huolellisesti mietiskellä saarnaansa vähää ennen jumalanpalvelusta. Siinä olivat hänen edessänsä avoinna hänen molemmat Raamattunsa — luonnon ja hengen Raamattu. Mitäpä hän olisi tarvinnut muita valmistuksia? Eikä Stjernkors muuten kirjoittanutkaan koskaan saarnojaan. Kirjoitettu sana jäätyy helposti jääksi paperille siirtyessään, mutta Stjernkors tahtoi puhua elävää sanaa eläville ihmissieluille.
Toisinaan, kuten nytkin, istui Allfrida hänen vieressään penkillä ja ikäänkuin imi hänen sanansa sydämeensä. Niin lujasti ja kiinteästi ei muratti kietoudu vankkaan muuriin kuin Allfridan lapsensielu hänen sieluunsa. Stjernkors oli hänen isänään ja äitinään, sisarenaan ja veljenään, ystävänään ja opettajanaan. Kaikki, mitä hän tiesi, uskoi, tunsi ja ajatteli, sen hän luuli saaneensa häneltä. Hän näki hänen silmillään, kuuli hänen korvillaan, ajatteli hänen ajatuksillaan. Vähitellen syntyi heidän välilleen samanlainen salaperäinen side kuin se oli ollut, joka oli ennen yhdistänyt Isidorin ja Beatan toisiinsa ja kiinnittänyt Allfridan äitivainajaansa. Kun Stjernkors oli poissa, tunsi Allfrida aivan selvästi, milloin hän taas oli takaisin tulossa. Jos Stjernkors oli iloinen tai murheellinen, syntyi Allfridassa aivan samanlainen mieliala, hänen itsensä tietämättä, miten tai mistä syystä. Usein Allfridan mielessä heräsi äkkiä sama ajatus, jota hänen opettajansa juuri silloin mietiskeli. Ihan tietämättään hän arvosteli ihmisiä aivan samoin kuin Stjernkors ja aavisti, mitä muut ajattelivat hänestä; toisia hän rakasti, toisia kammosi voimatta selittää, mistä syystä. Menipä se yhteys vielä niinkin pitkälle, että kun Stjernkorsilla kerran oli paha sormikoi oikean käden etusormessa, tunsi Allfridakin kovaa tuskaa samassa sormessa.
Se ei tuottanut Stjernkorsille ollenkaan iloa, vaan saattoi hänet päinvastoin levottomaksi. Kaikenlainen epäjumalanpalvelus oli hänestä kauhistus ja kaikista vähimmin hän tahtoi itse olla semmoisen jumaloivan rakkauden kohteena. Hän koetti irroittaa nuoren tytön sielua siitä kahleesta; hän koetti saada hänet vapaaksi, herättää hänessä itseluottamusta, jota häneltä kokonaan puuttui, ja osoitti hänelle monen monta kertaa, että hänen tuli ajatella omin päin, tuntea itsenäisesti ja pitää tukenansa taivaallista isäänsä eikä heikkoa, syntistä ihmistä. Mutta kaikki oli turhaa. Allfrida, joka käsitti kaikki hyvin helposti, ei kuitenkaan ymmärtänyt semmoista vapautta. Hän hengitti, eli ja oli olemassa ainoastaan opettajassaan.
Kun he nyt siinä istuivat vihreällä penkillä rinnatusten ja kalpea mikonpäivän aurinko paistoi valkoisille risteille ja kellastunut lehti toisensa perästä putosi koivuista, tarttui Stjernkors tyttärensä käteen ja sanoi hänelle lempeästi:
— Allfrida, huomenna pitää sinun lähteä Turkuun.
— Niin, sanoi tyttö vähääkään hämmästymättä tai tulematta pahoilleen, sillä hänen mieleensä ei juolahtanut koskaan tutkistella opettajansa sanoja. Niitä hän piti lakina, vaskitauluihin piirrettynä.
— Sinä olet nyt niin terve ruumiisi puolesta, — jatkoi Stjernkors — että uskallan lähettää sinut serkkusi rouva Nordstrandin luo, joka on luvannut olla sinulle ystävällisenä sisarena. Sinun pitää tulla terveeksi sielusikin puolesta, Allfrida.
— Niin, niin, kyllä minä paranenkin, myönsi tyttö päätään nyökäyttäen.
— Niin kauan kuin ruumiisi oli sairas, jatkoi Stjernkors, oli sielusi kuin kukka, joka kasvaa syvällä maan alla; sinä et voinut kukoistaa Jumalan armon päiväpaisteessa etkä palvella Luojaasi vapaasta tahdosta, iloisesta vakaumuksesta. Nyt olet terve; nyt kasvavat juuresi Jumalasta, mutta sielusi on elämän pimeyden ja myrskyjen läpi pyrkivä Jumalan valtakuntaan, ja sitä varten täytyy sielusi varttua vahvaksi. Nyt olet seitsemännellätoista: sinun täytyy oppia ajattelemaan ja toimimaan omin päin.
— Sen tahdonkin mielelläni tehdä, jos sinä minua opetat, vastasi tyttö ja nojasi päätään hänen olkapäätään vasten. Jumalaansa ja opettajaansa sinutteli hän aina.
— Lähdetkö siis mielelläsi Turkuun?
— Lähden, koska sinä niin tahdot.
— Eikä mielesi käy pahaksi, vaikka lähdet luotani?
Allfrida mietti hetkisen ja vastasi sitten hymyillen: Näenhän kuitenkin sinut joka yö unissani.
— Ei, sinä et saa uneksia minusta. Ennen muinoin uneksit joka yö äidistäsi. Terve ihminen näkee vähemmän unia eikä aina samaa. Sinun pitää ajatella vähemmän minua ja enemmän, paljon enemmän taivaallista isääsi!
Allfrida oli vaiti.
— Niin kauan kuin näet joka yö unta minusta, et saa palata tänne. Sinun pitää rakastaa muitakin kuin minua yksin, muuten en saa koskaan enää nähdä sinua. Näetkö näitä kahtatoista hautaa? Tuossa on isäsi; tuossa äitisi, tuossa isäsi kolme ensimmäistä vaimoa; tuossa kaksi sisarpuoltasi, jotka hukkuivat nuorina, ja tuossa vihdoin kaikki viisi omaa siskoasi aina Isidoriin ja Beataan asti. Jos nyt olisit rakastanut jokaista noista kahdestatoista, toista toisensa perästä, koko sielustasi, niin olisihan sielusi rakkaus joutunut kaksitoista kertaa haudan poveen. Ja jos Jumalasi sijasta rakastat minua koko sielustasi, niin tulee Jumalan enkeli ja lyö minut kuoliaaksi, kuten hän surmasi Egyptin pilkkaajat, jotka tahtoivat ryöstää Kaikkivaltiaalta Jumalalta kunnian, ja silloin saat taas minun kerallani haudata sielusi ilon maahan. Sentähden, rakas Allfrida, tulee sinun koko sielustasi rakastaa vain ikuisesti olevaa, mikä ei koskaan enää kuole eikä joudu maan multaan, nimittäin Luojaasi ja Vapahtajaasi. Jos kaikilla näillä haudoilla olisi puhelahja ja jos sinä voisit kallistaa korvasi vasten turvetta, joka kasvaa tuossa äitisi haudalla, ja kuulla hänen äänensä maasta, niin saisit kaikkialta tietää, että on vain Yksi, jonka nimeen kaikkien polvien täytyy notkistua, niiden, jotka ovat maassa ja taivaassa ja maan alla — ja silloin vastaisi sinulle ääni taivaasta, kuten muinoin Jordanin rannalla: "kuule häntä!" Jos lupaat rakastaa häntä enemmän kuin kaikkea muuta, niin minä lupaan sinulle sen sijaan jotain, mikä ilahduttaa sinua?
— Minä lupaan mitä vain tahdot, kuiskasi Allfrida katsahtaen hartaasti häneen.
— Paha lapsi! soimasi opettaja. Sitähän sinun juuri ei pitäisi tehdä, sitä et saa tehdä. Minä olen syntinen ihminen; kuka on sanonut sinulle, että minun tahtoni aina taipuu Jumalan tahdon mukaan? Ennen et saa tulla takaisin luokseni kuin opit käyttämään vapaata tahtoasi ja vapaasti itseäsi tutkien tottelemaan Jumalan lakia. Mutta jos sen voit tehdä, saat ensi keväänä tulla tänne minun rippikouluuni.
— Tännekö? Ja sinun rippilapseksesi?
— Niin, tänne, minun rippilapsekseni.
Allfrida hypähti ylös kuin lapsi ja kiersi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa. Opettaja työnsi hänet lempeästi luotaan ja suuteli häntä otsalle. Epäjumalat olivat päässeet uudelleen voitolle juuri silloin, kun hän luuli karkoittaneensa ne kauas pois.
Kun hän kääntyi toisaanne, näki hän virkaveljensä, pastori Idegranin seisovan aivan takanaan. Hän oli matkalla kirkkoon. Stjernkorsista tuntui, kuin hän olisi punastunut.
Idegran mainitsi jotakin siitä, miten paljon puuhaa hänellä oli ollut uudesta hautapatsaasta.
— Miksi siinä ei ole kaksitoista nimeä tuon yhden asemesta? kysyi
Stjernkors.
— Hm — vastasi kappalainen vähän hämillään — patsas pystytettiin papiston kunniaksi, yleiseksi mielenylennykseksi. Siis…
— Siis ihmisen ylpeyden hautapatsas! virkkoi Stjernkors. Minä en tuomitse Ödmarkia; mutta valheen sijasta olisin ennen kirjoittanut kiveen kaikkia niitä varten, jotka seuraavat hänen jälkiään, Mik. 3:5 ja Hesek. 13:18-21.
27. SALAJUONIA JA HUHUJA.
— Siitä sen näkee, Krankenhaus! Kiittämättömyys on maailman palkka, ja oikeuden tieltä väistytään syrjään ihan yht'äkkiä vain. Kukapa olisi voinut uskoa semmoista Rågbergistä? Luopua Idegranista ja ruveta Stjernkorsin joukkion johtajaksi, se on aivan erikoista, Krankenhaus! Holbach vannoo jokaiselle, ken vain tahtoo kuulla, että Stjernkors pääsee kirkkoherraksi, vaikkei muun tähden, niin kiusaksi Idegranille. Mutta minä olen saanut päähäni, että oikeuden pitää tapahtua ja Idegranin tulee saada Aulanko. Minun mieheni ja Arvelin ajattelevat aina samoin kuin minä, mutta talonpojat jakautuvat kahteen leiriin, joista toinen on puolesta, toinen vastaan. Meillä on puolellamme Pakkanen, Vikuri, Riitamaa, Viitala ja kaikki viisaat ihmiset, jotka pitävät huolta omasta edustaan. Stjernkorsin puolella ei ole muita merkittäviä kuin Sammen Simo, muuten vain rojua, semmoisia kuin Kiven Matti, Lukku-Liisa ja muut juopporentut. Neljä lautamiestä taipuisi Stjernkorsin puolelle, mutta he eivät uskalla Åkerströmin tähden, ja muut, jotka supattelevat sen joukkueen kanssa, varovat kyllä kynsimästä kissaa. He ovat kaikki aina kehtolapsiin saakka veloistaan kiinni Idegranissa.
— Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, myönsi käräjäkirjuri. Puolen Aulangon lehmät ja lampaatkin ovat Idegranille pantatut. Hän pääsee kirkkoherraksi.
—- Niin toivomme, Krankenhaus. Mutta siinä on jokin koukku, joka pitelee vastaan — jotakin, jota minä tahtoisin nimittää obstinatsioniksi. Idegran oli ennen mitä hupaisin seurustelija, kuten te, Krankenhaus, tiedätte; mutta viime kuukausina hän on aivan joutunut pois tolaltaan. Ei hän enää saarnaa niin kauniisti eikä moraalisesti kuin ennen eikä hän enää pelaa preferanssia. Hän hävitti viinapolttimon lukkarin puustellilta; hän ei peri maksettaviksi langenneita saataviaan. Hän mietiskelee varmaankin jotain uskonnollista, koska hän laihtuu niin hirveästi. Kuulkaapas, Krankenhaus? Minä luulen, että hän pyrkii pois Aulangosta.
— Olisiko se mahdollista? huudahti kirjuri ilostuvin ilmein, sillä hänkin oli velkaa Idegranille.
— Niin, jos hän muuttaa pois, perii hän kaikki saatavansa aivan viimeiseen kopeekkaan asti — vastasi laamanninrouva tietäen hyvin, kelle puhui — ja senpä tähden lienee parasta, että velvoitamme hänet pysymään täällä.
— Tietysti.
— Kuulkaas nyt, Krankenhaus. Ihmisten pitää saada tietää, ettei Stjernkors ole mikään pyhimys. Eikö ole totta, että hän melkein joka päivä käy pitäjän irstaimmissa paikoissa?
— Valitettavasti se on totta.
— No niin, Krankenhaus! Jospa Ödmark-vainaja, joka oli niin ymmärtäväinen ja jumalinen mies, näkisi, miten nykyään eletään Aulangon pappilassa! Ei siinä kylliksi, että palvelukseen pestataan rosvoja, jotka ovat saaneet raippavitsoja selkäänsä, ja sakotettuja naisia, jotka ovat olleet kuolemaisillaan nälkään lapsinensa, sentähden että he muka ovat parantuneet, kuten sanotaan. Se vasta mahtaa olla elämää, Herra varjelkoon meitä sellaisesta elämästä, kun ei edes kunnon mamseli Apolloniakaan voinut viihtyä siellä kahta viikkoa sen jälkeen kun Stjernkors oli sinne asettunut; siihen hän oli liian säädyllinen. Mutta kylläpä nämä ovat aikoja, Krankenhaus! Häpeä kuljeksii kuivalla maalla; kaavussa ja kauluksissa.
— Ettekö, armollinen rouva, ole kuullut Bredström mustalaisesta, jota myöskin sanotaan Pamppuri Joosuaksi?
— Mitä hänestä? Minä kuulin Stjernkorsin palkanneen rengikseen mustalaisen ja luvanneen hänelle lukkarin toimen, kun kelpo Talvinen pannaan viralta.
— Niinpä niin. Se mies lie kolmasti tai neljästikin ollut Turun linnassa irtolaisuudesta, ja kun saatiin selville, että hän on syntyisin Aulangosta ja että hänet on nähty näillä seuduin, sai toimitusvouti Mangel käskyn etsiä häntä ja tavatessa ottaa kiinni ja lähettää vanginkyydillä lääninhallitukseen, häntä kun aika pahasti epäillään hevosenvarkaudesta, murtovarkaudesta ja maantierosvouksesta.
— Kuulepas sitä! Entä Stjernkors?
— Saman miehen pestasi pastori Stjernkors viime keväänä rengikseen.
— Mitä sanotte, Krankenhaus? Siitä tulee oivallinen juttu. Johan minä aina olen sanonut, että kohtalo ja oikeus kulkevat kulkuaan. Kuulkaas, Krankenhaus. Nyt vaeltelee arvattavasti Stjernkors, kuten tavallisesti, ympäri pitäjää ja kokoilee ääniä kylistä, sillä, näettekös, hän tahtoo kaikin tavoin substitueerata itsensä, hankkiutua neljänneksi vaaliin, mutta entreteneeratkaa, toimittakaa nyt niin, Krankenhaus, että saatte pari kolme luotettavaa ämmää, jotka Stjernkors on pakottanut lopettamaan salakapakoimisen, ja lähettäkää heidät kertomaan juttua. Ymmärrättekö?
— Kyllä, armollinen rouva.
— Hyvä, Krankenhaus. Se tapahtuu kansaraukan ja yhteiskunnan omaksi eduksi. Hyve on oman itsensä palkinto, mutta tiedänhän, että te, Krankenhaus, haette erivapautusta avonaista henkikirjurin tointa varten. Te saatte erivapautuksen, ja kun Rågberg pyytää eroa, joka, nähkääs, Krankenhaus, saattaa tapahtua, niin minä kyllä koetan katsoa, mitä muuta saatan tehdä hyväksenne. Hyvästi, Krankenhaus; käykää toistekin meillä.
Käräjäkirjuri lähti saatuaan armosta suudella rouvan kättä, ja seuraavana päivänä koko Aulanko tiesi, että kirkkoherran sijaista, maisteri Stjernkorsia, syytettiin osallisuudesta hevosvarkauteen, murtoon ja maantieryöväykseen ja että hänet sitä paitsi oli haastettu tuomiokapitulin eteen vastaamaan valituksiin, joita oli tehty hänen kotona ja kylässä viettämänsä irstaan ja pahennusta herättävän elämän johdosta.
Silloin oli maanantai; iltapäivällä sunnuntaina oli joukko talonpoikia ja muutamia herroja ollut pitäjäntuvassa koolla keskustelemassa anomuksesta, jolla aiottiin keisarilliselta majesteetilta ja tuomiokapitulilta pyytää neljättä vaalipappia. Neuvottelu päättyi siten, että heti lähetettiin kruununvouti Rågberg, Sammen Simo, Kiven Matti ja pari muuta kirkkoherransijaisen Stjernkorsin luo kysymään, suostuisiko hän pitäjäläisten pyyntöön.
Stjernkors kieltäytyi jyrkästi.
— Kuinka? sanoi hän. Teillä on kolme vanhaa, ansiokasta pappia ehdolla, ja te pyydätte neljänneksi minua, joka tuskin vielä olin syntynyt, kun heillä jo oli kaapu ja liperit! Kyllähän tiedän, että teette sen hyvää tarkoittaen, — ette hankkiaksenne siten minulle runsaasti leipää, vaan pikemmin sentähden, että Herra tähän asti on siunannut työn, jota olen tehnyt teidän keskellänne. Mutta kyllä Herra on sittenkin pitävä huolen teistä, kun minä joudun pois. Jos sillä lailla kierrätte lain sanoja, on lain henki kuitenkin aina teitä vastaan. Kuinka voisin minä itse ensimmäisenä ruveta rikkomaan lakia, kun minun tulee joka päivä saarnata Jumalan ja ihmisten lain kuuliaisuutta?
Sammen Simo alkoi liikuttavasti kuvailla Idegranin jumalatonta koronkiskomista ja kysyi kyynelsilmin, tahtooko Stjernkors jättää heidät semmoisen sielunpaimenen käsiin.
— Valitkaa sitten Orre, vastasi Stjernkors.
Rågberg huomautti olkapäitään kohauttaen, että Orre oli seitsemänkymmenen ikäinen, lapseton leskimies ja että hänestä ovat tulot aina olleet pääasiana virassa, ja sentähden hän oli jo neljättäkymmentä vuotta hakenut kaikkia paikkoja, joissa vain oli parikymmentä tynnyriä enemmän tuloja kuin hänen omassa pitäjässään.
— No, valitkaa Lysander!
Kiven Matti oli vähää ennen ollut viemässä rahtikuormaa S:iin, jossa Lysander oli kirkkoherrana. Hän raapaisi korvansa taustaa ja arveli, että rovasti kyllä on siivo, mutta että asiassa kuitenkin on muutamia mutkapaikkoja.
— Rouvako kenties? virkkoi Stjernkors hymyillen, sillä hän tiesi hyvin, mitä anojat olivat miehiään.
— Aivan niin, vastasi Matti.
Ja sitten kerrottiin yhtäläisten huhujen mukaan, että ruustinna oli ahne ja paha, että hän punnitsi voit ja juustot hyvin tarkkaan, ettei hän koskaan antanut rengeille eikä työmiehille viinaa, että hän kaatoi vain puoli kuppia kahvia muijille y.m. samanlaisia arveluttavia huhuja, joita usein saa jotenkin syyttömästi niskoilleen.
— Mutta minä muistelen — väitti Stjernkors vastaan — että rouva Lysander, vaikka hänellä on itsellään kahdeksan lasta, kuitenkin elättää suuren joukon köyhiä lapsia ja on perustanut S:iin koulun tytöille, ja se kuuluu olevan oikea siunaus sille paikkakunnalle.
— Niin, mutta siinä saavatkin tytöt tehdä enemmän työtä kuin lukea. He saavat istua puolet päivästä kehräämässä hienointa lankaa ja kutomassa parasta palttinaa rovastin rouvalle, nurisi Kivi.
— Sitä mieluummin pitäisi teidän valita Lysander, että hänen rouvansa opettaisi teidän tyttäriänne kehräämään ja kutomaan, huomautti Stjernkors.
Lähetystö lähti onnistumatta yrityksessään. Seuraavana päivänä levisi huhu Stjernkorsista kuin linnun siivillä yltympäri Aulankoa, ja käräjäkirjuri meni armollisen suojelijansa luo velvollisuutensa mukaan antamaan raporttinsa.
— Stjernkors on lyöty laudalta, kuului ilmoitus. — Rågberg ei saanut haalituksi kokoon enempää kuin pari kolme pitäjän huonointa, ja kun Stjernkors siten ei saanutkaan palkintoa vehkeilyistään, pantiin näön vuoksi lähetystö menemään hänen luokseen, ja hän oli vapaaehtoisesti hylkäävinään koko ehdotuksen. Stjernkorsin sanotaan neuvoneen talonpoikia äänestämään Orrea, ja siihen hänellä on omat syynsä, sillä Orre tuntee hänen vaikutusvaltansa ja on kirjallisesti luvannut maksaa hänelle viisisataa ruplaa, jos pääsee tänne. Mutta Idegran puolestaan perii saamisensa kaikilta, jotka eivät äänestä häntä; minä tarjouduin antamaan heille haasteen…
— Siitäpä saatte sievoiset sivutulot, Krankenhaus.
— Ei tulojen tähden. Mutta te, armollinen rouva, käskitte, ja minä tottelen.
— Hyvä, Krankenhaus, kaikki käy hyvin. Te saatte viran.
28. VAALISAARNAAJAT.
Onnelliset, jotka oli pantu ehdolle vaaliin, saapuivat määräaikoinaan Aulankoon. Ensimmäinen oli rovasti Orre, pieni, vilkas, harmaapäinen ukko, seitsemänkymmenen ikäisenäkin vielä niin reipas, että hänen kyllä luuli ehtivän haudata vielä puolen seurakuntaa. Hän oli vanha ja tottunut: vaalin saarnaaminen oli niin sanoaksemme ollut hänen jokapäiväistä leipäänsä. Hän tiesi, miltä kaikilta puolin hänen tuli hyvitellä aulankolaisia. Heidän joukossaan oli heränneitä: siispä hän saarnasi huoaten jokapäiväisestä parannuksesta. Heidän keskuudessaan oli hedbergiläisiä: heitä varten hän puhui hurskaan ja Herraan luottavaisen näköisenä ainoasta autuuttavasta uskosta. Heissä oli hyveen esikuvia, omaan vanhurskauteensa sangen tyytyväisiä: ei sopinut siis mitenkään unohtaa Syrakin ja Viisauden kirjan kauniita sanoja vanhurskaudesta. Heissä oli myöskin juomareita, salapolttajia ja kaikenlaisia himojen palvelijoita joukoittain: niinpä hän saarnasi viinitarhojen runsaasta mehusta ja maan lihavuudesta siten, että kukin saattoi tulkita sanat mielensä mukaan. Mutta koska saapuvilla oli myöskin lain kurittajia, kuten laamanni, kruununvouti ja nimismies, huomautti hän asianmukaisen painokkaasti, miten välttämätöntä on olla kuuliainen maalliselle järjestysvallalle, ja kaikkien noiden muiden asiain välillä hän kosketteli kuivasti ja lyhyesti Jumalan ihanan ilmoitetun sanan miltei kauneinta tekstiä — kahdeksaa autuutta — sillä silloin oli pyhäinmiestenpäivä.
Aulankolaiset pitivät yleensä hyvin paljon rovasti Orresta. Tosin oltiin kyllä eri mieltä hänestä, ja paljon häntä moitittiinkin; pilkkakirveet käyttivät tietysti tarjona olevaa sukkeluutta ja sanoivat koko saarnaa vain teerin[23] kuherrukseksi. Mutta moni piti sitä sangen viisaana, ja rouva Åkerström puolestaan oli oikein toden perään liikutettu. Näytti siltä kuin olisi Idegran saanut kilpailijan.
Arvelin, ollen aina vieraanvarainen, kutsui jumalanpalveluksen päätyttyä rovasti Orren päivällisille Kallisten kartanoon. Siellä oli Idegran, Åkerström ja muutamia muita tuttuja. Puheltiin enimmäkseen vain vuodentulosta, ja kilpailijat osasivat oivallisesti olla toisilleen kohteliaita. Mutta Arvelinilla oli aina jokin viekkaus mielessä. Esittäessään vieraansa maljaa kiitti hän setää "viimeisestä".
— Ei siinä mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä, vastasi Orre ja alkoi puhella Napoleon III:sta.
— Mistä kiitit Orrea? kysyi Idegran vieraan lähdettyä.
— Ei mitään kiittämistä, kuului vastaus. Minä vain muistutin häntä hänen Turussa osoittamastaan valppaudesta, kun minä ennen muinoin otin sieltä päästötodistukseni. Hän panetti minut silloin velkavankeuteen kolmenkymmenen riksin tähden.
— Niin, se oli silloin! sanoi Idegran iskien silmää.
— "Se oli silloin, niin!" hyräili Arvelin kaunista duettia "Ylemmä santaan".
Rovasti Orre lähti kuin lähtikin iltapäivällä matkoihinsa. Mutta kova onni oli toimittanut niin, että julma, saaliinhimoinen susi oli syksyllä repinyt häneltä koko joukon lampaita, ainakin viisi kuusi, ja kun Aulanko, mikäli Orre tiesi, oli kuulu hyvistä lampaistaan, niin luonnollistahan oli, että rovasti poikkesi ohi mennessään vauraimpiin taloihin, mitä oli tien varrella, kuulustelemaan hintoja ja ehkä tilaamaankin joitakuita rotulampaita kevääksi. Yhtä luonnollista oli sekin, että puhe noilla vierailuilla kääntyi kaikenlaisiin muihin asioihin, kuten esimerkiksi siihen, miten ajat olivat huonot, kirkko vanha, pappilan ylläpito kallis, pappien saatavat rasittavat, miten vaivaishoito maksoi paljon, ynnä muuhun sellaiseen, ja kaikki ne luuli Orre voitavan järjestää niin hyvin, että kustannukset vähenisivät ainakin puoleen. Sitten pastori otti ystävällisillä kädenpuristuksilla jäähyväiset isänniltä ja emänniltä, jatkoi matkaansa pitäjän toiseen kestikievariin, joka oli noin penikulman päässä kirkolta, ja huomautti siellä, miten hän hankkisi kruunulta rahoja kuuden myllyn ja uuden vaivaistalon rakentamista varten, ja vaivaistalo järjestettäisiin niin viisaasti, ettei pitäjälle tulisi siitä mitään kulunkeja, vaan päinvastoin tulojakin.
Orren temput olivat tavallista vanhaa taktiikkaa, joka on jo joutumassa pois käytännöstä, mutta on kuitenkin aina pysyvä elossa kaikissa kansanvaltaisissa vaaleissa. Eihän Orre tehnyt sen pahempaa kuin mitä Rooman konsulit ennen vanhaan tekivät ja Amerikan presidentit tekevät vielä tänäkin päivänä.
Harvoin on kuitenkaan edullista olla ensimmäisenä vaalisaarnaajana. Monikin katsoo sen olevan oikeassa, jonka hän kuulee viimeksi puhuvan, ja mikäli ensimmäisen saarnaajan sanojen vaikutus haihtuu, sikäli tullaan yhä uteliaammiksi kuulemaan toista ja kolmatta. Kaikista valtioviisaista tempuistaan huolimatta oli rovasti Orre jo melkein kokonaan unohtunut, kun toinen vaalisaarnaaja, kirkkoherra Lysander, tuli seuraavana sunnuntaina kilpakentälle.
Lysander oli kuusikymmenvuotias, kookas, lihava ja mustapintainen mies; hänen olisi paremmin luullut sopivan raskasaseisen ratsuväenosaston komentajaksi kuin paimensauvan käyttäjäksi, jollei hänen hyväntahtoinen, rauhallinen ulkomuotonsa olisi tehnyt hänen peloittavaa soturiolentoaan lempeämmän näköiseksi. Näkyi kyllä, että hänellä oli ollut sekä hyvä pää että hyvää tahtoa, mutta kaikki oli tukahtunut elämän orjantappuroihin. Hän oli ryhmyisen männyn kaltainen, joka on turhaan hajoitellut monihaaraiset juurensa etsimään ravintoa laihoista vuorenkoloista ja näyttää rukoilevasti ojentavan nälkäisiä oksiaan auringon kultaa kohti. Se taikasana, joka hänestä merkitsi kaikkea: onnea, kunniaa, lepoa, omantunnon rauhaa, jokapäiväistä toimeentuloa ja tulevaisuudentoiveita, oli: hyvä pitäjä. Olihan hänellä tosin jo pieni kirkkokunta, josta hän sai sataviisikymmentä tai parisataa tynnyriä, mutta hänellä oli myöskin kahdeksan kasvavaa lasta, jotka paitsi ruokaa tarvitsivat vaatteita yllensä, kenkiä jalkoihinsa ja jonkinlaista oppia ruskeatukkaisiin päihinsä. Siinäpä olikin Lysanderin saarnan oikea teksti, saarnan, jonka tuli päivän evankeliumin mukaan puhua kuninkaanmiehen pojasta. Kuninkaanmiehellä oli poika sairaana. Mitä kaikkia suruja olikaan lapsista! Ehkäpä oli kuninkaanmiehellä montakin lasta: sanotaanhan siinä "koko hänen huoneensa". Ehkäpä hän oli köyhä eikä tiennyt, miten voisi tulla toimeen lapsinensa. Mutta silloin tuli lohduttaja…
Ja samaan tapaan sujui koko saarna. Orre oli rukoillut Jumalaa valistamaan seurakuntaa tässä tärkeässä tehtävässä "ymmärryksellä ja viisaudella". Lysander turvautui "Jumalaan ja armeliaisiin ihmisiin". Se oli suoraa kerjäämistä, jommoista, paha kyllä, saa useinkin kuulla semmoisissa tilaisuuksissa. Olipa vielä äänikin ruikuttavainen. Stjernkors oli punastunut häpeästä istuessaan kuorissa Orren saarnatessa, mutta kun hän kuunteli Lysanderin saarnaa, kohoilivat hikikarpalot hänen otsalleen. Mitäpä kunnioitusta voi kansassa olla semmoista kirkkoa kohtaan, joka sillä tavoin halventaa itsensä?
Eivätkä aulankolaisetkaan pitäneet Lysanderista. He eivät suinkaan olleet niin tyhmiä, etteivät olisi huomanneet, mitä pauloja ensimmäinen saarnaaja heille viritteli; mutta heidän mieltään hiveli ja huvitti, kun he saivat itse arvata Orren tarkoituksen. Lysander oli heistä liian karkea ja suorapuheinen, heille ei jäänyt mitään mihin käyttää oveluuttaan. Ei mikään seurakunta tahdo mielellään jättäytyä almuksi kerjäläiselle, ja seurauksena olikin, että kirkkoherra Lysanderin toiveet, vaikka naisten penkeistä kuuluikin lukuisasti nyyhkytyksiä, näyttivät saarnan jälkeen olevan tyhjiin menneitä. Hänen ainoa etunsa oli, että hän messusi jyrisevällä äänellä oikein talonpoikien mieltä myöten, jotavastoin ukko Orren käheä ääni oli paloitellut messun kuin silppukone.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli Lysander kutsuttu päivällisille pappilaan. Tuo kelpo mies saapui sinne täysin tietoisena siitä, että oli parhaan taitonsa mukaan saarnannut kahdeksan lapsensa puolesta. Hänen ensimmäinen vilpitön kysymyksensä olikin, mitä Stjernkors piti hänen saarnastansa.
— Minun mielestäni siitä puuttui jotakin, vastasi Stjernkors yhtä suoraan.
— Niin — myönsi Lysander — kyllähän ajattelin jatkaa vielä viidenneksi ja kuudenneksi Lutherin ja Björkqvistin mukaan, mutta en oikein tiennyt, malttaisivatko aulankolaiset kuulla kauemmin kuin viisitoista minuuttia johdantoa, kolme neljännestuntia aineen selitystä ja viisitoista minuuttia aineen sovittamista elämään.
— Ei, sanoi Stjernkors hymyillen, kyllä saarnassa pituutta oli kylliksi, mutta siitä puuttui sanat: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki nämä teille annetaan."
— Hm — virkkoi päätään nyökäyttäen kirkkoherra, jonka ei kannattanut olla kovin turhantarkka — helppoa on niin sanoa sen, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, mutta tiedättekö, maisteri, minkä verran minun poikieni kouluttaminen maksaa? Ja luuletteko heille kelpaavan yhdenkään minun vanhoista koulukirjoistani? Ei, uudet täytyy hankkia, ja sitten tulee tyttöjen oppia soittamaan pianoa päästäkseen naimisiin ja sitten pitää apulaiselle maksaa kolmesataa ruplaa, vaikka heille ennen riitti sata riksiä. Niihin kaikkiin ei "anneta" varoja, näettekös, jollei näe vähän vaivaa…
Turhaa olisi ollut ruveta huolelliselle perheenisälle selittämään muuta. Sen vain sai Stjernkors vaikuttaneeksi, ettei kirkkoherra Lysander paluumatkallaan kävellyt ostelemassa porsaita, niinkuin rovasti Orre oli kierrellyt lampaita ostelemassa.
Seuraavana sunnuntaina saarnasi Idegran. Kirkkoherransijainen tunsi jo varsin hyvin kappalaisensa ja odotteli sitä uteliaammin saada kuulla, mitä ansoja hän, viekkain ja tunnottomin kaikista kolmesta kilpailijasta, virittelisi seurakunnalleen, kun kummallinen sallimus oli määrännyt hänelle, koronkiskurille, tekstiksi tuon peloittavan evankeliumin kuninkaan tilinteosta. Mutta pastori Idegran kesti hyvin koetuksen. Hänen arvoisat kristittynsä saivat kuulla oikein kauniin saarnan. Hän selitti tekstin aivan säännöllisesti, karttamatta vähääkään miekan kärkiä, jotka joka sanoissa uhkasivat lävistää hänen omantuntonsa. Eikä hän myöskään unohtanut siveellistä elämäänsovittamista — kuinka meidän kaikkien suhteen tarvitaan kärsivällisyyttä meidän pienien heikkouksiemme ja puutteittemme tähden ja kuinka meidän sen vuoksi tulee antaa anteeksi toisten viat ja niin edespäin. Itsestään hän ei puhunut sanaakaan.
Kaikki tuo oli tarkoin edeltäpäin mietittyä. Idegranin vihamiehillä ei ollut mitään moitittavaa ja ystävät olivat ihan ihastuksissaan erinomaiseen, sielunpaimenelle soveliaaseen vaatimattomuuteen, hän kun, aivan päinvastoin kuin edelliset vaalisaarnaajat, näytti vallan kokonaan unohtavan itsensä vain sitä paremmin muistaakseen kalliin kutsumuksensa ja seurakuntansa onnen. Orre, ainoa vaarallinen kilpailija, oli kokonaan työntynyt takalaitaan yksin laamanninrouva Åkerströminkin mielipiteissä. Ei kukaan epäillyt enää, ettei Idegran saisi vaalissa suurta äänten enemmistöä.
Erland Stjernkors vietti unettomia öitä. Jotakin oli hänessä, mikä karkoitti unen hänen silmistänsä ja esti päättäväisyyden hänen lujasta tahdostaan.
— Hyvä Jumala, valaise minua! rukoili hän itsekseen. — Mitä minun on tehtävä? Tuleeko minun puhua vaiko olla vaiti? Eikö Sinulla sitten ole ketään muita paimenia tänne lähetettävänä kuin nuo kolme, jotka kaikki tulevat kurjan voiton tähden eikä yksikään levittämään täällä Sinun valtakuntaasi? Oi, tiedänhän minä, että Sinulla on rehellisiä, nöyriä, itsensäkieltäviä palvelijoita, miksi et lähetä ketään heistä? Ja olisihan tässä kuitenkin suuri lähetystyö tehtävänä keskellä kristillistä kirkkoasi. Sano minulle, Jumalani, mitä minun tulee tehdä pelastaakseni ne monet sielut, jotka täällä hengellisesti kuolevat! Jos tahdot, että minun tulee puhua, niin anna minulle siihen voimaa … muuten en sitä voi, ja sokeat jäävät tänne sokeain taluttajiksi…
29. VAALIN EDELLINEN ILTA.
Vaali oli Aulangossa määrätty pidettäväksi tuomiosunnuntaina; vaalilistat oli tehty ja huolellisesti tarkastettu edellisenä pyhänä. Pienimmätkin viat koetettiin saada poistetuksi, jottei jäisi mitään aihetta valituksiin.
Lauantaina iltapäivällä kiiti äsken sataneella lumella kuomureki pappilan pihaan ja reestä nousi vanhanpuoleinen mies, iso turkki yllään. Hän oli lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar, jonka tuomiokapituli oli määrännyt vaalin toimittajaksi. Kirkkoherransijainen maisteri Stjernkors otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja saattoi sisään.
Kun päällysvaatteet oli riisuttu, tuli sudenpukimista näkyviin kunnioitusta herättävä, noin kuudenkymmenen ikäinen, harmaapäinen, jalon ja viisaan, mutta ankaran näköinen ukko. Hänen katseessaan oli jotakin kirkasta ja terävää, hänen ryhtinsä oli vakava, etevämmyyttä ilmaiseva, mutta kuitenkin miellyttävä; hänessä oli jonkinlainen luonnollisen ylevyyden piirre. Häntä olisi voinut sanoa kirkon ruhtinaaksi, jos luterilainen kirkko olisi tunnustanut sellaisen ruhtinaanarvon, — jos se todellakin olisi antautunut semmoisten "kirkon herroiksi" muuttuneiden paimenten alamaiseksi.
— No niin — sanoi hän Stjernkorsille myöhemmin illalla, kun vaaliluettelo jo oli tarkastettu ja kaikki varustettu seuraavaksi päiväksi — mitä pidätte seurakunnasta?
Stjernkors kertoi, mitä hän vuoden kestäneenä virantoimitusaikanaan oli kokenut Aulangossa. Hän kuvaili seurakuntaa isänmaansa syvimmälle vaipuneeksi seurakunnaksi eikä ollenkaan salannut vakaumustaan, että syynä rappiotilaan oli hirveä hengellinen pimeys, joka oli saanut alkunsa siitä, että paikkakunnan papisto oli kokonaisen miespolven ajan ollut hyvin huolimaton sielujen hoidossa.
— Saatatte olla oikeassa, sanoi lääninrovasti. Minä tunsin Ödmarkin. Sävyisämpää, iloisempaa ja rakastettavampaa miestä saattoi tuskin tavata toista. Hän olisi voinut lahjoittaa takin yltään. Luonto ja onni olivat runsain määrin tuhlanneet hänelle parhaimpia antimiansa, ja kuitenkin tuli hänestä seurakuntansa ja perheensä onnettomuus ja turmio omalle itselleen. Selittäkää minulle se arvoitus!
— Jumalan Hengen valotta muuttuu valkeus meissä pimeydeksi.
— Niin juuri, Ödmark oli hyväpäinen ja hyväsydäminen mies, mutta luonteenlujuutta häneltä puuttui. Hänen tahtonsa oli heikompi kuin lapsen tahto; joka tuulenpuuska ajeli häntä kuin pilven hattaraa. Hänen tänne tullessaan hänen mielensä oli täynnä kevytmielisen nuoruuden, kevytmielisen hovin ja kevytmielisen ajan jättämiä vaikutelmia ja täällä hän tapasi samanlaisia ystäviä, jotka aina estivät häntä heräämästä sokeudestaan. Hän eli kotonaan humussa ja hälinässä, mutta varoi tarkoin loukkaamasta muodollisuuksia ja ulkoista säädyllisyyttä. Mitä pitäisi teidän mielestänne kirkon tehdä semmoiselle palvelijalle?
— Varoittaa ja varoittamistaan varoittaa, sitten erottaa väliaikaisesti virasta ja vihdoin kokonaan, kuten kirkkolaissamme määrätään.
— Te olette nuori, maisteri, ja nuoresta, kiivaasta innosta näyttää se aivan luonnolliselta. Mutta koettakaahan hallita meidän kirkkomme kaltaista kirkkoa. Käykäähän tuomitsemaan pappien omaatuntoa, kun ei ole ulkonaisia, selviä, laillisia todistuksia, ja ajatelkaa tarkoin, ennenkuin kaikkien pilkkaajain iloksi koskette kaapuun, lipereihin ja säätymme arvoon. Ödmarkia varoitettiin kerta toisensa jälkeen; määräys väliaikaisesta virastaerottamisesta oli jo valmiiksi kirjoitettuna, kun kuolema hänet tapasi. Pastori Idegran oli muutamia viikkoja sitä ennen Turussa ja selitti sub secreto, salaa, että vaikka hänestä olikin tuskallista tunnustaa totuus, ei hän kuitenkaan voinut enää kauemmin olla vaiti ja katsella, miten tuiki huolimattomasti seurakuntaa hoidetaan ja miten sopimatonta elämää pappilassa pidetään.
— Pastori Idegranko?
— Kummastuttaako se teitä? Kuka olisi ollut lähempi mies kuin hän puhumaan seurakunnan hyväksi?
— Se on totta, vastasi Stjernkors huultaan purren.
— Sanalla sanoen, huomaatte, että tuomiokapituli teki kaiken, mitä siltä kohtuullisesti voidaan vaatia. Tuomiokapituli ei voinut kokonaan estää edellisen vapaamielisemmän aikakauden vaikutusta nykyiseen kirkkoomme eikä vastoin muodollista laillisuutta tuomita kirkkoherraa viralta.
— Eiköhän yhdentoista tuhannen sielun ajallisen ja iäisen onnen olisi pitänyt painaa enemmän vaa'assa?
— Miljoonan ja kahdeksansadan tuhannen sielun onni riippuu nykyään siitä, että Suomen kirkkolakia tunnollisesti noudatetaan, vastasi rovasti olkapäitään kohauttaen. — Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Kenenkä kolmesta ehdotetusta te, maisteri, luulette seurakunnalle soveliaimmaksi ja parhaiten ansaitsevan tulla valituksi.
— Asemani on arkaluontoinen. Mieluummin tahtoisin olla vastaamatta kysymykseen.
— Ei, ei suinkaan. Minä tiedän, ettette ole suostunut pitäjäläisten ajattelemattomaan ehdotukseen. Minä hyväksyn hienotunteisuutenne, jota siinä osoititte vanhoja, ansiokkaita hakijoita kohtaan; siinä käyttäydyitte oikein kiitettävästi. Mutta sentähden saattekin vapaasti ja suorasti lausua mielipiteenne. Olemmehan me, te ja minä, tässä puolueettomina todistajina. Me hoidamme vain koneistoa emmekä vaikuta mitään vaalin päätökseen. Kuitenkin luulisin, ettette te, maisteri, voi olla aivan välinpitämätön. Vastatkaa siis: kenenkä katsotte parhaiten ansaitsevan päästä tänne kirkkoherraksi?
— Jos minua vaaditaan sanomaan ajatukseni — vastasi Stjernkors hiukan kumartaen — niin täytyy minun surkutella, ettei niin monesta arvokkaasta vanhasta miehestä, jotka olisivat voineet päästä ehdolle vaaliin, kellään ole ollut rohkeutta hakea niin pahamaineiseen seurakuntaan, missä kuitenkin suuri ja siunauksellinen Herran työ odottaa oikeata tekijäänsä. Minun mielestäni on kolmesta ehdolla olevasta kirkkoherra Lysander vähimmin sopimaton.
— Kuinka? Vähimmin sopimatonko? toisti lääninrovasti ja hänen kunnianarvoinen otsansa synkkeni.
— Sitä mieltä minä olen, vastasi Stjernkors tyynesti. Minusta ovat suuret pitäjät onnettomuutena Suomen kirkolle, koska usein aivan toiset vaikuttimet kuin kirkon ja seurakunnan paras ovat syynä siihen, että niihin pyritään. Lysander pyrkii Aulankoon kerjäämällä; se on kyllä surkuteltavaa, mutta kuitenkin paremmin anteeksi annettavaa kuin syrjäteitä hiipiminen tai äänien hankkiminen salaa uhkauksilla ja viekoituksilla.
Lääninrovasti asteli miettiväisenä lattiata edestakaisin.
— Se on kirkkomme heikko puoli ja helppo on sitä moittia, virkkoi hän. Minun mielestäni olisi parempi, jos papit määräisi kirkollishallitus eikä kansa. Mutta mihinkä jäisi sitten, te vapaamieliset herrat, kirkon kansanvaltaisuus? Te pidätte suuria pitäjiä hierarkkisena pahennuksena, kunnes itse pääsette johonkin niistä rauhan päiviä viettämään. Pastoraalitutkinto on samanlainen hullutus, kunnes sen itse saatte suorittaneeksi, ja kuitenkin on teistä vapaa papin vaali vastenmielinen. Se ei ole johdonmukaista. Tulee tietää, mitä tahtoo ja miten tahtoo.
— Minä en ole vapaamielinen, herra tohtori!
— No, se on minun mieleistäni. Monet nuoret papit, joita nykyjään näkee, ovat Kierkegaardin ja Parkerin turmelemia.
— Minä en ole kylliksi vapaamielinen juostakseni noiden nuorten uskonkappaleitamme moittivien profeettojen jälkiä, mutta myönnän kyllä, että samoin kuin Kierkegaard pidän kirkon nykyisiä muotoja liian vanhentuneina. Mihin käännynkin, kaikkialla näen summattomat määrät kuollutta pintapuolisuutta, kuollutta kuorta, jossa ei ole enää vähäistäkään jäljellä Jumalan hengestä. Toisinaan syntyy täällä tuulispäitä, jotka tekevät lopun tyyneydestä ja näyttävät vievän ihmissukua eteenpäin, mutta ne puuskat asettuvat pian eikä niistä enää näe jälkeä ihmisten keskuudessa. Epäilemättä ne ovat herätyksiä ja enteitä, mutta totuuden ja nöyryyden henkeä ei niissä ole; sentähden ne tyyntyvät hiljalleen. Herra on kerran nostava suuren myrskyn, joka puhdistaa nisut akanoista.
— Nuori mies — virkkoi lääninrovasti, ja hänen kirkkaanylevä katseensa pysyi Stjernkorsissa valtavan tyynenä — te olette levottoman, uhmailevan ajan miehiä, joista eivät mitkään olevat olot enää ole kelvollisia. Temmatkaa vain pois valtiokirkon perustus; silloin jäätte liukkaalle, livettävälle laudalle keskelle koskea. Te tiedätte vain, mitä ette tahdo, kaikki muu on teille epäselvänä kuin sumu.
— Ei, herra tohtori, minä tiedän senkin, mitä minä tahdon. Minä tahdon Jumalan valtakuntaa maan päälle. Mutta sen uusia muotoja, jotka uusi Luther on kerran luova, minä tunnen yhtä vähän kuin kukaan muukaan. Sen vain tiedän, että jos valtiokirkko horjuu, on kuitenkin jotain, joka ei häviä, joka on sieluna tämän kirkon jäykässä, puutteellisessa, sairaassa ruumiissa — näkymätön kirkko pysyy ja odottaa mestariaan.
— Ja minä — vastasi lääninrovasti hiukan ivallisesti — minä en tunne mitään oman pääni mukaista kirkkoa enkä tunne muuta Lutheria kuin vanhan, kelpo ystävämme, Jumalan miehen Martin. Hyödyttömien kysymysten sijasta, joihin ryhtymästä Raamattu meitä kieltää, minä ehdotan, että keskustelemme huomisen päivän tärkeistä asioista. Orren tuntee koko maailma; hän hakee kahdeksattakolmatta paikkaa siitä lukien, kun hän pääsi vakinaiseen virkaan. Mutta Idegrania minä olen pitänyt muotomiehenä, joka on vain innokas maanviljelijä eikä sen pahempaa. Jos te, maisteri, olette saanut kuulla jotakin muuta sen lisäksi, on teidän velvollisuutenne ilmaista kaikki.
— Minulla ei ole mitään todistuksia, ainoastaan siveellinen vakaumus.
— Ja kuitenkin lausutte sanoja, jotka — antakaa anteeksi! — hyvinkin näyttävät virkaveljen panettelemiselta, sanoi lääninrovasti ankarasti.
Stjernkors punastui.
— Minä lausuin ajatukseni vastahakoisesti ja ainoastaan esimieheni käskystä, vastasi hän; mutta koska sen kerran olen tehnyt, todistan myöskin sanani.
30. VAALI.
Tuomiosunnuntai koitti; kirkkaana ja kylmänä kaartui taivas yli talvisen seudun. Maa oli keveän lumiverhon peitossa; järvet ja virrat olivat jo kaksi viikkoa olleet talven kahleissa, ja lehdettömistä metsistä etsivät pyyt ja metsot turhaan piilopaikkaa ja suojaa metsästäjän luodilta.
Lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar oli aikaisin liikkeessä; hän mietti tuomiosunnuntain tekstiä, sillä hänen oli saarnattava. Vähäinen asia olisi hänestä tosin ollut astua saarnastuoliin aivan valmistamatta, mutta hänen huolellisia tapojaan oli aina ensin panna pääkohdat muistiin kahdeksasosa-arkille, joka hänellä oli virsikirjansa välissä ja sitten saarnastuolin reunustalla edessänsä saarnatessa. Sitä paitsi hän oli kuullut huhun, että kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors saarnaili jotenkin vapaasti eikä pitänyt lukua säännöllisestä johdatuksesta, aineen käsittelemisen ja elämään sovittamisen jaosta tai edes muutenkaan kahteen, kolmeen tai neljään osaan jakamisesta, kuten oli tavallista; se kaikki oli rovastin mielestä muodoista poikkeavaa eikä varsin soveliasta. Sentähden hän tahtoi sitäkin mieluummin näyttää hyvän esimerkin järjestelmällisestä ja huolellisesta esitystavasta.
Yhtä aikaisin olivat Sammen Simo ja Kiven Matti kutsumatta tulleet valittamaan hankkeista, joihin vastapuolue oli ryhtynyt Idegranin hyväksi. Stjernkors oli, paitsi neuvoa, jonka hän hartaista pyynnöistä antoi Lysanderin eduksi, tarkoin pysynyt erillään tuosta arkaluontoisesta asiasta. Hän ei nytkään tahtonut huolia ystävien valituksista, mutta lääninrovasti kuuli heidän äänensä viereisestä huoneesta ja tahtoi saada tietää, mitä heillä oli sanomista.
Sampi tiesi kertoa, että lukkari Talvinen oli monta päivää ennen kierrellyt ympäri pitäjää, käynyt kaikkien niiden luona, joita ei pidetty aivan luotettavina, ja kuvaillut heille, miten Idegran, jos hän pääsisi kirkkoherraksi, ei hätyyttäisi velkamiehiänsä, joita hänellä oli paljon pitäjässä, vaan ehkä jättäisi osan saatavistaan perimättäkin taikka myöntäisi hyvin pitkän maksuajan; mutta jos hänen täytyisi hakea toiseen pitäjään, vaatisi hän heti kaikki saatavansa viimeiseen kopeekkaan saakka, mistä moni joutuisi varmaan häviöön. Sitä paitsi olisi siinä tapauksessa rakennettava uusi ja kallis kirkko, jota toinen pastori epäilemättä vaatisi; Idegran sitävastoin jättäisi sen kysymyksen toistaiseksi ja sillä välin kartuttaisi erinomaisella taidollaan kirkon rakennuskassaa, johon hän jo oli seurakunnan suureksi eduksi saanut hyvän alun säästetyksi. Tuon kaiken johdosta oli Idegranin vaali jo edeltäkäsin melkein kuin päätetty.
Kiven Matti puolestaan valitti, että koko yö oli ollut juopottelua ja kokouksia kaikissa Aulangon kapakoissa ja viinaa oli jaeltu ihan ilmaiseksi, ei tiedetty, kenen kustannuksella. Mutta sitä oli yleiseen huudettu, että se, joka uskaltaisi äänestää ketään muuta kuin Idegrania, saisi varoa päätään ja henkeään, kotiaan ja kartanoaan, sillä kyllä tehtäisiin selvä kaikista maankavaltajista, jotka tahtovat hävittää viinapannut ja loukata aulankolaisten vanhoja oikeuksia. Ja senkin puolestaan arveltiin yhtä varmasti kuin lukkarin innon vaikuttavan, että kappalainen oli pääsevä Aulangon kirkkoherraksi.
Lääninrovastin ankara otsa synkistyi.
— Minä huomaan, että maisterin pelossa on perää, virkkoi hän, mutta kun ei ole mitään varsinaisia todistuksia, ei vaalia voida lykätä. Minä pidän huolen siitä, että asia myöhemmin tutkitaan, ennenkuin tuomiokapituli vaalin nojalla nimittää uuden kirkkoherran, ja että erittäinkin lukkari saa vastata tarpeettomasta asiaan sekaantumisesta.
— Minä jätän teidän päätettäväksenne, herra tohtori — huomautti Stjernkors — eikö olisi hyvä jollakin tavoin estää liian suurta tungosta kirkossa, koska sekä katto, lattia että seinät ovat sangen rappeutuneet.
Lääninrovasti hymyili.
— En usko — vastasi hän — että kirkko, joka on palvellut neljäsataa vuotta ja nähnyt kaksi- tai kolmekinkymmentä kirkkoherran vaalia, on nytkään hautaava seurakuntaa raunioihinsa. Mutta olkaa hyvä, käskekää kuitenkin pitää kaikki ovet auki.
Määrähetki saapui, ja jumalanpalvelus alkoi. Kirkko oli, kuten saattoi edeltäkäsin jo arvatakin, aivan tungokseen asti täynnä väkeä, mutta mitään vaaran merkkiä ei näkynyt.
Stjernkors messusi ja lääninrovasti Ekhammar saarnasi päivän valtavasta tekstistä, jonka olisi luullut vaskivasaroilla moukaroivan kaikkia nukkuneita omiatuntoja. Saarna oli arvokas ja kaunis, sanoiltaan kohtuullinen, sisällykseltään vakava. Elävä elämä oli siinä sangen puristettuna järjestelmällisiin muotoihin. Taivaan leimahtava valkeus, joka pelättää katumattomia ja loistaa katuvaisille iankaikkisina auringonsäteinä, piilottautui kehoituksiin, jotka olivat paremmin isällisiä neuvoja kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä horjuvalle ihmissydämelle. Kuitenkin oli vaikutus melko hyvä, ja rauhattomimmatkin suuren sekalaisen seurakunnan kristityistä, puolikristityistä ja hurjista pakanoista pysyivät kunnioittavasti hiljaa koko jumalanpalveluksen ajan.
— Minulla ei ole mitään syytä moittia seurakunnan hartautta, virkkoi lääninrovasti pyyhkiessään sakastiin tultuaan hikeä otsaltaan.
Vaalin toimittaminen alkoi aikaisemmin asianmukaisesti tarkastetun vaaliluettelon mukaan. Enemmistö näytti jo alusta alkaen selvältä. Kolmekymmentä äänesti ihan peräkkäin Idegrania, kun Sammen Simo, ollen yhdesneljättä, uskalsi kovalla äänellä sanoa nimen Lysander.
Mutinaa, puoleksi uhkaavaa, puoleksi ivallista, kuului kappalaisen lukuisain puoltajien joukosta, jotka olivat tunkeutuneet tiheäksi muuriksi alttarin ympärille.
Mutta siitä alkaen huomattiin mielipiteiden eroavan enemmän kuin moni oli luullutkaan. Jos Idegranilla oli monta ystävää, niin olipa hänellä monta vihamiestäkin, ja vaikka Aulangon seurakunta silloin oli pakanallisempi kuin moni muu maamme pitäjä, ei se elävän elämän sana, jota Stjernkors oli vuosikauden voimakkaasti ja siunausta tuottavasti saarnannut, ollut kuitenkaan kaikkialla joutunut kalliolle tai maanteille tai elämän ohdakkeiden tukahduttamaksi. Tarvittiin vain rohkea esimerkki, ja kun se oli saatu, alkoi ääni toisensa jälkeen tulla Lysanderin, joitakuita myöskin Orren hyväksi. Kun noin kolmeneljättä osaa seurakuntalaisia oli äänestänyt, näytti kummallakin puolella olevan melkein yhtä paljon ääniä, eikä kukaan saattanut arvata vaalin tulosta.
Se saattoi Idegranin kannattajat ja koko mahtavan viinapuolueen vimmaan. Monella heistä oli vielä pää sekavana yöllisestä Molokin palvelemisesta; he korvasivat nyt sen vahinkonsa, että olivat jumalanpalveluksen aikana pysyneet hiljaa. Kirkon ovien ulkopuolelta alkoi kuulua hurjia huutoja, jotka pian vaihtuivat oikeaksi käsikähmäksi, ja syntyi semmoinen melu, että pian oli mahdotonta kuulla lähinnä alttaria olevien äänestämistä. Stjernkors meni ulos koettaakseen saada järjestystä aikaan ja meluavia vaikenemaan. Tuskin hän ehti kirkon korkeille portaille kaikkien nähtäväksi, kun kaikki katkeruus, kaikki viha, jota hän niin kauan oli viinapuolueessa herättänyt, leimahti ilmi yksin häneen kohdistuen. Turhaan hän koetti puhua kiihtyneelle kansanjoukolle. Kiviä ja katkottuja aidanseipäitä alkoi sadella hänen ympärilleen, ja kun hän koki vetäytyä takaisin kirkkoon, jottei olisi suotta kiihoittanut raivoavia, sulki häneltä paluutien viisi kuusi humalaista, jotka tarttuivat häneen takaapäin ja nostivat hänet koholle heittääkseen hänet portailta raivostuneen joukon keskelle.
Erland Stjernkors ei ollut mikään hento mies, mies, jonka käsien voima olisi herpaantunut kirjain ääressä, ja hetkisen aikaa hänen onnistui torjua heitä, mutta kohta olisi hän ollut hukassa, jollei mustatukkainen mies olisi syöksynyt, pää edellä, hänen vastustajiensa keskelle ja pitämättä lukua iskuista ja lyönneistä tavattoman vikkelästi puskenut yhtä vatsaan, lyödä sivaltanut toista vasten kasvoja ja kaatanut hyvin taidokkaalla jalkakammilla kolmatta maahan, saaden aikaan sen ihmeen, että portaat olivat tuota pikaa puhtaina vastustajista ja paluutie selvä.
Mutta Stjernkors ei käyttänyt paon tilaisuutta hyväkseen, vaan sensijaan äänettömyyttä, joka syntyi väkijoukossa, kun se kummastellen jäi katsomaan kahakkaa; hän astui uudelleen portaille, otti taskustaan suomalaisen virsikirjansa ja alkoi kovalla äänellä laulaa 404:ttä virttä viimeisestä tuomiosta: Jo aivan läsnä aika on, johon heti yhtyi useita muitakin ääniä portaitten vieressä ja ulompana. Raivoisat huudot keskeyttivät kyllä laulun alussa, mutta yhä useampia lauluun liittyviä tuli lisäksi ja säikkymättä pysyttiin nuotissa. Kummallinen taistelu alkoi, aivan toisenlainen kuin äskeinen. Milloin kuului vain mitä ruminta rääkymistä, milloin kajahti kuuluville virsi vastustamattomalla voimalla, paisui paisumistaan ja pääsi voitolle. Näin laulettiin säe säkeeltä koko pitkä virsi alusta loppuun, ja vihdoin raukenivat vastustajien käheät viinaäänet … lujana ja täysiäänisenä vyöryi mahtava laulu paljaan taivaan alla kylmässä talvi-ilmassa, ja ikuisen sanan palvelija seisoi siinä kuin rauhan enkeli paljain päin ja kirkkain katsein kirkon portailla, kiittäen Jumalaa voitosta, jonka Hänen henkensä oli saanut kurjista, sokeista, eksyneistä ihmissydämistä.
31. UUSI VAALI.
Tuomiosunnuntain vaali päättyi siten, että kappalainen, pastori Idegran sai 27 680363/820005, kirkkoherra Lysander 27 119/583 ja rovasti Orre 2 9330/9779 manttaalin huudot. Idegran olisi siis paljolla puuhalla päässyt kirkkoherraksi, Lysander vähemmällä vaivalla saanut kunnian jäädä tappiolle ja Orre melkoisella vaivannäöllä "saanut matkarahansa".[24] — jollei tuomiokapituli hyvällä syyllä olisi katsonut olevan aihetta koko vaalin kumoamiseen.
Lääninrovasti, tohtori Ekhammar oli, eikä suinkaan syyttä suutuksissaan vallattomuudesta, juonista ja melusta, jotka olivat vaalissa saaneet yleistä pahennusta aikaan. Lukkari pantiin heti väliaikaisesti viralta; kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors sai — muistutuksen. Kaikki ymmärtäväiset aulankolaiset olivat rouva Åkerströmin kanssa yksimieliset siitä, että pappi, joka rupeaa veisaamaan virttä kirkon ulkopuolella, on pahasti rikkonut kaikkea uskonnollista säädyllisyyttä vastaan ja ansaitsee ankarat nuhteet. Huhu tiesi kertoa, että Stjernkors, jolla muka muutenkin oli koko joukko asioita ansioluettelon nurjalla puolen, kohta määrättäisiin johonkin toiseen seurakuntaan, jossa hänellä olisi vähemmän tilaisuutta eksyttää herkkäuskoista kansaa.
Kruununvouti Rågbergin avulla kutsutti Ekhammar joukon Idegranin puoluelaisia kuulusteltavaksi. Mutta viekas kappalainen oli osannut niin tarkoin peittää kaikki myyränjälkensä, ettei päästy minkään perille ja että kaikesta syytettiin vain lukkari Talvista ja hänen hätiköimistään. Koko juttu päättyi pian siten, että tuomiokapituli määräsi uuden vaalin pidettäväksi ensimmäisenä sunnuntaina loppiaisen jälkeen.
Puolueet valmistautuivat taas mitä suurimmalla innolla ratkaisevaan taisteluun. Stjernkors pysyi aivan erillään niistä puuhista.
Joulupäivänä hämmästytti häntä aivan odottamaton näky. Ensimmäisessä penkissä lähinnä kuoria — Aulangon ylhäisten naisten pyhitetyssä kunniapaikassa, johon ei miesmuistiin ollut päässyt kukaan aateliton, jolla ei ainakin ollut luottamusmiehen arvoa — sanalla sanoen, siinä muilta suljetulla ylhäisten kunniasijalla istui rouva Åkerströmin vieressä keski-ikäinen nainen, jonka Stjernkors muisteli nähneensä jossakin ennenkin. Hän katsoi tarkemmin ja tunsi hänet Apollonia Duriniksi.
Rohkea oli tuo mamseli Apollonian ottama askel matkalaukussa olleiden esineiden löytämisen jälkeen. Mutta hän olikin tullut suoraan tuomarin luo: hän oli siis korkean suojeluksen turvissa.
Kruununvouti Rågberg, Allfridan holhooja, ei siitä kuitenkaan hämmästynyt. Muutamana päivänä neiti Durin sai asianmukaisen haasteen kohta alkaviin talvikäräjiin, missä hänen tuli tehdä selkoa, miten hän oli saanut kaikenkaltaisia rovasti Ödmark vainajan perillisten kalleuksia, jotka oli samalla kertaa kuin hänen omatkin tavaransa otettu talteen epäluulonalaiselta henkilöltä ja joissa sitä paitsi oli selviä merkkejä nimien raaputtamisesta ja jotka vielä lisäksi olivat olleet käärittyinä usein mainitulle neiti Apollonia Durinille osoitettuihin kirjeisiin.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kruununvouti Rågberg sai käräjäkirjuri Krankenhausilta, Apollonia Durinin asianajajalta, samoihin käräjiin vastahaasteen, jossa hänet velvoitettiin selittämään, mitenkä hän oli saanut puheena olevan neidin tavarat, jotka hän sanoi ottaneensa epäiltävältä henkilöltä. Sen haasteen saattoi helposti arvata tuomarin omasta kädestä lähteneeksi. Sekava lainopillinen riita uhkasi nousta paikkakunnan vallassaolevien mahtajien välillä ja vielä yhä pahentaa pastorin vaalista johtunutta suurta erimielisyyttä kuohuvaa puoluevihaa. Kaikkialla oli katkeruutta, rauhattomuutta, eripuraisuutta. Ikuisen rauhan sanat, joita Stjernkors sirotteli tuohon ihmisten intohimojen pauhaavaan mereen, näyttivät katoavan kuin voimattomat sadepisarat aavikon polttavaan hiekkaan.
Niin kuluivat joulupyhät, ja uusi vaalipäivä oli jo käsissä. Taaskin saarnasi lääninrovasti, tohtori Ekhammar, ankarammin vain kuin edellisellä kerralla, ja taaskin hän istuutui jumalanpalveluksen päätyttyä alttarin eteen toimittamaan vaalia. Mutta puolueet tunsivat jo paremmin toisensa ja olivat sentähden myös paljon paremmin valmistautuneet. Viesti oli viety pitäjän kaukaisimpiinkin kyliin niille, jotka muuten kävivät tuskin kertaakaan vuodessa kirkossa, ja siten oli kumpikin puolue ainakin kolmatta osaa lukuisampi kuin edellisellä kerralla. Järjestyksen puolesta ei tosin ollut mitään pelkäämistä, sillä kruununvoudin toimesta oli komppania läänin ruotuväkeä koottu kirkonkylään. Mutta ahdinko oli sitä suurempi kirkossa ja kirkon ovissa. Ei koskaan oltu vielä nähty niin suurta ihmisjoukkoa Aulangossa yht'aikaa koolla.
Jumalanpalvelus päättyi puoli kahdeltatoista ja vaali alkoi kello kaksitoista. Äänet jakaantuivat alussa melkein tasan kaikille kolmelle. Vieläpä näytti monen suureksi kummastukseksi voitto kallistuvan sille puolelle, joka edellisellä kerralla oli saanut vain nimeksi ääniä, nimittäin rovasti Orren hyväksi.
Syy siihen oli hyvin yksinkertainen. Idegranin kannattajat olivat levitelleet niin kamalia huhuja kirkkoherra Lysanderista ja hänen ahneesta rouvastaan, että moni luopui hänestä, mutta ei kiusoillaankaan mennyt Idegranin puolelle, vaan äänesti Orrea. Samoin eivät lysanderilaisetkaan olleet säälineet kappalaista, pastori Idegrania; ja niin oli moni taas luopunut hänestäkin ja mennyt myöskin kiukuissaan Orren eikä Lysanderin puolelle. Kun siis hämärän aikoihin, kello neljään mennessä, noin kaksi kolmatta osaa seurakuntaa oli äänestänyt, oli Orrella noin kahdeksantoista-, mutta Lysanderilla ja Idegranilla kummallakin ainoastaan noin viiden-kuudentoista manttaalin huudot.
Silloin oli kummankin puolueen pantava viimeisetkin voimansa liikkeelle. Pienoinen joukko ruotuväkeä oli, ikäänkuin sattumalta, kokoontunut kellotapulin luo; se näky teki tehtävänsä, sillä ei mikään häly eikä ilmeinen väkivalta ollut vaalin säännöllistä menoa häiritsemässä; mutta sitä kiivaammin viekoiteltiin, uhkailtiin, houkuteltiin ja kiroiltiin salaa miesten kesken. Pakkanen oli ulkona jotenkin pureva; tiivistyneistä vesihöyryistä syntyi kirkossa kylmä sumu käytävistä tulevan ilmanvedon vuoksi, ovet kun väen tungoksen tähden olivat auki. Lääninrovasti Ekhammar tunsi kylmän kangistuttavan jäseniään.
Hän käski sentähden sulkea pienen oven, joka oli lähinnä sitä paikkaa, missä hän istui. Mutta juuri siinä oli tungos pahin. Kun sitä ovea ei saatu kiinni, lukittiin molemmat sivuovet ja alttaria vastapäätä oleva suuri ovi, mutta kylmää virtaili siitä huolimatta pienestä ovesta kuoriin, minkä vuoksi rovasti avautti itselleen tien sakastiin jatkaakseen siellä paremmin suojassa ollen vaalia.
Juuri silloin oli puolueiden into ja malttamattomuus ylimmillään. Alettiin nurista, väittäen vaalin toimittajan vetäytyvän syrjään, jottei muka seurakunta saattaisi tarkastaa huutoja, ja koko joukko syöksyi hänen jäljessään sakastiin päin. Räiskis … romahdus kuului ja sen jälkeen hätähuutoja. Aikoja sitten lahonneet lattiahirret murtuivat kuorin vasemmalta puolen tiheään puristuneen ihmisjoukon painosta, ja viisi- tai kuusikymmentä henkeä syöksyi lattian mukana alla oleviin vanhoihin hautoihin.
Pimeä, joka jo alkoi käydä hyvin tuntuvaksi, enensi tapahtuman kauhua. Kirkosta kuului vain hätähuutoja ja hämminkiä. Kaikki kiiruhtivat pakoon luullen, että temppelivanhus sortuisi raunioiksi. Mutta ovet olivat lukossa. Käytävät täyttyivät ihmisistä, jotka sokeasti syöksyivät toistensa päälle ja tallasivat toisiaan. Alttaria vastapäätä olevan suuren oven luona oli sillä tavoin kolme tai neljä ihmiskerrosta päälletysten, ja yhäti tuli toisia eikä kukaan mielettömässä kauhussaan kuullut varoituksia eikä ajatellut mitään muuta ulospääsyä.
Juuri ennen onnettomuuden tapahtumista oli Erland Stjernkors lähtenyt kuorista, seuratakseen vaalin toimittajaa. Nopeasti käsittävänä käytännön miehenä hän tajusi heti, mitä sellainen pakokauhu saisi aikaan, lähetti suntion avaamaan suurta ovea ja kiiruhti itse eteläiselle sivuovelle. Sen hän sai auki, ja kaikki, jotka olivat kyllin järjissään lähteäkseen sitä tietä, pääsivätkin helposti ulos. Suntion oli sitä vastoin aivan mahdotonta tunkeutua suurelle ovelle. Nimismies, toimitusvouti Mangel, oli ennen kaikkea luullut velvollisuudekseen suojella tohtori Ekhammaria ja oli ihan auttamattomasti suljettuna sakastiin.
Heti huomattuaan ihmisten hirvittävän tilan suurella ovella Stjernkors kiiruhti sinne hyppien yli penkkien. Mutta ovelle oli tuiki mahdotonta päästä, eikä siis ollut muuta keinoa kuin rikkoa lähimmät ikkunat.
Pyhyyden kunnioituksestako vaiko ehkä neuvottomuudesta ei kukaan ollut älynnyt sitä yksinkertaista keinoa. Hän, pappi, löi ensimmäisenä rikki kirkon ikkunan. Ruutujen kilinä ja kehysten katkeaminen ilmoittivat pakotien. Kaikki, jotka vielä olivat vähänkään tajuissaan, seurasivat viittausta ja hyppäsivät ulos ikkunasta.
Ei siinä kyllin. Oli syytä pelätä, että moni noista päälletysten ahtautuneista ihmisistä tukehtuisi tai tallaantuisi kuoliaaksi, ennenkuin ovi ehdittäisiin avata sisästä päin. Erland Stjernkors, pappi, tarttui siis taaskin kaikista ensimmäisenä kirveeseen ja alkoi sillä iskeä kirkon ovea, ia kohta tulivat lähellä olevat sotamiehet hänelle avuksi. Vihdoin saatiin yksin voimin suuret, raskaat ja paksut ovipuolikkaat irti, ja juuri silloin, kun ilta oli aivan pimeäksi pimennyt, oli tiekin auki.
Mikä näky! Häthätää hankittujen lyhtyjen ja päresoihtujen valossa nähtiin siinä kuolleita ja kuolevia sekaisin pyörtyneiden ja hiukan loukkaantuneiden kanssa. Joka haaralta tulvi ihmisiä, jotka olivat pelastuneet toista tietä. Kaikki huusivat kilpaa, moni oli käskijänä, ei kukaan totellut. Tohtori Ekhammarkin, joka silloin vasta sai raivanneeksi itselleen tien onnettomuuspaikalle, huomasi valtansa voimattomuuden mitä kuohuksissa olevaan kansanjoukkoon tulee. Mitä suurimmalla vaivalla onnistui Stjernkorsin hankkia kantajia, jotka vähitellen veivät kuolleet ja haavoittuneet lähimpiin taloihin, ja ennen yön tuloa voitiin vihdoinkin sulkea onneton temppeli onnettoman vaalin jälkeen.