3. SUOMEN ENSIMMÄINEN RAUTATIE.
Maaliskuussa 1862 tapahtui ennen kuulumatonta maassa, missä ihmisiä asui niin harvassa ja niin toisistaan erossa, että ainoastaan ylioppilaat, kadetit, kirjeenkantajat ja merimiehet saattoivat kerskata useammin kuin kerran elämässään nähneensä muita seutuja ja muita ihmisiä kuin ne, joiden parissa olivat kasvaneet, ja missä jokaista matkaa sitä ennen oli pidetty hyvin tavattomana ja tärkeänä tapauksena, johon tarvittiin pitkällisiä valmistuksia ja ponteva päätös, sillä täytyihän silloin miettiä sen seitsemänkin välttämätöntä asiaa, tarkoittivatpa nämä sitten itse liikkumista tai mukavuutta.
Maaliskuun 17 päivänä 1862 siirrettiin tämä avara maa kaikkine erämaineen äkkiä rohkealla hyppäyksellä muinaisuudesta nykyisyyteen — samanlaisella hyppäyksellä, jollaisen koko meidän maanosamme oli tehnyt pari kolme vuosikymmentä ennen meitä. Sinä päivänä työnnettiin maailman melkein hitain kansa, joka tarvitsee unesta selvitäkseen vuosisatoja, yhdessä silmänräpäyksessä kuukausia pitkistä arvelemisista minuutin täsmällisyyteen. Sinä päivänä katosivat etäisyydet, arvelemiset, virstanpatsaat, kyytirattaat, ruoskat, mäet, veräjät ja lautat kaikkine kestikievareineen, päiväkirjoineen, kyytipoikineen ja hevosineen ainakin yhden maamatkan näkyviltä, ja vaikka ne kaikki jäivätkin vielä muihin teihin nähden entiselleen, niin olivat ne enää tuommoisena voitettuna kantana vain, jonka ohi aika ennemmin tai myöhemmin on livahtava. Tuo maaliskuun 17:s päivä oli merkillinen päivä, oikea vuosisataispäivä, entisyyden ja nykyisyyden vaihdos, Suomen Matin jättiläisharppaus eteenpäin ajan hämärään ilmaan. Kylläpä Matti sinä päivänä näytti kummastuneelta! Silloin liehui lippuja, silloin kaikui "eläköön"-huutoja, silloin ärjyi uusia hirviöitä metsien yksinäisyydessä; silloin — niin, silloin avattiin ja vihittiin Suomen ensimmäinen, Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie!
Minä en aio kuvailla sitä päivää: riittäköön, että se on koittanut ja tuottanut toisia päiviä edistyshyppäyksineen. Me, jotka olimme äskettäin muuttaneet pääkaupunkiin emmekä siis saaneet lähteä matkalle ensimmäisessä junassa, palasimme asemalta ihmetellen, iloiten ja tulevaisuutta odotellen. Ei edes isänikään, joka lukeutui rautatien jyrkimpiin vastustajiin, eikä äitini, joka ennusti mitä hirveimpiä onnettomuuksia tuommoisesta uudesta kulkuneuvosta, olleet voineet hillitä uteliaisuuttansa, vaan olivat hekin katsomassa ihmettä, ja kun näin vanhan kunnon isäni seisovan siinä paljain päin, niinkuin kaikki muutkin, "Maamme"-laulua laulettaessa ja ajan vallattomain tuulten liehuttavan leikillisesti hänen harmaita hapsiaan, hymyilin itsekseni ja ajattelin: odotas, ukko, kylläpähän vielä kerran mielesi muutat!
Hiljakseen menimme kuitenkin siitä kotiin, häpesimme hiukan uteliaisuuttamme, luimme sanomalehtien selonteot rautatiestä, tutkimme asiaa kaikilta puolin, jouduimme silloin tällöin riitaan tuon uuden matkustamistavan ihailijoiden kanssa, kyllästyimme vähitellen lakkaamattomaan samasta tapauksesta puhelemiseen ja annoimme sen olla tosiasiana, mitä ei kuitenkaan käynyt enää muuttaminen. Kuukausi kului, kesä tuli ja taipumaton lääkäri lähetti meidät isän luuvalon tähden kylpymatkalle Visbyhyn. Tuollainen oli aina vähän vaivalloista; äiti sanoi, että me hyvin luultavasti palaisimme jossakin tulipalossa tai päättäisimme päivämme Ahvenanmeressä, mutta matka kävi hyvin. Visby oli viehättävä, luuvalo väheni, ja me palasimme onnellisina toivoen saavamme viettää talven rauhassa. Silloin saimme marraskuun alussa Mirabeau tädiltä kutsun tulla joulunpyhiksi Muistoon. Hänen ikäisensä päivät ovat luetut, kirjoitti hän. Kun hän ei saanut meitä luoksensa kesäksi, toivoi hän meidän suovan hänelle sen ilon, että hän saisi syleillä meitä viimeisenä jouluna, minkä hän luultavasti olisi enää elävien ilmoilla.
Mitä meidän oli vastattava? Vanhempani olisivat kaikin mokomin tahtoneet päästä uudesta matkasta niin vaivalloiseen vuodenaikaan, mutta eipä juuri käynyt loukkaaminen kiellolla rakasta ja jotenkin arkatuntoista tätiä, jonka perijäksikin vielä lisäksi oli toivo päästä, ja pienokaiset, Frits ja Sigrid, yhtyivät niin innokkaasti minun rukouksiini, että hallitsevien valtojen täytyi vihdoin suostua. Päätös tehtiin kuitenkin sillä varmalla ja järkähtämättömällä ehdolla, ettemme panisi kallista henkeämme alttiiksi rautatien vaaroille.
Marraskuussa satoi lunta, ja me iloitsimme jo hyvästä rekikelistä. Mutta Antti — tuo ilkeä Antti, joka niin usein viskelee räntää onnellisten joulumatkustajien tielle — noudatti uskollisesti vanhaa tapaansa, vieläpä siinä määrin, että vihdoin oli aivan mahdotonta matkustaa maantietä. Me odottelimme ihan viimeiseen asti, kysyimme neuvoa ilmapuntarilta, almanakalta ja kaikilta vanhoilta ennetiedoilta, mutta turhaan. Siinäpä oli vaikea vaali. Mutta hätä ei lue lakia, meidän täytyi panna henkemme alttiiksi, ja isä lohdutteli meitä vakuuttamalla, että olisimmehan melkein yhtä helposti saattaneet hukkua Visbyn matkallakin. Ja olisihan meillä sitä paitsi, kun ensin vain päästäisiin nuo kymmenen penikulmaa rautatietä Hämeenlinnaan, tilaisuus levätä viiden penikulman maantiematkalla, Pälkäneelle Muistoon mentäessä. Se väli päätettiin ajaa vaunuilla, kun ei päässyt reellä; viimeisen kolmanneksen matkasta saisimme muka kulkea rauhassa.
Kymmenen päivää ennen joulua lähdimme matkalle.
Päivä oli torstai luullakseni ja aamu pilkkoisen pimeä. Kaikki tavarat olivat jo edellisenä iltana koossa, me olimme käyneet levolle kello kaksitoista ja olisimme varsin hyvin voineet maata kello kuuteen, mutta jos luulet niin käyneen niin etpä tunnekaan äitiä. Hän oli kesällä lähtenyt höyrylaivalle kello kahden aikaan aamulla ja hän oli tälläkin kertaa lähdettäessä saanut päähänpinttymän, että me myöhästyisimme junasta. Kun kello löi kolme, oli äidin mielestä jo "aika" nousta. Koko talon väki herätettiin, me puuhailimme unisina matkatamineissa ja olimme jo kuulevinamme korvia vihlovan pillin puhalluksia…
No niin. Kun olimme selvitelleet itseämme vähän kahvilla ja saaneet pienokaiset hereille, mikä ei suinkaan ollut helppoa, löi kello viisi. Vaunut odottelivat jo portailla; me kulutimme vielä kallista aikaa pannessamme lapsille pumpernikkelejä mukaan. Frits oli saanut jalkaansa uudet sukat ja voivotteli, että ne hankasivat sääriä. Sigrid ei löytänyt laukkuansa; isä etsi kaikkialta matkahansikkaitaan, jotka hänellä oli turkin taskussa; minä touhusin etsien hameenkannatintani, jota lapset olivat pitäneet ohjaksina, ja äidillä oli vielä senkin seitsemän neuvoa jaettavana piioille, joiden tuli varoa tulta ja katsoa, etteivät jätä keittiön ovea lukitsematta eivätkä juokse kaikki yht'aikaa pois talosta, varoa vilustumista joulupyhien aikana — ynnä monta muuta seikkaa, jotka tarkan talonemännän täytyy ihan viime hetkellä muistaa sanoa. Kaikki se viivytti meitä sen verran, että kun onnellisesti saavuimme pimeässä asemalle, oli kello neljännestä vailla kuusi.
Pimeä oli ulkona, mutta ei ollut sisälläkään valoisampaa. Mitä tuli tehdä? Kaikki ovet olivat kiinni, ainoastaan kaukaa veturin luota näkyi joitakin liikkeelläolon merkkejä. Isä lähetti kuskin kysymään, ja kun olimme odotelleet kärsivällisesti neljännestunnin vaunuissa, palasi Nylund tuoden vastauksen, että juna lähtee kello kahdeksan — sen saman asian olimme joka päivä aina maaliskuusta asti lukeneet sanomista.
Me nousimme kuitenkin pois vaunuista, vähän unisina ja väsyneinä tietysti, ja tapasimme vihdoin erään huoneiden siivoojan, joka oli niin hyväsydäminen, että päästi meidät pimeään odotussaliin. Pienokaiset riippuivat toinen minussa, toinen äidissä, ja siihen he nukahtivat. Vihdoin tuli valoa, sitten ravintolanpitäjä kahvineen. Me joimme tietysti kahvia ja kuuntelimme hyvin kärsivällisinä, miten kello löi seitsemän. Silloin sattui isälle muistumaan mieleen, että hän oli unohtanut kirjoituspöydälleen tärkeän kirjeen, joka olisi samana päivänä pitänyt lähettää postissa Pietariin. Siitäpä syntyi neuvottelua, rukouksia ja luullakseni kyyneleitäkin, mutta isä oli taipumaton. Onneksi hän löysi joutilaan ajurin joka oli tuonut matkustavia asemalle, ja jätti meidät yksin odottamisen kidutukseen.
Minä en koetakaan kuvailla onnetonta asemaamme. Hyvä äitini on paras ihminen taivaan kannen alla, paitsi silloin, milloin hän on saanut päähänsä, että jotakin käy hullusti. Ja nyt me varmaankin myöhästyisimme; olihan hän jo kauan niin ennustanut eikä hän saattanut erehtyä. Kun hän oli odottanut viisi minuuttia, olisi isän hänen laskujensa mukaan jo kauan sitten pitänyt ehtiä takaisin. Kuulkaahan, kello löi jo neljänneksen kahdeksatta! Kuka ostaa liput? Kuka pitää huolen tavaroistamme? Kuka katsoo, ettei meitä kelvottomasti petkuteta? Saattaahan tässä tapahtua mitä hyvänsä. Kas, tuossa tunkeutuvat jo ihmiset lippuluukulle ja käytävään. Meidän kellomme on jäljessä, minä olin kuulevinani pillin vihellyksen. Ei, me emme suinkaan ehdi ajoissa, juna lähtee, yhtä hyvin voimme heti ajaa takaisin kotiin. Miksi annoimmekaan vaunujen lähteä pois? Nylund olisi kyllä voinut odottaa junan lähtöön asti, mutta hänellä ei ole hitustakaan ymmärrystä, vaikka saa suuren palkan. On kauheata olla yksin ja turvatonna niin suuressa tuntemattomassa ihmisjoukossa. Saadaanpa nähdä, meiltä varastetaan vielä kaikki, mitä meillä on.
Minä vakuutin, että minun jalkani ovat suuren matka-arkkumme päällä, että Frits onnellisessa uinahtelussaan nukkuu pää pikku laukkuun nojaten, joka taas oli matkapeitteen päällä; muuta irtainta ei meillä ollut, paitsi käsilaukkumme, joita kannoimme käsissämme, ja isän piippu ynnä tupakkakukkaro, joita minä pitelin polvillani. Ei mikään voinut rauhoittaa äidin pelkoa. Joka toinen minuutti kävi hän portailla; se oli sangen surkeata. Sillä välin töytäsi matkustavia joukko toisensa perästä lippuluukulle — nuo kadehdittavan onnelliset, he eivät olleet unohtaneet kirjeitään kirjoituspöydällensä, vaan saivat istuutua odottamaan rauhassa!
Vihdoin löi kello puoli kahdeksan.
Silloin ei äiti enää ollut hillittävissä. Miksi lähdimmekään tälle onnettomalle matkalle? Olisimmehan saattaneet pysyä kauniisti kotona ja syödä rauhassa joulupuuromme niinkuin muut kristityt ihmiset. Loviisa on siistinyt huoneet meidän lähdettyämme ja varmaan kadottanut kirjeen tai viskannut sen paperikoriin tai tehnyt ties mitä, ehkäpä työntänyt sen rikkojen mukana uuniin. Kun isä ei löydä kirjettä, istuutuu hän kirjoittamaan toista; siihen menee aikaa, se ei valmistu ennen kello yhdeksää, ja sen aikaa saamme me raukat istua täällä kaikkien ihmisten pilkkana. Huomasitko, miten tuo teeskentelevä rouva, jolla on ketunnahkaturkki yllä, kääntyi katsomaan meitä? Ja tuo pörhönuttuinen mies, miksi hän silmäilee meitä? Hän ajattelee varmaankin, että me näytämme hirveän hämmästyneiltä. Se on surkean onnetonta. Nyt saa Frits yskän aamukylmästä, ja Sigridillekin voi käydä huonosti; olihan hänessä tuhkarokko viime keväänä.
— Mutta, hyvä äiti — sanoin minä lohduttaen — vastahan kello on puoli kahdeksan. Pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on se, että saamme ajaa takaisin kotiin.
— Niin, olisipa se kaunista, silloin saisivat piiat nauraa tarpeekseen meille, kun astuisimme hanhenmarssia ylös portaita! Saatpa nähdä, että isä tulee juuri kun juna lähtee, eikä meillä silloin ole lippuja.
— Mutta mikä estää minua ostamasta lippuja?
— Sinäkö ostaisit liput? Ei, mies siihen tarvitaan. Sinulta he kiskoisivat kaksinkertaisen hinnan.
Pörhönuttuinen mies lienee varmaankin nähnyt äidin murheellisesta muodosta, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan sillä hän tuli luoksemme ja tarjoutui kursailematta ostamaan meille liput. Olisitpa nähnyt äidin kasvojenilmeen! Jos mies olisi edes ollut asianomaisesti esitelty meille! Mutta tuiki tuntematon, ja sen lisäksi vielä yllä ruskea pörhökarvainen nuttu! Niin, ovathan kyllä pörhönutut hyvin hyviä päällysvaatteita, kun ei ole varaa hankkia parempaa, mutta mitään suurta arvonantoa eivät ne ensi näkemällä tuota omistajalleen. Luultavasti mies oli erehdyksessä tullut toisen luokan odotussaliin: hän lienee oikeastaan aikonut kolmannen luokan saliin.
Äiti aikoi päästä miehestä vastaamalla kiertelevästi, että me kyllä tulemme toimeen avuttakin, mutta hän sattui samalla katsahtamaan miehen paljaisiin käsiin, jotka olivat tavattoman suuret ja karkeat. Hänen mieleensä juolahti, että pörhökarvainen nuttu merkitsee jotakuta vahtimestarin tapaista, jonka edessä ei tarvitse häikäillä. Miksikä emme saattaisi olla valmiit lähtemään isän tullessa — jos hän ollenkaan tulisi? Äiti katsahti minuun; minä nyökäytin päätäni myöntymisen merkiksi, ja kun kello löi seitsemän ja kolme neljännestä, oli meillä liput kädessämme, vieläpä lisäksi tavaratkin ihan siellä, missä niiden tuli olla.
Silloin tuli toinen huoli. Isä ehkä viipyisi liian kauan, juna lähtisi vieden tavaramme Hämeenlinnaan, ja liput jäävät arvottomiksi. Mutta juuri kun äiti oli aivan varma, että kaikki oli mahdollisimman hullusti, tuli isä, otsa hiessä ja irtokaulus kierossa toisen korvan alla. Silloin pudistettiin pienokaiset hereille, vetää retuutettiin meidän mukanamme, ja … samalla hävisikin Frits tungoksessa. Nyt hän tietysti joutuisi hevosten jalkoihin, hätäili äiti, ja kun isä vakuutti, ettei siellä ollut mitään hevosia, vaan ainoastaan tulikitaisia rautavarsoja, niin äiti vakuuttamalla vakuutti, että lapsiparka putoaa asemasillan ja vaunujen väliin, jossa se joutuu junan alle ja murskautuu, onneton, kuten usein näkee sanomista: tapahtuihan Ruotsissa Arbogan lähellä samoin eräälle härälle! Frits oli kuitenkin hyvässä turvassa ja ilmestyi oikeaan aikaan pörhönuttuisen miehen hartioilla.
— Olkaa hyvä, nouskaa tähän vaunuun — kehoitti mies osoittaen ovea — tässä on tilaa.
— Kuuletko! kuiskasi äiti nykäisten isää takista. — Tässä on tilaa! Vaunussa on varmaan jokin vika; ei kukaan uskalla mennä siihen. Ehkä on ikkuna rikki; siitä käy tuuli, jota ei kukaan voi kestää. Kun minun pitikin unohtaa harmaa saalini; se olisi ollut tarpeen Sigridin suojaksi.
Siitä huolimatta astuimme vaunuun. Se oli oivallinen; ikkuna oli luja, sohvat yhtä hyvät kuin parhaat meillä kotona. Silloin muistui äidille uusi huoli mieleen.
— Olisikohan minun pitänyt antaa miehelle juomarahaa? Hän katsoi meitä kuin olisi jotakin odottanut vaivastaan. Semmoisilla ihmisillä ei ole tapana tehdä mitään ilmaiseksi, eikä sitä voi heiltä vaatiakaan. Hän on arvattavasti rautatien toimissa, ja hänellä on nyt meidän tavaramme käsissään. Olisipa oikein pahasti, jos hän olisi närkästynyt; kukapa tietää, miten sitten saamme tavaramme takaisin?
— Onhan sinulla rahtimerkit? kysyi isä.
— Mitkä merkit?
— Pienet numerokuitit, jotka annetaan tavarahuoneesta.
— Ei, en minä niitä ole saanut.
— Mutta mitenkä saamme sitten tavaramme takaisin?
— Niin, sitä minä en ymmärrä, huokasi äiti.
Pi-i-i-i! vihelsi veturi, ja juna lähti hitaasti liikkeelle.
4. VASKISEPPÄ.
Meidän ensimmäinen rautatiematkamme ei ollut sen kummallisempi kuin miljoonien muiden, jotka kerran, niinkuin me, ovat kummastuneina ja ihastuneina, ehkäpä vähän hämmästyneinäkin nähneet maisemien ja metsien ensi kertaa tanssivan rautatievaunun pienien ikkunoiden ohi. Minä olen sittemmin usein kuvitellut mielessäni, että vastakkaisella penkillä nukkuva vanha rouva olisi ollut isoäitini tai toisella penkillä oleva vanha herra isoisäni, ja olen nauttinut siitä hämmästyksestä, mikä heidät silloin valtasi, kun he siitä heräisivät keskellä yhdeksättätoista vuosisataa ja näkisivät kiitävänsä vauhtia sellaista, etteivät nopeimmatkaan vaunuhevoset olisi voineet antaa heille moista kyytiä. He olisivat uskoneet uneksivansa vieläkin tai matkustavansa ilmassa kuin Faust Mefistofeleen vaipan avulla. Oi, isoisä, oi, isoäiti, miten kokemattomia lapsia te olittekaan meihin, valistuneisiin jälkeläisiinne verraten!
Me istuimme hetkisen hämmästyneinä ja vaiti; pienokaiset kuvittelivat olevansa kirkossa. Me muistelimme kaikkia hirveitä sanomalehtien kertomuksia, miten junia oli törmännyt vastakkain tai suistunut radalta, miten vaunuja oli syöksynyt syvyyksiin ja miten ihmisiltä oli musertunut jäseniä ja moni kuollutkin … me muistelimme, miten pengermä, jota myöten juuri kuljimme merenlahden yli, oli monta kertaa sortunut ennenkuin se jaksoi kannattaa junan. Kummallinen kulku, vähäinen tärinä jalkojen alla, vaunujen ratina, hallainen aamuilma, pimeys ja ikkunan ulkopuolella lentelevät tulikipinät, lamppu sisällä, yksinäisyys pyörillä vierivässä kamarissamme, jossa meistä itseksemme jääneistä, sisään suljetuista tuntui kuin koko maailma olisi meidät hyljännyt — kaikki se vaikutti meihin alussa huumaavasti. Meistä tuntui kuin olisimme nopeasti myrskyn siivillä rientäneet eteenpäin kohti tuntemattomia vaiheita — ja niinhän olikin laita — tuntemattomia vaiheita kohti!
Vihdoin isä keskeytti vaitiolon jatkaen äänettömiä ajatuksiansa, joissa matkan huvi kävi sisällistä sotaa hänen entistä käsitystään vastaan.
— Kylläpä vain tämä leikkikalu on maksanut sievoiset rahat! nurisi hän.
Äiti oli ajatellut rahtimerkkejä.
— Eihän mies juuri näyttänyt varkaalta, huomautti hän, mutta kyllä hänellä oli hirveät kädet, ja oli se vähän kummallista, että hän vei pois tavaramme antamatta niistä kuittia. Sanomissa on niin kummallisia kertomuksia siitä, mitä kaikkia rautateillä tapahtuu. No, saammepahan nähdä, kun pääsemme perille. Matka-arkussa on minun musta silkkipukuni, isän mustat vaatteet ja Augustan kultainen rannerengas; sitäpaitsi kaksi tusinaa liinavaatteita ja muita pukuja; matkalaukussa ovat meidän röijymme ja lasten vaatteet. Oli onni, että meillä oli mukana niin vähän kuin mahdollista; minä arvelin jo ottaa juovikkaan silkkipukuni. Sievä joululahja, kadottaa kaikki, mitä on! Miksi emme ottaneet pikku laukkua mukaamme vaunuun!
— Olen kuullut sanottavan — vastasi isä — ettei niitä saa ottaa mukaansa vaunuihin.
— Eikö saa ottaa mukaansa omia tavaroitaan. Mutta sehän on ilmi ryöväystä! Näinhän minä varsin hyvin, kun nousimme vaunuun, miten toiset pistivät käärönsä sohvan alle. Etkö luule pörhönuttuisen miehen huomanneen meidän kokemattomuuttamme? En minä sano sitä enkä tätä, mutta kyllä näyttää siltä kuin hän olisi tahtonut käyttää hyväkseen meidän yksinkertaisuuttamme ja herkkäuskoisuuttamme. Hän olisi ainakin voinut jättää meille pikku laukun. Kaikki joululahjamme olivat siinä. Ja mitä puemme yllemme, kun tulemme tädin luo? Vai istummeko siellä koko pyhät matkavaatteissa? Sepä olisi somaa! Mutta mistä saamme puhtaita liinavaatteita? Minä ja Augusta ehkä löytäisimme tädin varastoista jotakin hänen hovineitiajoiltaan säilynyttä, mutta eihän isäparka voi hänen liinavaatteissaan kummitella. Sinä naurat, Augusta; minä olisin valmis nauramaan minäkin, niin hullunkurista on kaikki. Jospa vain minulla olisi mitä pukea lasten ylle! Mutta minulla ei ole edes yhtään paria kuivia sukkia.
— Mutta, äiti, eihän hän ollut mikään varas, huomautin minä.
— Oh, älä puhu, vieläkö sinä väität, saammepahan nähdä. Kuulkaas … nyt ne vinguttavat taas … ja hiljentävät kulkua … jotakin on mennyt rikki. Ehkä on jokin silta sortunut? Ehkä on jokin penger painunut? Ehkäpä on edessämme syvyys! Voi, kun läksimme onnettomalle rautatiematkalle!
Juna pysähtyi. Kuultiin huudettavan: Tikkurilan asema, juna seisoo viisi minuuttia!
Vaunun ovi avattiin, me kurkistimme ulos. Päivä oli vihdoinkin valjennut, me voimme erottaa asemahuoneen ja ihmiset … miehen, vihreä lippu kädessä; miksi hänellä oli vihreä lippu eikä valkoinen? … vaimon, voipytty kädessä; tahtoikohan hän myydä voita? … kaksi ylioppilasta, joista toinen lainasi tulta toisen paperossista; tuuli kovasti; hehän saattavat sytyttää koko junan tuleen! Muuan mies lähestyi vaunun ovea: hän oli sama pörhönuttuinen.
— Mitä kuuluu? kysyi hän.
Äitini nykäisi isää takista.
— Hänellä ne ovat ne meidän rahtimerkkimme.
— Kiitoksia, siinähän tuo menee, vastasi isä. Te kuulutte olleen niin hyvä, että jätitte meidän tavaramme pakaasiin. Saitteko kuitit niistä?
— Tietysti, vastasi mies. Minä pidin ne toistaiseksi, kun arvelin, että ehkä voisin auttaa Hämeenlinnassa matkatavaroita ulos otettaessa.
— Paljon kiitoksia. Mutta me vaivaamme teitä…
— Ei siitä hätää. Minä aion myöskin Hämeenlinnaan, ja minulla on tätä nykyä kylliksi aikaa.
— Ei, älä millään muotoa jätä merkkejä hänelle! kuiskasi äiti.
Isä rykäisi. — Hm, hm, minä en tahdo vaivata, minä otan itse tavarat.
— Miten tahdotte, tässä ovat merkit.
— Tarjoa hänelle kaksi markkaa; minun mielestäni saattaa hän hyvin tyytyä siihen, kuiskasi äiti.
Isä rupesi kaivamaan kukkaroaan, mutta ei saanut varsin sukkelaan auki molempia nuttujansa. Hänen mutistessaan jotakin herran vaivoista, mitättömästä korvauksesta jne. soi jossakin kello kolmannen kerran.
— Antakaa anteeksi, sanoi pörhönuttuinen, juna lähtee!
Ja samassa hän oli jo poissa.
— Varas hän ei ainakaan ole, virkahdin minä.
— Ei, vastasi äiti. Jos vain merkit ovat oikeita.
Me jatkoimme matkaa, katselimme mäntymetsää, joka juoksi meitä vastaan, ja sähkölankoja, jotka yksitoikkoisesti nousivat ja laskeutuivat radan sivulla. Pienokaiset olivat vaipuneet syvään uneen, kun tunsimme vähäisen sysäyksen, luultavasti jossakin kohden, missä routa oli hiukan rikkonut kiskoa. Äiti säikähti ja huudahti:
— Nyt olemme suistuneet radalta!
Kohta sen jälkeen saavuimme hyvässä järjestyksessä Järvenpään asemalle. Isä meni ulos oikaisemaan turtuneita jäseniään ja palasi kellon soidessa.
— Nyt tiedän — sanoi hän — kuka pörhönuttuinen mies on. Minä kysyin konduktööriltä ja hän vastasi: seppä.
— Senhän jo näin heti hänen hirveistä käsistään, tuumi äiti. Annoitko hänelle juomarahat?
— Minä en toden totta rohjennut. Mies ei ollut sen näköinen, että hän ottaisi maksua avustansa. Hän lienee saanut jonkinlaisen kasvatuksen. Minä rupesin keskustelemaan hänen kanssaan ja todistin päivän selkeästi, että rautatiet vain saattavat maan häviöön. Hän vastasi: se riippuu siitä, mihin ne rakennetaan ja miten ne rakennetaan. Eipä saata puolustaa tyhmyyttä sen älykkäämmästi. Vahinko vain, että keskustelumme keskeytyi, kun juuri ehdimme tuohon kiistanalaiseen kysymykseen leveä- ja kapearaiteisista rautateistä.
Vaunumme vieri eteenpäin. Isän sytytellessä piippuansa syntyi uusia vaaroja äidin vilkkaassa mielikuvituksessa. Me olimme lukitussa vaunussa; miksikä olimme lukon takana? Lukon takana oleminen on aina kiusallista. Ja jos tuli sattuisi pääsemään valloilleen isän piipusta? Saattaahan semmoista tapahtua; niin, onhan Englannissa kokonainen juna palanut veturin kipinöistä. Tietysti palaisimme me vankeudessamme. Tupakanpolton pitäisi olla kiellettyä rautateillä. Mutta, isä, tupruttelethan sinä savua kuin tulivuori!
Isä aukaisi ikkunan ja luuli siten tehneensä tulivuoren vahingoittamattomaksi.
— Miten hirveästi siitä vetää!
Ikkuna suljettiin.
— Ensi asemalla minä menen sepän vaunuun, sanoi isä.
— Jätätkö meidät yksin? Se on mahdotonta. Ennemmin saat savustaa meidät kuin sillit.
Hyvinkään asema, juna seisoo viisitoista minuuttia! — Kello oli puoli yksitoista, ja koska me olimme olleet liikkeessä kello kolmesta asti, aloimme tuntea suurta myötätuntoa aseman ravintolaa kohtaan. Isä lähti ulos ja minä hänen mukanaan, minä tilasin voileipiä ja panin niitä viisi nenäliinaan äidin ja pienokaisten tarpeiksi. Ensi kerran elämässäni näin pikaruokailua; madot kaalinlehdellä tai kaksi tusinaa kanoja pienen ryyniläjän ympärillä eivät ahnaammin kiistele ruuasta kuin matkustavaiset siinä pöydän ääressä. Supinnahkaturkkinen jättiläinen täytti puolen ravintolahuonetta; hoikka apukamreeri tunkeutui hänen kätensä alitse, sai valloittaneeksi lasin olutta ja kaatoi sen minun turkkiviitalleni. Kun katsahdin taakseni, oli isä taas keskustelemassa pörhötakkisen miehen kanssa kapearaiteisista radoista.
Kello soi.
— Isä!
— Mene sinä edeltä, minä tulen kohta.
Minä menin ja jakelin vaunussa voileipiäni vangeille. Soitettiin toinen ja kolmaskin kerta, mutta isä oli yhä poissa. Vihdoin kuului vihellys, juna lähti liikkeelle, äiti huusi konduktööriä pysäyttämään junan; silloin isä nousi vaunuun, mutta ei yksinään, vaan vetäen sepän mukanaan. Miten se oli mahdollista, oli meille arvoitus, mutta nopeasti se temppu vain kävi, ja tuossa tuokiossa minä istuin pörhönuttuisen ja hirveäkätisen vieraan miehen vieressä.
— Vai niin, te luulette, hyvä herra, että keveät veturit paleltuisivat kuoliaaksi täällä meillä kapeilla raiteillaan, jatkoi isä keskustelua, huolimatta vähääkään meidän kummastuksestamme ja äidin viittauksista.
Myöhäistä olisikin jo ollut saada seppä ulos, sillä ovi oli hyvin lukossa ja juna liikkeellä.
Seppä pyysi hyvin lyhyesti anteeksi äidiltä ja minulta; häntä ei näyttänyt ollenkaan huolettavan tunkeutuminen meidän rauhoitetulle alueellemme. Sitten hän vastasi isän kysymyksiin kunnioittavasti, mutta hyvin varmasti. Hänen äänensä oli aika miellyttävä, hänen käytöksensä jokseenkin kursailematon, mutta ei niin typerä kuin minä olin luullut, ja kun isä tarjosi hänelle sikaria, oli hänellä älyä vastata:
— Kiitoksia, minä poltan ainoastaan ulkona.
Ihmeekseni huomasin siinä, että hänellä oli hansikas vasemmassa kädessään. Tahtoiko hän komeilla oikeankäden karhunkäpälällä?
Kelpo äidilläni oli sellainen käsitys rautateistä, että jokaisen perheen tulee muka saada vaunu käytettäväkseen, ja että on erikoista hyväntahtoisuutta, jos siihen ottaa vieraita. Hän otti siis äskentulleen vastaan melkein samoin kuin emäntä kohtelee tuntematonta herraa, jonka isäntä tuo kanssaan päivälliselle, milloin on ruokana vain lihamuhennosta ja rusinakeittoa. Tai toisin sanoen: olkaa hyvä, käykää istumaan, mutta älkää odottako muuta kuin kohteliasta kohtelua!
— Antakaa anteeksi, huomautti isä, enhän vielä ole esitellyt meitä. Minä olen … ja tässä on vaimoni … tässä tyttäremme Augusta, ja tässä pienokaisemme Sigrid ja Frits, toinen aika velikulta eikä toinenkaan juuri parempi.
— Minun nimeni on Duvert Damm, seppä.
— Ehkä olette mekaanikko?
— Vaikkapa niinkin. Muuten olen nykyään varsinaisesti vaskiseppä.
Minä katsahdin äitiin ja näin hänen kasvojenilmeistään: vaskiseppä! Johan sen arvasinkin. Ja moisten kanssa isä rupeaa ystävällisiin keskusteluihin. — Äidin olisi vain tarvinnut lisäksi sanoa: ettekö tahdo olla hyvä ja tinata minun vanhoja kastrullejani?
Hän oli vaiti. Mutta sen sijaan kuulin isän sanovan:
— Vaskisepän ammatti on sangen hyvä, varsinkin jos tekee tehtävänsä ymmärtäväisesti. Mutta kovin tuottelias se ei kaiketi liene?
— Aina sen mukaan, miten kukin onnistuu ja asiansa hoitaa. Muutamat rikastuvat, toiset köyhtyvät.
— Niin, valitetaan, etteivät ammattikunta-asetukset ole enää pitämässä nurkkamestareja aisoissa. Uusi elinkeinovapaus tahtoo, paha kyllä, mullistaa kaikki toiselle kannalle. Teillä, hyvä herra, on ehkä myöskin syytä olla tyytymätön elinkeinovapauteen?
— Päinvastoin. Minä toivon, että jokaisella olisi vapaus hankkia toimeentulonsa rehellisellä työllään.
— Mutta, antakaa anteeksi, hyvä herra, minä muistelen nähneeni teidät jossakin. Oletteko sattumalta ollut työssä vaskiseppä Thalénilla tai Avanderilla Helsingissä.
— En, hyvä herra. Mutta minä muistelen, että me pari vuotta takaperin matkustimme samassa höyrylaivassa Tukholmaan.
— Kuinka? Silloinko, kun koneisto joutui epäkuntoon Suomi laivalla ja me olisimme olleet pahassa palassa Ahvenan merellä, jollei muuan englantilainen mekaanikko olisi ollut laivassa ja osannut korjata vian?
— Minä olin sitä ennen ollut kuusi vuotta Englannissa ja puhuin silloin mieluimmin englannin kieltä.
— Oletteko siis ollut ulkomailla? Ja kuusiko vuotta?
— Enemmän kuin puolen ikääni.
— Mutta minä en käsitä…
— Sehän on hyvin yksinkertaista. Minä olen syntyisin Napolista ja tulin seitsemännellä ikävuodellani Suomeen, josta taas lähdin seitsentoistavuotiaana.
— Ja olette vaskiseppä, hyvä herra?
— Miltä kannalta asiaa katsoo. Nyt lumettomana talvena matkustan
Pohjois-Hämeeseen tutkimaan vaskimalmisuonia, mitä on luultu löydetyn.
— Antakaa anteeksi, herra insinööri … enhän minä voinut aavistaa…
— Mitä turhia! Oikeastaan minä olen kuitenkin vain tavallinen seppä.
Keskustelun kestäessä minä katselin huvikseni isän neuvottomuutta ja miten äidin kunnioitus vaskiseppää kohtaan kasvoi. Hän asetti päähineensä paremmin paikoilleen, suori minun turkkiani ja torui pienokaisia, jotka osoittivat olevansa ihmeen taitavia potkimaan toisiaan sohvilla. Mutta siitä huolimatta hän tarkasteli lakkaamatta vierasta kuin epäiltävää henkilöä ainakin.
Päästäkseen neuvottomuudestaan isä oli juuri uudelleen ruvennut juttelemaan kapearaiteisista rautateistä, kun Frits nykäisi häntä turkista ja pyysi voileipäänsä.
— Mistä minä tiedän, mihin sinä olet pannut voileipäsi? Luultavasti olet sen syönyt suuhusi.
— Ei, ei, se on sinun allasi, isä.
— Allaniko?… Niin, sen tähden sohvalla tuntuikin jotakin outoa.
Isä siirtyi paikaltaan ja tutki outoa esinettä. Se oli todellakin voileipä, mutta minkä näköisenä! Fritsillä oli kuten monella muullakin kotityrannilla ihmeteltävä vaisto panna aina voileipänsä nurinpäin huonekaluille, ja kiireessä isä oli Hyvinkään asemalla istuutunut niin varomattomasti kuin mahdollista Fritsin eväspalaselle. Sohvan päällys oli kuin Länsi-Intian saarien, Kuban, Jamaikan, Haitin ja Portoricon kartta, puhumattakaan isän turkista, joka oli aivan kuin Hyvinkään ravintolan ruokalista.
— Nyt saamme maksaa valtion sohvan! kuului äidin ensimmäinen säikähdyksenhuudahdus. Toinen huudahdus ei päässyt kuuluville, mutta minä ymmärsin, että se olisi ollut: ja siitä kaikesta saamme kiittää seppää!
— Se on helposti autettu Brönnerin tahravedellä, huomautti niin syyttömästi epäilty seppä hyvin rauhallisesti.
— Niin, kelläpä sitä on! huokasi äiti.
— Sattumalta minulla on sitä pullo matkalaukussani, jatkoi seppä.
Ja niin sanoen hän alkoi pestä pahoin tahriutunutta sohvaa.
Juuri sitä puuhattaessa saavuimme Riihimäelle. Tarpeellista oli pitää parhaillaan käynnissä oleva puhdistustyö salassa, kun vaunun ovea avattiin. Äiti asettui suojaksi toiselle puolen ja käski minut samaan palvelukseen toiselle. Isä lähti ulos hankkimaan apeilla mielin oleville pienokaisille torttuja lohdutukseksi, ja seppä nojautuen toiseen polveensa hieroi hieromistaan sohvaa Brönnerin vedellä. Se teki meidät tutummiksi. Meillä oli yhteinen salaisuus säilytettävänä, ja äidin täytyi tunnustaa, että tuo entinen pörhönuttuinen vahtimestari, varas ja vaskiseppä teki meille kaikille hyvin hyödyllisen palveluksen.
Kohta olivat kaikki Hyvinkään ruokalistan jäljet hävitetyt ja juna lähti taas liikkeelle. Keskustelu alkoi itsestään; sepällä oli paljon kerrottavaa vieraista maista, ja hänen kuvailutapansa oli niin elävä ja suora, että hän vihdoin sai valloittaneeksi hieman salaisen vihollisensa, äidin, suosiota. Pahaksi onneksi hän joutui sotaan toista henkilöä vastaan, joka siihen asti oli pysynyt puolueettomana.
— Suomi on kuitenkin ruma maa, virkkoi hän säälimättä vähääkään meidän isänmaallisia tunteitamme.
— Te, herra Damm, lienette matkustanut täällä talvella kuomireessä ja ikkunat peitettyinä, vastasin minä vuorostani innostuen.
— Minä olen matkustanut halki maan avonaisissa ajoneuvoissa kesäisin ja talvisin, jatkoi hän, paitsi milloin minulla on ollut onni matkustaa miellyttävässä seurassa rautatiellä. Eivätkä nämä äärettömät erämaat minua ollenkaan miellytä. Sanotteko te, neiti, tätä maata kauniiksi?
— Erämaat ovat vain kehyksenä; tauluna ovat vaarat, harjut ja järvet!
— Mutta, antakaa anteeksi: mitä sanotte te sitten kauniiksi maaksi?
— No … esimerkiksi tätä meidän maatamme.
— Minusta taas sellainen maa on kaunis, missä on aina sadan askelen päässä somia taloja, hauskannäköisiä kyliä viljavine niittyineen ja peltoineen, karjalaumoja laitumella, savuavia tehtaita, toimeliaita kaupunkeja, purje- ja höyryaluksia kaikilla vesillä, kirveen kalsketta ja vasaran kalketta kaikkialla — sanalla sanoen sellainen maa, missä ihminen hallitsee luontoa nerollaan ja väsymättömällä uutteruudellansa. Mutta rumaksi sanon maata, jossa luonto, näyttäköönpä sen yksinkertainen suurenmoisuus miten kauniilta tahansa, on murhaava hirmuvaltias ja ihminen puolestaan haluton, laiska orja, joka tyytyy siihen, että saa jotenkuten eletyksi elonajasta toiseen kuin toisen armoilla eläjä, jolta voidaan milloin hyvänsä riistää toimeentulo ja joka voidaan milloin hyvänsä ajaa maantielle. Päättäkää itse, kumpaisenko kuvauksen mukainen maa on Suomi.
— Ette te, herra Damm, ole niinkään väärässä, huomautti äiti. On oikein hirveätä, miten halukkaat ihmiset ovat laiskoittelemaan. Ja miten vaateliaita he ovat! Ei tarvitse muuta kuin katsoa vain nykyistä palvelusväkeä.
— Niin, puuttui puheeseen isä, tuskinpa enää kunnioitetaan nimeksikään hallitusta ja virkamiehiä, lakia ja vanhoja tapoja. Aina siitä asti, jolloin kreivi Berg[27] ja uudistuksia puuhaileva puolue pääsivät toimimaan, kuulee tuskin puhuttavan muusta kuin toimikunnista, parannuksista, valtiopäivistä, sanomalehdistä, rautateistä, valtiolainoista, elinkeinovapaudesta, yksityispankeista, hypoteekkiyhdistyksistä ja muista semmoisista hullutuksista, joista ei ole muuta tulosta kuin onnettoman maamme häviö ja tapain turmio. Eikö niin? Ja nyt aiotaan vielä poistaa laillinen maanpuolustus. Minä kysyn, voiko se johtaa muuhun kuin anarkiaan?
— Kaikilla kuvauksillaan — huomautin minä — on herra Dammin vain onnistunut todistaa, että hänen kauneusihanteensa on joko riihi, navetta tai höyrykone. Niin kauan kuin täällä ei kasva viikunoita kuusissa, ei meidän maamme arvattavasti koskaan saa armoa hänen silmissään.
— Mutta, hyvä neiti…
— Minä en ole hyvä enkä neiti, jos saan sanoa.
— Mutta, armoton neiti…
— Me olemme vain yksinkertaisia porvareita, herra Damm, puuttui äiti puheeseen vuorostaan ynseänä ja tyytymättömänä. — Siis mamseli, jos suvaitsette.
— Antakaa anteeksi — jatkoi kiusallinen seppä — minä olen kauan oleskellut Englannissa ja saan siis ehkä sen perusteella käyttää miss nimitystä.
— Varsin kernaasti, nauroi isä. Sanokaa tytärtäni donnaksi tai signoraksi tai miksi vain tahdotte!
— Siis, miss Augusta, alkoi seppä, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun äiti hypähti ylös huudahtaen:
— Nyt tulee yhteentörmäys!
— Kunpa kaikki rautatiet olisivat yhtä turvassa yhteentörmäyksiltä kuin tämä rata, jolla kulkee vain yksi ainoa juna, sanoi herra Damm hymyillen.
Äidin huudahdus pelasti meidät kuitenkin toisenlaisesta yhteentörmäyksestä. Erehdys johtui siitä, että ajoimme sillan alitse, ja kohta olimme Turengin asemalla. Sigrid valitteli kuolevansa janoon, ja parissa minuutissa seppä sai hänet tyyntymään maitolasilla. Sillä hän voitti ainoastaan äänettömän luvan saada jatkaa matkaansa meidän vaunussamme. Meidän kiistamme oli saanut lopun tuossa luulotellussa yhteentörmäyksessä, herrat puhelivat rautatien vastaisesta jatkamisesta Tampereen vapaakaupunkiin, ja me saavuimme muitta seikkailuitta matkan päähän, Hämeenlinnaan.
5. MATKASEIKKAILUJA.
Pilli vihelsi, kulku hiljeni, juna pysähtyi, ja kelpo vanhempani päästivät helpotuksen huokauksen rinnastaan, kun he niin odottamattoman onnellisesti olivat päässeet tuon hirvittävän rautatien vaaroista. He saattoivat jälleen hengittää vapaasti, nyt he voivat levätä miellyttävällä maantiematkalla, jossa eivät mitkään konehirviöt joka hetki olleet uhkaamassa heitä kamalalla kuolemalla. Isän kello oli puoli yksi.
— Katsohan, isä kulta, tavaroitamme, muistutti äiti, ja kiiruhtakaamme, että ehdimme Muistoon tänä iltana. Me emme voi häiritä tätiä myöhemmin kuin kello seitsemän.
— No, no, vastasi isä, ruokaa pitää meidän kumminkin saada, ennenkuin lähdemme jatkamaan matkaa. Te jäätte arvattavasti Hämeenlinnaan, herra insinööri.
— Tunniksi tai pariksi.
— Aivan kuten mekin. Saanko ilon kutsua päivälliselle?
— Kiitoksia, mutta minulla on asioita toimitettavana nyt heti.
Vastedes ehkä saan kunnian…
— Tervetuloa. Silloin saamme arvattavasti nähdä teidät, herra insinööri, Kiinassa tai Amerikassa. Mieluista on minusta silloinkin puhella vähän enemmän kapearaiteisista radoista. Minä olen sitä mieltä, että pitäisi säästää mikäli mahdollista, ja luullakseni se on järkevä ajatus, mutta se ei ole johtunut kenenkään mieleenkään täällä… Minä tulen heti, äiti… Tähän rautatiehen olemme nyt panneet neljätoista miljoonaa markkaa. Olkaa hyvä, laskekaa sille kuuden prosentin korko, herra Damm; katsotaanpas, paljas korko tekee 840.000, näettekös, ja sen lisäksi tulee kulku- ja huolenpitokustannukset, se tekee, laskekaamme…
Siitä tuli pitkät laskut. Äiti ja minä korjasimme sillä aikaa matkapeitteen, pienokaiset, piipun ja tupakkakukkaron; näimme matkustajien tungeskelevan pakaasipöydän ympärillä, johon kapsäkki toisensa perästä nostettiin pois vietäviksi. Ei aikaakaan, kun sattui äiti näkemään meidän matka-arkkumme ja tahtoi muitta mutkitta ottaa sen huostaansa.
— Missä merkki? kysyi mies tiskin takaa.
— Mikä merkki! Tottahan minä tunnen oman arkkumme.
— Ei täältä saa mitään ilman merkkiä.
— Enkö jo sanonut, että ne kuitenkin pitävät kaikki, mitä meillä on!
Mene, Augusta sano isälle, että meiltä varastetaan tavaramme.
Minä menin asemasillalle ja tapasin isän todistelemassa siunatulle sepälle, miten maan rahoja oli käytettävä maanteihin ja suoviljelyksiin. Taikka ne saattaisi antaa lainaksi ja saada niistä korkoa eikä käyttää niitä valtiolainain kuoletukseen.
Seppä oli pahemmassa kuin pulassa.
— Herra sotaneuvos — sanoi hän — te olette pääkaupungin asukkaaksi hyvin vanhoillinen. Sanotaanhan Helsingissä yleiseen suosittavan vapaamielisiä aatteita.
— Sanomalehdet ja hallitus, ne ne ovat vapaamielisiä, jatkoi isä hyvin innokkaasti. — Toisin sanoen: hallitus ja sanomalehdet. Kaikki on muotia meidän aikanamme, herra Damm. Mutta minä tunnen vanhoja, ymmärtäväisiä ihmisiä, joiden mielestä Hänen Hirmuisuutensa[28] ymmärsi asiat paremmin, ja niiden joukkoon kuulun minä. Silloin olivat ajat toiset, uskokaa pois, hyvä herra; kaikki patriarkaalista niinkuin pitääkin — isällinen hallitus, joka piti huolen kaikesta, ja siivo kansa, joka nautti pelkkää hyvyyttä sekaantumatta semmoisiin asioihin, jotka eivät koskeneet sitä. Yleishyvänä olivat esivallan asetukset, perustuslakina kruunausjuhlien lähetyskunnat, edustuslaitoksena säätyjen pankintarkastajat, painovapautena painotarkastus ja yleisenä mielipiteenä maan virallinen lehti. Sillä hyvä, ja me olimme siihen tyytyväiset, uskokaa pois.
— Äiti odottaa ja pyytää isää kaikin mokomin tuomaan rahtimerkit, keskeytin minä antaakseni kuulua mielipiteeni, joka ei ollut luettavana maan virallisessa lehdessä.
— Vai niin. No, jääkää hyvästi, herra Damm. Minua ilahduttaa, että olen tutustunut niin ymmärtäväiseen nuoreen mieheen.
Me saimme sitten helposti pois tavaramme; kantajan käskettiin pitämään ne tallessa asemalla, koska me aioimme syödä päivällistä siellä. Mies lähti edeltä, me seurasimme, nousimme portaita ja astuimme iloiseen, valoisaan huoneeseen, jossa kaksi sangen sievää lasta leikitteli lattialla heidän hoitajansa päärmätessä käsiliinoja. Frits ja Sigrid huomasivat puuhevosen ja korivaunut, ja se miellyttävä näky sai heidät heti kotiutumaan.
— Onpa tämä oikein siisti ravintola, virkahti isä tyytyväisenä riisuen turkkia yltään. — Voitko tarjota meille päivällistä, tyttö, meidän odotellessamme hevosia?
Tyttö katsahti meihin niin kummastuneena, että äiti jätti toisen solmun aukaisematta päähineestään ja kysyi, onko huone ehkä jo muiden matkustajien hallussa.
— Etsittekö asemapäällikköä? kysyi lastenhoitaja.
— Emme, vastasi isä, vaan hieman ruokaa, ja se maistuukin meistä aika hyvältä.
— Ruokaa on kaupungissa.
— Mutta olemmehan me Hämeenlinnassa…
— Saadaanpa nähdä, että olemme ajaneet väärää tietä ja olemme nyt Porvoossa tai Loviisassa! huudahti äiti, niin uskomattomalta kuin se hänestä tuntuikin.
— Tämä on asemahuone, vastasi lastenhoitaja onnettomuutta ennustavasti hymyillen ja yhä vain päärmäten käsiliinaansa.
Hänestä oli nähtävästi aivan yhdentekevää, vaikka olisimme olleet
Sortavalassa.
— Sen kyllä ymmärrän — sanoi isä — että olemme asemalla, mutta totta kai täällä on ravintola matkustavaisia varten.
— On, ravintola on kaupungissa.
— Kaupungissako? Mutta missä on kaupunki sitten?
— Virstan päässä.
— Sepä kummallinen kaupunki, kun juoksee pois rautatiensä tieltä. Eikö täällä siis ole ravintolaa matkustajille?
— Matkustajia on kyllä, mutta ei ravintolaa.
— No mikä tässä sitten on?
— Asemapäällikön asunto.
— Antakaa anteeksi!
Me läksimme laputtamaan pettynein toivein, lasten mielipahaksi, jotka jo olivat valjastaneet hevosen korivaunujen eteen.
— Huutakaa tänne ajuri!
— Kaikki neljä lähtivät äsken tästä, vastasi kantaja.
— Tottahan Hämeenlinnassa lienee enemmän kuin neljä ajuria.
— On, välistä niitä on kuusi.
— No, mitenkä tästä sitten päästään kaupunkiin?
— Milloin ei mennä ajaen, on tapana kävellä.
Me lähdimme jalkaisin astua tallustelemaan lokaista tietä ja saavuimme kello puoli kaksi kaupungin parhaaseen ravintolaan.
— Olkaa hyvä, antakaa meille huone!
— Ei ole yhtään tyhjänä.
— Mitä? Eikö yhtään?
— Salista lähtee kohta eräs herra.
— Olkoon menneeksi sali sitten.
Me marssimme saliin myttyinemme, ja kenenkä tapasimme siellä? Sepän.
— Tekö, herra Damm? No sepä hupaista! Nyt saatamme syödä yhdessä päivällistä.
— Antakaa anteeksi, minun hevoseni on jo valjaissa.
— Mutta kuulkaahan, hyvä herra, te kun olette nuori, pitäähän teidän käydä katsomassa maamme merkillisyyksiä. Esimerkiksi tämän kaupungin linnaa. Minä kerroin juuri lapsilleni, että se on Birger Jaarlin perustama.
— Ja täällä on neljä ajuria! huudahti Frits, jonka mielestä se oli kaupungin suurin merkillisyys.
Äidin mielihyväksi lähti seppä kuitenkin matkoihinsa.
— Hän näyttää minusta tyhmänlaiselta. Minä en ymmärrä, miten isä voi lörpötellä monta tuntia semmoisen kanssa, joka tuskin kuunteleekaan, mitä hänelle sanotaan.
— Minä vakuutan, että hän kuunteli hyvin tarkkaavaisesti minun ajatuksiani valtiotaloudesta. Sellaisilla nuorilla miehillä on ulkomailta tullessaan kypsymättömät mielipiteet. Heidän on hyödyllistä kuulla vanhempien ja kokeneempien mieltä.
— Olisi parempi tilata päivällistä ja hevoset. Kello on kohta kaksi, ja meidän pitää ehtiä Muistoon ennen kello seitsemää.
— Se on totta. Tarjoilija! — Poika!… Mihinkä hän nyt meni!…
Antti, vai mikä sinun nimesi on!… No, tuossa hän on vihdoinkin.
Toimita heti päivällinen viidelle hengelle!
— Heti, herra!
— Neljälle hengelle! puuttui puheeseen äiti ajatellen laskua ja arvellen, että pienokaisia käy laskeminen neljäkolmatta tusinaan.
— Heti, rouva!
— Tilaa myöskin heti vaunut ja kaksi hevosta Vallan kestikievariin!
— Heti, herra!
— Ole hyvä, tuo lapsille kaksi lasia maitoa.
— Heti, rouva!
— Ja minulle pullo olutta.
— Heti, herra!
— Saammehan sitten kahvia?
— Heti, rouva!
— Pyytäisin vähän pesuvettä.
— Heti, mamseli!
— Puhdista minun päällyssaappaani!
— Heti, herra!
— No mutta riennä jo; meillä on kiire.
— Heti, rouva!
Palvelija lensi "tuulen nopeudella" ja jäi sille tielle. Hän "seurasi luontoansa", kuten sanotaan mehiläisen sadussa, ja kun matkustajain vaatimukset kerran tulevat kohtuullisiksi tulevat myöskin palvelijat nopeiksi niitä tyydyttämään.
Me odotimme — ja odotimme! Me katselimme maailmanmenoa kadulla, jossa joka viiden minuutin kuluttua näkyi joku alakuloinen kävelijä kulkevan ohi — ainakin hän näytti meistä alakuloiselta. Vaihteen vuoksi tutkimme Alman taistelua, joka riehui kaikessa rauhassa salin seinällä, ja ikkunakoristusta, joka kuvasi Ganymedestä ruokkimassa Jupiterin kotkaa. Muuan upseeri astui salin läpi ottamatta osaa Alman taisteluun; kaksi kauppa-asioitsijaa meni samaa tietä ja katseli meitä kuin rautatien tavarapakkoja, joilla ei ole omistajaa. Isä veti hyvin huolellisesti kelloansa, äiti vartioi irtaimistoamme, pienokaiset kokivat parhaan kykynsä mukaan kaivella reikiä seinäpaperiin, ja minä tutkin parin viikon vanhaa sanomalehteä, jossa oli luettelo viimeisistä markkinahinnoista ja kummallinen juttu vasikasta, joka oli syntynyt kaksipäisenä. Se oli hyvin hupaista.
Vihdoin tuli oikein hyvä päivällinen, ja se maistuikin meistä oivalliselta, paitsi että piparjuurikastike oli äidistä liian väkevää, jotavastoin se isästä oli liian heikkoa. Se, että Sigrid kaatoi pöydälle maitolasin ja Frits koristeli pöytäliinan ruusunpunaisilla puolukkahillon merkeillä, oli liian luonnollista eikä voinut herättää kenenkään huomiota.
Kahvi tuli. Me katsoimme kelloa: se oli kohta neljä.
— Tarjoilija!… Antti!… Ovatko hevoset valjaissa?
— Heti, herra!
— Lasku!
— Heti, rouva!
Lasku tuli kahdenkymmenen minuutin perästä ja se maksettiin sillä aikaa, kun äiti pisti käsilaukkuunsa pari tuoretta rinkilää pienokaisten varalle.
— Poika odottelee juomarahoja, huokasi äiti. Kyllä tämä matka tulee maksamaan. Pankaa nyt hyvästi yllenne, lapset!
Hyvissä tamineissa marssimme me ulos noustaksemme vaunuihin. Oli jo hämärä; mitään vaunuja ei näkynyt, vaan niiden sijasta kahdet hyvin epäilyttävän näköiset kyytirattaat ja valjaissa hevoset, joilla silojen asemesta oli selässä jonkinlaiset repaleiset satulat riippumassa jatketuista köyden paloista, joiden välitse ohjakset hyvin huolestuttavasti kiertelivät.
— Missä vaunut ovat? huusi isä äkäisesti.
— Vaunutko? kysyi palvelijapoika odotellen juomarahojansa.
— Niin, ne, jotka tilasin.
— Eikö herralla ole omia vaunuja?
— Pöllö! Olisinko minä niitä sitten tilannut?
— Kaikilla, jotka matkustavat vaunuilla, on vaunut mukanaan.
— Minä tahdon vuokrata vaunut, kuuletko. Eikö kaikissa matkustajataksoissa ole painettuna: vuokraa vaunuista sen ja sen verran?
— Sitten voitte mennä kestikievariin, hyvä herra, vastasi poika hyvin närkästyneenä ja jätti meidät siihen pulaan lokaiselle pihalle.
— Minä en koskaan istuudu rattaille, selitti äiti hyvin päättävästi.
Tuloksena oli, että me vähän keskusteltuamme ravintolan isännän kanssa saimme vuokrata vanhat vaunut, mutta koska niissä ei ollut siloja, täytyi meidän turvautua noihin eriskummallisiin Hämeen satulavaljaisiin.
Me lähdimme Hämeenlinnasta aivan pimeässä vanhoilla vaunurämillä, kurjan huonoilla valjailla tuntemattoman ajajan mukana mäkiselle tielle, joka oli paljasta sileää iljannetta; mutta mitä siitä lukua? Olimmehan päässeet hirmuisen rautatien vaaroista, nythän meillä oli tilaisuus levätä vanhalla kunnon maantiellä. Kuskin käskettiin vain ajaa varovasti mäissä ja häntä kiellettiin ärjymästä kaikille vastaantulijoille.
Matka kävikin todella hyvin onnellisesti aina siihen asti, kun ehdimme vastamäkeen, joka on puiston luona aivan kaupungin edustalla. Siinä toinen solmituista köysistä katkesi.
Me pysähdyimme, kuski laskeutui maahan, solmi köyden, ja me jatkoimme matkaamme. Kahden tai kolmen virstan päässä kaupungista katkesi toinen köysi: sama temppu. Ennenkuin ehdimme Hattulan kirkolle, olimme jo kuusi kertaa olleet satulaseppänä, ja juuri kirkon kohdalla olisi meidän pitänyt seitsemännen kerran koettaa onneamme, mutta kuski selitti jo leikanneensa ohjaksensakin. Hänellä ei ollut enää mitään köyttä.
Äiti purki tukun liinaista nauhaa, isä uhrasi piippunsa silkkipunoksen, ja niin pääsimme Mierolan kylään. Siinä näyttivät kaikki ponnistukset raukeavan tyhjiin. Kyytimies tunsi kylän satulasepän; häneltä saimme vihdoin lainaksi parit vaununsilat, kun isä antoi pantiksi koko niiden hinnan ja lupasi maksaa vuokraa puoli hintaa.
Minä jätän kertomatta kaikki päivittelemisemme; täytyy kertoa lyhyesti, kun kuvailee niin vaiherikasta matkaa. Me ajoimme kylän alapuolella olevan sillan yli, sitten ylös pitkää vastamäkeä ja vielä kappaleen matkaa. Sitten pysähdyimme: naula oli pudonnut valjaista, aisa viilsi pitkin maata hevosten jaloissa. Se autettiin puupulikalla, mutta emme olleet pitkälle päässeet, ennenkuin toinen joustin katkesi ja vaunujen kori vajosi takapyörälle. Siihen loppui meidän kekseliäisyytemme: me olimme pimeässä aivan kirjaimellisesti maantiellä.
Jo alettiin huomata, että rautatiellä kuitenkin oli hyvätkin puolensa.
Vähän matkan päässä tieltä näkyi tulta; kyytimies lähetettiin pyytämään sieltä apua. Sillä välin tuli minun pitää ohjaksia, mutta kun olimme pysähtyneet keskelle tietä ja muutamat päihtyneet maalaiset, joista ohitse ajaminen oli vaivalloista, lyödä läjäyttivät hevosia ruoskalla, peräytyivät solvaistut vetäjät, ja me päädyimme rikkinäisine vaunuinemme sievästi ojaan.
Siinä surkeassa asemassa tapasi meidät muuan herra, joka tuli ajaen talosta, mistä tuli loisti, ja kiiruhti apuun. Hänen lyhtynsä valossa me tunsimme sillä kertaa vilpittömäksi mielihyväksemme hänet taaskin sepäksi.
— Minun kieseissäni — sanoi hän — on tilaa kahdelle, hankin toiset Riitalasta. Rikkoutuneet vaunut voidaan korjata kylässä ja lähettää sitten kaupunkiin.
— Meistä on teille aivan liian paljon vaivaa, väitti vastaan äiti, jonka hyvä sydän tuli liikutetuksi niin suuresta avuliaisuudesta.
— Ei ollenkaan, vastasi seppä. Minulle jää kolmannet ajoneuvot, oivallisilla puujoustimilla varustetut rattaat. Sekin on melkein ylellistä minulle.
— Olkoon menneeksi, herra Damm! huudahti isä ihastuneena. Niin sitä pitääkin olla perehtynyt sekä rauta- että maantiematkoihin.
Meidän ei kannattanut paljon kursailla. Me olimme tyytyväiset kieseihin, seppä katosi, ja me saavuimme muitta seikkailuitta Vallan kestikievariin. Siinä miettimään, vieläkö voimme toivoa ehtivämme Muistoon samana iltana. Katsottiin kelloa, se oli jo kymmenen minuuttia kymmenettä.
Sen odottamattoman keksinnön johdosta pidettiin yleinen neuvottelu. Me olimme olleet liikkeellä kello kolmesta asti aamulla eikä meillä ollut vähääkään halua lähteä uusille huvimatkoille pimeään, ja sitä paitsi havaittiin pienokaisten olevan kuin päivänpaisteessa sulavat lumiukot huhtikuussa, kun vettä tippuu räystäistä. Siis päätettiin yksimielisesti jäädä yöksi Valtaan.
6. YÖMAJA.
Lyhyillä, harvoin tekemillämme matkoilla, kun silloin tällöin kävimme jonkun sukulaisen luona, olimme tähän asti pitäneet kestikievareita välttämättömänä pahana, joissa muutetaan hevosia ja syödään kuin Smålannissa hyvää, "jos vain on myötä kelpo ruokasäkki". Yön viettäminen kestikievarissa ei ollut ilmoisna ikänä johtunut meille mieleen, ja senpä vuoksi olimmekin niin kohtuuttomia ja suunnattomia kuin mahdollista vaatimuksissamme kunnon Vallassa, josta löysimme sataman elämän vastuksissa, jos elämä, kuten sanotaan, on matkustamista haurailla silavaljailla, huonoilla joustimilla ja liukkailla, mäkisillä teillä.
— Ei minkäänlaista eteistä! huudahti äiti moitteitten aluksi.
— Mikä hirveä sirkkain asunto! huomautin minä etummaisen huoneen valtavasta uunista.
— Häkää! oli isän ensi huoli.
Joskaan Valta ei ollut maamme parhaita kestikievareita, ei se ollut huonoimpiakaan. Kolme huonetta pitkän ja huonosiivoisen porstuan vieressä, ruskeaksi maalatuita huonekaluja, pumpuliset puoliverhot ikkunoissa, talikynttilä, päiväkirja, taksoja ja Jönköpingin puupiirroksia oli siinä matkustavaisten varalle. Huoneen takana, jossa ruma uuni sijaitsi, oli kaksi kamaria. Syötyämme oivallisen aterian: hapanta leipää, verestä voita, talonpoikaisjuustoa, käristettyä sianlihaa munakokkelin ja maidon kera, istuen samalla hupaisen tulen edessä, jonka räiskyvät kuusipuut polttivat reiän matkanuttuuni, majoittuivat äiti, isä ja Frits levolle toiseen kamariin, ja toisen valtasimme minä ja Sigrid. Äiti tutki hyvin tarkasti kaikki lusikat, veitset, haarukat, lakanat ja päänaluset, teki uudestaan kaikki vuoteet ja kävi sitten nukkumaan täysissä vaatteissa, neuvottuaan ensin meitä sammuttamaan tulen, kun rupeisimme makuulle. Ovet suljettiin, avaimet otettiin suulta, sanoimme hyvää yötä toisillemme, sammutimme kynttilät ja kävimme levolle.
Kaikki oli hiljaa, mutta uni ei ollut halukas tulemaan väsyneille silmäluomilleni. Otaksuttavasti oli seinäpaperin alla entinen makuuhuoneiden välinen ovi, sillä vastoin tahtoani kuulin seuraavan keskustelun viereisestä huoneesta.
Äiti. Hän osoitti huomaavaisuutta Augustalle, se nuori mies. Eikä hän Augustastakaan näytä olevan aivan vastenmielinen. Se on estettävä ajoissa.
Isä. Hm… Minusta hän ei lainkaan osoittanut huomaavaisuutta.
Äiti. Nuorta tyttöä voi miellyttää monella tavalla, ja seppä on valinnut tapansa viisaasti. Miksi Augusta ei voi kärsiä Allan Hagertia? Allanilla ei ole koskaan rohkeutta vastustaa häntä. Huomaa, miten seppä käyttää toista menettelytapaa: hän vastustaa ja kiihoittaa Augustaa, ja se onnistuu paremmin. No niin… Augusta on epäilemättä hyvä saalis sellaiselle seikkailijalle, joka on tänään seppä, huomenna vaskiseppä ja ylihuomenna kenties ryöväri. Augustan myötäjäisillä, viidelläkymmenellä tuhannella, saisi mainiosti nälkäiset karhut tyyntymään, ja etkö luule hänen tietävän, että Augusta saa periä Mirabeau tädin? Ole varma siitä. Oh, kun ajattelen, että tuommoinen herra, mikä lieneekään, riistäisi meiltä jonakin päivänä kelpo Augustamme, jolla on minä päivänä tahansa valittavana vaikka kymmenen paljon sopivampaa kosijaa! Sanoihan hän Augustaa missiksi, ikäänkuin olisi leikkinyt kissanpojan kanssa.
Isä (unisesti). Miksei hän saanut sanoa neidiksi?
Äiti (yhä innokkaammin). Niin, puolusta sinä häntä sentähden, että hän on kuuntelevinaan sinun pitkiä puheitasi, mutta minä vakuutan, että hän ajatteli paljoa enemmän Augustan hatun punaisia nauharuusukkeita. Mikä on sinusta Allan Hagertissa vikana? Onhan hän Hämeen varakkaimpia maanomistajia, nuori, siivo…
Isä. Ja tyhmä.
Äiti. Ei ollenkaan. Hän hoitaa Ristipeltoa kuin mies ainakin; siitä asti, kun hänen isänsä osti maatilan tädiltä, on sen arvo noussut toisen verran. Ajatteles: sata lypsävää lehmää! Ja mitäpä siitä, jos hän ei olekaan niin ovela kuin eräät muut? Ymmärrys tulee vuosien mukana. Muistathan, millainen Augusta oli, kun hän yritti karata Tukholmaan, ja mimmoinen tyttö hänestä on sitten tullut. Harkiten päätetyt liitot ovat useimmiten onnellisimmat. Emmehän mekään olleet niin äärettömän ihastuneet toisiimme. Sinä laskit melkein tähän tapaan: Jeanette perii kivikartanon ja vähintään neljäkymmentä tuhatta; sitäpaitsi kuuluu tyttö olevan joltisenkin hyvä, siis sopiva vaimo minulle. Minä taas ajattelin itsekseni, kun sinä kosit: hän näyttää olevan kunnon mies, joka voi elättää vaimonsa. Ei juuri mikään loistavan teräväpäinen.
Isä. Lorua! Sinä rakastit minua.
Äiti. Erehdys. Ei juuri mikään neroniekka, ajattelin minä, mutta hänellä, Jan Fredrikillä, on hyvä sydän ja taipuvainen luonne; siispä hän on sopiva mies minulle. Niin oli laita, kun me menimme naimisiin ja luullakseni olemme tulleet jotenkin hyvin toimeen. Sentähden minun mielestäni Allan Hagert… Mutta ethän sinä kuule, mitä minä puhun…
Muutamat epäselvät äänet ilmoittivat, että isälliset huolet minun tulevaisuudestani uinuivat jo unen helmoissa ruokonukkapäänaluisella Vallan kestikievarissa. Minä en ollut läheskään niin ihastunut noihin sataan lypsävään lehmään; mutta yhtä vähän miellytti minua keinottelun kohteena oleminen. Seppä, seppä, ajattelin minä, jos todellakin toivot vaikuttavasi minuun "rumalla maallasi" ja misseilläsi, jotta sitten saisit poimia minut kuin kypsyneen hedelmän, niin saatpa kokea, että tämä pikku pihlajanmarja on liian korkealla kettujen tavoiteltavaksi. Luuleeko tuo hyvä herra meidän yksinkertaisten pohjolan tyttöjen sentähden ottavan hänet heti appelsiinin verosta, että hän on nähnyt jonkun sopen oranssien maata. Minä kyllä kuorin hänet, minä, ja jos hän tahtoo takoa minut lämpimäksi, niin hän saa kalkutella kylmää rautaa, niin kylmää, että hän on polttava sormensa neljänkymmenen asteen pakkasessa. Hyvää yötä, iso Ilmarinen vielä suurempine käsinesi! Hyvää yötä, viisas vaskiseppä, minä uneksin … kadetistani.
Minä olin nukkunut hetkisen ja nähnyt unta, en tosin kadetista, lapsuuteni lemmitystä, vaan että olin ajavinani kapearaiteisella rautatiellä. Juna kulki etanan kulkua miehenkorkuisten kinosten läpi, ja minä kuulin isän ylistelevän oivallista taloudenhoitoa, jolla oli saatu säästetyksi niin ja niin monta prosenttia kalliista rakennuskuluista. Radan viereltä olin kuulevinani sepän äänen huutavan: kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi! Isä kiitteli kiittelemistään säästäväisyyttä, juna kulki yhä hitaammin, ensin kuin koppakuoriainen, sitten kuin onkimato ja vihdoin kuin perintöjuttu, kunnes aivan auttamattomasti hautauduimme kinoksiin. Ja yhä vielä olin kuulevinani sepän äänen alakuloisesti kaukaa huokailevan: kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi!
Minä heräsin, kuulin oven aukeavan ja jonkun astuvan sukkasillaan vuoteeni luo.
— Kuka siinä?
— Älä säikähdä! kuiskasi äidin tuttu ääni. — Minä tahdoin vain katsoa, nukutko sinä.
— Mikset itse nuku, äiti?
— Muuten vaan. Minä en saanut unta ja aioin katsoa, onko Frits potkinut peitteen päältään. Silloin kuulin porstuan oven aukenevan ja jonkun puhuvan kuiskaamalla etuhuoneessa. Minä tulin katsomaan, olitko unohtanut avaimen oveen.
— Luultavasti on joku matkustavainen tullut meitä myöhemmin.
— Hiljaa! Kuka tietää, vaikka täällä olisi ryöväreitä, ja kaikki meidän tavaramme jäivät etuhuoneeseen.
— Sinä olet suotta levoton, äiti.
— Rakas lapsi, sinä et tiedä, minkälaista on maata valtamaantien varrella, jossa kulkee kaikenkaltaista väkeä. Olemme unohtaneet pyytää tulitikkuja; onko sinulla?
— Tässä on.
Me sytytimme kynttilän. Äiti avasi varovasti oven ja meni edeltä. Minä seurasin sykkivin sydämin. Ensimmäinen, mitä näimme, oli sohvalle pantu ruskea takki ja sen alla tuntematon, luultavasti hirvittävä esine.
— Se on mies, kuiskasin minä.
— Johan minä sanoin! Se on kauheata.
— Mutta eihän ryöväri olisi käynyt levolle sukkasillaan… Hän on heittänyt takin yltään. Valo sattuu hänen kasvoihinsa… Seppähän se on!
— Sinä naurat! huudahti äiti, kun olimme vetäytyneet nopeasti takaisin sisempään huoneeseen. — Mutta on ennen kuulumatonta, että noin tunkeudutaan nukkuvien ihmisten pariin.
— Eikö kestikievari ole matkustajia varten? Miksikä meillä pitäisi olla kaikki huoneet, kun tarvitsemme vain kaksi?
— Pitääkö tänne majoittaa kaikenlaiset ihmiset? Sen minä sanon, ettei nuorella miehellä, joka voi käyttäytyä niin taitamattomasti, ole enempää säädyllisyyttä kuin hottentotilla. Miksei hän ole mennyt makaamaan väentuvan penkille?
Päästääkseni äidin levottomuudesta, jota hän tunsi minun tähteni, ehdotin, että hän paneutuisi nukkumaan minun sijalleni Sigridin viereen ja minä kyhäisin itselleni vuoteen tuoleille. Se tuuma hyväksyttiin, me panimme kynttilän palamaan uuniin ja nukuimme, kuulematta mitään epäiltävää etumaisesta huoneesta.
Mutta yöllä oli seikkailunsa niinkuin päivälläkin. Minä heräsin, ja minusta tuntui kuin olisin ollut syöksymässä pohjattomaan syvyyteen. Sillä kertaa olivat tuolit siirtyneet erilleen … minä venyin lattialla ja tunsin päässäni kolkutusta kuin se olisi ollut tuhannen vaskisepän työpaja. Huone oli pimeä ja täpötäynnä hirveätä häkää. Minä tunsin olevani vähällä pyörtyä … muutaman minuutin kuluttua en enää olisi voinut liikuttaa kättä, en jalkaa. Ei ollut aikaa arvella: minä vedin auki pellit, aukaisin oven, juoksin hakemaan kynttilää toisesta huoneesta, sytytin sen vapisevin käsin ja herätin isän. Minulla ei ollut enää mitään hätää, mutta äiti parka ja Sigrid, olivatko he vielä elossa vaiko kuolleina? Me koetimme herättää heitä, mutta turhaan. Isä vaipui voimatonna tuolille ja saattoi vain sanoa:
— Nyt olemme hukassa, lapsi parka! He eivät enää herää!
— Herra Damm! Herra Damm! huusin minä.
— Mitä nyt? sanoi seppä.
— Me kuolemme häkään!
Yhdellä hyppäyksellä oli seppä porstuan ovella, avasi sen selko selälleen, joten kylmä talvi-ilma pääsi virtailemaan sisään, sieppasi pesuvadin, juoksi ulos ja toi sieltä äsken satanutta lunta. Ilman kylmyys ja lumi äidin ja Sigridin ohimoilla, kaikki ne yhdessä vaikuttivat kuin ihmelääke. Meidän sanomattomaksi iloksemme he avasivat silmänsä, katselivat kummastuneina ympärilleen ja nousivat istualleen, pää vielä raskaana. Isä itki, minä itkin, ja seppä … kiiruhti sulkemaan porstuan ovea, sillä talvea oli meillä jo yllin kyllin huoneessa; sitten hän jätti meidät rauhassa nauttimaan takaisinsaannin iloa.
Vaikka se tapahtuikin hyvin nopeasti, oli kuitenkin äidin ensi katse heti huomannut, miten huolimattomasti puettuna hänen tyttärensä oli miehen kävellessä paitahihasillaan ja sukkasillaan etuhuoneessa.
— Mitä tämä on? Augusta … käveletkö sinä unissasi?
Minä en todellakaan ollut muistanut pukuani. Muuta en voinut tehdä kuin sulkea oven ja kiertää käteni äidin kaulaan.
— Mutta mistä tuo hirveä häkä tuli? kysyi isä.
— Rakas isä, mitä muuta voi odottaa kestikievarissa, jossa kulkee väkeä kuin maantiellä?
Häkä oli varmaankin tullut uunista. Me tutkimme sen tarkemmin, ja kas, kynttilä, jonka me niin huolellisesti olimme yöllä panneet sinne, oli sulanut, ja siitä oli tullut hiiliin niin paljon talia, että kokonainen komppania olisi voinut siitä saada surmansa.
— Silläkö lailla te pidätte huolta talon turvallisuudesta, huomautti isä iloisesti.
Siitä palasi jo toistenkin hyvä tuuli. Me pukeuduimme. Unesta ei ollut enää puhettakaan sinä yönä. Ainoastaan onnellinen Frits nukkui kaikkien puolesta. Kello oli neljä aamulla, me annoimme tehdä uudelleen tulen etumaisen huoneen kauheaan takkaan ja tilasimme kahvia.