— Mitä sanot, lapsi? Niin, niin, sitähän olen jo kauan peljännyt. Miksi meidän pitikin nähdä semmoinen häpeä! Voi kelvotonta kavaltajaa! Eikö sitten voi millään tavoin estää hänen viekkaita juoniaan? Niin, se on päätetty. Tapahtukoon mitä hyvänsä, minun täytyy paljastaa hänet, minun täytyy pelastaa onneton täti parka.
Ja äiti nousi aikoen mennä sisään lopettamaan vaarallisen kahdenkesken-olon, kun samassa ovi aukesi ja täti astui sepän edellä saliin juuri niin nopeasti, että minä ehdin hypähtää lähimmälle tuolille, jossa olin heräävinäni teeskennellystä unesta. Tunnustan, että minua hävetti.
— Antakaa anteeksi, hyvä serkku, että viivytin teitä näin kauan, virkkoi täti äänellä, joka minusta vieläkin kuului liikutetulta. — Jo on aika lähteä levolle. Hyvää yötä, serkku. Hyvää yötä, lapseni. Nukkukaa hyvin!
— Entä herra Damm? kysyi äiti luoden musertavan katseen tätiin.
— Herra Damm jää yöksi Muistoon. Malla toimittaa hänelle sijan viheriään ullakkokamariin.
10. EPÄILYKSIÄ JA SALALIITTOJA.
Talviaamu koitti kirkkaana; aurinko valaisi Muiston kuusia ja Mallasveden valkoisen selän. Me nukuimme niin makeasti, niin hyvin ja niin kauan Mirabeau tädin ihanissa vuoteissa rauhassa kaikilta rautatien vihellyspilleiltä ja häkäisiltä uuneilta, että kelpo Malla Södergren oli jo kahdesti pannut kahvipannun uudestaan lämpiämään, ennenkuin huomasi vähintäkään liikettä kahdessa lämpimässä, vihreäruutuisella matolla ja hyvin silitetyillä ikkunaverhoilla koristetussa huoneessa, joissa me tädin luona aina olimme kuin kotonamme. Dantonkaan ei liene sinä yönä, pehmoisella heinävuoteellaan kopissaan venyen, vainunnut mitään susia jäältä; se pysytteli niin hiljaa kuin olisi giljotinoitu jo aikoja sitten, ja vasta aamulla se osoitti leppymättömyyttään eräälle laukkuryssä paralle, joka hiipi reppuineen veräjän ohi, aivan kuin olisi pelännyt näkevänsä nimismiehen punaisen lakin saunan nurkan takaa. Danton ei suvainnut ollenkaan laukkuryssiä; se johtui kaiketi sen jakobiinisesta luonteesta.
— Paljonko on kello? kysyin minä.
— Lähes kymmenen, vastasi Malla.
Olipa ihanaa herätä. Minä kiiruhdin vetämään rullavarjostimet ylös ja näin järven ikkunain edessä. Oli valoisa päivä; kaikki kimmelsi mitä iloisinta talvihymyään — samana talvena, joka siihen saakka oli ollut niin alakuloisen ruma! Minä tunsin itseni onnelliseksi tietämättä mistä syystä.
— Malla — sanoin minä — jos tuo suuri järvi olisi kahvia, miltä se nyt kermapintoineen näyttää, ja tuo kukkula tuolla suuren suuri vehnäkakku, jota meillä olisi lupa kastaa järveen — silloin vasta olisi se oikein Mallan vesi.
Malla nauroi; vertaus tuntui hänestä jättiläismäiseltä.
— No, sanoi hän, pienempikin kahvikuppi ja pienempi vehnänen kelvannee kaupunkilaisneideille. Mutta nyt saatte, Augusta, kiiruhtaa pukeutumistanne; vapaaherratar on jo salissa; mamseli Lisette sai käskyn herättää hänet kello kahdeksan.
— Mitä? Tädinkö kello kahdeksalta? Eihän hän muuten tule koskaan näkysälle ennen kello yhtätoista tai kahtatoista.
— Mutta tänään oli hän valmiiksi pukeutunut jo ennen kello yhdeksää.
— Miksi?
— En tiedä. Luultavasti puhellakseen vieraan herran kanssa, joka tuli illalla.
— Hänen kanssaan? Onko täti puhellut kauan hänen kanssaan?
— Noin tuntikauden. Hän nousi kello kuudelta.
— Millä asialla luulet hänen täällä olevan?
— Mitenkä minä sen tietäisin?
— Mutta se on varmaankin jotain merkillistä, koska… Malla … kummitteleeko täällä?
— Oh, miksipä täällä kummittelisi?
— Voisihan sillä olla omat syynsä. Vieraassa herrassa saattaisi olla jotain hiukan eriskummallista. Etkö kuullut melua yöllä?
— Enpä ollut ihan kuulemattakaan. Kissat mellakoivat hirveästi ylisillä.
— Siinäpä se! Kuuluihan se viheriästä ullakkokamarista, eikö niin?
— Teidän pitäisi nyt jouduttaa pukeutumistanne, Augusta. Ei minulla ole aikaa seisoa tässä lörpöttelemässä, kun aamiainen on kannettava pöytään.
— Mutta eikö se kuitenkin kuulunut ullakkokamarista?
— Kuulitteko tekin, Augusta, jotain?
— En juuri, mutta… Sanos, Malla, eikö täti sinun mielestäsi ole hyvin omituinen seppää kohtaan … minä tarkoitan tuota vierasta herraa? Etkö huomaa, että täti on hänen tähtensä poikennut vanhoista tavoistaan? Luuletko, että hän sillä lailla viitsisi nähdä vaivaa kaikkien vierasten tähden.
— Enpä luule. Te olette oikeassa, Augusta, se on hyvin kummallista.
— Ajattelepas nyt! Ensin tulee herra, jota ei kukaan tunne. Täti puhelee kauan ja kahden kesken hänen kanssaan. Sitten hän pyytää häntä jäämään yöksi taloon. Yöllä kummittelee…
— Kyllä se kuului kummalliselta. Aivan kuin joku olisi hiipinyt edestakaisin ullakolla.
— Sitten täti nousee kahta tuntia aikaisemmin kuin hänellä on tapana. Sanos, Malla, sinä kun tunnet hänet paremmin kuin kukaan muu, onko hän iloisempi vaiko surullisempi kuin tavallisesti.
— Minun luullakseni hän on iloisempi. Mitä tarkoitatte sillä, Augusta?
— Kuules, Malla, tässä on salaisuus, jonka jäljille meidän, sinun ja minun, täytyy päästä. Jos näet vieraassa herrassa olisikin jotakin eriskummallista … ymmärräthän?
— En sanaakaan.
— Oh, kyllä sinä ymmärrät. Jos hän olisi jonkinmoinen ilveilijä tai taikuri, käsitätkö? Sehän on aivan samaa.
— Minä en nyt toden totta käsitä mitään muuta kuin että minun täytyy mennä.
— Näetkös, on ihmisiä, joihin ei sovi luottaa muuta kuin nimeksi. Ja jos tuo herra nyt olisi semmoinen … nyt ymmärrät … niin täytyy meidän tädin tähden… Lupaatko kertoa minulle kaikki, mitä saat tietää, niin kerron minä puolestani sinulle, mitä minä kuulen.
— Mutta mitä tarkoitatte, Augusta? Jumala varjelkoon täällä tapahtumasta mitään, mikä ei olisi oikein.
— Onko asia siis päätetty? Meidän kahden täytyy olla yksissä tuumin.
— Luuletteko niin, Augusta? No niin, voimmehan olla. Mutta nyt ovat keittiössä varmaankin unohtaneet panna sillit likoon, ja ne pitää paistaa paperissa aamiaiseksi.
Hän meni menojaan, ja kohta sen jälkeen tulivat vanhempani huoneestaan. He olivat nukkuneet oivallisesti muuten, mutta äiti oli nähnyt unta hirveistä käsistä, jotka ryöstivät Muiston ja veivät koko talon mukanaan rautatiellä.
Minä olin ihastuksissani onnistuneesta juonestani. Kunnon Malla, jota ei muuten voitu koskaan saada lavertelemaan, mitä oli kuullut, oli siis minulla liittolaisena, ja siitä sain kiittää kummitusjuttuani, joka oli koskettanut erästä sen kelpo ihmisen heikkoa puolta. Minä en ollut vielä unohtanut hänen monia juttujaan, joita hän minun lapsena ollessani kertoili minulle kaikesta kummallisesta, mitä oli tapahtunut vanhassa kartanossa, ennenkuin täti muutti Muistoon. Omatuntoni soimasi minua, että olin käyttänyt hyväkseni hänen heikkouttaan. Anna anteeksi, uskollinen sielu, ajattelin minä itsekseni, minä en käytä luottamustasi väärin. Minä olen vain vähän, hyvin vähän utelias… Tahtoisin niin mielelläni tietää… Seppä, jos saan selkoa salaisuudestasi, niin pidä Muisto ja vie Dantonkin kaupanpäälliseksi! Mitä huolin minä sinun perinnöstäsi? Minä tahdon tietää, mitä sinä puuhailet, mitä varten olet täällä, mitä puhelet Mirabeau tädin kanssa ja kuka oikeastaan olet. Sanos minulle, seppä, oliko äiti aivan väärässä? Älä kiellä, että olit hieman kohtelias minulle. Mutta mimmoista kohteliaisuutta! Moukarin isku toisensa jälkeen … saisitpa hävetä, seppä, tahtoessasi murskata parhaat tunteeni kuonaksi! Tao sinä vain, tao vain! Rukkaset ovat valmiit ja teräksiset päälle päätteeksi.
Me menimme alas. Täti, joka niin harvoin enää lähti huoneestaan, paitsi joskus teepöytään, istui jo salissa. Hänen pukunsa, vaikka tavallisestikin huolellinen, oli sinä päivänä kuin hovipuku. Hänellä oli kallis puku ja komea, Brabantin pitseistä tehty myssy, jota hän muuten käytti vain juhlatilaisuuksissa. Jotakin omituista oli hänen käytöksessään, jotakin tavallista ylhäisempää, ryhdikkäämpää, juhlallisempaa. Yksin keveässä kumarruksessakin, jolla hän toivotti meille hyvää huomenta, ja siinäkin, miten hän ojensi kätensä minulle suudeltavaksi, oli jotakin selvästi entistä hovineitiä muistuttavaa. Edellisenä päivänä emme sitä vielä lainkaan huomanneet ja nyt… Mitähän se merkitsi?
Katsahtaessani äitiin huomasin hänen kummastelevan jos mahdollista, vielä enemmän, kuin minä, ja hänen ihmettelyssään oli sen lisäksi paljon enemmän epäluuloa. Me vain tarkastelemistamme tarkastelimme.
Seppä istui sohvalla mielestämme liiankin vapaasti ollakseen tavallinen vaskiseppä. Muuten hän oli tapaisensa, suora ja kursailematon, yllä halpa, musta nuttu, joka kai oli verkaa, mutta niin väljä, että se paremmin oli päällysnutun kuin hienon pitkäntakin kaltainen, joka hänellä vähintäänkin olisi pitänyt olla yllä, jos olisi velvollisuuden mukaan kunnioittanut taloa, ellei hän olisi katsonut soveliaisuuden vaativan suorastaan hännystakkia. Ainoa erotus, jonka saatoin huomata, nähdessäni hänet siinä ensi kerran selkeässä päivänvalossa ilman pörhönuttua ja matkalakkia, oli se, että hän näytti vanhemmalta kuin edellisenä päivänä. Minusta oli kuin olisi hän lahjoittanut kymmenen tai viisitoista vuotta iästään Mirabeau tädille, sillä tädin valkoiselta päälaelta näytti yhdellä kertaa yhtä monta lumitalvea haihtuneen.
— Suvaitsetteko, herra Damm, käydä yksinkertaiselle aamiaiselle? kysyi täti; samalla otti hän sepän käsivarren ja astui hänen taluttamanaan pöytään. — Olkaa niin hyvä, serkku! lisäsi hän hetkisen kuluttua, ikäänkuin olisi vasta silloin muistanut isän läsnäolon. Koko hänen käytöksensä seppää kohtaan oli sangen kohtelias, mutta samalla hyvin arvokas ja täydellistä seuraelämään tottumusta todistava. Vaikkakaan hän ei ollut meitä kohtaan millään tavoin huomaamaton, oli hän kuitenkin niin kiintynyt uuteen vieraaseensa, että me muut tunsimme alentuneemme talossa jonkinlaisiksi sivuhenkilöiksi.
Isä vain yksin ei huomannut mitään. Hänestä nähden olisi täti saanut olla puettuna loistavaan pönkkähameeseen ja seppä saattanut astella paljain jaloin, häntä se ei olisi vähääkään kummastuttanut. Sepän ujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän luuli saattavansa olla vuorostaan yhtä suora hänelle.
— Mitä sinä, hyvä veli, oikeastaan puuhailet nykyjään? kysyi isä aamiaispöydässä, käyden asiaan käsiksi niin suoraan kuin mahdollista. Ja samalla hän iski silmää äidille ja hymyili voitonriemuisesti, mikä merkitsi: älä vaivaa päätäsi; nyt saat tietää kaiken, mitä suinkin haluat.
— Minä etsin vaskimalmia, vastasi seppä.
— Vai niin! Aiotko, veliseni, ehkä hieroa kauppoja Hiidenkalliosta, joka sijaitsee tuolla metsämäellä?
— Herra Damm arvelee Hiidenkalliossa olevan oivan malmisuonen, jonka vuoksi sinne kannattaisi perustaa kaivos, kiiruhti täti lisäämään.
— No, siinä kuulet, kuiskasi isä.
Äidillä oli kuitenkin omat ajatuksensa ja hän alkoi puhella säästä, nälänhädästä ja ties mistä kaikesta.
Aamiaisen jälkeen seppä tarjosi taas käsivartensa tädille ja saattoi hänet omaan huoneeseensa. Sama ystävällinen, lyhyt anteeksipyyntö meiltä; sitten suljettiin ovi, Mallalle sanottiin, että tahdottiin olla häiritsemättä, ja me, läheisiä sukulaisia kun olimme, saimme viettää aamupäivämme miten halutti.
Isä oli joka tapauksessa aikonut käydä pappilassa, äiti oli päättänyt tarkastaa maitohuonetta, ja minä olin saanut luvan päästä ajelemaan pienokaisten kanssa. Kaikki se oli luonnollista ja yksinkertaista, mutta sellainen välinpitämättömyys tädin puolelta tuntui meistä kahdesta sangen tavattomalta.
Me ajoimme ripeästi Mallasvettä myöten Valkeakoskelle päin, jossa jäälle tuli kohovettä. Sitten käännyimme takaisin; minulla oli kylliksi puuhaa Fritsistä, joka tahtoi kömpiä kuskilaudalle, ja Sigridistä, joka oli kadottanut toisen päällyskenkänsä rekeen. Kaikki päättyi siten, että jokaisella meistä oli punaiset posket. Palatessamme Muistoon kello puoli neljä oli tädin vierashuoneen ovi yhä vielä suljettuna. Seppä oli siis vielä sisällä.
— Malla! viittasin minä.
Malla tuli, tusina ruokaliinoja käsivarrella ja tyhjä kastikemalja kädessä.
— Tiedätkö mitään?
— Tiedän. Ristipellon Hagert oli täällä käymässä, mutta häntä ei otettu vastaan.
— Tiesikö äiti siitä?
— Ei, sotaneuvoksetar oli ulkona ja oli hyvin pahoillaan, kun ei saanut ottaa herra Hagertia vastaan.
— Senpä kyllä uskon. Mutta tiedätkö mitään muuta?
— Mitä muuta?
— Mitä tuolla sisällä tehdään?
— Kirjoitetaan.
— Kirjoittaako tätikin?
— Ei, vieras herra vain.
— Mitä he kirjoittavat?
— Suuria papereja ja pieniä papereja. Suuria kirjaimia ja pieniä kirjaimia. Vapaaherratar sanoo jotakin ja herra kirjoittaa sen paperille.
— Mutta tottahan kuulit jotakin? Mistä he kirjoittavat? Vuoristako ja vaskesta?
— En tiedä. Vapaaherratar soitti ja käski tuoda raikasta vettä. He puhuivat ranskaa tai saksaa tai venättä, minä en ymmärtänyt mitään.
— Malla, mitä luulet tästä kaikesta?
— Mitäkö luulen?… Ei, nyt minun täytyy mennä katsomaan, miten keittiössä valmistavat kastikkeen!
Kaikista huomioistani päättäen saatoimme odottaa hienoa päivällistä. Mutta minä petyin: päivällinen ei ollut hieno, se oli ruhtinaallinen. Seppä, jonka kourat olivat aivan kuin luonnostaan aiotut perunoiden kuorimiseen, piti kuitenkin hyvin vähän lukua saavutuksista, joiden olisi tullut tehdä Malla Södergrenin taito kuolemattomaksi. Hän söi yhtä liharuokaa ja joi lasin punaviiniä; muuta hän maistoi vain nimeksi. Tädin olisi pitänyt tarjota hänelle pajahiiliä: niitä hän olisi nieleskellyt kuin kastanjoita.
Isä piti paremmin puoliaan. Hän ei väsynyt kiittelemästä oivallisia viinejä.
— Saanko kysyä, mistä teidän, armollinen täti, on onnistunut ostaa tätä punaista viiniä? Luultavasti Hardénin huutokaupasta? Se on todellakin verratonta. Siinä huutokaupassa sanottiin menneen harvinaisia tavaroita vasarakaupalla.
— Tuskin uskoisin — vastasi täti hymyillen — herra Hardénilla olleen niin sanottua komeettaviiniä, oikeaa 1811 vuoden rypäleistä valmistettua Burgundin viiniä, jota minun aikoinani pidettiin parhaimpana tämän vuosisadan tuotteista. Silloin oli minulla vielä toisinaan kunnia ottaa vastaan vieraita, ja minä tahdoin tarjota viiniä, jota kelpasi juoda. Ehkä te, herra Damm, voitte sanoa, onko tämä viini säilyttänyt bouquet de jeunesse'nsa, nuoruuden tuoksunsa, vaikka se meiltä muilta sen aikuisilta on aikoja sitten hävinnyt.
— Se on hyvää viiniä, madame, harvoin olen maistanut parempaa vastasi seppä. (Madame sanasta rypistyi äidin otsa.)
— Harvoinko maistanut? toisti isä, syystä kyllä kummastuneena. — Kuules, veli Damm, ole hyvä ja katso, miten se helmeilee lasissa! Tunnustakaamme rehellisesti, ettemme me kumpikaan ole koskaan haistaneetkaan tämän punaviinin vertaista. Tunnenpa niitäkin, jotka tämmöisestä viinistä ottaisivat seitsemänkymmentäviisi markkaa pullosta. Ystäväni, X. vainaja, jos hän vielä eläisi, olisi matkustanut Bourgogneen saadakseen ylpeillä vaikkapa vain yhdenkin tuommoisen pullon omistajana ja velkonut kruunulta matkakulunkinsa.
— Mahdollista kyllä, vastasi seppä rupeamatta tarkemmin selittelemään.
— Mutta — jatkoi isä päästyään kerran vauhtiinsa — uskallanko kysyä, kuinka me tänä päivänä olemme niin onnelliset, että saamme tutustua kunniavanhuksiin, joiden olemassaoloa tuskin olen osannut uneksiakaan? Olisikohan sattumalta teidän nimi- tai syntymäpäivänne, armollinen täti?
— Minulla on ollut niin monta nimi- ja syntymäpäivää, etten niitä enää voi muistaakaan. Vanhukset katsokoot kunniakseen, kun saavat vuodattaa verinestettään niin arvokkaitten vieraitten hyväksi, vastasi täti.
— Kiitos kunniasta! Terveeksi, veli Damm!
Pahaksi onneksi kuului samassa Sigrid viereisessä huoneessa huutavan, että hän oli saanut kuhanruodon kurkkuunsa. Onnettomuus ei kuitenkaan ollut suuri, se saatiin autetuksi pienellä kuivan leivän palasella; mutta keskustelun bouquet oli mennyt menojaan viinin mukana.
Päivällinen oli lopussa, täti meni tuntikaudeksi omiin huoneisiinsa, isä kävi päivällislevolleen, äiti ja minä istuuduimme ompelemaan joululahjoja. Me melkein odotimme, että seppä sanoisi jäähyväiset. Erehdystä: hän lähti ratsastamaan. Hän oli siis myöskin ratsastaja. Se mies pystyi vaikka mihin, se.
— Mitä arvelet, Augusta? kysyi äiti merkitsevästi.
— Mitä itse luulet, äiti?
— Tiedäthän minun ajatukseni, ja minä huomaan sen yhä enemmän varmistuvan. Seppä on vaarallinen, hän uskottelee tädille kukaties mitä kaikkea. Minun täytyy varoittaa tätiä, ennenkuin on myöhäistä. Jo tänään se on tapahtuva.
— Ei, älä toki, äiti! Odottakaamme ja tarkastakaamme ensin. Minä lupaan, äiti, ettei hän tule minulle vaaralliseksi.
— Siinä on kylliksi, että hän on tädille vaarallinen. Hän on kenties peluri, rahanväärentäjä, sanalla sanoen seikkailija, joka on saanut vihiä jostakin tädin heikkoudesta, mitä nyt käyttää hyväkseen päästäkseen käsiksi tädin omaisuuteen. Meidän ei sovi, ei ole oikein, lapseni, että me, jotka olemme nauttineet niin paljon hyvää tädin taholta, kuuntelemme ovien takana ja tarkastelemme kasvojenilmeitä. Tässä on estettävä vaara ja, mikä vielä pahempaa — hulluus!
— Hulluusko? Mitä tarkoitatte, äiti?
— Minä tarkoitan… No niin, olethan kyllin vanha ymmärtääksesi. Minun lapsena ollessani eli eräs apteekkari Eliksirius, jonka raha-asiat olivat huonolla kannalla ja periaatteet vielä huonommalla. Hän oli kohtalaisen sievän näköinen, melkein kuin seppä, ja melkein yhtä puheliaskin. No, Eliksirius kosi Hämeen Siltakosken vanhaa neiti Kopparkronaa. Neiti oli lähes kahdeksankymmenen vuoden vanha ja eleli muista riippumattomana tilallaan; olisihan luullut hänen tyytyvän elämään lopun ikäänsä yksinkin. Mutta tyytyikö hän? Mitä vielä. Apteekkari sai oitis suostumuksen, ja niinpä toimitettiin häät heti paikalla. Mikä häväistys: voithan käsittää, miten naurettiin morsiamen kustannuksella. Ja kuitenkin hän oli vain siivo, herkkäuskoinen ihminen, muutamissa asioissa vähän omituinen, ihan niin kuin tätikin. No sitten kävi aivan niinkuin jo edeltäkäsin saattoi arvatakin. Nuori rouva muutti miehensä kanssa toiseen maan ääreen ja kuoli ihan oikein vuoden päästä, ehdittyään jo yllin kyllin ikävöidä takaisin entiseen rauhalliseen elämäänsä Siltakoskelle. Tosin ei Eliksirius saanut periä hänen kiinteätä omaisuuttaan, sillä heillä ei ollut lapsia, mutta paljon ei myöskään ollut vuoden perästä irtainta perittäväksi. Rouva vanhus oli hyväsydämisesti jaellut pois enimmät tavaransa, ja apteekkari, joka kohta sitten nai vaihteen vuoksi kahdeksantoistavuotisen tytön, oli siitä päivin varakas mies.
— Luuletko siis todellakin, äiti, että seppä…? Ei, se on mahdotonta.
— Minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä lapseni, ja olen muun muassa nähnyt, että ihmisten hulluudet ovat aina samat. Kokemus saarnatkoon meille vaikka tuhat kertaa oppiaan ja varoituksiaan; me kuuntelemme niitä kuin satuja, jotka eivät koske meihin, emmekä muista niitä sovittaa itseemme. Täti tuntee varsin hyvin neiti Kopparkronan tarinan, mutta luuletko, että se häntä vähääkään estäisi joutumasta vanhan neiti raukan tavoin maailman naurettavaksi ja kaikkien niiden säälittäväksi, jotka toivovat hänelle parempaa kohtaloa? Ei, jotakin vaarallista on noissa romantillisissa rakkaushoureissa, noissa sormuksen puolikkaissa ynnä muissa kun ne palaavat vanhoilla päivillä, jolloin käytännöllinen järki on kadottanut osan ylivaltaansa. Helpommin kuin luuleekaan voi siirtää semmoisen vanhan rakkauden uuteen kohteeseen, jos vain huomaa tai edes luulee huomaavansa hiukkaakaan yhteyttä entisyyden ja nykyisyyden välillä. Seppä on löytänyt sellaisen yhdistävän siteen, mikä se sitten lieneekin, ja sentähden hän on vaarallinen. Etkö huomannut mitään tavatonta tädin huoneessa?
— Siitä asti, kun seppä tuli, en ole käynyt siellä. Pitäähän täti nyt lakkaamatta ovensa suljettuna.
— Se on totta. Minäkin vain pistäydyin siellä juuri ennen päivällistä. Minusta tuntui huone vähän muuttuneelta. Ja mitä luulet minun nähneeni? Kreivi Mirabeaun muotokuva, joka ei ole viiteenkymmeneen vuoteen koskaan ollut poissa tädin seinältä, paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin muuttopuuhat vielä olivat kesken — se muotokuva on poissa, paikka on tyhjä.
— Muotokuvan taakse oli paroni Otto kirjoittanut salamusteella.
Äiti … seppä on paroni Oton poika.
— Se on mahdotonta. Minä muistelen tädin kerran kertoneen, että paroni
Otolta on jäänyt ainoastaan yksi tytär.
— Mutta Herran tähden, kuka ja mikä herra Damm sitten on?
— Hän on apteekkari ja täti on neiti Kopparkrona.
Minä en kysynyt enää. Äidin epäluulo oli minusta niin inhoittava, että se sai mieleni kuohumaan. Ei, minä en huolinut sitä edes ajatellakaan. Äidillä saattoi olla omat syynsä … olihan hän hyvin ymmärtäväinen ja kokenut nainen. Ja kuitenkin hän saattoi erehtyä, niin, minä olin aivan varma siitä, että hänen arvailunsa meni päin mäntyä. Jokin ääni, en tiedä mikä, sanoi minussa, ettei täti eikä seppä ansainnut sellaista epäluuloa… Kuitenkin luulin saaneeni hyvin ansaitun muistutuksen. Kuunnella, vakoilla … hyi, se oli häpeällistä! Siitä pahasta tavasta tahdoin päästä.
11. MUUAN SEIKKAILU JA LÄÄKINTÄTAITO.
Ennenkuin äiti ehti panna varoitusaikomuksensa toimeen, palasi seppä ja hänet kutsuttiin heti tädin luo. Kello kuudesta yhdeksään he istuivat työhuoneessa suljetun oven takana, ja me muut ompelimme ja kummastelimme vierashuoneessa.
Kello yhdeksän olimme taas kaikki koolla teepöydän ääressä. Siinä tuli puheeksi luuvalot ja vilutaudit, ja niistä keskustelu johtui suureen, silloin yhä vielä kestävään riitaan tavallisen lääkintätaidon ja sen uusien vihollisten välillä. Huomattiin, että pöydässä oli kolme eri puoluetta. Äiti puolusti hyvin innokkaasti tavallista lääkitystämme, "kun sitä käytetään ymmärtäväisesti"; isä näytti suuresti kallistuvan vesiparannuksen puolelle; hän oli jo ostanut kaksi uuden vesiyhtiön osaketta; Mirabeau tädillä oli tapana nauttia lääkkeensä sokeriryynien kanssa, ja hän oli innokas homeopatian puolustaja. Väittely kävi vilkkaaksi, ja vihdoin täti ehdotti, että valittaisiin seppä riidan ratkaisijaksi, koska hän oli ollut huomaavinaan, ettei seppä hyväksynyt yhtäkään taistelevista mielipiteistä.
Herra Damm sanoi:
— Hyvin uskallettua on tarpeellisitta tiedoitta lausua mitään niin mutkikkaasta asiasta kuin terveys tai sairaus on. Semmoisen normaalisuhteen kuin terveyden määrääminen, jota lakkaamatta häiritsevät tuhannet vaikutukset, on minusta yhtä pulmallista kuin sään ennustaminen almanakassa. Se vain minusta näyttää aivan selvältä, että jos minkään tulisi olla nöyrä, niin ainakin tieteen, eikä kuitenkaan kukaan ole julkeampi kuin se uskomaan tietävänsä varmasti. Nykyaikainen luonnontiede ylvästelee voivansa muka hallita maailmaa, eikä se kuitenkaan voi sanoa meille minkälainen sää on huomenna, eikä selittää sitä, jota me sanomme elämäksi. Kääntykäämmepä mihin päin hyvänsä, kaikkialla kohtaa meitä kauimpana suuri tuntematon, ja kun meidän täytyy tunnustaa, ettemme tunne sitä salaperäistä, joka ympäröi meitä ja on olemisemme ehtona, sieppaamme vain sanan ja nimitämme sitä voimaksi. Mitä on voima? Se on tuntematon, suuruus, jota emme ymmärrä. Lääkäri esimerkiksi, joka etsii elämää haaskoista ja sitten sovittelee eläviin ihmisiin sitä hermostoa, jonka hän on löytänyt sammuneista lihaläjistä, hänkin puhuu lääkkeiden voimasta, vastavaikutusvoimasta, uudistamisvoimasta jne., jne. Mitä se oikeastaan on? Ei mitään. Jos hän keittää mehun ruohosta, joka vaikuttaa jollakin varmalla tavalla ruumiissamme ja häneltä kysytään, miksi niin tapahtuu, vastaa hän meille: sen tekee yrtin voima. Toisin sanoen: en tiedä, mutta jotakin tulee minun vastata, ja sentähden sieppaan sanan, mielettömyyden, joka vain tehoo ihmisiin, ja he ovat tyytyväisiä.
— Mahdollista kyllä — vastasi äiti nyrpeänä — mutta jos te, herra Damm, vilustutte, juotte te selja- tai vattuteetä, ja kun sitten hiostutte, on siinä kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää ruohojen voimasta.
— Minä tarkoitan — jatkoi seppä — ettei kenenkään tulisi olla niin nöyrä kuin lääkärin, jota luonto lakkaamatta muistuttaa hänen jalossa, vaikka vaikeassa toimessaan. Mutta he eivät tunnusta olevansa lukitun portin edessä, jonka raoista vain sieltä täältä niukka valonsäde esineitä valaisee, vaan monikin kieltää rohkeasti kaikki, mitä on sen pienen raon näköpiirin ulkopuolella, jonka hän on sattunut keksimään. Allopaatit, hydropaatit, homeopaatit, kaikki lääkärit, noudattakootpa he sitten mitä lääkintätapaa hyvänsä, ovat saman rajoitetun, kokemuksiin perustuvan tieteen kahleissa. Ainoastaan muutamia on, jotka etsivät korkeinta totuutta noiden tyhjien termien takaa, ja heitä pilkataan ihantelijain nimellä.
— Herra Damm, te olette siis ihantelija ja ihanteet ovat teidän yksinoikeutenne? kysyi äiti pistävästi.
— Minä olen pelkkä vaskiseppä, vastasi seppä, siis toimeni puolesta ihan realisti. Mutta se on minusta vain selvää, että lääketaito on hapuillut vuosituhansia pimeässä ja yhä vieläkin hapuilee. Homeopatia ja vesiparannus eivät ole mitään muuta kuin meidän aikamme vastalauseita tuota iankaikkista hapuilemista vastaan, ja vaikka ne alallaan ovat ehkä yhtä yltiöpäisiä, yhtä hillittömiä, ovat ne kuitenkin siinä kohdin tavallista lääkitystä etevämpiä, että ne mahdollisimman vähän keinotekoisilla parannuskeinoilla käyvät kajoomaan luonnon toimintaan. Siihen samaan on vihdoin kaiken lääkitsemisen joutuminen. Sadan vuoden kuluttua ollaan ehkä niinkuin nytkin suljetun portin edessä, mutta silloin ainakin tunnustetaan, että niin on ja että lääkintätaito voi vain antaa luonnolle takaisin oikeuden, mikä siltä nyt on kielletty.
— Toisin sanoen — nauroi isä — "pidä pää viileänä, jalat lämpiminä, vatsa kunnossa, äläkä muuten käytä mitään lääkkeitä".
— Tee mieluummin kuten Döbelnin lääkäri, pyyhkäise kädelläsi kaikki lääkepullot pöydältä, huomautti täti.
— Aivan niin, vastasi seppä.
Hän miellytti minua sinä iltana enemmän kuin ennen.
Koko hänen olemuksessaan oli jotakin miehekästä avomielisyyttä. Hän arvosteli monia asioita ja välistä ankarastikin, mutta se ei ollut mitään tavallista kamariarvostelua. Hän katseli asioita ja ihmisiä suurilta näkökannoilta. Pienistä hän ei pitänyt lukua.
Minä odotin todellakin, että hän olisi osoittanut edes hieman huomaavaisuutta minulle, mutta hän näytti tuskin tietävän, että olin läsnä. Se kiusoitti minua. Pitikö hän sitten minua niin rumana tai niin tyhmänä, ettei maksanut vaivaa kunnioittaa minua yhdelläkään sanalla? Mitä siihen tulee, niin — pahannäköinen en juuri ole, ja tyhmä … no, siitä nimestä pyytäisin kuitenkin nöyrimmästi päästä.
Äiti koetti päästä tädin puheille kahden kesken tuota kauan suunniteltua ankaraa varoitusta antamaan. Mutta se ei onnistunut. Täti valitti väsymystä, ja me lähdimme levolle.
Vastoin tahtoani minä uneksin sepästä, josta oltiin vallan pääsemättömissä. Minä olin olevinani vaskikappaleena hyvin, hyvin syvällä maan sisässä. Ympärilläni kalkuteltiin ja kilkuteltiin, seppä astui kaivokseen, löysi minut ja käänteli minua tutkiskellen kädessään. Juuri sen verran kuin tarvitaan viiden pennin rahaan, sanoi hän. — Se suututti minua niin, että heräsin.
Maattuani hetkisen unettomana ja tuumien, eiköhän minun velvollisuuteni olisi vihata seppää, satuin katsahtamaan laskettuun ikkunanvarjostimeen ja huomasin liehuvaa tulenloistetta. Lisäksi näytti vielä huone minusta tavattoman valoisalta. Ulkona on kuutamo, sanoin itsekseni ja aloin laskea sataan, jota siihen aikaan, kun vielä luin laskentoa koulussa, sanottiin pettämättömäksi nukkumiskeinoksi. Silloin Danton alkoi haukkua ja rupesi kuulumaan jonkinlaista meluakin ulkoa; minä nousin, kohotin varjostinta ja katsahdin ulos. Kylläpä hämmästyin! Vanha rannalla oleva kalastajan mökki oli tulessa, tuuli puhalteli hirveästi suoraan asuinrakennusta kohti, kipinäpilviä lenteli ihan minun ikkunaani vasten.
Siinä ei ollut aikaa makailemiseen, minä herätin isän, pukeuduin nopeasti, sieppasin äidin viitan ylleni ja pistin jalkaani hänen päällyskenkänsä, jotka ensiksi sattuivat käsiini, ja juoksin rannalle.
Talonväki seisoi siinä neuvottomana ja saamattomana. Piiat itkivät ja siunailivat, rengit kiroilivat ja melusivat. Särki-Pekka, kalastajaukko, oli aloittanut joulunsa liian aikaisin ja juonut itsensä illalla humalaan niin kunnollisesti, että laittoi tupansa tuleen. Kaikki huusivat, ei kukaan yrittänytkään ruveta pelastamis- tai sammutustoimiin; ja kartanoa uhkaava vaara kasvoi kasvamistaan joka silmänräpäys.
Silloin tuli seppä. Kuin leimaus kävi komentaminen, kuhnustelijat saivat töytäyksen, vastustelijat korvilleen niin että humisi, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme kaikki — minäkin — rivissä rannalle asti, josta toimitimme vettä mökkiin, samalla kuin kaksi miestä lähetettiin sammuttamaan kipinöitä, joita putoili asuinrakennuksen katolle.
— Hyvin, Augusta, juuri niin, antakaa ämpärien kulkea vain! huusi herra Damm ohitse rientäessään.
Työskennellessämme niin, että olimme läpimärät vedestä ja hiestä, näimme samalla hullunkurisen ja kauhean tapauksen. Särki-Pekka, vielä vähän kohmelopäissään, huusi, että hänen täytyy saada pelastetuksi tuvasta uusi nuottansa, ja syöksyi kuin hullu tuleen. Seppä hänen perässään, ja juuri silloin putosi katto. Kaikilta pääsi hätähuuto; Särki-Pekka ja hänen pelastajansa hautautuivat liekkeihin.
Mutta eihän seppä kärvenny niin vähästä; tulihan onkin hänen luonnonvoimansa. Savun ja kipinöiden keskeltä hän palasi kantaen Pekkaansa kuin kissanpoikaa niskasta. Ukko vastusteli ja potki kuin hurja hevonen; seppä takoi häntä selkään saadakseen edes sitä tietä häneen vähän järkeä, ja kun siitä ei ollut apua, viskasi hän kantamuksensa kuin vanhan rukkasen lumihankeen. Se huvitti muistolaisia sanomattomasti. Nyt oli Särki-Pekka sekä paistettu että suomustettu, sanoivat he.
Katon pudottua oli asuinrakennuksenkin vaara vältetty, ja juuri silloin, kun isä vihdoinkin oli löytänyt päällyskenkänsä, jotka oli viety kiilloitettaviksi, palasimme me kaikki, paitsi kahta vartijoiksi jätettyä miestä, takaisin kartanoon. Siellä oli valoisaa huoneissa, täti ja äiti ottivat meidät vastaan salissa. Mutta minkä näköiset me olimme! Äidin ensi katse kohtasi minua itseäni, toinen silkkinuttuani ja kolmas päällyskenkiä! Itse olin minä hänen mielestään kaiketi hyvässä kunnossa, mutta nuttu oli kastunut läpimäräksi ja sitten jäätynyt, kengät olivat hirveästi läntistyneet.
— Tyttö, huudahti hän, oletko käynyt avannossa?
— Augusta on tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa, vastasi seppä iloisesti. Hän ansaitsisi päästä Muiston vapaaehtoisen palosammutuskunnan kunniajäseneksi.
Jo toisen kerran nimitti hän minua pelkällä ristimänimelläni. Äidin kasvoilla oli ilme niin kylmä, että se olisi voinut sammuttaa takkavalkeankin, mutta minusta se oli yhdentekevää. Olihan herra Damm päättänyt olla lausumatta mamseli sanaa muulloin kuin ranskaa puhuessaan. Olkoon menneeksi, ajattelin minä. Sellaisen seikkailun jälkeen ollaan reimalla päällä. Minä vastasin oitis samaan tapaan.
— Kiitos kunniasta. Jos olen tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa, niin on siinä yhtä paljon kuin kolme kertaa ei mitään, sillä sen verran sanotaan palovartijoiden tekevän. Särki-Pekasta sitä vastoin voi sanoa kuin Kaarle kuninkaasta, nuoresta sankarista: "han stod i rök och damm" — sillä Dammia hän sai tarpeekseen.
— Niin, siltäpä näyttää, toden totta! huudahti isä. No lempo vieköön, minkä näköinen sinä olet, veli!
Seppä oli todellakin kuin äsken Etnasta noussut Vulkanus. Hänen vaatteensa olivat niin palaneet, että ne näyttivät liikkuvalta sysihaudalta, hänen tukkansa kärventynyt kuin koivikko metsäpalon jälkeisenä päivänä ja hänen käsiänsä olisi voitu verrata Osberg & Badenin konepajan hiilikauhoihin. Hän oli melkein kaunis siinä täydellisessä sepänpuvussaan.
— Minulle sanottiin, että minun tulee kiittää teitä, herra Damm, kartanon pelastumisesta, virkkoi täti niin ystävällisesti katsahtaen seppään, että minä väristen ajattelin neiti Kopparkronaa.
— Ja kuka takaa, vapaaherratar, etten ole sen paloapuyhtiön salainen asiamies, jossa Muisto on vakuutettu? nauroi seppä.
Silloin vasta ensi kertaa näinkin hänen, tuon hirviön, nauravan.
Malla Södergren toi kahvia ja joutui kaikkien ihmeteltäväksi. Malla parka, hänet oli herätetty makeimmasta unestaan, oli jo alkanut korjailla talteen paistinpannuja ja keittiöpyyhkimiä, ja nyt hän tuli kiireissään, musta, ripsureuna pyhähuivi vanhan harmaan keittiönutun päälle heitettynä, tukka häilyvänä kuin villatuppu tuulessa, toisessa jalassa uusi kenkä, toisessa tädin hylyksi joutunut tohveli. Se antoi vain uutta vauhtia ilollemme. Ja mikä nautinto, kahvia kello kolme aamulla, kun on ensin ollut palovartijana ja vettä ammentamassa Mallasvedestä.
Nyt vasta huomasin, että seppä oli jotenkin pahoin polttanut oikean kätensä. Minä ryhdyin silloin tarjoamaan hänelle kahvia, panin niin runsaasti sokeria kuppiin kuin olisi se ollut kulho ja muistin myös asettaa lautaselle kaksi suurta korppua. Seppä nyökäytti päätään ja hymyili.
— Kyllä minä tulen toimeen omin neuvoin, sanoi hän, mutta ehkä te, Augusta, käskisitte antamaan jotakin lämmintä Särki-Pekalle selvikkeeksi.
Minä hiivin keittiöön ja tapasin kuin tapasinkin Särki-Pekan koko keittiöväen ympäröimänä. Ukko oli saanut ryypyn ja kertoi parhaillaan, miten vieras herra oli juossut kuin hullu tuleen ja hän, Särki-Pekka, vetänyt hänet sieltä pois.
— Kuulkaas, Pekka — sanoi karjapiika Vappu, aika ilvehtijä — miksikä lyödä tömisytitte herraa niin hirveästi selkään kantaessanne hänet tuvasta ulos?
— Löinkö minä? sanoi Särki-Pekka.
— Löitte totisesti.
— No, mitä olisin tehnyt? Olihan se mies niin hurjapäinen, ettei kukaan saanut häntä pysymään aisoissaan — vastasi päivän sankari, lujasti uskoen, että hän todellakin oli pelastanut sepän.
— Ja sitten heititte hänet kuin turkkipahan hankeen. Oliko se mielestänne siivosti tehty?
— Heitinkö…?
— Heitittepä niinkin. Ensin pieksitte hänen selkänsä kirjavaksi ja sitten viskelitte häntä kuin kerää.
— Mitäs joutavasta, kyllä hän sen verran kestää. Oppikoon toiste olemaan ihmisiksi eikä käyttäytymään vihaisen härän tavalla, kun hänelle tahdotaan tehdä hyvää — vastasi Särki-Pekka hyvin tyynesti.
Siitä syntyi keittiössä suuri ilo, joka kuului saliin asti, ja juuri samassa ilmestyi seppä viereeni.
— Kiitoksia, ukko! virkkoi hän. Teittepä kiltisti, kun opetitte minulle hiukan järkeä.
— Ei kestä kiittää, vastasi Särki-Pekka.
Sittemmin sain kuulla sepän pistäneen Särki-Pekalle suurenlaisen paperirahan kouraan kieltäen siitä kellekään puhumasta. Mutta se oli vastoin Särki-Pekan luontoa. Hän kehui kaikille, miten hän oli saanut puoli renginpalkkaa herran hengen pelastamisesta. Vaikkeihän se ollut niin perin paljon, vakuutti hän; mutta herra ei liene ollut enemmän arvoinen.
— Olkaa hyvä, antakaa minun sitoa kätenne, herra Damm; minä tiedän, mitä on tehtävä palovammoille, sanoin minä.
Hän ojensi minulle ääneti kätensä. Me menimme keittiökamariin; minä tein kääreen kuivasta ruisjauhosta. Tuo karkea, nokinen käsi, joka juuri oli pelastanut ihmishengen, oli minusta jo hoitamisen arvoinen. Ja sama, niin omituisesti kaunistunut käsi, se puristi nyt minun kättäni.
— Kiitoksia, sanoi hän. Kaikkien nuorten tyttöjen pitäisi oppia sitomaan haavoja. Teistä, Augusta, tulisi hyvä haavalääkäri. Onko tämäkin rouva Clairelta opittua.
Minä en häntä ymmärtänyt. Yksinkertainen side oli juuri valmistumaisillaan, kun aina valpas äitini astui sisään ja tapasi minut kahden kesken sepän kanssa keittiökamarissa, jota valaisi vain yksi ainoa talikynttilä, sekin jo pitkällä karrella.
— Mitä täällä teet?
— Augusta puolustaa sukupuolensa oikeuksia, vastasi seppä. — Jos olisin lainsäätäjä, perustaisin uuden tiedekunnan, jossa naisille opetettaisiin lääkintätaitoa.
— Minä muistelen — vastasi äiti äreästi — teidän, herra Damm, olevan niitä, jotka eivät tahdo "kieltää luonnon oikeuksia" turvautumalla niin hapuilevaan taitoon kuin lääkintätaito on.
— Antakaa anteeksi, jokaisella asialla on oikea ja nurja puolensa. Lääkintätaidon oikea puoli on oikea ravintojärjestys ja voimistelu terveyden säilyttämiseksi, oikea ravintojärjestys ja haavalääkärintaito sen uudelleen saavuttamiseksi. Luonnottomimpia ja hirmuvaltaisimpia ennakkoluuloja on juuri se, joka kieltää hellän naisen käden, tarkan naisen silmän ja hienotunteisen, uhrautuvan naisen sydämen parantamasta ihmiskunnan kärsimyksiä jättääkseen ne meidän miesitsekkäisyytemme, hajamielisten, ympäri maailmaa lentelevien katseittemme ja kömpelöiden käsiemme varaan, jotka osaavat paremmin käytellä moukaria kuin arkoja, herkkätuntoisia ihmisruumiin säikeitä.
— Käytännöllisiä naislääkäreitä! Olisipa hupaista nähdä heitä jalkaa sahaamassa.
— Kukapa on sanonut, että heidän tulisi käyttää haavalääkinnässä teurastuspuukkoa? Jättäkööt he semmoiset karkeat työt meille, jos niin tarvitaan, vaikka minä kyllä olen nähnyt naisen kykenevän taittamaan pahasti parantuneen jalan voidakseen lääkitä sen paremmin, niin että potilas voi kävellä. Olkaa siitä varma, hyvä rouva, että meillä sadan vuoden kuluttua on enemmän nais- kuin mieslääkäreitä ja ettei lasten eikä naisten tauteja silloin uskota muiden parannettaviksi kuin juuri käytännöllisten naislääkäreitten, joiksi te suvaitsette heitä nimittää, ja he tulevat muuten arvattavasti käyttämään hyvin vähän lääkkeitä, mutta sen sijaan sitä huolellisempaa hoitoa.
— Tule, Augusta. Meidän elämänjärjestykseemme kuuluu nyt muutaman tunnin lepo. Minä toivon teidän, herra Damm, elävän sata vuotta, jotta silloin iloksenne katkaisisitte kätenne ja jalkanne ja naiset niitä parantelisivat. Hyvää yötä hyvä herra.
— Nukkukaa hyvin, rouva. Meidän nukkuessamme siirtyy kuitenkin maailma muutamia tunteja eteenpäin, ja olkaa varma, että joka kerta, kun aurinko nousee, haihtuu jokin ennakkoluulo, jota vielä edellisenä päivänä luulimme horjumattomaksi totuudeksi.
Me lähdimme. Minä tiesin, että minun varalleni oli saarna valmis, enkä siinä pettynytkään.
— Mitä minä kuulin? Seppä uskaltaa sanoa sinua ristimänimeltäsi!
— Niin, äiti, kun hän ei saa sanoa minua neidiksi eikä tahdo sanoa mamseliksi…
— Mitä tyhmyyksiä! Miksikä ei mamseliksi?
— Tiedäthän hänen syynsä, äiti. Hän ei kärsi mitään arvoerotuksia nimityksissä. Hän sanoo, että kaikki muu arvo paitsi se, mikä kullakin on oman itsensä tähden, on hulluus miesten ja naurettavuus naisten kesken.
— Kuulepas mokomaa hävytöntä herraa, hän tahtoo laatia lakia asioista, joissa ei kuninkaalla eikä keisareillakaan ole mitään valtaa. No niin, sanokoonpa hän sinua miksi hyvänsä, mutta minä kiellän sinua vastaamasta sanaakaan, jos hän toiste puhuttelee sinua nimeltäsi.
— Äiti … johan olen sanonut, että minä inhoan häntä, mutta minä en voi halveksia häntä. Sitä hän ei ansaitse. Olisitpa nähnyt hänet tänä yönä Särki-Pekan tuvalla!
— Kas niin, nyt vedät toista virttä. Augusta, Augusta, muista, että olen varoittanut sinua!
Minä en vastannut. Minunkin mielessäni oli "rök och damm" aivan kuin Kaarle kuninkaan ja Särki-Pekan ympärillä. Minä olin tyytymätön itseeni, katkeroitunut, mieli oli sekava ja levoton. Kalastajanmökistä oli sittenkin sinkoillut kipinöitä ympäristöön. Muisto oli pelastunut, mutta minä olin hukassa.
12. UUSIA ARVOITUKSIA.
Sillä kannalla olivat asiat, kun sepän täytyi palaneen kätensä tähden viipyä kauemmin Muistossa kuin hän alussa oli aikonut. Jotakinhan täytyy aina keksiä onnistumattoman parannuskokeen syyksi. Minun ruisjauhokääreeni oli joutunut liian myöhään; palovamma oli jo ehtinyt levitä, käsi turposi kyynärpäähän päin. Kirjoittaa herra Damm ei voinut, vielä vähemmin matkustaa. Täti ei sallinut talonsa pelastajan lähteä Muistosta ennenkuin hän olisi täysin parantunut, ja kaikki koettivat kilvan olla ystävällisen huomaavaisia seppää kohtaan.
Vähimmin koko vahingosta huoli seppä itse. Tiedämmehän, miten raukkamaisia miehet tavallisesti ovat pienimmänkin kivun sattuessa ja miten koko talon väki pannaan heti liikkeelle parantamaan hammassärkyä, lääkitsemään katarria tai paikkaamaan kipeätä sormea, kun vain jokin noista kauheista onnettomuuksista on sattunut kohtaamaan heitä, luonnon herroja. Seppä oli siinä sekä muiden kaltainen että aivan toisenlainen kuin he. Hän ei voinut kärsiä hemmoittelua eikä toimettomuutta. Häntä täytyi vartioida tarkasti, jos mieli saada hänet pysymään hiljaa, Sitä varten etsittiin hänelle parasta lukemista, mitä Muiston hyvässä kirjastossa oli. Mutta joko hänen silmänsä olivat vioittuneet tulesta tai käden tuska vaikutti näköhermoon — hän ei voinut itse lukea, vaan toisten täytyi hänelle lukea ääneen. Mutta kuka lukijaksi? Täti ei nähnyt, äiti ei tahtonut, isällä oli aivan liian vähän malttia. Siispä minä olin kuin itsestään määrätty siihen toimeen, ja koska lukeminen aina tapahtui äidin läsnäollessa, ei edes panetteluillakaan ollut siihen mitään sanomista.
Niin kuluivat joulun edelliset päivät. Karkea, hirveä käsi, joka oli niin kauan kauhistuttanut minua, tuli vähitellen yhä vähemmän vastenmieliseksi mitä enemmän siitä näin huolta. Miksikä salaisin meidän välillämme vähitellen syntyneen jonkinlaisen äänettömän sopimuksen, että sietäisimme toisiamme? Älä sano sitä ystävyydeksi; olen kuullut sanottavan, että ystävyys nuoren miehen ja nuoren tytön välillä on vain naamio, jonka taa toinen tunne kätkee punastuvat kasvonsa. Ei puhuttu koskaan sanaakaan sinne päin — olisikin ollut tuiki vaikeata pettää äidin tarkkuutta, eikä sanoilla olekaan suurta merkitystä — mutta ei edes katsekaan, olin vähällä sanoa ajatuskaan pettänyt meitä. Jo edellä mainitsin sen kummallisen seikan, että seppä toisinaan näytti viidenkolmatta tai korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäiseltä, toisinaan taas paljoa vanhemmalta. Siinä lukiessani huomasin, että se aiheutui hänen ihonsa väristä.
Hänen kasvonpiirteissään oli omituinen ilme, joka saattoi sopia eri-ikäisille, nuoremmalle tai vanhemmalle. Hän ei ollut kaunis eikä ruma, hän näytti paljon kokeneelta mieheltä. Vastoin tahtoani vertasin häntä entiseen kadetti-lemmittyyni ja ymmärsin, että jos minussa milloinkaan voisi syntyä lämpimämpää tunnetta seppää kohtaan, niin tunne ei olisi sellainen, joka hurmaantuu autuudesta huimaavan valssin pyörteissä tai itkee kaihomielisenä nähdessään viimeisen vilahduksen poistuvasta univormusta.
Äiti pysyi tyynenä. Hän oli päättänyt asettua odottavalle kannalle, aiottu varoitus jäi häneltä toistaiseksi sanomatta tädille ja supistui muutamiksi varovaisiksi viittauksiksi neiti Kopparkronaan. Seppää kohtaan hän oli ystävällisempi, mutta yhtä varovainen. Sepässä itsessään ja hänen aikeissaan oli yhä vielä jotain salaperäistä, ja äiti oli päättänyt saada sen selville, maksoi mitä maksoi.
Eräänä päivänä, kun oli puhe siitä, että palovammat parantuvat tavallisesti nopeammin vanhoilla kuin nuorilla, kysyi äiti äkkiä:
— Kuinka vanha olette, herra Damm?
— Yksiviidettä vuotta, vastasi seppä arvelematta.
Minä hämmästyin. Yksiviidettä vuotta! Minä olin luullut häntä korkeintaan yhdenneljättä vanhaksi. — Äiti nyökäytti minulle salaa.
Me jatkoimme lukua. Olimme tädin luona hänen huoneessaan, ja kirja oli Thiers'in historia Ranskan keisarikunnasta. Se oli nerokas kuvaus suuresta aikakaudesta. Kun ehdimme Espanjaan ja Saragossaan, nousi kiista kuulijain kesken.
— Kuulkaa — sanoi seppä katkeroituneena — kuulkaahan sitä liukasta ministeriä, miten hän puolustaa Napoleonia ja sortojärjestelmää, joka nieli kansat! Thiers juuri raivasi tien Ranskan toiselle kuningaskunnalle.
— Mutta, hyvä herra Damm — puuttui puheeseen täti Mirabeau, ollen Napoleon I:n ihailija — kuinka pitäisi teidän mielestänne jättiläisen kulkea läpi metsän muurahaisia jalkoihinsa tallaamatta.
— Antakaa anteeksi, madame, vastasi seppä, mutta meidän aikamme ei tunnusta mitään muuta jättiläistä kuin neron, ja se suurvalta ei sorra kansoja, se kohottaa ne.
— Eikö sitten Napoleon I ollut ensiarvoinen nero, hyvä herra?
— Ensiarvoinen ehkä, mutta ei korkeimman arvoinen. Minä olen nähnyt ylevämpiä voimia, semmoisia kuin Aleksanteri von Humboldt, Goethe, Robert Peel. Todellinen suuruus ei kukistu, se on kuolematon. Pitääkö meidän ikuisesti ihailla jättiläiskokoa vain sentähden, että sen hirvittävää isoutta katsellessamme niskamme käy kipeäksi?
— Olkaa hyvä, muistakaa, hyvä herra, että mainitsimme semmoisen suuren miehen, joka nousee yhtä kuolemattomana kukistuksensa syvyydestä kuin toisarvoiset nerot nousevat onnettomuudestaan: myrkytetty Sokrates, poltettu Huss, kuoliaaksi kidutettu Galilei…
— Luuletteko niin, madame? Ehkä olette oikeassa. Oli kerran synkän synkkä pimeys, josta syntyi aamunkoite, ja sitä sanottiin vapaudeksi. Vapaudella oli kaksi suvustaan hairahtunutta lasta, joita sanottiin anarkiaksi ja despotismiksi. Koska lapset tulevat aina enemmän vanhempiensa vanhempiin kuin omaan isäänsä ja äitiinsä, sattui, että sisarukset olivat mustat kuin heidän kantaäitinsäkin. Eräänä yönä kuristi despotismi anarkian vuoteessaan, pääsi maailman herraksi ja kasvoi suureksi kansan verestä. Vihdoin hän sai kuitenkin jalkaansa orjantappuraokaan, nimeltä Espanja, kurkkuunsa luun, nimeltä Venäjä, ja pari kivikovaksi paistettua leipäpalaa, nimeltä Englanti ja Saksa, ahnasten hampaittensa väliin. Siitä jättiläinen kuoli — sillä olkoonpa despotismi miten jättiläismäinen hyvänsä, sen ruumiinrakennus on kuitenkin heikko — ja hänet julistettiin verrattoman ruokahalunsa tähden kuolemattomaksi. Ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Pidetäänhän Dahomeinkin kuningasta suurena miehenä Afrikassa.
— Te olette käytännöllinen mies, herra Damm. Mutta ettekö sitten katso minkään arvoiseksi kohotusta, jonka suuret urotyöt, nerokkaat ajatukset ja summattomien esteiden voittaminen tuottavat koko aikakaudelle? Luuletteko Ranskan koskaan unohtavan niitä tai luuletteko, että Béranger olisi laulanut kuolemattomat laulunsa, jollei olisi ollut Austerlitzin päivää.
— Minä kadehdin teitä, madame, siitä, että katsotte noita muistoja kahtakymmentä vuotta nuoremmilla silmillä kuin minun. Te olette todella nähnyt ensimmäisen Napoleonin ja minä vain kolmannen. Te olette nähnyt alkuperäisen teoksen, minä vain jäljennöksen. Jäljennökset ovat varsin usein hätiköimällä tehtyjä, madame. Hämähäkistäkin saadaan silloin kotka.
— Ah, teistä on siis vuonna 1851 tullut Bonaparten vihaaja.
— Niin, madame, joulukuussa 1851, jolloin minut ynnä muutamia muita vangittiin Café Danemarcissa, Pariisissa. Ei kuitenkaan sentähden, vaan siitä syystä, että minullakin oli 1848 ja 1849 kunnia taistella Cavaignacin johdolla.
Täti oli vaiti, mutta isä syttyi intoon.
— Kuulepas, veli, sallitko minun vielä kerran kysyä, mikä sinä oikeastaan olet miehiäsi? Sinähän olet ollut vaikka missä.
— Muistaakseni olen jo maininnut, että olen vaskiseppä.
— Kyllä, mutta sitä minä en usko, sanoi isä.
— No, karkeisseppä sitten, jos se kuuluu paremmalta.
— Hm … sitä en myöskään usko, alkoi isä taas, mutta minä kiiruhdin silloin jatkamaan lukemistani Espanjan-sotaretkestä.
Sillä lailla kuluivat päivämme, emmekä saaneet sen enempää selvää kummallisesta vieraastamme, kunnes vihdoin merkillinen ilta pimitti jouluaattona Muiston kuuset ja Mallasveden jään.
Me olimme jo pitkän aikaa varustautuneet sitä iltaa varten. Helsingistä olimme jo ottaneet mukaamme sopivia joululahjoja, ja mikä ei siellä joutunut valmiiksi, valmistettiin Muistossa. Tädin oli määrä saada pitsimyssy, saali, tohvelipari, uudet kultasankaiset silmälasit, tusina hyasinttisipuleja, keinutuolin verholiina ja kahvikannun myssy, jonka Sigrid oli muiden suosiollisella avulla virkannut. Isä saisi housunkannattimet, piipunpunokset, puoli tusinaa paitoja, Pariisin mestauslavan historian ynnä pari muuta ruotsalaista kirjaa: Kalle Metsä Sienenhakkaajan ja Nepomukin, "Kolme kuritettua ukkoa" — äiti pukukankaan, kauluksen, päähineen, voipainimen, matonlakaisijakoneen, talouskirjan, Jerusalemin hävityksen, porsliinikittiä ja Sundgrenin "Perheenäidin hopeakaivoksen" — minä saisin (osan tiesin jo edeltäkäsin, toisen arvasin) kaksi pukua, kaksi paria hansikkaita, puuhkan, hajuvesipullon, Garibaldin muistorahan, "En voi"-näytelmän, Lindhin ja Mörtengrenin runoelmia, valokuva-albumin, Vänrikki Stoolin muotokuvia, "Laulavan Ruotsin", "Lemmenjuoman" potpourrin, Arditin suutelovalssin ja (hyödyllisenä liitteenä) kirjan "Neuvonantaja nuorisolle elämänvaelluksessa". Pienokaisille oli varustettu lukematon joukko lahjoja, koska niissä luku oli pääasia, muiden muassa oli heille Muiston tehtaan kelkkoja ynnä säästö- ja värilaatikoita, kirjoituskirjoja, kivitauluja, kirjanmerkkejä, kuvakirjoja, kuten "Kuhnuri-Pekka" ja "Hirmukuvia Afrikasta" varustettuna kuudella värikuvapiirroksella (enemmän huviksi kuin hyödyksi), sekä kirjanen "Saippuapalloja", kirjoittanut —o— (jälkeenpäin huomattiin, että kirjan suhteen oli tapahtunut erehdys, sillä se sisälsi kirjoitelman "Luutnantti tai ei mikään, alkuperäinen ruotsalainen novelli"). Malla Södergren oli saava juovikasta vaatetta sekä Vesterbergin "kirjekaavion" ynnä "neuvonantajan kaikissa elämän tiloissa". Dantonillekin oli, Mallasveden jäällä hiipivien susien varalle, hankittu uusi Lontoon antigarottikaulaliinojen mallin mukaan tehty kaulanauha, jossa oli niin pistävät piikit kuin sanomalehtien kiistakirjoitukset. Seppä…
Niin, mitä saisikaan seppä? Jäisiköhän hän ihan osattomaksi näillä markkinoilla? Seppä, seppä, miten monta unetonta hetkeä minun täytyi valvoa sinun onneasi takoessani.
Vihdoin johtui mieleeni hyvä ajatus, mutta pitääköhän minun nyt jo kertoa siitä?
Seuraavana aamuna herätti minut Malla Södergren.
— Augusta! Kello on kahdeksan.
— Hyvää huomenta, Malla.
— Minä tiedän uutisia.
— Sepästäkö?
— Niin, sepästä. Onpa hän aika otus!
— Jos uutisesi ovat pahoja, niin voit olla sanomatta, Malla; minä en tahdo niitä kuulla. Ei sovi vakoilla ketään, kaikista vähimmin talon vierasta.
— Pahojako? Se riippuu siitä, miltä kannalta asiaa katsoo. Älkää luulkokaan, Augusta, että minulla on tapana kieliä tai vakoilla toisten tekoja. Minä luulin, että koska te itse, mamseli, pyysitte minua … mutta kyllähän se voi jäädä sanomattakin. On minulla muutakin tekemistä.
Malla lähti, mutta pysähtyi ovelle.
— Onko kaunis ilma tänään?
— Sataa vettä ja räntää.
— Miten on hänen kätensä laita?
— Kuka kädestä huolii, kun on muuta mielessä.
— Odotas vähän, Malla. Ajatteleeko hän muuta? Sehän on hyvä, Malla.
— Ehkä on ja ehkä ei.
— Sen sanot sinä sellaisella äänellä kuin… Mitä tarkoitat tuolla "ehkä on ja ehkä ei'lläsi"?
— Minä tarkoitan, että eräänlaiset miehet lentelevät ympäri maailmaa uskottelemassa nuorille, ajattelemattomille tytöille kaikenlaista, vaikka heidän pitäisi muistella toisia velvollisuuksia … vaikka kaukana kotona joku ehkä on hylättynä…
— Nyt puhut loruja. Kuka on kaukana? Kuka on hylättynä.
— Hän tietysti. Kaunis nainen. Ja miten hyvän näköinen vielä!
— Onko herra Dammilla … morsian?
— Tai rouva. Mistä minä sen tiedän?
— Nyt sinä olet sietämätön, Malla. Mitä tuo nyt taas merkitsee?
— Ettehän tahdo mitään tietää, mamseli. (Aina kun Malla oli loukkaantunut, nimitti hän minua mamseliksi.)
— Mutta nyt minä tahdon tietää. Kas niin…
— Ei ihminen silti ole vakoilija, vaikka katsahtaa, onko huone siistitty — vaikka näkee avonaisen lippaan — vaikka lippaassa on medaljongi muotokuvineen, jota on erään tunnetun herran nähnyt sitä ennen monesti katselevan. Saattaa ihminen silti olla yhtä rehellinen, uskokaa pois, mamseli.
— Älä nyt ole paha, Malla! Onko hänellä muotokuva? Naisenko? Nuoren ja kauniin, eikö niin?
— Varjelkoon, te taidattekin olla utelias, Augusta.
— Niin, minä olen utelias, olen suutuksissani, minä nipistän sinua, jos noin kiusaat. Enhän sitä tahdo tietää itseni tähden, näetkös. Minkä näköinen hän on?
— Hieno ja ylhäinen, helmiä hiuksissa ja sormuksia sormissa. Puku muuten hyvin kummallinen, käsivarret melkein paljaina ja hameenmiehusta kainaloissa. Mutta hän on teidän näköisenne, Augusta…
— Se on täti.
— Mitä? No, sitä ei saa kukaan minua uskomaan.
— Sinä et tiedä, Malla. Voi taivas, ajattele, jos seppä olisikin hänen oma…
— Mikä oma?
— Hänen oma… Niin, niin se on. Minä tarkoitin, hänen oma malminetsijänsä, kaivoksenlouhijansa. Malla, Malla, tästä tulee semmoinen jouluaatto, ettet voi aavistaakaan! Ah, sepä vasta olisi hupaista! Hyvä, rakas täti!
Malla pudisti päätään; hän luuli varmaan minun tulleen hulluksi.
— Kuulkaas nyt, sanoi hän, — ei sovi valvoa niin kuin te, Augusta, olette valvonut monta yötä perätysten. Eihän kukaan meistä ole muuta kuin ihminen. Saattaa käydä lopulta, että tulee hiukan päästä pyörälle.
— Niin, minun onkin pääni pyörällä, mutta ilosta, Malla, ihastuksesta, etkö ymmärrä? Rakas täti, hän kun on saanut elää niin monta vuotta yksin ja hylättynä, nyt vasta hän on taas tunteva itsensä onnelliseksi. Vasta nyt vanhoillaan hän saa tuntea tulevansa uudelleen nuoreksi.
— Kaivoksenlouhijanko tähden?
— Mene nyt, uskollinen Malla, mene, kelpo, kunnon Malla Södergren; sinä saat tietää kaikki, mutta toiste, se ei ole minun salaisuuteni. Me tulemme kaikki hyvin onnellisiksi. Ja sinäkin, Malla, sinäkin.
—- No, no, menenhän minä, kun ehdin. Sanoittehan itse, Augusta, että tuo herra on jonkinlainen velho. Sen kyllä näenkin, onhan hän pannut ihan sekaisin tyttö paran pään.
Niin sanoen hän lähti hiljaa nuristen itsekseen ja jalat lintassa, niinkuin hänellä oli tapana. Minä jäin yksin kummallisine ajatuksineni. Niin, nythän ymmärsin kaikki. Viittasihan äiti sivumennen siihen, että täti oli kenties ollut salaisesti naimisissa paroni Oton kanssa. Ja nyt on seppä täällä, hänellä on tädin muotokuva; siispä hän on hänen poikansa. Sehän oli päivänselvää. Mikä romanttinen tapaus!
Odotas vähän sentään, laskekaamme… Hän on syntynyt Napolissa; merkillistä! Hän on yhdenviidettä vuoden vanha; mitä hullua se on? Vuodesta 1862 pois yksiviidettä, jää 1821. Mutta täti ei ole nähnyt paroni Ottoa noin vuoden 1809 jälkeen, ja silloin Otto oli jo naimisissa toisen kanssa. Ei; aina vain hullumpaa. Ja kuitenkin … kuitenkin … niin, ehkäpä … ei, mahdotonta…
Tuuminnan päätös oli, etten taaskaan ymmärtänyt mitään, en niin mitään.
Minä en ollut hituistakaan viisaampi kuin Malla Södergren.
13. JOULUAATTO.
Mutta nyt ei ollut aikaa arvoitusten selvittämiseen, jouluaaton aamuna on kyllä muutakin tekemistä. Paljon olikin vielä semmoista tekemättä, minkä piti olla valmiina ennen iltaa. Muun muassa minun pieni yllätykseni. Ja joulukuusi, siitä piti tulla oikein erinomainen. Äiti leikkeli tähtiä, lippuja ja kultapaperiverkkoja, täti solmi rihmoja omenoihin, viikunoihin ja muihin makeisiin. Seppä auttoi kipeällä kädellään minua puun pystyttämisessä horjuvaan kuusenjalkaan, joka on ainainen kaikkien joulukuusien tuottama kiusa. Me suoritimme nopeasti aamiaisen ja päivällisen, kuten on tavallista tuona ilon päivänä, jos kaikki saa käydä luonnollista kulkuaan.
Vihdoin tuli hämärä, ja salin ovet avattiin täsmälleen kello seitsemän. Pienokaiset olivat koko päivän tuskitelleet kamariinsa suljettuina ja syöksyivät nyt sieltä kuin kanuunasta. Keskellä salin lattiaa säteili joulukuusi juhlallisen loistavana, täti ja vanhempani istuivat juhlapuvussa sohvalla. Ovella seisoivat talon palvelijat ja seitsemän tai kahdeksan varta vasten kutsuttua köyhää kylän lasta. Sitten laulettiin lyhyt virsi ja luettiin rukous, kuten jouluaattona aina kauniin tavan mukaan tehtiin Muistossa, ja vasta sitten, kun juhla oli alettu kaikkien hyväin lahjain Antajan nimeen, rupesivat lapset ilakoiden hyppimään joulukuusen ympärillä. Teetä tarjoiltiin kello kahdeksan, ja samaan aikaan annettiin väelle illallista suuressa tuvassa, jonka lattia oli oljilla peitetty ja missä joululeikkejä kesti myöhään yöhön asti.
Tädin luona oli ennen, kuten meilläkin, ollut tapana kantaa joululahjat sisään korissa, josta isä, ollen yleinen esittelijäsihteeri, otti yhden lahjan kerrallaan esille, luki siihen kirjoitetut säkeet ja jakoi aarteet. Sen tavan on keksinyt joku, joka ei ole ymmärtänyt joululahjojen salaperäisyyden merkitystä. Seppä oli nyt Muiston hallituksen armollisella suostumuksella järjestänyt kaikki toiseen tapaan, jonka tarkoituksena oli tehdä lahjojen arvo toista vertaa suuremmaksi toimittamalla ne salaperäisillä keinoilla omistajilleen.
Asianomaisten hämmästykseksi tuli ensin esiin joulupukki, jolla oli pitkä tappuraparta ja otsassa puulusikoita sarvina. Se antropologinen ilmiö, jonka minä olin tuntevinani köyryselkäiseksi Särki-Pekaksi, toi kelkkoja lapsille ja astua kompuroi sitten tiehensä yleisen ihmettelyn vallitessa.
Hänen jälkeensä tuli lappalaisämmä, jakoi isoista hameen taskuistaan lahjoja kaikille ja tarjoutui sitten katsomaan kättäni. Ennustuksessa oli tietysti sekin, että halukas kosija vain odotti suostumustani, mikä ei ollutkaan uutta, sillä se saattoi minut kunnioittamaan Allan Hagertia ajatuksella, joka ei luultavasti muuten olisi tullut hänen osakseen.
Lappalaisämmän jälkeen tuli näkyville soreakasvuinen joulupukki ryömien, yllä nurinkäännetty lammasnahkaturkki, vispilöitä sarvina, parta jouhista ja muuten hyvin taidokkaasti kyhättynä. Mutta sen kävi niin huonosti, että Danton, joka oli illaksi tuotu saliin ja virui muristen sohvan alla, syöksyi luullun vihollisen kimppuun. Hirveä taistelu syntyi taiteen ja luonnon välillä, ja taide olisi siinä varmasti jäänyt tappiolle, jollei se olisi saanut avukseen seppää, joka vasemmalla kädellään otti verenhimoista Dantonia kiinni korvista ja oman nahkansa uhalla erotti taistelijat. Pukki menetti sarvensa, partansa ja villatukot, unohti tehtävänsä, nousi kahdelle jalalle ja katseli pakotietä.
— Kallehan se on! huusi Sigrid, joka näkyi arveluttavasti pettyvän kuvitteluissaan tuntiessaan pukin revityn turkin alta juoksupojan, joka oli joka päivä hänen kumppaninaan kelkkamäessä.
Kalle yritti tuskissaan tekeytyä entiseksi nelijalkaiseksi eläimeksi ja silmäillen peloissaan sohvaan päin jakeli lahjansa, muiden muassa Dantonin garottikaulanauhan. Sen tehtyään hän uutta murinaa kuullessaan juoksi tiehensä niillä kahdella jalalla, jotka luonto oli katsonut riittäviksi hänen laiselleen pienelle miehenalulle.
Lahjoja sateli ehtimiseen, eikä tiedetty miten, ja se juuri oli leikin viehättävä puoli. Milloin niitä tuli toisesta, milloin toisesta ovesta, joita tuntemattomat haltijat availivat; milloin katosta, milloin lattiasta; välistä tapasi asianomainen, aivan aavistamattaan lahjan taskustaan tai sylistään; toisinaan keinuili niitä ilmassa purjelangasta riippuen, toisinaan taas pellinnyörissä. Niin iloista jouluiltaa ei ollut koskaan ennen vietetty Muistossa.
Malla Södergren tarjoili omenia. Minä katselin häntä uteliaasti, sillä keskellä tarjotinta oli Hiidenkallio kuvattuna tultasyökseväksi Vesuviukseksi, missä oli hirvittävän syvä vaskikaivos ja kaivoksessa hyvin luonnollisen näköinen kumihiiri. Se oli joululahja, jonka minä olin valmistanut sepälle; mutta ehkä minun tulee mainita lisäksi, että hiiri kuuluikin pieneen kynänpyyhkimeen, jonka olin omin käsin valmistanut ja johon oli hiiren jalkojen alle kirjailtu Ranskan kotka ja nimi Cavaignac.
Seppä tutki Hiidenkalliota hyvin tarkkaan, löysi vaskikaivoksen ja sen asukkaan, katsoi kynänpyyhintä tulta vasten ja huomasi kotkan. Hiukan päätään nyökäyttäen hän irroitti hiiren, pani sen takaisin vaskikaivokseen ja pisti kynänpyyhkimen liivinsä taskuun vasemmalle puolelle.
— Antakaa anteeksi — sanoi hän — että käyn käsiksi historian oikeuksiin. Vapauttakaamme Ranskan kotka ja ajakaamme nousukkaat takaisin piilopaikkaansa. Tämä vuori on kansanvalta. Siitä on nyt syntynyt pieni hiiri, joka on nakertanut reikiä siihen; mutta kun vuori seuraavan kerran suitsuaa tulta, on kotka taas nouseva kohti aurinkoa ja hehkuva laava täyttää mäyränjäljet.
— Kun kirjoittelee niin ahkerasti kuin te, herra Damm — huomautti äiti viitaten viime päivien salaperäiseen kirjoittelemiseen — saattaa pienikin kynänpyyhin estää monta tahraa syntymästä.
Sepän lahjaa tarkasteltaessa ei kukaan meistä ollut huomannut, miten täti oli ottanut korista omenan, erottanut puolikkaat toisistaan — sillä se oli jo ennestään halkaistu ja sitten vain liitetty yhteen — ja löytänyt sen sisästä jotakin. Malla Södergren huudahti ensimmäiseksi:
— Herra Jumala, vapaaherratar taisi pyörtyä!
Me riensimme sohvan luo. Mirabeau täti oli vaipunut tainnoksiin ja lepäsi silmät ummessa sohvan kulmaukseen nojaten. Syy oli selvä. Omenastaan hän oli löytänyt suuren pähkinän, pähkinästä hyvin pienen kotelon ja kotelosta — sormuksen puolikkaan!
Siinä ei ollut aikaa kummasteluun. Vihdoin saimme väkevällä hajuvedellä tädin virkoamaan.
— Jo sitä aavistinkin, sanoi hän hitaasti, vielä hämmästyneenä, ja katsoi sanomattoman rakkaasti seppään. — Voi, ystäväni, miksette sanonut sitä ennen?
Täti nimitti häntä ystäväkseen! Voi, seppä on hänen poikansa! Hän on hänen poikansa! Minä tunsin kyynelten valuvan silmistäni, olisin mielelläni syleillyt tätiä, seppää ja kaikkia ihmisiä. Miten onnellista, miten onnellista!
Äiti vain yksin kalpeni ja alkoi vuorostaan voida pahoin. Isä juoksi keittiökamariin vettä noutamaan ja tulikin kohta täysi lasi kädessä.
— Juo, sanoi hän, juo!
— Mene tiehesi, sanoi äiti, etikkaahan se on!
Se oli todellakin illalliseen varattua etikkaa.
— Älkää olko millännekään, sanoi täti jo täysin toipuneena. — Minä pyydän, jatkakaa vain iloa, ei minua mikään vaivaa. Se oli yllätys, mutta eihän ilosta kuole.
Tädin odottamaton joululahja ja sen seuraukset olivat saaneet illan luonteen muuttumaan. Kaikki olivat hämillään ja varuillaan toistensa suhteen. Joululahjoja sateli yhä vielä milloin mistäkin, mutta kaikilla oli muuta ajattelemista. Malla Södergren mukaan luettuna oli meitä kuusi, joista jokaisella oli jotakin mielessä kenenkään tahtomatta tai uskaltamatta sitä sanoa. Ainoastaan numerot 7, 8 ja 9, yhtiö Sigrid, Frits ja Kumppani (Kumppani oli Danton), näyttivät muiden hämmästyksestä huolimatta nauttivan jouluilosta ja harjoittavan kaikenlaista ilkivaltaa, jota ei nyt kukaan huomannut. Sigrid oli saanut nuken, joka osasi liikuttaa silmiään, hän sijoitti sen sohvan nurkkaan ja lauloi niin äänekkäästi kehtolauluja, että niistä olisi norsukin nukkunut. Frits veti matot kokoon, koetteli uutta lattianlakaisukonetta, veteli pitkiä naarmuja permantoon raudoitetulla kelkallaan ja kiisteli Dantonin kanssa pallosta, joka oli vierähtänyt sohvan alle. Onnettomuudeksi hän mielistyi heti sen jälkeen uuteen puuhkaani, ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli sekin sohvan alla. Sitä katsoi Danton syystä kyllä taisteluun vaatimukseksi, ja seurauksena oli siitä, että kaunis puuhkani, joka maksoi Pietarista ostettaessa kahdeksan ruplaa, oli kohta saman näköinen kuin täytetty majava yliopiston museossa, kun koi on syönyt siltä turkin.