Illan ihmeellisyydet eivät vielä siihenkään loppuneet. Sisään kannettiin kyynärän korkuinen, kekseliäästi lumesta rakennettu nukke, jolla oli hame tuohesta ja hiukset höylänlastuista. Siihen oli kirjoitettu: "odottakaa; se sulaa aikanaan!"
Ei mitään osoitetta. Koska arvaileminen oli vapaata, pantiin nukke suurelle tarjottimelle sulamaan.
Minusta alkoi tuntua liian tukahduttavalta salissa. Sentähden menin ulos portaille. Taivas oli kirkastunut ja ilma käynyt hieman kylmemmäksi; ikuisuuden tähdet silmäilivät kimallellen pienen maan lyhyttä joulu-iloa ja levotonta sydäntäni.
Silloin kuului askelia takaani. Seppäkö?… Ei, vaan Malla Södergren, joka tahtoi olla kaikkialla ja lensi siitä ohitseni kuin tuuliaispää väen tupaan.
— No, Malla? kysyin minä.
— No, Augusta? kysyi hänkin.
— Mitä luulet?
— Kaikkea.
— Mitä sillä tarkoitat? Kaikkeako?
— Seppä lähtee aamulla varhain. Hän on tilannut hevosen Onkkalaan kello kuudeksi.
— Jouluaamuksiko?
— Aivan niin. Nyt se on valmista, mitä se sitten lieneekin. Mutta nyt täytyy minun mennä tuonne alas katsomaan, mitä väki puuhaa. Voisivat vaikka sytyttää tulen olkiin.
Hän meni menojaan, ja minä katselin tähtiä. Niitä minä olen aina rakastanut. Ne ovat niin kaukana — satojen tuhansien penikulmien ja miljoonien vuosien päässä — ja kuitenkin voi tunnustaa niille salaisimmat asiansa. Sanokaa minulle, kirkkaat tähdet, mitä on teidän ylhäisessä salissanne päätetty niin mitättömästä olennosta kuin esimerkiksi minusta? Aldebaran, sinä kuulet sen! Ja sinä, Sirius, tiedät sen! Hän aikoo lähteä tänä yönä. Miksikä hän lähtee? Miksi? Ei kukaan tiedä. Viitsiiköhän hän edes sanoa meille kiireisiä jäähyväisiäkään? No niin, mene, seppä, mene, ei se minua liikuta. Huolisinko minä ikälopusta sepästä! Yhdenviidettä vuoden vanha — mene vain!
— Augusta! — Se oli äidin ääni.
— Minä tulen, äiti!
— Tule, rakas lapsi, sinua odotetaan. No, onpa hyvä, että yöksi tulee pakkanen, niin saamme vihdoinkin taas rekikelin.
Minä riensin sisään — ei, en minä rientänyt, vaan kävelin kuin unissani. Hän aikoo lähteä!
Luminukke oli sulanut, höylänlastuhiukset olivat putoilleet pois, mutta tuohihame seisoi tarjottimella kuin krinolinikuori. Silloin oli siltä paikalta, missä nuken sydän oli ollut, löydetty kapea, mustasta marokiinnista tehty kotelo, ja siinä oli minun nimeni.
Minä avasin kotelon ja vapisin itsekään tietämättä, mistä syystä. Kotelo oli sisustettu vihreällä sametilla, ja siinä oli kultainen rintaneula, jota koristi yksi ainoa kivi; mutta miten ihmeellinen kivi! Suuri, vihreä smaragdi, loistoltaan mitä kirkkaimpia. Tähtiä lukuunottamatta en ollut koskaan elämässäni nähnyt niin sädehtivää jalokiveä. Se näytti aivan salamoivan tulenvalossa.
Kallisarvoinen neula kulki kädestä käteen, ja kaikki sitä ihailivat. Äiti oli hurmaantunut, isä mietiskeli, mitä semmoinen pikku kapine saattoi maksaa. Arvattavasti saman verran kuin pieni maatila Suomessa. Kaikki katselimme me kiitollisin, melkein hämmästynein katsein Mirabeau tätiä, joka tuhlaavaisesti antoi niin kalliin lahjan pienelle kummityttärelleen. Samana iltana olin jo saanut häneltä tusinan hopeaisia ruokalusikoita ja kolme tusinaa samoin hopeaisia teelusikoita "tulevaa kotiani varten", kuten hän leikillisesti sanoi.
— Rakas täti … aloin minä.
Täti huomasi aikomukseni ja pudisti kieltävästi valkoista kaunista päätään.
— Tämä lahja ei ole minulta, sanoi hän käännellen neulaa tulta vasten, niin että se sädehti kuin kiertotähti Merkurius maaliskuun iltana.
— Luonnollisesti se on tädiltä? puuttui puheeseen äiti hämmästyneenä ja kysyvästi.
— Ei, hyvä Jeanette; minun ei ole mahdollista antaa tällaisia lahjoja. Tämä smaragdi on ollut kuningattaren omana tai se on ainakin kuningattaren kalleuden arvoinen.
Veri syöksyi kasvoihini, sillä nyt, nyt äkkiä selvisi minulle, mistä päin luminukke oli tullut kuninkaallisine lahjoineen.
Äiti kävi pelästyksissään käsiksi ainoaan jäljellä olevaan keinoon.
— Isä, isä — huudahti hän uhaten sormellaan — oletko todellakin ollut niin heikko, että olet noin järjettömästi tuhlannut tyttäresi turhamaisuuden tyydykkeeksi? Tai myönnä pois — (viimeinen pakotie) — että olet ostanut kiven jostakin huutokaupasta huokealla hinnalla! Olisihan minun heti pitänyt arvata, että se on jäljittelemällä tehty eikä maksa paljoa.
— Minä! huudahti isä toden teolla kummastuen. — Minäkö viskelisin rahojani niin mielettömiin hullutuksiin. Kaikkea vielä. Kivi on oikea, se pitäisi kissankin ymmärtää; se on maksanutkin kymmenen kertaa enemmän kuin minun kultakelloni. Mutta helppohan on arvata mistä päin se on tullut. No, Jeanette, etkö arvaa? Täytyykö minun sanoa?… Eräältä tunnetulta tilanomistajalta…
— Sinä olet oikeassa, kiiruhti äiti vastaamaan melkoista tyynempänä. — Herra Hagert on osoittanut Augustalle — minä tarkoitan, hän on osoittanut meille kaikille niin suurta kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta… Meidän tulee olla hyvillämme, kun niin kunnioitettava mies tarjoutuu rupeamaan likempään yhteyteen meidän perheemme kanssa … ja kun tyttäreni ottaa vastaan niin kalliin lahjan, tapahtuu se luonnollisesti sentähden, että hän on suostunut…
— Suostunutko? Mitä kuulenkaan? keskeytti täti ratkaisevana hetkenä, kun äiti, ollen mitä pahimmassa pulassa, ei enää tiennyt muuta keinoa kuin julkaista minun kihlaukseni sietämättömän Allan Hagertin kanssa.
Mutta nyt oli elämä kyseessä, ja sentähden — anna anteeksi rakas äiti! — ei ollut aikaa ällistellä tai vaieten suostua kaikkeen.
— Äiti tarkoittaa — huomautin minä — että jos otan tämän lahjan vastaan, tapahtuu se sentähden, ettei lahja ole herra Hagertilta. Hän on niin sanomattoman kunnioitettava, että minä olen suostunut hylkäämään kaiken yhteyden…
— Ensi syksyyn asti, sanoi äiti keskeyttäen.
— Se on liian aikaista, jatkoin minä. Kahden- tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua kenties. Herra Hagert tarvitsee aikaa tarkoin miettiäkseen, ennenkuin hän alentuu niin alas…
— Tule tänne, rakas Augusta, niin minä kuiskaan sinulle jotakin korvaan, sanoi Mirabeau täti päätään nyökäyttäen. Täällä on ainoastaan yksi, joka voi jaella kuninkaallisia lahjoja… Kiitä herra Dammia!
14. KUKA SEPPÄ OLI.
— Herra Dammia! Minä luulin vaipuvani maan alle. Mutta äiti tarttui lujasti käsivarteeni.
— Ei sanaakaan enää, taikka muuten tulee tästä häpeäjuttu! kuiskasi hän.
Isästä tuntui ilmassa olevan ukkosta; hän pyyhki hikeä otsaltaan. Kyllästyneenä niin paljoon puuhaan mitättömän vihreän nuppineulan tähden hän heittäytyi väsyneenä sohvan nurkkaan. Raks…
Hän hypähti ylös. Mitä se oli? Ei muuta kuin että hän oli istuutuessaan murskannut Sigridin liikkuvasilmäisen nuken! Voi, miten semmoiset pienet onnettomuudet sattuvat toisinaan soveliaaseen aikaan! Kaikki olisi vielä selvinnyt rauhallisesti, ellei äiti itse olisi liiallisella varovaisuudellaan äärimmäisyyteen kärjistänyt asioita ja saattanut ukkosen puhkeamaan.
— Jos te, armollinen täti, sallitte, puuttui hän puheeseen, tyttäreni pyytää teitä ottamaan smaragdineulan talteenne, kunnes saamme varmasti tietää, kuka on hyväntahtoisuudessaan muistanut suomalla hänelle niin harvinaisen lahjan.
— Se on tarpeetonta, hyvä Jeanette, sanoi Mirabeau täti. Pitäisihän sinun ymmärtää, ettei sen antaja voi olla kukaan muu kuin herra Damm…
— Siinä tapauksessa ei Augusta voi ottaa lahjaa vastaan, vastasi äiti punastuen melkein enemmän kuin minä itse.
— Miksikä ei? jatkoi täti. Augusta on ollut hellä ja rakastettava sairaanhoitaja. Minä pyydän, hyvä Jeanette, salli herra Dammin kiitollisuutensa todistukseksi antaa tuo muisto.
Mutta jo kauemmin kuin viikon päivät oli äidin mieleen kokoontunut niin paljon salamoita sepän varalle, että niiden nyt vihdoin täytyi purkautua.
— Keneltä Augustan pitäisi ottaa lahjoja? puhkesi äiti sanomaan, ehkä tahallaan niin kovalla äänellä, että sen kuuli seppäkin, joka näöltään levollisena tutkisteli Fritsin "Kuhnuri-Pekkaa" saatettuaan kirjan omistajan ensin korjuuseen.
Seuramme hillitön jäsen, Frits, oli nimittäin, tehtyään kenenkään rankaisematta kaikenmoisia tyhmyyksiä, särjettyään kivitaulun, kaadettuaan värilaatikon sisällyksen maahan, piirusteltuaan ukkoja minun "Neuvonantaja elämänvaelluksessa"-kirjaani ja niistettyään nenänsä Mirabeau tädin uuteen pitsimyssyyn, joka oli pudonnut lattialle, vihdoinkin vaipunut sohvan alle ja nukkunut viattomuuden uneen.
— Ottaa vastaan lahjoja! jatkoi äiti yhä kiivaammin, yhä enemmän suunniltaan. — Keneltä? Herralta, en tiedä miltä, jota ei kukaan tunne, joka on ollut kaikkialla … joka on syntynyt vähän joka paikassa … joka toisena päivänä sanoo itseään vaskisepäksi ja toisena jakelee kuninkaallisia kalleuksia! Sellaiselta henkilöltäkö, joka puhuttelee Augustaa aivan sopimattomalla tavalla ja — antakaa anteeksi suorapuheisuuteni! — jonka suhde teihin itseenne, täti, on lievimmin sanoen käsittämätön, niin että sen täytyy kummastuttaa teidän vanhoja ystäviänne ja sukulaisianne, jotka muistavat neiti Kopparkronan…
Nyt syttyi salama. Ruutisuoni räjähti. Kukahan meistä lentäisi ilmaan?
Minä odotin jommankumman ainakin pyörtyvän. Mutta siinä petyin.
— Herra Damm! viittasi täti.
Herra Damm tuli. Ei kukaan voinut hänen vakavassa muodossaan nähdä merkkiäkään, joka olisi osoittanut pahantekijän ilmituloa.
— Serkku Jeanette — jatkoi täti ylevästi, mikä hänelle sopi sanomattoman hyvin — serkku Jeanette on ilmaissut kummastuksensa teidän jonkinverran salaperäisestä esiintymisestänne, herra Damm, ja minun täytyy myöntää, että hänellä sekä äitinä että sukulaisena on siihen oikeuskin. Sallitteko minun antaa serkulleni tiedot, jotka ovat omiaan karkoittamaan hänen epäluulonsa ja opettamaan häntä pitämään paremmassa arvossa vaikuttimia, jotka ovat tuoneet teidät tänne.
— Sangen mielelläni, madame. Te tunnette paremmin kuin kukaan, mitkä syyt ovat saattaneet minut esiintymään ehkä hyvinkin epäiltävän näköisenä henkilönä tämän kunnioitettavan perheen silmissä, ja mieluista olisi minusta, jos saisin haihdutetuksi kaikki epäluulot juuri nyt, kun otan teidän sukulaisiltanne jäähyväiset.
— No niin, sanoi täti:
— Karlsruhessa Saksanmaalla eli noin viisikymmentä vuotta takaperin onneton nainen puolihullun hirmuvaltiaan vaimona. Hänen miehensä palkitsi hänen uhrautuvaisen, uskollisen rakkautensa milloin kylmällä välinpitämättömyydellä, milloin raivopäissään häväistyssanoilla ja solvauksilla. Tuo nainen oli syntyjään prinsessa ja oli ollut kuningattarena, jota kolme kansaa oli rakastanut ja ihaillut, mutta hän olisi mielellään antanut kurjan, menetetyn suuruutensa sen miehen yhdestä ainoasta hellästä katseesta, joka oli tehnyt hänet niin sanomattoman onnettomaksi. Mies oli kuitenkin isä ja hän oli äiti; hänellä oli ympärillään neljä lasta, yksi prinssi ja kolme prinsessaa, jotka olivat yhdessä vanhempineen karkoitetut valtaistuimelta, jonka ääressä he syntyivät.
Vihdoin hylkäsi hänet hänen miehensä, joka ei koskaan ollut kyennyt kestämään menestystä, vielä vähemmin onnettomuutta, ja vaati avioeroa, koska hän tahtoi mennä uusiin naimisiin. Everstin rouva Gustafsson — se lainanimi oli hänen vaimollaan silloin — kieltäytyi kauan suostumasta siihen, ei itsensä tähden, sillä onneksihan hänelle vain olisi ollut niiden kahleiden murtaminen, jotka kiduttivat häntä hirvittävästi, vaan velvollisuudentunnosta, sillä hänen miehensä oli myöskin onneton, maanpakolainen, huolten ja hillitsemättömien himojen orja. Mutta hänen sukulaisensa vaativat samoin eroa, ja verta vuotavin sydämin hän vihdoin suostui siihen. Tehtyään kaikki voitavansa puolisonsa kohtalon lieventämiseksi hän vetäytyi takaisin yksinäisyyteensä ja joutui kahden vuoden perästä kihloihin erään ranskalaisen, rehellisen, kunnon miehen kanssa, joka oli ollut ja oli vielä silloinkin hänen poikansa opettajana.
Syynä siihen liittoon oli mieskohtainen kunnioitus ja myöskin äidin halu saada siten pojalleen ainiaaksi mainio opettaja. Paroni Pollier — se oli ranskalaisen nimi — täytti kunnialla sen luottamuksen. Hän oli hellä puoliso ja omaavoittoa pyytämätön isäpuoli. Hänen lapsipuolensa, prinssi Kustaa ja prinsessat Sofia Vilhelmina, Amalia ja Cecilia saivat sangen hyvän kasvatuksen ja melkoiset varat, Heidän äitinsä löysi uudesta liitostaan onnen, jota vain häiritsivät sanomat hänen entisen puolisonsa surullisesta elintavasta.
Kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminaa, Ruotsin kuningatarta ja entistä Badenin prinsessaa ei kuitenkaan käynyt julkisesti tunnustaminen rouva Pollier'ksi. Liitto pysyi siis salaisena, mutta sukuperä ja arvo olivat onnellisen puolison mielestä niin mitättömiä, että hän mieluummin luopui ylhäisen asemansa pakollisista velvollisuuksista, ja hän vietti sentähden enimmän osan loppuikäänsä matkoilla. Eräällä semmoisella matkalla hän sai Napolissa kokea puhdasta ja täydellistä onnea, jota ainoastaan semmoinen sydän kuin hänen voi tuntea, uutta äidiniloa… Mutta mikä sinua vaivaa, Augusta?
Nyt oli minun vuoroni. Minä pyörryin pikku jakkaralle, jolla istuin tädin jalkain juuressa, ja vaivuin tunnottomana hänen syliinsä.
Syy pyörtymiseeni jäi minun salaisuudekseni, mutta minä olen velvollinen tunnustamaan sen nyt. Aivan ensi sanoista alkaen, joilla täti alkoi solmia herra Dammin elämänvaiheita yhteen entisen kuningattarensa kanssa, syntyi haaveksivassa mielessäni epäilys, joka melkein oli kummallisen ja odottamattoman keksinnön tapainen. Se epäilys kasvoi ja selvisi yhä enemmän kertomuksen jatkuessa ja muuttui vihdoin täydelliseksi varmuudeksi tädin lausuessa sanat "Napoli" ja "äidinilo". Niin, siinähän minulla oli arvoituksen selitys, minä en enää voinut sitä epäillä: Duvert Damm oli kuningatar Fredrikan poika hänen toisesta avioliitostaan ranskalaisen Pollier'n kanssa … siis hänessä oli kuninkaallista verta, hän oli oikea satujen prinssi! Se keksintö selitti kaikki, mutta kumosi myöskin kaikki … se valtasi mieleni edellisen yön valvomisen ja mielenliikutuksen jälkeen niin voimakkaasti, että tyhmyyksissäni pyörryin.
Kertomus keskeytyi. Kaikki huolehtivat minusta ja tarkkanäköinen äitini aavisti oikean syyn ja ehdotti, että minut vietäisiin ylös huoneeseeni. Mutta tunnotonnakin minulla oli hämärä aavistus siitä, ettei minun sovi paljastaa itseäni antamalla sepän arvata tunteeni, ja tuossa paikassa minä taas olin täydessä tajussani.
— Ei se ollut mitään, sanoin minä, antakaa anteeksi; luultavasti vilustuin portailla…
— Ajattelematon lapsi … sellaisessa pakkasessa ilman saalia tai päällysvaatetta, torui äiti. Malla … ole hyvä ja anna mamselille kolmekymmentä hoffmanintippaa sokeripalassa.
— Missä on meidän henkilääkärimme? puuttui puheeseen isä katsahtaen leikillisesti herra Dammiin, joka oli pysynyt tyynenä tappioni katselijana.
— Minä vakuutan, että voin vallan hyvin enkä enää keskeytä rakkaan tädin kertomusta, sanoin minä varmasti.
Minun täytyi kuitenkin ottaa nuo inhoittavat tipat, ja sitten täti jatkoi:
— Joskus muistelen kertoneeni köyhästä orpolapsesta, jonka kuningatar otti huostaansa käydessään Suomessa 1802. Hän vei silloin pikku Beatan mukanaan Ruotsiin ja muutamia vuosia myöhemmin Saksaan, jossa Beatasta tuli ensin prinsessojen leikkikumppani ja sitten kuningattaren kamarineitsyt. Hänen majesteettinsa kuningatar rakasti hyvää ja kaunista Beataa melkein yhtä paljon kuin omia lapsiaan, mutta Beata tuotti hänelle vastoin tahtoaan murhetta. Lapsuuden kisoissa syntyy usein tavallista hellempiä tunteita, ja kuningatar huomasi eräänä päivänä, että kamarineidin ja nuoren Kustaa prinssin välillä oli heräämäisillään vaarallinen rakkaus. Ollen yhtä paljon huolissaan kummankin onnesta sattui kuningatar tapaamaan Pariisissa siellä asuvan nuoren miehen, erään ruotsalaisen insinöörin nimeltä Damm.
Äiti, joka jo oli siirtynyt sohvan nurkkaan tehdäkseen tilaa prinssille, levittäytyi taas entistä itseluottavamman näköisenä istuimellaan.
Täti jatkoi:
— Nyt minä tunnen täydellisesti tuon välitapahtuman maanpaossa olevan kuningasperheen historiasta. Kaksikymmenvuotiaan prinssin ja yhdeksäntoistavuotiaan hovineidin viaton, pikku romaani päättyi, jonkin haihtuvan kyynelen virrattua, kaikkien tyydytykseksi pikku Beatan ja ruotsalaisen insinöörin välisellä liitolla. He seurasivat sittemmin kumpikin kuningatarta Napoliin, ja sillä matkalla saavutti insinööri Damm vanhempi, ollen tiedoiltaan harvinainen ja luonteeltaan uljaan rohkea mies, paroni Pollier'n ystävyyden, saipa vielä lisäksi ilokseen pelastaa kuningattaren hengen eräällä vaarallisella matkalla Simplonin yli mentäessä. Kun siis nuorelle parille Napolissa syntyi poika, tahtoi kuningatar sydämestään osoittaa kiitollisuuttaan sekä isän ansioista että äidin uskollisuudesta ja nöyryydestä. Hän oli pikku Duvertin kummina, antoi hänelle kumminlahjaksi kallisarvoisen smaragdineulan, tuuditteli häntä usein polvillaan, osoitti hänelle runsaasti kaikenlaista hellyyttä ja sanoi häntä nuorimmaksi, rakkaaksi lapsekseen;' Duvert nimitti häntä isoäidikseen, grand'maman'iksi, eikä ole koskaan lakannut sydämensä pohjasta kunnioittamasta hänen muistoaan. Viisi vuotta oli pienokainen kuningattaren lempilapsena ja prinsessain nukkena … silloin tuoni riisti ensin pois herttaisen, kovia kokeneen kuningattaren ja kohta sen jälkeen pojan isänkin, tuon nerokkaan insinöörin, ja pikku Duvertin äiti muutti poikineen Suomeen. Hän ei elä enää, mutta hän sai nähdä poikansa varttuvan nuorukaiseksi ja tuottavan kunniaa äidilleen. Herra Dammin myöhemmät vaiheet jätän kertomatta, ne kun lienevät enemmän tunnetut. Mutta hänen nykyisestä asemastaan tulee minun hänen omalla luvallaan lisätä vielä, että hän on nyt osakkaana eräässä belgialaisessa tehtaassa, joka valmistaa rautatiekiskoja puolelle Euroopalle ja nyt on Suomen hallituksen kanssa neuvotteluissa uusien kiskojen hankkimisesta vastaisiin rautateihin. Tämän neuvottelun menestyminen jo vaatii varovaisuutta, joka muuten ei ollenkaan ole herra Dammin suoran luonteen mukaista, mutta ellen erehdy, on siihen vielä toinenkin syy. Nykyinen Ranskan napoleonilainen hallitus ei ole mikään kenraali Cavaignacin entisten sotatoverien ystävä ja lienee sentähden petollisesti antanut herra Dammin ilmi puolalaisena maanpakolaisena.
Seppä nyökäytti päätään.
— Saatuanne tämän tietää, hyvä serkku — jatkoi täti, hyväntahtoisen ivallisesti hymyillen kääntyen äidin puoleen — lienevät kaikki lisäselitykset tarpeettomia siitä, millä tunteilla otin herra Dammin vastaan, ja neiti Kopparkrona parka saa maata rauhassa haudassaan. Herra Damm ei muuten ole asiatta tullut Muistoon. Hän on hyväntahtoisesti etsinyt vielä elossa olevan, vanhan rouvan, joka oli läheisissä suhteissa nyt jo kuolleeseen hoviin, saadakseen häneltä muutamia tietoja, jotka ovat tarpeen kuningatar Fredrika vainajan elämäkertaa kirjoitettaessa. Ne muistiinpanot on nyt tehty, ja herra Damm palaa jatkamaan neuvottelujaan Suomen hallituksen kanssa.
Siihen täti lopetti kertomuksensa. Hän katseli seppää sanomattoman hyväntahtoisesti, hellemmin kuin äiti, melkein kunnioittavasti, tuota miestä, joka kerran oli pienenä pallerona levännyt hänen rakkaan kuningattarensa sylissä, jota kuningatar Fredrika oli niin suuresti rakastanut ja joka oli nimittänyt häntä grand'maman nimellä. Suurikäsinen ja kursailematon, halpa seppä oli tädin mielestä arvokkaampi kuin täydellisin seuramies: hänen jäykät seurustelusääntönsä olivat unohtuneet rakkaan nuoruuden muiston vaikutuksesta. Seppä oli hänestä ylhäisen ja ihaillun vainajan kajastus, kalliin muiston perijä ja siis jalo aatelinen ja hovimies menneiden aikojen oikeudella. Ja sama hellyys näytti olevan ominaista sepällekin. Hän suuteli pojan kunnioituksella vanhan rouvan kuihtunutta kättä; hän huomasi hänen kuuluvan niihin harvoihin, joiden uskollisuus oli pysynyt muuttumatta kaikissa onnen vaiheissa ja jotka vielä nytkin olivat hienona, vuosien ja kaipauksen jalostamana kuvana menneestä aikakaudesta. He muodostivat kauniin näyn, nuo kaksi — ylimysvaltainen, turhantarkka ja kuitenkin rakastettava aika, joka oli kasvanut Kustaa III:n päivien iltaruskossa, ja käytännöllinen, porvarillinen, hiomaton nykyaika, joka ei paljoa tiedä hovitavoista, mutta on sitä lähempänä kansan pyrintöjä.
15. MIRABEAU TÄTI.
Me muut lienemme olleet jotenkin nolostuneita näöltämme kuullessamme tuon selvityksen miehestä, joka meidän silmissämme muuttui seikkailijasta prinssiksi ja prinssistä uudelleen jonkinlaiseksi hienohkoksi sepäksi, aivan kuin ennen aikaan lukiessamme päivänkukkien terälehtiä: prinssi, pappi, porvari, talonpoika, kerjäläinen, mustalainen, prinssi, pappi… Äiti ei ollut vieläkään oikein selvillä asiasta, mutta isä tunsi mielensä keventyneeksi ja esiintyi, ehkäpä ensi kertaa elämässään, valtioviisaana, johtaen taitavasti puheen kadonneeseen ja uudestaan löydettyyn sormuksen puolikkaaseen.
— Se on hyvin yksinkertainen juttu, selitti seppä. Oleskellessani Pariisissa kaksi- tai kolmetoista vuotta takaperin tutustuin ruotsalaiseen maanpakolaiseen, ennen Ranskan palveluksessa olleeseen sotilaaseen, paroni Otto L:ään, ja hän kohteli minua maanmiehenään hyvin ystävällisesti. Minun onnistui saavuttaa hänen isällinen suosionsa, minä autoin häntä muutamien hänen nuoruuttaan koskevien muistiinpanojen järjestämisessä, ja se sai hänet uskomaan minulle salaisen liiton, jota hän ei ollut voinut koskaan unohtaa. Kuultuaan minun aikovan käydä äitini luona Suomessa, hän sanoi minulle: minun päiväni lähenevät loppuaan; minulla on velka suorittamatta. Ota tämä sormuksen puolikas ja anna se Maria C:lle; etsi häntä Suomesta, jos hän vielä elää, hänen myöhemmällä nimellään, jota minä en tiedä. Minä tiedän vain sen, että hän on unohtanut minut, mutta sano hänelle, että toistan hänen nimeään kuolinhetkellänikin!… Vastoin suunnitelmiani satuin kuitenkin viipymään kauan Englannissa, ja vasta nyt sain sattumalta tietää tuon myöhemmän nimen, jota paroni Otto luultavasti ei tahtonut muistaa. Sivumennen hän mainitsi erään jälkikirjoituksen siihen kirjeeseen, jonka hän kerran salamusteella kirjoitti kreivi Mirabeaun kuvan nurjalle puolelle. Minä sain eilen tietää, että se jälkikirjoitus on sattumalta jäänyt lukematta.
— Herra Damm — virkkoi täti heltynein äänin — jos elämämme tärkeimmät vaiheet olisivat riippuneet vain sattumasta, niin olisipa lohduttava ajatus se, että paljonkin voisi olla paremmin ja toisin kuin nyt on. Mutta olkaa varmoja siitä, että kun en aavistanut tuon jälkikirjoituksen olemassaoloa, joka olisi muuttanut minun kohtaloni, kun en huomannut pitää sitä kohtaa tulta vasten ja kun siten juuri ne rivit jäivät lukematta, jotka olisivat olleet minulle tärkeimmät, niin oli se korkeamman voiman sallimus… Augusta, jos voit jo niin hyvin, että jaksat tehdä minulle palveluksen, niin ota Malla avuksesi ja tuo kuva tänne. Se on nyt vierashuoneessa kaappini vieressä, ja kirjoitus on siinä näkyvissä.
Minä kannoin kuvan sisään, ja me luimme kaikki, vaikka vaivoin, seuraavan, huonosti näkyvän, ranskankielisen kirjoituksen tauluvaatteen nurjan puolen kulmasta, missä se helposti saattoi jäädä huomaamatta:
"J. K. Juuri nyt kerrotaan, että isäsi on luvannut kätesi jollekin, en tiedä kenelle. Se ei minua ihmetytä, että sinua kilvan kositaan, sillä kuka ei rakastaisi sinua? Mutta minä olen levoton, usein kuvittelen mielessäni, että olet unohtanut minut. Jos rauhani on sinusta kallisarvoinen, jos et tahdo surmata toivoani sinun uskollisuutesi epäilemisellä, niin lähetä minulle, rakas Maria, sormuspuolikkaasi todistukseksi siitä, että minun pelkoni on perusteeton! Osoite Mr Perigord, Paris, Chaussée d'Antin N:o 45, ainoa osoite, jolla kirje enää löytää minut. Ma vie à toi. O."
— Koska nuo rivit jäivät lukematta — jatkoi täti suruisesti — ei paroni Otto koskaan saanut pyytämäänsä todistusta. Hän katsoi itsensä petetyksi, vaikka Marian sydän sykki vain hänelle, ja turhaan etsittyään kuolemaa sadoista taisteluista hän otti, kuten Mariakin, toisen puolison. Voi, miten paljon tuo Mirabeau, joka hoiteli hentoa 1789 vuoden vallankumousta, on maksanut maailmalle, ja miten paljon hän onkaan maksanut minulle!
— Mutta — jatkoi täti ja hänen äänessään oli itsensähillitsemistä, joka oli hyvyyttä tulvillaan — älkäämme turmelko surullisilla muistoilla jouluiltamme iloa! Herra Damm, tahdotteko olla hyvä ja näyttää meille kauniin muotokuvan, joka teillä on äitinne kuvan vieressä — tuon medaljongin, jonka teille kuningattaren lapset lähettivät hänen kuoltuaan yhteiseksi, rakkaaksi muistoksi?
Herra Damm ojensi meille medaljongin. Malla Södergren oli ollut oikeassa. Kummallisessa, tämän vuosisadan alussa käytetyssä puvussaankin oli nuori ruhtinatar, joka katseli meitä kotelosta, niin kaunis, niin lempeä, niin säteilevän hyvä, että kun ajattelimme, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä, kun muistimme, miten kaikki häntä rakastivat, paitsi se, jonka olisi pitänyt rakastaa häntä enemmän kuin muiden — miten kärsivällisesti hän kantoi kruununsa ja onnensa menettämisen — ja kun täti kertoi meille, miten hänet tahdottiin erottaa virkaheitosta-kuninkaasta ja miten hän, kaikista kielloista huolimatta, hyppäsi, pieni vaatekäärö kainalossa, kuninkaan vaunuihin ja istuutui hänen jalkainsa juureen, kun mies vietiin pois Gripsholmasta — silloin kimmelsi muiston kyynelhelmi kaikkien silmissä, eivätkä kaikki maan mahtavat saakaan niin pitkän ajan kuluttua kuolemansa jälkeen semmoisia helmiä koristuksekseen kuin hän, kruunuton kuningatar, rakkautta vaille jäänyt puoliso, ylhäisyyden uhri, joka löysi elämänsä onnen vasta silloin, kun hänen luultiin jo kadottaneen kaikki…
— Ymmärrättekö nyt — sanoi täti — miten oli mahdollista, että hänen majesteettinsa kuningattaren vuonna 1819 viettäessä vanhimman tyttärensä prinsessa Sofian häitä Badenin suurherttuan kanssa joku katsojista saattoi osoittaa kuningatar-äitiä ja kysyä: onko tuo kaunis nainen tuolla morsian?
— Hyvä rouva — puuttui seppä äkkiä puheeseen tarttuen äitini käteen — ettekö huomaa mitään yhdennäköisyyttä tässä kuvassa ja … teidän tyttäressänne Augustassa?
— Luulen todellakin sitä olevan hiukan, vastasi äiti mielissään ja hämillään.
— No lempo, virkahti isä, todellakin aivan samanlainen nipukkanenä!
— Vaikka se yhtäläisyys näyttääkin teistä vähäiseltä, hyvä rouva, jatkoi seppä, niin se on sitä vastoin vaikuttanut suuresti minuun, se on alusta alkaen saanut minut erikoisesti kiintymään neiti Augustaan — mamseli Augustaan, jos te välttämättömästi tahdotte…
Hän keskeytti itse puheensa, ilkiö! Luulenpa hänen tunteneen jotakin pahan omantunnon tapaista. Minä tunsin kalastajanmökin liekkien punaavan kasvoni aivan veripunaisiksi, ja vanhempani käyttivät vaitiolon, niinkuin kuka äiti ja isä hyvänsä olisi käyttänyt samassa tilassa. Äiti oli vaiti, mutta asetti vaakaan toiselle puolen Allan Hagertin, ilman Muistoa ja toiselle sepän Muistoineen, ja huomasi Allan Hagertin liian keveäksi. Isä ei punninnut mitään, jollei ehkä kapearaiteista rautatietä; hän alkoi puhua, miten hän aina oli pitänyt veli Dammia kunniallisena seppänä, ja jos on kysymys ankkurikettinkien takomisesta…
Täti keskeytti hänet kreivin aikaan, kun hän juuri oli antamaisillaan isällisen siunauksensa liian ujolle kosijalle.
— Herra Dammille on — sanoi hän — tämä medaljongi paljon kalliimman arvoinen muisto kuin smaragdi. Hän oli kylliksi hienotunteinen ymmärtääkseen, mihin pulmaan sellainen lahja saattaisi perheen, jonka läheiseksi ystäväksi antaja ei voi lukea itseään, ja kun hän oli niin ystävällinen, että kysyi minun neuvoani, olin minäkin alussa kahden vaiheilla, niinkuin hän itsekin. Mutta puhumattakaan siitä, miten huolellisesti pikku Augustamme on hoidellut hänen palanutta kättään, joka pelasti Muiston, ja siitä luonnollisesta mielenkiinnosta, minkä todellakin hyvin merkillinen yhdennäköisyys vaikuttaa, on olemassa vielä yksi syy, joka on saanut minut ja on saava sinutkin, hyvä Jeanette, vakuutetuksi siitä, että Augusta voi ottaa vastaan ystävänlahjan, joka hänelle annetaan mitä kunnioittavimmalla kiitollisuudella. Herra Damm uskoi minulle, että vielä kolmaskin henkilö tuntisi itsensä onnelliseksi, jos Augusta ottaisi vastaan tarjotun muiston. Minä tarkoitan: hänen vaimonsa.
Constance … minä en pyörtynyt … äiti ei kalvennut… isä ei hypähtänyt paikoiltaan … me emme olleet samassa mielentilassa kuin Hamlet nähdessään kummituksen … me katselimme vain tätiä sanomattoman kummastuneina. Jos valokuvaaja olisi sinä silmänräpäyksenä seisonut koneineen vierashuoneen ovella ja voinut ottaa kuvan tulenvalolla, mikä tavattoman naurettava kohtaus siitä olisikaan saatu jälkimaailman nähtäväksi!
Hänen vaimonsa!
Täti yksin, levollisena ja arvokkaana, oli hämmästymättä. Seppä aikoi puhua; hän tunsi epäilemättä olevansa yhtä naurettavassa asemassa tuohon yllätykseen nähden kuin me muutkin, ja minä uskon vieläkin, ettei hänen omatuntonsa ollut aivan levollinen nuoren tytön suhteen, jolle hän todellakin oli antanut jonkun verran aihetta luulla tavallista lämpimämpien tunteiden syntymistä toisen sydämessä. Mutta täti ehti ennemmin.
— Sallikaa, herra Damm … sallikaa äidillisen ystävän poistaa vielä viimeinenkin väärinkäsitys ihmisten väliltä, joiden on syytä kunnioittaa toisiaan. Jos kaikki olemmekin olleet tietämättömiä herra Dammin liitosta, niin johtuu se siitä, että liitto on solmittu vasta joku viikko sitten ja minä vasta eilen sain siitä tiedon hänen rouvansa ystävällisestä kirjeestä. Ystäväni, miksi ette antanut minulle kirjettä heti tultuanne?
— Niin kauan kuin elimme kuluneiden aikain muistoissa — vastasi seppä vähän hämillään — en tahtonut siihen sekoittaa nykyaikaa enkä omaa mitätöntä itseäni.
— No, niinpä kerron teille pienen romaanin meidän päiviltämme. Noin viisitoista vuotta sitten vaelsi nuori mies jalkaisin halki Sveitsin — levoton, toimekas, tutkiva ja tiedonhaluinen vaeltaja, joka oli samalla lailla kulkenut melkein ympäri koko Euroopan. Hän pysähtyi muutamiksi päiviksi Lausanneen ja tutustui siellä erääseen nuoreen tyttöön, joka oli yhtä hyvälahjainen pään ja sydämen puolesta, yhtä tiedonhaluinen ja tutkiva kuin hän itsekin, mutta paljoa levollisempi, niin, niin levollinen, että hän kuin satujen aurinko saattoi katseellaan hillitä millaisen myrskyn hyvänsä. Tuo yhtäläisyys ja tuo vastakohta synnyttivät nuorten kesken molemminpuolisen mieltymyksen, mutta sitä rakkautta kohtasi sama kova onni mikä kohtaa niin monta muutakin nuoren sydämen lämmintä tunnetta. Nuorukainen jatkoi vaellustaan, teki työtä ja opiskeli, mutta ei löytänyt kotia, jonka hän olisi voinut tarjota puolisolle. Nuori tyttö ei enää uskonut saavansa nähdä häntä ja meni toiselle … niin, tiedättehän, että niin voi tapahtua. Hänen puolisonsa, upseeri, kaatui joitakuita vuosia sen jälkeen, ja lapsettomalle leskelle jäi hyvin niukalti varoja. Silloin suostui hän toimeentuloaan varten lähtemään vieraaseen maahan opettajaksi ja seuranaiseksi. Muisto sai onnekseen tarjota turvapaikan rouva Clairelle.
— Rouva Clairelle!
— Niin, juuri hänelle, lahjakkaalle, korvaamattomalle ystävälle, jota kaikki olemme kaivanneet. Augusta, oletko unohtanut mainion opettajasi?
— Hänetkö? En koskaan! Se olisi mahdotonta.
— Hän palasi Sveitsiin. Siellä löysi hänet sama nuori mies, joka viisitoista vuotta aikaisemmin oli rakastanut häntä ja käsitti, että ainoastaan tuo valtava levollisuus saattoi hillitä ja jäähdyttää hänen uupumattomasti toimivaa henkeänsä. Toivottakaa herra Dammille onnea, hyvät ystävät! Moukari on vihdoinkin tavannut tukevan alasimen ja pajakin on löytynyt, luullakseni Brüsselistä?
— Niin, madame. Mutta antakaa minun nyt puhdistaa itseni myöskin mamseli Augustan silmissä…
— Pyydän: Augusta, ilman arvonimiä! sanoi täti päätään nyökäyttäen ja hymyillen. Näette, että minäkin olen seurannut aikaani. Minun nuorena ollessani olisi arvonimen poisjättämistä katsottu valtiorikokseksi.
— Jos sallitte, rouva sotaneuvoksetar…
— Olkaa niin hyvä! — Äiti oli nyt ihmeteltävän tyyni.
— Minun tarkoitukseni — jatkoi seppä — ei ollut lähteä sanomatta terveisiä Clairelta. Jos Augusta tuntee ystävyyttä entistä opettajatartaan kohtaan, niin olkaa varma, että hän puolestaan on kiintynyt Augustaan sydämensä pohjasta. Hän kuvaili minulle Augustaa sellaisella tavalla, että minä erittäin mielelläni halusin oppia tuntemaan hänen entistä oppilastaan, ja jos hänelle johtuisi mieleen ruveta mustasukkaiseksi, niin olisi se todellakin hänen oma syynsä. Kun matkustin Suomeen, ehdotti vaimoni, että minä antaisin hänelle muiston meiltä molemmilta, ja hän pyytää nyt yhdessä minun kanssani, että Augusta ottaisi sen todistukseksi siitä, että tämä maa on meistä rakas…
— Mutta, alkoi äiti.
— Mitä tyhjiä, keskeytti isä, emme me nyt enää riitele rumista rämeistämme. Niiaa, Augusta, ja kiitä herra Dammia joululahjasta! Onhan hänkin sen saanut; jos hän olisi sen ostanut, niin se olisi ollut aivan toista. Me kutsumme herra Dammin sinun häihisi, niin hän saa itse nähdä, miten hyvin se sinulle sopii.
— Ja rouva Clairen; aioin sanoa Claire Dammin — oikaisi täti — eikö niin, Jeanette? Hän ei saa olla poissa häistä. Augusta ottaa siis vastaan joululahjan?
— Jos niin tahdotte, täti, vastasi äiti.
— Niin, tahdonhan minä, lapseni! Minä kutsuin Ristipellon herra Hagertin päivälliselle tapanin-päiväksi. Hän, tuo kunnon mies, on ymmärtäväinen maanviljelijä, rehellinen ja varakas. Kukapa tietää niin tarkoin, mitä vielä saattaa tapahtua. Muisto on Ristipellosta lohkaistu ala; voisipa sattua, että ne kerran uudelleen yhdistettäisiin.
— Rakas täti, olkoon se aika kaukana, vielä hyvin kaukana! huudahti äiti ihastuksissaan ja suuteli tätiä kädelle.
— No — keskeytti täti hilpeästi — minä sanon kuten entinen rakastettava egoisti Fontenelle, kun hän sadan vuoden vanhana mielisteli Mainen herttuatarta: "Eipä tiedä, mitä saattaisi tapahtua, jos olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi!"… Herra Damm perustaa suuren vaskikaivoksen Hiidenkallioon ja muuttaa perheineen tänne. Nauttisithan sinäkin, Augusta, vielä mielelläsi rouva Claire Dammin opetusta. Hän osaa kesyttää vallattomia huimapäitä. Mutta ojenna nyt kätesi herra Dammille ja näytä, ettette ole vihamiehiä.
Minä panin käteni hänen hirveään kouraansa, — vahtimestarin, varkaan, ryövärin, vaskisepän, paroni Oton pojan, tädin pojan, kuningattaren pojan, maankuljeksijan, prinssin, kopparkronaherran, luulotellun kosijan, katalan petturin ja vihdoin puhtaan, rehellisen sepän hirvittävään kouraan. Hän puristi kättäni kuin ruuviavainta; minä olisin huutanut, ellen olisi ollut niin sanomattoman hämmentynyt.
— Syleile nyt vielä, lapseni, minua, sanoi täti, ja ota vastaan tämän jouluillan viimeinen lahja! Ota minun kuoltuani Muisto muistoksi vanhasta ystävästä, joka niin mielellään tahtoisi nähdä toisten nauttivan sitä onnea, mikä ei tullut hänen itsensä osaksi!
— Hyvä, rakas Mirabeau täti! huudahdin hämmennyksissäni ja kiersin käteni hänen kaulaansa. Minä hämmästyin, olin erehtynyt sanomaan sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Hän kuuli siinä itse sen nimen, jonka me olimme aikoja sitten keksineet hänelle. Mutta hän hymyili vain, vähän surullisesti, mutta ennen kaikkea hyväsydämisesti ja toisti:
— Mirabeau? Niin, sinä olet oikeassa, olkoon vain nimeni Mirabeau täti. Se sanookin kaikki. Se sisältää nuoruuteni tyhjiin rauenneen onnen, vanhuuteni myöhäisen lohdutuksen ja pitkän elämän kauan ratkaisematta pysyneen arvoituksen. Lapset, syleilkää Mirabeau tätiä! Hän on nyt onnellisempi kuin koskaan ennen koko elämässään.
VIITESELITYKSET:
[1] Kaksitoista jalkaa korkeat, taidokkaasti Berliinissä valmistetut pronssiset kuvapatsaat kirkon katon kulmilla.
[2] Kasaberget.
[3] Annan sinulle mitä hyvänsä pyydät.
[4] Sinä olet oleva kuningas ja hallitseva maailmaa.
[5] Kohtalomme vie meidät mukanaan vastoin tahtoamme.
[6] Ihan niin, te sangen oppinut ja kuuluisa mies.
[7] Ja me muutumme.
[8] Aivan oikein.
[9] Samanniminen ihmeen kaunis vuori on lähellä Hämeenlinnaa, mutta Aulangon pitäjä ei ollut siellä. Vähätpä muuten nimestä.
[10] Ödmark = ödemark: erämaa. Alkukielen sanaleikkiä ei saa suomessa näkyviin.
[11] Selkäsaunaksi.
[12] Barrikadiksi sanotaan semmoista kahakoissa käytettävää sulkua tai suojavarustusta, joka häthätää kyhätään kaikenlaisista kapineista, mitä käsiin sattuu.
[13] Lehti oli ruotsalainen. Suomalaista virallista lehteä ei vielä silloin ollut. Suom. muist.
[14] Suomeksi: Päänkivistys.
[15] Totta kai — tuokaapas tänne ne kapineet, tutkistellaan heitä hiukan.
[16] Kopp on suomeksi rokko, kropp: ruumis.
[17] Hän tarkoitti provinsialilääkäriä, joka on suomeksi piirilääkäri.
[18] Kunnallislaitos … yhdistys … virkistys. Esimerkkejä rouva Åkerströmin muka suurestakin viisaudesta.
[19] Kulkuneuvo … selkkaus … sekamelska.
[20] Intohimosta, säälistä ja kehoitukseksi.
[21] Kasvatusta.
[22] Olettamusta.
[23] Orre on nimittäin suomeksi teeri. Suom. muist.
[24] Yleensä luullaan, että jos vaalisaarnaaja saa edes jonkunkin huudon vaalissa, niin tuomiokapituli antaa hänelle matkarahat, ja siitä syystä monikin saa aina joiltakin sääliväisiltä muutaman manttaalin huudot.
[25] Mutta te olette väsyksissä; lähtekäämme, lapseni, nukkukaa hyvin!
[26] Henrik Gabriel Riquetti, Mirabeaun kreivi.
[27] Kenraalikuvernööri kreivi Berg tahtoi siihen aikaan uudistaa kaikki. Ensimmäinen rautatie oli, kuten paljon muutakin, hänen toimestaan saatu aikaan, ja kun hän, ollessaan muutamia vuosia myöhemmin maaherrana Puolassa, kysyi eräältä suomalaiselta, mitä täällä on tehty hänen lähdettyään, oli hän niin tyytymätön saamaansa vastaukseen, että huudahti: schlafen Sie gut! (nukkukaa makeasti).
[28] Muuan tunnettu korkea virkamies.
[29] Ihan tosissaan.
[30] Muuan peruukintekijä Tukholmassa.
[31] Appelroth oli peruukintekijä ja Raddatz räätäli Helsingissä. Julk. huom.
End of Project Gutenberg's Talvi-iltain tarinoita 2, by Zacharias Topelius