18. JÄÄHYVÄISET.

Sisar Paulina oli istunut sukankuteineen veljensä kamarin viereisessä huoneessa. Ovi oli, ehkäpä sattumalta, vähän raollaan; hän saattoi luvattomasti kuuntelematta saada selvän osasta sisähuoneen keskustelua, ja mitä sisar Paulina ei käsittänyt, sen hän kyllä arvasi. Kun heidän vieraansa oli lähtenyt, sanoi hän veljelleen:

— Matias, oletko pahoillasi?

— En … olen. En tiedä. On toisinaan raskasta tehdä velvollisuutensa.

— Niin kyllä. Sinulla on monen sielun taakka kannettavana. Mutta sinä osaat sen myöskin keventää niinkuin Jumalan apostoli. Sinä et katso ylhäisyyttä etkä rikkautta, vaan sanot kaikille totuuden. Kun maailma kumartaa epäjumaliansa ja sanoo mustaa valkoiseksi, silloin sinä osoitat Jumalan sanaa ja sanot: älä petä itseäsi, se on synti! Miksi olet pahoillasi, Matias? Tunsithan itsesi niin onnelliseksi eilen. Ja kaiken, minkä teet, sinä teet rakkaudesta. Ei kukaan saata rakastaa eikä lohduttaa niinkuin sinä. Ei kukaan ansaitse niin hyvin kuin sinä olla onnellinen.

— Sinä olet sokea, Paulina. Älä vaivaa minua, sydämeni on levoton. Minä otin vastaan synnintunnustuksen naiselta, enkä minä ole häntä parempi. Huonompi olen minä; hän ei mitään salannut.

— Kuulehan. Sinullapa on ihmeellinen lahja katsoa suoraan läpi ihmisten. Minä ihmettelin aina, mikä minua veti Eeva Merthenin puoleen, vaikka minulla oli niin suuri syy pelätä ja inhota häntä. Mutta sentähden niin lienee ollut, että hän on niin lujasti totuudessa kiinni. Eikö ole kummallista, että juuri semmoiset viat, joita kaikki muut koettavat kaikin tavoin salata, ne juuri hän julkisesti ilmaisee kaikille? Minusta tuntuu kuin hän olisi parempi mainettaan. Mitä sinä arvelet?

— Mainettaanko? Etkö ole kuullut, miten kaikki häntä ylistävät?

— Et sinä, Matias. Luullakseni annoit hänen seisoa. Sinä et imarrellut, sinä, tuota mahtavaa herttuatarta. Et luullakseni maininnut sanaakaan siitä, mitä eilen tapahtui. Mutta eikö hän, kun kuulee sen, luule vaitioloasi halveksimisen merkiksi?

— Kyllä hän saa tietää sen Annalta. Omatunto ei lue sukulaisuutta.

— Ei, ei sinun omatuntosi. Sinä et koskaan katso henkilöä, sinä pidät kiinni Jumalan oikeudesta. Jos oikea kätesi sinua pahentaisi, voisit sinä kyllä hakata sen pois. Ja kun pidät kiinni Jumalan oikeudesta, niin tiedän, että pidät myöskin kiinni Jumalan armosta. Oletko aivan varma, että olet ollut laupias myöskin Eeva Mertheniä kohtaan?

— Mitä tarkoitat?

— Oh, en juuri mitään; semmoiset asiat sinä ymmärrät paremmin. Minä vain olin kuulevinani, ettet sinä suostunut vihkimään häntä.

— En suostunut vihkimään häntä salaa enkä muilla seuduin. Tahdoin, että sen tulee tapahtua julkisesti Turussa. Etkö ymmärrä, että se on välttämätöntä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?

— Tietysti. Sinulla oli kyllin syytä asettaa sellainen ehto. Minä vain ajattelin erästä sananlaskua, jota käytetään sodassa. Eihän maallinen viisaus ole muuta kuin hulluus Jumalan edessä.

— Mitä sananlaskua?

— Pakenevalle viholliselle pitää tehdä kultasillat.

— Toisin sanoen: pakeneva synti on verhottava kultavaipalla.

— Ei, seitsemänkymmentä tulkitsijaa sanoisi: pakenevan synnin
parannuksen tietä on helpotettava eikä tehtävä sitä vaikeammaksi.
Sanopas, kumpiko on parempi: että vihkimys tapahtuu muualla kuin
Turussa vai ettei vihitä ollenkaan?

Diakoni Elg asteli kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan kiehui ja kuohui; vanha kavaltaja nousi hänen sydämessään kuin kiljuva leijona, mutta myöskin David, Jumalan mies, nousi ja taisteli leijonan kanssa valtavan taistelun, jota ei mikään kuolevaisen silmä nähnyt. Kun leijona vihdoin oli maahan lyöty, pyyhkäisi diakoni hikipisaran otsaltaan, nyökäytti päätään enkelinluontoiselle, käytännölliselle sisarelleen, otti kynän ja kirjoitti:

"Eeva Merthenille.

Lähetä minulle sana, milloin tahansa ja missä tahansa minua tarvitset. Jos Jumala tahtoo, niin minä tulen.

M. E."

* * * * *

Hänen kirjoittaessaan noita rivejä seisoi se, jolle ne kirjoitettiin, Vapun oven edessä Merthenin sisarusten asunnossa. Vanha lapsuudenystävä oli hyvin muuttunut. Hänen vielä kaksi vuotta sitten musta tukkansa oli tullut lumivalkoiseksi, hänen ihonsa pergamentiksi, hänen vartalonsa muumioksi ja hänen pitkä, hiilihangonsuora selkänsä oli käynyt koukkuun, mutta niin paljon voimaa oli vielä jäljellä noissa rautalihaksissa, niin paljon hehkua kiilui vielä synkkäin silmäin tuhassa, että Vappu jaksoi salvata ovensa sisältäpäin, kun hänen entinen lempilapsensa tahtoi astua hänen pieneen, matalaan kamariinsa, joka oli talonväen tuvan vieressä.

Hän oli niitä, jotka eivät voi antaa anteeksi. Hän näytti pelaajalta, joka on pannut elämän koko onnen ja päämäärän yhden kortin varaan ja menettänyt. Hän oli seitsemäntoista vuoden aikana tallettanut rakkautensa koko pääoman lapseen, neitoon, prinsessaan, epäjumalaan, ja kun se talletus petti, oli Vappu mennyttä. Epäjumalanpalvelus päättyy aina niin. Jumaloimisen jälkeen kauhu, kauhun jälkeen epätoivo.

— Vappu, minun täytyy nähdä sinut! Minä lähden pois! huusi Eeva
Merthen hänelle oven takaa.

Kun Vappu tunsi tuon ennen niin rakkaan äänen, tukki hän korvansa villoilla, peläten, ettei voisi vastustaa Eevan rukouksia.

— Minä tulen viimeistä kertaa elämässäni sanomaan sinulle jäähyväisiä, jatkoi Eeva rukoillen.

Ei vastausta.

— Minä tulen pyytämään sinulta anteeksi ja kiittämään sinua kaikesta rakkaudestasi.

Ei vastausta.

Hänen täytyi lähteä niine hyvineen. Hän olisi antanut kaiken, mitä ihmiset sanovat onneksi — kaiken paitsi puolisonsa rakkautta — nähdäksensä tuon matalan oven aukenevan, ja hänen täytyi kuitenkin lähteä niine hyvineen.

Mennessään hän tapasi sanantuojan, joka antoi hänelle nuo kaksi Matias Elgin kirjoittamaa riviä. Siinä oli lievitystä kahdelle syvälle, tuskaiselle haavalle. Hän suuteli kirjettä.

Hänen vanhin sisarensa Anna kysyi, mikä niin liikuttaa hänen mieltään. Eeva näytti hänelle kirjeen. Tällä kertaa ei hänellä ollut enempää salattavana kuin muulloinkaan.

— Koskeeko se?… Anna ei uskaltanut lopettaa vapisevaa kysymystään.

— Minun vihkimistäni, niin! vastasi sisar.

Anna kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja itki niin runsaat, niin suloiset kyyneleet kuin kauan peitossa ollut surunvuori olisi äkkiä vierähtänyt pois rakastavan sisaren sydämeltä.

— Eikö hän sanonut sinulle mitään muuta? kysyi Anna, kun hänen ensimmäiset onnelliset tunteensa olivat päässeet puhkeamaan ilmi kyynelissä.

— Me puhuimme vain minusta. Ah, hän oli ankara minua kohtaan, mutta enhän minä parempaa ansainnutkaan! Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa?

— Eikö siis mitään muuta?

— Sinustako?… Anna… älä käy minun jälkiäni!

— Minä aioin juuri kertoa sen sinulle, kuiskasi Anna ikäänkuin hän ei olisi huomannut sisarensa pelästystä. — Olihan hän täällä eilen koko iltapuolen.

— Elgkö?

— Matias Elg, diakoni. Hänhän käy usein meillä, onhan hän ollut meillä toisena isänä. Eilen hän istui niin kauan, että sisar Paulina lopulta kävi levottomaksi ja tuli etsimään häntä. Minä kyllä huomasin, että Elgillä oli jotakin sydämellään, mutta en aavistanut, mitä se oli, ennenkuin sisar Paulina sanoi: Matias saattaa puhua kaikesta muusta, mutta ei itsestään; niinpä täytyy minun pakostakin puhua hänen puolestaan. Sanalla sanoen, Anna, hän pyytää sinua vaimokseen. Nyt se on sanottu, sanoi sisar Paulina.

Eeva seisoi kummastuksesta vavisten.

— Hänen vaimonsa! Onnellinen Anna! Jumalalle olkoon kiitos! Hänen vaimonsa, sinä! Niin, kukapa hänet paremmin ansaitsisi kuin sinä, hurskas, uskollinen, nöyrä sisar — sinä, joka yksin meistä kaikista osaat hänen oman suuren taitonsa, itsensäkieltämisen taidon! Sinä hänen vaimonsa kadehdittava! Ja kun ajattelen, mitä minä olisin ollut sinun sijassasi, jos Vappu olisi onnistunut itsepäisessä tuumassaan … ei, Anna, Jumala kuitenkin aina tietää parhaimman keinon. Nyt on kaikki hyvin, nyt se on varmaa ja pysyväistä, sillä me emme ole tehneet mitään sen hyväksi. Kun me tahdomme tunkeutua neuvoinemme Jumalan neuvoihin, niin saamme aikaan vain turmiota ja hulluutta… Mutta kuinka hän ei sanonut sanaakaan minulle … kuinka hän saattoi niin suuresti halveksia minua!

— Lue uudestaan hänen kirjeensä!

Eeva luki lyhyen kirjeen vielä kerran. Hän luki: milloin tahansa ja missä tahansa… Ei, niin ei kirjoiteta sille jota halveksitaan. Hän on tuleva!

Oli viimeinen ilta ennen lähtöä. Isättömät ja äidittömät sisarukset olivat liittyneet yhä lähemmin toisiinsa, Onnenlapsi, surunlapsi — miksikä hänet katsoi — oli nyt ainiaaksi lähtevä omaistensa uskotusta seurasta. Hän oli tuonut jäähyväislahjoja kullekin, hän tunsi viimeisten siteitten katkeavan, jotka vielä yhdistivät hänet lapsuuden- ja nuoruudenmuistoihin…

Seuraavana aamuna pysähtyivät vaunut sisarusten portille noutamaan Kaarinia, jonka piti lähteä sisarensa kanssa Pietariin. Vielä kerran puristi Eeva sisartensa käsiä ja samassa katsahtaessaan väentupaan päin hän huomasi siellä ikkunan olevan auki. Huone oli Vapun kamari. Vanhus seisoi ikkunassa lähtöä katsellen. Eeva levitti kätensä, hän luuli näkevänsä Vapun itkevän.

— Mene nyt hänen luokseen! kuiskasi Anna.

Eeva hypähti vaunuista ja kohta hän oli kiertänyt käsivartensa sen varjon ympäri, mikä vielä oli jäljellä hänen lapsuutensa hoitajasta ja nuoruutensa suojelijasta. Ovi ei enää ollut salvattu, villoja ei ollut korvissa, jäätä ei kuihtuneessa sydämessä. Eronhetki oli murtanut kaikki sulut, ja rakkaus sulattaa kovimmankin jään.

Ne olivat lyhyet, äänettömät jäähyväiset, joissa ainoastaan kyynelet puhuivat kaunopuheista kieltään, kuten ne ovat puhuneet kaikkina aikoina. Kun viimeinen vilahdus vaunuista katosi nurkan taakse, nähtiin Vapun pään painuvan ikkunan lautaa vasten. Kolmen päivän kuluttua ei häntä enää ollut.

Vaunut vierivät pitkin väkijoukkojen täyttämiä katuja, ohi monen kyyneleisen silmän, heiluvan hatun ja liehuvan liinan laiturille Aurajoen rannalle, missä vene odotteli viedäkseen herttuattaren lipuin koristettuun, kapteeni Van der Brookenin komentamaan Izhora laivaan. Syyskuun 8. päivänä 1742 vangittu neito otettiin vastaan kuningattaren tavoin; kanuunat ampuivat tervehdykseksi, merimiehet olivat ylhäällä raakapuilla, jäykkä, vanha hollantilainen otti komentosillalla odotetun saatettavansa vastaan sotilaan tavalla kunniaa tehden.

Ikäänkuin tämän kunnianosoituksen kaikuna kuului samassa rannalta rummun pärrytystä. Vanha Mikku oli tunkeutunut Wechterin verkatehtaan sillalle; hän oli käynyt Merthenin talossa jokaisen uuden tulokkaan ristiäisissä; hän tahtoi nyt myöskin olla läsnä, kun sen surunlapsi sanoi jäähyväiset. Pari outoa kyyneltä vierähti vanhan kaarlelaisen ryppyisille poskille kastellen rummunnahan. Palikat olivat uppiniskaiset, eivät taipuneet palvelukseen; muuan poika tarjoutui Mikun viransijaiseksi, mutta Mikku sysäsi hänet suutuksissaan syrjään. Rummutettava hänen oli nyt, vaikka se olisikin ollut viimeinen kerta. Ja Sammukin rohkeni nauraa — tuo kuuromykkä Sammu, jonka ukko oli ottanut perinnöksi Vapulta ja josta hän vastoin kaikkia luonnon lakeja tahtoi tehdä rummuttajan…

Ankkuri hinattiin ylös, purjeet nostettiin, airot myllersivät pitkine käsivarsineen Auran sameaa vettä, raskas laiva alkoi hiljalleen lipua jokea alas. Silloin syntyi taas, niinkuin ennen paon päivinäkin, vyöryvä hälinä tuhansien katsojain joukossa … ei kuitenkaan enää tuo entinen kauhun huuto: Venäläiset tulevat! — sillä heidän aikansa oli mennyttä neljäksiseitsemättä vuodeksi — mutta he veivät mennessään Turusta kauneimman saaliin, minkä he milloinkaan ovat saaneet Suomesta … tästä maasta, joka ei koskaan ole synnyttänyt kuninkaantytärtä, mutta synnyttänyt hänen vertaisensa. Kansa käsitti sen … se ei itkenyt, ei riemuinnut, ei kironnut; kohinassa, joka levisi yli torien, rantain ja siltain Izhora-laivan kulkiessa hiljakseen myötävirtaan, oli monenlaisia huudahduksia ja erilaisia tunteita: uteliaisuutta, ihmettelyä, kaipausta, äänekkäitä onnentoivotuksia ja äänettömiä siunauksia.

Eeva Merthen lähti Turusta synnyinseutuansa enää näkemättä muuta kuin kerran. Se tapahtui kuudenkuudetta vuoden kuluttua, kun kahdeksastoista vuosisata, jossa hän oli elänyt, kirjoitti loppunumeronsa aikain kirjaan. Hän viipyi silloin täällä vain yhden päivän, tuli täyttämään kummilleen, rouva Heldtille, joka jo kauan oli maannut monien vuosisatain vainajan kanssa tuomiokirkon kivilattian alla, antamaansa lupausta. Kaksi vanhaa naista, entisen ajan varjoa, polvistui silloin Heldtien sukuhaudan ääreen. Toinen oli Eeva Merthen, toinen Hedvig Heldt. He olivat molemmat eläneet ohitse aikansa, ja he elivät vielä enemmän kuin vuosikymmenen toistakin vuosisataa.

19. SEITSEMÄNSEITSEMÄTTÄ VUODEN KULUTTUA.

Keithin talo Pietarissa oli kaiken sen kokouspaikkana, mitä Venäjän nuoressa pääkaupungissa silloin oli nerokasta ja loistavaa. Paitsi kuuluisan skotlantilaisen maanmiehiä, joita oli varsin useita Venäjän palveluksessa, sai siellä tavata kaikki huomattavat ulkomaalaiset vieraat, ministerejä, sotapäälliköitä, tiedemiehiä, taiteilijoita sekä myöskin niitä Venäjän ylhäisaatelisia, jotka eivät kateudesta tai loukkaantuneesta kansallistunnosta vihanneet muukalaisia. Se oli loistavin aika keisarinna Elisabetin hallituksen aikana. Yhtä yksinkertaisesti kuin Keith esiintyi sodassa, yhtä ruhtinaallinen oli hänen kotinsa rauhan aikana, ja hänen keisarinnansa anteliaisuus oli hankkinut hänelle siihen varoja. Hänen asuntonsa tuli sitä halutummaksi eri puolueisiin lukeutuvien etevien vieraitten kokouspaikaksi, kun hän itse periaatteesta karttoi sekaantumasta silloisen ajan moniin vehkeisiin ja hovijuoniin. Hän oli edelleenkin rehellinen, iloinen, avomielinen sotilas, hienosti sivistynyt ylimys, jalosydäminen ja yleväaatteinen mies, joka aina kulki suoraan, halveksien kaikkia koukkuilemisia.

Oli ihan täydellisesti Keithin avomielisen luonteen mukaista, että Eeva Merthen kaikissa näissä ylhäisen maailman vastaanotoissa oli hänen talossansa emäntänä ja että häntä sellaisena mitä kunnioittavimmalla huomiolla kohdeltiin, vaikkei hänellä ollutkaan Keithin nimeä. Häntä oli yhtä vähän saatettu esitellä Venäjän hovissa kuin ennen Ruotsinkaan, mutta luultavasti esitettiin hänet yksityisesti keisarinnalle, joka oli mielipiteiltään jotenkin vapaa-aatteinen kaikessa muussa paitsi valtioasioissa ja kunnioitti vierailullaan Keithin taloa, jossa kaikki jäykät seurustelusäännöt olivat pannaan julistetut. Kaikki se oli Keithin puolisolle maailmankokemuksen kouluna, missä hän vähitellen yhä enemmän omisti hienot seuratavat ja kehitti ylevyyttä, mitkä molemmat näyttivät olevan hänessä synnynnäisiä, eikä hän kuitenkaan alentunut kevytmielisyyteen, joka ympäröi häntä turmeltuneessa pääkaupungissa.

Tuossa maailman pauhinassa oli onnellisia, rauhallisia levonhetkiä, jolloin nuo kaksi, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta elinajaksi, saivat yksinään tai pienissä seuroissa vapaasti avata sydämensä. Niissä tilaisuuksissa, toisinaan suuremmissakin seuroissa, olivat Pietarissa olevat suomalaiset itseoikeutettuja vieraita. Keith virkkoi leikillä, että hän, maailman oma, oli tuntenut olevansa kotonaan ainoastaan Skotlannissa ja Suomessa. Hän piti puolisonsa maanmiehiä myöskin ominansa. Jos Suomesta saapui ylimpien tai yleensä sivistyneiden yhteiskuntaluokkien jäseniä Pietariin, oli heillä joka päivä vapaa paikka Keithin pöydässä. Alempisäätyisiä kestitsivät palvelijat Daydien valvonnan alaisina. Daydie selitteli irvistellen voivansa syödä kuoreita kilpaa suomalaisten kanssa ja piti siis itseään heidän maanmiehenänsä. Olihan hän ollut hyvin kuuluisa Suomessa; ei tosin oltu häntä suostuttu tunnustamaan kuuluvaksi "ihmisiin", mutta vihdoin oli kuitenkin myönnetty, että häntä mahdollisesti saattoi pitää vähän koiraa parempana.

Eeva Merthenin anteliaisuus oli yhä edelleenkin hyvin suuri, ja siihen turvauduttiin ahkeraan. Kotimaasta tulevat anomuskirjeet seurasivat häntä rajan yli. Moni matkusti Suomesta Pietariin kysymään häneltä neuvoa tai pyytämään apua hänen alati anteliaasta kädestään, ja palasi häntä ylistellen.

Turussa kulki juorujuttu, että Keithin herttuatar oli ollut mustasukkainen sisarensa Kaarinin tähden, joka oli hänen jälkeensä kaunein Merthenin lapsista, ja että Eeva oli pistänyt kynäveitsellä sisartaan silmään häntä rumentaakseen. Se todistaa vain, mitenkä Eeva Merthen vihdoin muuttui kotiseudullaan kansan suussa taruksi ja antoi mielikuvitukselle aiheen mitä kummallisimpiin satuihin.

Todennäköisempi tarina kertoo, että Kaarin Merthenin oli tullut koti-ikävä ja että hän, saatuaan sisareltaan runsaita lahjoja, oli palannut Turkuun. Kaarinilla — sanoo tuo huhu, joka myös oli hyvin sadun tapainen, ellei se varsin hyvin soveltuisi sisaren tuhlaavaiseen anteliaisuuteen — oli Turkuun palatessaan tuhat hopearuplaa, paljon jalokiviä, vuotuinen eläkeraha ja vaatevarasto "niin suuri kuin olisi hänellä ollut vuosisata elettävänä".

Kaarin Merthen kuoli naimattomana Turussa 1790-luvulla ja jätti omaisuutensa eräälle ystävälleen, joka oli hoitanut häntä vanhoilla päivillä.

Venäjää kalvoi tähän aikaan mahtavain ylimysten keskinäinen kateus, ja Keith sai pian tarpeekseen hämähäkin verkoista, joita hän ei voinut lyödä rikki miekallaan. Kiivaasti taisteltuaan Bestuschevin kätyrejä vastaan hän lähti elokuussa 1747 Venäjältä, nousi perheineen englantilaiseen laivaan ja saattoi nyt valita Tanskan tai Preussin palveluksen. Hän valitsi viimeksimainitun. Fredrik II otti hänet mitä suurimmalla kunnioituksella vastaan, ja Preussin sotamarsalkkana Keith oli sitten kuolemaansa asti tuon kuuluisan kuninkaan ja sotajoukkojen johtajan mainehikkaitten päälliköiden luvussa. Ollen väsymättömän toimelias sodassa ja rauhassa, aina uskollinen velvollisuuksiensa täyttämisessä, ankara ylimielisyyttä ja inhimillinen onnettomuutta kohtaan hän nautti aina uuden hallitsijansa täydellistä luottamusta.

Tuo toimelias, usein myrskyinenkin elämä kulutti vihdoin hänen voimansa; vuodet kuluivat ja sirottivat hopeaa sankarin mustiin kiharoihin. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään; nyt alkoi hän tuntea sotaelämän seurauksia rintatautina. Kolme kertaa joutui hänen uupumaton henkensä sidotuksi sairasvuoteeseen, ja joka kerta toipui hän jälleen puolisonsa hoidossa.

Hänellä oli nyt ikää kuusikymmentä vuotta, Eeva Merthenillä kaksineljättä. Oli toukokuun aamu Karlsbadissa, jossa Keith joi terveysvettä. Hän oli palannut aamukävelyltään, ja hänen puolisonsa oli käynyt kylmässä kylvyssään niinkuin hänen oli ollut tapana tehdä joka päivä ja kaikkina vuodenaikoina aina lapsuudesta asti. Ikkuna oli auki ja vuori-ilma henkäili virkistävästi haavoitetun leijonan vuoteelle.

— Suljenko ikkunan? kysyi Eeva englannin kielellä, jota he nyt yksinomaan käyttivät tavallisessa keskustelussaan.

— Älä sulje, vastasi sotamarsalkka. Se on Skotlannin ilmaa. Tahdon hengittää sitä kuollessani.

— Rakas lordini on vielä taisteleva ja voittava, sanoi hänen rinnallaan seisova, alati rohkea ja lohduttava valkyria.

— Jos gentle-flower'ini käskee, niin kaiketi minun täytynee totella, kuului vastaus. Kaksi kertaa on hän jo käskenyt minun jälleen nousta satulaan tästä laiskanvuoteelta ja kahdesti minä olen alamaisena palvelijana häntä totellut. Mutta kerranhan jalustimet murtuvat. Minä vain haluaisin, että se tapahtuisi sotakentällä hevosten reippaasti nelistäessä kuumassa tulessa, kahdenkymmenen askelen päässä urheasta vihollisesta…

— Ja voitossa, mylord!

— Niin, voitossa. Mutta mitä silloin on tuleva gentle-flower'istani?

— Älä ajattele minua, mylord! Tai mieluummin: jos katsot minun ansaitsevan palkinnon, niin palkitse minua sillä, että jäät eloon!

— Jos jään eloon, niin jään sinun avullasi ja sinua varten, heart of my soul! Vanhalle sotilaalle tulee toisinaan hupaisia päähänpistoja. Minusta tuntuu joskus kuin olisin elänyt turhaan. Olen palvellut ruhtinaita, laajentaakseni heidän valtaansa, ja kunniaa hankkiakseni kirjoituksen haudalleni. Mitä muuta? Mitä olen tehnyt? Olenko edes voinut vapauttaa omaa maatani tai koroittaa valtaistuimelle sen laillisen kuninkaan? Ei mikään kansa ole siunaava minua, kun kuolen, ainoastaan sinä ehkä viivähdät vuodattaaksesi nopeaan haihtuvan kyynelen, kun kiväärinlaukausten savu on haihtunut sotamarsalkan paarien ympäriltä.

— Ja etkö pidä minään kaikkia onnettomia, joita olet lohduttanut, kaikkia sorrettuja, joita olet auttanut, kaikkia haavoja, jotka olet parantanut, ja kyyneleitä, jotka olet kuivannut pitkän elämäsi aikana? Ei, mylord, et sinä ole elänyt ainoastaan ruhtinaita ja kunniaa varten, se on liian vähän; olet elänyt oikeutta varten, se on enemmän arvoista. Sotamiehesi rakastavat sinua kuin isää; siinä ei ehkä vielä ole kylliksi niin suurelle sydämelle kuin sinun on; mutta Skotlannista Moskovaan, Bessarabiasta Suomeen kulkevat askelesi kuin pelastajan jäljet yli veristen taistelutannerten.

Keith oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten:

— Minä olen velkaa Suomelle.

— Mitä olisi, jota et olisi kuninkaallisesti maksanut sille maalle, jota suojelit?

— Sinut, my gentle-flower, sinut, joka minulle kerran johtui mieleen poimia tuolta kaukaa metsästä. Minä aavistin heti, että olit enempi kuin ruhtinaskunta, mutta en ymmärtänyt silloin, niinkuin nyt ymmärrän, että olit suurin voitto, minkä milloinkaan olen saavuttanut. Sotamies on koditon, hänen elämänsä on elämää sotakentällä, hänen ammattinsa kuolema. Anna hänelle koti, niin hän tuntee elävänsä. Sinä seurasit minua sotakentille ja tulit minun kodikseni; kun näin sinut, aloin elää. Juurettomana, kodittomana olen harhaillut maailmassa; sinusta löysin juureni ja kotini. Hoveissa ei voi elää kulumatta; taistelutantereilla ei voi astua tahraantumatta. Sinä opetit minua uskomaan hyveeseen, jota epäilin, Jumalaan, jonka olin unohtanut; sinä olet ollut paras osa minun olemustani, sinä olet antanut minut takaisin itselleni. Ja kuinka olen maksanut velkani sinulle? Minä raastoin sinut mukaani kaiken sen keskeltä, mikä sinulle ennen oli rakasta; minä laahasin sinua kanssani maasta maahan, ja kun ratsastin kaukana sinusta sotarivieni edessä, odottelit sinä yksinäsi ja hylättynä kärsivällisesti minun lyhykäistä käyntiäni jossakin syrjäisessä kaupungissa. Ei, my good star, se ei ole ollut partie égale. Palkita sinua, sanot! Minua melkein hävettää kysyä, onko sinulla vielä mitään toivetta, jonka täyttäminen on minun vallassani.

— Mylord, sinä et ole syntynyt pitämään kirjaa saamisista. Pidät kyllä tunnontarkasti muistissa ne, joilla katsot olevan saamista sinulta, mutta unohdat suurimmatkin omat saamisesi. Minä en huoli siitä kiistellä kanssasi; mutta kun kysyt, vastaan minä suoraan tavalla, jota sinulla on oikeus vaatia minulta: niin, minulla on vielä yksi toive, on yksi minulle tehty lupaus täyttämättä.

— Kuinka? Etkä sinä ole sanonut minulle sitä ennen! Olenko milloinkaan jättänyt täyttämättä mitään toivettasi?

— Et, ja tiedät myöskin, etten minä ole väärin käyttänyt hyvyyttäsi. Mutta on toiveita, joita ei nainen lausu kahta kertaa, jos hänellä on vähänkin ylpeyttä. Ellen olisi ylpeä, mylord, niin en ansaitsisi olla sinun puolisosi.

— Mitä nyt? Pyydätkö kruunua? Pyydä mitä hyvänsä paitsi kunniaani!

— Jos nyt vastaan, että olet antanut minulle kaikki paitsi sitä, mitä sinulla omasta mielestäsi ei ole oikeutta antaa?

Keithin alahuuli venyi melkoista pitemmälle ylähuulta.

— Mutta mikset ole sanonut sitä ennen? Minä luulin sinun unohtaneen sen niinkuin se minulta on unohtunut. Eikö jo pitkän aikaa ole ollut kaikki selvillä? Voiko mikään maallinen side yhdistää meitä lähemmin kuin Jumala meidät on yhdistänyt jo kolmentoista vuoden ajan.

— Oi, kallis lordi, kaikkein rakkaimpani, sanoit minua vailla kulkeneesi kodittomana ja juurettomana maailmassa. Juurettomana, vaikkei kodittomana minäkin olisin kulkenut ilman sinua; sentähden tulin minä luoksesi, kysymättä miten. Mutta sinä olet mies ja sankari, joka itse raivaat tiesi; kun sanot: tämä on oikein, ja toinen sanoo: se on väärin, niin toimit oman vakaumuksesi mukaan. Minä olen nainen, mylord; minä en säädä mitään lakia, minun täytyy totella olemassaolevia lakeja. Siinä on syy, miksi minä näinä kuluneina onnen ja omantunnon soimausten vuosina olen voinut ylpeillä rakkaudestasi ja samalla hävetä itseäni.

— Ja tuota kaikkea et ole sanonut minulle ennen!

— Minä sanoin sen kerran … ja olen odottanut.

— Hyvä. Huomennako siis?

— Etkö lähde heinäkuussa Stettiniin?

— Lähden. On tarkastettava Pommerin linnoja ja siellä olevia sotajoukkoja.

— Olisiko sinun mahdollista Stettinistä lyhyeksi aikaa pistäytyä
Turkuun?

— Mahdotonta se on. Sota on todennäköisempi kuin rauha, ja joka hetki heinäkuussa on kallis.

— Miten käsket. Sallitko minun ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin pitääksemme vihkiäiset Stettinissä?

— Mutta miksei huomenna?

— Se on sydämen asia. Kyllä saat tietää kaikki, mutta … täytätkö pyyntöni?

— Kuinka voisin kieltää sinulta mitään, vähimmin kaikista oikeutta? Hyvä Jumala, sitä naista! Mikä odotus, eikä moitteen sanaakaan! Nyt ymmärrän, mitä olet kärsinyt näinä kolmenatoista vuotena…

* * * * *

Muutamien tuntien kuluttua tuosta keskustelusta lähti pikalähetti Karlsbadista niin suoraan kuin mahdollista Turkuun, toisin sanoen ratsastaen Stralsundiin, sieltä pakettilaivalla Tukholmaan ja edelleen toisella pakettilaivalla Suomen pääkaupunkiin. Syystä kyllä pidettiin suunnattomana edistysaskelena, kun nuo pakettilaivat, jotka olivat riippuvaisia kaikista tuulista, alkoivat jollain tavoin säännöllisesti kulkea edestakaisin kahdesti kuukaudessa, matkustajia ja postia kuljettaen.

Eräänä päivänä heinäkuun keskipaikkeilla 1758 saapui purjelaivalla Stralsundiin Tukholmasta suomalainen pappi, joka heti varustautui lähtemään Stettiniin, mutta saatuaan kirjeen, muutti matkasuunnitelmansa. Hän lähti sen sijaan Potsdamiin.

Syynä siihen oli Fredrik II:n 23. päivänä kesäkuuta Keithille lähettämä kirje, joka oli kuten tavallisesti kirjoitettu ranskaksi ja kuului: "Karlsbadin ilma tulee preussilaisille epäterveelliseksi. Koettakaa, jos voitte, olla 10. päivänä heinäkuuta Potsdamissa!"

Seitsenvuotinen sota alkoi nyt jyristä taivaanrannalla. Keith ei ollut puolustanut tuota sotaa, ja hän oli aavistanut sen tulevan pitkälliseksi, mutta kuninkaalla oli hyvin varustettu armeija, hän teki liiton Englannin kanssa ja toivoi nopealla sotaretkellä kukistavansa ensin Saksin ja sitten Itävallan.

Potsdamissa oli kaikki sotajalalla, pikku kaupunki vilisi sotilaita, ja vieras etsi turhaan majapaikkaa. Hän kysyi sotamarsalkka Keithiä; mahdotonta oli tavata häntä; sitten madame Mertheniä; hänet opastettiin komeaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle.

Diakoni Elg astui illan suussa Eeva Merthenin asuntoon. Hän tapasi entisen rippilapsensa muutamien nuorien tyttöjen kanssa purkamassa liinavaatteesta haavankäärenöyhtä. Sota maksaa paljon verta; mies sitä vuodattaa, nainen sitoo miehen miekan tekemät veriset haavat.

Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä, kun diakoni viimeksi oli nähnyt Eevan; Eeva oli toivonut saavansa nähdä hänet paljoa ennemmin. Hän oli vanhempi ja kalpeampi, eikä ilman tukahutettujen huokausten ja pidätettyjen kyynelten merkkejä; yhä oli hän yhtä kaunis, mutta enemmän grande dame kuin siihen aikaan, jolloin häntä sanottiin herttuattareksi. Hän ojensi liikutettuna diakonille sormuksilla koristetun kätensä, ja hänen katseessaan oli jotakin katumuksentekijän tapaista, kun hän sanoi:

— Tulittehan kuitenkin! Kuinka saatan kiittää teitä!

— Ei tänne ollut aivan yhtä pitkä matka kuin Roomaan, madame.

Diakoni nimitti häntä madameksi eikä enää sinuksi.

— Ei, ei niin pitkältä kuin Turun erään kadun poikki … Merthenin talosta Grubbin taloon. Ja te tulette minun luokseni!

— Minut on lähetetty köyhien palvelijaksi. Olenko ehkä erehtynyt väärään paikkaan? virkkoi Elg, nopeaan katsahtaen ympäri komeaa huonetta.

— Ette, ette, te tulette köyhän naisen luo, jonka teette rikkaaksi… Mutta olette uuvuksissa pitkästä matkasta. Ettekö suo itsellenne vähän lepoa?

— Milloinka voin palvella teitä siinä toimituksessa, jota varten olette kutsunut minut?

— Kuten näette, olemme onnettomuudeksi suuren sodan alussa. Puolisoni on virkatoimissaan ja kuninkaan seurassa kello kahdeksasta aamulla myöhään yöhön saakka. Mutta huomisaamuna kello kuusi… Oletteko kuuluttanut meidät Turun tuomiokirkossa?

— Laillista ja kirkonkirjoihin merkittyä kuulutusta ei ole voinut tapahtua, kun ei ole ollut kaikkia todistuksia, mitä laki vaatii. Olen yksityisesti eräässä rukoustilaisuudessa ilmoittanut avioliittonne seurakunnalle pelastaakseni teidän maineenne synnyinseudulla.

— Kiitos siitä!… Sallittehan minun nyt kysellä rakkaasta Anna sisarestani, teidän vaimostanne, ja muista Turussa olevista sisaristani. Ettekö ole hyvä ja käy istumaan tänne minun kabinettiini?

He keskustelivat kauan kabinetissa … Annasta, Merthenin sisaruksista, rouva Heldtistä, sisar Paulinasta ja muista ystävistä, jotka olivat jääneet vanhaan, rakkaaseen Turkuun. Paljon oli muuttunut, moni oli mennyt manan majoille noina kahtenatoista vuotena, ja Vappu oli ollut niistä ensimmäinen… Kamaripalvelija sytytti lampun ja toi teetä hienoissa Saksin posliinista valmistetuissa kupeissa … englantilaista tarjoilua, toista teetä kuin pormestarinrouva Merthen ennen muinoin tarjosi vierailleen Vapun ennustaessa prinsessa Ruususen vaiheita.

— Minulla oli kasvatusveli, sanoi vihdoin entinen herttuatar suruisesti ja vitkastellen. — Hän oli minulle hyvin rakas, ja minä olen tuottanut hänelle surua. Mitä on tullut Iisakki Alanuksesta?

— Ei kaikkea, mitä hänestä olisi voinut tulla, mutta nuhteeton sielunpaimen, vastasi diakoni. Hän on kappalaisena pienessä seurakunnassa Vaasan seuduilla.

— Naineenako?

— Hän on nainut edeltäjänsä lesken, kuudenkymmenen vuoden ikäisen.

— Ja onko hän antanut minulle anteeksi?

— Hän lähettää teille veljen tervehdyksen.

Maanpakolainen huoahti helpommin. Hän oli musertanut kolme niistä sydämistä, jotka olivat sykkineet hänelle lämpimimmin tässä elämässä. Nyt olivat he kaikki antaneet hänelle anteeksi.

Seuraavana aamuna kello kuusi vihittiin Jaakko Keith, joka kuului Skotlannin reformeerattuun kirkkoon, ja luterilainen Eeva Merthen. Eeva piti porvarillisen nimensä ja Keith esi-isänsä, yhdeksän skotlantilaista lordimarsalkkaa. Morsian ei kantanut kumminlahjaansa. Kello kahdeksan oli Keith taaskin kuningas Fredrik II:n sotamarsalkkana.

Diakoni Elg otti itselleen vain matkakulut, mutta Turun köyhille hän toi runsaan lahjan.

Vuonna 1789 tai 1790 eli Pirkkalassa Suomessa seitsenkymmenvuotias nainen, jota naapurit sanoivat "Preussin Annaksi" ja joka oli 1762 seurannut Pommerista palaavia suomalaisia sotamiehiä kotiseuduilleen. Hän oli ollut Eeva Merthenin vanha uskottu palvelijatar ja yksi niistä muutamista todistajista, jotka olivat läsnä noissa ennen sotaa toimitetuissa aamuvihkiäisissä.

Eeva Merthenistä tuli lempeä iltarusko Keithin myrskyisen elämän ehtoona. Keithin elämän kahden viimeisen vuoden kuvaileminen olisi sama kuin samanaikuisen seitsenvuotisen sodan historian kopioiminen. Hän oli mukana kaikkialla ja ensimmäisenä rivissä taisteli itävaltalaisia, saksilaisia, ranskalaisia ja venäläisiä vastaan — samoja venäläisiä vastaan, jotka hän itse oli opettanut voittamaan, mutta jotka jo olivat unohtaneet hänen kauniin taitonsa: voitettujen inhimillisen kohtelun. Ainoastaan harvoina ja lyhyinä sodan lepohetkinä saattoi hänen puolisonsa käydä häntä tervehtimässä. Silloin astui toisinaan telttaan "vanha Fritz" napitettuine päällysnuttuineen ja kankeine tekotukkineen, puheli iltahetkisen noiden kahden kanssa ja lupasi tavalliseen leikilliseen tapaansa korpraalin paikan kuuluisassa krenatöörijoukossaan heidän vanhimmalle pojalleen, "kun hän vain tulee kyllin pitkäksi".

Keith kuoli yhtä urhoollisesti kuin oli elänytkin. Hän oli turhaan varoittanut kuningasta aseman vaarallisuudesta tämän asettuessa Hochkirchenin luo Daunia vastaan. Kuutamossa ja sumussa varhain aamulla 14. päivänä elokuuta 1758 hyökkäsi Daun 50.000 itävaltalaisensa kanssa liian itsevarmojen preussiläisten kimppuun. Suunnattomassa hämmingissä oli Keith ensimmäisiä hyökkäämässä kahden kiireessä kootun rykmentin kanssa vihollista vastaan. Yltympäri raivosi murhaava kanuuna- ja kiväärituli, urhoollisen marsalkan vatsanpohjaan lensi luoti, mutta hän pysyi kuitenkin hevosen selässä joukkojaan johtamassa. Silloin sattui toinen musketinluoti rintaan; kohta sen jälkeen syöksi hänet kartessinluoti hevosen selästä, ja hän kaatui sanaakaan sanomatta uskollisen englantilaisen palvelijansa Tibayn syliin. Tämäkin joutui kohta hurjassa verilöylyssä kuoleman omaksi. Niiden 15.000 kuolleen joukosta, jotka peittivät Hochkirchenin verisen tantereen, löydettiin seuraavana päivänä Keithkin, ryöstettynä, alastomana, vain kroaattiviitalla peitettynä. Hänet vietiin monen muun vainajan kanssa kylän kirkkoon. Sinne saapui kohta voittaja Daun Keithin entisen adjutantin, eversti de Lacyn kanssa, joka nostaen kroaattiviitan lievettä kyynelsilmin huudahti: "Isäni paras ystävä Keith!"… Yhtä liikutettu kuin Lacy oli Daunkin ja hän toimitti ruhtinaalliset hautajaiset; kaksitoista kanuunaa ja kahden rykmentin kiväärinlaukaukset jyrisivät Suomen entisen valloittajan haudalla. Hän oli kaatunut pelastaessaan Fredrik II:n ja suurimman osan hänen armeijastaan täydellisestä perikadosta.

Keithin elämäkerran kirjoittaja Varnhagen von Ense sanoo Jaakko
Keithistä ja hänen puolisostaan muun muassa:

"Hän oli keskikokoinen mies, kasvojen väri oli tumma, hiukset mustanruskeat, kulmakarvat suuret ja tuuheat, hän oli piirteiltään päättäväisen ja kuitenkin lempeän ja jalon näköinen. Hänen ylhäinen, varma ryhtinsä herätti yht'aikaa kunnioitusta ja luottamusta. Hänen luonnostaan voimakas ja notkea ruumiinsa oli kärsinyt paljon sodan vaivoista Venäjällä; viime vuosina horjui hänen terveytensä, ja siitä lienevät hänen kasvonpiirteensä saaneet hellemmän ilmeen, koskapa kaikki, jotka hänet tunsivat, kuvailevat häntä lempeäksi ja rakastettavaksi vanhukseksi. Hän ei rakastanut komeutta eikä ylellisyyttä, vaikka hän eli isoisesti ja piti monia palvelijoita, joita hän aina kohteli ystävällisesti, mutta joiden palvelusta hän harvoin käytti itseään varten, koska hän mieluimmin toimitti itse sen, mitä olisi saattanut käskeä muiden suorittaa. Hän ei ollut koskaan nainut,[10] mutta jätti jälkeensä Suomesta kotoisin olevan morsiamen Eeva Merthenin. Eeva Merthen oli kaunis, muhkeavartaloinen, olennoltaan hyvin miellyttävä nainen, jolla sitä paitsi oli mainio ymmärryksen lahja ja rohkea, ylevä sydän. Saksaa hän ei puhunut oikein sujuvasti" (rouva Heldt näyttää tässä suhteessa arvanneen ristityttärensä taidon liian suureksi), "mutta käytti oivallisesti ranskaa, luki Tacitusta alkukielellä ja oli saavuttanut yleensä harvinaisen henkisen sivistyksen. Rauhan aikana Keith vietti tavallisesti illat hänen seurassaan, ja jotkut ystävät olivat silloin aina tervetulleet heidän luokseen. Sodan aikana Eeva Merthen kävi toisinaan Keithiä tervehtimässä ja oli hänen uskollisena hoitajanaan, milloin Keith joutui vuoteen omaksi, kuten kesällä 1758 Olmützin edustalla Schlesiassa. Muiden naisten seurasta Keith ei välittänyt."

"Keithin kuoltua — jatkaa elämäkerran kirjoittaja — Eeva Merthen kietoutui oikeudenkäyntiin Keithin veljen, lordimarsalkan kanssa, joka vaati perintöä, vähemmän tilusten ja rahain tähden, joita ei paljoa ollutkaan jäljellä, kuin muun jälkeenjääneen omaisuuden tähden, millä oli arvonsa muistona. Sotilastestamentti määräsi kaikki Keithin kihlatulle; kuningas ei sekaantunut asiaan, lordimarsalkka sai ainoastaan vähäisen osan puhtaasta rahasta; hänen omien sanainsa mukaan tuli hänen osakseen vain seitsemänkymmentä dukaattia. — Eeva Merthen meni sittemmin avioliittoon Stralsundin linnanpäällikön (maaneuvoksen) von Reichenbachin kanssa ja eli onnellisena. Keithin muistoa hän piti aina mitä suurimmassa kunniassa eikä myynyt hänen kaunista, Pesnen maalaamaa rintakuvaansa edes kuninkaallekaan, joka siitä tarjosi suuria summia. Hän oli yleensä kunnioitettu, ja hänellä oli suuri arvo ylhäisimpienkin henkilöitten piirissä. Etenkin Preussin prinssi Henrik osoitti häntä kohtaan suurta huomiota ja kirjoitti hänelle mitä kunnioittavimpia kirjeitä, jotka kuitenkin sittemmin yhdessä prinssin ja kuninkaan Keithille kirjoittamien kirjeiden kanssa Eevan tahdosta poltettiin."

Eeva Merthenin viimeisistä vuosista kirjoittaa sama von Ense: "Hän eli vanhaksi" — 88 vuoden ikään — "kylpi talvellakin jääkylmässä vedessä ja pysyi karkaisevan elintapansa avulla voimakkaana ja liikkeellä aivan viimeiseen asti. Ihaillen kerrotaan hänen harvinaisen kauniista ja ilmeikkäistä silmistään, joiden katse oli valtavan läpitunkeva…"

Hän eli toistakin miestään kauemmin, miestään, josta ei tiedetä juuri mitään. Rouva Hecht, nykyjään (1881) yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen leski Stralsundissa, on lapsuudessaan nähnyt Eeva Merthenin. Hän muistaa vielä pitkän, komean vartalon, ja kertoo, että maaneuvoksetar von Reichenbach, aina kasvot hunnulla peitettyinä, kannatti itseään tervehdyskäynneille Stralsundin vanhojen ruotsalaisten aatelisperheitten luo, jotka sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon tai muuttaneet sieltä pois. Herra Hecht oli maaneuvoksettaren kuoltua ostanut Reichenbachin komeasti sisustetun talon, joka sitten oli rappeutunut, ja siitä löytänyt muun muassa kaksi suurta arkkua täynnä papereja, jotka nekin myöhemmin ovat joutuneet hukkaan.

Varnhagen von Ense mainitsee ensimmäisestä liitosta monta lasta, joita Keith oli suuresti rakastanut ja joille hän oli toimittanut huolellisen kasvatuksen, ja lisää, että vielä nyt (1844) sanotaan Keithin ja Eeva Merthenin jälkeläisiä elävän Berlinissä. Toisesta avioliitosta ei mainita mitään lapsia. Nimi Merthens tavataan ainakin Kuurinmaalla, eikä morganaattisesta avioliitosta syntyneitä lapsia estä mikään pitämästä äitinsä nimeä. Mutta jos Eeva Mertheniltä olisi jäänyt lapsia, on tuskin uskottavaa, että hänen kallisarvoinen irtaimistonsa, hopeansa ja jalokivensä, niiden joukossa myöskin hänen kuuluisa kumminlahjansa, olisi myyty Hampurin juutalaisille tai että hänet olisi perinyt Potsdamissa asuva herra von Reichenbachin sukulainen, presidentti Heuer, jonka hallussa on myöskin ollut Eeva Mertbenille vuonna 1755 maalattu erinomainen Keithin muotokuva. Vielä vähemmän luultavaa on, että hyvin kasvatetut lapset olisivat jättäneet sellaisen äidin haudan muistopatsaatta.

"Eva von Reichenbach, geborene Merthens" kuoli Stralsundissa 15. päivänä lokakuuta 1811. Tuon tiedon on 15. päivänä maaliskuuta 1881 vahvistanut sikäläisen Helgeandin seurakunnan kirkonkirjojen mukaan samaisen seurakunnan pastori. Eräs vainajan muiston ystävä on turhaan etsinyt hautaa tai patsasta, joka osoittaisi, mihin kahdeksannentoista vuosisadan Suomen herttuatar on laskenut väsyneen päänsä lepoon. Jaakko Keithiä ylistivät runoilijat ja puhujat, kuvanveistäjät ja maalarit; hänen haudallaan Hochkirchenissä kohoaa harmaalta marmorijalustalta valkoinen marmoriuurna kultakirjoituksineen ja kaksine surevine hengettärineen; Fredrik II pystytti hänen marmorista veistetyn kuvapatsaansa Wilhelmin kentälle Berliniin. Hänen puolisostaan ei ole mitään kuvaa, ei maalattua eikä marmorista, eipä edes hautaakaan. Ei mikään runoilija ole laulanut tuosta nerokkaasta naisesta, jonka muisto on jäänyt jälkimaailmalle liittyneenä Keithin muistoon. Mutta vaikka hänen elämänsä on ikäänkuin sulautunut Keithin elämää ja Keithin kuoltua hävinnyt varjoon, ei hän ole vaatinut itselleen edes Keithin nimeä, joka olisi puhdistanut hänet jälkimaailman silmissä. Paljosta saattaa nainen kieltäytyä sen puolesta, jota hän rakastaa, mutta tämä kieltäytyminen on niin suuri, että sitä on sanottava yleväksi.

Matias Elg sanoi: "Mikä on suurta? Se, mikä kieltää itsensä, sillä se ylennetään."

Vappu sanoi: "Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus … tuossa on kauneus … tuossa on rikkaus … tuossa on ylhäisyys … tuossa on nero"… Mitä on enää jäljellä Suomen herttuattaresta? Rakkauden muisto, rakkauden, joka ei riipu kiinni maan tomussa, rakkauden, joka äärellisessä maailmassa etsii äärettömiä päämääriä — palvelevan, uhrautuvan rakkauden, joka ei etsi palkkaansa. Sellainen rakkaus pysyy eikä se voi hävitä, sillä se on kuolematon.

KULTA-AAVE

1. KAKSI SUURVALTAA.

Se kuului ammattiin…

1830-luvulla olivat Suomen länsirannan kaupungit, Turusta aina Ouluun saakka, maamme kaupan ja meriliikkeen johtajina. Venäjä ei vielä silloin ollut Suomen suurena markkinapaikkana, vaan pikemmin Ruotsi, Tanska, Saksa ja Länsi-Eurooppa, joiden satamiin oli länsirannikolta lyhyempi matka. Teollisuuden vielä ollessa kapalossaan ja maanviljelyksen itsepintaisesti kyntäessä vanhoja vakoja, onnistui kaupan ja meriliikkeen kohota kukoistukseen sellaiseen, jota ei ennen vielä oltu nähty, ja koota kosolta kultaa länsimaista, ei kuitenkaan niin paljoa viennin ja tuonnin kehnoista kauppaoloista, joiden tuloksena alinomaa oli minus, kuin tavarain kuljetuksella satamasta satamaan kaikissa maanosissa, missä juuri oli sen plus'in salaisuus, joka palkitsi kulungit ja tuotti muutamille melkoiset varat.

Aina niiltä ajoilta alkaen, jolloin länsikaupungit vuonna 1765 saivat tapulioikeuden, näkyi niissä kohoavan jonkinmoinen kauppiasylimystö, ja sen mahtavuus kasvoi vuosi vuodelta. Rikkautta seurasi pöyhkeys, valtaa kilpailu. Siellä nähtiin, tosin kyllä pienessä mittakaavassa, jotakin samantapaista kuin rikkaitten Pohjois-Italian kaupunkien sisälliset ja ulkonaiset taistelut keskiajan lopulla. Joka kaupungissa oli patriiseja, joilla oli varallisuutensa tähden mahtava vaikutusvalta, ja plebeijejä, jotka kadehtivat, pilkkasivat ja vastustivat patriiseja, pitäen itseään sorrettuina ja syrjäytettyinä. Mutta samalla kun joka kaupunki siten alinomaa kuohui sisäisestä eripuraisuudesta, oli kukin niistä myöskin kateellisessa riidassa naapurikaupunkiensa kanssa, ja vaikkei siellä niinkuin Italiassa puhjennutkaan ilmi sotaa ja taistelua kilpailevien kaupunkien kesken, niin ei silti suinkaan puuttunut valtioviisaita vehkeitä, molemminpuolisia hyökkäyksiä markkinoilla, pisto- ja herjaussanoja, tappeluita, ja kaikenmoista sodankäyntiä riidanalaisilla kauppa-alueilla, tervaa polttavissa ja lankkujakuljettavissa Pohjanmaan pitäjissä. Eikä vertailun täydennykseksi puuttunut edes noita italialaisten raharuhtinasten kesken niin kuuluisia sukuvihollisuuksiakaan, joita ilmestyi osaksi kussakin kaupungissa erikseen niiden mahtavimpien sukujen ja liittolaisten kesken, osaksi eri kaupunkien mahtajien välillä. Siitä vilkkaasta yhteydestä, missä oltiin Tukholman kanssa, seurasi, ettei ajan sivistystaso noissa Länsi-Suomen pikkuvaltioissa ollut alhaisempi kuin muussakaan maassa; mutta se ei paljon merkinnyt. Varsin usein erotti rikkaimmat ja mahtavimmat vain ohut, kiiltävä pinta kansanjoukosta, jonka raakalaismurretta puhuttiin varakkaimmissakin perheissä. Sitävastoin olivat kauppavoitto, yritteliäisyys, keskinäinen kilpailu ja kilvoitteleminen naapurien kanssa luoneet ihmeteltävän käytännöllisen kelpoisuuden, tarmokkaita luonteita ja koko joukon paikkakunnallisia omituisuuksia, jotka paikka paikoin ikäänkuin kiteytyivät hullunkurisiksi originaaleiksi. Saara Wacklinin "Satanen muistelmia Pohjanmaalta" on säilyttänyt joitakuita piirteitä siitä pienestä, kirjavasta eriskummallisten omituisuuksien maailmasta. Jokailla tai jollakin Bret Hartella olisi siinä ollut tyhjentymätön aartehisto.

Eräässä noista vilkkaista, toimeliaista, rikkaista, kateellisista ja keskenään alituisesti kapinoitsevista pikkukaupungeista olivat asukkaat jo kauan olleet jakaantuneina kahdeksi puolueeksi kahden mahtavimman kauppahuoneen mukaan, joita nimitämme Halmiksi ja Gråbergiksi. Molemmat olivat tunnetut toimeliaisuudestaan ja vireydestään. Kummankin rikkaus oli saanut alkunsa jo holhoojien hallitessa Kustaa IV:n Aadolfin alaikäisyyden aikana, mikä oli yhtä edullinen kaupalle kuin kunniaatuottamaton valtiollisella alalla. Mutta sillävälin kuin Gråberg säilytti voittoatuottavan liikkeensä, vieläpä sitä lavensikin, sai kauppahuone Halm kokea vaihtelevia kohtaloita ensimmäisen Napoleonin ajan tuottamissa suurissa mullistuksissa. Mannermaapolitiikka kyllä usein palkitsi rohkeimmatkin kauppayritykset, joihin Englannin kanssa ryhdyttiin, pikaisella voitolla, milloin vain onnistui välttää ranskalaisia ja jonkin aikaa myöskin venäläisiä risteilijöitä, mutta yhtä usein saattoi se häviöönkin petolliseen onneensa luottavat keinottelijat, jotka sopimattomaan aikaan olivat lähteneet vesille ja näkivät kallisarvoisten tavarainsa joutuvan armottoman vihollisen saaliiksi. Sillä tavoin joutui toiminimi Halm yht'äkkiä häviön partaalle, jota vastoin toiminimi Gråbergin laivat purjehtivat onnellisesti satamaan. Muutamia vuosia myöhemmin kääntyi taas onni, ja tällöin oli taas toiminimi Gråberg kärsinyt tuntuvia vahinkoja, ja Halm kohosi yht'äkkiä entiseen vaurauteensa uusien ja rohkeitten kauppayritysten avulla, joihin se oli Amerikassa ryhtynyt.

Nuo käänteet olivat tuntuvasti puhdistaneet ja horjutelleet koko pientä kaupunkia. Mahtavilla kauppahuoneilla oli kumpaisellakin omat suojattinsa ja puoluelaisensa, jotka olivat riippuvaisia heidän suosiostaan — ei ainoastaan joukoittain merimiehiä, kirvesmiehiä, seppiä ja kaikenlaisia työntekijöitä perheineen, vaan vielä suuret joukot pikkukauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja talonpoikia, jotka olivat noitten rikkaitten kauppahuoneitten "kirjoissa" tai olivat heille tallettaneet säästörahansa. Kun Halmin kauppahuoneen nähtiin lähenevän häviötään, vainosivat saamamiehet leppymättömän ankarasti kaikkia sen puoluelaisia, jotka eivät alistuneet Gråbergin valtaan, ja kun taas Halmin kauppahuone kohosi rappiotilastaan, mutta Gråbergin valta väheni, kosti vastikään kukistettu, mutta jälleen voitollaoleva Halmin puolue vastustajilleen yhtä hellittämättömän ankarasti. Korkeampia yleisiä harrastuksia pieni kaupunki tuskin tunsikaan, vaikka tosin ajan valtiollisia tapauksia tutkisteltiin niistä laihoista uutisista, joita Åbo Tidningarit tai Stockholmsposten monen kuukauden kuluttua näkivät hyväksi ilmoittaa heille, mutta harvoin annettiin noille tapauksille muussa suhteessa mitään arvoa kuin siinä, miten ne vaikuttivat kauppaetuihin tai olivat vanhoille herroille sopivia valtioviisastelun aiheita heidän totilasiensa ääressä mietiskellessään. Jos tähän lisätään, että sen ajan taide rajoittui mitä kurjimpiin venäläisiin ja saksalaisiin puupiirroksiin ja kirjallisuus tunteellisiin rosvoromaaneihin, joiden kanssa aika ajoin virkistävästi vaihtelivat Franzén ja Choraeus, vihdoin myöskin Frithiofin satu ja Walter Scott, niin on helppoa ymmärtää, että raha ja ainoastaan raha, kaikista yksityisten paremmista ja jalommista tunteista huolimatta, oli varsinainen määräävä valta tässä yhteiskuntaelämässä, joka oli niin etäällä ajan syvemmistä sivistysvirroista.

Vähää ennen kertomuksemme alkua oli jonkinlainen aselepo syntynyt Gråbergin ja Halmin kilpailevien suurvaltain välillä joko siitä syystä, että molemmat kauppahuoneet olivat sillä hetkellä jotakuinkin yhtä voimakkaat, tai sentähden, että kumpaisenkin kauppahuoneen vanhat päämiehet melkein samaan aikaan olivat vaihtaneet maalliset konttorikirjansa, vekselinsä, kurssinsa ja saamisensa korkeampaan kirjanpitoon, jossa tulot ja menot lasketaan toisen vaihtoarvon mukaan. Pojilla, jotka tulivat isäinsä sijaan, oli vähemmän henkilökohtaista vihaa merkittävänä saatavien luetteloon vastustajiensa konttokirjaan. Olivatpa he vielä lisäksi sekaantuneet sukulaisuussuhteihinkin siten, että eräs Gråberg ja muuan Halm naivat sisarukset ja mukaantuivat seurustelemaan keskenään säädyllisen ja kohteliaan ystävällisesti, kuten on tapana samassa seudussa asuvien vankkojen liikemiesten kesken, ja mikä ei estä ketään arvoisan ystävänsä niskoille toivomasta kaikkia mahdollisia haaksirikkoja ja vararikkoja, samalla kuin nostaa hattuaan ja toivottaa hänelle hyvää huomenta. Kilpailemasta niin sisä- kuin ulkomaan kaupassa ei kumpikaan kauppahuone silti hetkeksikään luopunut. Yhteenliittymisen aika ei ollut silloin vielä tullut Suomeen; niinpä ei juolahtanut kenenkään mieleen, että kaksi mahtavaa kauppahuonetta olisi voinut varttua toista vertaa mahtavammaksi, jos ne olisivat solmineet keskenään sellaisen liiton, jota kauppakielessä nimitetään yhtiöksi. Uusi ystävyys ei siis estänyt noita kahta uutta kilpailijaa mitä huolellisimmin pitämästä toistensa liikkeitä silmällä ja urkkimasta tarkkaan selville toistensa heikkoja puolia sekä liikeasioissa että, inhimillistä kyllä, yksityisissä perhesuhteissakin. Liikemies ei saa koskaan halveksia pienintäkään vipusinta, jolla hän voi kohottaa omien osakkeittensa arvoa toisen häviöksi, ja kuinka usein onkaan suurenmoisia keinotteluja perustettu ilmisaatuun perhesalaisuuteen, vähäpätöiseen, aikoja sitten tehtyyn tyhmyyteen, ruumiin tai sielun heikkouteen sekä muihin samanlaisiin, puhumattakaan siitä, miten voidaan onnellisen sattuman avulla saada tietoja jostakin viattomasta erehdyksestä, joka oikeudessa, taitavan ja halullisen lakimiehen sitä mustatessa, muuttuu varsin rumannäköiseksi!

Pieni kaupunki oli tuon valtioviisaan kahden suurvaltansa välillä vallitsevan aselevon johdosta jo kymmenkunnan vuotta nauttinut kadehdittavaa ja pitkään aikaan tuntematonta rauhaa, kunnes uusi odottamaton tapaus uhkasi taaskin heittää sytykkeen seudun vielä osittain palon varalta vakuuttamattomiin, tulenarkoihin aineksiin.

Konsuli Hannu Herman Halm, Halm & Kumppanin kauppahuoneen päämies, sai nimittäin keisarilliselta majesteetilta aivan odottamatta kauppaneuvoksen nimen, kunnian ja arvon. Miten se oli käynyt, pysyi salaisuutena, joka ansaitsi sitä enemmän tutkistella sentähden, ettei vielä ketään kaupungin arvoisista kansalaisista oltu nähty mahdolliseksi kantamaan niin korkeata arvonimeä aina Kustaa III:n ajoista asti, jolloin eräälle Gråbergille, kertomuksemme aikaisen, saman toiminimen johtajan isoisälle tuli moinen kuninkaallinen suosio osaksi siitä syystä, että hän oli 1789:n vuoden sodan aikana varustanut neljä tavaralaivaa valtion palvelukseen. Halmin puoluelaisten mielestä oli tosin aivan oikeutettua ja kohtuullista, että koska yksi Gråberg jo ennen oli ollut kauppaneuvoksena, oli nyt jonkun Halmin vuoro päästä siksi, jotta siten oikeus olisi tapahtunut kummallekin suurvallalle ja jotta niin sanoaksemme heidän kunniansa taas olisi päässyt tasapainoon. Sitä vastoin Gråbergin toiminimen kannattajat pitivät sitä naurettavana, jopa hävyttömänäkin, että Halm, halpa Tanskan varakonsuli, jonka koko valtiollinen merkitys rajoittui siihen, että hän vain joka viides tai kuudes vuosi antoi konsulipassin jollekin haaksirikkoon joutuneelle merimiehelle ja lainasi hänelle rahoja, jotta hän pääsi matkustamaan kotiinsa Köpenhaminaan — että semmoisen miehen piti sellaisessa kunniakysymyksessä saada etuoikeus englantilaisen — ajatelkaa, englantilaisen! — varakonsulin, sellaisen kuin Gråbergin rinnalla, joka ei ainoastaan ollut samassa suhteessa Halmiin kuin Englanti Tanskaan, vaan jolla vielä lisäksi oli se merkillinen valtiollinen vaikutus, että hän joka vuosi oli kirjeenvaihdossa Lontoon kauppahuoneiden kanssa, ja oli sitä tärkeää kirjeenvaihtoa varten ottanut avukseen konttoriinsa erään entisen laivurin. Gråbergin puolue oli varma siitä, että jos vain Gråberg itse tai hänen ystävänsä olisivat sanallakaan viitanneet sinnepäin kenraalikuvernööri Zakrevskyn käydessä matkoillaan paikkakunnalla ja aterioidessa Gråbergin luona, niin olisi kauppaneuvoksen valtakirja jo paljon aikaisemmin tullut korkeimmasta paikasta kuin sade ruskoisesta pilvestä juuri Gråbergille eikä muuanne. Mutta sitä tehdäkseen oli Gråberg ollut liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton. Halm ja hänen ystävänsä sitä vähemmin. Heidän salapolkunsa kyllä tunnettiin, tiedettiin, että Halm oli kesällä uuden, Zakrevskyn jälkeen tulleen kenraalikuvernöörin käydessä paikkakunnalla, hänen kunniakseen ammuttanut kahdella tykillä Hirsipuumäellä; tiedettiin, että Halmin oli tuttavuuksiensa avulla onnistunut hankkia Oportosta maaherralle sellaista portviiniä, jota vain englantilaisen lordin huulet saavat joskus koskettaa — ja kuitenkin oli Gråberg eikä Halm Englannin konsulina paikkakunnalla! Tarvittiinko enää enemmän todistuksia? Halm oli onnenonkija, vehkeilijä, melkeinpä maankavaltaja. Kyllähän vielä nähtäisiin, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja että vielä sekin päivä koittaa, jolloin tuo naurettava kauppaneuvos saisi merkitä uuden valtakirjansa parhaimmaksi arvopaperiksi varojen puolelle tilikirjaansa vastaisessa vararikossaan.

Naurettavaa tuossa arvonimikysymyksessä oli se, että vastapuolue piti asiaa niin äärettömän tärkeänä, kun taas toiselta puolen äsken ylennetty ja siten kateuden alaiseksi joutunut Halm itse otti uuden arvonsa vastaan teeskentelemättömästi kiukustuneena. On surullista sitä tunnustaa lainkuuliaisesta alamaisesta, mutta niin asia kuitenkin oli, että Hannu Herman Halm viskasi valtakirjansa lattialle ja suutuksissaan tallasi sitä jaloillaan. Miten se oli mahdollista? kysyy hämmästynyt lukija. Niin, sanokaas! Se kuuluu uskomattomalta, mutta niin oli kuitenkin asia. Valtakirjan lunastus, karttapaperi, tutkinto, vaivais- ja työtalon maksut ym. nousivat yhteensä yli yhdeksänsadan ruplan senaikaista rahaa, ja Hannu Herman Halm osasi antaa rahoille arvoa. Hän olisi myynyt uuden arvonimensä vaikka puolesta siitä hinnasta, jos joku olisi hänelle sen tarjonnut. Mitä hyötyä hänellä oli arvonimestä? Ei mitään; korkeintaan huvi, että voi sillä suututtaa Gråbergia. Ja mihin tarvitsi hän moista arvoa? Saattoiko hän kauppaneuvoksena edes killingilläkään ylentää tahi vähentää vaihtoarvoa Hampurin pörssissä? Ei, Hannu Hennan Halm tarvitsi vain kultaa ja taaskin kultaa, ei mitään muuta kuin kultaa. Se kuului ammattiin, se oli veressä. Se oli sukuperintö…

Onneton perintö! Ennemmin kaikki korukalut turhuuden markkinoilta kuin kadotukseen vievää, pirullista kultaa, kultaa, kultaa!

2. TOIMINIMI LAURI GRÅBERG.

Minä sanoisin sitä kelpo kaupaksi…

Eräänä kylmänä, koleana joulukuun päivänä istui konsuli Lauri Gråberg — hän, joka ei ollut päässyt kauppaneuvokseksi — konttorissaan. Huone oli salin takana, makuuhuoneen edessä, erityinen ovi johti siitä kylmään eteiseen. Sisustuksensa puolesta se ei juuri sanottavasti ollut nykyajan rikkaan kauppiaan työhuoneen kaltainen. Kalustona oli kirjoituspöytä, pulpetti, sohva, joitakuita nahkapäällyksisiä tuoleja, kaappi kirjanpitoa varten ja seinällä konttorialmanakka, jossa tavanmukaiset ristit osoittivat jo kuluneita viikkoja; kassa oli makuuhuoneen lipaston laatikossa; ei ollut mitään ylellisyyttä, ei hajamielisiä, kalpeaposkisia ja tylsäkatseisia konttoriherroja rapisuttamassa kyniä. Siinä työpajassa viitoitettiin suunta, jota laivojen tuli kulkea merellä, posti selviteltiin ja työmiehiä pantiin sadoittain liikkeeseen, eikä siinä kuitenkaan ollut muuta työnjohtajaa kuin kauppahuoneen päämies ja mustantäplikäs kissa, joka täytetyllä sohvalla nautti olemassaolostaan niin mukavasti kuin suinkin mahdollista.

Gråbergin kauppahuoneen silloinen päämies oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen leski, mustaverinen, parta oli sileäksi ajeltu, tukka hyvin suittu, vaatteet tarkoin harjatut, paidan kauluri oli kankeaksi silitetty, ruumis hieman lihavahko, iho kalpea, kaulassa oli musta kaulaliina, yllä oli sininen työpuku. Paitsi tavallisia palvelijoita oli hänellä oma poika, kolme kirjanpitäjää ja yhtä monta juoksupoikaa, mutta heille ei kellekään suotu sijaa konttorissa, paitsi aamuisin talonpoikia vastaanotettaessa, jolloin vanhin kirjanpitäjä oli saapuvilla tiliä tekemässä. Koko kirjeenvaihdon, paitsi englannin, tanskan, espanjan ja italian kielillä, hoiti päällikkö yksin.

Hän oli juuri lukenut äsken tulleen kirjeen ja tarttunut kynään, vastatakseen siihen, mutta näytti olevan kahden vaiheilla sen sisällyksestä. Otsa oli synkkänä. Alahuuli paljon pitemmällä ylähuulta.

Syysmyrsky vinkui ikkunoita vasten. Salissa löi seinäkello yksitoista. Ennenkuin viimeinen lyönti ehti kaikua kuulumattomiin, astui konttoriin noin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, pieni, hoikka mies; hänellä oli erittäin siisti sininen hännystakki, kaulassa hänellä oli valkoinen liina; liikkeiltään hän oli vilkas ja norja kuin nuorukainen, silmät olivat älykkäät, harmaat ja alinomaa urkkivat; jotakin linnun valppauden tapaista valvovaa oli koko hänen olennossaan. Hän riisui yltään ohuen päällystakkinsa, ripusti sen ovenpielessä olevaan vaarnaan, silitteli takkinsa hialla hienoa, mustaa silinterihattuaan, tasoittaakseen sen nukkaa, ja näytti sitten odottavan päällikön käskyjä.

— Hyvää huomenta, Edvardson! sanoi konsuli Gråberg yksitoikkoisesti ja kääntymättä tulijaan päin.

Kauppalaivankapteeni Edvardson, Gråbergin apulainen ulkomaisessa kirjeenvaihdossa, asettui kirjoituspöydän kulmauksen ääreen ja kysyi:

— Kuuluuko uutta Neptunista?

— Ei, vaan Jupiterista. Haaksirikko Juutinmaan rannalla.

— Suuriko?

— Luultavasti.

— Päässyt irti, toivon?

— Irti kyllä. Mastot menetetyt, kansilasti viskattu mereen.

— Hm… Vakuuttamaton!

— Se on minun periaatteeni. Kuusi laivaa korvaa seitsemännen.

— Bremenissäkö korjataan?

— Ehkäpä… Sain pojaltani kirjeen. Hän tahtoo keskeyttää opintonsa
Helsingissä ja antautua kauppatoimiin.

Kapteeni napsautti sormillaan.

— Kas vain! Sepä vasta onni; se palkitsee täysin määrin Jupiterin haaksirikon. Onpa Lauri Roderik kuitenkin kaikitenkin järkevä nuorukainen.

— Sano tuiki hullu. Kun kerran olen mukautunut hänen lukuintoonsa, olisi hänestä saanut tulla maisteri. Ei se olisi sen enempää maksanut, ja tiedoista on hyötyä. Tiedän itsestäni, miltä maistuu maantieteen lukeminen vanhoilla päivillä.

— Älä puhu noin! Ovathan tietosi, veli Gråberg, paremmat kuin monen maisterin. Oppi saa nuorten päät pyörälle. Maisteri kauppiaana! Olemmeko me tarvinneet latinaa, me?

— Emme. Mutta oppi tuottaa arvoa. Kuori heitetään mereen, sydän pannaan talteen. Edvardson … olemmehan vanhat ystävät. Veli, voinko luottaa sinuun?

Kapteeni pyyhkäisi hienoa hattuaan ja kysäisi:

— Olenko ennen loruillut?

— Edvardson … poika on hullu. Kauppa on vain tekosyy. Hän tahtoo sentähden lopettaa lukunsa, että hän on rakastunut Liisu Halmiin.

— Kauppaneuvoksenko veljentyttäreen! sanoi kapteeni korostaen ivallisesti ensimmäistä sanaa.

Konsuli Gråberg kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.

Kapteeni nakutteli viivoittimella pöydän laitaan.

— Poikien kujeita! Tänään Liisu, huomenna joku toinen.

— En usko. Itsepäisyyttä sanotaan perisynniksi. Jollei poika olisi saanut lukea, hän olisi karannut Ruotsiin. Jollei hän saa Liisua, karkaa hän hänen kanssaan Venäjälle. Veli Edvardson, olethan viisas mies … mitä tulee minun vastata hänelle?

— Liisu Halm tulopuoli: käytännöllinen, kelpo tyttö ja tottunut kotiaskareihin…

— Menopuoli: herännäisnainen.

— Tulopuoli: kasvatettu kauppatoimiin, lukuunottamatta sitä vuotta, jolloin hän oli Tukholmassa. Paistaa laivaleipää. Käy äitinsä kera markkinoilla. Ostelee talia ja pellavia. Kykenee kirjatoukasta tekemään kauppiaan.

— Menopuoli: Hannu Halmin veljentytär.

— Tulopuoli: ainoa lapsi. Perii ainakin kaksisataa tuhatta.

— Menopuoli: Hannu Halmin veljentytär.

— Tulopuoli: on perehtynyt kauppahuoneen liikeasioihin. On hyvissä väleissä tervanmyyjäin kanssa. Voi saattaa puolet Halmin & Kumppanin kauppaystävistä Gråbergin puolelle.

— Menopuoli: Hannu Halmin veljentytär.

Kapteeni sieppasi paperisakset, teki niillä sellaisen liikkeen kuin olisi jotakin leikannut ja vastasi:

— Enpä tiedä, mikä enemmän suututtaisi Hannu Halmia.

— Niinkö luulet, veli?

— Muuten, jos Lauri Roderik nyt saapuu kotiin, on pesä tyhjänä ja lintu on lentänyt pois. Rouva Margret Halm lähti tänä aamuna tyttärensä Liisun kanssa Tampereen markkinoille.

— Arvattavasti ostamaan pellavia langolleen ja itselleen.

— Luultavasti. Kauppatoiveet ovat hyvät.

— Eipä huonotkaan. Eilen lähetin Pellavoisen samoille asioille. Hän on päivänmatkan edellä — lisäsi konsuli, huulilla liikemieshymy sellainen, joka osoittaa, että kilpailija on jäänyt viekkaudessa alakynteen.

Kapteeni oli vaiti hetkisen, tarttui ikäänkuin ajatuksissaan tyhjään paperiarkkiin ja leikkasi sen hitaasti kahtia.

— Se käy ihan kuin sen pitääkin, hän sanoi hampaittensa välistä. —
Onko varma, että Liisu suostuu tulemaan Lauri Roderikille?

— Kuuden vuoden vanhana Liisu kynsi häneltä kasvot. Kymmenvuotiaana hän löi häntä kyynärpuulla päähän. Kahdentoista vuoden vanhana hän antoi Roderikin leskisillä oltaessa saavuttaa itsensä, ja kun hän tuli neljäntoista vuoden ikään, täytyi minun lähettää hänen tähtensä poika pois kotoa. Nyt hän on kahdeksantoista ja ottaa Roderikin.

— Hyvä. Niinkuin nyt leikkelen tämän paperin palasiksi, niin on Gråbergin kauppahuone paloitteleva Halmin kauppahuoneen ja ottava itse parhaan palan. Kutsukaa poika kotiin ja antakaa hänen naida.

— Edvardson, minä olen kristitty. Minusta ei saa sanoa, että himoitsen toisen tavaroita. Niitä, Jumalan kiitos, en tarvitse. Mitä minä huolin Hannu Halmista ja hänen uudesta arvostaan? Yhtä kunnon mies minä olen ilmankin. Sinä, veli, katselet asiaa toisin silmin kuin minä, sentähden että kannat vihankaunaa Halmin kauppahuonetta kohtaan.

— Ja jos kannankin — jatkoi kapteeni koputtaen saksilla kovasti pöytään — jos seisonkin Gråbergin kauppahuoneen puolella lujana kuin muuri, eikö minulla ole siihen syytä? Toinen ryöstää minulta päällikkyyteni kaiken laivaväen nähden, käräjöipi kanssani haaksirikoista ja laskuista, saattaa minut melkein keppikerjäläiseksi ja häpäisee minua oikeuden edessä. Toinen taas korjaa minut kuin lankun merestä, tekee minut puolta suuremman laivan päälliköksi, ja kun tulen liian vanhaksi merillä kulkemaan, suo minulle kunnian palvella konttorissaan. Miksi en voisi edistää Gråbergin kauppahuoneen asioita ja olla silti yhtä hyvä kristitty? Neuvoni siis on, jos, veli, vain otat kuullaksesi sitä, että Lauri Roderik otetaan liikekumppaniksi ja nai Liisu Halmin, mitä pikemmin sitä parempi.

— Minä ajattelen asiaa.

— Se, veli, on omassa vallassasi, mutta huomaa kuitenkin, että Hannu Halmin vanhinta poikaa, Juhania, odotetaan keväällä kotiin Englannista, ja hänestä tulee vaarallinen kilpailija Roderikille. Isän mielestä se liitto olisi itsestään selvä.

— Liisun äiti, kälyni Margret Halm, saattaa olla asiasta samaa mieltä.
Ei, se ei käy päinsä, Edvardson!

— Margret-muori on kuljeksivainen markkinakoju. Tarjotkaa enemmän ja hän seuraa.

— Ei käy laatuun, sanon minä. Hannu Halmin veljentytär ja herännäisnainen! Ei. Ei käy.

Kapteeni puraisi paperisaksia kuin olisivat ne olleet purutupakkaa, sulki toisen silmänsä ja virkkoi:

— Veli, on eräs kohta, jonka olet jättänyt voittopuolelta huomioon ottamatta ja joka on tärkein kaikista. Sten Halm…

— Mitä? Tuo vanha koronkiskuri!

— Juuri tuo kurja voitonpyytäjä kirstun pohjalla olevine miljoonineen. Hän, joka kierreltyään ympäri maailmaa on jo parikymmentä vuotta elellyt kuin myyrä Isossakyrössä.

— Hänestä kerrotaan kummallisia juttuja. Häntä ei sanota oikein viisaaksi.

— Eikö hän olisi viisas ja kokoaa miljoonia! Mitä me silloin olemme, veli Gråberg? Et ehkä tiedä, veli, että Liisu kesti viime talvena kokonaista kaksi kuukautta sen vanhan saiturin luona. Hän on vanhapoika ja minun ikäiseni. Kaikki on hänellä omaa omaisuutta, jota hän voi käyttää mielin määrin. Onhan päivän selvä, että Liisu saa yksin periä kaikki.

— Hm… Miljoonanko?

— Vähintään. Huomatkaa siis: meille miljoona enemmän, toisille sama määrä vähemmän. Sitä sanoisin kelpo kaupaksi, jota ei sovi halveksia.

— On siinä vähän perää, veli.

— Mitä taas noihin kummallisiin kertomuksiin tulee, koskevat ne sukua.
Hannu Halm on nyt kauppaneuvos. Jos huomattaisiin, että hänen vanhin
veljensä Sten on … kuinka sanoisin? … huikentelevainen mies…
Jollei suvussa olisi kaikki niinkuin olla pitäisi … mikä ei koske
Liisua…

— Edvardson … meidän täytyy hankkia asiasta selko. Minä olen kristitty ihminen, en tahdo kenenkään turmiota, mutta meidän tulee saada tietää, minkä verran noissa jutuissa on perää. Äitini tiesi aikanaan kertoa vanhan isän. Hannu Kristofer Halmin, nähneen näkyjä. Hanki minulle varma tieto siitä, ja me vedämme tuhannen riksin velkakirjan yli ristin.

— Ja sitten yli toisenkin samansuuruisen velkakirjani, kun Liisu
Halmista tulee rouva Gråberg.

— Ei, maltas hiukan, veli Edvardson! Toisen yli vedämme ristin silloin, kun rouva Liisu Gråberg saa periä Sten Halmin.

— Hyvä. Ja Lauri Roderik palaa…

— Minun liikekumppanikseni.

— Onko muuta käskettävää, veli?

— Ei. Hyvästi Edvardson. Olkoon onneksi!

— Hyvästi.