14. VIIMEINEN KATUMUSTYÖ.
Mitä? Eikö vielä riitä? Eikö milloinkaan tule kylliksi?
Mutta hetkellinen iloisuus, jonka Margret-rouvan onnettomuus herätti, haihtui pian; velkakirjoja alettiin vaatia uudelleen, ja pari paikkakunnan tunnettua tappelupukaria juoksi ulos taittamaan aidanseipäitä, jotka olivat tavallisina aseina moisissa otteluissa. Vanhus näytti myöskin päättäneen pysyä taipumattomana. Muuan tungettelevaisimmista sai olkapäähänsä sivalluksen hänen ryhmysauvastaan. Alkoi sadella iskuja. Lauri Roderik heittäytyi väliin ja sai sellaisen lyönnin, että silmissä iski tulta. Ei ollut tasaväkinen taistelu kaksi kahtakymmentä vastaan, ja vaikka nuorukainen koettikin urhoollisesti käyttää sitä kokemusta, minkä hän oli saavuttanut edellisillä kisällejä ja kirjanpitäjiä vastaan tekemillään sotaretkillä, oli kyllin selvää, että hän ja vanhus kohta olisivat joutuneet tappiolle.
Tuona ratkaisevana hetkenä ilmestyi Liisu ovelle. Hän seisoi siinä äänettömänä, kalvaana kuin kuvapatsas, ja hänen kyyneleinen katseensa kohtasi komissaarin katseen hänen juuri uudelleen kohottaessaan sauvaa, rangaistakseen lähinnä olevaa väkivallantekijää. Ei muuta kuin yksi ainoa silmäys, mutta se lamautti vanhuksen nostetun käsivarren. Pari sekuntia seisoi komissaari liikahtamatta, huolimatta iskuista, joita sateli häneen. Sitten hän huusi:
— Seis, minä tuon velkakirjat!
Hätyyttelijät hillitsivät itsensä, ja huudot, että pitäisi lyödä kuoliaaksi verenimijä, vaikenivat. Aselepo saatiin toimeen, ja komissaari päästettiin noutamaan velkakirjoja, Lauri Roderikin jäädessä panttivangiksi, vaikka, kuten hän sittemmin tunnusti, olikin hyvin epävarmaa, tulisiko hänen isäntänsä ollenkaan takaisin.
Mutta hän tuli. Hän astui synkän ja käskevän näköisenä keskelle suuttuneiden velallistensa joukkoa. Korkealla ilmassa hän piti oikeassa kädessään melkoisen suurta paperitukkua, noita hyvin tunnettuja onnettomuudenpapereja leimattuine nurkkineen ja variksen varpaan näköisine allekirjoituksineen ja kömpelöine sinetteineen, joista niin monen menestys riippuu ja joiden pelkkä näkeminen jo herättää samanlaista kunnioitusta huonoissa maksajissa kuin ikivanha, muinaisajan käsikirjoitus jossakin kirjastonhoitajassa tai muinaistutkijassa.
— Huomatkaa nyt! ukko huusi ja ojentautui suoraksi, joten hänen kookas vartalonsa tuli täyteen pituuteensa. — Tässä on Mannun velkakirja viidestäsadasta riksistä; tunnetko puumerkin?
— Miten en tuntisi omaa puumerkkiäni? sanoi Mannu. Antakaa tänne se lappu, saatte sen takaisin, kun pyyhimme pois sata riksiä, jotka korkojen lisäksi olivat hyväntekijäisiä.
— Odota vielä vähän. Tässä on Mäkelän Matin velkakirja neljästäsadasta kahdestakymmenestä riksistä.
— Kirjoittakaa kolmesataa viisikymmentä; sen minä sain, huusi Matti joukosta.
— Tässä on Esaiaksen velkakirja kolmestasadasta kahdeksastakymmenestä viidestä riksistä ja kahdestakymmenestä neljästä killingistä.
— Kirjoittakaa kolmesataa kaksikymmentä riksiä, ei killinkiäkään enempää! huusi Esaias kiukusta tulipunaisena.
Ukko näytteli vain näyttelemistään velkakirjoja, antamatta niitä pois kädestään.
— Tässä Majatalon Eerikin velkakirja kahdestasadasta viidestätoista riksistä. Tässä Pentun Niilon viidestäsadasta kuudestakymmenestä. Tässä Aatami Eerikinpojan sadasta kuudestatoista ja kolmestakymmenestä kahdesta. Tässä Isokylän Pietarin seitsemästäsadasta kahdeksastatoista. Tässä Mikko Mikonpojan kuudestakymmenestä neljästä riksistä…
Ja sillä tavoin hän luetteli viidettäkymmentä velkakirjaa, osaksi sangen suuristakin summista.
— Ovatko kaikki oikeat? hän kysyi näytettyään kaikki nuo onnettomuudenpaperit.
— Ovat, ovat, antakaa ne tänne; kyllä ne saatte takaisin! Me olemme kunniallista väkeä, me emme ota enempää, kuin mitä meille oikeuden mukaan on tuleva, huusivat velalliset.
— Vai niin! sanoi komissaari ja katseli joukkoa vielä hetkisen ikäänkuin epäröiden kahden päätöksen välillä, jotka hänen sydämessään taistelivat.
Uunissa paloi tuli. Hän peräytyi nopeasti pari askelta, heitti paperit tuleen, ennenkuin kukaan ehti ajatellakaan estää sitä, ja asettui uhkaavan näköisenä rovion eteen, seisoen paikoillaan siksi, kunnes viimeinenkin kellastunut paperiarkki, viimeinen kömpelötekoinen sinetti oli loppuun palanut. Ei yksikään käsi liikahtanut, ei yhtään sanaa kuulunut kenenkään suusta; kaikki katselivat hämmästyneinä noita onnettomia velkakirjoja, jotka kuin tuskasta kiemurtelivat kuumuudessa, kellastuivat, mustuivat, leimahtivat tuleen, hiiltyivät ja vielä harmaana tuhkanakin kuin kerskuivat allekirjoittajain hehkuvista nimistä.
— Minun luullakseni olette nyt saaneet, mitä teille oli tuleva ja vielä vähän enemmänkin, sanoi komissaari hiukan vavahtelevin äänin. — Menkää nyt matkoihinne; meidän asiamme ovat nyt selvillä.
Joukko, joka äsken juuri oli ollut niin hurja, totteli sanaakaan sanomatta ja lähti kummastuneena pihalle. Sinne he näkyivät kaikki pysähtyvän tuumimaan, mitä se oikeastaan merkitsi. Arvattavasti moni luuli tuon polttouhrin olevan vain pelkkää juonta, jonka oikean laidan käräjissä kyllä saisi nähdä. Mutta velkakirjoilla on ihmeellinen kyky syöpyä useimpain velanottajien mieleen. Useimmat tunsivat niistä jokaisen poimun, jokaisen variksenjäljen ja vannoen vakuuttivat nähneensä niiden palavan.
Kun taistelukenttä oli puhdas, meni komissaari Liisun luo, tarttui lujasti hänen käteensä ja sanoi kiihkeässä mielenliikutuksessaan ollenkaan huomaamatta toisia läsnäolijoita:
— Joko nyt tyydyt? Oliko siinä kylliksi?
Tyttö oli vaiti.
— Mitä? puhkesi vanhus kiivaasti puhumaan. Kahdeksantoistatuhatta riksiä tulen omana; enkö vielä ole tehnyt kylliksi?
— Ette, vastasi Liisu hiljaa.
— Oh, tarkoitatko niitä muutamia tuhansia, jotka minulla vielä on puhdasta rahaa tuolla sisällä? Odota, sinä saat ne, saat jakaa ne köyhille, kelle hyvänsä. Onhan kirjoitettu: mene, anna kaikki, mitä sinulla on, vaivaisille…
— Mutta Sana sanoo lisäksi: ja seuraa minua!
Liisu kuiskasi nuo sanat tuskin kuuluvasti, mutta vanhus ymmärsi kuitenkin hänen tarkoituksensa.
— Mitä? hän huudahti vielä kerran sydäntäsärkevästi. — Eikö vieläkään? Eikö koskaan tulekaan kylliksi? Kahdenkymmenen vuoden katumus ja parannustyöt, maailman ylenkatse ja pilkka, rukoukset, valvomiset, paastot ja lihankidutukset, koko omaisuuteni on annettu köyhille, eikä kuitenkaan ole vielä kylliksi! Vanhurskas Jumala, mitä minun vielä pitää tehdä? Millä tavoin minun tulee tyydyttää niin pohjattoman vaatelias, niin kostava Jumala?
— Voi, setä-parka! — vastasi tyttö heittäytyen itkien hänen kaulaansa — kaikki tuo on tekopyhyyttä ja omatekoista vanhurskautta, se ei ole Jumalasta minkään arvoista. Laskeutukaa ristin juureen sellaisena kuin olette, itseänne ylistämättä, heittäytykää ilman kaikkea omaa ansiota Kristuksen syliin, niin samana hetkenä olette vapahdettu ilman mitään!
Vanhus ei käsittänyt häntä. Yksi ainoa ajatus näytti vallanneen ja hämmentäneen hänen sielunsa.
— Eikö vieläkään riitä? Vieläkö on jotakin tehtävä?
Äkkiä näytti hänelle juolahtavan jotakin mieleen; hän sytytti rikkitikun ja aikoi viedä liekin ikkunan edessä oleviin puolivarjostimiin. Hän kummastui, kun häntä estettiin sytyttämästä huonetta tuleen.
— Eikö tämä ole minun taloni? Miksi en saisi polttaa sitä poroksi?…
Pian seurasi toinen ajatus, joka karkoitti tieltään edellisen ja joka taas ilmaisi parannuksentekijässä koronkiskurin.
— Minunko taloni? Ei, hyvät ystävät, kuinka tämä voisi olla minun taloni? Minä olen rutiköyhä, rutiköyhä, sanon minä. Jos minulla onkin ollut talo, niin olen antanut sen köyhille … jos on ketään köyhempää kuin minä. Martta Widström, sinä voit todistaa sen oikeuden edessä, jos sukulaiset tahtoisivat vaatia perintöä. Sano heille, että talo ja kaikki, mitä siinä on, on kiinnitetty Herrallemme köyhien hyväksi. Minulla ei ole mitään; maantien kerjäläinen on rikkaampi minua. Mutta se ei riitä. Liisu sanoo, ettei koskaan tule kylliksi.
Margret-rouva, joka aina oli päätteliäs ja käytännöllinen, kääntyi emännöitsijän puoleen.
— Kuulkaa, matami Widström, nyt ei ole komissaarin laita niinkuin olla pitää. Meidän täytyy lähteä, ettekä te voi yksin tulla toimeen hänen kanssaan. Minä luulen, että meidän on parasta ottaa hänet huostaamme. Kootkaa hänen liina- ja pitovaatteensa; tilatkaa hevoset ja raittiit kyytimiehet! Minä panen kassa-arkun sinettiin todistajain läsnäollessa; muun jätämme teidän haltuunne, matami. Äskeiset hullutukset maksoivat sievät rahat. Te saatte ottaa luotettavan talon vartijan, matami Widström, vaikka se maksaisikin riksin päivässä. Kiväärejä on talossa; älkää arkailko, ampukaa jokaista, joka uskaltaa koskea pienimpäänkin esineeseen. Minä palaan uuden vuoden aikaan ja järjestän silloin talon asiat. Sillävälin saa komissaari elää meillä kuin prinssi leipurinmyymälässä. Me lämmitämme ullakkokamarin; en minä pidä lukua muutamista halkosylistä, panen palvelijattaren passariksi ja annan kunnollista jokapäiväistä ruokaa. Minulla on kotikutoisia, ruudukkaita mattoja, kyllä siitä tulee kodikasta ja lämmintä, ja minä muutatan sinne Otto Kristofer-vainajan vanhan lautapelin ja tohvelit ja yönutun. Kas niin, kiiruhtakaa, matami, kyllä minä palkitsen vaivanne.
Tuon topakan puheen aikana kohosi vähitellen suuttumuksen puna emännöitsijän kalpeille kasvoille.
— Vai ei ole laita niinkuin olla pitää? hän kysyi pelottomasti. Kuinka täällä voisikaan olla niinkuin olla pitää, kun vieraat ihmiset komentelevat ja käyvät hallitsemaan toisen omaisuutta? Jos tässä kukaan on hullu, niin ei ainakaan minun isäntäni. Tullaan vanhan miehen luo myöhään illalla ampuen ja jyryten … tehdään hänet sairaaksi ilkeäjuonisilla tempuilla … annetaan hänen tapella varkaitten kanssa … saatetaan hänen päänsä sekaisin jumalaapilkkaavalla puheella, ettei muka saa tehdä hyvää, ja sanotaan sitten: hänen laitansa ei ole niinkuin olla pitää! Minä sanon teille, hyvä rouva, mikä ei ole niinkuin olla pitää: teidän sukulaisrakkautenne, joka vain tahtoo saada perinnön. Mutta siihen sanon minä jotakin lisäksi teille, rouva, nimittäin, että perintö on oleva rakkauden mukainen, yhtä niukka. No niin, ovathan nuo sisällä olevat korukalut jotakin; myykää ne huutokaupalla: se on sitä syntisen maailman turhuutta, joka ei oikein tahdo unohtua ajatuksista, kun kerran on ollut rikas. Muu omaisuus, sanon minä, hyvä rouva, on enimmäkseen tuhkana tuossa liedessä. Minä tiedän, miten komissaari on kahtenakymmenenä vuotena antanut toista vertaa enemmän kuin hän kurjalla koronkiskomisellaan sai kokoon; häntä huvitti tehdä hyvää ja kärsiä pilkkaa. Minä olisin voinut sanoa noille viheliäisille ulkona oleville jotakin… Joka velkakirjan, jonka isäntäni on velkonut oikeuden kautta, on hän lukkarilla maksattanut takaisin ja vähän enemmänkin, parantaakseen heidän leväperäisyyttään, käräjöimis- ja juontihaluaan, mutta mitä kiitosta hän on siitä saanut? Antakaa minun nyt hoitaa häntä, ja minä lupaan, että hän on terve taas viikkokauden kuluttua!
Margret-rouva oli niin kummastuksissaan, kun tapasi siinä melkein yhtä miehekkään amatsonin kuin hän itsekin oli, ja emännöitsijä oli niin sattuvasti vedonnut hänen omaan käytännölliseen järkeensä, että hän ensi kerran elämässään tunsi itsensä voitetuksi.
— Kuulkaas nyt, matami Widström, hän alkoi, laskettuaan torventöräyksen siniruutuiseen nenäliinaansa.
Mutta hän ei saanut jatkaa puhettaan.
— Martta Widström — sanoi komissaari aivan odottamatta — tee niinkuin rouva käskee! Minä olen köyhä mies … ei minulla ole mitään, millä eläisin … tuleehan minun olla iloinen, kun sukulaiseni armahtavat minua. Tilaa hevoset; minä lähden heidän kanssaan. Liisu… Eikö nyt riitä? Vieläkö enemmän?
15. HALM GRÅBERGIA VASTAAN.
Meidän täytyy päästä 200.000:teen.
Tuon uutteran Pohjois-Suomen kauppakaupungin kilvoittelevat suurvallat, Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, olivat kertomuksemme aikana jokseenkin yhtä voimakkaat, ellei ota lukuun tuota liikeasioissa melkein merkityksetöntä kauppaneuvoksen arvonimeä, joka ihmisten silmissä toimitti jonkinmoisen voittopuolen Halmin kauppahuoneelle. Kumpikin oli, vaikkakaan ei liitossa keskenään, niin kuitenkin pääoman voimalla ja niillä pikku muruilla, jotka valtio siihen aikaan alentui ottamaan vastaan tullitulojen asemesta, saanut haltuunsa yhtäläiset aimo osat kahden etevimmän vientitavaran, nimittäin tervan ja lankkujen ynnä niihin kuuluvain alaosastojen, pien, palkkien, lautojen ja potaskan kaupasta, samalla kun suolan, siirtomaantavarain ja teollisuustuotteiden tuonti oli samoin kummallakin melkein yhtä suuri. Toimeliaina ja tarkkaavaisina oli kumpikin aikaisemmin kuin muut käsittänyt uusien markkinapaikkojen tärkeyden, jotka silloin alkoivat suunnata Suomen kauppaa toisaanne. Kumpikin oli yhä vähentänyt kauppatoimiaan Tukholmassa ja laajentanut kauppaansa Pietarissa; kumpikin oli vapauttanut itsensä sen yksinoikeuden vallasta, jossa Lybeck oli pitänyt Suomen tuontikauppaa, ja tuotti kauppatavaransa suoraan Englannista tai Amerikasta. Koska kumpikin oli välittömässä yhteydessä ensiarvoisten ulkomaisten kauppahuoneitten kanssa ja siten sai, vaikka myöhäänkin, varmat tiedot ajan kauppaoloista, pääsivät he molemmat kaikkien muiden kilpailijainsa, paitsi toistensa edelle. Mitä Halm tiesi, tiesi myöskin Gråberg, ja mikä kauppayritys oli Gråbergin mielestä edullinen, siihen ryhtyi kohta Halmkin. Kun sen lisäksi kummallakin oli yhtä paljon laivoja vesillä ja ne kilvoittelivat samoissa ulkomaan satamapaikoissa, sattui liiankin usein, että molemmat kauppahuoneet häiritsivät ja vahingoittivat toistensa aikeita, kun he sensijaan yhteen liittyneinä olisivat voineet voittaa kaikki muut kilpailijat.
Sähkölennättimestä ei silloin vielä tiedetty mitään, ja posti oli riippuvainen vuodenajoista ja säistä. Englannista lähetetty kirje viipyi joulukuussa matkalla kolme tai neljä viikkoa, ennenkuin se ennätti määräpaikkaansa Pohjois-Suomeen, ja vastaus viipyi yhtä kauan. Moinen etanan-kulku se se oli uurtanut ne pahat rypyt, jotka synkistyttivät kauppaneuvos Hannu Herman Halmin otsaa, hänen istuessaan joulun tienoissa konttorissaan, kuten muutamia viikkoja ennen hänen ammattitoverinsa konsuli Gråberg oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä, äsken tulleen postin lähetykset edessään.
Halm oli samanikäinen kuin Gråberg, noin viidenkymmenen vuoden vanha, mutta ulkonäöltään täydellinen gentlemanni, pitkä ja laiha, kauniin, säännöllisin, kasvonpiirtein ja ryhdiltään maailmanmies, levollinen ja kunnioitusta herättävä. Hän oli oleskellut nuorena monta vuotta Saksassa, puhui sujuvasti saksaa ja englantia, osasi soittaa huilua ja oli taiteenrakastaja ja -suosija. Hänen talonsa ei ollut niinkuin Gråbergin ainoastaan rikas, vaan myöskin kaupungin vieraanvaraisin, hauskin ja miellyttävin. Sen salissa vastaan otettiin jokainen matkustaja, jokainen taiteilija ja kirjailija, joka sattui käymään kaupungissa, ja isännän vieraanvaraisuutta lisäsivät nuoren emännän sulous ja rakastettava perhe. Kauppaneuvos Halm oli nimittäin kadottanut ensimmäisen puolisonsa, josta hänellä oli poika, Juhani, ja toistamiseen nainut nuoren ruotsalaisen, joka oli hänelle lahjoittanut neljä tytärtä perätysten, kunnes hän juuri muutamia päiviä aikaisemmin oli synnyttänyt pojankin, joka vielä oli kastamatta, koska odoteltiin äidin paranemista.
Halmin konttorissa työskenteli, häntä itseään lukuunottamatta, kaksi kirjanpitäjää: Stenman-vanhus, joka oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä aina entisen isännän Hannu Kristofer Halmin ajoista asti, ja nuori Tervola, jonka oli nykyisen isännän aikana onnistunut tervakuormien ääressä puuhailevasta juoksupojasta kohota kirjurin tärkeään luottamustoimeen. Stenman, kuiva, äreä nuuskaaja, jolla oli yllään sininen, messinki-nappinen hännystakki, melkein kuin lääninkamreerilla, ja päässä punainen tekotukka ja suuri syylä vasemmassa poskessa, oli juuri hyvin huolellisesti vuollut kynänsä, kun isäntä kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
— Lewis & Kumppani kirjoittaa vehnän hinnan nousseen Hullissa neljä killinkiä neljännekseltä. Se meidän olisi pitänyt tietää neljä viikkoa takaperin.
— Sitä arvelin jo Mikonpäivän aikana, vastasi Stenman nuuskaten. —
Sato oli huono, sadetta tuli paljon.
— Jos olisimme tienneet sen neljä viikkoa takaperin, emme olisi antaneet Argolle ja Veritaalle käskyä lähteä Bostoniin. Odessan rahdit nousevat päivä päivältä. Gråbergilla on neljä laivaa Välimerellä ja meillä vain kaksi.
— Paitsi Eliseä ja Ruhtinas Menschikoffia, jotka lähtivät Livornoon, on meillä St. Ybesissä Juno ja Otava, jonka pitäisi olla jäässä kiinni Riiassa, huomautti kirjanpitäjä.
— Elisellä ja Ruhtinas Menschikoffilla on käsky purjehtia
Aleksandriaan.
— Talvi on leuto. Otava voidaan sahata jäästä irti.
— Stenman … hanki pikalähetti, joka ratsastaa ilmateitse! Niin oiva ansio käsissä ja pitää joutua vasta neljä viikkoa myöhemmin! Lewisin kirje on kirjoitettu joulukuun 1 päivänä.
Stenman kohautti olkapäitään ja nuuskasi uudelleen.
— Lähettäkää Tervola!
Isäntä pureksi oikean etusormensa kynttä, tuumi muutamia silmänräpäyksiä ja sanoi:
— Tervola!
Nuori kirjanpitäjä nousi, odottaen käskyjä.
— Osaatko ajaa kuoliaaksi hevosia?
— Jos käskette, herra kauppaneuvos, osaan.
— Hyvä. Kahden tunnin kuluttua olet matkalla. Kolmessa päivässä ajat Pietariin ja viidessä Riikaan. Otava sahataan irti jäästä, viedään pellavansiemeniä Lontooseen ja otetaan rahtia Odessaan. Ymmärrätkö?
— Kyllä, herra kauppaneuvos.
— Valmistaudu matkaan. Rahaa ja kirjalliset määräykset saat tunnin kuluttua. Tervola … minä olen nostanut sinut tervasta. Nyt saan nähdä, mihinkä kelpaat. Nyt ovat minuutit kyseissä, mitä tuo kelvoton posti ei käsitä. Yksi ainoa pakkasyö voi pilata koko yrityksen. Ellet ole määräpäivänä Riiassa, tapaat kapteeni Öholmin miehineen paluumatkalla tänne.
— Minä olen ensi lauantaina Riiassa.
— Ota minun pistoolini, äläkä taita niskojasi. Odotas vielä…
Sinullahan on köyhä äiti?
— On, herra kauppaneuvos.
— Minä pidän huolta hänestä, jos jotakin tapahtuu. Mene, minä luotan sinuun.
Nuori kirjanpitäjä lähti kumartaen. Isäntä katsahti nopeasti poistuvaa ja sanoi itsekseen:
— Olisipa vahinko poikaa; hän on minun miehiäni.
Konttorissa kuului muutaman minuutin ajan vain Stenman-vanhuksen kynän rapinaa ja hänen nuuskarasiansa napsahduksia. Sitten isäntä kääntyi taas kirjanpitäjänsä puoleen sanoen:
— Rahtikontto, tuloja tähän päivään asti?
Kirjanpitäjä avasi kirjan ja vastasi:
— 138.654:32.
— Merkitse lisäksi: Elise lähettänyt 19.040:-; Argo 14.890:16. Summa 172.585:-. Otava kantaa 380 lästiä. Viimeisten rahtihintojen mukaan tuottaisi se 28.000:-, jos Tervola ehtii ajoissa. Stenman … meidän täytyy päästä 200.000:teen. Edvardson on kehunut Bäckille, että Gråbergin rahtitulot tänä vuonna ovat 230.000:-.
— Hän valehtelee. Edvardsonissa ei ole senkään vertaa totuutta kuin pakkastiaisessa.
— Luuletko Tervolan pääsevän perille?
— Kukaties. Saling, jonka Gråberg lähetti, ryöstettiin ja murhattiin Pietarissa neljä vuotta takaperin. Onpa tähän vuoden aikaan pahanlainen matka Riikaan.
— Salingin leski sai vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa. Meidän täytyy muistaa Tervolan äitiä. Jos Otavan käy hyvin, panemme nettovoitosta kaksi prosenttia apurahakassaan.
Taaskin äänettömyys.
— Kälyni palasi eilen Tampereelta. Hänet kuuluu Pellavoinen pettäneen.
Stenman mutisi jotakin kanasta ja ketusta.
— Hän toi mukanaan Sten-veljen … hulluna.
— Te tulette holhoojaksi, patruuna. (Vanha "konttorikoni" ei pitänyt kauppaneuvoksen nimeä minkään arvoisena.)
— Siinä on omat mutkansa. Me emme saa loukata Margretia.
— Hm — täydensi Stenman — Liisu on aivan sopiva Juhanille.
— Liisulla on Rosenius silmissään ja Schartau päässään. Mutta hän saa
Stenin perinnön.
— Niin otaksun. Kaikki itse ansaittua, ja luultavasti on jo määrättykin, kelle se jää.
Konttorin vahtimestari tuli etuhuoneesta ja ilmoitti kapteeni Edvardsonin haluavan päästä kauppaneuvoksen puheille. Isäntä ja kirjanpitäjä katsahtivat toisiinsa. Oli sangen harvinaista, että kummankin päävihollinen ja kilpaveljen uskotuin kätyri ja liittolainen ilmestyi toiminimi Halmin konttorinäköpiiriin, niin sanoaksemme itse jalopeuran luolaan. Jos neljäkymmentä vuotta paikassaan palvellut Stenman-vanhus olikin välttämätön voimaratas Halmin kauppahuoneen salakoneistossa, niin tiedettiin, että Edvardson oli varsinainen hämähäkki Gråbergin kauppahuoneen laajassa verkossa. Erotuksena oli vain se, että Halmilla oli parempi asioimiskyky kuin Stenmanilla, mutta Edvardson sen sijaan oli paljon etevämpi isäntäänsä viekkaudessa.
— Pyydä häntä astumaan sisään! sanoi kauppaneuvos.
Kapteeni Edvardson tuli siistinä ja hienona kuin ainakin, vaikka olikin seitsenkymmenvuotias, ja silitellen tapansa mukaan hyvinpuhdistetun hattunsa silkkihuopaa.
— Leuto sää tänään, herra kauppaneuvos. Toivoakseni on terveys hyvä.
— Kiitoksia, siinähän tuo menee. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle sen harvinaisen kunnian, että saan nähdä teidät, herra kapteeni?
— Sanon asiani lyhyesti; posti lähtee kello kuusi, ja aika on rahaa. Kenties ette tiedä, herra kauppaneuvos, että naapurikaupunki X-kylä on tulessa?
— Mitä? Tulessako? huudahti Halm hämmästyen. Hänellä oli kuitenkin sydän kauppa-asioiden takana.
— Jo aamusta kello seitsemästä asti. Kuulin sen luotettavalta sanantuojalta. On annettu käsky, että ruiskuja ja miehiä viipymättä lähtisi sinne. Mutta täytyy myöskin lähettää ruokavaroja.
— Kaikki minun hevoseni ovat käytettävissä. Stenman, kannata heti ulos puolet laivamuonasta ja lähetä X-kylään. Hyvä Jumala, millainen onnettomuus!
— Minä aion myöskin olla puolen tunnin kuluttua matkalla, jatkoi kapteeni. Mutta jos onnettomuutta, kuten pelkään, ei enää voi estää, sillä onhan kaupunki vanha ja tiheään rakennettu, niin on tärkeätä ajatella käytännöllisiä seurauksia. Konsuli Gråberg ehdottaa, että meidän kaupunkimme tarjoaisi heti sekä apua ja asuntoja kodittomille että myöskin varastopaikkoja, kellareja, makasiineja ja puoteja kauppaliikettä varten. Ensi hämmästyksen vallitessa ovat etevimmät kauppiaat kyllä halukkaat muuttamaan tänne, mutta jos he saavat miettimisaikaa, jäävät he paikoilleen. Eihän minun tarvitse huomauttaa, miten suuresti kaupunkimme kärsii siitä, että sen täytyy kilvoitella X-kylän kanssa ja miten edullista olisi, jos saisimme yhdistetyksi kaksi niin lähekkäin olevaa ja kilpailevaa tapulipaikkaa yhdeksi. Konsuli Gråberg ehdottaa, että heti laadittaisiin kirjallinen ehdotus ja lähetettäisiin pikalähetti viemään sitä hallitukselle. Te, herra kauppaneuvos, olette sekä taitonne että asemanne puolesta sopivin ehdotuksen laatijaksi.
Hannu Herman Halm käveli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.
— Nytkö, hän huudahti, juuri nytkö, kun kaupunki vielä on tulessa!… Herra kapteeni … minä olen nähnyt paljon, kuullut paljon, mutta mitään niin katalan viisasta en ole vielä kuullut… Mutta te olette kuitenkin oikeassa … etu olisi summaton … tulen vahingoittamillekin. Koko tervanvienti kymmenestä metsäisestä pitäjästä … koko suolantuonti yhtä monta penikulmaa avaralle tiheään asutulle ja varakkaalle rannikkoseudulle… Kaupungin satamatulli…
— Enemmän, herra kauppaneuvos! Enemmänkin. Pääomien, laivojen ja kauppayhteyksien yhdistämisestä kasvaisi kaupunkimme ennen pitkää mahtavammaksi kaikkia Pohjois-Suomen kaupunkeja. Me voitamme Turun, me saamme taas valtaamme koko Itä-Suomen kaupan, joka on luiskahtamaisillaan käsistämme, ja me syöksemme varttuvan Viipurin takaisin entiseen mitättömyyteensä.
— Mutta maantiedettä emme voi muuttaa, herra kapteeni. Mutta samapa se, ehdotuksenne on käytännöllinen. Minä mietin sitä… Huomenna…
— Jo tänään, herra kauppaneuvos. Time is money, aika on rahaa.
— Olkoon menneeksi… Voi onnetonta kaupunkia!… Mutta sehän on suurin hyvätyö juuri palovahinkoonjoutuneille.
Kirjanpitäjä Tervola tuli matkatamineissa.
— Ah! antakaa anteeksi, herra kapteeni! Eräs liikeasia…
Kapteeni Edvardson pyyhkäisi hattuaan ja sanoi kohteliaasti jäähyväiset.
16. GRÅBERG HALMIA VASTAAN.
Raha tahtoo meidät kokonaan.
Kaupungissa oli vilkasta hyörinää naapurikaupungin onnettomuuden johdosta. Hevosia, rattaita, palokaluja, ruokavaroja lähetettiin sinne kiireesti; kunnaat ja kadut olivat täynnä ihmisjoukkoja, jotka koettivat tähystellä keksiäkseen kaukaisia savupilviä. Moni itki, toiset seisoivat välinpitämättöminä tai uteliaina. Kuitenkin näkyi yleensä kaikkien kasvoista teeskentelemätöntä osanottoa.
Neljännestunnin kuluttua viimeksi kerrotusta keskustelusta oli kapteeni Edvardson taas konsuli Gråbergin konttorissa. Hänen viisaat, harmaat silmänsä loistivat tyytyväisyydestä hänen pannessaan pois hattunsa ja tarttuessaan paperisaksiin.
— No, Edvardson?
— Niin käy kuin pitääkin. Hän suostuu ehdotukseen. Joko se onnistuu, mikä ei kuitenkaan ole varsin luultavaa, ja siinä tapauksessa valtaat sinä, veli Gråberg, jo tänään parhaat varastopaikat; taikka se ei onnistu, mikä on luultavampaa, ja silloin tietää koko maailma, että molempien kaupunkien yhdistämisehdotus on Halmin tekemä, hän kun on pannut kirjelmän kokoon. Edellisessä tapauksessa saamme suoranaista hyötyä, jälkimmäisessä epäsuoraa. X-kyläläiset eivät koskaan anna Halmille anteeksi moista kepposta, missä on kysymys enemmästä kuin tulipalosta, heidän täydellisestä häviöstään, ja me saamme heistä yhtä uskollisia liittolaisia kuin Halm leppymättömiä vihollisia. Päättyköönpä siis asia miten hyvänsä, voitto on meidän. Minä en luullut sen ketun niin helposti tarttuvan rautoihin. Mutta hän on kunnianhimoinen, ja sitä liikemies ei saa koskaan olla. Ruusunvärein kuvailin tulevaisuudentoiveita, miten voittaisimme Turun ja Viipurin… Se naula veti.
— Edvardson!… Oletpa, veli, itse oveluus.
— Kiitos kohteliaisuudesta … ainoastaan hutilus Gråbergin kauppahuoneen liikekoulussa. Mutta nyt minun täytyy lähteä X-kylään mielialaa tutkimaan ja valmistelemaan suunnitelmaamme.
— Odotas vähän. Margret Halm on palannut.
— Niin, Pellavoisen suosiollisella avustuksella. Se mies on, ystävien kesken, yhtä suuriarvoinen kuin laivanlasti pellavia; hän osaa käyttää hyväkseen asianhaaroja. Kukapa olisi arvannut, että hän juuri sattuisi tapaamaan Lauri Roderikin ja lähettäisi hänet tuota päätä loruilemaan lihavalle rouvalle tositarinoita komissaarista?
— Tiedät siis sen, veli. Mutta tiedätkö myöskin, veli, että komissaari on hullu?
— Sitä pahempi eräälle kauppaneuvokselle. Hulluus näyttää olevan heillä veressä. Kaikesta sellaisesta voidaan lyödä rahaa, varsinkin jos samalla tiedetään oikea syy. Minäpä panen kaikki pumput käymään, Margret Halmilla ei kestä mikään kielen takana.
— Lauri Roderik on kotiin tultuaan ollut harvapuheinen ja umpimielinen. Minä en enää ole tuntea koko poikaveitikkaa; hän hautoo jotakin mielessään. Luultavasti rakkaudenhoureita. Milloin hän tahtoo lähteä ulkomaille kuten Juhani Halm, milloin puhelee alkavansa työskennellä minun konttorissani. Muistathan sopimuksemme, veli. Mitä on nyt tehtävä?
— Aluksi jääköön hän konttoriin. Juhani Halmia odotetaan taas keväällä kotiin: siihen mennessä pitää Liisun asian olla aivan selvillä. Siis nyt ei mitään matkaa; täytyy kaikin keinoin koettaa saada Margret ja tyttö suostumaan. Olen kerran saanut päähäni, että komissaarin syntirahain pitää toimittaa jotakin hyvää Gråbergin liikkeen palveluksessa.
— Mutta jollei hän ole tehnyt testamenttia, joutuu puolet Hannu Herman
Halmille.
— Ja luuletko, veli, tytön, luuletko Margretin suotta olleen Isossakyrössä!… Jääkää hyvästi… Ei, vielä yksi asia. Halmin kirjanpitäjä Tervola tuli minua ovessa vastaan matkapukuisena. Varmaankin on suurehko liikeyritys kysymyksessä … todennäköisesti kilpailua; rahdit nousevat. Eipä haittaisi, jos heti paikalla lähetettäisiin Nilsson etelään päin edeltäkäsin tilaamaan hevoset…
Kapteeni Edvardson oli erehtynyt kutsumuksestaan, kun ei ollut antautunut diplomaatti-uralle. Mutta kaikenlaisissa asioissa, eikä suinkaan vähimmin liikeasioissa, on kyllä tilaisuutta kulkea pienten etujen, salaisten vehkeitten, kätketyn vihamielisyyden, juonien ja kavaluuksien — joilla on niin tärkeä osa maailmanviisasten menestyksessä — mutkaista tietä. Epäilemättä oli silloin kuten nytkin rehellisiä kauppiaita, jotka halveksivat salapolkuja ja saivat osakseen toisten kunnioitusta samalla kun saavuttivat rikkauksia vakavilla kauppayrityksillä ja kaikin puolin kunnioitettavalla menettelytavalla. Mutta kun niinkin suuret kuin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, joita ei kukaan voinut moittia viekkaudesta tai petoksesta, sittenkin kilpailun innosta horjahtivat tekoihin, jotka eivät kestä ankaran siveysopin arvostelua, täytyy meidän tuomita heitä aikansa mukaan. Oikeuskäsitteet olivat silloin vielä hyvin kehittymättömät, ja kauppiaan omatunto oli avarampi kuin meidän aikoinamme. Verho, jolla hänen täytyi peitellä kauppayrityksiään kilpaveljiltään, esti häntä itseänsäkin selvästi näkemästä vaikuttimiensa arvoa, ja kuinka olisikaan hän voinut pysyä aivan tunnollisena, kun itse laitkin saattoivat hänet valitsemaan toiselta puolen salaamisen ja voiton, toiselta rehellisyyden ja tappion. Ne asetukset, jotka silloin yhtäältä kohtuuttomilla tullimaksuillaan yllyttivät salakuljetusta ja toisaalta kiertokirjeillä, joita saapui päälliköltä tullinhoitajille, sallivat kauppiaitten tullauttaa sadan kahvileiviskän sijasta kymmenen leiviskää — mitä olivat ne muuta kuin petollisuuden kasvattajia? Ken kerran vei tullikamariin vääriä lähetyslaskuja, miksei hän olisi toiste ilmoittanut Länsi-Intian rommitynnyriä etikka-astiaksi? Ei pitänyt vain liian karkeasti käyttää hyväkseen tullilaitoksen äänetöntä suostumusta. Jos onnistuttiin, oltiin toimekkaita liikemiehiä; jollei onnistuttu, ei ainoastaan jouduttu häviöön, vaan vieläpä lisäksi moitteen alaisiksi ja saatiin kulkea taitamattoman nimellä.
Samaan aikaan kun Gråberg ja Edvardson, kaksi taitavaa liikkeen mestaria, mylly ja sen hammasratas, lähtivät valvomaan yksityisiä etujaan, oli monta kaupungin asukasta parempien vaikuttimien johtamana rientänyt auttamaan naapurejaan heidän onnettomuudessaan. Suurin osa naapurikaupunkia oli heidän perille saapuessaan porona, mutta vielä sai Lauri Roderik, joka johti erästä ruiskua, avustaa jäljellä olevan pelastamisessa; vielä ehti Liisu Halm, jonka hänen avulias äitinsä oli lähettänyt viemään vaatteita ja ruokavaroja eniten kärsineille, tulla lohduttavaksi enkeliksi kauhun ja toivottomuuden tukalimpana hetkenä. Hän tunsi kiintymystä ja myötätuntoa nähdessään rohkean nuorukaisen pelottomana taistelevan liekkejä vastaan siinä, missä vaara oli suurin; samoin lämpeni Lauri Roderikin mieli, kun hänen serkkunsa haeskeli lumisilta kedoilta ja vielä palamattomista taloista kodittomia, jakaakseen heille lahjoja, jotka hätä teki kaksin verroin arvokkaiksi. Kerran kuuli Lauri Roderik Liisun kehoittavat kiitokset, kun hän pelasti köyhän lesken talon; toisen kerran huusi hän taas hyväksymisensä Liisulle, kun näki hänen antavan vilusta ja väsymyksestä puolikuolleelle ukolle nutun ja lasin viiniä. Siellä oli toisella tavoin Halm Gråbergia ja Gråberg Halmia vastassa; sielläkin oli kilvoittelua, mutta se oli rakkauden, rohkeuden ja itsensäkieltämisen palkatonta kilvoittelua.
Se ei jäänyt huomaamatta kapteeni Edvardsonilta, joka muutamien merimiesten johtajana autteli pelastustyössä ja sai neuvokkuudestaan kaikilta ansaittua kiitosta.
— Se käy niinkuin pitääkin, sanoi viekas kapteeni itsekseen.
Serkukset löysivät myöhään illalla kumpikin majapaikan niin hyvän kuin saattoi toivoa, toinen pappilasta, toinen talonpoikaistalosta kaupungin ulkopuolelta. Seuraavana päivänä he lähtivät puolenpäivän aikaan yhdessä kotimatkalle. Lauri Roderik oli Liisu Halmin avoreessä ajajana.
Hevonen oli uuvuksissa edellisen päivän ponnistuksista, matka sujui hitaasti, heillä oli hyvää aikaa keskustella.
Kun he hetkisen olivat puhelleet tulipalosta, kysyi Lauri Roderik äkkiä serkultaan, miten komissaari voi.
— Paremmin, vastasi Liisu.
— Ja oletko sinä yhä vielä yhtä armoton vanhusraukkaa kohtaan, vaikka tiedät, että hänen koronkiskomisensa oli vain teeskentelyä ja että hän salaa teki paljon hyvää?
— Niin, kuka muu kuin Jumala voi täydelleen tutkia ihmissydämen? Minä mielelläni uskoisin, että setäni olisi se, miksi hän luulee itseään: rehellinen katuja, joka menettelee katolilaisten tavan mukaan, katuja, joka etsii häväistystä eikä huoli kiitoksista. Mutta minä pelkään, että hän pettää itseään — että koronkiskominen, jolla hän on etsinyt ihmisten halveksimista, on sydämen syvimmässä sopessa hänen himonsa, aivan kuin rikkauden mukavuudetkin, joita hän salaa soi itselleen. Kumpikin, pelkään minä, oli teeskentelemistä Jumalan edessä ja omantunnon edessä. Katolilaiset eivät pidä varsin tarkkaa lukua siitä.
— Ei, Liisu, nyt vastustaa Gråberg Halmia toisin kuin ennen. Minä halveksin setääsi, kun sinä puolustit häntä; nyt puolustan minä häntä, kun sinä häntä halveksit. Et sinä koskaan saa minua uskomaan, ettei niin musertava katumuksenteko olisi vilpitön eikä minkään arvoinen Jumalan edessä.
— Oi, jospa se olisi vilpitön! En toivoisi mitään sen hartaammin. Mutta niin on nyt kerran, että Jumala tahtoo meidät kokonaan. Pidätä itsellesi pieninkin rahtunen vanhaa syntiolemusta, niin se pieni rahtunen tekee kaiken parannuksen mitättömäksi. Sinä sanoit oikein, ja samoinhan sanoi kiusaajakin sedälleni, että raha tahtoo meidät kokonaan, jos mielimme päästä sen suosioon. Mutta jos raha tahtoo koko sydämemme, kuinka tyytyisi Jumala vain puoleen? Ja jollei raha tunnusta muuta kuin rahaa, kuinka tunnustaisi Jumala meissä mitään muuta kuin oman kuvansa, joka on uusi ihminen kokonaan?
— Jumala tietää parhaiten, että me olemme heikkoja. Hän ei voi koskaan vaatia meiltä täydellisyyttä.
— Ei, mutta hän tahtoo joka päivä luoda meidät uusiksi Pyhän Henkensä kautta. Viisaasti on järjestetty se, että säilytämme aarteemme saviastiassa, jottei voima olisi meiltä, vaan Jumalalta.
— Sinä olet ajatellut niitä asioita enemmän kuin minä. Jos se nyt todellakin on "totuutta", kuten sanot … mikä on sinun mielestäsi sitten totuus?
— Ilvehditkö taas, kun taitamattomalta tyttö-paralta kysyt, mitä koko ihmiskunta on tavaillut tuhansia vuosia, saamatta siitä omin voimin selvää?
— En, minä kysyin sitä vain sentähden, että sinä sanoit hänen etsivän totuutta, jota minä muka en etsi. Minä tahtoisin mielelläni tietää, mikä se on, jonka pelkkä etsiminenkin tekee pahantekijän paremmaksi sitä, joka ei etsi, vastasi nuorukainen vakavammin kuin hänen serkkunsa olisi hänestä uskonut.
— No niin, jos tyydyt siihen, mitä jokainen talonpoikaistyttö voisi vastata, kun hän on käynyt kunnollisen rippikoulun, niin vastaan minä, että totuus on Jumalan sana elämään sovitettuna.
— Olkoon niin, älkäämme enää kiistelkö niin korkeista asioista. Mutta sano, oliko siinä tapauksessa inhimillistä, oliko armeliasta, että niin ankarana murskasit sen ainoan, mikä onnettomalle sedällesi soi edes vähän omantunnon rauhaa — nuo hyvät työt, jotka sinä tuomitset?
— Saatoinko tehdä toisin valehtelematta? Sinä olet oppinut mies, sinä, Lauri Roderik, ja jollet olekaan oppinut, niin tiedät kuitenkin paljon enemmän kuin minä maallisia asioita. Mutta minä sanon, että vaikka jollakin meistä olisi koko maailman viisaus ja enemmän kuin keisarin valta, ja vaikka hän olisi enemmän kunnioitettu ja onnellisempi kuin kukaan kuolevaisista ja vaikka hän vapaaehtoisesti laskeutuisi suuruutensa korkeudesta, antaisi viime roponsa armeliaisuuslaitokselle, tulisi köyhäksi, taitamattomaksi, voimattomaksi, halveksituksi ja onnettomaksi, tai vaikkapa hän antaisi henkensäkin ja kaikki, mitä hänellä on rakasta maailmassa, ja tekisi työtä, paastoaisi, kärsisi kuolemaansa asti enemmän kuin pyhät marttyyrit ovat ennen häntä kärsineet totuuden tähden — ja tulisi sitten kaikkine kärsimyksineen ja tekoineen taivaan portille ja kysyisi: olenko tehnyt kylliksi? olenko uhrannut tarpeeksi? niin ikuinen ääni vastaisi hänelle: et, et ole tehnyt kylliksi, siten ei tule koskaan, ei koskaan kylliksi! Ei yhdenkään ihmisen uhri ole niin suuri, ei mikään kärsiminen, eivät mitkään teot niin täysin riittävät, että kukaan niillä voisi ostaa edes tuumankaan verran autuutta. Sen voi ainoastaan Kristus antaa meille, ja Hän antaa sen ilmaiseksi.
Liisu oli puhunut melkein vapisevin äänin, posket innostuksesta hehkuvina. Mutta nuorukainen ei katsellut häntä … hän tuijotti ääneti harmaaseen iltahämärään, ja uusia ajatuksia ja tunteita alkoi nousta hänen sydämensä sumusta.
17. KUN RAHA KÄY SOTAA.
Maailman valtiaskin voi tavata voittajansa.
Nimitämme kilpailevista kaupungeista X-kyläksi sen, joka paloi, ja Y-kyläksi sen, joka entisellään jatkoi toimintaansa Halmin ja Gråbergin toiminimien loistavan hallituksen aikana.
X-kylän palo oli tuhoisa, mutta ei perinpohjaista häviötä tuottava. Rikkaimmat ja parhaiten rakennetut korttelit myymälöineen olivat porona, mutta vielä oli noiden raunioiden ohessa kolmas osa onnetonta kaupunkia jäljellä; suurin osa kellareja ja satama-aittoja oli säilynyt tulen hävitykseltä. Kapteeni Edvardson oli joltista menestystä saavuttaen ensi hämmennyksen aikana selitellyt kauppiaille, mitä etuja olisi kaupungin muuttamisesta; mutta muutamissa päivissä saivat palovahingonkärsineet uutta rohkeutta ja hylkäsivät kaikki siinä tarkoituksessa tehdyt ehdotukset. Polttava kysymys, olisiko kaupunki rakennettava uudelleen, vai tulisiko sen kadota Suomenmaan kartasta, oli päivän tunnussanana kaikkien huulilla. Ensi kerran pitkistä ajoista jäivät pienet yksityisetujen kiistat syrjään yhteisen taistelukysymyksen tieltä; välinpitämättömimmissäkin heräsi rakkaus kotilieteen; jotkut vain saattoivat tyytyä jättämään hävitetyn paikan, missä heidän kehtonsa oli ollut. Vihamiehet sopivat, vihat unohtuivat, katkeroituneet kilpaveljet syleilivät toisiaan, vakaasti vannoen puolustavansa kaupunkiaan viimeiseen veripisaraan asti, ja ainoastaan kaksi tai kolme nuorta kauppahuonetta selitti olevansa halukkaita muuttamaan.
Muutaman penikulman päässä palopaikasta, onnellisessa Y-kylässä, mistä kertomuksemme alkoi, katseltiin asiaa toiselta kannalta. Sielläkin karkoitti tuo suuri asia syrjään pienet harrastukset; mielipiteet olivat erilaiset; muutamat pelkäsivät joutuvansa tulokkaitten rinnalla varjoon ja vastustivat kaupunkien yhdistämistä, mutta suuri enemmistö uneksi kotikaupungistaan tulevan mahtavan kauppakaupungin ja kannatti kaikin voimin Halmin ja Gråbergin suunnitelmia, jotka tarkoittivat kaupungin suuruutta.
Molemmat kilvoittelevat kauppahuoneet tekivät siinä asiassa yhteiseksi hyödyksi rauhan ja liiton, kuitenkin kumpikin ääneti itsekseen päättäen kaikissa muissa asioissa jatkaa kilpailua omaksi edukseen. Kumpikin toi mukanaan taisteluun joukon liittolaisia, ja tuo pääoman ja vaikutusvallan yhdistynyt voima tuli niin suureksi, että se kukisti kaiken vastarinnan.
Pormestarit ja neuvosmiehet olivat liittolaisten kätyrejä. Porvaristo kutsuttiin kokoon, ja yksin mielin päätettiin kehoittaa palovahingonkärsineitä miehissä muuttamaan ja tarjottiin heille siinä tapauksessa laaja, siihen asti vielä asumaton ala kaupungin maata, vapautus maksuista ensi vuosina ynnä muita melkoisen suuria etuja. Korkeimmassa paikassa oli jo asiaa valmistettu; sanottiin olevan valtiolle edullisempaa luoda yksi suuri ja kukoistava tapulikaupunki kuin pysyttää olemassa kahta pientä, jotka ehkäisivät toinen toisensa edistymistä eivätkä koskaan voisi vaurastua. Näyttihän sellainen kansantalous varsin oikeutetulta: puuttui vain niiden suostumus, joiden olisi pitänyt muuttaa.
Siinäpä olikin pulma, jonka selvitteleminen ei ollut helppoa. Raha lähti taisteluun järeällä tykistöllään, ja missä se ei vaikuttanut, kevein kenttäkanuunin. Halm ja Gråberg latasivat tykit, Edvardson oli taitava ampuja. Hän, viekas herra, matkusteli edestakaisin kaupunkien väliä, jakeli missä lupauksia, missä rahaa ja kaikkialla hyviä neuvoja, lähetti palaneeseen kaupunkiin kätyrinsä — ne kaksi kauppiasta, jotka olivat vähemmistön johtajina ja siten pelastuivat vararikosta — ja sai kannatusta ja suurta ylistystä palon aikana osoittamastaan toimeliaasta avusta. Rakennustarpeita alkoi tulla suuret määrät palovahingonkärsineitä varten: hän osti ne kalliista hinnasta, osti kaikki tiilet ja valmiit hirret, mitä oli likitienoilla; hän tarjosi omassa kaupungissaan työansiota kaikille kirvesmiehille, sepille ja käsityöläisille, jotka olivat valmiita rakentamaan palaneita taloja uudelleen. Kaikki se maksoi sievät summat, mutta mitäpä siitä? Raha kävi sotaa, hävitti vihollisen aluetta, matki roomalaisia ja kylvi suolaa hävinneen kaupungin raunioille merkiksi siitä, ettei sen pitänyt koskaan enää uudelleen sorasta kohota. Ja raha on mahtava sotaherra; se lähettelee kaikkialle vakoojiaan ja tähystelijöitään, kaivaa miinoja vihollisen heikkoihin kohtiin, ampuu muurit rikki ja valloittaa väkirynnäköllä vallit: missäpä se ei voittaisi?
Missä? Toisinaan sattuu kuitenkin, että se ajetaan pakosalle; sattuu, että raha nousee rahaa vastaan ja voimakkaampi voittaa; mutta välistä sattuu raha myöskin kohtaamaan inhimillisiä tunteita, joita se ei pidä minkään arvoisina, tai lahjomattoman vakaumuksen, jota se ei ole muistanut ottaa huomioon, ja silloin voi tuo maailman valtiaskin tavata voittajansa. Sellainen harvinainen tapaus sattui todellakin tuossa taistelussa, jota käytiin kaupungin olemassaolosta.
Palaneessakin kaupungissa oli rahamiehiä, jotka unohtivat kaikki keskinäiset riitansa ja kilpailunsa, yhtyivät liittoon ja syöksivät yhteisiä rahavoimia taisteluun mahtavaa ahdistajaa vastaan. Ylt'ympäri maaseuduilla käytiin kaikkien ihmeeksi kuin jonkinlaista huutokauppaa työvoimista ja rakennusaineista, joiden hinnat kohosivat ennen kuulumattomasti siitä, että kumpikin puolue oli kilvan huutajana. Mutta juuri sille olikin Edvardson laskelmansa perustanut: vaikkapa hänen isänniltään menikin korkeitten hintojen tähden melkoisia summia, niin olihan siten uudelleen rakenteleminenkin kuolemaan tuomitussa kaupungissa vaikeampaa; vähävaraisten ei ollut ajattelemistakaan ruveta rakennuspuuhiin, he nurisivat äänekkäästi ja alkoivat taipua sen vähemmistön yllytyksiin, joka puolusti pois muuttamista. Voitto jäi taistelussa rahan puolelle, mutta pian tapahtui käänne.
Koti- ja synnyinseudun rakkaus kasvoi sitä voimakkaammaksi mitä ankarammin oli taisteltava suuren palon aiheuttamia luonnollisia tai teennäisiä vaikeuksia vastaan. Joukko palaneen kaupungin asukkaita, köyhiä ja rikkaita, yhtyi lujaan liittoon, vannoen vastustavansa poismuuttamista. He hankkivat pääomia, auttoivat varattomia, lähettivät ostelijoita etäisemmille seuduille, pitivät kokouksia, kehoittivat pontevasti jokaista rupeamaan puolelleen ja toimittivat edustajan pyytämään hallitukselta korottomia lainoja kaupungin uudelleen rakentamista varten. He selittivät vakaumuksen lämmöllä, ettei harvaanasuttu maa suinkaan tarvitse muutamia suuria kaupunkeja, joiden välillä on laajoja erämaita, vaan sopiviin kohtiin perustettuja pienempiä tapulipaikkoja, jotka suojelevat monopolikaupasta ja joista maalaisilla on vara valita edullisin. Vielä ei ollut tullut sanomalehtien aika avata taistelutannerta sellaisille asioille: pienet "aviisit", joita toimitettiin Turussa ja Helsingissä ja jotka maaseudulle saapuivat ainoastaan kerran tai korkeintaan kahdesti viikossa, säästivät ahdasta tilaansa oppineille tutkielmille, hiippakuntain uutisille tai rakkausnovelleille, joten niissä tuskin oli riviäkään palaneesta kaupungista tai sen epävarmasta tulevaisuudesta. Suullinen sana kävi, niin hyvin kuin saattoi, sotaa sen puolesta, mitä katsottiin oikeaksi tai hyödylliseksi; se sotkeutui huhuihin tai intoili mieskohtaisen vastenmielisyyden orjana, mutta vihdoin syntyi siitä yleinen mielipide, joka vastusti rahan valtaa. Kaikki lukuunotettuna oli tuo mielipide, olipa se sitten vastustava tai puolustava, suureksi onneksi kahdelle kaupungille, jotka siihen asti olivat raadelleet itseään ja toisiaan pienten mieskohtaisten asiain tähden. Ne olivat saaneet yleisen päämäärän, jonka puolesta kannatti taistella; se yhdisti hajaantuneet tahdot, vahvisti niitä ja nuorensi ne: ahdistaja tunsi voimiensa kasvavan, ahdistettu tunsi elämisen rohkeutta.
Noin neljä viikkoa palon jälkeen oli taistelu ja jännitys kaupunkien välillä yltynyt ylimmilleen. Ratkaisu oli ennen kaikkea maan hallituksen vallassa, joka ei tosin mahtisanalla kuten entiseen aikaan voinut suorastaan pakottaa toisen kaupungin asukkaita muuttamaan toiseen, mutta siitä huolimatta saattoi päästä saman tarkoituksen perille kieltämällä X-kylältä apunsa, lakkauttamalla sen tullikamarin, säästämällä postimestarin palkan ja ennen kaikkea viivyttelemällä uutta kaupungin järjestelyä äärettömän kauan. Se, mikä meidän aikoinamme näyttää mahdottomalta, oli silloisen epäluotettavan ja mieskohtaisesta vaikutusvallasta riippuvan valtiotaidon tähden sekä mahdollista että monen mielestä hyvin todenmukaistakin. Mahtavilla liittolaisilla Halmilla ja Gråbergilla oli puolellaan kumpaisenkin kaupungin pormestari sekä myöskin maaherra ja — mikä oli vielä tärkeämpää — maaherran rouva, joka taas oli läheistä sukua eräälle silloin kaikkivoivalle hallitusta johtavalle miehelle. Kaikki käyttöjouset pantiin toimimaan, kaikki rattaat voideltiin — alhaisimmissa piireissä helisevillä, ylemmissä vakuuttavilla perusteilla, sillä, moitittakoonpa Suomen virkamiehiä mistä tahansa, lahjoja he eivät ota eivätkä ottaneet silloinkaan. Kaiken sen pohjana oli kuitenkin syvimmällä kauppakysymys, toisin sanoen rahakysymys; vielä kerran oli siis raha voittava tuossa verettömässä, mutta itsepintaisessa taistelussa. Halm ja Gråberg uskoivat niin lujasti rahan voittavan, että he, niin liittolaisia kuin olivatkin, jo alkoivat salaisen keskinäisen sotansa Y-kylän kaupungin parhaimmista varastopaikoista, joiden uskottiin tulevan kahta arvokkaammiksi X-kylän muuton johdosta.
Taitavat sotapäälliköt eivät koskaan, vaikka olisivat kuinka varmat voitosta, jätä tukematta vahvaa asemaansa uudella puolustus- tai hyökkäysvarustuksella, jos vain on mahdollista. Sellainen keino, jolla oli valtava vaikutus X-kylän kaupunkiin, oli vielä käyttämättä. Kummankin kaupungin satamat olivat nimittäin koko länsirannikon kohtalon alaisia: ne mataloituivat aikojen kuluessa kaikkea uudelleen muodostavasta maankohoamisesta, joka niillä seuduin alentaa merenpinnan keskikorkeuden neljä jalkaa vuosisadassa. Jos nyt Y-kylän onnistuisi näyttää, että sillä oli parempi satama kuin X-kylällä, niin olisihan se melkein vastustamaton syy muuttamiseen. Eikö voitaisi luontoa pakottaa tuomaan ilmi tuota pätevää syytä? Niin, voitaisiinpa niinkin, jos puhdistettaisiin ennen käytännössä ollut, mutta sittemmin mataloitunut mukavampi kulkuväylä. Se maksoi rahaa ja oli siis, sekin, rahan tykistöä; mutta toivottiin, että saataisiin rahat kuoletuslainana viideksikymmeneksi vuodeksi. Voitto olisi tuleva sinä hetkenä eläville; jälkeentulevaiset saisivat maksaa.
Porvaristo kutsuttiin kokoon. Se hämmästyi kustannusehdotusta, mutta näytti tottelevaisesti tyytyvän mahtavien viisaaseen ennustukseen. Kaikki oli jo käydä toivon mukaan, kun odottamaton vastustaja ilmestyi.
Konsuli Lauri Gråbergilla oli vanha, lapseton setä, entinen raatimies ja kalakauppias Rufus Gråberg, omituinen olio, jota harvoin enää nähtiin muualla kuin kalastuspaikoissa, missä hän asiantuntijana antoi hyviä neuvoja kalojen suolaamisessa ja astioihin panemisessa. Pieni, laiha ja rattoisa ukko vinoine tekotukkineen, sarkatakin alaisine punaisine villapaitoineen ja monine sananlaskuineen, oli kaikkien kesken tunnettu sukkelasta päästään ja ivallisuudestaan. Kaupungin asioista hän oli pitkät ajat ollut niin välinpitämätön, että herätti yleistä kummastusta, kun hän vastustajain johtajana esiintyi omaa veljensäpoikaa vastaan.
— Minä olen kuullut sanottavan — hän alkoi — ettei hyttysen ääni taivaaseen ulotu, mutta sanotaanpa myöskin: ei niin pientä ääntä, missä ei vähän mieltä. Nyt tahdotte puhdistaa Virran salmen houkutellaksenne naapureja tänne, ja kun he tulevat, tahdotte antaa heidän maksaa. Mutta ei märkä maa vettä kaipaa; heillä on kylliksi maksamista omassa vahingossaan; miksikä me maksattaisimme heillä omat etumme? Te arvelette, että hyvään kaivoon sopii kyllä kaksikin sammakkoa, mutta minä sanon teille: vieraan väen tänne kokoaminen on sama kuin kalastaja panisi lapsensa perkaamaan — kalan perkaa, kaksi syö. Antakaa X-kylän olla rauhassa, oma pata kullakin on hyvä tulella, vaikka vettä kiehukoon.
Pieni, harmaapäinen ukko seisoi siinä rohkeana ja tuimana nuorempien keskellä, joista moni oli hautonut mielessään samaa ajatusta, rohkenematta kuitenkaan lausua sitä. Siitä syntyi kapina leirissä, mielipiteet hajaantuivat: vastapuolue oli saanut puhemiehen. Edvardson oli poissa jossakin myyränteillään; pormestari oli joutunut riitaan kaupungin kanssa palkkaeduista; Lauri Gråberg ei uskaltanut loukata lapsetonta setää — jonka epäiltiin aikovan määrätä melkoisen suuret varansa yleisiin laitoksiin. Hannu Herman Halmilla ei ollut sellaista vaikenemisen syytä. Hän kuvaili, mitä etuja kaupungilla olisi sataman parantamisesta ja kauppalaivaston suurentamisesta, mutta hän ei puhunut niin voimakkaasti kuin tavallisesti, hän oli hajamielinen, hän ajatteli jotakin muuta. Itsepäinen ukko vastasi hänelle sananparsillaan: ei sanoista siltaa saa, puita siihen tarvitaan, ja se ei ole vielä linnulla kuvussa, mikä nokassa. Päätöstä ei saatu toimeen; raha joutui tappiolle etuvartiokahakassa, ratkaiseva taistelu oli jäljellä, ja se taisteltaisiin hallituksen keskipisteessä.
— Rufus-vanhus on kuitenkin älykäs mies, kuului kuiskauksia voitolle pääsevän vastapuolueen kesken. — Häneen voi sovittaa erään hänen omia sananparsiaan:
Vanhaa koiraa ei pidä halveksia, se voi purra luuhun asti.
18. MOLEMMISSA KONTTOREISSA.
Hän osaa olla vaiti; hänestä voi vielä tulla kauppias.
— Mitä uutta? kysyi konsuli Gråberg kapteeni Edvardsonilta, joka astui konttoriin kellon lyödessä yhtätoista ennen puoltapäivää.
Kapteeni pyyhkäisi hattuaan, pani sen varovaisesti vaarnaan ja vastasi:
— Kirkasta mastossa, räntää kannella. Kävihän eilen hullusti porvariston kokouksessa?
— Kävi. Sointiteeri oli poissa. Olithan, veli, X-kylässä?
— Olin. Ja maaherran luona. He lyöttäytyvät yhteen kuin muurahaiset tuhkakasaan. Ei pirukaan voi pitää heitä aisoissa. Minä olen jo menettänyt 80.000 rakennustarpeihin ja tiiliin, niinkuin käskit, veli; minä olen tilannut heidän parhaat työmiehensä; Millberg ja Andersson ovat juosseet saappaansa puhki meidän asioillamme, ja kuitenkin käy kaikki päinmäntyyn. Miten onkaan? Ceder ja Alrot ovat alkaneet tehdä kivijalkaa uusiin taloihinsa! Luulenpa, että uusi järjestely nuo herrat kyllä opettaa, jos se tulee ajoissa. Mutta sitä ei tule, veli Gråberg; maaherran rouva on meidän puolellamme; minä kuulin sen varmalta taholta, mitäpä silloin lukua pikku herroista?
— Naisten suosio on kuin huhtikuun lumi!
— Aivan niin, jos suosio koskee miestä. Mutta nyt koskeekin ystävyys sattumalta toista naista. Armollinen rouva ei voi koskaan unohtaa, että hänen lastensa köyhä kotiopettajatar koroitettiin upporikkaan kauppaneuvos Halmin rouvaksi. Se on armollisen rouvan tekoa, ainakin hän niin uskoo, ja kukapa ei olisi niin heikko, että pitäisi nukeistaan? Siis: Halm kuiskaa sanasen rouvalleen, pikku rouva kuiskaa sanasen armolliselle rouvalle, armollinen rouva kuiskaa saman enolleen, ministerille. X-kylä on hukassa; sen tulevaisuus ei ole senkään arvoinen kuin lyijykynä…
Niin sanoen katkaisi kapteeni ikäänkuin ajatuksissaan yhden kuudesta lyijykynästä, jotka aina olivat rivissä hänen isäntänsä kirjoituspöydällä.
— Mutta — huomautti Gråberg sulkakynää pureskellen — tässä torin varrella asuvan pikku rouvan mieleen voisi jolloinkin juolahtaa kuiskata sananen meistä.
— Olet oikeassa, veli, kapteeni vastasi. Siihenpä juuri tarvitsemmekin mutkan, ja minä luulen löytäneeni sen. Kohta tiedän, mitä tarvitsen, komissaari Sten Halmista. Se koskee suvun kunniaa. Olkaa huoletta; kauppaneuvoksettarelle ei juolahda mieleen kuiskata yhtään ainoaa sanaa Gråbergin kauppahuoneen asioista.
— Veli Edvardson!… Oletpa itse oveluus, veli!… Tiedätkö, veli, että Lauri Roderik taaskin muutti mielensä ja lähti yliopistoon?
— Mitä poikain kujeita se on? Enkö nähnyt hänen ja tytön toimivan ihan kuin pitikin X-kylän palossa? Minä luulin nuorten jo olevan kihloissa.
— Minä en ymmärrä, mikä pojassa on. Milloin konttoriin, milloin ulkomaanmatkoille, milloin taas yliopistoon. Ei ole varsin kehuttavasti tuhannen markan velkakirjasi laita, veli hyvä. Minä päästin hänet. Kun hän kerran alkoi, niin jäähdyttäköön nyt intoaan maisterinarvolla.
— Veli Gråberg … anna anteeksi, minun periaatteeni on, ettei liikemies koskaan saa olla kunnianhimoinen. Maisteriko? Kaikkia vielä! Halm tallasi kauppaneuvoksen valtakirjan jalkoihinsa, mutta nyt, kun hän on ehtinyt tarkemmin miettiä asiaa, ei hän sitä myisi kokonaisesta laivastakaan. Meidän puolestamme kernaasti. Jokainen kunnianhimo on huono kauppa… Lauri Roderik itsensä pilalle lukeneeksi maisteriksi! Eikö hän ole puhunut tytöstä?
— Ei sanaakaan.
— Hän osaa siis olla vaiti; onhan sitten jotakin toivoa. Kun osaa olla vaiti kahdenkymmenen ikäisenä, osaa kyllä hoitaa liikeasioita neljänkymmenen vanhana. Hänestä voi vielä tulla kauppias.
Konsuli Gråberg huokasi. Hän ei luottanut siihen lohdutukseen, vaan pelkäsi, ettei hänen ainoa poikansa koskaan tulisi isänsä paikalle konttoriin. Mutta tulisihan hänestä maisteri; se oli kuitenkin edes vähäinen lohdutus oppimattomalle isälle, jonka oli täytynyt lukea maantiedettä vanhoilla päivillään, saadakseen selville, mille maailman kulmalle hän lähetteli laivojaan.
Samaan aikaan oli kauppaneuvos Halm konttorissaan silmäillyt postissa tulleita tietoja ja sanoi kirjanpitäjä Stenmanille:
— Otava on Lontoossa. Nopea matka, kymmenen päivää. Kingslaw & Pojat ilmoittaa Odessan rahtien olevan kalliimpia kuin miesmuistiin. Edestakaisin yli 60.000. Tervola teki tehtävänsä kuin mies.
— Tervolan olisi pitänyt olla täällä jo kaksi viikkoa takaperin, vastasi Stenman kääntämättä silmiään konttokirjastaan.
Isäntä oli vaiti. Nuori kirjanpitäjä oli toimittanut asiansa ja toimittanut sen hyvin; miten hänen sitten kävi, se oli tosin sivuasia. Mutta vankallekaan pohjalle päässyt kauppias ei ole vapaa inhimillisistä heikkouksista, ja Halm tunsi rinnassaan jotakin isällisen hyväntahtoisuuden tapaista tuota ripeää, kunnon nuorukaista kohtaan. Olihan Tervola hänen koroittamansa…
Puolen tunnin kuluttua, joka ääneti käytettiin lähetettävien kirjeiden hyväksi, sanoi Halm Stenmanille:
— Meillä on tänään ristiäiset.
— Toivotan onnea, vastasi kirjanpitäjä kuivasti.
— Stenman … minä olen saanut huonoja sanomia Juhanista. Hän pelaa…
Stenman pudisti päätään, pani nuuskaa ja kirjoitti yhä edelleen.
— Nyt saan jo kolmannen kerran maksaa hänen velkansa. Se ei käy päinsä, Stenman. Minä käsken hänen heti palata kotiin Ruotsin kautta.
— Keskellä talveako?
— Niin, keskellä talvea. Pohjanmeri ja Ahvenanmeri eivät ole mitään Lontoon pelihuoneiden rinnalla. Jos kadottaisin hänet… Jumala rankaisee meitä, Stenman!… Silloin on minulla jäljellä vain äsken syntynyt poika, joka kastetaan tänään. Stenman, meidän täytyy tehdä jotakin köyhäin hyväksi; ei meillä ole siunausta lapsistamme, jollemme tee mitään muiden hyväksi. Kirjoita 500 merimieshuoneelle leskiä ja orpoja varten. Mutta se ei riitä, Stenman; me perustamme Y-kylään säästöpankin tämän päivän muistoksi. Minä annan 1.000 pohjarahastoksi.
— Määräsittehän, patruuna, kaksi prosenttia Otavan Odessan matkan tuloista kauppiaitten apukassaan. Tehnee 1.000 tai 1.200.
— Se on totta, sitä en muistanutkaan. Mutta samapa se; se lintu ei ole vielä kynitty. Kirjoita 500 merimieshuoneelle ja 1.000 säästöpankille. Onni on häilyväinen, täytyy tehdä jotakin hyvää. Täytyy jättää muisto jälkeensä… Jos kuolen, Stenman, on testamentissani määräys sinulle.
— Se on suotta. Te elätte kolmekymmentä vuotta kauemmin kuin minä.
— En saa rauhaa ajatellessani Juhania. No, niin… Porvaristo teki tenän eilen; Rufus-ukko lateli sukkeluuksiaan. Minusta se on samantekevää; minä alan kyllästyä koko sotkuun. Gråberg on ostanut uuden varastopaikan sataman luota. Edvardson kylvää rahoja kuin hietaa. Se on hänen keksintönsä, Stenman.
— Johan sanoin teille, patruuna, ettei siinä miehessä ole yhtään suoraa paikkaa. Toiminimi tietää, mitä hän on miehiään. Minerva tuotti aikoinaan hyvin, mutta mitä siitä tuli? Merilainoja siitä tuli, käräjänkäyntejä siitä tuli. Toiminimi ei luullakseni kiittänyt Edvardsonia. Ja moisen miehen kanssa ryhdytte uudelleen asioihin, patruuna!
— Liikeasioissa, Stenman, täytyy katsoa eteensä, mutta täytyy myöskin osata unohtaa. Gråberg ei saata unohtaa; sentähden hän onkin vain pikkukauppias ja sinä pysyykin… Nyt lähden veljeni Stenin luo. Hänet on kutsuttu kummiksi.
— Komissaariko? kysyi Stenman hyvin kummastuneena ja unohti panna hyppysissään olevan nuuskan nenäänsä.
— Kummastuttaako se sinua? Onhan hän vanhin veljeni.
— Antakaa anteeksi — Stenman vastasi hämillään — minä luulin, että hän on hullu.
— Omituinen hän on, mutta ei hullu. Margret pitää häntä häkissä. Minun velvollisuuteni on valvoa, miten hän tulee toimeen vanhoilla päivillään.
Kauppaneuvos otti hatun, kepin, turkkitakin ja oli kohta tiessään. Vanha kirjanpitäjä katsoi hänen jälkeensä, alkoi vuolla uutta sulkakynää ja jupisi itsekseen:
— Isä oli viisain kaikista, kunnes tuli hulluksi… Sten oli uskaliain, kunnes hänkin tuli hulluksi… Otto Kristofer oli tyhmin ja hyväluontoisin; hänellä säilyikin se rahtunen ymmärrystä, mikä hänellä oli… Hannu Herman on paras kaikista; tuleeko hänkin nyt hulluksi?… Juhani tulee Sten Halmiin; hän menettää järkensä.
Huono kauppa … saldona kaikesta haaksirikko, haaksirikko!