— Ranskalaista, sanotaan. Seitsemänkolmatta tynnyriä kultaa.
— Ryynivelliä, veli Ahlström, ja sitä paitsi jo hyvällä vauhdilla syötyä.
— No, venäläistä sitten! vastasi hovioikeudenneuvos. On muuan neiti tuolla idässä päin, joka mielellään ottaisi vastaan keisarinkruunun, ja sanotaan, että monta kultaseppää onkin toimessa.
— Katsopas vain! puuttui puheeseen keski-ikäinen mies, jonka kasvonpiirteet olivat kauniit, täyteläiset ja klassillisen säännölliset, huulet vienossa hymyssä. — Veli Ahlström ei tyydykään vähempään kuin että antaa moskovalaisen itsensä varustaa armeijan ja sillä valloittaa meille valmiiksi Viipurin, Viron ja Liivinmaan. Eikä meidän tarvitse muuta kuin juoda kipponen olutta hänen menestyksekseen.
— Veli Hassel näyttää paremmin perehtyneen vanhoihin roomalaisiin kuin nykyajan politiikkaan, puhkesi hovioikeudenneuvos kiivastuneena puhumaan. Minä sanon erään asian, josta eivät Cicero tai Virgilius ole koskaan edes uneksineetkaan, nimittäin sen, että Lewenhaupt neuvottelee salaa markiisi Chetardien välityksellä suuriruhtinatar Elisabetin kanssa. Hänelle on edullista ostaa meidän ystävyytemme mistä hinnasta hyvänsä; meidän suoranaisesta avustuksestamme maksaa hän mitä me itse pyydämme.
— Lupauksillako? Niin tietysti.
— Paremmilla kuin lupauksilla, epäuskoinen veliseni! On kyllä kielletty kielimästä, mutta jos, hyvät herrat, ette sitä levitä edemmäksi, saatan teille ilmoittaa, että suuriruhtinatar aivan piakkoin aikoo käydä tiluksillaan Karjalassa.
— Entä sitten?
— No, jos et, veli, sitä käsitä, ei minulla ole mitään lisättävää. Luulisipa tuollaista huvimatkaa helpommaksi selittää kuin Horatiuksen oodit. Meidän karjalaiset jääkärimme ovat muutaman penikulman päässä sieltä.
— Ahaa! Me sieppaamme lumotun prinsessan, koroitamme hänet valtaistuimelle ja tyydymme vaatimattomaan palkintoon, neljään maakuntaan. Se on todellakin helpompaa käsittää kuin Minelliuksen Horatius-tekstin selitykset. Venäjän hallitus on tietysti umpikuuro ja upposokea. Mitä me täällä kaikessa salaisuudessa kuiskailemme olutkipposten ääressä Ruissalossa, siitä tietysti ei meidän huonokuuloisilla pietarilaisilla naapureillamme voi olla vähintäkään aavistusta.
— Älkäähän, kuulkaa, hyvät herrat — keskeytti neuvosmies Wechter, hyvin ponteva politikoitsija ja Turun kaupungin valtiopäivämies 1738 — tuo ei ole, jos saan sanoa, muuta kuin ämmäin lorua. Yhtä mahdotonta on nyt meille sodan tulo kuin koirain sitominen makkaralla ja vaatteenteko koivunkarpeista. Ovatko hatuntekijät hulluina? Eihän heillä ole kolmeakaan tuhatta miestä valmiina. Merthen kyllä tekee tenän heidän sodanhalulleen, ja ellei Merthen, niin Buddenbrock. Tuhat tulimmaista! Hirmuvaltako vaiko vapaus täällä vallitsee?
— Paremmin ehkä tekisit, veli Wechter, jos asettelisit sanasi vähän varovaisemmin, huomautti hovioikeudenneuvos. Eikä tiedä näinä aikoina, milloin puhuu päänsä pölkylle.
— Mitä nyt? vastasi neuvosmies kiivaasti. Joko nyt ovat päät vaarassa?
Pois hatut päästä valtakunnan lain ja hallitusmuodon edessä! Vai sotaa?
Mitä sitten tulee teollisuudesta ja yleisestä vaurastumisesta? Jumala
siunatkoon vanhaa Hornia, siinäpä vasta oli miesten mies!
— Sinä, veli Wechter, voit lohduttaa mieltäsi suurella kangastilauksella, joka sotamiehiä varten tehdään, virkkoi Hassel, hyväntahtoisesti viitaten Wechterin uuteen verkatehtaaseen.
— Aivan niin! huomautti hovioikeudenneuvoskin. Suomen,[2] Hämeen, Uudenmaan ja Karjalan maaherrat ovat kolme päivää sitten saaneet käskyn neuvotella sotajoukkojen kutsunta-ajoista. Luulenpa toki muutamia housupareja kuluvan marsseilla. Mitä meriväkeen tulee, niin pahempia vaatteenkuluttajia ei voi toivoakaan, ja tiedäthän, veliseni, että suuri laivasto on Aspön luona ollut jo toukokuun 11 päivästä asti.
— Suunsoittoa ja säikytystä! huudahti Wechter ja moni muu myssyläinen. — Sehän pitäisi Merthenin tietää paremmin kuin kenenkään muun. Eikä Merthen ole kirjoittanut mitään moneen viikkoon. Ei, se on vain tyhmää lorua. Sotamies tekee heinää ruodullaan, laivasto tervehtii kuninkaallista majesteettia ammunnalla hänen ylhäisenä nimipäivänään. Rauha meillä on, ja rauha pitää oleman; hiiteen kaikki sodantoitottajat!
Koetettiin vakuuttautua siitä, että kaikki kävi valtiopäivillä toivon mukaan, ja Myssyjen mielipide oli todella koko maankin mielipide. Miksikä ei Merthen kirjoittanut turkulaisille valitsijoilleen? Kuviteltiin sitä vain hyväksi merkiksi. Sitäpaitsi oli nyt pitkän aikaa ollut merellä kovia itätuulia. Postinkuljetus yli Ahvenanmeren riippui kauneimmalla kesälläkin aina tuulista, ja maamme saattoi siis sinäkin vuodenaikana olla monta viikkoa tietämättömänä siitä, mitä Tukholmassa oli päätetty sen onnesta tai onnettomuudesta.
Kaikessa rauhassa lähdettiin siis illalliselle. Pontak ja Braunschweigin mumma, silloin käytetty runsaasti höystetty juoma, elähyttivät iloisimmilleen politikoitsevien herrojen mielet. Harvat heistä pitivät lukua rajuilmasta, joka yhä synkempänä uhaten pimitti taivaan Ruissalon tammien yläpuolella.
Kaikki rauhalliset tunteet, lukuunottamatta Hattuihin kohdistuvaa vihaa, olivat kehittyneet iloisimmilleen höyryävien kulhojen ääressä, ja Wechter oli jo parisenkymmentä kertaa vakuuttanut vanuttavansa kaikki toitottajat mäsäksi suuressa verkatampissaan, kun hänen renkinsä saapui kaupungista, hikisenä kiivaasta soudusta, ja antoi hänelle kirjeen.
— Kuka sinut lähetti?
— Kruunun sotalaiva saapui satamaan tunti takaperin ja lähetti sanan, että asia on hyvin tärkeä.
Juhlijat olivat nähneet sotaprikin ja arvasivat tulevan uutisia
Tukholmasta.
— Niin — sanoi Wechter yhä iloisempana — hyviä uutisia! Kirje näkyy olevan veli Mertheniltä.
Tunkeuduttiin äänettömän, sinetillä suljetun viestin ympärille, joka nyt oli vahvistava kaikkien rauhantoiveet, ja arvailtiin jo prikin purjehtineen matkansa sangen nopeasti, koska viime päivinä oli puhaltanut navakka lounastuuli.
Wechter avasi kirjeen, luki sen yhä uudelleen ja uudelleen, muuttui kasvoiltaan tulipunaiseksi ja pyyhkäisi kädellään pari suurta hikipisaraa, jotka kihosivat hänen otsalleen.
— Äiti — sanoi hän kiihtymyksestä väräjävällä äänellä vaimolleen — onko täällä hyvää ranskalaista Hattujen viiniä?
Ranskan viiniä oli pöydällä; sitä kaadettiin laseihin.
— Niinpä juokoon nyt Hattujen maljan, ketä haluttaa. Jumala kirotkoon heidät. Amen.
Samalla Wechter tarttui täyteen lasiin, kohotti sen ikäänkuin menestystä toivottaakseen ja paiskasi maistamattomine sisällyksineen uunia vasten, niin että sirpaleet lensivät ympäri huonetta ja viini räiskähti lähinnä seisovien päälle.
— Mitä, mitä siinä on? kysyivät hämmästyneet nimipäivävieraat.
— Lukekaa itse! vastasi Wechter antaen kirjeen. Se ei ollut pitkä ja kuului:
Tukholmassa 28 p:nä heinäk. 1741 iltapäiv.
Kunnioitettu Veli!
Koska Kunink. Majesteetin priki Victoria tänä yönä lähtee Turkuun, kiirehdin minä täten Sinulle, Kunnioitettu Veli, ynnä Turun Arvoisalle ja Uskolliselle Porvaristolle ilmoittamaan, että Hänen Majesteettinsa tänään kello 12 päivällä valtionkuuluttajalla, registraattori Bungencronalla rumpujen ja torvien kaikuessa on julistuttanut sodan Tsaari Ivania ja Venäjän hallitusta vastaan. Tarkemmin vastedes. Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan, Valtakuntaa ja Turun kaupunkia.
Kunnioitetun Veljen
kuuliainen ja nöyrä palvelija
Carl Merthen.
Läsnäolijain hämmennys oli kuvaamaton. Vaikka uhkaavia sodanenteitä jo oli liikkunut, olivat kuitenkin vain harvat valmiit ottamaan uutista vastaan ja vielä harvemmat olivat sitä toivoneet. Kirje kulki kädestä käteen, sitä luettiin ja selitettiin, kolme tai neljä henkeä iloissaan ja sotainnon valtaamana, mutta enimmät peloissaan ja apeilla mielin.
Siinä oli nähtävänä tarkka kuva tunteista, joilla sodanjulistus otettiin vastaan koko maassa. Isonvihan hirveät hävitykset olivat vielä tuoreessa muistossa. Eräästä asiasta olivat kaikki selvillä: Suomen oli taaskin kärsittävä ja vuodatettava vertaan, valtakunnan veriseen kilpeen oli taaskin isku sattuva. Minkä hyväksi? Ja mitä toivoa oli menestyksestä?
Seurassa olevat Hatut eivät varomattomuudessaan tahtoneet hillitä tunteitaan. Hoikkasäärinen raastuvannotarius otti yhden täytetyistä laseista, joista kaikki tähän asti olivat pysyneet koskematta paitsi se, mikä oli singautettu uunia vasten, ja rohkeni tyhjentää sen vanhan kaarlelaisen sankarillisuuden muistoksi, joka nyt taas oli näkyvä koko loistossaan. Hänen esimerkkiään seurasi vain pari puolueystävää, ei edes hovioikeudenneuvos huomannut kaarlelaisten ajan vielä palanneen. Notariusta vastaan nousi vastustuksen myrsky, joka uhkasi kasvaa väkivallaksi ja kuvasti sekin puolestaan jotenkin tarkasti maan mielipidettä.
— Kirotut lörpöttelijät! oli ensimmäinen karkeanlainen tervehdys, jolla maljaan vastattiin. Kohteliaisuuden ja kursailun ohuen kiillon alla oli raakuus jäljellä niinkuin saviseos laastituksen alla.
— Ajavat ensin meidät puolikuoliaiksi ja sitten lähettävät heti uusien kyytiin jälleen, ennenkuin vielä olemme ehtineet hengähtääkään!
— He ovat ohjissa ja me saamme maistaa ruoskaa.
— Hävetköön jokainen, ken semmoista ruoskaa tottelee.
— Varokoot vain, ettei vanha Hiirakko anna kavioista.[3]
— On moisten suukopusankarien ennenkin nähty ruohoa haistelevan.
— Notariuksellahan on ollut majoitusasiat huolena. Rientäköön nyt tilaamaan Turusta asuntoja kasakoille!
— Kuka uskaltaa nurista kuninkaallista majesteettia ja valtakunnan säätyjä vastaan?
— Valtakunnan hampaitako?[4] Huuti, herra; hän itse juuri niitä vertaa koirankitaan.
Näytti, pelästyneitten naisien läsnäolosta huolimatta, hyvin luultavalta, että notarius Skogsman kohta heitettäisiin ulos ovesta; mutta silloin pyysi professori Hassel puheenvuoroa ja kysyi, eivätkö kaikki, olipa heillä muuten mikä mieli hyvänsä, suostuisi yhdessä juomaan kuninkaan ja isänmaan menestyksen maljan.
— Siihen minä kyllä yhdyn, huudahti Wechter, jos muuten saan ajatella mitä haluan.
— Samalla ehdolla yhtyy siihen jokainen rehellinen suomalainen, huusi moni lasiin tarttuen.
— Eläköön kuningas! Eläköön isänmaa!
Samassa silmänräpäyksessä tärisytti tupaa hirmuinen jyrähdys, ja salama, päivänvaloa kirkkaampi, välähti ikkunoista, valaisten huoneen. Ukonilma purkautui kauhistuttavan rajusti; rakeensekainen rankkasade alkoi piestä ikkunaruutuja. Ruotsin ja Suomen taivas siinä ennustavasti yhtyi säätyjen sodanjulistukseen.
Kaikki, jotka vielä olivat viipyneet ulkona, pyrkivät katon suojaan. Taikauskoinen pelko seurasi tuvassa vallinnutta hälinää; koetettiin leikkiä laskien haihduttaa mielestä tuhoaennustavan ukkosen ja sodanjulistuksen yhteensattumaa, mutta siinä ei onnistuttu. "Isoviha alkoi sekin ukkosilmalla", huomautti eräs vanha rouva. Tuo hirmuinen muisto kauhistutti kaikkia; jokainen oli näkevinään edessään uuden raunioiden aikakauden ja tuskin ollenkaan kuunteli sotaisen hovioikeudenneuvoksen pisteliästä tokaisua:
— Sisar Haselia tarkoittaa varmaankin avioliittoaan ukkovainajansa kanssa: silloin lienee vähän jyrissyt hääpäivänä.
Tuli pimeä; ei kenenkään mieleenkään juolahtanut palata kaupunkiin veneellä. Päätettiin sentähden jäädä yöksi niihin muutamiin kehnonlaisiin kesäasuntoihin, joita oli siellä täällä Ruissalon rannoilla, mutta niin moni kuin mahdollista jäi nimipäivätupaan, vanhemmat korkeihin sänkyihin, nuoremmat heinille, joita levitettiin yli koko lattian.
— Missä Eeva on?
Poissa. Ei kukaan tiennyt, missä. Ei edes kyseltykään ylioppilas
Alanusta, joka myöskin oli hävinnyt teille tietämättömille.
4. LOITSUMÄKI.
Te, iloiset leikit ja pila, hymyilevät valon, vehreyden, välkkyvien aaltojen kuvat ja Ruissalon tammiston suloiset tuoksut, miksikä emme saa enää viipyä teidän riemuanne katselemassa? Pois täytyy meidän rientää laulun, ilon ja paimenkisojen kuuluvilta, pois puolueriidoista ja sodanjulistuksen levottomuudesta, yö tulee, pilvet mustenevat, ukkonen jyrisee ja salamain tulenkielekkeet nuoleksivat pilviä, ja onnettomuutta ennustaen pauhaa meri vaahtoonpeittyviä rantoja vasten. Sallimus lähestyy, tulee se, mitä ei voida välttää, mitä vastaan heikot voimat ja vielä heikompi tahto turhaan ponnistelevat… Jo tarttuu se taivaanlakeen ja pudistelee sitä, niin että kipinöitä sinkoilee maahan, arkana taipuu kaino kukka myrskyn pelosta, ja sen kumartuessa kiiluu sen lehtien alta loistava käärme…
Yksinäisimmällä Ruissalon niemellä noin neljännespenikulman päässä kesätuvista oli kertomuksemme aikana vanha, mitättömän näköinen kalastajamökki. Paikkaa sanottiin Loitsumäeksi, luultavasti sen tähden, että se jo kauan oli ollut tunnettu senaikuisen taikuuden pesäpaikkana. Nyt oli kuitenkin tuvassa hoitelevan käden merkkejä; se oli äsken punaiseksi maalattu, siihen oli pantu uusi turvekatto, katajanhavuja oli siroiteltu portaille, pieni ikkuna oli varustettu puoliverhoilla, ja sen alla päivänpuolella oli pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi sipulia, persiljaa ja nauriita sekä kaksi korkeakasvuista päivännoutoa, jotka tähän aikaan kesästä parhaillaan kukkivat.
Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä seisoi mäellä töllin vieressä harmaapukuinen nainen merelle tähystellen. Hän oli niin tavattoman pieni, että häntä olisi voitu pitää kymmenvuotiaana lapsena, elleivät sangen kumarainen selkä, kellertävä, kuivunut iho ja harva, lumivalkoinen tukka olisi osoittaneet hänellä olevan paljonkin ikää. Kummallisesti viittoen hän katseli milloin taivasta, milloin merta ja mutisi samalla katkelmia jostakin loitsurunosta, joka kuulosti myrskyn manaukselta…
— … Missä olet, missä olet sinä, vinkuva myrsky, joka meriä kuljet? Etkö tahdokaan minun manaustani totella? Orja, minä tunnen sinut, sentähden sinua hallitsenkin. Kaukana sisäjärven rannalla oli kehtosi, myrsky; olet syntynyt neitosen huokauksesta, kun hän odotti ystävää, joka ei koskaan tullut. Vähäisenä viruit pajupensaassa, et jaksanut liikuttaa haavan haivenia etkä sääsken siipiäkään, kun Ahti auttoi sinut vahvoilla hartioillaan yli järven. Sieltä vierit virran mukana aavaan, kuohuiseen koskeen; koski ajeli sinua, kivet kolhivat sinua, lohi sinut nieli, sinä suutuit, vaahtoa joit, joit voimaa avaruudesta, kasvoit jättiläiseksi, kohosit kotkana ilmoihin ja opit ärjymään merillä ja mailla. Etkö vieläkään tottele minua?
— … Ja etkö tottele minua, ukonnuoli, joka kätket pääsi vielä syntymättömiin pilviin? Tiedä, että minä tunnen sinut; vähäinen olit, kalpea kuin kiiltomato, tuikahtaen tulit kuin valonvälke auringosta. Enkö nähnyt, miten hentona kiipesit kuun sarville ja yhä ylemmäksi äitisi nisille? Tulta sinä joit, joit valoa, sinä miekanterä ja nuolenkärki, sytytit soihdun, poltit reiän taivaankanteen ja repäisit raon Luojan lakeen. Mitä? Etkö tottele minua?
— … Kuulkaa, ilman rautaiset miehet! Kuulkaa, yön vinkuvat nuolet! Minä mahtava manaan teitä… Manaan teidät hiiden linnasta, kutsun neitsyt Maarian polvilta … minun kädessäni te olette … orjia te olette, ettekö tottele? No, niinpä hautaan teidät Manalan pohjaan ja vieritän päällenne Kipuvuoren… Ettekö tottele? Ha, ha, ha, ettekö vieläkään tottele?
Noiden sanojen lomitse kuului tuontuostakin noidan käheä nauru, ja hänen sokeat silmänsä näyttivät tähystelevän taivaankupua, kunnes vihdoinkin ilma sakeni, tuuli tyyntyi ja mustanharmaa pilvi nousi etäältä Rymättylän saariston takaa. Akka näytti tajuavan sen enemmän tunnollaan kuin korvillaan tai silmillään, sillä hän avasi hampaattoman suunsa niin suureksi kuin sai ikäänkuin ahmiakseen viimeisen heikon tuulenhenkäyksen…
— Vihdoinkin täytyi niiden totella, mutisi hän hurjassa tyytyväisyydessään. Ne tulevat jo, ne tulevat … ne eivät enää ole penikulmankaan päässä. Ja Sulla (Ursula) elää vielä sittenkin, kun kaikki muu häviää!
Samassa alkoi kuulua aironvetoja, ja noin viiden- tai kuudentoista vuoden ikäinen poika nousi maalle kantaen olkapäällään äsken saatua haukea, niin pitkää, että sen pyrstö laahasi maata. Vanhus ja poika katosivat majaan.
Lukija muistanee, että kahta huvimatkalaista turhaan kaipailtiin rajuilman puhjetessa. Etsikäämme nyt heistä toinen.
Kun Eeva Merthen vetäytyi pois leikistä puhellakseen jonkun sanan vanhan ystävänsä rummuttaja Mikun kanssa, muistui hänelle mieleen, että Ruissalossa asui toinenkin ystävä, jota hän ei vielä koskaan ollut käynyt tervehtimässä täällä hänen yksinäisessä turvapaikassaan. Hänen entinen hoitajansa Vappu oli vuosi takaperin eronnut Merthenin talosta ja asettunut tänne vanhoilla päivillään asumaan. Eevasta oli näyttänyt aivan luonnolliselta, ettei hän saattanut käydä Ruissalossa pistäytymättä samalla myöskin Vappua tervehtimässä. Hän oli kysellyt Vapun asuntoa — se oli toisella puolella saarta — ja toivoi ehtivänsä sieltä takaisin illalliselle.
— Aiotteko, Eeva neiti, lähteä Loitsumäkeen? oli Mikku kysynyt osoittaen niin suurta kummastusta kuin ukon kangistunut muoto suinkin saattoi.
— Aion kyllä, vastasi Eeva.
— Menkää ennemmin ihmisten seuraan! tuumi ukko merkitsevästi.
Eeva nauroi ja lähti astumaan lyhintä tietä suoraan saaren poikki. Alussa hän seurasi polkuja, mutta ne hävisivät pian, ja metsä kävi raivaamattomaksi. Hän istuutui lepäämään kaatuneen tammen rungolle. Lehdossa oli hiljaista, aurinko oli jo hyvin alhaalla, mutta illan viileyttä ei tullut. Astunnasta lämpöisenä Eeva etsi mesimarjoja sammuttaakseen janoansa. Muutamia vain hän löysi ja etsi uusia, mutta turhaan, sillä tämä maan jaloin hedelmä, jonka hienonsuloisen maun vertaista vain harvoilla hedelmillä on, on kaukaisen pohjolan lapsi eikä menesty enää Turun seuduilla. Eksyy hyvin helposti, kun alinomaa katselee mättäitä. Kun nuori tyttö vihdoin nosti katseensa ja huomasi mustien pilvien verhoavan taivasta synkkäin ajatusten tavoin, ei hän enää tiennyt, missä oli. Ukkonen alkoi jyristä; Eeva kääri hameensa helman ja riensi juosten kilpaa tuulen kanssa sinne päin, josta luuli löytävänsä Vapun tuvan. Aurinkoa ei ollut oppaana, kanervikossa ei ollut polkua, muurahaisten tiet hävisivät havupuiden sekaan. Vihdoin näkyi ranta ja meri puiden välitse.
Ruissalo on saari, mutta niin suuri, ettei sen ranta kelpaa oppaaksi silloin kun on kiire. Jo alkoi muutamia raskaita pisaroita putoilla, kun eksynyt marjanpoimija huomasi rannalta mökin. Se oli todellakin Vapun mökki, Loitsumäki. Eeva astui sisään aavistamatta pelkoa, joka muita vaeltajia pidätti sinne menemästä.
Ilma tuntui kuumalta ja raskaalta; matalassa takassa paloi valkea, jonka savu tuontuostakin painui piipusta alas ja täytti tuvan. Se oli puhdas ja siistitty; kalustona oli kaksi villaryijyillä peitettyä vuodetta, ikkunanlaudoilla kasvoi muutamissa ruukuissa palsameja ja helmipuita. Toisella vuoteella istui pikku olento, polvet ylös vedettyinä leuan alle; tulen luona kuivaili poika koukunsiimoja.
— Jumalan rauha, sanoi Eeva. Onko Vappu kotona?
Poika ei vastannut. Sängyssä istuva olento, sama pieni aaveentapainen akka, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli manannut myrskyä, nousi, lähestyi nuorta tyttöä ja siveli luisevalla kädellään hänen vaatteitaan.
— Niin hieno! Niin hieno! sanoi pikku kummitus. Melkein yhtä hieno olin minäkin, kun olin seitsemäntoista kesää elänyt. Ylhäisten herrojen mielestä minä olin melkein liian hieno, ollakseni äitini tytär. Mutta se on nyt mennyttä, kaikki menee menojaan, kuninkaan kruunu ja neitosen kukoistus. Katso minua; olenko hieno nyt? Olenko minä kenties kaunis? Kun sinä tulet yhtä vanhaksi kuin minä, tulet sinäkin yhtä kauniiksi.
Vappua ei näkynyt. Eeva Merthenistä ei vastaanotto tuntunut erikoisen miellyttävältä, ja hän mietiskeli, eikö olisi parasta palata ukonilmaan ja rankkasateeseen. Miksi ei vastata? Tulenvalossa hän huomasi vanhan mummon sokeaksi ja ymmärsi hänen myöskin olevan kuuron.
— Niin, sen saat uskoa, sorea neito, jatkoi kummitus, seitsemäntoista vuotta minulla oli ikää ja yksi kesä lisäksi, kun äitini poltettiin Hämeen tullin edustalla. Äitimuorini oli vasta viisitoistavuotias, kun hänen äitinsä poltettiin; miksikä minä olisin huonompi? Olenko minä mielestäsi kyllin musta? Äläpäs, en minä musta ole, vaan nokinen, nokinen! Näetkös, jos polttaa sormensa, kirvelee se ehkä päivän tai viikon; mutta kun kärventää itseänsä äitinsä polttoroviolla, jää siitä merkki ikipäiviksi. Ne olivat ylhäisiä herroja, näetkös; Turun kaupungin pormestari, neuvosmiehet ja hovioikeus. Niin, ajattelehan, mitenkä ne unohtivat minut polttamatta! Tahto oli kyllä hyvä, mutta aika ei oikein sovelias. Kun sen piti tapahtua, karkasi ryssä maahan. Jumala häntä palkitkoon siitä hyvästä työstä ja antakoon hänen pian palata. Ei koskaan ole aika ollut Isonvihan aikojen veroinen; minä soisin saavani nähdä ne päivät jälleen ja ylhäisten herrojen kaatuvan kuin heinä viikatteen tieltä… Maltahan vähän, kyllä ne pian tulevat. Enkö kuullut kalalokkien rääkyvän toisilleen tuolla Kukkarokivellä: ensin ukkonen … sitten rankkasade … sitten sota … sitten verta … sitten tulta … sitten nälkä … sitten rutto … niin, niin, silloin me vietämme ilonpäiviä, kun Turku palaa joka kulmalta ja maa painuu mereen ja paksu jää peittää tuomiokirkon aina tornin huippuun asti…
Samalla noita tempasi kekäleen, heilutti sitä ympäri päänsä, niin että kipunat säihkyivät, ja alkoi tanssia. Poika nousi välinpitämättömänä lieden luota, otti mummoa kiinni kädestä ja koetti temmata kekäleen häneltä. Eeva Merthen oli jo saanut kyllikseen ja juoksi ovelle, mutta sieltä kuului tuttu ääni huutavan:
— Oletko sinä täällä, lapsi? Mitä sinä täällä teet?
Sisään astui Vappu sateesta läpimärkänä, yllä karkeasta säkkikankaasta tehty vaippa ja päähine, niin että hän näytti katolisen ajan katumuksentekijältä. Tuskin tuo miehekäs olio oli huomannut taistelun kekäleestä, kun hän sieppasi pois savuavan puupalan, otti pientä mieletöntä noitaa kiinni hartioista ja heitti hänet kuin keveän mytyn sänkyyn, veti villaryijyn hänen peitokseen ja sanoi käskevästi hänelle korvaan:
— Pysy nyt hiljaa, riittäkööt jo hullutuksesi täksi illaksi!
Poika teki joitakuita merkkejä käsillään, asettui paikalleen tulen eteen ja alkoi keriä siimojaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Älä pidä lukua äidistäni! rauhoitteli Vappu pelästynyttä tyttöä. — Tiedäthän, että äiti on yhdeksänkymmenen vanha ja hullu ja sokea ja kuuro. Siinä on neljä raskasta taakkaa heikoilla hartioilla; olisinko minä muuten lähtenytkään pois sinun luotasi, rakkahin, hyvä lapseni? Diakoni tahtoi, että tekisin sen, hän kun aina ajattelee onnettomia. Jonkunhan täytyy hoidella kurjaa äitiraukkaani ja tuota tyttäreni poikaa. Hän on kuuromykkä, raukka. Näethän, että minä vieläkin olen lastenhoitaja; jotakin pitää sen tehdä, jonka Jumala on antanut pitää tallella järkensä ja aistinsa. Minä käyn joka ilta noutamassa maitoa näille raukoille ja nyt satuin saamaan sadetta korvilleni. Mutta miten kumman lailla sinä, lapsi, olet tullut tänne? Vähänpä niitä muita on kuin kunnon diakoni, jotka rohkenevat edes keskellä kirkasta päivää tulla Loitsumäkeen, eikä koreitten jalokiviesikään hinnasta kukaan kristitty ihminen uskaltaisi tulla tänne pimeässä ja ukonilmassa.
Eeva kertoi nimipäiväretkestä ja halunsa kerran nähdä, missä vanha ystävä asuu.
— Vappu raukka, tämmöistäkö sinun jokapäiväinen elämäsi on? Etkä ole siitä puhunut minulle!
— Miksipä vanha lattiariepu kaikkia kertoisi ikkunalla kasvavalle kukalle? Kyllä minun kelpaa olla, jos sinä voit hyvin, vastasi Vappu, hieman hellyyden päivänpaistetta kovissa kasvonpiirteissään, riisui katumuksentekijän puvun ja kuivaili hetkisen itseään tulen ääressä. Käy nyt tähän istumaan, rakas ruususeni! Ethän sinä voi täältä ennen lähteä kuin taivaan tähdet kirkkaasti loistavat Ruissalon yllä. Käy istumaan ja juo tästä kirnumaitoa, niin saamme puhella niistä entisistä ajoista, jolloin sinä raavit kasvojani, kun minä otin sinulta pois koristuksesi.
— Minä olin usein paha sinulle, Vappu, ja kuitenkin pidin hyvin paljon sinusta.
— Piditkö, lapsukaiseni? No mitäpä siitä sitten, vaikka minua joskus raavitkin? Sisaresi eivät koskaan kynsineet minua, mutta minkä minä sille voin, että sinä olit minun sydänkäpyni. Sinä olit kuin olitkin luotu huhtikuun auringon laiseksi, joten kaikkien kuivain pajujen täytyi ruveta viheriöimään, kun sinä niitä hellästi katselit. Ei sinun silti kuitenkaan pidä ylvästellä; nyt olet jo täysikasvuinen tyttö ja olet saanut enemmän ymmärrystä. Tiedätkö, että minä äskettäin näin sinusta unta kolmena yönä peräkkäin?
— Pitääkö senkin jotakin merkitä? Oletko uneksinut vielä useammista lahjoista kuin olet minulle jo ennen ennustanut? Varo Vappu, etten lopulta ala uskoa uniin.
— Ei, älä usko uniin, usko Jumalan sanaa. Näetkös lapsi, en minäkään usko mokomaa turhaa. Herra on sanonut: "Tämä on paha suku, sillä he pyytävät merkkejä". Ja myöskin antaa Herra profeetta Sakariaan sanoa 10:nnessä luvussa: "Epäjumalat puhuvat turhuutta, aavistajat näkevät valheen ja puhuvat turhia unia". Minun luullakseni se on kyllin selvää. Mutta pimeys, joka on meissä, etsii aina valoa toisesta pimeydestä. Ankara on taistelu kaikissa meissä Jumalan sanan ja perkeleen oppien välillä. Minä en niin helposti pääse irti vanhasta pimeydestä, se käy perintönä suvussamme; näethän, mitenkä Jumala on meitä siitä rangaissut. Äiti uskoo voivansa nostaa myrskyn ja rajuilman; minä ennustan kädestä niinkuin tiedät, ja poika taikoo joka päivä koukkunsa hyvään kalaonneen. Se on kaikki turhuutta. Jumala meitä auttakoon, me olemme vajavaisia olentoja.
— Mitä näit sitten unessa, Vappu?
— Minä näin, niinkuin tavallisesti, että sinä olit prinsessa. Enhän minä tiedä oikein, oliko se viidestoista vaiko yhdeksästoista vuosi.
— Viidestoista ei se ollut. Siitähän on jo onnellisesti päästy.
— Niinpä lienee se ollut yhdeksästoista. Ja sinä kehräät ja kehräät aivan kuin sadun prinsessa.
— Rukilla kyllä, mutta en värttinällä. Anna ja minä kehräämme joka päivä myötäjäisiämme. Anna on ahkerampi, ja hänen kehruunsa loppuvat jo muutamassa viikossa. Minulla kyllä riittää kehräämistä vielä koko vuodeksi. Enkä minä tiedä, miksi äiti pitää sellaista kiirettä. Hän osti juuri palttinaa Naantalista.
— Vai niin. Tyttö kehräs, itki vaan… Muistanpa, että sinulla kerran oli neljä kosijaa. Kuinka monta sinulla nyt on, lapsukaiseni?
— Sinunhan piti kertoa, mitä unta näit.
— Maltahan vähän. Ei kuuna päivänä käy laatuun, että seitsentoistavuotias tyttönen jo alkaa ajatella sulhasia. Onko metsästysherra von Eggers jo puhunut asiansa?
— Jo viime talvena. Eikä ollutkaan helppo kiemurrella irti hänestä; isä tahtoi hänet, mutta minä sain äidin puolelleni. Hän sai oikein hienot rukkaset, usko pois, mutta täynnä neuloja ne olivat.
— Vai niin. Entä tehtaanisäntä Hagelfelt, jolla on kaksi sulatusuunia, neljä kalkkipolttimoa ja kahdeksantoista myllyä?
— Se juttu oli viime keväänä, ja se oli vielä vaikeampi. Äiti niiasi ja hyväksyi tarjouksen, mutta minä sain isän puolelleni. Hagelfelt sai oikeat talvirukkaset.
— Niin vai. Eikö Elgkin ollut kerran sulhasesi, kun vielä olit pikku tylleröinen?
— Oli kyllä, me teimme silloin peukaloliiton.
— Nyt hän on tuomiokirkon diakoni, ja hänen luonaanhan sinä kävit rippikoulunkin?
— Niin. Mutta pitihän sinun kertoa, mitä unta näit.
— Maltahan vähän. Hän täyttää kohta neljäkymmentä … on poikamies … eikä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Diakoni Elg on Jumalan mies; mikset ota häntä?
— Isä ei tahdo, äiti ei tahdo, eikä hän itse ole sanonut sanaakaan.
— Pitäisikö sinun mielestäsi vanhan, ymmärtäväisen miehen juosta kilpaa tuommoisten liehakkojen kanssa? Vai ajatteletko kenties Iisakki parkaa?
— Älä puhu mitään pahaa Iisakista, Vappu! Liian sävyisä, liian haaveksiva hän on, mutta parempaa poikaa ei ole koskaan tehty professoriksi Turkuun. Jätä hänet rauhaan, hän on minun veljeni.
— Vai niin? Ja luuletko hänen tyytyvän olemaan vain veljenäsi? Vai onko joku muu huitukka saanut pauloihinsa rakkaan lapseni? Älä koetakaan olla sokkosilla kanssani, Eeva, täällä on vitsat lähellä, ja tiedäthän, että totuuden täytyy tulla ilmi.
Tylyn vaimon ohuet, lujapiirteiset huulet vetäytyivät kummalliseen hymyn ja itkun sekaiseen virnistykseen. Hänen "rakas lapsensa" ymmärsi nuo irvistykset, hän tunsi, mikä lämmin lähde läikkyi kovan, rosoisen kallion alla, ja Vappu oli aina Eevan lapsuudesta asti ollut hänen ainoa uskottunsa.
— Säästä vitsasi — sanoi Eeva, ja hänen tummissa silmissään oli kaunis, vakava ilme — minä sanon, miten asianlaita on. Jos tahtoisin tulla hyväksi ja hurskaaksi ja käydä Jumalan teitä, niin sanoisin Elgille: minä tiedän, että te rakastatte minua, enkä ansaitse niin suurta onnea kuin teidän vaimoksenne tuleminen on, mutta jos tahdotte ottaa minut tällaisena kuin olen, kaikkine vikoineni — niin tässä olen, ottakaa minut, nostakaa minut luoksenne ja opettakaa minut Jumalan ja ihmisten edessä olemaan semmoinen kuin te olette!
— No mikset sitten sano niin?
— Ja jos minä saisin valita parhaimman ja uskollisimman sydämen, mikä maan päällä sykkii, niin sanoisin Iisakki Alanukselle: sinä olet köyhä, enkä minä ole rikas, mutta me voimme tehdä työtä, voimme tulla onnellisiksi; sinä opetat minua elämään totuutta varten, minä opetan sinua taistelemaan sen puolesta…
— No, sano sitten! Mikset sano sitä?
— Sentähden … sentähden, että sinä olet tehnyt minusta prinsessan. Ah, Vappu, Vappu, miksi te olette, kummi ja sinä, miksi isä ja äiti, miksi ovat kaikki hemmoitelleet minua aina pienestä lapsesta asti? Niin kauan kuin muistan takaperin, olette te kaikki sanoneet minulle: sinä et ole niinkuin muut, sinä olet syntynyt johonkin ylhäiseen ja suureen, sinä olet saanut sen lahjan ja sen lahjan ja sen lahjan … niin, mitä kaikkea olettekaan kuvitelleet minun saaneen tai vastedes saavan? Siinä ette tehneet oikein, minä ymmärrän sen nyt, mutta en voi enää sitä auttaa. Ei kasva ihminen sellaisissa ajatuksissa niin, ettei niistä mitään jäisi jäljelle. Ainoa, joka ei koskaan ole imarrellut, ei koskaan ylistelyillään lumonnut minua, on Matias Elg. Hän yksin oli ankara minua kohtaan, niin, ankara ja säälimätön hän toisinaan oli, ja se katkeroitti mieltäni, mutta minä tiedän nyt, minkätähden hän sellainen oli, minä tiedän, että hän tunsi täydellisesti luonteeni ja tahtoi pelastaa minut turmiosta. Voi Vappu, nyt on liian myöhäistä! Minä etsin turhaan neuvoa Jumalalta ja omaltatunnoltani, turhaan otan minä järjenkin avuksi ja sanon: unet ovat unia! Siitä ei ole apua, minussa on jotakin, joka vastaa: sinusta tulee sittenkin enemmän kuin kaikista muista! Minä olen itkenyt, minä olen rukoillut, olen inhonnut itseäni, mutta se ajatus palaa lakkaamatta. Minä tunnen, että minusta täytyy tulla jotakin suurta taikka ei mitään. Satoja kertoja olen itse sanonut samaa kuin sinä äsken sanoit: ota Matias Elg ja tule nöyräksi! — tai: ota Iisakki Alanus ja tule hyväksi ihmiseksi! Mutta silloin tunnen aina, että paha kunnianhimo seuraisi minua läpi koko elämäni heidän rinnallaan, niin etten tulisi itse enkä voisi tehdä heitä onnelliseksi. Hirveää on, näetkös, olla sellaisten unien orjana. Mitä minun pitää tehdä päästäkseni niistä vapaaksi?
Vappu oli istuutunut tulen eteen karttaamaan villoja, silmäili synkästi valkeaan ja sanoi:
— Sen olet perinyt isältäsi.
— Mitä? sanoi Eeva. Isältäkö?
— Niin, älä meitä syytä, isältäsi sen olet perinyt. Hänen sanotaan olevan vanhaa, ylhäistä sukua, joka on joutunut rappiolle. Ja se tahtoo päästä jälleen esiin. Isäsi on nyt jo kiivennyt puotipojasta kauppiaaksi, kauppiaasta neuvosmieheksi, neuvosmiehestä pormestariksi, pormestarista valtiopäivämieheksi, ja jos hän saa elää, on hän kohoava, kunnes istuu presidentin tuolilla hovioikeudessa. Minä sanon, että olet perinyt sen isältäsi, kuten minä olen perinyt ennustuslahjan äitimuoriltani ja mummoltani. Paha lahja se on, lapsi; me taistelemme veriin asti, emmekä kuitenkaan voi sitä auttaa. Sanopas vielä: oletko nähnyt ketään unissasi … ketään, joka olisi sinun mielesi mukainen?
Eeva oli vaiti.
— Sinä olet nähnyt jonkun. Sentähden nuo muut eivät kelpaa. Etkö sano minulle suoraan?
— Älä kysy sitä!
— No hyvä. Minäpä sanon, kenenkä olet nähnyt. Hän on laivaston upseeri ja … nuori, kaunis mies…
— Tarkoitatko Regnier'tä?
— Niin, se sen miehen nimi oli; kukapa jaksaakaan muistaa kaikkia ulkomaisia nimiä? Hän on sinun mieleisesi, ei kauneutensa eikä nuoruutensa tähden, vaan sentähden, että hänessä palaa sama kuluttava tuli kuin sinussakin. Kun isäsi tulee presidentiksi, on Regnier jo amiraalina. Kas niin se käy. Minä tunnen Regnierin, hänen rekattinsa oli viime keväänä kolme viikkoa ankkurissa Turussa. Miksikä häntä sanotaankaan? Hänellä oli niin kummallinen arvonimi.
— Vicomte hän on.
— Juuri niin. Onhan hän ranskalainen. No?
— Ei minulla ole mitään vastaamista.
— Niinpä minä vastaan sinun sijastasi. Se Vicomte on sanonut sinulle kauniita imarteluja, jotka hän osaa ulkoa ja jotka hän jo ennen on laverrellut sadoille muille. Sinä olet liian viisas uskoaksesi niitä, mutta sinä olet sanonut itseksesi; "Regnier'ssä on hieman prinssiä, siinä ehkä olisi mies mieleni mukainen"… Olkoonpa niin. Mutta kuulepas, mitä minä sanon sinulle: epävarmaa on, tuleeko hän ollenkaan takaisin, ja minä toivon, että hän jäisi sille tielleen. Tahdotko nyt kuulla, mitä unta olen nähnyt?
— Niin kerropas.
— Ensi yönä uneksin, että olit vielä pikku lapsi; minä seisoin tuomiokirkon tornissa ja sinä olit sylissäni. Yht'äkkiä alkoivat kellot soida, sinä putosit sylistäni … putosit putoamistasi… Seuraavana hetkenä seisoin minä vieressäsi torilla ja…
— Minä olin kuollut, eikö niin?
— Ei, et sinä kuollut ollut, terve ja reipas olit, mutta ylläsi oli hopeavaatteet. Saat uskoa, että se pelästytti minua enemmän kuin jos olisin löytänyt sinut kuolleena, sillä minä heräsin siitä ja ymmärsin, että ne olivat vain tyhjiä öisiä näkyjä. Seuraavana yönä minä uneksin taaskin sinusta. Sinä olit pieni, kuten ennenkin, ja sillä kertaa piti minun kantaa sinut korkeata, jyrkkää vuorta ylös. Sinä riistäydyit irti ja juoksit ylös, ja kun sinut sitten uudelleen näin, seisoit sinä vuoren huipulla, johon näkyy seitsemän kirkkoa. Silloin oli sinulla ylläsi kultakankainen puku, minä seisoin alhaalla laaksossa, tuima myrsky kävi ja kaikki kuuset kumarsivat sinulle. Se minua taaskin pelästytti, niin että minä heräsin ja mietiskelin itsekseni, mitähän se merkinnee.
— Katsos nyt, Vappu, enkö minä ollut oikeassa, kun sanoin juuri sinun vetäneen aina kätkyestä asti tuota ylhäisyyden ja kunnian virttä? Miksikä syytät isänperintöä, kun suuruudenajatukset alinomaa kummittelevat mielessäsi yön unissa?
Vappu tuijotti tuleen, missä äsken iloisesti leimunnut kuusihalko raukeni hiilloshehkuun.
— En tiedä, mitä se lienee ja mistä johtunee, mutta kolmantena yönä palasi uni taaskin ja silloin aivan toisenlaisena. Minä olin vuorostani pikku tyttö ja sinä olit vanha ja harmaapäinen, ja minä istuin sinun polvillasi niinkuin olisit sinä ollut minun oma isoäitini. Sinulla ei silloin ollut puvussasi hopeaa eikä kultaa, mutta näytit kuningattarelta, olit vähän surullinen ja hyvin hyvä. Me istuimme suuren meren rannalla, minulla oli helminauha kädessäni, minä päästelin helmiä nauhasta, pidin niitä koholla auringonvalossa ja näin niiden välkkyilevän. Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus, sanoit sinä … tuossa on kauneus … tuossa on rikkaus … tuossa on ylhäisyys, sanoit sinä aina helmen pudotessa… Minä itkin niinkuin lapsi itkee kauniita helmiä, kun ne heitetään veteen, ja heräsin itkuuni… Mutta eipä maksa vaivaa kertoa tyhmiä unia lapsille?
Ja ankara muori kiiruhti huomaamatta pyyhkäisemään pois silmistään kyynelen saman esiliinan kulmalla, jota hän varsin usein oli käyttänyt entisten hoidokkiensa nenien puhdistamiseen.
— Minä en käsitä, merkitsisikö tuo mitään, sanoi vähän aikaa vaiti oltuaan Eeva Merthen, joka ei suinkaan ollut vapaa aikansa yleisestä unien ja ennustusten uskosta. — Sade näkyy jo lakanneen. Annatko nyt pojan … mikä hänen nimensä on?
— Sammu.
— Annatko nyt Sammun saattaa minut kesätuvalle? Äiti varmaankin on hyvin levoton minusta.
— Heti, lapseni; Sammu kyllä osaa sinne. Älä ole milläsikään unista; saattaahan ihmisestä monestikin tuntua siltä kuin hän olisi pikku lapsi, vaikka onkin vanha kuin tuomiokirkko. Mutta — jatkoi Vappu milloin kartaten, milloin luudanvarrella tulta kohennellen — eiköhän se liene ollut yhdeksästoista vuosi, koskei se voinut viidestoista olla?
— Niinhän sinä aina olet sanonut. Yhdeksästoista vuosi.
— Tottapa se niin lienee; toivoisin, että sekin jo olisi ohitse. Kiusallista on aina seisoa korkean muurin edessä, kun tietää sen takana tapahtuvan jotakin mitä mielellään tahtoisi nähdä, eikä näe. Yhdeksästoista, yhdeksästoista … jos voisin repiä maahan sen muurin, antaisin vaikka oikean käteni, vasemman silmäni ja … olin vähällä sanoa virsikirjanikin. Jotakin on tapahtuva, mutta mitä? Äitimuorini ei ole yhtään sokeampi ja kuurompi mitä tämän päivän tapahtumiin tulee kuin me tulevaisuuden asioissa. Rakas, rakas lapsukaiseni, ota Elg, ota Elg, se on varminta. Jumala on hänen kanssaan.
— Vappu … älä enää puhu siitä! Tiedäthän nyt kaiken. Tiedät hyvin, että minä en voi.
— Voi, jospa voisit! No, lähinnä on sitten Iisakki, mutta ethän voi ottaa häntäkään. Lupaa ainakin, ettet anna sen ranskalaisen miehen lumota itseäsi.
— Lumotako? Ei, ole huoleti!
— Ja milloinka osaa taitamaton seitsentoistavuotias lapsiraukka erottaa hulluuden viisaudesta? Ota sitten Eggers, ota Hagelfelt, ota ken hyvänsä, kunhan hän vain on kunniallinen mies; mutta mene naimisiin, lapsi, ennenkuin täytät yhdeksännentoista vuotesi!
Eeva nousi istuimeltaan, ja hänen kasvoillaan oli ilme kuin kuningattarella, ilme, jonka hänen entinen hoitajansa tunsi liiankin hyvin. Voihan kyllä avata sydämensä uskotulle ystävälle ja ottaa vastaan monta neuvoa ja monta ojennusta, mutta seitsemäntoista vuoden iässä uskotaan aina tulevaisuuteen; ei voi mikään epämääräinen tulevaisuuden pelko saada ketään heittäytymään kenen hyvänsä ensinnä tulevan syliin.
Juuri samassa aukeni ovi, ja sisään astui Iisakki Alanus läpimärkänä, revityin vaattein, mutaisena ja täynnä hämähäkin verkkoja ja havuneulasia, jätteitä kaikista Ruissalon metsän tiheiköistä. Hän oli samoillut ympäri koko saaren pimeässä ja rajuilmassa ja viimein kulkenut tulta kohti, joka loisti Loitsumäen töllistä.
— Sehän minun jo olisi pitänyt arvatakin! huudahti Eeva teeskentelemättömästi ilostuen. Mihinkä minä eksyisin maailmassa, niin ettet sinä etsisi minua?
— Äitisi oli huolissaan, vastasi ujo ylioppilas, sentähden minä lähdin kävelemään siksi aikaa, kun muut söivät illallista tuvassa.
— Mitä sanoinkaan? jatkoi Eeva iloista ilvehtimistään. Hän lähti kävelemään! Kukapa näin viehättävän kauniina iltana malttaisi edes voileipäänsä syödä? Ja miten siistiltä sinä näytät, Iisakki! Älä puhdistelekaan itseäsi, et sinä sen siistimpänä pysy, kun lähdemme takaisin. Hyvää yötä, Vappu… Hyvää yötä, sinä ilkein ja kaikkein rakkain noita, mikä milloinkaan on temmeltänyt Loitsumäen torpassa! Kyllä minä muistan sinun opetuksesi… Tiedäpäs, Iisakki, minä olen ollut täällä oppimassa kääntämään ylioppilaiden silmiä.
— Sitä sinun ei tarvitse oppia, sen sinä osaat ennestäänkin, sanoi
Iisakki nauraen, ja molemmat katosivat yön pimeyteen.
Vappu tuijotti ääneti heidän jälkeensä. Tyttö nimitti häntä, noitien jälkeläistä, noita-akaksi — mikä hirvittävä loukkaus se olisikaan ollut kenen tahansa muun suusta kuultuna. Mutta Eeva Merthenillä oli valta sanoa ja tehdä mitä vain tahtoi.
Yhdeksänkymmenen ikäinen, vuoteessa makaava pikku noita oli tuntenut vetoa, kun ovi aukesi, ja noussut istumaan.
— Nyt täytyy hienon neidin lähteä ulos ukonilmaan, mutisi hän. Niin pitääkin käydä. Ylhäiset herrat polttavat meitä ja ukontuli polttaa ylhäisten herrain lapset. Mene, mene vain myrskyyn, rankkasateeseen, ukkosen jyrinää: sotaan, häpeään, polttoroviolle … mene, mene! Juuri niin pitää käydä.
Vappu ei tavallisesti kiinnittänyt mitään huomiota mielipuolen lörpötyksiin, mutta nuo sanat häntä liikuttivat.
— Sotako? toisti hän. Yhdeksästoista vuosi. Ja sotako? Voi sitä muuria, sitä muuria, joka kaikki salaa!… Yksi vain hänet pelastaa. Minun täytyy lähteä diakonin luo…
5. DIAKONI ELG.
Äsken julistetun sodan sanoma levisi kuin kulovalkea ympäri Turkua synnyttäen hämmästystä ja levottomuutta kaikkialle; ei missään näkynyt iloista rohkeutta, joka on voiton enne. Katujen kulmissa, silloilla ja laivarannoissa oli ihmisjoukkoja, jotka kertoilivat toisilleen kaikkia, mitä tiesivät ja mitä eivät tienneet suuresta uutisesta. Kalastajat veneissään eivät muistaneet tarjota tavaraansa, maalaiset lopettivat torilla kiireesti markkinansa palatakseen kyliin korjaamaan talteen omaisuuttaan. Ei ollut mitään ruotsalaista armeijaa, joka olisi voitokkaasti marssinut vihollisen maahan; sentähden odotettiin vihollisen hyökkäystä, joka oli uudistava entiset Isonvihan hirmukuvat. Pelokkaimmat alkoivat jo panna kokoon tavaroitaan; toinen pelästytti toista, eikä muuta tarvittu kuin jonkin hevosen hurjistuminen tai pojan huuto, kun ihmisjoukot heti kääntyivät kyselemään, mitä se merkitsee ja onko mahdollista, että venäläiset jo ovat Turun portilla.
Mutta vaikka kaikki, joilla oli jotakin menetettävää pelkäsivät sotaa, niin olipa myöskin vähäinen joukko hattupuolueen miehiä, jotka koettivat osoittaa melkein uhkarohkeuden tapaista uljuutta. Heillä ei ollut mitään menetettävää, vaan paljonkin toivomista yleisestä mullistuksesta — he olivat vararikkoon joutuneita kauppiaita, syrjäytettyjä virkamiehiä, suutareita, satulaseppiä ja räätäleitä, jotka toivoivat saavansa hankkia tarpeita armeijalle, kisällejä, jotka olivat tyytymättömiä mestareihinsa, oppipoikia ja nuoria merimiehiä, jotka olivat iloissaan toivoessaan taas saavansa nähdä mellastusta maailmassa. Tuo pieni sotapuolue kuljeksi pitkin katuja ja koetti näyttää alamaista mieltään niin meluisasti kuin mahdollista. Majuri Sinclairin laulua, joka oli syntynyt sen johdosta, että majuri paluumatkallaan Konstantinopolista oli murhattu Schlesiassa, mistä kuolemasta syytettiin Venäjän hallitusta, laulettiin jo Turunkin kaduilla, ja siitä tuli sotapuolueelle jonkinlainen hyvinkin isänmaallinen tunnussana.
Uutisen tiedettiin saapuneen Tukholmasta kirjeessä valtiopäivämies Mertheniltä, ja luultavasti sentähden seisoi joutilas ja utelias ihmisjoukko tuomiokirkon torilla Merthenin talon edustalla, kun hattupuolue tuli marssien ja laulaen sillan yli. Oli iltapuoli lauantaina 1 päivänä elokuuta. Kaksi ajan mielipiteitten hyökylainetta sattui vastakkain torilla; ei tarvittu muuta kuin jokin haukkumasana toiselta puolelta, niin kohta syntyi torilla meteli, joka oli vähällä muuttua yleiseksi käsikähmäksi…
Silloin alkoi toinen tuomiokirkon kello soida, iltakirkkoon kutsuen. Ennen tämä meluava kansanjoukko oli kuunnellut samaa kaikua välinpitämättömin korvin tai hajanaisin ajatuksin. Mutta tänä iltana yhdistyi kellon rauhanrukous koko luontoon. Korkea taivas kohosi kirkkaana, säteilevä rauha levisi edellisen yön myrskyn jälkeen harmaille vuorille, viheriöiville rannoille, hiljaiselle joelle ja kirkon kaariakkunoille, jotka alkoivat välkkyä illan auringossa. Hälinä taukosi, intohimot häpesivät … korkeampi voima puhui tässä metallin kielellä; kellon tuli saada sanoa sanottavansa loppuun asti.
Se soi yhä vielä, kun pormestarin talosta astui ulos mies ja halkaisi väkijoukon niinkuin laiva halkoo aaltoja. Kookas oli mies, hänen päänsä oli vähän kumarassa, leveäreunainen hattu oli hänellä päässä, yllä papin puku, kädessä tammisauva. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan ei ollut mitään, joka olisi suureen ihmislaumaan näyttänyt voivan vaikuttaa, ja kuitenkin aukeni joukkoon tulijalle vapaaehtoisesti leveä tie. Kaikki antoivat tilaa, useimmat tervehtivät kunnioittavasti; ainoastaan hurjimmat veitikat hiipivät salaa syrjemmä, aivan kuin olisivat pelänneet katsoa miestä silmiin. Ja miehen katse, joka näytti vallitsevan ihmisjoukkoja, olikin ihmeellisen vaikuttava … kirkas, syvä, tyyni … se oli noita harvinaisia katseita, jotka näkevät suoraan ihmisten sydämiin. Kulkijan ympärille syntyi syvä hiljaisuus. Hän ei pysähtynyt, ei sanonut sanaakaan, vaikka kaikki näyttivät hänet hyvin tuntevan; hän vastasi tervehdyksiin vähäisellä päänkumarruksella ja jatkoi kulkuaan tuomiokirkolle, missä hän astuen kuorinovesta sisään hävisi näkyvistä.
— Oliko se piispa? kysyi eräs roslagenilainen laivuri, jonka vene oli laivarannassa.
— Ei, se oli diakoni, vastasi hänen naapurinsa rajasuutari, jolle
Sinclairin laulu oli takertunut kurkkuun.
— Minä luulin häntä ainakin tuomiorovastiksi. Miksi kaikki tervehtivät häntä?
— Huonommat ihmiset sanovat häntä köyhäin Eliaaksi, vastasi rajasuutari ylhäisen halveksivasti.
Laivurin uteliaisuus kääntyi nyt toiselle taholle. Hän huomasi pormestarinrouva Merthenin kahden vanhimman tyttärensä kera seuraavan diakonia iltakirkkoon ja vannoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa kuunaria vesillä kuin toinen neitosista oli.
— Mitä hän on Beckströmin Liisun rinnalla! väitti rajasuutari vastaan. Myssyjä, pelkkiä yömyssyjä koko pormestarin väki. Merthen varokoon vain itseään valtiopäivillä. Kunhan kerran kunnolla olemme Pietarissa, saavat moiset herrat olla iloisia, jos pääsevät ryömimään takaisin tiskin taa myymään ryssänprenikoita äyristä kappaleen.
Kellonsoitto vaikeni; osa väkijoukosta meni kirkkoon. Pahimmat huutajat huomasivat, ettei tuomiokirkon tori ollut varsin sopiva paikka heidän isänmaalliselle meluamiselleen, ja peräytyivät sillan yli pistäytyäkseen Aningaisten tullin kapakkoihin.
Kirkko oli tungokseen asti täynnä väkeä. Uteliaina odoteltiin, että diakoni puhuisi iltarukouksessa jotain sodasta.
Eivätkä kuulijat siinä toivossaan pettyneetkään. Diakoni Elg esiintyi useammin sairasvuoteitten ääressä, taloissa, missä oli surua, köyhien majoissa ja kaikkialla, missä vain oli hengellistä tai ruumiillista hätää huojennettavana kuin tuomiokirkon saarnastuolissa. Oli muita mahtavampia saarnamiehiä, oli puhujia, jotka häntä paremmin saattoivat saada kuulijat nyyhkimään penkeissään. Hän oli evankeliumin saarnaaja, rauhan sanansaattaja, siis poliittisesti puhuen myssy; hän ei kiljunut, ei ulvonut saarnastuolissa, puhui mieluummin taivaasta kuin helvetistä, mutta puhui rakkauden voimalla ja saattoi myöskin puhua karitsan vihalla. Tänä iltana huomattiin hänen ihmeellisten, syväin ja kaunisten sinisilmiensä loistosta, että jokin suuri ajatus liikutti häntä. Mitä hän sanoisi kansalle, joka oli tänä aamuna herännyt rauhan maassa vallitessa, mutta joka tänä iltana oli vastoin tahtoaan temmattu keskelle sodan kauhuja? Pitikö hänen ylistää sotaa, jota hän syvimmästä sydämestään inhosi? Pitikö hänen tuomita taistelua, jonka hänen kuninkaansa oli määrännyt? Kumpaakaan hän ei voinut tehdä, hän valitsi toisen tekstin, ja tuo tavallisesti lyhyt, tuollaisina rukoushetkinä usein välinpitämättömästi lausuttu ja välinpitämättömästi kuultu teksti muuttui nyt, saarnaajan oman sydämen ristiriidasta kuohuessa, hehkuvaksi ennustukseksi.
Hän alkoi Jesaian toisesta luvusta, liittäen joukkoon kohtia yhdeksännestä ja yhdennestätoista luvusta: "Viimeisenä aikana on Herran huoneen vuori seisova vahvana vuorten kukkuloilla muita korkeampana, ja kaikkien pakanain pitää sinne juokseman. Silloin heidän pitää miekkansa vannaiksi takoman ja keihäänsä viikatteiksi; silloin ei nosta kansa kansaa vastaan miekkaa, eivätkä he enää opettele sotimaan. Sillä kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman. Sudet asuvat lammasten seassa ja pardi makaa vohlain kanssa. Imevä lapsi ihastuu kyykäärmeen lokerosta ja vieroitettu lapsi pistää kätensä basiliskin luolaan. Eikä kellekään vahinkoa tehdä eikä ketään turmella koko minun pyhällä vuorellani; sillä maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin vedet peittävät meren…"
Esitettyään tämän suurenmoisen tulevaisuudenkuvan, jonka profeetta 23 vuosisataa siitä ajasta takaperin asetti ajan täyttymisen merkiksi, laski saarnaaja kansan sydämelle sen synnit, kukisti jokaisen sielun tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen, kehoitti parannukseen lujassa uskossa ja lopetti — mainitsematta sanaakaan sodanjulistuksesta — tavallisella rukouksella kuninkaan ja isänmaan puolesta.
Ajan tapaukset, hetken mahtavat vaikutelmat panivat näihin sanoihin valtavan voiman. Penkeissä ei itketty, mutta jokainen tunsi vavistusta ja kummallista liikutusta. Moni niistä, jotka olivat uteliaina ja eripuraisuus mielessä tulleet kirkkoon torin mellakasta, palasi sieltä katuvaisena ja nöyränä. Tuo sanomattoman onnellinen rauhan ajatus, rauhan, joka nyt näytti olevan niin äärettömän kaukana ja kuitenkin oli kaikissa ajan kurjuuksissa ollut runoilijain unelma ja ihmiskunnan suloisin lapsentarina — tuo yleinen rauha, joka näytti vain liian kauniilta, liian taivaiselta tälle intohimojen tahraamalle maalle, mutta joka kuitenkin kerran oli koittava niin varmaan kuin miekka ruostuu ja vihan kuluttaa sen oma tuli — se ajatus ihastutti ja valtasi nekin, jotka olivat vähimmin valmiit sitä ottamaan vastaan. Ajan rauhattomuus, jopa heidän koko oman olemassaolonsa häipyvä hetkikin näyttivät heistä äärettömän vähäisiltä ja merkityksettömiltä sen iankaikkisen tarkoitusperän rinnalla, jota kohti ihmiskunta ohjaa kulkunsa halki aikojen. Jokapäiväisistä huolista haihtui karvaus, ja pikku murheet menettivät tärkeytensä; tuon sanomattoman suuren, tulevan rauhan aavistus tuntui kohottavan kuulijat ajan vaivoja korkeammalle ja täyttävän heidän mielensä uudella rohkeudella, uudella kunnioituksella.
Iltarukouksen jälkeen nähtiin diakoni Elgin lähtevän kirkosta rantaan, jossa vene häntä laiturissa odotteli viedäkseen hänet maatilalleen Paraisiin lähes penikulman päähän kaupungista. Vähän jäljempänä pyrki toinen vene samanne päin, ja sitä soutivat poika ja vanha vaimo — Vappu ja hänen tyttärensä poika Sammu.
Kello oli yhdeksän paikkeilla illalla, kun molemmat veneet purjeiden avulla miltei samalla hetkellä saapuivat vihreälle, myrskyiltä suojassa olevalle Laimin (tyynen) niemelle, missä punaiseksi maalattu tupa kaksine kamareineen oli diakoni Elgin maalaisasuntona. Aurinko oli aivan äsken kirkkaana laskenut, ja alkavassa hämärässä loisti täysikuu keltaisena ja pyöreänä "Paraisten portin" kohdalla. Laiturilla istui vanhanpuoleinen vaimo sukkaa kutoen. Se oli naimaton "sisar" Paulina Elg — sillä kunnianimellä tunnettu, ja harvapa laupeudensisar sen lienee paremmin ansainnut. Hänen veljensä diakoni oli häntä kymmentä vuotta nuorempi. He olivat köyhiä papinlapsia, olivat aikaisin jääneet orvoiksi; sisar oli ottanut veljensä hoitoonsa niin aikaisin kuin veli suinkin saattoi muistaa; hän oli tehnyt työtä, valvonut ja säästänyt, jottei veljellä olisi puutetta, oli pannut hänet kouluun, nähnyt hänen tulevan ylioppilaaksi, maisteriksi, oppineeksi mieheksi ja Jumalan sanan saarnaajaksi, oli lohduttanut häntä kaikissa hänen vastuksissaan ja itkenyt ilosta, milloin hänelle hyvin kävi — sisar oli ollut hänen äitinään, ja hän sisarensa poikana. Miksei Paulina ollut niin kuin muut nuoruutensa kukoistuksessa solminut hellempää liittoa ja tullut maalaispapin rouvaksi? Sitä hän ei ollut koskaan ajatellut; hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleen luopua tästä rakastetusta ainokaisesta veljestään. Ja veli taas, jos hän olikin ainoa pappi Turun hiippakunnassa, joka vielä kuudenneljättä vuoden iässä eli naimattomana, kenenkä syy tai ansio se oli muuta kuin Paulinan? Eipä sentähden, että Paulina ei olisi suonut hänelle toista armasta ystävää, mutta totta puhuen hän ei koskaan löytänyt ketään kyllin hyvää veljelleen, eikä veli puolestaan tuntenut mitään puolison etsimisen tarvetta. Miksi hän olisi ryhtynyt niin tarpeettomiin puuhiin? Olihan hänellä jo rauhallisin, ystävällisin ja huolellisimmin hoidettu koti, mitä hän koskaan saattoi toivoa. Saihan hän siellä jakamattomana omistautua palvelemaan tuota korkeata rakkautta, rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, jossa hän löysi sielunsa levon ja elämänsä onnen.
Kerran oli Matias Elg ollut vähällä horjua tuosta täydellisestä innostuksestaan. Kerran oli hänkin rakastunut lapseen, viehättävään seitsenvuotiseen tyttöön; itse hän oli silloin ollut viidenkolmatta. Mutta ennenkuin lapsi ehti kasvaa neidoksi, olivat hänen tunteensa saaneet aikaa tyyntyä ja hänen järkensä miettimisaikaa. Tyttö oli yhä kauneudessa varttunut, mutta yhtä paljon oli Elgissä varttunut rakkaus omaan kutsumukseensa, johon hän ei tahtonut sekoittaa mitään maallista intohimoa… Hänessä oli säilynyt lämmin hellyys tuota lasta kohtaan, joka ei enää ollutkaan lapsi, mutta hän rakasti — tai ainakin luuli rakastavansa häntä nyt kuin tytärtä.
Paulina ojensi hänelle kätensä, kun hän nousi veneestä laiturille. Yksin siinä vähäpätöisessä kädenannossakin oli samalla kunnioitusta ja äidillistä huolenpitoa… Matias oli hänestä paras, puhtain ja korkein olento, minkä hän tunsi tämän maan päällä, mutta samalla hän kuitenkin yhä vielä oli se pikku veli, jonka ensi askeleita maailmassa hän oli tukenut.
— Kauanpa sinä viivyit tänä iltana, Matias, sanoi hän, ja ilma on viileä. Mikset ottanut kaapua iltakylmän varalle. Sinä pidät niin paljon huolta muista, että unohdat kokonaan itsesi.
— Avellanuksen olisi ollut vuoro pitää iltarukous, mutta hänet kutsuttiin piispan luo ja minut lähetettiin hänen sijaansa kirkkoon, vastasi veli niinkuin ei olisi kuullutkaan terveyttä koskevaa muistutusta.
— Aina lähetetään sinut virkatoimiin muiden puolesta, etkä sinä voi kieltäytyä. Olisit sanonut, että sinulla oli vielä pitkä venematka.
— Kaikilla oli nyt niin paljon ajattelemista, kun äkkiä on syttynyt sota.
— Sotako! huudahti sisar kauhistuen. Onko syttynyt sota? Niitä jumalattomia ihmisiä! Tuskin on kahtakymmentä vuotta ollut rauhaa, ja jo taas alkaa verenvuodatus.
— Herra johtaa ihmisten hulluudet omien tarkoitustensa mukaan, vastasi diakoni, seuraten sisartaan tupaan. — Kuinka lapset voivat?
— Märät jalat, vähän nuhaa, muuten hyvin. Joosu toi kotiin kuolleen variksen, Maiju on poiminut mustikoita; nyt he nukkuvat molemmat makeasti.
— Tuolla tulee vene rantaan niemen toisella puolella. Voitko nähdä, kuka siinä on?
— Ruissalon Vappu ja hänen kuuromykkä poikansa, vastasi sisar. Mitähän hän tahtonee näin myöhään illalla?
— Pyydä häntä meille illalliselle!
Vappu ja Sammu kutsuttiin tupaan. Se oli yksinkertainen, mutta huolellisesti siistitty isännän kamari, toinen huone oli hänen sisartaan ja kasvatuslapsiaan varten; kamarien edessä oleva tupa oli samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja kahden palvelijan asuntona.
Kun illallinen oli syöty yhdessä palvelijain kanssa takkavalkean valossa, kutsui diakoni Vapun kamariin, jota valaisi työpöydällä palava öljylamppu. Kaksi sytyttämätöntä talikynttilää oli varattu ylhäisempiä vieraita varten, jotka toisinaan kunnioittivat majaa käynnillään.
— No Vappu vanhus, mitä teillä nyt on mielessä, kun olette soutaneet niin pitkän matkan tavataksenne minua? kysyi diakoni. Onko äiti raukkanne sielunhädässä? Vai onko teidät tuonut tänne se seikka, että poikanne on niin tietämätön Jumalasta ja Kristuksesta? Vai rasittaako jokin teidän omaa omaatuntoanne? Puhukaa suoraan, minä olen valmis kuulemaan.
— Tietysti jokin mieltäni painaa silloin, kun häiritsen kristillisen talon yörauhaa, vastasi Vappu nähtävästi hämillään, mikä harvoin tapahtui tuolle puheliaalle, miesmäiselle naiselle.
— Ettekö muista, mitä Mestari on meille opettanut: "minun ruokani ja juomani on isäni tahdon tekeminen". Samoin on yölepomme laita. Sanokaa vain sanottavanne; ei minua nukuta.
— Ei se äitiä koske, jatkoi Vappu, pyrkien kierrellen perille. Äiti nyt on semmoinen kuin on; Jumala häntä auttakoon, minä en voi muuta kuin rukoilla hänen armoaan. Eikä asia koske Sammu parkaakaan, vaikka hänenkin suhteensa olisi paljon tehtävää. Pojalla on kaikessa kurjuudessaan hyvä ymmärrys, minä olen merkkipuheella opettanut hänelle ensimäisen pääkappaleen ja aloitan kohta toista. Enkä tahdo puhua yksinomaan itsestänikään, minusta vaivaisesta syntisestä, vaikka olenkin joka päivä sisällisessä taistelussa perkelettä ja hänen kiusauksiaan vastaan ja kyllä tarvitsisin jonkun hyvän Jumalan sanan lohdutuksekseni ja kehoituksekseni…
— Siinä lienette ihan oikeassa. Enkö ole jo satoja kertoja sanonut teille, että ennustustaito on vastoin Jumalan sanaa, ja kuitenkin sanotaan teidän vielä katsovan kättä? Varokaa, Vappu! Ette te voi palvella kahta herraa. Antakaa vain pikku sormennekin perkeleelle, niin hän kohta ottaa koko käden…
— Voi arvoisa maisteri — antakaa anteeksi, että sanon maisteriksi, niinkuin ennen olen tottunut! — niinhän minun laitani on kuin te sanotte. Jumala minua lohduttakoon, minä taistelen veriin asti, mutta ei se sittenkään tahdo lähteä minusta. Painaapa omaatuntoani eräs asia, joka estää minua luopumasta perkeleestä ja tulemasta Jumalan valtakuntaan; se on tuo yksi pikku sormi, ja sitä en minä saa irti, jollette te, kunnianarvoisa maisteri, minua siinä auta. Nähkääs, asia on sillä tavoin, että minuun kerran yksitoista vuotta takaperin tuli paha ennustushenki niinkuin siihen aikaan useinkin tapahtui … mutta nyt se tapahtuu vain harvoin, ja sen sattuessa minä joka kerta seitsemästi vitson itseäni paljaalle selälle ja istun lukemaan profeettoja, jotka tuomitsevat kaikki merkkienselittäjät…
— Ruoskikaa omaatuntoanne, älkääkä selkäänne, vanha syntinen! keskeytti diakoni ankarasti. — Semmoiset parannusharjoitukset on perkele juuri keksinyt antaakseen meille tekopyhyyden Kristuksen ansion sijaan, jotta uskoisimme olevamme omat vapahtajamme.
— Niin, Jumala armahtakoon, semmoinen minä olen. Jätän sitten ruoskimiset vastedes, koska te, arvoisa maisteri, sanotte sen olevan pahasta. Mutta palatakseni nyt siihen, mikä sitoo sieluani rautakahlein, niin on siitä nyt lähes yksitoista vuotta. Eeva oli silloin tuskin seitsemänkään iässä…
Ankara saarnamies tunsi punan nousevan poskilleen, mutta se puna oli kevyt kuin autere ja haihtui seuraavana silmänräpäyksenä, ja sen sijaan tuli kasvoille huomattava kalpeus.
— Hän tuli minun luokseni — jatkoi Vappu huomaten punastumisen — hän tuli näyttämään oikeaan etusormeen tullutta kynnensälöä ja pyysi minua leikkaamaan pois sen. Ja kun silloin tartuin hänen käteensä täyttääkseni hänen pyyntönsä, satuinkin samalla katsahtamaan kämmenen puolelle vähän tarkemmin kuin ennen, ja silloin näin ensi kerran kummallisen juovan…
— Joko taas latelette ennustuksianne?
— Herran tähden, arvoisa maisteri, antakaa minun puhua loppuun asti, sillä muuten en koskaan saa tässä elämässä lepoa enkä omantunnonrauhaa! Lyhyesti puhuen, olenhan minä katsonut satojen ihmisten kättä ja nyt tiedän, että se kaikki on hulluutta ja syntiä, mutta minä tunsin juovat, ja varmaa on, etten vielä koskaan tässä elämässäni ole nähnyt enkä koskaan saa nähdä kättä, jossa on semmoiset merkit. Mitä enemmän tarkastelin juovien haaroja ja selittelin merkkejä, sitä selvemmin ymmärsin, että lapsen käsi salasi mitä ihmeellisimpiä lahjoja ja kohtaloita. Minä selittelin niitä, en yhtä kertaa, vaan monesti, eikä minulla mielettömällä ollut ymmärrystä eikä voimaa pitää niitä enteitä omassa tiedossani. Minä kerroin ne äidille ja äiti kertoi ne muille. Niin järjetön minä olin, että lapsi itsekin sai tietää onnenlahjoista…
— No mihin sitten pyritte kaikella tuolla? Eikö teillä nytkään ole parempaa tietoa Jumalan maailmanhallituksesta? Ettekö nytkään tiedä, että Jumala on meille antanut kaksi pettämätöntä ennettä tulevasta kohtalostamme, toinen on omassatunnossamme ja toinen hänen ilmoitetussa sanassaan? Miksi annatte sitten noiden ihmiskäden petollisten merkkien eksyttää teidät lohdullisesta uskosta Jumalan sallimukseen ja iäiseen oikeudenmukaisuuteen?
— Antakaa anteeksi! Eikö kuningas Daavid sano, että Jumala on lukenut kaikki meidän päivämme, ennenkuin yksikään niistä on alkanut? Ja eikö Herra sano Jeremiaalle: minä valitsin sinut, ennenkuin syntynytkään olit? Sinun pitää menemän sinne, mihin minä sinut lähetän, sanoo Herra.
— Niin. Niin sanoo Jumalan pyhä henki hänen profeetoilleen. Mutta varokaa tarkasti ottamasta tukea omille hullutuksillenne heidän viisaudestaan! Ei Jumala niitä sanoja lausunut tietäjäakoille.
— Koska te niin sanotte, niin täytyyhän sen niin olla. Voi tuota kapinoitsevaa sydäntä, se ei tahdo nöyrtyä. Mutta kuulkaahan nyt loppuun asti. Eräs niistä lapsen käden juovista päättyy tai ennemmin alkaa keskellä merkkiä, joka tarkoittaa yhdeksättätoista … niin, yhdeksättätoista vuotta sen täytyy merkitä. Minä en pääse siitä ajatuksesta, että jotain hirmuista on tapahtuva tuohon aikaan. Minä luulin ensin, että Jumala kutsuisi lapsen pois hänen nuoruutensa kauneimmasta kukoistuksesta, ja Jumala suokoon, että niin tapahtuisi, se minua vähimmin surettaisi. Mutta niin ei käy, ei, niin ei käy, sillä tuon kummallisen ja peloittavan merkin jälkeen ulottuu elämänjuova vielä hyvin pitkälle, niin, pitemmälle kuin monen monilla muilla ihmisparoilla. Ymmärrättekö nyt, maisteri, että tuo tuntematon, salattu jokin, mikä silloin on tapahtuva, se, se juuri peloittaa minua eikä suo minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Minähän rakastan tuota lasta niin suuresti… Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa tytärtäni, jonka Jumala otti minulta… Kyllähän minä surin Vappua, mutta mitäpä merkitsi se sen rinnalla, että menettäisin sydänkäpyseni … kaikkein rakkaimman ja soreimman jalon ruususeni! Nähkääs, niin kauan kuin se paino rasittaa sydäntäni, en minä voi tulla Jumalan valtakuntaan. Siinä se on se rautakahle, siinä koko käsi, joka menee sormen mukana. Mutta meidän täytyy pelastaa hänet … rakas, hyvä maisteri, lyökää minua, pankaa minut kirkonkiroukseen, pankaa minut jalkapuuhun tai kaakkiin, saman tekevää, mitä minä siitä huolin? Mutta meidän täytyy pelastaa pikku lapsi, kuten pelastamme siipirikoksi ammutun lintu raukan aavasta merestä!
— Vappu — sanoi diakoni vähän aikaa mietittyään — uskotteko minun tarkoittavan rehellisesti teidän parastanne?
— Kuinka minä sitä epäilisin? Tehän juuri olette johtanut minut kurjasta taikauskosta takaisin Jumalan luo. Tehän juuri minulle osoititte, että velvollisuuteni on hoitaa hylättyä äitiäni ja onnetonta tyttäreni poikaa. Tehän olitte ainoa, joka uskalsitte tulla Loitsumäkeen ja koetitte pelastaa äitini sielua sekä opettaa pojalle kristillisyyttä. Kuinka minä teitä epäilisin? Mutta enhän minä nyt tullut itseni enkä äitini enkä pojankaan tähden tänne häiritsemään teidän rauhaanne. Pelastakaa tyttö! Pelastakaa tuo rakas lapsi!
— Koska uskotte, että minä tarkoitan teidän parastanne, niin uskokaa myöskin, mitä minä nyt sanon. Se, joka ensin on pelastettava, olette te itse. Vappu, Herra on teidät temmannut kuin kekäleen tulesta, ja nyt te heittäydytte takaisin palavaan uuniin, joka on kuluttava teidän sielunne. Sen sijaan, että uskoisitte Jumalan Kaikkivaltaan ja Jumalan sallimukseen ja jättäisitte hänen huomaansa rakkaan lapsen, riiputte te kiinni vanhassa taikuudessanne ja annatte sen hillittömästi päästä teissä valtaan, niin että pysytte sen kadotettuna orjana. Kaikessa, mitä sanoitte, on vain yksi totuus, ja se on kyllin hirveä — totuus, että te tuossa orjuudessa joudutte iankaikkiseen kadotukseen.
— No mitäpä siitä sitten! huudahti Vappu hurjassa innossaan. Mitäpä siitä, vaikka minä joudunkin iankaikkiseen kadotukseen, kun hän vain pelastuu, joka on minun silmäini valo ja paljoa parempi minua? Kun minä vanha rähjä vaellan pimeätä tietäni pois elämästä, niin ehkä joku enkeli pidättää minut syvyyden partaalla ja huutaa Herralle: tuonne mihin hän menee, menee hän vain pelastaakseen rakkaimman aarteensa. Mutta hän … hän, nuori, sorea, jolla on Jumalan kuva kirkkaissa silmissään … hän, jolla on edessään pitkä, pitkä elämän tie … hänet täytyy teidän pelastaa, maisteri … te, joka olette pelastanut niin monta sekä ruumiin että sielun puolesta, pelastakaa nyt hänet, hänet!
— Mitä minun sitten pitäisi tehdä? kysyi diakoni hieman kärsimättömästi.
Vappu malttoi mielensä. Hänessä oli kylliksi naista lähestyäkseen ratkaisevaa kohtaa taitavasti kuin sotapäällikkö.
— Ettekö vieläkään ymmärrä, maisteri? kysyi hän kummastusta teeskennellen.
— En, oli lyhyt vastaus.
— Oli kuitenkin kerran aika, jolloin sen ehkä paremmin ymmärsitte. Sen jälkeen hän on ollut teidän rippilapsenne. Te näette hänen sielunsa salaisimmat ajatukset. Paremmin kuin isä ja äiti tunnette te kaiken, mitä hänen sisimmässään liikkuu, hyvän ja pahan. Ja te tiedätte, että hän rakastaa teitä…
Diakoni meni öljylampun luo, joka paloi kituen, puhdisti sydämen ja oli vaiti.
— Hänen iässään — jatkoi Vappu, rohkaistuneena toisen vaitiolosta — on ihminen suorapuheinen. Minulta hän ei ole koskaan salannut mitään, ja eilen hän sanoi minulle: hän ei ole minua pyytänyt, enkä minä ansaitse niin suurta onnea, että hän ottaisi minut vaimokseen. Mutta jos minä saisin valita parhaimman ja puhtaimman, minkä maailmassa tunnen, niin sanoisin hänelle: ottakaa minut, opettakaa minua tulemaan nöyräksi ja hyväksi!
Diakoni Elg oli yhä vaiti. Hänen tavallinen lempeä levollisuutensa oli poissa. Hän asteli kiireisin askelin edestakaisin pienessä kamarissa. Hän näytti olevan kahden vastakkaisen tunteen uhri. Toinen sanoi: heitä noita ulos ovesta! toinen sanoi: Jumala on hänet lähettänyt!
Vappu oli nyt päässyt tarkoituksensa perille. Hän niiasi syvään, tarttui ovenripaan ja sanoi päättävästi:
— Niin on asia, arvoisa maisteri! Ottakaa hänet vaimoksenne! Se on ainoa keino pelastaa kaksi sielua … hänen sielunsa ja minun.