9. LOHIKÄÄRME TUNNUSTAA VELHOLLE OSAN LUMOTUN LINNAN SALAISUUKSIA. |
Jos edellinen luku oli suosiollisen lukijan mielestä liian julma soveltuakseen tämmöiseen pohjolan lumotun linnan viattomaan kertomukseen, niin pyydämme häntä vain katsahtamaan velhoon, tohtori Ekströmeriin, kun hän tunnin kuluttua äskeisestä jyräkästä rauhallisena ja ujostelemattomana istuu alakerran salissa hyvinvarustetussa aamiaispöydässä, joka tarjosi Geneven viiniä, tuoretta lohta munakäristeineen, mansikoita ja kermaa, paistettuja kananpoikia muurainhilloineen ja kurkkuineen sekä portviiniä — silloinpa kaikki ikävät muistot, joita lukijalla ehkä on jättiläisen hullutuksista, varmaankin haihtuvat sen iloisen myötätunnon tieltä, jolla lukijakin moista näkyä katselee. Me vain sydämestämme surkuttelemme, etteivät ystävämme, Yrjö- ja Jaakko-ritarit, jotka paastoten olivat kokeneet niin monia seikkailuja, saaneet olla mukana noiden viehättävien aamiaisvarojen kimpussa, vaan arvattavasti samana hetkenä harhailivat taaskin autiossa seudussa etsien torpanpahaista, joka voisi tarjota heille kahta kaivattua herkkua, talonpoikaisjuustoa ja kuoripiimää.
Tohtori ei ollut koko yötä turhaan ratsastanut salojen halki. Tyhjennettyään lohiastian, puhdistettuaan mansikkavadin ja kermakannun sekä passitettuaan kolme, neljä viatonta kananpoikasta niiden oikeaan määräpaikkaan, alkoi hän tuntea taipumusta katsella entisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta lempeämmin silmin. Hän täytti tyynenä kuin filosofi neljännen viinilasinsa, kääntyi juuri sisään tulleen Rebekan puoleen, avasi suunsa ja sanoi:
— Nukkuuko sairas?
— Kapteeni hikoilee, kuului vastaus.
— Hyvä on. Silloin saatamme toivoa, että veren tunkeutuminen aivoihin menee ohi pahemmitta seurauksitta. Entä pikku mamselli yläkerrassa?
— Neiti on hiljaa.
— Kuulkaas, hyvä matami — ja tohtori pyyhkieli ruokaliinalla suutaan — luullakseni kapteeni Mörk ei ole aatelismies, nimestä päättäen. Mutta ehkäpä olenkin erehtynyt?
Rebekka ei vastannut. Ei hän myöskään mennyt pois; hän odotti nähtävästi saadakseen korjata pois ruoan tähteet, ja hänen terävä silmäyksensä näytti kysyvän: etkö vielä ole syönyt kylliksesi, ahmatti?
Tohtori ei ollut kokematon taloudellisen elämän valtioviisaissa tempuissa.
— Tahtoisinpa sanoa, että teillä on varsin erinomaista lohta, hyvä matami. Onkohan se saatu Anjalasta? Toden totta, parempaa en ole syönyt Halmstadissakaan. Entä mansikat sitten! Oikein herkulliset!
Rebekka oli vaiti.
— Mitä kananpoikiin tulee … lempo vie, lihavampia ei tarjota Tukholmassa Malmin kellariravintolassakaan. Oma kanatarha, eikö niin? Terveydeksenne, matami! Portviini on varmaankin kuninkaan hovimestarilta saatua; tunnustakaa vain, että teillä on omat hankkijanne kuninkaan keittiössä. Mutta sanokaapas, miten kumman tavalla te olette saanut salaa tuoduksi tämmöistä viiniä tänne … niin, enhän toden totta vielä tiedä tämän talon nimeäkään.
— Yöjärvi.
— Yöjärvikö? Kapteeni Pimeä Yöjärvellä? Täytyypä minun tunnustaa, että välistä tapaa kummallista yhdenmukaisuutta. Yöjärvikö siis? Olkoon minun puolestani, varsinkin kesäiseen aikaan ja hyvän aamiaisen ääressä. Mutta syksyllä täällä lienee hieman koleaa, eikö totta? Surkuttelen teitä, kunnon ystäväni… Teidän isäntänne ei aina näytä olevan parhaimmalla tuulella. Arvattavasti ovat siihen syynä nuorena kärsityt onnettomuudet ja loukkaukset?
— Onnettomuudetko? Mahdollisesti.
— Niin, niin, eihän sitä huvikseen vain tule noin kummalliseksi. Ei sitä ihan päähänpiston tähden vain asetuta näin keskelle erämaata. Missä kapteeni asui ennen tänne muuttamistaan?
— En tiedä.
— Häh? Mutta se Sundhagen, joka oli merirosvo … ja se, mitä tapahtui kaksikymmentä vuotta takaperin…
— En tiedä.
— Vai niin, älkää pahastuko! Mutta, muistaessani, nuo kananpoikaset … minä en voi unohtaa teidän kananpoikianne ja minä ylistän niitä koko kuninkaallisen armeijan kuullen. Ruokitteko niitä kaurapuurolla ja perunajauhoilla? Suokaa anteeksi, että näin kyselen, mutta uskaltaisinpa melkein panna pääni pantiksi, että te olette niille antanut hienoksi survottuja pomeranssinkuoria.
Rebekka hymyili, tosin kylmästi kuin helmikuun päivä, mutta hyvä merkki se sittenkin oli.
— Se ei koskaan ole juolahtanut mieleeni, vastasi hän.
— Mutta miksette tunnusta totuutta? Te olette aivan varmaan käyttänyt uutta ranskalaista tapaa niitä ruokkiessanne. Ikäänkuin en minä huomaisi paistista, että olette niille antanut pomeranssinkuoria. Ah, minä ymmärrän, ehkä onkin nuori neitinne niitä ruokkinut? Jos olisin viittätoista vuotta nuorempi, niin kosisin häntä vain sentähden, että hänellä on ollut niin oivallinen keittotaidon … ja kanainkasvatuksen opettaja.
— Jos olette poikamies, niin kosikaa, hyvä herra! Minusta ei vastusta olisi. Niin pääsisin minä…
— Mistä pääsisitte?
— En mistään.
— Minä todellakin ajattelen asiaa. Ellei vain tyttöparka olisi kuuromykkä…
— Kuuromykkäkö? Kuka sen on sanonut?
— Häh? Luuletteko siis, että hän todellakin kuulee?
— En minä sitä ole sanonut.
— Mutta luuletteko sitten hänen puhuvan?
— En minä sitäkään ole sanonut.
— Mutta ellei hän kuule eikä puhu, niin onhan hän kuuromykkä.
— Eipähän, eipä ole.
— Tämäpä vasta on eriskummallinen tapaus. Ellei hän kuule eikä puhu eikä myöskään ole kuuromykkä, niin mikä hän sitten on? Olisinpa utelias tietämään sen.
— Mitä te, herra, sanotte sitten kuuromykäksi?
— No, lempo vie, semmoista olentoa, joka syystä tai toisesta syntyy kuurona eikä siis voi oppia puhumaan.
— No niin, herra, siispä saatte huoletta kosia Vernaa. Ei hän ole sen enempää kuuromykkä kuin te, herra, tai minäkään.
— Sepä perhanaa. Kuinka sen voitte todistaa?
— Ettekö kuullut hänen puhuvan?
— Niin, tosiaankin, oikeassa olette. Hän sanoi kaksi sanaa.
— Ei, kolme sanaa hän puhuu. Kolme sanaa, eikö siinä ole todistusta kylliksi, ettei hän ole kuuromykkä? Kosikaa huoletta!
— Kuulkaahan nyt, hyvin kunnioitettava matami, joka kasvatatte sangen herkullisia kananpoikia; koska te näytätte olevan järkevä ihminen ja harrastavan talon etua, niin en huoli salata teiltä, että kapteeni Mörk etsi minut eilen Loviisasta käsiinsä ja kutsui tänne parantamaan tytärtään. Tosinhan hän puhui vähän epäselvästi … ymmärrättehän … vähän hämärästi taudin nimeämisestä… hän ei tahtonut ilmaista kuin puolen totuutta. Mutta niin paljon olin minä ymmärtävinäni, että hänen tyttärensä oli kuuromykkä. Minä sanoin hänelle suoraan, ettei lääkintätaidolla ole siinä mitään tekemistä; mutta tyytyikös hän siihen? Hän lorusi sinne tänne, niinkuin hän ei aivan varmaan olisi tiennyt, oliko neiti todellakin kuuromykkä, vai oliko koneistossa jokin muu koukku, ja kun minulla sattumalta oli joutoaikaa, taivuin minä lähtemään hänen mukanaan tänne. No niin, nyt kun olen tutustunut teidän kananpoikiinne, annan hänelle mielelläni anteeksi kamalat katajikoissa retustamiset. Luuletteko siis todellakin, että tyttö ei ole kuuromykkä?
— Siihen voitte luottaa, herra.
— Hm … tyttö miellyttää minua. Minä olen varakas poikamies parhaassa iässä, tuskin kahdeksanviidettä; sanoittepa sanan. Mutta jotakin täällä on nurinpäin, ja se on ensin saatava korjatuksi. Ymmärrättehän te hyvin, että jos lääkärin pitää parantaa jokin vamma, olipa se minkälaatuinen hyvänsä, niin pitää hänen ensinnäkin tietää, missä vika on. Teidän on sanottava minulle, mikä tyttöä vaivaa ja miten hän on sellaiseksi tullut. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
— Kyllä. Jos niin on, että te, herra, olette lääkäri ja voitte saattaa kuntoon sen kohdan, joka parannusta tarvitsee, niin täytyneehän minun sanoa, mitä en muuten koskaan olisi sanonut. Vanhainkin hampaitten takana voi kieli pysyä lukittuna.
— Kyllä uskon, kyllä uskon, hyvä matami. Mutta palataksemme asiaan, niin mitä sanoittekaan? Tyttö kuulee eikä kuule, puhuu eikä puhu, on kuuro eikä ole kuuro, on mykkä eikä ole mykkä. Jos se kaikki on totta, niin myöntäkää ainakin, että sitä ei ole varsin helppo tajuta.
— Kenties ei, mutta niin asia kuitenkin on. Ettekö huomannut hänen lausuvan nuo sanansa oudolla tavalla kuin olisitte kuullut pienen lapsen puhuvan.
— Niin todellakin. Minä olin huomaavinani jotakin sentapaista.
— No, siinähän se on koko arvoitus; ettekö arvaa?
— En: niin totta kuin olen sitoutunut Eskulapiuksen, Hippokrateen sekä Turun ja Upsalan lääkeopillisten tiedekuntain palvelukseen; moista tapausta ei meidän farmakopeassamme ole arvattu sattuvaksi.
— No, niinpä minä sanon teille jotakin, jota ei ole luettavana kirjoissa. Verna syntyi niin terveenä ja vilkkaana ja niin tervein korvin kuin kuka muu ihmislapsi tahansa. Hän oli niin kiltin kiltti lapsi, ja vuoden vanhana hän jo sanoi mamma — sillä hänellä oli äiti — mutta isäänsä hän pelkäsi eikä koskaan taipunut lausumaan sanaa, jota isä niin mielellään tahtoo kuulla, jos hän muuten on sellainen kuin isän tulee olla. Sen ensimmäisen sanan jälkeen oli puhevarasto kauan kasvamatta; kului lähes puoli vuotta tytön oppimatta yhtään sanaa. Luulenpa, että niin käy useimmille lapsille. Mutta tehän olettekin poikamies, herra…
— Saattaa käydä, saattaa käydä. No, entä sitten…
— Sitten hän oppi nopeasti kaksi sanaa: veli — sillä hänellä oli veli — ja Verna, joita usein tavasimme hänelle, ja me jo iloitsimme, että hän kohta rupeaisi puhumaan kuten lapset ainakin sen ikäisinä, jolloin he enimmin ovat Jumalan enkelien kaltaisia. Niin, silloin hän oli niin kaunis ja kultainen, — ja Rebekka pyyhkäisi silmiään esiliinansa nurkalla — että harvoin hänen kaltaistaan näkee, ja kaikki, jotka hänet näkivät, sanoivat, ettei mikään kuninkaankaan lapsi saattanut olla ihanaisempi. Sitten äkkiä…
— No? Sitten äkkiä…
— Hän sairastui.
Tohtori pani nuuskaa nenäänsä. Se ei näyttänyt hänestä ollenkaan kummalliselta.
— Tuhkarokkoonko? hän kysyi.
— Hän sairastui ja menetti kuulonsa. Sitten hän ei enää koskaan oppinut enempää kuin nuo kolme sanaa. Ja arvattavasti hän olisi unohtanut nekin, ellen minä niitä lakkaamatta olisi tavannut hänelle hänen pienenä ollessaan, sillä minusta tuntui kuitenkin hyvältä kuulla hänen sanovan jotakin. Hän katsoi minun huuliani ja lausui sen mukaan, mitä ennestään taisi. Mutta muuta hän ei voinut oppia. Kaikki muu täytyi meidän selittää hänelle merkeillä.
— Hm, hm … tämä on todellakin ensimmäinen tämänlaatuinen tapaus, mikä minulle on sattunut. Se lienee ollut ankara tauti, luultavasti tulirokko. Se se useinkin jättää jälkensä silmiin ja korviin.
— Pahempi se oli. Jumala näki maailman tulleen uudeksi Egyptiksi, ja sentähden hän lähetti uuden murhanenkelin, joka siihen aikaan ei säästänyt ylhäistä eikä alhaista. Ja ne, joiden hengen hän säästi, ne hän jätti raajarikoiksi ja rumiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai hupakoiksi ja kaikenlaiseen kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Mutta merkillistä oli, tyttö ei saanut ainoatakaan arpea kasvoihinsa…
— Hm … tauti oli siis…
— Niin, tauti oli isorokko.
10. VELHON KIUSAUS.
Niiden henkilöiden keskustelu, jota me olemme rohjenneet nimittää velhoksi ja lohikäärmeeksi, ehti juuri ratkaisevaan käännekohtaan, kun sen keskeytti kellon kilinä, jonka johto tuli kapteenin huoneesta eli — puhuaksemme entiseen tapaan — jättiläisen luolasta. Rebekka kiiruhti tiehensä, ja tohtori jäi yksin mietteihinsä.
Epäilemättä olisi ihmeellistä ja hyvin valaisevaa seurata lääketieteellistä epäilystä, fysiologisia, psykologisia, nosologisia, nosograafisia, diagnostisia, terapeutisia ja kaikkia muita raakalaisia vastaväitteitä, jotka tämän keskustelun johdosta kehittyivät korkeastioppineen ja paljonkokeneen lääkärin mielessä, joka oli jäsenenä Upsalan ja Turun lääkeopillisissa tiedekunnissa. Mutta kun on varsin luultavaa, että nuo äänettömät mietiskelyt, puettuina kun olivat niin monen syvällisen ja salaperäisen termin verhoon eivät olisi kovinkaan helposti tavallisten kuolevaisten tajuttavissa, niin saanee lukija kyllikseen lopputuloksestakin mikä oli, että kunnon tohtori päätti mitä tarkimmin "tutkia sairasta", saadakseen varmemman vakaumuksen niin tavattoman vian laadusta ja sen parantamisen mahdollisuudesta. Se päätös oli tuskin ehtinyt varmistua, kun tohtori kutsuttiin kartanonherran, kapteeni Mörkin, luo hänen makuuhuoneeseensa.
Kapteeni oli paljon tyynempi mieleltään ja istui puolipukeissaan puoleksi makaavassa asennossa, mustassa nahalla päällystetyssä sohvassa hämärässä huoneessa, johon valoa vain niukalti ja vaivoin pääsi paksujen tummien ikkunaverhojen lävitse. Huone oli kaikin puolin näöltään raskasta mielialaa herättävä, synkkä, kolkko ja pimeä. Sen ainoana koristuksena oli öljyvärein maalattu, luonnollisen kokoinen kuva, joka esitti ruotsalaista meriväen upseeria, mutta sen pää ja rinta olivat niin täynnä pieniä, pyöreitä reikiä, että jos se aikoinaan lienee ollutkin kuvatun näköinen, niin oli enää mahdoton siitä ketään tuntea.
— Teitä kummastuttaa, että hän on minun huoneessani, sanoi kapteeni,
huomatessaan tohtorin katselevan kuvaa. — Niin, eikö se ole omituista?
Mutta syynsä on silläkin. Tarvitseehan ihminen hiukan huvitustakin.
Minä toisinaan hauskuudekseni käytän tuota ampumataulunani.
— Tämä huone on liian pimeä ja synkkä, huomautti tohtori. Ilma ja valo ovat ensimmäiset ehdot, jos mielitte päästä terveeksi ja voimiinne jälleen.
— Älkää minusta huoliko, vastasi kapteeni halveksivasti. Minä haluan vain tietää, onko tyttäreni terve vai sairas.
— Epäilemättä — kuului vastaus — sairastaa hän kovaa ja pitkällistä kuuroutta, mutta voidaanko sitä parantaa, riippuu aivan kuurouden syistä ja laadusta. Jos se on elimellinen vika, paralysia tai kuulohermon lamaantuminen, niin ei mikään taito auta; cedamus naturae, hyvä kapteeni, vihellyksestä ei tule mitään, kun huuli on poissa. Jos sitä vastoin, niinkuin toivon mahdollisimman kauan, vika on syntynyt satunnaisista syistä, esimerkiksi kuulokanavan tukkeutumisesta … paransinpa kerran kuormapojan, joka oli ollut seitsemän vuotta kuurona korvapuustista … hän sai sen luutnantti Hammarilta, siltä turkulaiselta, oikean moukariniskun … niin, silloin koetamme, mitä tiede ja taito saa aikaan…
— En minä sitä tarkoita, keskeytti kapteeni taas maltittomasti. — Minä kysyn, onko hänen kuuroutensa teistä luonnollinen vai teeskennelty.
— Mitä? huudahti tohtori kummastuneena. Teeskenneltykö? Hyvä kapteeni, voitteko te kuvitellakaan?…
— Minä käsitän. Te ette siis ole huomannut mitään. En minäkään pitkään aikaan huomannut mitään, vaikka hän on minun tyttäreni. Mutta äskettäin … eräänä yönä … minä en saanut unta … silloin huomasin jotakin.
— Mitä te huomasitte?
— Mitäkö huomasin? En mitään. Toden totta, en mitään. Minäkö rupeaisin kuuntelemaan?
— Te kuulitte hänen puhuvan, eikö niin.
— Ahaa, tiedättekö sen? No niin, koska sen tiedätte, niin tunnustanpa teille, että minä todellakin kuulin hänen puhuvan. Silloin sanoin itsekseni: hän on äitiinsä. Ymmärtäkää sanani oikein: hän saattaisi olla äitiinsä. Tuo äänettömyys on teeskenneltyä, sanoin minä itsekseni … viidentoista vuoden teeskentelyä! Se on pitkä aika. Mutta tyttö puhuu yhtä hyvin kuin te ja minä.
— Voi peijakas, mimmoinen veitikka!
— Sattumalta kuulin kehuttavan teitä taitavaksi lääkäriksi. Silloin sanoin itsekseni: minä kutsun tohtori Ekströmerin, ja hän paljastaa tytön vehkeet. Ah, tohtori, minä olen nähnyt moisten naissilmien ennenkin teeskentelevän. Te sen tunnette ja voitte paljastaa hänet. Tohtori … tahdotteko ottaa tyttäreni?
— Mitä sanotte?
— Tahdotteko tyttäreni?
— Hyvä kapteeni, teidän kysymyksenne on niin odottamaton, niin imarteleva… Minä en tiedä, kuinka…
— Verna on viisas tyttö … vain liian viisas minulle … mutta ei teille, tohtori! Kaunis hän on, sen myöntänette, ja hyvä … uskokaa sanani, oikein hyvä! Myötäjäisiin olette oleva tyytyväinen; ainoa lapsi, ja enhän minä vuosisatoja elä. Ottakaa hänet, tohtori; naikaa hänet! Minä olen saanut kyllikseni naisten vartioimisesta.
— Mutta hän itse ehkä ajattelee toisin.
— Mitä? Oletteko te mies, kun puhutte naisen tahdosta? Luuletteko minun tyttäreni uskaltavan ajatella toisin kuin hänen isänsä?
— Hyvä, herra kapteeni. Teidän tarjouksenne on suureksi kunniaksi minulle, ja minä olen teille siitä kiitollinen. Minä toivon tulevani niin ansiokkaaksi, että ansaitsen semmoisen luottamuksen. Mutta sallikaa minun muistuttaa teille, että te itse nyt enimmin tarvitsette muutamien tuntien vahvistavaa unta.
— Paratiisissa saamme nukkua, herra tohtori. Menkää Vernan luo…
Sanokaa hänelle: isäsi antaa sinulle anteeksi, että olet äitisi tytär!
Sen sanottuaan kääntyi kapteeni seinään päin ja oli nukkuvinaan. Tohtori Ekströmer jätti hänet rauhaan, otti kultaisen nuuskarasiansa, jonka hän oli saanut Kustaa III:lta, pani melkoisen panoksen nenäänsä ja lausui:
— Mies on hullu. Tässä ei ole mitään tekemistä. Ptsi! Sen vahvikkeeksi minä aivastin.
— Minäpä menen tytön luo, hän jatkoi itsekseen pannen oitis päätöksensä toimeen ja lähtien nousemaan portaita ylös. — Jos tarkoin punnitsen, niin eipä olekaan liian aikaista minun naida. Voisinhan sitten lopultakin saada kunnon päivällisen kotona. Enpä saata nähdä kenttäkeittiötä tai poikamiehen ruokasäilykköä, menettämättä heti sitäkin vähäistä ruokahalua, jonka säännöllinen ruoansulatus minulle vielä toisinaan tuottaa. Ja millaisia ovat meidän ravintolamme täällä Suomessa? Kestikievareja, hollitupia; pihvipaistit rasvaiset, sopat mikä minkin verran samanlaiset kuin Turun ylioppilassopat, talikynttilällä hämmennellyt. Oletetaanpas, että saan potilaan parannetuksi? No, siinä tapauksessa en lainkaan näe, mikä estäisi ottamasta tuota nuorta naikkosta.
— Mutta — jatkoi hän taas — miksi häntä niin halukkaasti tarjoillaan? Olisikohan hän todellakin juonikas kapine?… Teeskentelyäkö?… Uskomatonta. Taaskin vain pinttynyt päähänpisto. Tyttö perii tilan; olisikohan tuo kiinnitetty? Otanpa selon siitä. Jos se on velaton, niin onhan se minulle sopiva neljänä kuukautena vuodessa, kun tahdon nauttia maalaisilmaa.
— Mutta — ja uusi epäilys syntyi — enkö omin silmin nähnyt hellää kohtausta? Olisikohan tuo rikkitikku Yrjö Ros leimahtanut palamaan? Tietysti … täksi päiväksi. Ja olisikohan tyttö hurmaantunut vaaleanruskeihin viiksiin? Tietysti myöskin… Ai, ai, pidä tarkoin varasi, hyvä Ekströmer! Pojan kyllä voi parantaa, mutta naisissa se pysyy kuin myski… Siitä tuntuu jälkiä vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
Nämä salaiset neuvottelut kestivät juuri niin kauan kuin mukavuuteen tottunut tohtori Ekströmer tarvitsi aikaa kiivetäkseen jyrkkiä portaita. Mitä lähemmäksi hän ehti matkansa päämäärää, sitä epäröivämmäksi hän kävi. Kukapa ei joskus ole seisonut kuten hänkin elämän kiertoportaissa, joissa joka askelelta leviää uusi näköala silmien eteen? — Ota hänet! sanoi ensimmäinen porras. — Varo! muistutti toinen. — Mutta varsin mielenkiintoinen taudintapaus! virkkoi väliin kolmas. — Onko lääkärin milloinkaan nähty naivan taudintapausta? kysyi neljäs porras. — Oh, joka päivähän sitä näkee, huomautti viides. — Mutta jospa häntä ei voikaan parantaa? väitti vastaan kuudes. — Kyllä se sinulle onnistuu, kehoitti seitsemäs. — Kaikissa tapauksissa joudut luutnantin kilpakosijaksi! huomautti taas epäilevästi kahdeksas. — Sinä vanha setä! pilkkasi yhdeksäs rikkiviisaasti. Ja kun tohtori oli ehtinyt kymmenennelle portaalle, tuntui se hänestä narisevan kuin nauruaan pidätellen. — Olisipa siinä sukkela juttu koko Ruotsin armeijalle! nauroivat kaikki seuraavat laudat hänen jalkainsa alla…
— Mitä lempoa minä ajattelenkaan? huudahti tohtori iloisimmalla tuulellaan ja astui kohtalonsa kanssa sopineena nuoren sairaan luo.
11. SALMELAN TALOSSA.
Onnellinen kahdenkymmenen vuoden ikä, jolloin nuorukainen nähtyään kaksi kaunista silmää voi unohtaa kaikki, elääkseen vain mitättömässä sekunnissa ja hälvetäkseen rakastetun olemukseen kuin tulisoihtu auringonvaloon! Onnellinen aika, jolloin itsekäs ihmishenki voi kokonaan uhrautua kaikkine kunnian- ja onnenvaatimuksineen, jolloin koko ääretön maailma mahtuu niihin ahtaihin rajoihin, joiden sisäpuolella rakastettu asuu, ja kaikki kirjavat, myrskyiset, häilyvät ajatukset sulautuvat yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, josta yksin luminen lappalaispoikakin laulaa yksinäisellä matkallaan tuntureilla kiitäessään:
Sinut nähtyäin tuhat mietettä joka hetkenä liikkuu mielessäin, sittenkin yks' vain: oisit armahain!
Älä sano noita tuhatta yhdeksi ainoaksi kokoontunutta ajatusta lyhytaikaisimmaksi kuplaseksi, mitä koskaan on kohonnut olemassaolon valtamerestä — ettei tuolla sekunnilla ole mitään jälkimaailmaa ja itsensä kieltämyksellä mitään huomispäivää. Jokainen nouseva aurinko tekee maailman uudeksi, kukapa sinä hetkenä muistaisi, että aurinko on jälleen menevä mailleen ja hautaava maailman yöhön? Nopeaan rientävät kahdetkymmenet vuodet päivän hetkien mukana ja muuttuvat neljäksi-, kuudeksi-, kahdeksaksikymmeneksi; ja kuitenkin valaisee niitä aina sama nouseva aurinko, kuitenkin pysyy himmentymättä niiden iloinen elämänkatse, niiden unelmat pysyvät ainiaan samana, niiden ihmeellinen kaiken uhraamisen kyky kaiken voittamiseksi on ainiaan muuttumaton. Kahdetkymmenet vuodet ovat vieneet maailmaa eteenpäin ja tehneet sen, mitä historiassa on parasta, juuri tuon oman ehdottoman innostuksensa avulla ja sentähden, ettei mitään suurta eikä ylevää saata tapahtua ilman uhrautumista. Mikä eräänä päivänä tarkoittaa vain yhden sydämen valloitusta, tarkoittaa seuraavana päivänä taistelua isänmaan puolesta ja sitä seuraavana ihmiskunnan hyväksi saavutettavaa voittoa. Juuri on aina sama; kaksikymmenvuotiaan rakkaus on vain sen elämänpuun ensimmäinen lehti, jonka on vast'edes kohottaminen latvansa taivasta kohden. Monesta elämänehdosta sitten riippuu, saattaako ja millä tavoin se ollenkaan kasvaa rungoksi ja latvaksi; varmaa on vain, että hongan lentävän siemenen täytyy uhrata itsensä hongan hyväksi. Joka henkensä säilyttää, hän kadottaa sen; joka sen kadottaa, hän saa sen rikkaampana jälleen.
Ketään ei kummastuttane, että nuorella vaeltavalla ritarilla, jonka oli onnistunut voittaa lohikäärme, mutta jonka sadun jättiläinen oli ajanut pakoon, kaikki tuhannet ajatukset olivat hänen lähtiessään Yöjärven kartanosta kokoontuneet yhteen ainoaan polttopisteeseen: Vernaan. Ennen sitä ei Yrjöllä ollut mitään päämäärää eikä jalansijaa; hän oli koditon, kaikkien tuulten mukana lentelevä hongansiemen, joka kyllä etsi juurtumispaikkaa, mutta ei ollut sitä löytänyt. Miksikä hän ei niinkuin moni muu olisi voinut pitää elämää leikkinä vain ja tulevaisuudesta huolehtimatta nauttia nuoruuden iloja? Miksi ei hänellä niinkuin tuhansilla nuorilla sotilailla ollut tarpeeksi onnea ensimmäisestä olkaimesta, ensimmäisestä urotyöstä, viimeisestä tanssiaislemmitystä tai sodan tuottamista ylennyksen ja kunnian houkuttelevista toiveista? Niin, hän oli monesti itsekin uskonut niin olevan ja huolettomana kuin perhonen nauttinut kukista ja keväästä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän ei siitä löytänyt hengelleen kiinnikettä. Keskellä tuota huoletonta rauhaa kohosi toisinaan sydämen salaisista syvyyksistä sumu himmentämään hänen keveän sotilaselämänsä kaunista maisemaa; se muuttui autioksi ja tyhjäksi, hän levitti sylinsä, mutta ei tuntenut kenenkään sydämen tykkivän hänen sydäntään vasten; hän ikävöitsi jotakin päämäärää, jonka hyväksi kannatti taistella ja elää. Äkkiä se ilmestyi hänen näkyviinsä onnettoman lapsen hahmossa, viattomana vankina, puhtaana, rakastettavana, ihmisten sortamana olentona: kevään Vernana ja Verna orjattarena. Siitä hetkestä alkaen oli hänellä jotakin, jonka hyväksi hän saattoi elää ja kuolla: Vernan vapauttaminen oli tuleva hänen elämänsä päämääräksi.
— Jaakko — hän sanoi uskolliselle kumppanilleen, joka kärsivällisesti ja paastoten odotteli häntä satuloituine hevosineen Yöjärven puutarhanmuurin ulkopuolella — mitä sinä neuvot tekemään? Pitääkö meidän heti tunkeutua sisään ja vapauttaa tyttö, vai odotammeko tulevaa yötä?
Jaakko omilla jaloillaan seistessään oli aivan kuin muutkin ihmiset, ei lainkaan vapaa inhimillisistä heikkouksista, mutta kun Jaakko kerran pääsi satulaan, oli hän rakuunaa kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut suinkaan jäänyt osattomaksi yön seikkailuista, mutta siitä, mitä sisällä oli tapahtunut, ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta; hän siis vastasi niinkuin jok'ainoa rakuuna hänen sijassaan olisi vastannut:
— Meillä on sotaväentarkastus Artjärvellä.
— Mars! komensi Yrjö.
Sotaväentarkastus oli kuin viileä suihkukylpy äkkiä palauttanut Yrjön unelmien valtakunnasta todellisuuteen.
Auringon asennosta saattoi arvata kellon olevan seitsemän paikkeilla. Nälän, janon, yövalvonnan ja väsymyksen, kaikkien täytyi väistyä virkavelvollisuuksien tieltä. Ratsastajat olivat metsäseudussa Elimäen kirkon länsipuolella, ja luultavasti oli heillä vielä matkaa ainakin kaksi penikulmaa Artjärvelle. He sattuivat tapaamaan paimentytön, joka kaitsi talon lehmiä, ja saivat häneltä tietää lyhimmän määräpaikkaan vievän tien. Yhtä tuntemattomat kuin Yrjölle olivat nuo Elimäen puolen metsät, yhtä tarkoin hän tunsi viehättävän Artjärven. Sinnehän hänen ystävänsä Jaakko oli hänet pienenä lapsena vienyt enonsa, entisen suuresti arvossapidetyn valtiopäivämiehen ja herrastuomarin Tuomas Salmelan turviin. Siellä vuorisilla, kaskien hävittämillä Vilikanjärven rannoilla taikka kirkonmäellä, sinervän Pyhäjärven seuduilla — jolla on monta kaimaa täällä Suomessa — siellä oli Yrjö nelivuotiaasta kymmenen vuoden ikään rakennellut puroihin myllyjään ja ratsastellut satulatta varsain selässä niitä laidunhakaan viedessään; siellä hän oli kuorinut nauriita ja nakellut maahan pihlajanmarjaterttuja, noukkinut männynneulasia paljaista jalkapohjistaan ja pitänyt pientä, karkeata paitaa ainoana vaatekappaleena, minkä oikea vapaaherra tarvitsi kesällä, kunnes hänet lähetettiin Porvooseen kouluun, jossa vapaaherra pakotettiin käyttämään housuja ja kenkiä. Vielä latinakoulustakin hän oli lupa-aikoina kävellyt sarkanuttuisena tuttua tietä Artjärvelle, mutta kadettikoulussa menivät lomat sotaisiin vakoilu- ja aseharjoituksiin. Yrjö unohti talonpoikaiset tapansa, muuttui herrasmieheksi, upseeriksi ja salonkisankariksi; seitsemään vuoteen hän ei ollut nähnyt yksinkertaista lapsuutensa kotia, ja ehkäpä häntä hävetti sen mainitseminenkin aatelisnuorukaisten seurassa. Tällä kertaa palvelus jälleen vei hänet niille seuduin, hän itse oli pyytänyt sitä määräystä, ja se olisi tuottanut kunniaa hänen sydämelleen, ellei vanhaan tuttavuuteen olisi sekoittanut hieman turhamaisuutta se ajatus, että nythän vanhat leikkitoverit Ilta ja Helka saavat ihmetellä ja kummastella.
Aina siihen kohtaan asti, missä kapea metsäpolku yhtyy suureen maantiehen Artjärven kylän lähistöllä, oli Vernan solakka lapsenvartalo lakkaamatta seurannut Yrjöä, milloin istuen hänen edessään satulan kaarella, milloin liihotellen ilmassa, milloin koivujen huojuvilla oksilla, milloin harsontapaisena sumuna puoleksi palaneen metsän nokisten, aavemaisten runkojen takana. Vasta tuttujen peltojen luona, missä jokainen aidanseiväs toivotti hänet tervetulleeksi, ja kylän näkyvissä, missä jokainen harmaa päätyseinä kehoitti häntä särkemään ampiaisenpesiä, vasta silloin haihtuivat hänen silmistään Vernan viehkeän vartalon utuiset piirteet ja katosivat vihdoin vanhan kirkon taakse. Ratsastettuaan Salmelan pihaan ja sidottuaan hevosensa korkeihin, kattoa vasten pystyssä oleviin tikapuihin, joita myöten hän usein oli kiivennyt ylös tähystelemään Myrskylän kirkontornia, tunsi hän taaskin olevansa kymmenvuotias, omissa valloissaan ja vapaa kaikista rakkauden houreista.
Hän juoksi suureen tupaan ja tapasi talonväen, isännän, sukulaiset ja palvelijat parhaillaan päivällisellä. Valtiopäivämiesvanhus oli entisellään, hänen kaunis, pitkä tukkansa oli harmaa, parta valkoinen, iho ehkä vähän kellertävämpi ja otsan rypyt vähän syvemmät kuin ennen, mutta vielä oli hän ihmeen voimakas ja suoraryhtinen ikäisekseen, viidenkahdeksattavuotiaaksi. Siinä istui myöskin komea, ainoastaan muutamia vuosia nuorempi emäntä Briitta Salmela, ympäristön kaikkien talonemäntäin kaunistus, hän joka ennen kukoistusaikanaan kolmenkymmenen iässä oli seurannut miestään Tukholmaan, ollut siellä hoviinkin kutsuttuna ja saanut pudistaa Fredrik-kuninkaan kättä, kun Salmela muiden valtakunnan säätyjen jäsenten kera oli perintöruhtinaan kummina. Siinäpä olivat myöskin talon pojat, entiset nuorukaiset, Matti ja Lauri, voimakkaina miehinä vaimoineen ja lapsineen, ja Yrjö aavisti, että ne kaksi kaunista, iloista tyttöä, jotka juuri kantoivat padasta hyvää puuroa suurissa vadeissa päivällispöytään, eivät olleet ketään muita kuin hänen entiset punanenäiset leikkikumppaninsa, Matias Salmelan valkotukkainen tytär Ilta, joka mielellään näytteli valkoisia hampaitaan, ja talon ottotytär, tummasilmäinen, vallaton Helka. Joukko lapsia ja uusia palvelijoita oli tullut lisäksi kuluneina seitsemänä vuonna; lasten joukossa oli pieni, kuuromykkä poika Sikku (Sixtus), Matias Salmelan lapsi. Yrjö ymmärsi hänen onnettomuutensa, otti hänet polvelleen ja antoi hänen ihmetellä kelloaan. Olipa nuorten joukossa myöskin ammoisilta ajoilta säilynyt vanha ystävä, talon kunniavieras, yhdeksänkymmenenikäinen loinen ja kaarlelainen, Posti-vanhus, joka ennen oli ollut pisin mies pöydässä ja nyt vuosien painon koukistamana istui vanhalla paikallaan isännän vieressä matalan ikkunan kohdalla. Ainoastaan ruotimummoa Sipuri Saaraa ei näkynyt entisellä määrätyllä paikallaan pöydän alapäässä, eikä myöskään koko kylässä varsin hyvin tunnettua Zefanias-kerjäläistä eli Sehvaa ollut istumassa pölkyllä uunin luona. Jotakinhan oli noiden seitsemän vuoden pitänyt korjata pois maan päältä, ja ne olivat olleet sääliväisiä, korjanneet ainoastaan joutavat lastut, mutta jättäneet hirret valmistumaan Herran elonaikaan asti.
Jos Yrjö oli kuvitellut, että nuoren upseerin sisäänastuminen oli herättävä suunnatonta huomiota yksinkertaisessa talonpoikaistuvassa, niin huomasi hän siinä perin pettyneensä. Ei kukaan liikahtanut paikaltaan eikä antanut häiritä ruokarauhaansa; ainoastaan Ilta, joka liikkui edestakaisin askareissaan, teki tulijalle tilaa tulisijan viereiselle penkille. Upseerin näkeminen ei enää ollut mitään harvinaista Artjärvellä.
— Kiitoksia viimeisestä, isä Tuomas! virkkoi Yrjö hilpeästi ja ojensi kätensä vanhalle isännälle. — Jumala siunatkoon teitä, äiti! Aina vain olette yhtä muhkea kuin ennen kuninkaalle niiatessanne. Tuossa Helkan vieressä minun paikkani ennen oli, ja eiköhän teillä nytkin ole mujetta jäljellä nälkäiselle pojalle?
Emännän terävä silmä tunsi heti entisen huimapään.
— Yrjö se on, hän sanoi ukolleen, mutta muisti samassa kohteliaisuuden, jonka oli oppinut Tukholmassa, ja lisäsi: Yrjö-herra.
Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että emäntä silmäili häntä kummastunein katsein, mikä melkein muistutti Yöjärven kohtauksen lohikäärmettä.
— Ei mitään herraa täällä, jatkoi hän samaan iloiseen tapaan ja antoi kättä lapsuudenystävilleen. — Kas, vanhaa Postia, kun vielä taistelee viimeiseen mieheen asti! Ja Mattia! Ja Lauria! Ja Annikka yhtä nuori kuin seitsemän vuotta sitten! Ja Ilta … ei Helka … ei Ilta… Hitto vieköön, tytöt, miten olette tulleet pitkiksi ja soreiksi! Muistatko, miten raavit minua, kun nokesin riepunukkesi riihessä! Ja muistatko, kun putosin kaivoon, ja te kahden hinasitte minut ylös kaivonkipassa kuin sammakon.
Vanhat muistot ja hyvä pila löytävät tien harvasanaisen, umpimielisen suomalaisenkin sydämeen. Vastaanotto muuttui ystävälliseksi ja niin kursailemattomaksi, että Yrjö kohta nälkäisenä vieraana istui muikkujen ja puuron ääressä. Jaakko astua kopisteli sisään, häntä ei tarvinnut esitellä eikä syömään kutsua; hän tuskin malttoi toivottaa Jumalan rauhaa, kun jo istahti jymähtäen penkille pöydän ääreen. Tarvittiinkin oikein Salmelan padat ja vadit, jos mieli vieraanvaraisen emännän suoriutua pulaan joutumatta kahden moisen retkeilijän nälkää sammuttaessa, retkeilijäin, jotka olivat paastonneet, valvoneet ja kokeneet metsässä seikkailuja koko vuorokauden.
Iltapäivällä alkoi äsken tulleiden rekryyttien tarkastus, ja sitä kesti vielä seuraavanakin päivänä. Yrjö oli milloin katselmusherrana, milloin poikaveitikkana. Jos joku entinen leikkikumppani uskalsi hutiloida harjoituksissa kuultiin: vääpeli, anna hänelle parikymmentä selkään! Tarkastuksen päätyttyä kuuluivat sanat: kas, tässä tupakkaa poskeesi, ole taas iloinen, Pekka! Muistatko, kun me ennen varastimme nauriita Peltosen mäestä? — Ei kukaan poika voinut silloin eikä myöhemminkään saada päähänsä, että nauristen ottaminen olisi kuulunut seitsemännessä käskyssä kiellettyihin asioihin.
Toisen päivän eli lauantain iltana päättyi tarkastus ja korpraali Hägg sai käskyn viedä rekryytit Elimäelle, missä heidät piti kirjoittaa sotilasluetteloihin. Talonväki oli kokoontunut yhteiseen iltarukoukseen; isäntä oli sydämensä pohjasta lausunut rauhanrukouksen ja Jaakko kaiuttanut soinnutonta ääntään virttä veisattaessa. Yrjö tunsi sydämensä niin kummallisen lämpimäksi. Olipa siitä jo aikaa, kun hän viimeksi kuuli rauhan sanaa muitten kuin sotilassaarnaajan suusta, joka varsin sirosti ja kauniisti saneli läksynsä jumalanpalveluksissa.
Ilta oli joutilas. Jaakko käytti tupakkaa kaikenmuotoisena, mihin hieno Yrjö-herra ei mitenkään saattanut tottua, ja oli tarjonnut enolleen valtiopäivämiehelle piipun täyden "viiden sinisen veljeksen" lehtiä, jotka siihen aikaan olivat harvinaista ylellisyystavaraa. Istuttiin ulkona penkillä portaitten vieressä. Kesäkuun ilta oli kasteinen ja kirkas, kaikki viikon työ oli päättynyt, käki kukkui laidunhaan koivikossa, ja Pyhäjärven kirkkaalla pinnalla suorivat joutsenet valkoisia siipiään illan rauhassa.
— Mikä on tuo uusi lisä ullakon päässä? Onko se asuinhuone? kysyi Yrjö, kiinnittäen huomionsa kaikkiin muutoksiin, joita talossa oli tapahtunut.
— On, kuului lyhyt vastaus.
— Ja kuka siinä asuu? Minä luulin nähneeni kalpeiden, parrakasten kasvojen katselevan pikku ikkunasta rekryyttien marssia.
— Eräs sairas herra, vastasi valtiopäivämies yhtä lyhyesti ja äänellä, joka katkaisi kaikki kyselemiset.
Mutta Yrjö oli puheliaalla tuulellaan. Hän oli kestinnyt Salmelan emäntää kaikella, mitä tämä vain halusi kuulla hänestä, ja vähän enemmälläkin. Hän oli uudistanut kaikki vanhat tuttavuudet ja tehnyt uusiakin ystävyysliittoja. Hän oli puhellut Posti-vanhuksen kanssa, tämän sitoessa nuotankiveksiä, kaarlelaisten sotatavoista ja varsinkin siitä heidän kuuluisasta taidostaan, että he urheasti rynnäten vihollista vastaan ratsastivat kumoon sekä miehet että hevoset. Hän oli houkutellut Illan ja Helkan taaskin näyttämään välkkyviä hampaitaan heidän nauraessaan oikeaa raikasta tytönnaurua, vieläpä oli hän koettanut, eikö talon juoksijahepo suuttunut rakuunan istuutuessa satulaan. Nyt hän oli päättänyt etsiä avaimen, jolla saisi auki valtiopäivämiesvanhuksenkin tarkoin suljetun puhearkun ja jatkoi niinkuin ei olisi huomannutkaan ynseää vastausta:
— Sairas herrako, sanotte? Vanha asessori Barkenfeltko? Hänen sanotaan muuttaneen johonkin maalle.
— Ei.
— Tuomas-taatto — sanoi luutnantti hetkisen vaiti oltuaan, vaihtaakseen puheenaihetta — älkää pahastuko, että yhä kyselen. Minä olen ollut kuin tämän talon lapsi; tunnenhan koko sukunne, paitsi vanhinta poikaanne, joka minun lapsuuteni aikana oli poissa ulkomailla. Vieläkö hän elää? Muistaakseni hänen nimensä oli Tuomas niinkuin teidänkin.
Jaakko iski merkitsevästi silmää luutnantilleen, ja kun Yrjö ei näyttänyt tajuavan tarkoitusta, huomautti kornetti hevosten päässeen äsken kylvettyyn ohrapeltoon.
— Ilta! huusi valtiopäivämies.
Kaksi reipasta tyttöä totteli kutsumusta lähtien oitis karkoittamaan murtovarkaita. Yrjö nousi. Hänen oli yhtä mahdotonta pysyä sitä nähdessään toimettomana kuin kalalokki voi välinpitämättömästi katsella salakan hypintää vedenkalvossa.
Salmela laski töykeästi hymyillen kätensä Yrjön olkapäälle.
— Tässä talossa eivät tyttäret tarvitse mitään apulaisia … eivätkä mitään koruja.
— Onpa tuo oiva raudikko, tuo tuossa, virkkoi luutnantti lähdöstä estettynä. — Minä sen hinnaksi arvaisin kahdeksankymmentä riksiä hyvää rahaa. Ettekö myy sitä kruunulle?
— Kruunu ottaa, mitä tarvitsee, kysymättä hintaa. Saammehan maksuksi paperilappuja.
— Oletteko kärsineet vahinkoa sodasta?
— Sota ei ole mitään lapsenleikkiä talonpojalle, vastasi valtiopäivämies kärsivällisesti. Jotakinhan tulee kestää. Minä olen syntynyt havumajassa Hietanan vuoren juurella Isonvihan aikana; isäni makasi voitettuna poltetussa kylässämme, äiti söi karpaloita ja jäkäliä erämaassa. Posti muistaa paremmin ne ajat. Kun minä pääsin parhaaseen ikääni, tuli ryssä maahan noina husaarivuosina; se ei sillä kertaa polttanut, vaan otti lehmät, hevoset ja lampaat, vaikka sekin tapahtui vastoin kenraalien tahtoa. Nyt on majoituksia ja kuormainkuljetuksia, kruunu ottaa heiniä ja eloa, hevosia ja miehiä. Voisipa olla pahempaakin. Laiho on hyvänlainen, kuningas on itse mukana sodassa. Jumala siunatkoon kuningasta ja pitäköön hänet vallassa vastoin aatelisherrojen vehkeitä. Talonpoika on hänen puolellaan.
— Tehän olitte leikissä mukana vapaudenaikana, vastasi nuorukainen lämpimästi. Myöntäkää, ettei kuningas saa koskea kansan lailliseen vapauteen. Olipa se ruma teko, mikä talvella tehtiin, se paperi, jota sanotaan yhdistys- ja vakuutuskirjaksi.
— Oliko? arveli valtiopäivämies järkkymättömän tyynesti ja koputteli lyhyttä visapiippuaan kiveä vasten. — Kyllä ymmärrän; herroille se ei ollut oikein mieleen. Ensin kuningas otti heiltä monta kiiltävää kultarahaa: ranskalaista, englantilaista ja venäläistä; olihan siihen aikaan lupa myydä valtakunnan menestystä. Sitten kuningas ei tahtonut hyvällä suostua eroamaan hallituksesta. Vihdoin hän otti herroilta vallan; niin, ajatteles, he kun eivät enää saa hieroa kauppoja vihollisen kanssa! Semmoinen kuningas hän on, että uskaltaa itse hallita. Se on herrain mielestä vastoin vapautta, mutta talonpojan mielestä se on niinkuin olla pitää. Olenpa minä ollut mukana jos jonkinlaisessa vapaudessa. Jos minun on valittava kuninkaan tai herrain hallituksen välillä, vastaan minä: kun kuningas hallitsee, saa talonpoika pitää omansa. Mutta herroilla on toinen mieli. Kysy Yöjärven kapteeni Mörkiltä, hän on oikea mies.
— Kapteeni Mörkiltäkö? Asuuko hän Yöjärvellä, idässä päin Elimäen metsässä? Tunnetteko hänet? kysyi Yrjö, jonka ajatukset äkkiä kääntyivät toiselle suunnalle.
— Kukapa ei olisi nähnyt huuhkajaa vuorenrotkossa? Jo siitä nyt on enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän muutti tänne, osti autiotilan ja teetti oman mielensä mukaisen huvimajan. Omituinen herra.
— Tiedättekö, onko hänellä lapsia ja mitenkä hän niitä kohtelee?
— En tiedä. Kirkonkirjoissa ei ole mitään muuta kuin, että vaimo haudattiin kolmetoista tai neljätoista vuotta takaperin. Hän kuoli äkkiä, sanottiin, ja haudattiin hyvin komeasti seuraavana päivänä. Se olikin ainoa kerta, jolloin on nähty kapteeni kirkossa… Yrjö … minä en ymmärrä hienoja puhetapoja, minä puhuttelen sinua, luutnantti, niinkuin olen tottunut…
— Kiitoksia siitä, isä Tuomas!
— No niin, Yrjö, johtuupa mieleeni jotakin. Onko sinulla puhtaat paperit Anjalan asiassa?
— Minut koroitettiin aivan äskettäin, vastasi luutnantti vältellen.
— Hyvä, uskomme siis, että täällä on selvää se, mikä muilla tahoilla on sumuista. Niinpä sanon sinulle, että jos marsseillasi tapaat kapteeni Mörkin, niin kannusta hevostasi äläkä katsahda taaksesi. Älä mene puolta penikulmaa lähemmäksi sitä miestä. Asialla on omat syynsä.
— Onko hän ollut sekaantuneena Anjalan juttuun.
— Ehkä, ehkä ei. Se on hengenrikos, selvittä todistuksitta. Nimismies Kallio on vaanimassa, ja täytyy varoa lausumasta mitään; luullakseni hän ei ole löytänyt mitään; mutta en minä antaisi nälkäistä hevoskoniakaan Yöjärven talosta. Milloinka palaat?
— Jo tänä iltana. Palvelukseni vaatii minua joutumaan Loviisaan.
— Huomenna on sunnuntai. Etkö tahdo kuulla meidän uutta pappiamme, Yrjö? Hän osaa opettaa niin nuorille kuin vanhoillekin kaksi hyödyllistä asiaa: pelkäämään Jumalaa ja kunnioittamaan kuningasta.
— Teidän sitä ei enää tarvitse oppia, isä Tuomas. Minä olen koulupoika. Jumala suokoon, että tietäisin, mitä varten minä elän.
— Sinun iässäsi on ihminen kuin heinäsirkka, Yrjö. Mutta ei ole aina kesää metsäisillä rinteillä. Tulee koota syksyksi hyvä omatunto ja rehellinen elämäntyö. Sinä olet sotilas, minä talonpoika. Sinä panet aidat minä kylvän pellon. Pane maan ympäri luja aita, että peltomies saa rauhassa kylvää!
12. ARVOITUKSIA JA SELITYKSIÄ.
Jo samana iltana Yrjö Ros ratsasti Jaakon ja kahden rakuunan seurassa tietä, joka Artjärveltä johtaa etelää kohti Laptreskiin ja Loviisaan päin. Heti, kun hän ehti kääntää selkänsä Salmelan talolle ja kylälle, alkoi Vernan hahmo liihotella kasteessa hänen edellään kuusien ja koivikkojen yläpuolella, alinomaa osoittaen vasempaan päin erämaita kohti. Nuori sotilas ratsasti hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja ääneti; hän oli tehnyt päätöksensä, mutta sotasuunnitelma ei vielä ollut valmiina. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut siitä miehestä, joka sadussa esitti jättiläisen osaa, ei suonut hänelle mitään valitsemisen varaa. Hänen täytyi pelastaa Verna tuon hirviön vallasta; miten, sitä hän ei vielä tiennyt, mutta seuraavan aamun auringon piti nähdä joko Verna vapautettuna tai Yrjö kuolleena.
Ajatuksissaan hän pisti kätensä rintataskuun katsellakseen Vernan ruusua, joka hänellä oli lompakossaan. Silloin hän löysi karkean, keltaisen paperilipun, joka oli pantu taskuun. Hän aukaisi sen ja luki:
"Ratsasta Vilppulaan, joen rannalle, neljänsadan askelen päähän pohjoiseen lautasta. Suuri punaisenruskea kivi, hevosen muotoinen; sen vieressä pienempi kivi, harmaa, valkeapilkkuinen. Vieritä paikoiltaan pienempi kivi. Se maksaa kyllä vaivan."
Ei mitään nimeä alla.
Mitenkä paperi oli joutunut Yrjön univormun taskuun? Hän ojensi sen ääneti Jaakolle, joka sen välinpitämättömästi luettuaan pisti poveensa, sanoen:
— Se koskee nimismies Kalliota.
Jaakolla oli jotakin muuta mielessä vastoin hänen hiljaista tapaansa.
— Mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä hevosesta, joka taittoi jalkansa kaksikymmentä vuotta takaperin? alkoi kornetti ikäänkuin itsekseen ääneensä puhuen.
— Mistä hevosesta? kysyi Yrjö.
— Tuomaasta. Nuoremmasta Tuomaasta. Hänestä, jonka piti periä Salmelan talo.
— Sitä minä en ole koskaan kuullut. Mitä hänestä?
— Tuomas oli vikurivarsa. Hänen piti saada kaikki, päästä valtiopäivämieheksi niinkuin isänsäkin, vieläpä tulla suuremmaksikin mieheksi. Kun hän joutui kahdeksantoista ikään, piti hänen naida rikas Viljamaan Hetta Orimattilasta. Silloin isä antoi hänelle Salmenaitauksen tilan. Siitä hän otti nimen Sundhagen. Mihinkä ruotsalainen upseeri olisi päässytkään suomalaisine nimineen?
— Niin, mitenkä suomalainen nimi Peura kelpasi pappi Peuroniukselle?
Mutta Sundhagen? Missä minä olenkaan kuullut sen nimen? Sundhagen?…
Eikö juuri se Yöjärven hullu kapteeni sanonut minulle: te ette ole Ros,
vaan Sundhagen?…
— Tuomas oli minun ikäiseni. Ennen sinun aikaasi. Kaunis mies, huikentelevainen, uhkarohkea; tahtoi päästä eteenpäin maailmassa. Sen sijaan, että hän olisi naimisilla hankkinut Viljamaan talon, karkasi hän Porvooseen ja otti pestin merimieheksi. Hänessä oli auttamattomasti sellainen taipumus, että hän tahtoi nähdä vähän maailmaa. Eno raivostui. Antoi tilan Matille. Hetta meni sitten Kekälän Rietrikille, joka ajoi Villikanjärvellä heikkoon jäähän, jättäen Hetan ja yksitoista lasta jälkeensä.
— Yksitoistako vain? Minä luulin niitä olleen kaksitoista. Mutta mitenkä kävi sitten Tuomaan?
— Hänellä oli hyvä pää niinkuin isälläänkin. Luki meritiedettä, tuli kapteeniksi. Rupesi sotalaivaan palvelukseen. Joutui huonoon seuraan. Alkoi remuta. Hänen täytyi erota palveluksesta. Kuljeksi ympäri maailmaa. Hukkui, hirtettiin tai kuoli vaivaishuoneessa, ei kukaan tarkoin tiedä. Mitä sinun tarvitsi penkoa vanhoja ruuhkia? Eihän kukaan sano sille, jolta on käsi murskautunut myllynrattaassa: mihin olet unohtanut toisen rukkasesi?
Yrjö pysäytti äkkiä hevosensa. Oli juuri tultu kapean metsäpolun kohdalle, joka johti Yöjärven saloille ja jolta ratsastajat olivat lauantaiaamuna tulleet maantielle.
— Jaakko — keskeytti Yrjö puheen — lähdetkö kanssani?
— Mitä nyt? Tuonneko sinä ratsastat?
— Niin. Kello on nyt kymmenen. Aikaa on meillä kaksitoista tuntia. Kello yhden aikaan olemme Yöjärvellä. Kello neljäksi tai viideksi ehdimme takaisin Artjärvelle ja jätämme Vernan enosi huostaan. Kello kuusi lähdemme taas matkaan ja kello kymmenen huomenna aamupäivällä annamme raportin Loviisassa.
— Hm, mutisi Jaakko. Hyvin aprikoitu. Ei säästä miehiä eikä hevosia.
Mitä hyötyä siitäkin olisi?
— Olethan kuullut kapteeni Mörkin ansiot. Jollen minä pelasta Vernaa, niin se peto hänet surmaa. Tahdotko olla mukana kunnon työssä?
— Laki tietää toisen nimen moisille teoille. Laki sanoo sitä kotirauhan rikkomiseksi, murtovarkaudeksi, naisenryöstöksi. Ehkäpä muuksikin, en minä niin tarkkaan tunne lakia.
— Mahdollista. Minä pelastan hänet.
— Kuulehan nyt, Yrjö, todista, että hän tahtoo tappaa tytön! Ellet voi todistaa sitä, sanotaan: sisäänmurto, ryöväys; henkensä menettäköön.
— Vai niin? Intätkö vastaan? Pelkäätkö kaulaasi? Mene lemmolle, mies, ja vie rakuunat kanssasi! Minä lähden yksin Yöjärvelle.
— Minusta meidän tiemme käy etelään päin.
— Sinun tiesi, mutta ei minun. Minä olen sinun esimiehesi, minä ratsastan Elimäelle ja käsken: mars Loviisaan!
— Kapinoimista, luutnantti. Patti tulkoon hevoseeni, jos se rohkenee nostaa jalkaansa toiselle tielle kuin sinun ratsusi. Olenko koskaan luopunut sinusta, Yrjö?
— Kas vain moista uppiniskaista veitikkaa! Totta on, että kun olin neljän vuoden vanha, löysit minut yksinäni itkemästä Helsingin kadulta.
— Sinä et tiennyt mitään asuntoa, et mitään nimeä muuta kuin omasi. Sellainen pikku raukka! Äidistäsi tiesit ainoastaan sen, että hän itki usein.
— Sitten otit sinä minut haltuusi kuin oman poikasi, veit minut Salmelaan ja niin edespäin. Mutta nyt olen minä sinun esimiehesi ja komennan: mars Loviisaan! Olisipa tuhat tulimmaista, jos en saisi sinua tottelemaan.
— Yrjö, se on poikain kujeita se. Käännä pois hevosesi, niin minä kyllä tottelen sinua kuin koira.
— Jaakko, kunnon poika, sinä olet kelpo rakuuna ja tunnet palvelusohjeitten joka kohdan, mutta sydämen asioissa olet kuitenkin oikea rintalapsi. Anna minun mennä, anna minun kaatua, jos on kaaduttava. Olenpahan silloin tehnyt jotakin hyvää hyödyttömällä elämälläni.
— Sinun kaatua? Loruja! Sinä olet syntynyt kenraaliksi, eikä sinulla ole oikeutta karata palveluksesta. Jaakko Peura on syntynyt sukimaan hevosia.
— Etkö siis tottele käskyä?
— Siitä ei puhettakaan, sanoi mylläri rehellisyydestä.
— Mars! komensi luutnantti, ja kaikki ratsastivat metsätielle.
Etäälle he eivät ehtineet, kun jo kaksi ratsastajaa Elimäeltä päin tuli vastaan. Epävarmoja olivat ajajat, yö oli pimeä ja metsät täynnä molemmista sotajoukoista karanneita luopioita. Kummallakin puolen ratsastajat pysähtyivät ja virittivät pistoolinsa.
— Tunnussana! huusi suuremman joukon päällikkö.
— Kustaa! vastasi tuttu ääni heikompivoimaiselta puolelta.
— Tie auki! kajahti taas nuoren luutnantin ääni, ja hänen väkensä sai käskyn päästää tulijat ohitse.
Vastaantulijat lähestyivät sormi pistoolin liipasimessa. Toinen oli sininuttuinen herrasrenki, toinen muodoton olento, jolla oli yllä tarkasti kiinni pantu päällysnuttu, jalassa huopasaappaat, satulassa tyyny ja pieni, sievätekoinen pullontuppi riippumassa satulannastasta.
— Lurjus! kuului Jaakon käheä ääni iltahämärästä. Kornetilla oli monien hyvien ominaisuuksien ohella myöskin se paha puoli, ettei hän aivan helposti voinut unohtaa loukkauksia. Hän oli tuntenut miehen, joka oli ollut hänen vastustajanaan Yöjärven kahakassa, kierosuisen Martin.
— Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö yht'aikaa, yhtä hämmästyneenä.
— Hammastauti minut periköön, ellei siinä ole kuin olekin Yrjö Ros. Ja te, hyvä herra, hätyytätte rauhallisia matkustajia kuin kasakka! Käännös oikeaan, mars, tämä tie viepi noli me tangere'en, joka minun latinassani merkitsee: älä loiki sinne, Wetterblom!
— Seis, pojat! komensi luutnantti. Minulla on vähän puhumista tohtorille.
— No, mitä nyt? alkoi ilomielinen tohtori, kun he olivat ratsastaneet niin etäälle muista, ettei puhetta kuulunut — Verna voi hyvin ja pyytää päästä kaikesta sotilaallisesta kunnioituksesta. Yöjärvi on varustettuna, parvekkeen ovi on hyvin teljetty, ja sankkiruuti on ehtinyt kuivua.
— Tuletteko siis Yöjärveltä? Ja eikö hän ole vielä tappanut tyttöä?
— Vielä mitä! Minä lähdin sieltä kello seitsemän illalla ja olisin nyt jo Laptreskissa, ellei tuo anatominen epäsikiö olisi vienyt minua väärälle tielle. Mutta puhukaamme nyt järkevästi. Luulenpa, että sinä, nuori herraseni, aiot vielä kerran uskaltaa lapsen säälinesi kapteenin pitkää miekka vastaan.
— Naurakaa te vain, tohtori! Niin, minä aion todellakin pelastaa onnettoman tytön. Jaakolla on eno Artjärvellä; tyttö viedään sinne turvaan.
— Vai niin, vai on Petroniuksella eno. Siinä oli todellakin enemmän ymmärrystä kuin hänestä luulin. Mutta, nuori herraseni, mitenkä on oman järkesi laita? Onpa se merkillinen paikka tuo Yöjärvi. Hyvät ateriat, huono yö-rauha. Ilma on niin hourupäisyyden kyllästyttämä, että jos kuka hyvänsä järjeltään tavallinen ihminen sitä hengittää edes kaksi tuntia niin hän jo ehdottomasti tuntee itsensä hupsuksi. Olettakaamme, että onnellisesti selviät kaikista kuivista pistooleista, kaikista hullun miehen lyömämiekoista, vapautat isän tyttärensä huolehtimiselta ja pakenet hänen kerallaan eno Pomponiuksen luo: mitä luulet Kaulbarsin siitä sanovan? Ja jos käännyt Armfeltin puoleen, jolla kyllä on ollut lemmenseikkailunsa, niin muista, että me täällä emme ole vihollisen alueella. Kansa nurisee, täytyy pitää yllä sotakuria. Siis poikaseni, tänään seikkailuja, huomenna sotaoikeus. Ei itse kuningaskaan silloin voisi auttaa sinua, ja minä saisin vain kunnian todistaa, että henki on mestauksessasi kunnolleen lähtenyt.
— Siitä minä vähät huolin.
— Kuulepas tuota! Ja uskallanko kysyä, kuka sinulle, hyvä herra, antaa luvan pelastaa toisen miehen morsiamen?
— Morsiamenko? Kukapa menisi kihloihin kuuromykän lapsen kanssa?
— Kukako? Esimerkiksi eräs, joka toivoo saavansa tytön parannetuksi.
Diagnoosi antaa kyllä syytä sellaiseen toivoon.
— Olisitteko todellakin? virkahti Yrjö hämmästyneenä.
— No lempo, tahdotko kuulla sen uudestaan? Yrjö, minä en huoli vaatia sinua kaksintaisteluun, paransinhan minä sinut keuhkokuumeesta, ja lääkärit ovat sellaisten potilastensa ystäviä, jotka ottavat kuullakseen järkisyitä. Mutta niin paljon sanon minä sinulle, että asia päätettiin tänä aamuna. Jos minä nimittäin saan tytön kuulemaan ja puhumaan, mikä on mahdollisuutena kahdessa tapauksessa kolmesta. Ymmärrätkö nyt, minkätähden olen kuluttanut kallista aikaani siellä huuhkajan pesässä, jossa ihminen todellakin tarvitsee kunnollista kananpoikapaistia ja oikeata portviiniä, jos hänen mieli saada säilytetyksi se rahtunen tervettä järkeä, joka hänellä onneksi vielä on varastossa. Vai onko mielestäsi vielä liian aikaista minun kerrankin päästä naineeksi mieheksi?
Yrjö kannusti hevostaan ja tempasi samassa niin kiivaasti ohjaksia, että hevonen nousi pystyyn.
— No, jatkoi tohtori, ratsasta nyt matkoihisi; mikset lähde jo?
Maljasi, urhoollinen luutnantti!
Niin sanoen avasi tohtori hienon pullokotelon, täytti kaksi hiottua lasia ja ojensi ystävälleen toisen varjeluslääkkeeksi yökylmää vastaan.
Veri kiehui nuoressa sotilaassa, mutta hän ei voinut olla huomaamatta asemaansa naurettavaksi, ja naurulle hän oli hyvin arka. Vastaamatta ja juomatta hän pyörsi ympäri hevosensa, komensi joukkonsa seuraamaan ja ratsasti täyttä laukkaa takaisin maantielle.
Tohtori Ekströmer, vaikka olikin taitava ratsastaja, ei tuntenut halua poiketa mukavista tavoistaan rakkauden hullutuksien tähden. Hän jatkoi levollisesti matkaansa Laptreskiin päin ja saapui sinne puolen yön aikaan. Hän pysähtyi hyvään kestikievariin ja lepäsi rauhassa matkan vaivoista.
Seuraavana aamuna kello kuusi Yrjö seisoi hänen vuoteensa vieressä.
Rakuunat olivat havainneet parhaaksi levähtää samassa kylässä.
— Tohtori — sanoi Yrjö, tällä kertaa jo melkoista levollisempana — älkää panko pahaksenne eilisiltaista kiivauttani. Te olette aina osoittanut minulle ystävyyttä, ja uskokaa, en minä ole kiittämätön.
— Sinäkö se oletkin, yökuljeksija? No, iloista nähdä, että olet parantunut hupsuudestasi. Mitä sanookaan Tibullus: fova consilia nox, aina on viisainta nukkua asian selvikkeeksi. Käy istumaan, poikaseni, tutki tuolla seinällä olevia maaherran mielenkiintoisia tiedonantoja sillä aikaa, kun minä puen ylleni arvokkaamman hahmon. Matkapulloni on tuossa nokisen uunin vieressä. Kaada siitä itsellesi se lasi, josta et eilen huolinut; moista viiniä juovat vain kuninkaat ja hullut. Minä en suinkaan jättänyt täyttämättä pulloani Yöjärvellä.
— Te mainitsitte eilen — jatkoi Yrjö, kun tohtorin vitkallinen pukeutuminen päättyi — te lausuitte pari sanaa likeisestä liitosta, minkä olitte solminut yöjärveläisten kanssa. Sopisikohan teidän antaa minulle joitakin tietoja siitä perheestä.
— Olemmeko taas siinä asiassa? Annapas, kun koettelen suontasi!
Yrjö ojensi hänelle hymyillen kätensä, ja tohtori huomasi suonen tykinnän tyydyttäväksi.
— Hyvä, hän sanoi, ja lupaatko, kun uudestaan satuloit hevosesi, olla eksymättä noihin kelvottomiin Elimäen katajikkoihin?
— Kello kymmenen tänään aamupäivällä pitää minun antaa raportti matkastani kenraali Kaulbarsille.
— Hitto, silloinpa meillä ei olekaan pitkää aikaa loruilla. Minä koetan puhua niin lyhyesti kuin mahdollista. Näitkö ehkä siellä marakatin, Rebekka-nimisen?
— Olihan minulla se kunnia.
— Minä olen tottunut seurustelemaan kaikenlaisten hirviöiden kanssa. Olipa siinä vähän vaivaa; mutta kun ensiksi oli kyseissä tytön parantaminen ja sitten naiminen, niin tipahteli vähitellen salaisuus toisensa perästä esiin kuin herneet haljenneista paloista. Kapteeni Mörk … se on tulevan appeni nimi…
— Niin, sen tiedän. Jatkakaa!
— Hän palveli Ruotsissa, mutta muutti sitten Suomeen kaksintaistelujensa tähden, kuten luultiin. Henki enemmän tai vähemmän on mitätön asia moisten herrojen mielestä. Jollakin ulkomaanmatkalla hän nai italialaisen oopperalaulajattaren Teresia Balbi'n. Voithan arvata jutun jatkon. Sillä naisella oli ollut monta ihailijaa. Tarvitaanko muuta, jotta Desdemona ja Othello olisivat valmiit?
— Oliko hän mustasukkainen?
— No, niinkuin afrikkalainen. Hän oli mustasukkainen sekä eläville että elottomille. Rouva rakasti kukkia ja soittoa. Mörk ei kärsinyt, että hän olisi rakastanut mitään muuta kuin yksin häntä, murskasi kitaran ja viskasi kukka-astiat ulos ikkunasta. Yöjärvi rakennettiin autioon metsään, jotta siellä olisi ollut helpompi vartioida rouvaa. Ei kukaan saanut nähdä häntä, ei kukaan käydä häntä tervehtimässä. Moinen tietysti ärsyttää naista. Muista se, Yrjö, kun nait!
— Tappoiko hän vaimonsa?
— Maltahan; niin hullu hän ei ollut tieten tahtoen. Kunniattomalla hirmuvallalla on aina seurauksensa; sen voi laskea kuin kuuluisi se matematiikkaan. Kielletty hedelmä houkuttelee… Kuvittelehan mielessäsi etelämaalaista naista, joka on kokoonpantu vain ruusuista ja tulesta! No niin, vähän aikaa hän sieti sitä kärsien, mutta sitten hän alkoi vihata. Varo, Yrjö, naista, joka vihaa!
— Tuliko vaimo uskottomaksi?
— Tuli eikä tullut; sitä en todellakaan tiedä. Mutta hän petti miestään. Jos mies oli mustasukkainen, niin oli vaimo viekas. Mörk pani rautaristikot hänen ikkunoihinsa ja asetti vuoteensa yöksi hänen ovensa eteen, ja kuitenkin vaimo petti hänet. Yrjö … tyhmää on naida ollenkaan. Luulenpa olevan viisainta aina pysyä naimattomana.
— Eikö hänellä sitten ollut mitään todistuksia?
— Ei, ei mitään todistuksia, vaikka olikin vanginvartija. Hän rakasti ja raivosi kuusi tai kahdeksan vuotta. Vihdoin katkesi heikko side; voisipa ankkurin touvikin katketa vähemmästä. Unohdin sanoa, että Anckarströmillä oli kaksi lasta.
— Anckarströmilläkö?
— Tulinko sen nyt sanoneeksi? No niin, minä aioin jättää sen sanomatta, koska lupasin. Mutta mitäpä vahinkoa siitä on, vaikka sinä tiedätkin hänen oikean nimensä? Yrjö Anckarström, luultavasti sen puolihullun kaartinluutnantin Jaakko Juhana Anckarströmin setä. Suku polveutuu vallonilaisista vuorimiehistä; heissä on rautamalmia, vuoriruutia ja kaivosten pimeyttä. Heillä oli, kuten sanottu, kaksi lasta, oikeaa toivotuista, poika ja tyttö. Poika oli lähes neljän vuoden, tyttö puolentoista vanha. Isä ei voinut kärsiä poikaa erään samannäköisyyden tähden. Voinhan sanoa sen sinulle. Siellä oli Tukholmassa ollut meriväenluutnantti nimeltä Sundhagen…
— Sundhagenko? Oletteko siitä aivan varma?
— Aivan varma. Kaunis mies, reipas ja iloinen; oli palvelemalla kohonnut arvoonsa halvasta merimiehestä, matkustellut paljon ja ollut signoran suosikki jo Neapelissa. Sanalla sanoen, syystä tai syyttä, isä ei voinut kärsiä pikku Yrjöä…
— Yrjöäkö? Sanoitteko Yrjöä?
— Niin, siihen aikaan oli monen tapana antaa lapselleen nimi Englannin kuninkaan mukaan. Eräänä päivänä rakenteli poika sulkuja puroon…
— Rakenteliko sulkuja puroon?
— Ja läiskytteli vettä ylöskäärityin paidanhihoin. Silloin tulee isä sinne ja näkee punaisen merkin pojan oikeassa käsivarressa.
— Punaisen merkinkö oikean kyynärpään alapuolella?
— Mahdollista kyllä; ei mikään ole tavallisempaa kuin moiset ihopilkut; minä kerron toiste, mitenkä ne syntyvät. Kapteeni oli kerran joutunut riitaan Sundhagenin kanssa joissakin naamiaisissa ennen pojan syntymistä; tietysti mustasukkaisuudesta. Miekat olivat paljastuneet, Sundhagen saanut naarmun käsivarteensa, ja naiset olivat sitoneet sen. Voitpa arvata, miten kapteeni hurjistui, kun hän näki verisen naarmun pojan käsivarressa. Ellei Rebekka olisi sattumalta ollut puutarhassa, ei poika olisi päässyt elävänä purosta.
— Ja Rebekan onnistui silloin saada kapteeni taipumaan, niin että hän lähetti pojan pois kaljupäisen miehen kanssa?
— Aivan oikein, vanhan Ramströmin kanssa. Kuka sen on sinulle sanonut!
— Jatkakaa! kuiskasi Yrjö melkein kuulumattomasti.
— Sinä olet kalpea, poikaseni, olet ratsastanut liian tuimasti ja valvonut kuin huuhkaja. No niin, kertoakseni edelleen, signora joutui aivan suunniltaan, kun hän kuuli pojan pois viedyksi, kirosi kauniin äänensä, joka hänelle ensin oli hankkinut hirmuvaltiaan rakkauden, ja rukoili raivoissaan, että hänen tyttärensä tulisi mykäksi, päästäkseen kerran kokemasta samaa kuin hänen äitinsä. Verna oli jo silloin puhunut muutamia sanoja, mutta hän sairastui sitten isoonrokkoon, menetti kuulonsa ja lakkasi puhumasta.
Yrjö oli vaiti. Yksi ainoa kyynel vierähti hänen silmänsä kätköistä salaa lattialle.
— Siitä päivästä asti — tohtori jatkoi — oli viimeinenkin onnen pilkahdus kadonnut tuosta onnettomasta talosta. Jonkin ajan kuluttua sai kapteeni kuulla tai muuten kuvitteli mielessään Sundhagenin näyttäytyneen Yöjärven tienoilla. Eräänä syysyönä, kun mustasukkainen mies tapansa mukaan vartioi ase kädessä talon edustalla — hän ei enää koskaan nukkunut öisin — hän näki viittaan kääriytyneen olennon hiipivän puutarhan lehdettömien pensasten takana. Hän luuli tuntevansa sen Sundhageniksi…
— Jo riittää. Minä en halua enää tietää enempää.
— Ei haittaa, poika; siitä opit vain, että jos onnettomuudeksesi joskus naitkin, sinusta ei koskaan pidä tulla uutta Othelloa. Sanalla sanoen, kapteeni laukaisi ja osasi maaliinsa, ei kuitenkaan Sundhageniin, vaan omaan vaimoonsa.
Yrjö kääntyi poispäin.
— Niin, niin hulluksi mies voi tulla mustasukkaisuuden kuvitteluista! Asia salattiin, mutta siitä hetkestä asti kapteeni alkoi vihata ihmisiä. Puolihullu hän oli jo ennenkin, ihan raivohullu tuli hänestä senjälkeen. Hänellä oli enää tyttö, ja jotakinhan täytyy aina rakastaa. Hän tuhlaamalla tuhlaili hänelle kukkia ja kalleuksia, tytön piti oppia maalaamaan ja soittamaan kitaraa… Ramström opetti häntä koskettelemaan kieliä, joita hän ei kuullut … mutta hän ei ollut pettävä isäänsä, niinkuin äiti oli tehnyt, hän ei ollut koskaan isänsä tietämättä näkevä ketään vierasta, ja vähimmästäkin vapauteen pyrkimisestä suljettiin hänet pimeään vankilaan. Siinä on Vernan kasvatuksen arvoitus… Mutta mikä sinua vaivaa, poika? Oletko hullu? Katsohan tuota, itkeä nyyhkyttää kuin koulupoika saatuaan pari tusinaa kämmenilleen!
Yrjön hillitty mielenliikutus oli viimeinkin päässyt puhkeamaan. Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut.
— Ai, hitto! huudahti tohtori, luullen äkkiä keksineensä tuon tavattoman tunteidenpurkauksen selityksen. — Kukapa olisi luullut armollisen rouvan ritarin olleen kolme päivää rakastuneena vialliseen tyttöön?… Yrjö … reipas, kunnon Yrjö, katso ylös, ole mies! Joutavia suret, ei ole niin mitään syytä itkeä tillittää. Minäkö olisin kihloissa, minä Ekströmer, joka tunnen joka ainoan lihaksen, joka hermon, jokaisen hysteerisen veren kuohahduksen tuossa heikossa astiassa, jota sanotaan naiseksi! Minäkö, joka joka päivä parannan moisia hämähäkin verkkoja päänkivistyksestä, hammastaudista, madoista, värveistä ja niin edespäin ja niin edespäin, minäkö naisin? Vielä mitä! Joutavaa lörpötystä se oli, jottet sinä olisi ajaa karauttanut suden suuhun hulluuden pesään Yöjärvelle. No, tahdotko tytön? Minun puolestani kernaasti. Ota hänet, suutele hänet kuoliaaksi, syö hänet kurkkujen ja puolukkahillon höystämänä kuin olisi hän paistettu peltopyy. Minä tulen häihinne sulhaspojaksi, parannan pikku rouvalta päänkivistykset ja määrään oikeita prinssintippoja ensimmäiselle pojalle, kun se alkaa saada hampaita.
Jos tohtori oli odottanut päivänpaistetta, ilon huudahduksia ja syleilyjä palkaksi tästä jalomielisyydestään, niin kohta hän huomasi siinä perin pettyneensä. Yrjö hillitsi liikutuksensa, katsahti häneen vielä kyyneleisin silmin, pudisti hänen kättään ja sanoi:
— Kiitoksia, kyllä ymmärrän. Mutta te erehdytte, tohtori. Jos hetkisen olinkin heikko, niin ei ollut siihen syynä kihlauksenne ettekä te. Tehkää niinkuin oma velvollisuutenne ja omatuntonne vaatii. Minä olen taas sama kuin kolme päivää takaperin … rikkaampi tai köyhempi, miten asiaa katsoo … mutta valmiimpi kuin milloinkaan heittämään pois elämäni kuin ammutun etupanoksen. Jääkää hyvästi… Missä hevoseni, Jaakko! Ei ole monta minuuttia menetettävänä.
Tohtori Ekströmerin alahuuli venyi melkoisesti ylähuulta pitemmälle.
— Mikä pojalle tuli? toisti hän, pannen nuuskaa nenäänsä. — Onpa oikein riivattua, että vanhain naisten jälkeen ei ole mitään nuoria miehiä juonikkaampaa tässä maailmassa.