On selvää, että nämä mittaukset kokonaan riippuvat luotettavista merkeistä, jotka osoittavat, miten korkealla merenpinta on jonakin varmana ajankohtana ollut. Koska hylkeenkivet, satamat, kallioihin taotut rautarenkaat ynnä muut saattoivat ainoastaan likipitäen soveltua niiksi mitoiksi, joita etsittiin, alettiin edellisellä vuosisadalla hakata rantakallioihin pysyviä merkkejä, joista näkyi tarkalleen, miten korkealla vesi keskimäärin oli määrättynä aikana. Noita merkkejä pidetään syystä kyllä parhaimpina todistajina, ja niiden merkitys kasvaa vuosi vuodelta. Jos ne sen lisäksi on hakannut joku ammattimies, niinkuin esimerkiksi kuuluisa Augustin Ehrensvärd, Viaporin perustaja, niin tuskinpa minun tarvinnee huomauttaa, miten verrattoman tärkeitä ne ovat tämän kysymyksen ratkaisemiseksi sadan vuoden perästä.
Envaldsson, professori Hällströmin parhaita oppilaita, oli hyvin innokkaasti tutkinut juuri tätä asiaa, pääsemättä kuitenkaan mihinkään ratkaisevaan tulokseen. Hän kertoi minulle huolensa, mutta mitäpä minä olisin hänelle vastannut? Muuten niin teräväpäinen Cicero ei osannut mitään neuvoa, Vergilius ei edes tiennyt, että Itämerta oli olemassakaan, Tacituksella ei ollut vähintäkään aavistusta maan kohoamisesta. Onneton luonnontutkija, hän olisi hyvin mielellään tahtonut hartioillaan kohottaa Suomea neljä jalkaa vuosisadassa, mutta tuo Atlaksen taakka kävi hänelle liian raskaaksi.
Muutamana kesäkuun aamuna päätimme haihduttaa opinhuoliamme tekemällä pienen huvimatkan Helsingin saaristoon. Me hankimme veneen, muutamia ongenvapoja ja eväskorin leipää, juustoa ja pullon viiniä, ja sitten nostimme purjeet. Matka kävi Turholman ja Stansvikin ohi Estnäsin salmen läpi Villingen seudulle. Viaporin salmista puhaltava raitis merituuli vei meitä hauskasti eteenpäin pitkin keinuvia selkiä. Vuoriset niemekkeet näyttivät tulevan meitä vastaan ja tanssien kulkevan ohitsemme, kuusikot lähettivät meille miellyttävää pihkanhajua, huvilat heittelivät houkuttelevia sormisuukkosia, purjeveneet ja halkojaalat vaativat meitä kilpailuun. Envaldssonilla oli mukanaan metsästystorvi, jolla ahkerasti tervehdittiin kaikkia vastaantulijoita. Me aloimme kotiutua omaan vuosisataamme; vanha Rooma vaipui muinaisuuden hämärään, Envaldsson ei enää muistanut "seuloa luontoa", vaan nautti sen sijaan siitä sitä ahkerammin. Mitä parhaimmalla tuulella ollen saavuimme suojaisiin Villingen salmiin, penikulman päähän kaakkoon päin Helsingistä, ja ryhdyimme siellä koettamaan kalaonneamme. Se näytti välttävästi vastaavan sitä taitavuutta, mikä meillä oli kuulussa onkimisurheilussa. Me saimme kolme neljä pyristelevää ahvenpahaista, ja kolmen neljän viattoman särjen kuolema tuli omaatuntoamme rasittamaan; viimein lähdimme maihin valmistuttaaksemme päivällisaterian läheisessä kalastajantorpassa.
— Rabe — sanoi ystäväni minulle, kun höystimme paistettuja särkiämme muutamilla kokonaisina keitetyillä munilla, viilikehlolla ja viinillä — minun mieleeni johtui jotakin onkiessamme salmessa.
— Annas kuulua! vastasin minä tyynenä kuin filosofi, pyyhkien muutamia viilin merkkejä liiveistäni.
— Tunnethan Ehrensvärdin vedenkorkeusmerkit?
— Totta kai, olenhan ollut sinun oppilaasi.
— Celsius esitti vedenvähenemisteoriansa 1743. Se herätti, niinkuin muistat, mitä vilkkainta mielenkiintoa, ja kesällä 1747 Ehrensvärd oleskeli täällä saaristossa suunnittelemassa jättiläistyötään, Viaporia. Mikäpä olisi luonnollisempaa tai todenmukaisempaa kuin se, että hän juuri tänne johonkin, näihin siihen tarkoitukseen erikoisesti sopiviin kallioihin on hakannut jonkin kuuluisista vedenkorkeusmerkeistään? Eikä kuitenkaan ole kenenkään onnistunut löytää piirtoakaan niistä. Pitäisipä tarkoin tutkia Villingen seudut.
— Niin, miksikä ei? Mutta saatathan tutkia itse. Iltapäivä on käytettävänäsi. Päivä on pitkä, yö valoisa, ja me olemme nauttimassa jaloa vapauttamme. Etsi, jos sinua huvittaa; minä toivotan sinulle onnea.
— Etkö sinä lähde mukaan?
— En, kiitoksia paljon. Minulla on Tibullus eväskorissa, ja hyvän päivällisen jälkeen miellyttää minua enemmän mietiskely.
Envaldsson lähti tutkimusmatkalleen, minä heittäydyin pitkäkseni mukavaan asentoon pehmeälle nurmikolle. Seutu oli miellyttävin, mitä nähdä saattaa: vuoria, niemiä, viehättäviä lahtia ja solakoita sinisalmia metsäisten rantojen välissä. Kukkivien tuomien voimakas tuoksu uiskenteli luokseni hiljaisessa tuulessa. Oli kaksikymmentä astetta lämmintä varjossa; kimalaiset surisivat, linnut visertelivät, pienoiset lapselliset aallot lauloivat kehtolauluaan loiskuen piikiviä vasten. Minä nautin täysin siemauksin yhdeksännestätoista vuosisadastamme ja unohdin kokonaan hämärän muinaisuuden. Tibullus putosi huolimattomasta kädestäni; minun on tunnustettava, että nukahdin kuin hyvä lapsi Villingen rannalle.
Maallisen olemassaolon aika ja paikka olivat luultavasti olleet tuntikauden kokonaan kadonneena tajunnastani, kun äkkiä heräsin Envaldssonin metsästystorven ääneen ja nousin puoliunisena istumaan. Hän seisoi ulkonevalla kallionkärjellä viiden- tai kuudensadan askelen päässä lepopaikastani, huiskuttaen nenäliinaansa ja puhaltaen kaikin voimin torveen. Mitä hän tarkoitti? Tuohan oli oikea rynnäkön merkki! Minä lähdin rauhallisesti astelemaan sinne päin, itsekseni suuresti epäillen, maksoikohan se vaivaa.
Kun pääsin torvenpuhaltajan luo, juoksi hän vastaani, otti minua merkitsevästi kiinni kädestä ja talutti minut punertavan, jyrkän kallion luo aivan veden reunaan, joka olikin siinä melkoisen syvää.
— Näetkö mitään? huudahti hän osoittaen joitakin kallion kyljessä olevia piirtoja.
En voinut kieltää, etteivät naarmut olleet vähän kirjainten näköisiä, elleivät ne olleet vain luonnon leikkiä, kuten monesti sattuu. Ne näyttivät vanhuuttaan puoleksi kuluneilta, mutta hyvää tahtoa ja mielikuvitusta käyttäen saattoi ne vielä varsin selvästi lukea. Helposti onnistui minun oppineen ystäväni avulla saada selville seuraava salaperäinen kalliokirjoitus pisteineen:
M.O.S.S.A.A.G.S. V 7. 1.7.2.9.
Varsinkin vuosiluvun toinen numero oli aivan selvä.
— No? sanoi Envaldsson.
— No? sanoin minäkin.
— Selitä kirjoitus! Sinunhan velvollisuutesi on tuntea hieroglyfit.
— Niin pergamentista ja paperista. Mutta ei kallioista. Ne kuuluvat geologiaan ja mineralogiaan, ovat siis sinun alaasi.
— Mutta jos se olisikin latinaa.
— Latinaako? toistin minä ja tunsin heti paikalla olevani omilla tulillani. Minä aloin tavata. M.O.S… mos, tapa. Minkä opettavaisen mietelmän tämä kallio sanookaan meille? Minä tavasin edelleen ja sain sanan mossa. — Ei, ei ollut siinä enää latinasta apua. Ellei se ollut luonnon kujeita, niin tottapa oli poikain tekoa.
— Olettakaamme — sanoin minä — että vene on joskus saapunut tämän kallion luo ja sen kunnianhimoinen väki on tahtonut tehdä nimensä kuolemattomiksi. Tutkimuksemme tulokseksi tulee silloin esimerkiksi tämä: Matti Olsson, Sakari Stenström, Aksel Aspegren, Gustaf Söderlund. Jos mielesi tekee kertoa tämä tieteellinen havainto professori Hällströmille, à la bonne heure, koeta vain!
Envaldsson vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin monesti pettänyt hänet, ettei hän — luonnontutkija, joka ei katso olevansa velvollinen uskomaan mitään, mitä ei käy vaa'alla punnitseminen, numeroilla laskeminen tai silmin ja korvin todistaminen — ettei hän varsin helposti aikonut hairahtua naurettaviin erehdyksiin. Vähän tuumittuaan hän sanoi:
— Mahdollisesti olet oikeassa. Minä ajattelin Ehrensvärdiä, mutta noiden noiduttujen variksenjälkien alla oleva vuosiluku sanoo, etteivät ne ole hänen tekemiään.
Hän otti tuumamittansa, joka oli hänen yhtä eroamaton kumppaninsa kuin metsästystorvikin, ja mittasi tarkoin veden keskikorkeudesta kallioon hakatun vuosiluvun alareunaan olevan pystysuoran etäisyyden. Sitä väliä oli kaksi jalkaa ja kaksi kymmenystuumaa.
— Et voi kuitenkaan kieltää — huudahti ystäväni hämmästyneenä — että jos eräs Matti Olsson ja hänen kumppaninsa ovat hakanneet nämä merkit, niin ovat ne herrat olleet paitsi luonnontuntijoita myöskin ennustajia! Mikäli tähän asti on saatu lasketuksi, nousee Suomen etelärannikko 1.98 tai tasaisena lukuna kaksi jalkaa vuosisadassa. Jos siis oletamme maan kohoavan kaksi linjaa vuodessa, niin se on vuodesta 1729 asti sadassa kymmenessä vuodessa tasan kaksisataa kaksikymmentä linjaa eli kaksikolmatta kymmenystuumaa, mikä on kaksi jalkaa ja kaksi tuumaa. Eipä voi matemaattisemmin ratkaista maan kohoamisen probleemaa varman kaavankaan mukaan. Minä palaan ensi ajatukseeni, että tämä Matti Olssonin mestariteos on oikea ja todellinen vedenkorkeusmerkki, jonka joku tuntematon tutkija on hakannut kallioon 1729 huomattuaan jo ennen kuin Celsius merenpinnan laskeutumisen ja tahtoen vahvistaa sen edistymisen ilmoittamalla, miten korkealla vesi oli määrättynä hetkenä. Jos se kerran on saatu selville — ja tuskinpa sitä enää voi epäilläkään — niin on enää jäljellä kirjoituksen selitys. Olettakaamme sen olevan latinaa, joka vuonna 1729 vielä oli koko oppineen maailman hallitsevana kielenä. Noista kahdeksasta kirjaimesta ei saa mitään järjellistä ajatusta, jos ne luetaan peräkkäin. Mutta sinä esitit jo otaksuman, että ne ovat alkukirjaimia. Olettakaamme sitten edelleen, että oppineella luonnontutkijalla, joka tuohon tahtoi merkitä vedenkorkeuden, ei ollut aikaa hakata sanoja täydellisesti, tai hän hakkasi merkin vain sitä varten, että hän itse saisi siitä selvän kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua uudestaan mitatessaan merenpinnan korkeutta. Selitä alkukirjainten salaisuus, niin minä vihdoinkin myönnän, että roomalaiset ovat ihmeeksi edes kerran tuottaneet todellista hyötyä meidän aikamme kokemukseen perustuvalle tutkimukselle!
M.O.S.S.A.A.G.S… Minun latinalaisen sanavarastoni avulla panimme kaiken kekseliäisyytemme liikkeelle ja pääsimme vihdoin lopputulokseen, joka ystäväni Envaldssonin vilkkaassa mielikuvituksessa piankin muuttui matemaattiseksi varmuudeksi. Noista kahdeksasta alkukirjaimesta saimme seuraavat sanat:
MARI. OTIOSO. SEDULO. SIGNAVIT. ALTITUDINEM. AQUAE. GEOMETRA. SUECANUS. Suomeksi: meren tyynenä ollessa on ruotsalainen maanmittari tarkkaan merkinnyt veden korkeuden.
Ei mikään voinut ystäväni mielestä olla varmempaa. Envaldsson kopioi kalliokirjoituksen huolellisesti muistikirjaansa ja merkitsi samalla sen esityksen pääkohdat, jonka hän aikoi jättää Suomen Tiedeseuralle tuon tuntemattoman vedenkorkeusmerkin johdosta, jota vanhuutensa ja tarkan mittauksensa tähden oli pidettävä arvaamattoman kallisarvoisena lisänä Etelä-Suomen rannikon kohoamista koskevan kysymyksen ratkaisemiseen.
Hänen sitä mietiskellessään ja minun pitkänäni kalliolla Tibulluksineni nauttiessani kesäillan ihanuutta lähestyi Villingen takalistolta suurenlainen purjevene, täynnä kaupunkiin palaamassa olevia herroja ja naisia. Purjeet riippuivat velttoina tyynessä, parin nuoren herran oli täytynyt tarttua airoihin, ja he toimittivat laulaen virkaansa kuin kaleeriorjat. Purren kulku kävi aivan niememme nenitse.
— Tässä se paikka oli — kuului naisen ääni iloisesta seurasta.
— Eipä — puuttui puheeseen toinen — vasta seuraavassa niemessä, lähteen luona, missä oli niin mainiota vettä.
— Aivan varmaan se oli tässä, toisti ensimmäinen ääni. Nouskaamme maalle vielä kerran saamaan virkistystä kastalilaislähteestä!
Hämmästykseksemme vene laski rantaan, eikä kahdella paitahihaisella luonnontutkijalla ollut mitään pakotietä. Me järjestimme vaillinaisen pukumme ja olimme kohta keskellä huviretkeilijoitä, jotka koettelivat tasapainotaitoaan hyppimällä kiveltä kivelle.
— Tässähän me söimme päivällistä, sanoi joku.
— Tässä juotiin kahvia, huomautti toinen.
— Tässä ongimme ja saimme vaivan palkaksi kokonaisen kiisken.
— Tässä heittelimme renkaita, kunnes ne kaikki jäivät puihin.
— Ja tässä oli suuri taistelu naisen oikeuksista, joka päättyi pyhään lupaukseen, että oli halveksittava kaikkia miehiä.
— Oh, kannattaapa muistella kaikkia lapsellisuuksia! Se oli ihana päivä.
— Ja kymmenen vuotta on jäljettömiin hävinnyt.
— Jäljettömiinkö? Olenpa näkevinäni muutamien jälkien hyppelevän harakkaa rannan hiekalla.
— Lapset, tosiaankin! Saadaanpa nähdä, että ne vierähtävät kalliolta veteen!
Huolestunut äiti, nuori rouva, sai juuri pelastetuksi lapsityllerönsä veteen kierimästä, kun hän huomasi meidät.
— Tohtori Rabe! Tohtori Envaldsson! huudahti hän.
Edessämme oli melkein unohtunut Turun aikojen tuttava Sofia X., josta oli tullut rouva D., kuten heti saimme kuulla. Hänen sisarensa Maria, rouva R., oli ainoastaan muutaman askelen päässä.
Tapaaminen oli sydämellinen ja mieluinen. Nuo kaksi ennen muinoin voitokasta nuorta naista, jotka olivat usein väittelyillään kumonneet kaksi nuorta ylioppilasta, he itsekin olivat jo ammoin joutuneet kumoon väitellyiksi elämän taistelussa ja olivat edessämme paljon taipuvaisempina rauhaan, kun kaikki erehtymättömyyden vaatimukset olivat saaneet raueta. Meidät esitettiin muulle seuralle, joka palasi Villingeen tehdyltä huvimatkalta ja hauskuudekseen kävi katsomassa aikaisemman, eloisasti muistissa pysyneen huviretken paikkaa.
— Ja yhä vielä on maailmanvalloitus suorittamatta! sanoi rouva D. meille hieman entiseen veitikkamaisen ilvehtivään tapaansa. — Kyllä ymmärrän: painetit teroitetut, asehuone täpö täysi, pataljoonat sotakannalla. Milloinka pamahtaa? Milloin saamme odottaa suuria keksintöjä, jotka muuttavat koko aikakauden?
— Kaikki etevät sotapäälliköt alkavat toimintasuunnitelmansa pikku linnoituksia vastaan, jotka ovat vihollisen sivustoilla, vastasin minä. Envaldsson ryntäsi juuri tänään yhteen luonnon etuvarustukseen.
— Toivotan onnea. Oliko se uusi kuoriainen? Vai vedenpaisumuksen aikainen kivettymäkö? Saako nähdä tuota harvinaista löytöä?
— Se ei millään tavoin voi kiinnittää mieltänne, hyvät naiset, vastasi luonnontutkija joutuen hämilleen. Sen hämilleen joutumisen tunsimme varsin hyvin Turun ajoilta.
— Ei mitään muuta — laskin minä leikkiä — kuin että kivet puhuvat.
— Todellako? Ja moisen löydön tahdotte te, tohtori Envaldsson, pitää salassa maailmalta! Hyvä tohtori, pitäkää minua Eurooppana, ja minä en suinkaan ole säästävä kaunopuheisuuttani levittäessäni teidän mainettanne muihin maanosiin.
Ei ollut helppo suoriutua puheliaasta rouvasta. Envaldssonin täytyi näyttää hänelle vedenkorkeusmerkki, ja ihmeteltävän kärsivällisesti hän selitti myöskin sen tieteellisen merkityksen.
— Maria, Maria! huusi rouva D., tule kaikin mokomin katsomaan! Kivet puhuvat!
Rouva R. tuli. Sisarukset katsahtivat nopeasti toinen toisiinsa, toisen kasvot punastuivat, toisen huulten lihasten leikki näytti aivan syntymättömältä hymyltä. Kaikki kokoontuivat kalliokirjoituksen ympärille ja näyttivät hämmästyneinä katselevan mielenkiintoista löytöä.
— Mitähän se tarkoittaa? kysyi tirkistelevä kaartinvänrikki.
Rouva D. käytti hyväkseen tilaisuutta komeillakseen äsken saamallaan opilla. Hän kuvaili, minkälainen vedenkorkeusmerkki oli, ja kertoi sen merkityksestä, eikä unohtanut lisätä, että se on vanhin, mikä meidän maastamme on löydetty, neljätoista vuotta vanhempi kuin Celsiuksen kuuluisa jaksoittaista vedenalenemista koskeva keksintö.
— Siispä — puuttui puheeseen kaljupäinen protokollasihteeri — me nousemme täällä Uudellamaalla kaksi jalkaa sadassa vuodessa. Sehän on vaatimatonta kohoamista, kun pohjalainen nousee neljä tai viisi jalkaa. Te teette meistä kääpiöitä, tohtori. Mutta kärsivällisyyttä vain, kun kuluu muutamia tuhansia vuosia, niin olemme mekin kasvaneet kuuhun asti.
Se kuulosti ivalta. Envaldsson, ollen aina turvaton pilkkaa vastaan, kääntyi mieheen selin ja aikoi sanoa kohteliaat jäähyväiset. Odottamatta hän kuitenkin sai liittolaisekseen rouva R:n.
— Te, protokollasihteeri — sanoi hän — olette onnellinen, kun teidän ei niin kauan tarvitse odottaa kuutamoa. Mutta mitäpä jos te sattumalta löytäisitte vanhan pöytäkirjan, josta näkyisi, että teidän isoisänne isä on ollut Villingen kalaveden laillinen omistaja, vaikka vesi sitten on vääryydellä viety hänen perillisiltään?
— Minä perisin oikeuden kautta, mitä minulle kuuluu, jos se voisi tapahtua loukkaamatta kaunista naista, vastasi lakimies.
— Tietysti. Olkaa sitten hyvä ja ottakaa hattu päästänne tämän vedenkorkeusmerkin edessä, sillä ilman sitä ette voi tulla toimeen. Se selvittää paremmin kuin teidän pöytäkirjanne, missä täällä sata vuotta takaperin oli kalavettä, missä ei. Te myönnätte ehkä, että luonnontieteistä toisinaan on vähän käytännöllistäkin hyötyä? Eihän sovi pyytääkään, että te tunnustaisitte niillä olevan suurempaa arvoa. Ja kuitenkin te itse olette tietämättänne luonnontutkija.
— Olen äärettömän kiitollinen kohteliaisuudesta! En ole koskaan aavistanutkaan itsessäni tuollaisia ansioita.
— Kyllä te olette luonnontutkija, sitä ette voi kieltää. Te tutkitte joka päivä tähtitieteellistä konetta, joka ilmoittaa auringon jokapäiväisen kiertokulun, kelloanne, ja sen avutta te tulisitte liian myöhään tai liian aikaisin virastoonne. Te laskette palkkaneljänneksenne tähtitieteen ja matematiikan mukaan kirjan avulla, jota sanotaan almanakaksi. Te olette kemisti joka kerta, kun moititte päivälliskeittoa, ja kasvitieteilijä joka kerta, kun valitsette sikaarejanne. Te tutkitte eläintiedettä hevosta hoidellessanne, fysiikkaa sateenvarjoanne avatessanne, mineralogiaa kultarahoja käsitellessänne ja geologiaa peltonne ojassa. Te ette voi liikuttaa ainoatakaan lihasta tutkimatta anatomiaa, ja jos hampaanne hermot ovat lakanneet opettamasta teille fysiologiaa, niin saatte kuitenkin joka syntymäpäivästänne uutta aihetta tutkia elimistöjen kehittymistä siihen hetkeen asti, jolloin ne ovat liiaksi kypsyneet. Mutta jos te kerran olette ja teette kaikkea, mitä sanoin, niin samallahan olette hyvin monipuolinen luonnontutkija, jonka pitäisi kiittää tohtori Envaldssonia siitä, että hän on tässä näyttänyt meille meren almanakan. Kasvakaa kuuhun asti, jos se teitä huvittaa, silloin olette itseännekin etevämpi; mutta sallikaa meidän muiden kysyä neuvoa auringolta. Se kehoittaa meitä muistamaan paluumatkaa. Käsivartenne, suvaitsetteko?
Seura lähti liikkeelle. Me erosimme, saatuamme rouva D:ltä ystävällisen kutsun saapua huomenna päivälliselle hänen perheensä seuraan äsken rakennettuun Kaisaniemen ravintolaan.
— Hän on kuitenkin professorin tytär, sanoi Envaldsson minulle meidän lähtiessämme airojen avulla paluumatkalle purjeveneen vanavedessä.
Minä vastasin, että molemmat sisarukset olivat yliopiston taimia. Molemmat olivat kekseliäitä ja sukkelia, molemmilla oli paljon kirjatietoja, molemmat olivat jo Turussa voittaneet meidät väittelytaidossa, mutta sen sijaan, että Sofia oli pelkkää järkeä, oli Maria sen lisäksi ikäänkuin ylellisyystavaraksi saanut osakseen sydämen.
— Vahinko, että hän on naimisissa, lisäsin minä. Hän olisi ymmärtänyt sinun mieletöntä luonnonrakkauttasi. Jos miehen, joka rakastaa tiedettä sen itsensä tähden, täytyy näyttää protokollasihteerin silmissä höpelöltä, niin tarvitaanhan sydäntä hänen mielettömyytensä ymmärtämiseen.
— Maria R. käsitti kalliokirjoituksen tärkeyden. Sisar käytti sitä kerskuakseen Celsiuksellaan.
— Minä epäilen jotakin, jatkoin minä oltuani hetkisen vaiti.
— Mitä sinä epäilet?
— Minä tarkastelin heidän kasvojensa ilmettä, kun he kohtasivat toisensa vedenkorkeusmerkin luona. Kysyhän heiltä huomenna, miksi he katsahtivat toisiinsa viekkaasti.
— Kuvittelua!
— Kysy kuitenkin ennenkuin alat kirjoittaa esitystäsi!
Seuraavana päivänä tapasimme molemmat sisarukset ja heidän perheensä määrätyllä kohtaamispaikalla. Meidät esitettiin heidän miehilleen, herroille D:lle ja R:lle, jotka eivät virkatoimiltaan olleet voineet ottaa osaa edellisen päivän huvimatkaan. Päivällinen oli hupainen ja sen jälkeen me asetuimme kahvia juomaan nurmikolle.
— Ystäväni Rabe on ankara arvostelija, sanoi Envaldsson rouva R:lle. — Hän väittää teidän vain minua kohtaan tuntemastanne säälistä puolustaneen luonnontutkimusta.
— Kylläpäs siinä on epäilijä! Ja te, tohtori Rabe, tiedätte kuitenkin, että sisareni ja minä olemme kasvaneet aivan tieteen työpajassa. Mitä aiotte, tohtori, tehdä uudella keksinnöllänne?
— Tutkia, vertailla, mitata, laskea, ja jos tulokset tyydyttävät minua, lähettää siitä kertomus tiedeseuralle. Professori Hällström ottaa mitä suurimmalla mielenkiinnolla vastaan kaikki kiistanalaista maan kohoamista koskevat lisät.
Rouva R. puri nenäliinansa kulmaa ja ehdotti, että lähtisimme kävelemään puistoon. Me jätimme herrat D:n ja R:n liköörilasiensa ääreen ja saavuimme kunnasten ympäri kierrettyämme penkille lähelle kasvitieteellistä puutarhaa. Entinen tuttu neljäkkö meitä oli: molemmat sisarukset, Envaldsson ja minä.
— Luuletteko te, tohtori Rabe, että sisareni ja minä vihaamme luonnontieteitä? kysyi rouva R.
Minä vakuutin, ettei sellainen epäluulo koskaan ollut johtunut mieleeni.
— Ja pidättekö te, tohtori Envaldsson, meitä ystävinä vai vihollisina?
Envaldsson vastasi, ettei hän ollut unohtanut eilistä liittolaistaan.
— No hyvä — jatkoi rouva R. — sittenpä ette voi käsittää minua väärin, kun sanon: antakaa tiedeseuran pysyä aivan tietämättömänä Villingen kallioon hakatusta vedenkorkeusmerkistä.
Ahaa! ajattelin minä.
— Selittäkää tarkemmin! vastasi Envaldsson.
— Antakaa minun päästä lähemmistä selityksistä!
— Mutta, hyvä rouva R., kuinka minun on selitettävä ennuslause, jota en ymmärrä?
— Älkää pakottako minua tunnustamaan joutavaa hullutusta!
— Hullutustako? Te pyydätte liian paljon. Pitääkö minun tehdä hullutuksia sen tähden, että te sanotte joskus ennen tehneenne semmoisen.
— No hyvä, jos asiasta ei päästä vähemmällä, niin tietäkää sitten, että sisareni ja minä varsin hyvin tunnemme tuon vedenkorkeusmerkin, joka muuten ei ollenkaan ole mikään vedenkorkeusmerkki. Kun eilen olimme uskovinamme sitä sellaiseksi, niin teimme sen ainoastaan pelastaaksemme erehdyksemme paljastumasta protokollasihteerin läsnäollessa. Ei, herra tohtori, me olemme yliopiston tyttäriä emmekä voi jättää tiedettä alttiiksi häväistykselle. Teidän vedenkorkeusmerkkinne on … kuinka sanotaankaan? … lusus …
— Lusus naturae.
— Oikein, leikki, ellei juuri luonnonleikki, niin ainakin ihmiskäden.
Tahdotteko kuulla jutun?
— Se tuottaa minulle suurta iloa.
— Jättäkäämme ilo sikseen. Kuulittehan ehkä eilen puhuttavan
Villingeen kymmenen vuotta takaperin tehdystä huvimatkasta?
— Kuulinhan siitä jotakin.
— Huomatkaa, että silloin olimme kymmentä vuotta nuorempia. Oli hurmaava heinäkuun päivä, päivä sellainen, jolloin kaikki, missä on eloa, kukoistaa ja nauttii. Oi, miten me huvittelimme! Iltapäivällä oli konsertti kalliolla: huilun soittoa ja säestäjinä miljoonia musikaalisia aaltoja. Me laskimme leikkiä ja kinastelimme; luullakseni te tunnette, mihin tapaan se käy?
Envaldsson vakuutti totuudenmukaisesti, että hän aikoinaan oli usein ihmetellyt molempien sisarten puheliaisuutta.
— No, sittenpä muistatte myöskin, että meillä oli vähän vääräuskoisia mielipiteitä, joita en nyt enää ryhtyisi puolustamaan. Sanakiista syntyi meidän ja muutamien ylioppilasten välillä; jos me olimme vääräuskoisia, niin he olivat mahtailijoita. Minä vakuutan, jos meille siitä on minkäänlaista puolustusta, että he kaikin tavoin koettivat ärsyttää ja nöyryyttää meitä. Me nousimme kapinaan miesten hirmuvaltaa vastaan. Meistä oli kohtuutonta, että meiltä kiellettiin tieteelliset opinnot, halpamaista, että meitä kohdeltiin kuin nukkia, ja hävytöntä, että uskottiin vihkiäisten olevan ainoana pelastuksenamme. Me emme vielä olleet naimarajan takana, mutta julistimme kopeasti, ettemme koskaan katsoisikaan itseämme sinne joutuneiksi. Ja kun vastustajamme kysyivät meiltä, joko meillä on kihlasormukset riippumassa nauhassa kaulassamme, koska niin vähän pelkäämme rajaa, niin vastasimme, että semmoinen suojeluskeino on meille tuiki tarpeeton. Me emme luvanneet koskaan alistua orjien halveksittavaan osaan, me säilytämme vapautemme, lyhyesti sanoen … me päätimme olla koskaan naimisiin menemättä!
Luultavasti en minä kuullessani tuota tunnustusta, joka koski kahta rakastettavaa, lapsiparven ympäröimää rouvaa, voinut pidättää huuliani vetäytymästä petolliseen hymynväreseen, sillä rouva D. kääntyi nyt minun puoleeni, otti minua kädestä ja sanoi:
— Hyvä herra tohtori, älkää ollenkaan koettakokaan salata hymyänne! Jos on oikeutta katsoa jotakin elämänkäännettä iloiselta kannalta, niin ainakin tuommoisia kaksikymmenvuotiaitten lupauksia. Minä vakuutan, ettei kukaan ole uskonut varmemmaksi horjumatonta luostarilupaustaan kuin me sitä päätöstämme, että pysymme aina vapaina. Eikö niin, Maria?
Rouva R. todisti hymyillen, ettei mikään saattanut olla lujempaa, varmempaa ja horjumattomampaa kuin tuo Villingen kalliolla tehty päätös. Ei se ollut yhden illan mielijohde, se oli jo kauan ennen ollut tarkkaan harkittu ja vakavasti punnittu sisarusten kesken. He olivat jo suunnitelleet koko elämänsä sen mukaan. He olivat päättäneet vanhempainsa kodista lähdettyään perustaa tyttökasvattilan ja lainakirjaston, opiskella itse ja nauttia elämästä omalla tavallaan — oman makunsa mukaisesta itsenäisestä, onnellisesta elämästä — ja surkutella uhrilammasraukkoja, jotka onnettomuudessaan tai hulluudessaan ovat sitoneet elämänsä hirmuvaltaiseen mieheen.
— No, sehän oli tilin tekemistä isännättä, huomautin minä. Talonisäntä — tai ehkäpä ennemmin emäntä — on sittenkin lopultakin sydän. Minua vain kummastuttaa, että tuo emäntä saattoi olla niin mykkä kahdenkymmenen iässä.
— Ette siinä olekaan aivan väärässä — jatkoi rouva D. — enkä minä väitäkään, että meidän emäntämme pysyi kerrassaan mykkänä. Totta puhuen hän päinvastoin oli sangen usein kapinamielinen. Mutta hän oli ylpeä emäntä, jolla oli paljon itseluottamusta, ja sitä paitsi ärsytetty, haavoitettu, niinmuodoin niin häikäilemätön kuin ainoastaan se voi olla, jonka mieltä hirveät vääryydet ovat kuohuttaneet. Me olimme nähneet kaksi hyvin onnetonta aivan lähimpien ystäviemme avioliittoa: lainoppinut sanoisi niitä kahdeksi lailliseksi syyksi; luonnontutkija sanoisi niitä kahdeksi kokemukselliseksi huomioksi. Joko me siis lukeuduimme lainopilliseen tai filosofiseen tiedekuntaan, niin meidän täytyi selittää naidun naisen orjuus vääryydeksi, ja me vannoimme pysyvämme aina naimattomina.
— Toivoakseni — sanoin minä — ei protokollasihteeri tiedä mitään niin kauheasta väärästä valasta. Hän muuten haastaisi kaksi kukoistavaa perhettä todistajiksi teitä vastaan. Jos oikein arvaan, on talon emäntä kuitenkin viimein päässyt voitolle. Niin sanotaan käyvän monenkin emännän, joita te sanotte orjiksi. Ei ole mitään niin itsepäistä hirmuvaltiasta kuin kaksikymmenvuotiaan sydän.
— Mahdollisesti. Mutta sananlasku sanoo: ankarain herrain hallitus ei kestä kauan. Kyllä senkin hirmuvaltiaan saattaa voittaa viekkaudella ja kukistaa toinen, jota minä — jatkaakseni teidän vertaustanne — nimitän talon isännäksi. Sanokaa sitä järjeksi, jos tahdotte; olettehan te filosofi. Minä sanoisin sitä ennemmin velvollisuudeksi. Jollei aina olekaan onni siinä, että tottelee sitä, niin se on ainakin aina oikein.
— Suokaa anteeksi — puuttui puheeseen Envaldsson, joka oli siihen asti äänetönnä kuulijana tutkistellut pihlajanlehden kuituja — minä muistelen, että kertomuksenne piti olla jossakin yhteydessä Villingen vedenkorkeusmerkin kanssa.
— Oikein muistattekin, hyvä tohtori. Minä olen nyt jättänyt meidän harhaluulomme alttiiksi todellisuudelle; nyt tulee teidän harhaluulojenne vuoro. Iloinen Villingen niemellä oleva huvimatkue kuunteli meidän ylpeää lupaustamme niin ilkamoivan iloisena, kuin vallattoman nuorison voi kuvitella kuuntelevan, ja nyt on jo pitkä aika kulunut siitä, kun me tulimme huomaamaan valapattoisuutemme. Mutta seurassa oli nuori ylioppilas Anton W., jossa kyti jonkinlainen kostontunne meitä kohtaan. En tiedä, mikä siihen oli syynä, mutta pelkäänpä, että hänestä Marian lupaus teki tyhjäksi joitakin hänen omia rakkaita toiveitaan.
— Ei se siinä tapauksessa koskenut minun, vaan sinun lupaustasi, nauroi sisar.
— Älkää uskoko häntä, hyvät herrat, hän luikertelee käsistä. Koko maailma tiesi, että Anton W. unohti Euklideensa tutkiessaan algebran tuntematonta X:ää sisareni silmistä. Hän vietti sen kesän Villingessä, ja hänellä oli siis hyvästi aikaa suunnitella kostoaan. Arvattavasti hän oli meitä rangaistakseen hankkinut terävän kivihakun, sillä minusta näyttivät kirjaimet sangen kauniisti hakatuilta.
— Mitä tämä tietää? huudahti Envaldsson ja musersi pihlajan lehden käsissään pienen pieniksi palasiksi.
— Sitä vain — jatkoi rouva D. hyvin tyynesti — että Anton W. hakkasi kallioon merkin, meille ja tuhansille muille samanlaisille väärän valan tekijöille varoitukseksi ikuistuttaakseen ajattelemattoman lupauksemme. Hän ilmaisi sen minulle ennen Amerikkaan lähtöänsä, missä hän vielä nytkin oleskelee; me siis tiesimme kirjoituksen olemassaolosta, vaikkemme olleet sitä nähneet ennenkuin eilen. Juuri siitä syystä sisareni ja minä tahdoimme käydä niemellä. Ei kukaan muu tiennyt salaisuuttamme. Anton W. näytti katuneen kostoansa ja piti sen salassa, mikä oli jalomielinen teko hänen puoleltaan ja onneksi meille. Jos yleisön joskus onnistuu saada selville nuo hieroglyfit, niin jäävät nimemme ikuisen ivan esineinä jälkimaailman pilkattaviksi. Näette nyt, miten paljon minä pakosta uskon teidän vaitiolonne varaan, hyvät herrat. Olkaa niin oikeudentuntoinen, tohtori Envaldsson, että lausutte meille edes vilpittömän kiitollisuutenne. Ilman tätä luottamusta, joka tekee meidät aivan turvattomiksi, olisitte te saanut niskaanne niin paljon vettä, että se tuskin olisi ehtinyt laskeutua kahta jalkaa vuosisadassa. Te olisitte saanut koko oppineen maailman kuohumaan, ja se kuohahdus olisi vihdoin kääntynyt teitä itseänne vastaan ja — antakaa anteeksi! — niellyt teidät.
— Hyvä rouva — sanoi Envaldsson koettaen hymyillä — minulla ei ole vähääkään syytä epäillä teidän hyvää tarkoitustanne. Mutta jos joku ylioppilas onkin hakannut moisen pilan kallioon, niin ei se vielä todista, että tuo kalliokirjoitus on juuri tämä, jonka sanotte eilen nähneenne ensi kerran. Minun täytyy epäillä sitä sitä enemmän, koska en minä eikä kukaan muukaan rohjenne sanoa teillä olevan ikää vähintään sata kymmenen vuotta. Näittehän itse selvästi kirjoituksen alla olevat numerot, vuosiluvun 1729.
— Arvoitus olisi kyllä vaikea ratkaista — vastasi rouva D. — ellei Anton W. olisi sattumalta sitä selittänyt minulle. Hakkaaminen oli väsyttävää työtä lämpimänä suvipäivänä, ja kun kostonhenkemme pääsi loppuun, huomasi hän mukavammaksi hakata yksinkertaisen seitsemikön kahdeksikon sijaan, jossa olisi ollut enemmän vaivaa. Tuo päähänpisto huvitti häntä; mitäpä merkitsi vuosisata enemmän tai vähemmän moiseen iankaikkisuuslupaukseen nähden kuin ei koskaan?
Envaldsson ei vielä ollut läheskään vakuutettu.
— Jos oletammekin — sanoi hän — että teidän kostonhenkenne, kuten häntä nimitätte, todellakin on hakannut oman kirjoituksensa alle seitsemikön, niin ettehän toki tahtone sanoa, että hän huvikseen, aivan tarpeettomasti ryhtyi matemaattisesti mittaamaan veden korkeutta?
— Ei, en sitä väitäkään. Se oli sattuma.
— Meillä ei ole oikeutta tunnustaa mitään sattumaa luonnontutkimuksessa. Samasta syystä voisitte sanoa kirjaimia ja niiden järjestystä sattumaksi.
— Oletteko keksineet jonkin selityksen, hyvät herrat?
— En tahdo sanoa, että olemme keksineet selityksen, mutta olemme keksineet hypoteesin. Hypoteesien avulla tiede edistyy; arvostelu tutkii niitä ja vertaa siihen, mikä ennestään on tuttua. Jos ne ovat vääriä, hylätään ne; mutta jos ne huomataan oikeiksi, niin on todennäköisyydestä päästy totuuteen.
— Ja mikä on sitten se hypoteesi, jota tässä pidetään todennäköisenä?
— Kirjoituksen lyhyys ja vedenkorkeuden tarkka määrääminen saattoivat meidät arvelemaan, että joku mittauksiin harjaantunut henkilö on hakannut alkukirjaimet kallioon. Me oletamme sen esimerkiksi olleen latinalaisen lauseen, joka sisältää ajatuksen, että ruotsalainen maanmittari on mitannut merenpinnan korkeuden: Mari otioso sedulo signavit altitudinem aquae geometra suecanus.
Sisarukset katsoivat taas toisiinsa huulilla sama salainen hymy, joka kerran ennen oli herättänyt minussa epäluuloja.
Nähtävästi sankarillisesti itseään hilliten rouva D. piirusti päivänvarjonsa varrella hiekkakäytävään kirjaimet M.O.S.S.A.A.G.S. Hän näytti tavaavan niitä niinkuin lapsi tavaa ensimmäistä aapistaan.
— Mutta sehän on todellakin nerokasta — huudahti hän lopetettuaan tavaamisen. — Eipä Rooman tai Ateenan muinaistutkija olisi menestyksellisemmin voinut selittää jostakin ikivanhasta Minervan temppelistä tavattua kirjoitusta. Niin, niin on todellakin laita, se on eittämättömästi vedenkorkeusmerkki. Jää hyvästi, latinani! Tehkäämme rauha, tohtori Envaldsson! Te lupaatte säästää löytönne tulevaan vuosisataan, jolloin se ehtii tulla monta vertaa arvokkaammaksi, ja minä lupaan säästää teidän korvianne kuulemasta minun yksinkertaista selitystäni.
Envaldsson pahastui ja piirusti hiekkaan vuosiluvun 1729.
— No, kas niin, älkää nyt siitä suuttuko! Miksipä pitää tieteen yksin edistyä hypoteesien avulla? Miksei elämä edistyisi samoin? Minä olen kertonut teille meidän hypoteesistamme, jonka me laadimme kahdenkymmenen vuoden ikäisinä; se on näytetty vääräksi todistukseksi; minkä tähden juuri teidän hypoteesinne olisi erehtymätön; te vetoatte arvosteluun, mutta ette huoli kuulla sitä. Onko se mielestänne tieteellistä?
— Olkaa hyvä! Kyllä minä kuuntelen kärsivällisesti.
— Nyt olette te, tohtori, liian kiusallinen! En minä pyydä kärsivällisyyttä, vaan silmiä ja korvia. Olkaa hyvä ja katsokaa, kun päivänvarjoni kärjellä osoitan kirjaimia!… MARIA OCH SOFIA… Seuraatteko tarkkaavaisesti?
— Totta kai. Jatkakaa!
— MARIA OCH SOFIA SVÄRA ATT ALDRIG GIFTA SIG, Maria ja Sofia vannovat, etteivät koskaan mene naimisiin. Onko se selvää?
— On, aivan selvää.
— Vieläkö tahdotte lähettää keksintönne Suomen tiedeseuralle?
— Luultavasti.
— Mitä? Oletteko niin julma, että tahdotte tämmöisenkin tunnustuksen jälkeen saattaa ikuisiksi ajoiksi nimemme jälkimaailman pilkattavaksi?
— Hyvä rouva — sanoi Envaldsson ivallisena kumartaen — minä olen teille hyvin kiitollinen luottamuksesta, jota hyväntahtoisesti olette minulle osoittanut. Mitä vedenkorkeusmerkkiin tulee, niin toivoakseni sallitte minun sitä tutkia niin paljon tarkemmin, kuin se mahdollisesti ansaitsee. Jos nämä kalliot olisivat kymmenvuotiaita, niin minä ehdottomasti hyväksyisin teidän selityksenne. Geologit kuitenkin sanovat niillä olevan ikää monta sataa tuhatta vuotta, ja myöntänettehän mahdolliseksi, että ne niin pitkän ajanjakson varrelta saattavat säilyttää muitakin muistoja kuin jonkun ylioppilaan joutohetkien leikin. Minä kiitän hupaisesta päivällisestä ja toivotan teille, hyvät rouvat, mitä iloisinta uutta huviretkeä.
Ja hän lähti todellakin, luonnontuntija ystäväni. Hän lähti ylpeän levollisena, kuten satatuhatvuotinen geologia katselee eilispäivän pilaa. Me emme koettaneetkaan pidättää häntä, vaan lähdimme kohta itsekin muun seuran mukana kaupunkiin.
Minä en enää ollenkaan epäillyt, miten Villingen vedenkorkeusmerkin laita oikeastaan oli. Ystäväni Envaldsson sitä vastoin oli kuin sitkeä suomalainen koivuvitsa, joka ei vähällä petä. Miksipä hän olisi luopunut lempiajatuksestaan ensimmäisen puheliaan kielen tähden, joka tahtoi muuttaa hänen harvinaisen löytönsä paljaaksi pilaksi? Tutkimus ei väisty moisten syiden tieltä. Jos harmaakivi olisi todistanut, ettei kalliokirjoitus voinut olla kymmentä vuotta vanhempi, tai jos meri olisi vahvistanut, että siinä tehty vedenkorkeudenmittaus oli vastoin kaikkia tunnettuja järjellisiä tosiasioita, silloin olisi Envaldssonkin ottanut ymmärtääkseen, mutta ei ennen. Aivan varmasti tuo näennäisesti oikea mittaus oli tällä kertaa ihan satunnainen, mutta siitä hän piti kiinni. Suurimman osan kesää hän oleskeli Villingen saaristossa, toimitellen mittauksia, joiden piti varmentaa hänen vedenkorkeusmerkkiään. Kun syksyllä tapasimme toisemme, kysyin häneltä, joko hän oli jättänyt professori Hällströmille tutkimustensa tulokset.
— En, sanoi hän.
— Löysitkö siis kuitenkin Marian ja Sofian vedenkorkeusmerkistä?
— Siihen saatan ainoastaan vastata, että hypoteesi on vielä ratkaisematta.
Ja ratkaisematta se jäikin ainiaaksi. Mutta Envaldsson ei sitä koskaan tahtonut tunnustaa. Kyllästyttyään vedenlaskeutumiseen hän antautui geologiksi. Sillä alalla hän vielä nytkin on täydessä toimessa valloittamassa maailmaa maan sisustasta käsin.
SEITSEMÄS KERTOMUS.
Nuorallatanssija.
Eversti Hemming, joka oli saanut seitsemännen arvan, koroitettiin nyt vuorostaan puhemieheksi Hengistin peräkannella.
— Luulen — sanoi hän — ettette te, pienen Decameronemme naiset, suurestikaan ole huvitettuja metsästysjutuista tai sotaelämän kaskuista, joita vanhassa sotilaassa on täysi panos, ja kun uskallan itserakkaasti toivoa, että ehkä voin pelastaa sisareni käsilaukun, jonka kohtalo vielä on ratkaisematta, pyydän suosiollista lupaa todellisen rakkausjutun esittämiseen, jota liikuttavaa ominaisuutta minä tuskin voin tunnustaa olleen kanslianeuvos tohtori Raben sukkelassa Villingen vedenkorkeusmerkin kertomuksessa. Minun tarinani puhuu luutnantista, aivan kuin dosentti Sumunkin, mutta meidän aikamme luutnantista; ja jos uskollisuus on kahden rakastavaisen onnellisessa yhtymisessä, niin toivon sen tässä kertomuksessa esiintyvän vastaansanomattomana. Ellen erehdy, lasketaan rakkauden numerotaulussa 1 + 1 = 1, mutta Villingen kallioista en parhaalla tahdollakaan saa summaa pienemmäksi kuin +2, ellen sanoisi +4. Laskenko väärin, herra tohtori?
— Kyllä tulema on oikea, vastasi tohtori Rabe.
— Minä palaan tuohon 1 + 1 = 1, ja pyydän aluksi saada esittää ensimmäisen ykkösen. Hän oli nuori mies, maamme vanhimmista suvuista, jos meidän kansanvaltaisessa maassamme enää saakaan puhua esi-isistä; minä sanon häntä lyhyesti vain Stanislaukseksi ja hänen äitiään vapaaherratar Elisabetiksi. Viimeksimainittu oli kenraalinleski, melkoisen varakas, ja asui maatilallaan Viipurin seuduilla. Hänellä oli vain tuo yksi ainoa poika, joka samalla oli sukunsa viimeinen jälkeläinen ja josta äiti juuri sen tähden mitä runsaimmin hellyyttään tuhlaten huolehti. Sotilaaksi määrätty kun oli niinkuin kaikki hänen esi-isänsäkin, oli Stanislaus aikaisin lähetetty Suomen kadettikouluun, missä hän oli ollut yhtä huomattu uutteruutensa ja hyvien tietojensa kuin hiljaisen, umpimielisen ja mietiskelevän luonteensa tähden. Hän ei pienimmässäkään määrässä ollut tavallisen iloisen kadetin kaltainen, joka rakastaa vapautta ja kiroaa rumpua; harvoin ja silloinkin ainoastaan pakosta hän otti osaa kumppaniensa vehkeisiin, oli erittäin kaino seurassa, eikä lukuunottamatta kirjoja näyttänyt muusta löytävän huvitusta kuin fysikaalisista kokeista. Ne häntä huvittivat, ja niihin hänen harvat joutohetkensä kuluivat. Häntä viehätti mekaniikka; ei kukaan osannut paremmin kuin hän ratkaista koneopillista tehtävää eikä arvata tasapainoa voimisteluharjoituksissa. Voimistelussa hän olikin parhaimpia, voimakas ja notkea, mutta ilman tuota nuoruudenilon päivänpaistetta, joka raikkaalla sulolla kaunistaa nuo miehekkäät urheilut. Pitkä, kaunis ja soreavartinen hän oli ja aivan kuin luotu kaartinluutnantiksi ensi rivissä astumaan; häneltä ei puuttunut luontaista miellyttävyyttä eikä ennen kaikkea rohkeutta, mutta hänen luonteensa oli raskas ja harvasanainen. Epäilen hänen jo pienestä pitäen tulleen kodissaan vanhamaiseksi, ilman samanikäisiä kumppaneja, ilman leikkejä kun oli ja sai kuulla alinomaisia neuvoja ja nuhteita, joita jakeli hänen muuten erinomainen, mutta hieman moralisoiva ja hieman mietiskelevä, itsekään tuskin koskaan nukilla leikkinyt äitinsä.
Kun Stanislaus pääsi erikoisluokille, oli hän kaikkia kumppaneitaan etevämpi topografisissa mittauksissa ja punnitsemisissa, joihin kadetteja harjoitettiin kauniina vuoden aikana. Hän itse, hänen äitinsä, ja hänen esimiehensä olivat yksimielisiä siitä, että hänen piti opintonsa päätettyä mennä esikuntaan; mutta eräs onneton tapaus sulki häneltä sen uran, missä hänellä luultavasti olisi ollut loistava menestys. Vaikka Stanislausta kumppanien kesken pidettiin jöröjukkana, joka ei ollut ystävyyssitein liittynyt kehenkään, oli kuitenkin eräs, johon hän tunsi vetoa sellaisen kummallisen ristiriitaisuuden tähden, joita niin usein on hänen tapaisissaan haavemielisissä nuorukaisissa. Koko koulun ja luokan pahin huimapää oli nimittäin Sebastian H., poika, joka kykeni mihin tyhmyyksiin hyvänsä ja, myönnän kyllä, melkein samassa määrin kaikkeen viisaaseen, mitä kadettien näköpiirissä on. Tämä nuori herra tavattiin eräänä maanantaiaamuna kello neljän aikaan huonomaineisesta ulkoravintolasta puhetta johtamassa punssitarjottimen ja rahvelilippaan ääressä, ja sitä tehtäväänsä hän hoiti niin menestyksellisesti, että hänet pyyhittiin pois kadettikoulun kirjoista. Neljää samassa kuuluisassa tilaisuudessa läsnäollutta kumppania rangaistiin arestilla ja mustilla käytöskuulilla; niistä yksi oli — kukapa sitä olisi uskonut? — nuori paroni Stanislaus.
Kun siis tuleva vänrikki päästettiin kadettikoulusta, oli hänellä kyllä mitä parhaimmat arvosanat ahkeruudessa ja edistyksessä, mutta ei yhtä hyvää käytöksessä, ja niinpä oli esikunta- ja insinöörikuntaura suljettu, ja Stanislaus sijoitettiin, kuten moni muu, halpaan tarkk'ampujapataljoonaan kauas Venäjän sisäosiin. Hän kantoi kohtalonsa alistuvaisesti, päätti palvelemalla kohota kapteeniksi ja sitten ruveta maanviljelijäksi, mutta ei salannut osakseen odottamatta joutunutta rintamapalvelusta kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.
Sattumalta minä palvelin vanhempana kapteenina samassa pataljoonassa, ja kun minulla oli ollut kunnia päästä Viipurissa vapaaherratar Elisabetin tuttavuuteen, niin hän tietysti uskoi vänrikkinsä minun suojelukseeni.
— Hyvä kapteeni — hän sanoi minulle — minä luotan teidän kokemukseenne ja ystävyyteenne, niitä molempia kyllä tarvitaan. Stanislaus on kahdeksantoista vuoden ikäinen; te tiedätte, minkälainen tuo ikä on; mutta te ette tiedä, että hän kaikessa paitsi tiedoissaan on täydellinen lapsi. Älkää erehtykö hänen luonteestaan, hän ei itsekään tunne itseään; ei kukaan muu tunne häntä kuin minä. Tuossa suvannossa käy pinnan alla voimakas virta. Tulee aika, jolloin hän tarvitsee paljon hyvyyttä ja ehkä vielä enemmän ankaruutta. Hän joutuu vaaroihin, enkä minä voi olla hänen rinnallaan. Hän rakastuu kerran — kukapa nuorukainen ei rakastu? — ja ellei hän silloin valitse arvokasta, niin hän on hukassa.
Minä kysyin, oliko vapaaherratar Elisabetilla tuollaiseen pelkoon syytä. Hän kertoi Stanislauksen sedän ampuneen itsensä onnettoman rakkauden epätoivosta ja Stanislauksen isän, oman miehensä, koko ikänsä katuneen tuollaista onnetonta nuorena tehtyä liittoa.
— Siitä asti — jatkoi hän — mieheni pelkäsi ja kammoksui kaikkia naisia paitsi vaimoaan, ja tuo hänen pelkonsa on mennyt perintönä pojalle. Turhaan minä olen koettanut saada Stanislausta kunnioitettavien ja sivistyneiden nuorten naisten seuraan, mikä vaikuttaa terveellisesti nuoreen mieheen. Hän pakenee aina, ja se on syynä minun pelkooni. Stanislaus ei voi vastustaa huonoja tuttavuuksia, koska hän pelkää hyviä. Luvatkaa suojella häntä noista vaaroista ja, jos tarvitaan, turvautukaa minun varoihini.
Tuota äidin tarkkaa katsetta minä olin sittemmin usein muistellut. Kolme vuotta asuimme Stanislaus ja minä yhdessä eräässä venäläisessä kuvernementin pääkaupungissa. Minä huomasin hänen suuresti eroavan muista ylhäissukuisista ja varakkaista nuorista sotilaista, jotka katselivat elämää kevyeltä puolelta ja pitivät kunnianaan elää kymmenessä vuodessa kaksikymmentä. Hän oli arka ja ujo, uuttera ja itsepäinen, luki paljon, teki fysikaalisia kokeita ja hoiti virkaansa vastahakoisesti, mutta täsmällisesti. Vähitellen minun onnistui päästä hänen ystäväkseen, joskaan ei uskotuksi, ja huomasin hänessä miellyttäviä ominaisuuksia. Harvoin olen tavannut niin velvollisuudentuntoista ja oikeamielistä, niin jaloa ja uhrautuvaa nuorukaista; mutta hänellä oli omituisuutensa, muun muassa tuo naistenpelko, joka oli saanut hänen äitinsä aivan liikoja pelkäämään. Hänen toivonsa mukaan minä vein puoli väkisin nuoren naistenvihaajan päällikkömme perheeseen, missä nuoret naiset ottivat hänet vastaan kaikkea muuta kuin kylmäkiskoisesti. Hän oli kaunis, ylhäissukuinen ja varakas; missäpä hän ei olisi ollut mieluinen vieras kodeissa, joissa vain oli naimattomia tyttäriä epävarmoin myötäjäisin? Kaikki raukesi hänen talttumattoman kainoutensa tähden. Yritettyään muutamia kertoja esiintyä seuramiehenä Stanislaus parka pakeni, eikä koskaan enää lähtenyt pataljoonan päällikön kotiin.
Minä en uskaltanut ryhtyä useampiin yrityksiin. Kun nuori ystäväni kolmen vuoden kuluttua yleni aliluutnantiksi, komennettiin meidän pataljoonamme Suomeen, jonne englantilaiset olivat tulossa, ja sijoitettiin rannikolle pieneen kaupunkiin. Aika kului jotenkin yksitoikkoisesti meidän turhaan odottaessamme vihollisen hyökkäystä. Jotakinhan meidän piti keksiä huvitukseksemme niinä hetkinä, jolloin olimme palveluksesta vapaita, ja silloin me tavallisesti ratsastimme tiedustelumatkoille, kuten sanottiin, mutta oikeastaan salaisesti toivoen, että ehkäpä läheisistä metsistä saisimme siepatuksi metson, peltopyyn tai jäniksen. Kelpo seurasi meitä … pelkään, että te, hyvät kuulijani, ette tunne tätä metsämiehen ylpeyden jaloa kohdetta…
— Varsin hyvin, kyllä me sen tunnemme; jättäkää Kelpo omaan arvoonsa! kiiruhti neiti Hemming puuttumaan puheeseen.
— No niin, minä siis vain lisään, että Kelpo oli sukkelin lintukoira, mikä koskaan on noutanut kurppia Bessarabian soilta. Eräänä pilvisenä iltapäivänä syyskuussa Stanislaus ja minä ratsastimme kapeaa polkua pitkin pauhaavan virran vartta, joka juoksi kaupungin ohi. Vähän matkan päässä näkyi korkea silta, mistä maantie meni kosken poikki. Kaksi poikaa oli sillan alapuolella joissakin kalastuspuuhissa; arvattavasti he pyydystelivät nahkiaisia, jotka tähän vuoden aikaan pyrkivät ylös koskista. Meidän katsellessamme heitä kuului jyrinää, kahdet raskaat vaunut ajoivat sillalle, ja pojat katsahtivat ylös. Samassa näkyi punainen esine liihoittelevan alas melkoisen korkealta sillalta, putoavan koskeen ja katoavan.
— Mikä se oli? huudahdimme molemmat yhtaikaa.
— Matka oli niin pitkä, ettemme voineet erottaa esinettä, mutta luultavasti oli jokin mytty tai saali pudonnut vaunuista.
Me emme olisi sen enempää huolehtineet tuosta vähäpätöisestä tapauksesta, jollemme olisi nähneet molempien poikien hyvin kiireesti kiipeävän kivien yli, samanpuoleiselle rannalle, missä mekin olimme. Me ratsastimme lähemmäksi ja kysyimme, mihinkä heillä oli niin kiire.
— Ihminen! Ihminen! huusivat he. Joku on pudonnut sillalta koskeen.
Joki juoksi meihin päin. Me olimme näkevinämme jotain punaista, mikä kovassa virrassa milloin kellui pinnalla, milloin jälleen peittyi pyörteisiin.
— Kelpo! huusin minä. Tuo!
Viisas koira oli vilauksessa rannalla, hyppeli vainuten kiveltä kivelle ja syöksähti viimein rohkeasti pauhaavaan virtaan.
Me hyppäsimme maahan, jätimme hevoset poikien huostaan ja riensimme mekin rantaan. Kelpo sai taistella ankarasti syyssateista paisuneessa väkevän vuolaassa joessa. Milloin pyörteet tempasivat sen mukaansa, milloin se taas jaloillaan sai kiinni kivestä ja pysähtyi viimein toisella rannalla olevaan pieneen lohipatoon, joka oli tehty vähän ulommaksi jokeen; siinä se koetti pitää kiinni jotakin uivaa esinettä. Esine näytti olevan koiralle liian raskas; me juoksimme lähemmä ja näimme sen hampaissa punaisen vaatteen.
Vene oli ensi ajatuksemme, mutta mitään venettä ei näkynyt. Yhtäkkiä näin Stanislauksen heittävän yltään univormunsa ja saappaansa. Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo oli virrassa.
Oli hänessä rohkeutta, tuossa mietiskelijässä; voimakas hän myös oli, mutta virta oli voimakkaampi. Kelpo kyllä saattoi uskaltautua kokeeseen, sillä se oli tottunut noutamaan vesilintuja, mutta Stanislaukselle se oli hengenvaarallista. Mitenkä hän pääsi yli tuosta pauhaavasta virrasta liukkaan, vihreän sammalen peittämien kivien välitse, on minulle käsittämätöntä, mutta yli hän pääsi. Minä näin hänen tarttuvan punaiseen vaatteeseen, josta Kelpo piti kiinni. Vaatetta seurasi käsi ja kättä ihmisolento… Minä juoksin pitkin rantaa ja löysin viimein poikien neuvojen mukaan alempaa suvantopaikan ja puuhun sidotun veneen.
Päästyäni toiselle rannalle näin naistenvihaajan istuvan kalliolla ja pitävän sylissään nuorta tyttöä, joka oli kääritty tulipunaiseen tvillikaapuun. Hänen päässään olevasta haavasta vuosi verta eikä hänessä ollut elon merkkiäkään; sinivalkeat kasvot näyttivät punaisen vaatteen rinnalla vielä valkoisemmilta. Poika parka, hän katseli tyttöä niin kummastuneena, kuin ei olisi lainkaan käsittänyt, mitenkä sellaisia olentoja saattoi olla olemassakaan maan päällä. Sellaista ajatusta, että tyttö oli hukkunut, että hukkuneen ehkä voi saada jälleen henkiin ja että semmoisissa tapauksissa on joka hetki kallis, ei juolahtanut hänen mieleensä.
Minä tuskin olin ehtinyt ryhtyä ensimmäisiin, tuon tapaisissa onnettomuuksissa tavallisiin pelastuskeinoihin, kun jo muutamia kummallisia olioita saapui meidän luoksemme, riennettyään peltojen, ojien ja aitojen yli. Etummaisena oli pitkä, mustapintainen mies, puoleksi rosvon, puoleksi herrasmiehen näköinen, jolla oli yhä nukkavieru, punainen samettinuttu ja sen suojana harmaa hamppukankainen pusero. Häntä seurasi muodoton, irvistelevä kääpiö, kierosuinen silmänvilkuttaja, jonka yllä oli narrinpuku tiukuineen; sitten tuli kaksi miestä ja kaksi poikaa, jotka kaikki olivat kummallisissa puvuissa, ja viimeksi lihava duenna, taluttaen kädestä kymmenen tai yhdentoista vuoden ikäistä tyttöä, joka myöskin oli puettuna punaiseen tvillipukuun. Näihin matkavaunujen muukalaisiin liittyi kohta vielä muutamia muita uteliaita, muiden muassa eräs kaupungin ruotsalainen kirjanpitäjäkin, joka oli lähtenyt kävelylle siinä asioitsemistarkoituksessa, että tapaisi ja isännällensä valtaisi muutamia lankkukuormia, joita odoteltiin saapuviksi tietä myöten.
Pitkä, mustapintainen mies heittäytyi hukkuneen päälle ja änkytti epätoivon ja raivon äänellä:
— Ein Arzt! Ein Arzt! — Mitä hän sanoo? kysyi reipas talonpoikaisvaimo, tomuisena ja hikisenä tullen läheisestä riihestä.
Kirjanpitäjä, joka ymmärsi saksaa, koska oli kerran käynyt kesällä
Lyypekissä, tulkitsi, että olisi hyvä hieroa tyttöä hartsilla.
— Hartsillako? vastasi vaimo halveksivasti, työnsi syrjään tytön ympärillä seisovat, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi riiheen. Pitkä mies yritti epätietoisena pidättää häntä.
— Was ist das? vastasi ruotsalainen kirjanpitäjä, kooten koko saksantaitonsa. — Das Penttula Lisu versteht sich auf das.
— Hol' dich der Pest! tiuskasi muukalainen. Meine Tochter, denk' ich, wird doch erwachen.
— Han håller en prest, toisti tulkki vedoten kuulijoihin, eikö moinen ollut sulaa järjettömyyttä. — Han påstår, att doktorn skall dänga henne ur vaken.
Penttulan Liisu oli niin tunnettu paikkakunnalla sekä ihmisten että elukkain ihmeellisestä parantamistaidostaan, että hänen maineensa oli tullut minunkin korviini. Vähän vastahakoisesti muukalainen jätti meidän kehoituksestamme tytön vaimon ymmärtäväiseen hoitoon. Luottamuksemme tulikin loistavasti palkituksi, sillä hetken kuluttua hän toi tytön elävänä odottelevan isän luo.
— Mite maksa? kysyi mies, äreänä vetäen likaisen nahkakukkaronsa nahkavyönsä alta.
Penttulan Liisu pani kämmenensä vastakkain, puhalsi käsiinsä ja pyyhälsi kerran.
— Olkaa lyömättä lasta! sanoi hän.
— Onko hän lyönyt tyttöä? kysyin minä.
— Ellei se ole räntättynä tyttö paran hartioihin, niin tottapa minä en osaa kirjaakaan enää lukea, sanoi Penttulan Liisu.
Minä katselin tyttöä. Hän näytti tuskin viittätoista vuotta vanhemmalta; kaunis, tummasilmä, mustahiuksinen, mutta hyvin pelästyneen ja kärsivän näköinen hän oli. Päässä oleva haava vuoti vielä liinasiteen läpi; varsin vähän häntä näytti ilahduttavan, että hänet oli herätetty takaisin eloon, ja niin heikko hän oli, että hänet täytyi kantamalla viedä vaunuihin.
— Kuinka saattoi tyttärenne pudota vaunuista ja sillan kaiteitten yli? kysyin minä saksaksi muukalaiselta.
Hän antoi minulle suuren punaisen nimikortin, jossa oli venäjäksi ja saksaksi nimi Barthold, Euroopan Herkules, ensimmäinen hovitaiteilija jonkun ruhtinaan hovissa, en muista kenen, on saanut kunnian näyttää ennen vielä näkemättömiä aivan verrattomia taidetemppujaan heidän majesteeteilleen — pitkä majesteetillinen rivi, missä oli lueteltuina melkein kaikki hallitsevat ruhtinaat, yksin Konstantinopolin sulttaanikin — viipyy täällä ainoastaan vähän aikaa ja sulkeutuu j.n.e., j.n.e…. Minä tuon kaiken tunsin ja muistelin nähneeni jossakin Venäjällä saman miehen syövän hehkuvaa rautaa.
— Hyppäsikö tyttärenne siis tahallaan koskeen? kysyin uudestaan, kun hän ei vastannut ensimmäiseen kysymykseeni.
— Hyppäsikö? toisti Herkules suuttuneen näköisenä. — Keneksi te minua luulette? Pashaalusta, tyttäreni tanssii nuoralla. Verraton, teidän armonne, taidossaan etevin Euroopassa ja Amerikassa. Saatte kohta ihmetellä hänen kykyään. Tuhat ruplaa sataa vastaan, teidän ylhäisyytenne, ettette ole koskaan nähnyt sen vertaista! Kun tulimme sillalle, sanoin Liisille: kas tuossa, rakas lapsi, ihmeen hyvä tilaisuus jo ennen perille tuloamme herättää yleistä ihmettelyä! Meidän asiamme, herra kenraali, on ihmettelyn herättäminen. Tuossa näet kaidepuut, sanoin minä; seuraa taiteilijaluonnettasi, tanssi niitä myöten ihmeteltävällä suloudella, joka on sinussa synnynnäistä! Ja kukapa olisi ollut halukkaampi kuin pikku Liisi? — Tiedäthän, isä, sanoi hän, että minä aina tottelen mielelläni sinun käskyjäsi. Sinähän olet aina niin hyvä minulle, sanoi hän…
— Teidän hyvyytennekö se myöskin on takonut merkit lapsi raukan hartioihin? kysyin minä.
— Hän totteli kehoitustani — jatkoi mies niinkuin ei olisi kuullutkaan myöhempää muistutustani — ja sitten hän, ymmärrättehän, herra paroni … aurinko, tuuli, virta … suurinkin taiteilija voi astua harhaan. Liisi lipesi…
Minä käännyin selin Euroopan Herkuleeseen. Sotaelämässä ja matkoillani olin joutunut näkemään kaikenlaisia tempuntekijöitä. Minä olen tuntenut sellaisia, jotka ovat olleet mitä rehellisimpiä ja kunnioitettavimpia ihmisiä, lukuun ottamatta sitä veijausta, joka johtuu ammatista. Harvoin olen tavannut rehellisempää ja hyväntahtoisempaa miestä, kuin oli tyrolilainen Charles Rappo, jonka erikoistaitona oli tykinkuulien viskeleminen kuin ne olisivat olleet höyhenpalloja. Ystävyydellä muistelen aina Medua Sammea, ilvehtijää, Madrasin hindulaista, joka täytti salin kultapallosateella — hän oli mitä hurskain, miellyttävin ukko, joka vielä osasi itkeä kuin lapsi kertoessaan isänmaastaan, jonne hän ei uskaltanut palata vihamielisen kastin pelosta. Olen myöskin tuntenut taideratsastajia, nuorallatanssijoita ja luonnollisen taikuuden professoreja, jotka ovat aina esiintyneet hienoina miehinä, rakastaneet ammattiaan urheilun tavoin ja saaneet osakseen hyvin ansaittua kunnioitusta. Ei sen tähden voi mieleeni mitenkään juolahtaa, että esittäisin herra Bartholdin ammattilaistensa perikuvaksi; hän oli liian paljon alempana noita kunnon miehiä. Mutta hän näytti olevan ihan mallikelpoinen esimerkki noista ahneista, kovasydämisistä ihmiskauppiaista, jotka itse ovat lapsina kulkeneet kauppatavarana, joita sitten on opetettu ruoskalla ja nälällä ja jotka viimein ovat oman voiton tähden samalla tavoin kasvattaneet uhrejaan.
Surullista, mutta opettavaista on tutkia näitä hukkaan joutuneita, villiytyneitä olentoja, joilla ei ole kotia eikä isänmaata, tutkia heidän voimakkaita intohimojaan, juuretonta, säännötöntä, liitoksistaan irtipäässyttä elämäänsä, heidän usein epätoivoista leipätaisteluaan ja heidän yhtä usein määrätöntä himoaan saada nauttia lyhyestä onnesta, milloin se heille hymyilee. Heidän ruumiinsa on pitkällisestä harjoituksesta tullut melkein uskomattoman vahvaksi ja notkeaksi, mutta metsän villeillä on enemmän tietoa kuin heillä oikeasta ja väärästä, hyveestä ja itsensäkieltämisestä, kunniasta ja omastatunnosta. Heissä on koko sovittamattomien ristiriitojen maailma: äärimmäisyyteen menevää rakkautta ja vihaa, voitonhimoa ja tuhlausta, viekkautta ja taitamattomuutta, hehkuvaa yhtäälle suuntautuvaa kunnianhimoa ja toisaalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Heidän kokemuksensa on yhtä laaja ja heidän älynsä yhtä tarkka katsojien houkuttelemisessa ja rahan voittamisessa kuin se on rajoitettu ja tylsä kaikessa, mikä on ulkopuolella tuota heidän pyrintöjensä ainaista päämäärää. Ollen usein ennen aikaansa sortuneita he näyttävät kadottaneen vieläpä tulevaisuuden toivonkin, niinkuin heiltä on kadonnut levon ja perheonnen tunne. Heidän kohtalonsa on näyttelijän kohtalon nurja puoli, tekisipä mieleni sanoa, minkä taiteilijan hyvänsä: sama hetken vaikutelmien elämä, sama riippuvaisuus milloin herkkäuskoisesta, milloin veltostuneesta, mutta aina tyrannimaisesta yleisöstä, jota he koettavat viehättää ja pettää, mutta he eivät taiteilijan tavoin taistele ihanteen puolesta, heillä ei ole hänen innostustaan eikä hänen siveellistä pyrkimystään: jalon sisällyksen toteuttamista kauniissa muodossa.
Näitä miettien ratsastin takaisin kaupunkiin Stanislauksen rinnalla. Hän oli tänä iltana harvasanaisempi ja äänettömämpi kuin tavallisesti; hän oli enemmän kummastuneena kuin osanottavana katsellut hukkuneen pelastamista, ja kun minä leikillisesti huomautin hänen ensi kerran pitäneen nuorta naista sylissään, vastasi hän hajamielisesti, että hänestä olisi ollut aivan samantekevää, jos olisi tytön sijasta vetänyt virrasta kuljeksivan kerjäläisen.
Euroopan Herkules sai kunnian esiintyä kaupungin raastuvassa. Seuraavana päivänä kanteli seurueen "kaikki kaikessa", muodoton narrinkaapuun puettu kääpiö, suuria ilmoituksia, joiden töhryiset puupiirrokset kuvasivat nuorallatanssivia intiaaneja ja vanteiden läpi hyppiviä ihmisolentoja. Ensi osasto tarjosi ylhäisille aatelisille ja korkeasti kunnioitetulle yleisölle nähtäväksi ennen vielä näkemättömiä herkuleenomaisia voimannäytteitä; toinen egyptiläisiä ja intialaisia ihmeitä, "taikaperhosen eli lentäviä kuulia" y.m. sekä viimein jotakin äärimmäisen ihmeellistä, elävän persialaisen pyramidin, jonka huipulta neiti Gouvernina Barthold oli heittävä sormisuukkosia yleisölle. Kolmas osasto lupasi arvokkaalla tavalla lopettaa päivän merkillisyydet. Herra Barthold aikoi kehoittaa jotakuta kunnioitettavista katselijoista hakkauttamaan päänsä poikki, minkä jälkeen tätä päätä luvattiin näytellä vadissa, mutta sitten se vanhain egyptiläisten maagillisella lääkkeellä uudelleen vahingoittumattomana liitettäisiin omaan ruumiiseensa. Jos vastoin luuloa ei ilmaantuisi ketään tähän mielenkiintoiseen koetukseen halukasta, lupasi herra Barthold teloittaa oman poikansa Aleksanderin ja sitten edellä kerrotulla tavalla jälleen saada hänet täyskelpoiseen kuntoon. Pääsymaksu sen ja sen verran hengeltä. Lapset maksavat puolet. Koiria ei saa tuoda mukaan.
Pikku kaupunki oli siksi lapsellinen, että se ilmeisin ihmettelyn tuntein, jopa hämmästyneenäkin katsella töllisteli tuota hävytöntä ilmoitusta, leikkeli irti puupiirroskuvat ja koetti tutkia niiden merkitystä. Epäilijöitä ei puuttunut, mutta hekin tahtoivat tyydyttää uteliaisuuttaan, ja kun ilta tuli, oli herra Bartholdilla täysi huone. Ylhäisten aatelisten joukossa, joita kaupungissa oli aniharvoja, olivat parempien huvitusten puutteessa myöskin paikkakunnalle majoitetut upseerit.
Huono posetiivi alkoi kissannaukujaiset, jotka kestettiin kiitettävän kärsivällisesti. Ensimmäinen ja toinen osasto näyteltiin kaikkien mieliksi. Herra Barthold nosteli, riippuen pää alaspäin, suunnattomia painoja; Aleksander pesi jalkansa sulassa tinassa, hänen veljensä Napoleon teki kuperkeikkoja ilmassa, ilvehtijä hosui kaikkien huviksi korvapuusteja ratsaspalvelijalle, eikä kukaan huomannut niitä hienoja iskuja, joita herra Bartholdin ratsuraippa läjäytti Gouverninan paljaille hartioille, kun hän silmänräpäyksen ajan vapisi kiivetessään persialaisen pyramidin huipulle. Gouvernina oli sievä pikku lapsi, hän kerrassaan ihastutti yleisön. Herra Bartholdin kaltaiset eivät koskaan jätä käyttämättä kauniita pikku lapsia yleisön onkimiseen. Sellaisiin koukkuihin tarttuu kala; kukapa voisi vastustaa sievän ja viattoman olennon hymyä? Ah, moni ei tiedä, että nuo hymyt ja nuo sormisuukkoset on opittu tuskan kyynelin ja vapisevin sydämin. Hän sen tietää, Hän, joka on niin uhaten varoittanut niitä, "jotka pahentavat yhden näistä pienimmistä — heille olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin heidän kaulaansa ja heidät upotettaisiin meren syvyyteen".
Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti, ja kauhistuen odotettiin veristä kolmatta osastoa. Herra Barthold tuli esiin julman näköisenä, hihat ylös käärittyinä ja valtaisen suuri pyövelinkirves oikeassa kädessä, kysyen, haluaako kukaan katsojista antaa hakata irti päänsä tuon jotenkin epävarman toivon rohkaisemana, että sen sitten saisi paikoilleen jälleen.
Yleinen hiljaisuus. Vastoin luuloa ei näyttänyt kenenkään tekevän mieli antautua kokeiltavaksi, mihin ehkä oli syynä pelko, että parannettaessa kasvot joutuisivat kiireessä taapäin. Jo oli herra Barthold syystä kummastellen tuollaista arkamaisuutta kääntynyt poikansa Aleksanderin puoleen teloittaakseen hänet, kun eräs katsoja todella astui esiin ja tarjoutui uhriksi. Tällä kertaa minä kummastuin melkein yhtä paljon kuin herra Barthold itsekin, sillä tuhmanrohkea uhri ei ollut kukaan muu kuin ystäväni Stanislaus.
Herra Barthold katseli nuorukaista oikeilla tiikerin silmillä.
— Ajatelkaa toki! kuiskasi hän. — Voihan sattua, että se ei onnistukaan!
— Kyllä minä olen ajatellut, kuului vastaus.
— Mutta leikkaus on tuskallinen…
— Ei ole väliä. Koettakaa!
Tuollaista rohkeutta ei herra Barthold ollut odottanut. Viitaten hän pyysi mestattavaa tulemaan esiripun taakse, missä teloitus oli tapahtuva. Syvä hiljaisuus vallitsi katsojain kesken, ja naiset alkoivat voida pahoin.
Näyttämö pysyi tyhjänä kymmenen minuuttia, joiden kuluttua Stanislaus, silmänkääntäjä mukanaan, tuli esiin ilmi elävänä ja pää laillisella paikallaan. Minä kuulin sittemmin, että herra Barthold turhaan koetettuaan säikäyttää itsepäistä uhriaan viimein oli sitonut lujasti hänen kätensä lihaan painuvalla ohuella köydellä kiristääkseen muka kiinni valtimot. Siihen hävyttömyyteen oli Stanislaus, saatuaan irti kätensä, vastannut aimo korvapuustilla, mutta lainkaan pahastumatta tuosta vastalauseesta silmänkääntäjä oli päinvastoin alkanut rukoilla ja pyytää, ettei hänen mainettaan turmeltaisi. Siihen Stanislaus oli suostunut sillä nimenomaisella ehdolla, että koko temppu oli yleisölle selitettävä pelkäksi silmänkääntämiskujeeksi.
— Hyvät herrat ja naiset — selitti herra Barthold saksan- ja venäjänsekaisella mongerruksella — kun korkeasti kunnioitettu kapteeni ei ole tahtonut alistua…
Stanislaus katsoi tuimasti häneen.
— Kun hän — jatkoi hädässä oleva pyöveli — ei ole tahtonut alistua leikkaukseen, mikä on vain viatonta leikkiä…
Uusi uhkaava katse.
— Se on: leikkaukseen, joka itse asiassa on ainoastaan harhanäky…
— Sanokaa: raaka ja tyhmä harhanäky! saneli luutnantti.
— Olkoon niin, raaka ja tyhmä harhanäky, kuten korkeasti kunnioitettu kapteeni suvaitsee sanoa; niin pyydän minä saada hänen sijastaan teloittaa poikani Aleksanderin, joka on tottuneempi näihin erinomaisiin taidonnäytteihin.
— Sanokaa: tottuneempi niin hävyttömään petokseen! käski vielä kerran taipumaton luutnantti.
— Mine ei ymmerre se keeli, jatkoi herra Barthold huonosti salaten raivoaan. — Korkeasti kunnioitettu kapteeni sanoo hävyttömään petokseen…
Yleisö purskahti nauramaan, ja se riisti kaiken vaikutuksen sitten seuraavalta julmalta kokeelta. Herra Barthold tempasi poikaansa Aleksanderia tukasta ja veti hänet esiripun taa. Kuului kirveen raskas isku, tukehtunut valitushuuto, lotiseva ääni … verinen pyöveli juoksi hurjasti riemuiten näyttämön yli, kantaen kädessään päätä — joka oli vahasta tehty ja jonka kaulaan oli sidottu tuore lihapalanen. Sitten vedettiin esirippu ylös, näyttämöllä oli vaatteella katettu pöytä, pöydällä suuri tinavati, ja vadissa Aleksanderin todellinen pää tuijottavin silmin, joita hän kuitenkin pahaksi onneksi sattui räpäyttämään. Näky oli niin hirveä, kuin saattoi vaatia, mutta paha kyllä olivat katsojat edeltäpäin valmistautuneet sen varalle, ja kun Aleksander kohta sen jälkeen tuli esiin kumarrellen ja hymyillen, pää oikealla paikallaan, otettiin hänet vastaan tömistäen ja hyssytyksin, mikä olisi ollut kunniaksi kokeneemmallekin yleisölle kuin pikkukaupunkilaisille.
Herra Bartholdin alussa varsin hyvällä kannalla olleet asiat huononivat melkoisesti tästä epäonnistumisesta. Ollen tottunut onnen vaihteluihin hän ei kuitenkaan säikähtynyt ensi vastoinkäymisestä, vaan ponnisti kaiken kauan harjaantuneen taitonsa houkutellakseen yleisöä toisella uskomattomalla ihmeellä toisensa jälkeen. Hän ja hänen seurueensa tyhjensivät koko suuren temppuvarastonsa, näyttivät puujaloilla astumiset, ponnahduslaudat, kuperkeikat, leiviskän painot ja perhoset, hän itse ammensi kokonaiset kukkaskasat tyhjästä hatusta, löysi kultakaloja ja eläviä kyyhkysiä saalista, jota äsken juuri oli tallannut jaloillaan — kaikki turhaan. Veltostuneempi yleisö olisi ehkä huomannut hänet taitavaksi — sillä taitava hän todella olikin korkeammassa silmänkääntötaidossa — ja osoittanut hänelle ihmettelyään seteli- ja hopearahain muodossa; mutta nämä teeskentelemättömät pikkukaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tuota hienoutta. He olivat syystä kyllä inhoa tuntien saaneet tarpeekseen tuosta mestauksesta ja alkoivat yhä vähemmän käydä raastuvassa. Ei edes pikku Gouverninallakaan ollut enää viehätysvoimaa, ja ainoata pelastuskeinoa, joka vielä oli jäljellä, ei voitu käyttää. Felicia Barthold, seurueen tuki ja yleisön hurmaaja, oli vielä sairaana vaarallisesta kosken kiviin putoamisestaan eikä sen tähden voinut esiintyä.