— Mihin panitte toisen vaimonne?
— Sinä asu mahonki, jatkoi mies innokkaasti ja kiireisesti. — Sinä maka silkki, syö grapes and ananas, pela klaveri, mene dansing clubs, oh, paljo hauska, paljo diversions! Ei, ei dansing clubs, Briitta, you will go to the Almacks, with the ladies, sinä ole a lady, much honorable, paljo rikas, palje ylhäinen, paljo piiat, paljo boys and niggers! Oh, sinä ei koska usko, kuin sinä saa kaikki hyvä, Briitta! Sinä kiittä minu, sinä kiertä käsi minu kaula, sinä sano: hyvä Eerik!
— Mihin panitte toisen vaimonne? kysyi hylätty puoliso kolmannen kerran.
Mies haparoi hämillään partaansa, katsoi Richardssoniin, katsoi nimismieheen, yritti naurahtaa ja jatkoi:
— Ei nyt olla suuttu enä, minu eukko! Sinä luule, minä seiso ja valehtele. Sinä luule, minä ole poor fellow, raukka, koira. No, Briitta, minä ole rehellinen mees, ei seiso valehtele, dam! Minä näytä sinu, minä ole a gentleman ja sinä a lady. No, Briitta, mitä sinä nyt sano? Nyt sinä pussa minu. Nyt sinä taputta. Nyt sinä sano: hyvä Eerik! rakas Eerik! kulta Eerik!
Niin sanoessaan hän irroitti vyönsä, helisteli sitä ja pudotti kultakolikolta pöydälle. Muutamia rahoja vierähti lattiallekin.
— Kerätkää pois herran rahat! sanoi Briitta Blackille.
— Mitä, mitä te sanoittekaan? kysyi rauhanvälittäjä syystä kummastuneena. — Ovathan herran rahat teidän rahojanne. Täällä te elätte ruti köyhänä kuin puolikuollut hiiri, ja nyt, kun kultaa satelee, sanotte te: kerätkää pois herran rahat! Briitta … kuvernööri on kirjoittanut hänen passiinsa!
— Minä en tunne tuota herraa. Minä en ole koskaan nähnyt häntä. Mitä hänen rahansa minua koskevat.
— Kas, kuulkaahan!… Skrifvars … herra Skrifvars, sanokaa toki, että te olette Skrifvars! Tuo pitkä parta ja teidän kirottu sekamelskanne tekevät, että vaimonne ei teitä enää tunne.
— Mut se ei ole mahdollinen, sinä ei tunte minu, puhkesi merimies jälleen puhumaan, hämillään vaimonsa osoittamasta halveksimisesta. — Minä ole sinu husband, sinu boy, sinu old little Erik. Ja sinä ole minu vaimo, my präty wife.
Briitta kääntyi.
— Jos hän on minun mieheni, tuo — sanoi hän nimismiehelle, ja hänen kasvojenilmeensä koveni kovenemistaan — jos hän on minun mieheni, niin hänen pitää tietää, mitä tuohon kompassiin on kirjoitettu.
— Siinä on Muuttumaton, sanoi Eerik hiljaa.
— Ahaa! nauroi Black, nyt hän sai teidät kiinni.
— Jos hän on minun mieheni, niin pitää hänen tietää, mitä hän sanoi minulle antaessaan kompassin.
— Minä sano sinu: ennenku se näyttä etelä, minä ei koska pettä sinu.
— Se käy yhteen, Briitta, niin te itse kerroitte minulle. Täydet todistukset ja lailliset syyt! riemuitsi nimismies.
Naisen sydän pääsi valtaan. Kylmä ylenkatse alkoi väistyä kuohuvan suuttumuksen tieltä. Hän jatkoi:
— Ja jos hän onkin sanonut sen, tuo heittiö, joka nimittää itseään minun miehekseni, mitä hän on sillä todistanut? Onko neula kääntynyt etelään, vai mistä johtuu, ettei tuo herra ole viiteentoista vuoteen muisianut minun olevan olemassa? Hyi, hävetkää, nimismies! Tiedättekö, mitä merkitsee, kun kaksi ihmistä lupaa pysyä uskollisina toinen toisilleen myötä- ja vastoinkäymisessä? Tiedättekö, mitä merkitsee surullisena ja hyljättynä, köyhänä ja sairaana oleminen, kun näkee lapsensa kärsivän nälkää ja vilua, on ilman kattoa päänsä päällä, ilman leipää, ilman ystävää, Jumalan tuomio yläpuolella, ihmisten kovuus ympärillä ja hauta jalkainsa edessä? Sitä te ette käsitä, sydämetön mies! Jos te sen käsittäisitte, niin ymmärtäisitte myöskin, mitä merkitsee, kun ajattelee kurjuudessaan: jos hän olisi elossa, joka vannoi uskollisuutta, niin kaikki olisi toisin. Niin, naurakaa vain — niin minä ajattelin. Mutta silloin minä sanoin itsekseni: mitä sinä itket? Kuolleet lepäävät, elävien täytyy tehdä työtä. Sinä olet rehellisen miehen leski, sinä voit köyhänäkin jättää perinnön lapsillesi, kunniallisen nimen. Ei kukaan ole osoittava heitä sormellaan, kun he kulkevat maailmassa, eikä sanova: tuossa ovat valapaton lapset, kunniansa unohtaneen petturin jälkeläiset! Heidän nimessään ei ole mitään tahraa, ja niinkuin he ovat sen rehellisesti saaneet, niin heidän myöskin on rehellisesti se pidettävä. Sen neuvon nojassa he varttuivat, eikä heillä ollut mitään häpeämistä. Niin se on. Tarjotkaa sitten kultaa kyynelistä ja rikkautta kunniattomuudesta! Ostakaa takaisin, jos voitte, poljettu sydän! Minä en aio myydä itseäni. Minä olen nuhteettoman miehen leski enkä minä ketään muuta tunne. Menkää tiehenne, omantunnonvaras! Minun rehellinen mieheni on hukkunut mereen. Ja te tahdotte tyrkyttää minulle maankulkijaa, joka on rikkonut valansa, pettänyt viisitoista vuotta vaimoaan ja lapsiaan.
Hän istuutui jälleen ja peitti kasvonsa käsillään. Richardsson katseli häntä ääneti; nimismies tunsi taaskin tulpan kurkussaan. Lähin asianosainen, mies, joka oli kuollut ja jälleen herännyt eloon, tunsi siinä määrin olevansa maan tasalle poljettu, kuin hänen pintapuoliselle luonteelleen suinkin oli mahdollista. Hän oli tullut pahoine omatuntoineen, luottanut siihen, että kullalla on voimaa palkita vääryydet, ja huomasi pettyneensä siinä. Tämän maailman epäjumala oli, eikä suinkaan ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, joutunut kuolettavasti haavoitetun naisen sydämen pilkattavaksi ja se oli sen sysännyt valtaistuimelta. Kyyneliä alkoi vieriä kurjan miehen silmistä. Hän koetti heikosti puolustella itseään.
— Sinä halveksi minu, Briitta, nyyhkytti hän. All right. Minä ei ansaita parempi. Mutta the other wife, toinen… Polly on kuollut. Hän anta minu ruoka, anta groggi … hän narra minu, Briitta … hän minu petti neljä vuosi … joi … meni Hudson river … kallistu veneest', puto mere, painu… Minä ei koska rakasta kuka muu kun sinu, Briitta, no other woman, never. Minä häpe tulla sinu luo köyhä. Minä ajattele: minä tule rikas, Briitta myös tule rikas, minä osta sinu takaisi… Nyt sinä sitä ei tahto. Minä mene yksin Amerika. Nyt minä ole taas köyhä, poor saylor boy… Sinä ei minu anta anteeksi…
— Siinähän kuulette, että hän pyytää anteeksi, aloitti taas rauhanneuvoja. — Mitä nyt maksaa juonitella vastaan, Briitta? Sano vain: kyllä!
Eerik jatkoi:
— Sinä ei koska unohda, sinä ole rakasta minu. Sinä muista, anta minu se little boy, se Matti … sinä sano: hän on sinu näkö, Eerik!…
Briitta oli vaiti.
— Ja minä purjehti pois, ja sinä sano: nyt Jumala minu anta a little girl, pikku tyttö, sinä sano. Minä ei ole sen tähden yksin. Nyt sinä sai pikku tyttö. Nyt sinu on Matti. Sinä ei saatta lapset minu halveksima…
Briitta nousi taas seisomaan. Hän vapisi, pyyhkäisi pois hiukset, jotka olivat valahtaneet otsalle, katsoi miestä kuvaamattomin katsein ja sanoi:
— Menettekö te vai täytyykö minun lähteä?
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kolme miestä seisoi neuvottomana naisen edessä. Richardsson, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi ensiksi puhua:
— Eerik Skrifvars, te olette menettänyt oikeutenne tähän vaimoon. Minä neuvon teitä olemaan uudistamatta vaatimuksianne. Menkää takaisin Amerikkaan; tässä maassa te olette kuollut ja haudattu.
— Ei, kuulkaas nyt, herra eversti — puuttui puheeseen nimismies suuttuneena — tässä asiassa te olette esteellinen! Jos sanotte vielä sanankin, kerron minä herra Skrifvarsille, minkä tähden te tahdotte toimittaa hänet pois Suomesta. Minkä tähden hänen pitää lähteä, jos rohkenen kysyä? Eikö kuvernööri ole kirjoittanut hänen passiinsa? Eikö hän tuo rahaa maahan? Eikö tämä mainittu naishenkilö ole hänen laillinen vaimonsa? Jos tästä tulee käräjäasia, Skrifvars, niin luottakaa minuun! Ja te, Briitta, varokaa, etten minä ensi kerralla tule ryöstämään teitä itseänne!
Eerik Skrifvars oli olevinaan loukkaantunut — kierossa asemassa olevien käyttämä hyvin tunnettu keino.
— Minä näke, sinä löytä lohduttaja, Briitta, mutisi hän katsoen karsaasti everstiin. — Ei minä estä, minä lähte Amerikka.
Briitta näytti muistavan jotakin. Uusi puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen. Hän seisoi ylpeänä ja suorana keskellä lattiaa lävistäen pikku nimismiehen tummilla silmillään.
— Sanokaa kaikki, mitä teillä on sanomista tuolle herralle! Minulla ei ole mitään salattavaa. Sanokaa, että eversti on jo kuusi vuotta pyytänyt leskeä vaimokseen, mutta että leski ei huoli hänestä. Sanokaa, että leski ennemmin kiertää mieroa lapsineen, kuin rikkoo uskollisuuden, jonka vannoi koko elämän iäksi. Sanokaa tuolle herralle, että hän voi mennä, mihin hänen mielensä tekee. Se ei koske minua eikä eversti Richardssonia. Meidän välimme ei millään tavoin muutu.
— No jo oli lempo! huudahti toimitusvouti nimismies Black hämärästi aavistaen, millainen nainen hänen edessään on.
Richardsson kohautti olkapäitään, otti hattunsa ja lähti jäähyväisiä sanomatta.
Juuri samassa Anna Maria ilmestyi oven suuhun.
— Äiti! huudahti hän, mutta hillitsi ilonsa, kun näki kolme herraa.
— Mikä on? kysyi äiti tuntien itsensä turvallisemmaksi tytön läsnäollessa.
— Lahden Joonas palasi kaupungista ja oli tavannut siellä patruunan.
Argo ei olekaan tehnyt haaksirikkoa, vaan Fortuna. On tullut kirje
Helsingöristä, kaikki on hyvin laivalla. Jos lounaistuulta riittää, voi
Matti tulla kotiin tänään tai huomenna.
Briitta Skrifvars vaipui penkille. Hänen kyynellähteensä herähtivät juoksemaan ensi kerran tänä surujen päivänä, ja pisara toisensa jälkeen valahti muuttumattomalle kompassille, joka oli hänen edessään pöydällä. Onneton, kovia kokenut vaimo itki — ensin kiihkeästi kuohuvan luonteensa mukaisesti, sitten yhä hiljaisemmin, yhä hartaammin, eikä kukaan läsnäolijoista, ei edes nimismieskään hennonut sanoa hänelle sanaakaan. Lujan suojavaruksen, jota ei mikään suru, ei mikään häväistys saanut murretuksi, sen oli ensi ilon säde sulattanut kuin vahan. Mitäpä se oli muuta kuin vanha tarina myrskystä ja päivänpaisteesta? Myrsky oli turhaan raivonnut, päivänpaiste voitti yhdellä ainoalla säälin ja armon katseella.
Briitta kuivasi silmänsä hienon, kauniin pumpulihuivinsa nurkalla, kääntyi tyttärensä puoleen ja sanoi:
— Anna Maria, tuossa on isäsi! Mene, syleile häntä, lapsi! Hän matkustaa kauas pois, Jumala tietää, näemmekö enää milloinkaan toisiamme.
Anna Maria tiesi kyllin paljon entisyydestä, ja hän oli kahden vaiheilla. Hän totteli sentään. Peläten ja hämillään hän lähestyi tuntematonta isää, joka syleili häntä ja suuteli. Hän oli kuitenkin isä, eikä hän ollut koskaan nähnyt tätä lasta, joka oli syntynyt hänen lähtönsä jälkeen.
— Joutavia! sanoi nimismies, taaskin tuntien itsensä täysivaltaiseksi rauhanvälittäjäksi. — Suutele sinä isääsi, Anna Maria! Ei hän lähde pois. Nyt hän jää teidän luoksenne, taikka sitten te lähdette hänen mukaansa!
Eerik Skrifvars katsoi rukoillen vaimoonsa. Hän alkoi luottaa rauhanvälittäjän sanoihin, mutta he molemmat pettyivät.
Briitta loi suuret, ruskeat, vielä kyynelistä kosteat silmänsä ennen rakastamaansa mieheen. Ei koskaan, ei heidän nuoruutensa ja onnensa päivinäkään hän ollut silmäillyt tätä niin säteilevin katsein. Mutta niissä oli surumielisyyttä, jota Eerik ei ollut ennen huomannut, ja Briitta sanoi hänelle: — Eerik, sinä tiedät, että minä rakastin sinua suuresti, vielä enemmän kuin itseäni ja koko maallista onneani. Jos Jumala olisi tahtonut, olisimme me saattaneet elää yhdessä onnellisina, mutta katsos, Eerik, sitä me emme ansainneet. Sinä olit tehty liian keveistä aineksista ja minä liian kovista. Jumala kyllä tietää, miksi hän meitä koetteli. Jos hän olisi antanut meidän hukkua pahuudessamme, niin hän ei olisi meitä koskaan erottanut taikka hän ei olisi johtanut sinua takaisin, ja minun hän olisi antanut menehtyä surun katkeruuteen. Mutta katsos, nyt hän on nöyryyttänyt meitä; tomuun me olemme kukistetut. Sinä tiedät nyt, mitä onnen tavoitteleminen on; minä tiedän nyt, mihin ihmisen oma voima kykenee. Eerik, kaikki se on syntiä, pimeyttä ja voimattomuutta!
— Kyllä kaikki tahto hyvä tulla taas, Briitta!
— Uskotko? Niin, kyllä minäkin uskon. Mutta entiselleen ei voi kaikki tulla. Älkäämme enää puhuko siitä, mikä on ollutta ja mennyttä. Meidän välillämme on pimeä yö, meri ja kuolema. Meidän suhteemme on lopussa. Ei kukaan voi enää antaa meille takaisin nuoruutemme päiviä, jolloin meistä tuli mies ja vaimo, eikä samaa mielenlaatua, joka meillä silloin oli toinen toisemme suhteen. Se, Eerik, ei voi koskaan palata takaisin, ja jos meistä nyt uudelleen tulisi mies ja vaimo, niin olisi meidän vaikeampi unohtaa sitä, minkä pitää olla ainiaaksi unohdettuna meidän välillämme. Sen tähden on parempi meidän kummankin erota…
— Oh, Briitta, sitä ette tosissanne tarkoita, puuttui puheeseen innokas rauhanvälittäjä.
— Se on meidän asiamme, nimismies! Siis, Eerik, erotkaamme, mutta erotkaamme ystävinä. Lähde Amerikkaan, minä jään tänne. Ja jotta sinä voisit lähteä keveämmällä mielellä, minä annan sinun maksaa velkani sekä jättää tyttärellemme myötäjäiset. Sinä saat viedä hänet Helsinkiin ja lääkityttää hänen kipeät silmänsä. Siinä on kylliksi, Eerik. Poikamme kyllä tulee omin neuvoin toimeen. Älä tarjoa minulle kultaasi; se on tomua ja tuhkaa, se on kiusaus ja turmio. Anna minulle kättä … kas niin, nyt olemme ystäviä. Nyt voimme sanoa toisillemme jäähyväiset.
— Ja minä lähte yksin … minä ei saa pitä minu girl … ei saa näke minu boy? Kuka varte minä teke työ, Briitta? Kuka varte minä elä? Sinä pois … lapset pois … kaikki pois!
Briitta oli hetkisen vaiti, hän taisteli itsekseen kovan taistelun.
Sitten hän sanoi:
— Olemmehan kuitenkin olleet mies ja vaimo. Kohtuullista on siis, että jaamme parhaan, mitä Jumala on meille antanut, lapset. Minä pidän tyttäremme, ota sinä poikamme! Minä luulin menettäneeni hänet, minä sain hänet kuitenkin takaisin kuin lahjaksi, mutta hän on taas lähtevä luotani. Anna minun pitää hänet kotona kaksi päivää ja sitten … ota hänet kanssasi! Mutta muista, että viet hänen mukanaan puolet sydämestäni. Kun tapaan sinut Jumalan valtakunnassa — ja Jumala suokoon meidän tavata toisemme siellä! — niin on sinun vastattava hänestä. Tee hänestä rehellinen mies, Eerik, ja uskollinen … kuuletko, ennen kaikkea uskollinen! Jumala olkoon kanssasi. Jää hyvästi!
* * * * *
Toimitusvouti nimismies Blackilla oli jotakin asiaa minun isälleni saman päivän iltana, eikä hän suinkaan jättänyt purkamatta sydäntään. Hän kuvaili oman käsityksensä mukaan tuon merkillisen kohtauksen. Black oli hyvin suutuksissaan eversti Richardssoniin, joka oli ollut vähällä, itsekkäitten etujensa tähden, kuten hän uskoi, viekoitella hänet käymään käsiksi mieheen, jolla oli passissaan kuvernöörin omakätinen kirjoitus. Mutta vielä katkeroituneempi hän oli Briitta Skrifvarsia kohtaan. Millä tavoin tämä oli rohjennut ottaa vastaan miehen, jolla oli vyö täynnä kultakolikolta! Siitä, että mies oli karannut laivastaan, tahtoi Black viran puolesta pitää kiinni, jos vaadittiin. Vähätpä tuosta, kuuden viikon vankeus ja sakkoa merimieshuoneelle! Mutta mies oli Amerikan alamainen, eikä Black huolinut moisten pikkuasiain tähden saada aikaan maailmansotaa. Hänestä näytti rauhan solmiminen kaikille parhaalta. No hyvä, jollei ylpeä vaimo ota tullakseen järkiinsä, oli Skrifvars käräjöimällä hankkiva hänet itselleen. Black muka ajaisi asian niin, ettei se mitenkään menisi myttyyn. Eikä suinkaan lisätulojen tähden, kyllä varoja muka oli käräjäasiamiehen palkkaamiseen, vaan oikeuden tähden. Black oli aina oikeuden puolella; hän kyllä kykeni kurittamaan kaikki siipeenammutut everstit ja jäykkäniskaiset naiset, puhumattakaan minun isäni niskoittelevista velkamiehistä, joita sen illan käynti oikeastaan tarkoitti…
Eloon heränneen Eerik Skrifvarsin Amerikasta palaaminen tuli kohta paikkakunnalla yleiseksi puheenaiheeksi. Useimpain, niinkuin nimismiehenkin mielestä olisi järjettömän vaimon pitänyt ottaa avosylin vastaan rikas miehensä, ja he arvelivat hänen kyllä vielä katuvan ylpeyttään, ennenkuin mies ehtii lähteä. Niin ei Briitta kuitenkaan tehnyt. Mies asui muutamia päiviä naapuritalossa eikä enää päässyt vaimonsa puheille. Poika palasi Argo laivalla, sai syleillä äitiään ja oppia tuntemaan isänsä. Viikkokauden kuluttua tuosta merkillisestä kohtauksesta Skrifvars lähti molempine lapsineen Helsinkiin, mistä hän ja poika sitten matkustivat edelleen Amerikkaan. Sen jälkeen en ole hänestä mitään kuullut. Hän oli lähtenyt niin nolona kuin onnenonkija konsanaan, mutta mahdollisesti kyllä hänen kevyt luonteensa pääsi jälleen valtaan, kun hän taas näki meren. Kaikissa merimiehissä on jotakin laineitten levottomuuden tapaista: tämänpäiväinen ankkuri ei enää huomenna kestäkään sataman edustalla. Maalta merimies ikävöi merelle ja mereltä maalle. Kuka on uskollinen? Kallio. Mutta mitkä tyrskyt!
Kesemmällä Briitta Skrifvarsin tytär palasi tervein silmin. Se oli päivänpilkahdus! Äiti kutoi kutomistaan ja kävi meillä aivan niinkuin ennenkin. Umpimielinen hän oli aina ollut; vielä vähemmin hän puhui uusista kokemuksistaan. Tungetteleviin kysymyksiin hän vastasi:
— Kysy ruo'olta, joka rannalla kasvaa! Semmoisia me olemme. Jumala on uskollinen.
Vastoin kaikkea luuloa Briitta oli vielä kokeva erään uuden vaiheen hiljaisessa, uutterassa elämässään. Eversti Richardsson oli nähnyt hänen ja hänen miehensä kohtauksen. Siitä päivin hän ei enää sitonut hevostaan Briitan aitaan. Hän ei palannut, ei uudistanut tarjoustaan. Hän kuihtui kuihtumistaan, ei kysynyt neuvoa keltään lääkäriltä, tiesi kohtalonsa ja kantoi sen miehuullisesti. Myrkytetty nuoli vaikuttaa vitkaan, mutta varmasti. Kun kolmatta vuotta oli kulunut tuon kohtauksen jälkeen, kutsui hän luokseen Briitan. Hän oli kuolemaisillaan. Rakas käsi, jota hän oli niin kauan turhaan pyydellyt, sai nyt hoidella häntä hänen viimeisinä hetkinään. Hänen kuoltuaan tavattiin hänen papereittensa joukosta Briitta Skrifvarsille osoitettu kirje. Se oli hänen tapaansa lyhyesti kirjoitettu:
"Jos nainen voi olla niin uskollinen sille, joka tunnottomasti hänet petti, miten uskollinen hän olisikaan sitä kohtaan, joka ei koskaan koko elämänsä aikana lakannut häntä rakastamasta! Minä olen ainoa, joka olen sinua ymmärtänyt. Jos olen etsinyt omaa onneani, niin muista, että enemmän kuin omaani, tahdoin sinun onneasi. Sinä et voinut ottaa vastaan almua. Niin kauan kuin minä olin elossa, oli sinun mahdollista pelastua ja päästä vapaaksi vain minun vaimokseni tulemalla. Kun olen kuollut, voit ottaa vastaan minun omaisuuteni häpeämättä ja ilman vääryyttä. Täytä tämä minun viimeinen pyyntöni! Ole vapaa, elä onnellisena!"
Sanotaan Briitta Skrifvarsin luettuaan tämän kirjeen kätkeneen häpeästä kasvonsa käsiinsä. Hän oli luottanut hyvään ymmärrykseensä ja ymmärsi olleensa sokea. Liian myöhään hän oppi tuntemaan miehen, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaiken, ja liian myöhään sen miehen, joka olisi tahtonut hänen tähtensä uhrata kaiken.
Briitta otti vastaan perinnön, joka oli laillisesti hänelle määrätty Richardssonin testamentissa. Tuntemattomat, kaukaiset ja rikkaat sukulaiset valittivat testamentista, mutta turhaan. He ehdottivat jakoa. Briitta ei suostunut. Väärin käsitetyn ystävän viimeinen tahto oli hänestä pyhä. Samat naapurit, jotka ennen olivat sanoneet häntä kopeaksi, kun hän halveksi kultaa, sanoivat nyt häntä ahneeksi, kun hän ei luopunut siitä. Kuitenkin hän oli lahjoittanut suuren summan merimieshuoneelle hätäavuksi köyhille leskille.
Jonkin aikaa hän vielä kutoi niinkuin ennen, mutta jokin asia painoi hänen mieltään. Vuoden kuluttua Richardssonin kuolemasta Briitan tytär joutui nuoren kalastajan vaimoksi, ja seuraavana keväänä Briitta lähti Amerikkaan. Toimitusvouti nimismies Black kertoi tuon uutisen jonkinverran voitonriemuisena. Tiesihän hän muka, että Briitta oli katuva ja lähtevä miehensä luo. Mutta lähtikö Briitta todellakin sen tähden? Minä en sitä usko. Hänen sydämensä oli kiintynyt poikaan, ja jos hän mitään katui, niin hän katui sitä, että oli lähettänyt lapsensa maailmaan moisen isän johdolla. En tiedä, onko hän löytänyt pojan ja saanut hänet pelastetuksi isän seikkailijaelämän vaaroista, mutta minä odotan Briitan palaavan joskus takaisin päättämään paljon kokeneen elämänsä isänmaassaan. Hän oli kuitenkin harvinainen nainen, vaikka liian kovarakenteinen, kuten hän itse sanoi. Hänessä oli miehen raudanluja tahdonvoima ja samalla naisen sydämen parhaimmat ominaisuudet: uhrautuvainen rakkaus, kieltäytyvä kärsivällisyys ja kaikissa vaiheissa pettämätön uskollisuus. Elämässä tehty erehdys ja liian suuri luottamus omaan voimaan, — samaa on sattunut monellekin, joka on saanut suuret luonnonlahjat osakseen. Siihen heikkoon kohtaan hän haavoittuikin, ja syvälle nöyrtyneenä ylpeä, siihen asti itsevanhurskas nainen kumartui sen voiman edessä, joka johtaa ihmissydämet kuin vesipurot.
YHDEKSÄS KERTOMUS.
Tyhjät sydämet.
Rouva Rönnevallin lopetettua kertomuksensa syntyi hetkisen äänettömyys. Kuulijat katsoivat kummastuneina hänen hehkuvia kasvojaan ja hänen loistavia silmiään. Ymmärrettiin, että hän oli taistellut sukupuolensa oikeuksien puolesta ja samalla käsittänyt sen velvollisuudet. Hänellä, tuolla viehättävällä pikku rouvalla oli herkkä sydän, joka ei tyytynyt pelkästään keitettyyn loheen, ahtaihin hameenmiehustoihin ja miesten itsekkyyttä vastaan käytäviin pieniin kahakkoihin.
— Sellainen hän on, kuiskasi hänen miehensä konsuli naapurilleen kapteeni Videstrandille.
Ei edes everstikään enää uskaltanut sanoa häntä opettavaiseksi, ja nekin, jolla ehkä olisi ollut halua arvostella Briitta Skrifvarsia tai hänen afrikkalaisvilliään, huomasivat parhaaksi olla vaiti.
Äänetön matkustaja, jota sanottiin vain Biisamiksi ja joka matkalla oli vähitellen paljastunut vanhaksi musiikinopettajaksi, nousi silloin paikaltaan, puristi kertojan kättä ja sanoi:
— Se tuli täydestä sydämestä, rouva Rönnevall!
— Jonkin kerranhan täytyy lähteen tulvia, virkkoi pikku rouva ihmetellen tuota kohteliaisuutta, sillä vanha viluinen herra suvaitsi vasta ensi kerran kunnioittaa peräkannen keskustelua aktiivisella osanotolla.
— On kuivuneita lähteitä, jos likaveden täyttämiäkin, huomautti
Biisami. On tyhjiäkin sydämiä, rouva Rönnevall!
— On silloin, kun ne ovat lakanneet sykkimästä.
— Jo paljon aikaisemmin. On sydämiä, jotka ovat niin täynnä omaa itseään, ettei niissä ole tilaa millekään muulle. Mutta tuo itse on sisällyksetön, se pyörii lakkaamatta oman keskipisteensä ympäri. Ja on toisia, jotka ovat täynnä lakkaamatta särkyviä ja kuolettavaksi tyhjyydeksi haihtuvia ilmakuplia. On monta, joilla on kerran ollut kiinteä ydin, mutta jotka ovat sen menettäneet. Paljon muutakin kuin kasteen kuivattaa sydänpäivän aurinko.
— Minä en tuota ymmärrä; olkaa hyvä, selittäkää tarkoituksenne! Mikäli minä tiedän, on aina jotakin, jota haluaa, toivoo, pelkää, rakastaa tai inhoaa, niin kauan kuin elää. Ainoastaan kuollut on kaikesta välinpitämätön.
— Jos on. Mitä me siitä tiedämme? Mutta te olette oikeassa. Niin tyhjä ei ole mikään sydän, ettei se jotakin etsisi. Minä sanon niitä tyhjiksi, jotka etsivät turhaan.
— Suokaa anteeksi! puuttui siinä puheeseen tohtori Rabe. — Minäkin kuulunen tyhjäin joukkoon, sillä minäkin etsin jotakin turhaan. Minä etsin sitä onnetonta, jonka arpa on määrännyt rouva Rönnevallin jälkeen kertomaan.
— Minä se olen, sanoi Biisami.
— Kiitos siitä, te pelastatte minut, minä saatan nyt toivoa pääseväni unohduksiin, sanoi edellinen kertoja päätään nyökäyttäen, voimatta vieläkään saada mielestään opettavaisuuttaan.
Biisami pani huolellisesti matkareppuunsa nuottivihon, jota hän tähän asti oli uskollisesti pitänyt kädessään, ja piirusti ajatuksiinsa vaipuneena muutamia näkymättömiä piirtoja sateenvarjollaan peräkanteen.
— En tiedä — sanoi hän — suvaitseeko tämä arvoisa seura ollenkaan tarkata vanhaa soittotaituria, joka on koko ikänsä tutkinut sointuoppia ja siitä saanut jonkin verran korvaa tajuamaan epäsointujakin. Kun kuulin rouva Rönnevallin kuvailevan uskollisuuden ja itsenäisyyden elämää, johtui mieleeni, miten harvinainen sellainen elämä on, joka kuluu täydellisessä sopusoinnussa itsensä kanssa ja jota siitä syystä saattaa sanoa todella ehjäksi. Kielisoittimen äänen puhtaus riippuu siitä, ovatko tapit lujasti kiinni. Ihminen hankautuu ja kuluu meidän päivinämme enemmän kuin ennen, päivän kysymykset pirstovat meitä, mukavuus veltostuttaa meitä, uusien vaikutelmien lakkaamaton surina korvissamme tekee meidät lopulta välinpitämättömiksi. Ja kuitenkin tunnemme sydämessämme aina tukevan maaperän tarvetta, kiinnekohdan tarvetta, joka ei petä meitä täällä meidän asuessamme pyörivällä pallolla vaihtelujen maailmassa. Minä sanon tyhjiksi niitä sydämiä, jotka eivät ole löytäneet semmoista kiinnekohtaa, ja pelkään niitä olevan hyvinkin paljon. Saanko valaista käsitystäni parilla esimerkillä?
Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista. Oltiin uteliaita kuulemaan musiikinopettajan puhuvan muusta kuin asteikoista, ja neiti Hemming kuiskasi naapurilleen arvaillen, olikohan romanssi soitettava duurissa vaiko mollissa.
— Silloin minä pyydän teitä, arvoisat naiset ja herrat — jatkoi Biisami — ajatuksissanne siirtymään keväästä ja Itämereltä marraskuun iltaan ja Helsinkiin. Kuvitelkaamme, että tämä laivankansi on hieno, hyvin valaistu sali. Lamppu palaa ja neljä kynttilää kruunussa, näkyy jono kauniita huoneita, räiskyvä tuli palaa takassa, heijastuen pystykuvastimista. Me istumme puoliympyrässä vähän matkan päässä takkatulesta. Seitsemän, kahdeksan henkilöä, melkein niinkuin nyt tässä. Tuossa istuu isäntä, paroni H., ylhäinen virkamies, jonka lähimpään seurapiiriin minulla toisinaan oli kunnia tulla kutsutuksi, koska minä opetin pianonsoittoa talon nuorille. Ehkä te, herra eversti, tahdotte olla hänenä. Tuohon on vapaaherratar istuutunut mukavaan patjakkoon: te, neiti Hemming, olette hän. Hänen vieressään istuu sukkela rouva N. … olkaa niin hyvä, rouva Rönnevall! Tässä on talon lääkäri, tohtori C. … ehkä te, tohtori Rabe? Tässä eräs nuori neitonen, neiti F. — aivan kuin tämä nuori neiti. Tässä asessori B. … kapteeni Videstrand. Tässä vielä eräs apukamreeri, dosentti Sumu, ja viimein minun mitätön henkilöni.
Unohtakaamme edelleen tämä sumuinen meri ja ajatelkaamme, että valoisan salin ulkopuolella on pilkkopimeää, riehuu myrsky ja ikkunoita pieksävä rankkasade. Ettekö kuule aaltojen pauhua Viaporin rantoja vasten? Napaseutujen voimat ovat valloillaan; onneton se, jolla ei nyt ole valoa ja lämmintä ympärillään, valoa ja lämmintä sisällään, kattoa päänsä päällä ja lujaa pohjaa jalkainsa alla!
Moinen luonto pakottaa ihmiset likemmäksi toisiaan; kaikki ovat tuttavallisempia ja avomielisempiä; on sisäinen tarve, joka saattaa toisen lähestymään toistaan ja laskemaan naamarit kasvoiltaan. Suuri, musta pimeyden kehys enentää pienen taulun valoisuutta. Mielikuvitus pääsee lentoon, ilmaisematon tapaa sanat; mielihyvin kuunnellaan satuja, kerrotaan kummallisia menneen ajan tapahtumia tai hämäriä tulevaisuuden aavistuksia.
Me olimme juuri nousseet teepöydästä ja istuutuneet puoliympyrään suuren englantilaismallisen takan eteen. Äsken uudelleen sytytetyn tulen ohuet liekit alkoivat leimuella koivuhaloissa, ja keskustelu muuttui vähitellen toisen luontoiseksi. Nälänhädästä, Garibaldista, sodasta ja politiikasta, Sheridanin Parjauskoulun Fredrik Delandista puhe kääntyi aivan itsestään, en tiedä miten, kuuluisaan spiritistiin Homeen ja hänen ihmeisiinsä, joista silloin kaikki puhuivat. Meidän isäntämme paroni H. oli spiritisti; hän oli likeisessä yhteydessä Amerikan koputushenkien kanssa ja sai kerran kuussa säännöllisesti postissa lehdet "Journal de l'Ame", "Revue Spiritualiste de Paris", "Licht, mehr Licht" ja "Banner of Light", jotka kaikki olivat spiritualistisen romun kaatopaikkoja, sillä juuri pimeyden apostolithan ne innokkaimmin nimittivät itseään valon sankareiksi. Vieläpä enemmänkin: isäntämme oli Porista, joka oli jonkin aikaa Suomen spiritismin kehtona ja keskuksena, tilannut "psykografin", vai mikä "emanulektori" se lienee ollut tuo berliniläisen Hornungin tunnettu keksintö, joka oli aiottu yksinkertaisemmaksi henkimaailman välittäjäksi kuin hankalat koputuspöydät. Psykografin jälkeen keksittiin vielä yksinkertaisempi lyijykynä, ja lopulta huomattiin yksinkertaisimmaksi antaa henkien itsensä näyttäytyä. Me tiesimme paroni H:n tehneen kokeita psykografilla ja pitäneen niistä tarkkaa luetteloa. Niinpä ei ketään kummastuttanutkaan, että isäntämme, pelkäämättä puolta kymmentä ilkeää hymyä, ryhtyi tapansa mukaan rakastettavan suorasti puolustamaan Homea.
— Onko tosiaankin totta — sanoi pisteliäs rouva N. — että eräs keisarinna Eugenien hovineiti tunsi kylmän käden koskettavan kättään ja vievän sen vielä kylmemmille huulille?
— Totta se on — sanoi paroni H. levollisesti — mutta tuo käsi oli hänen monta vuotta takaperin kuolleen sisarensa käsi, ja kun Homelta pyydettiin todistuksia siitä, tuli marmorin valkoinen käsi taaskin näkyviin ja veti hovineidin sormesta monien sormusten joukosta pois juuri sen sormuksen, jonka hän oli saanut muistiksi kaivatulta sisarvainajaltaan.
— Onko totta — kysyi taas rouva N. huonosti salaten hymyilyään — että Tuileriain linnassa henkilöt kääntyivät tuoleillaan ympäri, että keisarilta ja monelta muulta hävisi taskukellot ja että naisten puvut joutuivat arveluttavaan epäjärjestykseen?
— Totta on sekin, mutta siinä oli vain osa Homen läsnäollessa tapahtuneista ilmiöistä. Käsiä tuntui liikkuvan pöytäliinojen alla, näkymätön käsi nosteli pöytiä, tuntemattomat olennot poljeksivat varpaille, seinäkellot pysähtyivät, kellot soivat ja nidos Voltairen teoksia, jota joku hovinaisista oli juuri toivonut itselleen, lensi hänen syliinsä. Viimein tuntui lattia huojuvan, ovet aukeilivat ja sulkeutuivat, kynttilät sammuivat ja syttyivät itsestään, mutta yhtäkkiä Home hävisi salaa, ja kaikki oli heti kuten luonnostaan piti olla. Minun tulee lisätä, että kuuluisa silmänkääntäjä Moreau-Cirti, joka silloin myöskin oli läsnä, sanoi kaiken sen menevän yli hänen ymmärryksensä ja väitti, ettei sillä ollut mitään yhteyttä luonnollisen magian kanssa.
— Oikeinko totta, että hän katosi, tuo kunnon Home? virkkoi tohtori C. — Minä olen kuitenkin kuullut kerrottavan hänen toisella kertaa osoittaneen vielä erinomaisempaa taitoa. Keisarin tuttavallisimmassa seurapiirissä, johon paitsi häntä ja keisarinnaa kuului ainoastaan herttua Montebello, näyttäytyi kerran Homen läsnäollessa hengen käsi, joka tarttui kynään, kastoi sen säännölliseen tapaan musteeseen ja kirjoitti paperille Napoleon I:n omakätisen nimikirjoituksen. Keisari pyysi silloin saada suudella kummituskättä. Heti se siirtyi hänen ja sitten keisarinnan huulille, ja keisarinna pyyhkäisi kiireimmiten brysselinpitsisellä nenäliinallaan pois suutelon huudahtaen: "Mais c'est affreux, je me ressens des moustaches de mon mari!"
Paroni H. odotti hetkisen noitten sanain synnyttämän yleisen naurun asettumista ja virkkoi sitten sävyisästi:
— Juttu ei ole huonoimpia, mutta suuresti epäilen, oliko keisarinna Eugenie siinä tilaisuudessa sellaisella mielellä, että hän olisi voinut tuntea miehensä viikset. Marraskuussa 1858 minä olin Pietarissa. Home oli saapunut sinne nuoren rouvansa, lankonsa kreivi Kuselevin ja kaikkialla hääräilevän Aleksander Dumas'n kanssa. Home oli päässyt ylimpiin seurapiireihin ja saattoi koko Pietarin hämminkiin; neljään viikkoon tuskin puhuttiinkaan muusta kuin Homesta. Tuhansien juttujen joukossa oli myöskin eräs, jonka kuulin luotettavilta hovilaisilta ja joka muistuttaa Tuileriain linnan kättä. Home kutsuttiin armossa pienehköön iltaseuraan Talvipalatsiin, ja hän huvitti ensin seuraa lennättämällä pientä kilisevää soittokelloa toiselta toiselle. Häneltä kysyttiin sitten, eivätkö henget voisi näyttäytyä, ja hän vastasi käden silloin tällöin tulevan näkyviin, mutta seura tällä kertaa oli muka liian lukuisa, joten muutamien oli ensin poistuminen. Kirjoitettiin aakkoset, eräs ylhäinen henkilö piti määrättyjä kirjaimia perättäin osoittavaa kynää, ja siten huomattiin, että kreivi Adlerbergin ja ruhtinatar Trubetskoin ja Bobrinskyn oli poistuttava. Heidän mentyään kaikki läsnäolijat näkivät sinertävän käden kurottuvan kohti… Mutta ehkäpä tiedättekin tapauksen? No niin, minulle vain vakuutettiin, ettei kellään koko seurassa ollut halua leikinlaskuun, vaan että jokainen, joka oli koskenut tuohon jääkylmään, kosteaan käteen, oli ollut vakuutettu, ettei se ollut kenenkään elävän ihmisen käsi.
— Minua se ei ollenkaan kummastuta, puuttui puheeseen tohtori C. Minun ollessani Lontoossa 1860 Homekin oli siellä samaan aikaan kuuluisan amerikkalaisen mediumin mr. Squiren kanssa. Herrat lienevät erinomaisesti sopineet yhteen, missä suhteessa on kunnioitettava noita kahta suurta miestä; onhan muuten jalousie de metier niin tavallista tässä maailmassa. Home ja Squire näet osoittivat mahtuvansa molemmat saman katon alle. Eräänä iltana oli lordi Lyndhurstin luona koolla täysverinen ja tietysti sangen ennakkoluuloton seurapiiri. Siinä tilaisuudessa Home ja Squire nousivat molemmat yht'aikaa monta metriä korkealle, lattiasta salin kattoon asti, ja Home, ollen laihempi ja niinmuodoin kevyempi, pysyi tuossa asennossa niin kauan, että ehti kirjoittaa nimensä kattoon. Minä en itse ollut läsnä, mutta kuulin luotettavilta henkilöiltä, että hän tuossa korkeassa asemassaan ei muistanut ottaa lukuun erästä pikku seikkaa, joka hyvin huvitti hienoa seuraa. Huomattiin näet, että sillä arvon miehellä oli puolianturat saappaissa…
— Mutta, hyvä tohtori, virkkoi isäntä, tahdotteko kokonaan peloittaa minut kertomasta pientä tapausta, jonka itse näin ja jota siis en parhaalla tahdollakaan voi katsoa pelkän mielikuvituksen tuotteeksi?
— En suinkaan, minä olisin hyvin pahoillani, jos olisin riistänyt meiltä mielenkiintoisen seikkailun tuottaman huvin, joka kenties saa meidät kaikki vakuutetuiksi. Siis teillä, herra paroni, on itsellänne ollut tilaisuus tutustua…
— Herra Homeen, niin on. Ja minä vakuutan, hyvä herrasväki, olleeni ennen tuota tapausta yhtä jyrkkä epäilijä kuin kuka hyvänsä teistä. Muuten minä en silloin ollut yksin; vaimoni oli myöskin läsnä tilaisuudessa.
— Mutta, hyvä ystävä — sanoi vapaaherratar hieman hämillään — lupasithan itse…
— Ollako vaiti? Tosin lupasin; mutta vain teidän sukupuolennehan, armollinen ystäväni, on anteliaalta luonnolta saanut salaisuuksien säilyttämisen taidon. Minä siis tunnustan — senkin uhalla, että joudun teidän pistosanojenne koko tykistölle alttiiksi, hyvä herrasväki — että käännyin jotenkin itsepintaisena ystäväni, Pietarin komissariaatissa palvelevan eversti P:n puoleen pyytäen häntä toimittamaan minulle tilaisuuden tutustua Homeen. P., ollen kaukaista sukua Homen rouvalle, oli lopulta niin kohtelias, että kutsui minut ja vaimoni luokseen eräänä iltana, jolloin hän varmasti odotti Homea vieraakseen. Muistan sen kuin eilisen päivän; päivä oli marraskuun 4:s 1858; sohvapöydän ympärillä istui meitä kahdeksan, korkeintaan kymmenen henkilöä, kun rouva P. äkkiä tunsi kädessään kylmän käden. Samassa hänen silkkihameensa kohoili, kuului omituista suhinaa ja pöytä tuntui huojuvan kuin laiva aallokossa. Mutta suuri pöytälamppu ei liikahtanut paikaltaan vähääkään.
— Antakaa anteeksi, keskeytti rouva N., siinä ei ole mitään merkillistä, jos on totta, että Home Firenzessä huvikseen asetteli munia seinälle. Munat eivät vierähtäneet alas, lamppu ei kaatunut; sellaisia ovat herra Homen luonnonlait.
— Itse Kolumbus ei osaisi suorittaa tuota paremmin, puuttui puheeseen tohtori. Mutta olkaa hyvä, jatkakaa, herra paroni; kertomuksesta tuntuu tulevan hyvin romanttinen.
— Se ei ole pitkä, jatkoi paroni H. hyväntahtoisesti. Vaimoni voi todistaa…
— Minä en todista mitään! huudahti vapaaherratar.
— Kyllä todistat, siitä olen varma, sillä kun me kummastellen katselimme pöydän liikkeitä, huomasimme kaikki pöytinemme ja tuoleinemme siirtyneemme huoneen päinvastaiseen nurkkaan kenenkään käsittämättä, miten se oli tapahtunut. Me katsoimme hymyillen toisiamme — aivan niinkuin te, hyvät naiset ja herrat, juuri nyt. Me tahdoimme vakuuttaa toinen toisillemme, että olimme vaihtaneet paikkoja, sillä huone näytti siltä kuin olisi kymmenkunta lasta leikkinyt siinä rautatietä sohvilla.
— Home istui pöydän alla; siinä koko salaisuus! nauroi vapaaherratar.
— Varmasti, virkahti rouva N.
— Suokaa anteeksi — jatkoi isäntämme. — Home ei ensinkään ollut pöydän alla. Minäkin olin niin lapsellinen, että uskoin jotakin sen tapaista ja kumarruin katsomaan, mitenkä asia oikeastaan oli. Mitä huomasin? Aivan tavallisen mahongista tai pähkinäpuusta, en muista, kummastako, tehdyn pöydän, joka sitä paitsi oli melkoisen suuri ja hyvin raskas. Minä en olisi jaksanut sitä liikuttaa paikaltaan. Sangen kummastuneena katsoin silloin ympärilleni ja näin Homen hyvin välinpitämättömän näköisenä istuvan ikkunan ääressä puhelemassa erään naisen kanssa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Minkä näköinen hän on? kysyi apukamreeri salatakseen liian hillitöntä naurunhaluaan.
— Aivan musta, sarvet päässä ja jalassa kaviot, ellei hän ennemmin ole kuuluisan harmaapaperinaaman tapainen, vastasi heti rouva N.
Mutta paroni H. jatkoi horjumattoman maltillisena.
— Home on nuori mies; hän on syntynyt Edinburgissa 1835; hän on keskikokoinen, hoikka, vaaleaverinen, kalpea, sairaan näköinen, yksinkertainen ja teeskentelemätön koko olemukseltaan. On tunnettu asia, ettei hän koskaan näytä salaperäistä taitoaan julkisesti eikä mielellään suurissa seuroissakaan. Hän myöntää itse, ettei hän milloin hyvänsä voi kutsua esiin henkiä; se riippuu enemmän heidän kuin hänen tahdostaan, ja kun hän Roomassa kääntyi katoliseen uskoon 1856, ilmoittivat henget hänelle kohta sen jälkeen Napolissa pysyvänsä poissa koko vuoden, mikä todella tapahtuikin. Suostumuksensa tai kieltäytymisensä he ilmoittavat nakutuksilla; kolme nakutusta merkitsee myöntymystä, yksi kieltoa. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että kaikki, jotka ovat kuulleet noita nakutuksia, varmasti huomaavat, mistä ne ovat peräisin. Niillä on hyvin omituinen ääni, minä en voi verrata niitä muuhun kuin siihen ääneen, joka syntyy, kun suuri lintu nokallaan hakkaa puunkuorta, tai pikemmin nastan nakutukseen, kun sähköttäjä lähettää sähkösanomaa.
— Sallitteko, herra paroni, minun kysyä yhtä asiaa? virkkoi tohtori.
— Sangen mielelläni, hyvä herra tohtori. Huomaatte, että minä olen valmis puolustautumaan. Teidän miekkailupistojenne varalle on minulla rautahaarniska, ja se on oma vakaumukseni, josta ette ole löytävä yhtään rakoa.
— Minä muistelen, että te, herra paroni, olitte jonkin verran vapaa-ajattelija.
— Oikein! Ja luenpa ansiokseni, että olen vielä tänä päivänäkin.
— Siis katkismuksemme tavalliset uskonkappaleet…
— Ovat olleet hyviä aikanaan; mutta ehkä päästätte minut lausumasta ajatustani siitä, mikä merkitys niillä on yhdeksännellätoista vuosisadalla.
— Siis korkein olento, kuoleman jälkeinen elämä, arveletteko, että…?
— Johan te käytte pahasti kimppuuni. Tuo ei ole rehellinen isku, vaan salapaula. Mutta koska tahdotte, no — miksikä en uskoisi yleistä järkeä, maailmanainetta ja kuoleman jälkeistä olemassaoloa tuossa aineessa, jossa persoonallisuus häviää, sen jälkeen kun — mitenkä sanoisinkaan?
— Sen jälkeen kun se on lyhyemmän tai pitemmän aikaa pyristellyt jonkinlaisessa henkimaailmassa, mikä ei kuitenkaan ole muuta kuin aineellisen elämän jatkoa hermoaineen avulla, joka elämän aikana muodostaa sielumme, mutta kuoleman jälkeen vähitellen haihtuu ja hajoaa yleiseen maailmanaineeseen.
— Hieman sinne päin, mutta ei aivan niin, hyvä tohtori. Minä olen todellakin oikeauskoisempi kuin te, sillä minä uskon, että meidän kiertotähteämme ympäröi sille ominainen kolmas aine, ikäänkuin näkymätön ilmakehä, joka on kuolemankin jälkeen ravintona hermoaineelle. Siten on mahdollista henkien elää, niin kauan kuin maapallommekin elää; ei kauempaa, sen myönnän. Mutta muutenhan ei voitaisi selittää ammoisina aikoina eläneitten henkien olemassaoloa ja tervehdyskäyntejä.
— Niin todellakin, puuttui taaskin rouva N. puheeseen. Minä tunsin erään neidin, joka oli kotiopettajana kenraali R:llä. Häntä huvitti suuresti henkien kanssa puhuminen, tuota kunnon mamselli A:ta, ja hänen onnistui viimein saada ompelupöytänsä nakuttamaan. Kerran hän kääntyi Sokrateen puoleen, pyytäen häntä olemaan kohtelias ja sanomaan jonkin kauniin ja nerokkaan ajatelman. Hänen suureksi ilokseen viisas mies kohteliaasti suostuikin pyyntöön, ja neiti kirjoitti vastauksen kirjain kirjaimelta sellaisella mielenkiinnolla, jota aina ehdottomasti tuntee ollessaan keskustelussa niin kuuluisan henkilön kanssa. Vastaus oli: Vous êtes une folle, te olette hupsu! Minä olen itse nähnyt kirjoituksen ja voin siis vakuuttaa, että siinä oli nuo sanat. Ainoastaan oikeinkirjoituksessa oli muutamia pikku virheitä.
— Ja kummastuttaako se teitä, hyvä herrasväki? huomautti tohtori hymyillen. Minä tunnustan, että siitä pitäen, kun minä pari vuotta takaperin luin kuningas Dareioksen puhuneen saksaa Zürichissä, ei minua ollenkaan kummastuta, että Sokrates puhui ranskaa Helsingissä!
— Niin, sanoi paroni, mitä minun pitäisi sitten vastata tähän? Minä näen, että tässä on kaksi puoluetta; toinen uskoo henkiä, toinen ei usko mitään. Ja koska minä olen ensinmainitun puolueen kannattaja, niin mielihyvikseni saan kerran vaihteen vuoksi lukea itseni oikeauskoisiin.
— Antakaa anteeksi, herra paroni, on vielä kolmaskin puolue, virkkoi silloin lempeä ääni, joka ei siihen asti vielä ollut sekaantunut vilkkaaseen keskusteluun.
Meitä oli ollut kolme äänetöntä kuulijaa: minä ja nuori tyttö, joka oli edellisenä keväänä päässyt ripille ja jonka läsnäolon kaikki näyttivät unohtaneen. Lapsi raukka istui vaiti työnsä ääressä, neuvottomana ja hämmästyksissään kaikesta, mitä oli saanut kuulla, ja oikein tietämättä, mitä oli ajateltava siitä. Kolmas äänetön kuulija oli asessori B. Hän se nyt pani vastalauseen molempia toisia puolueita vastaan.
Asessori oli mitättömän näköinen ukko, seitsenkymmenvuotias tai hiukan vanhempikin ja harmaahapsinen; kasvoiltaan hän oli jokseenkin tavallisen näköinen, mutta hänen harmaat silmänsä olivat eloisat ja viisaat; muuten hän oli hyvin säädyllinen ja käytöksessään melkoisen siro; hänellä oli aina hännystakki ja kaulassa valkoinen liina. Hän veti niin vähän huomiota puoleensa, että hänen läsnäoloaan tuskin huomattiin, semminkin koska hän harvoin puhui muusta kuin virka-asioista. Olipa kuitenkin joskus sattunut, että hän luopui noista tavoistaan, kun oli puolustettavana jokin asia, jonka hän tunsi läheiseksi, ja silloin hän saattoi olla puhelias, jopa kaunopuheinenkin; hänen kasvoilleen tuli ilme, joka muutti ne melkeinpä kauniiksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpöä, ja koko hänen vartalonsa näytti kasvavan. Häntä pidettiin hieman omituisena ja kummallisena vanhuksena, mutta koska häntä yleensä kunnioitettiin hänen rehellisyytensä ja oikeudentuntonsa tähden, niin oltiin kernaasti huomaamatta hänen omituisuuksiaan ja suvaittiin häntä niissä harvoissa seurustelupiireissä, joissa hän toisinaan vietti iltansa enemmän tottumuksesta kuin harrastuksesta ja joista hän aina hattuunsa tarttuen lähti täsmälleen kello kymmeneltä.
Kaikki kääntyivät heti pieneen mieheen päin, joka jatkoi minuun ja nuoreen tyttöön katsahtaen:
— Täällä on muutamia, jotka eivät usko herra Homeen, vaan pitävät hänen henkiään pilana.
— Ahaa, huudahti tohtori, me saamme apua.
— Mutta — jatkoi asessori — kun emme usko herra Homeen, niin olemme uskomatta siitä syystä, että vielä vähemmän olemme samaa mieltä niiden kanssa, jotka eivät sano uskovansa mitään, mikä on mahdotonta.
Paroni H. nyökäytti ystävällisesti päätään.
— Jatkakaa vain, sanoi hän. Saammepahan nähdä, että viimein kuitenkin olemme yksimielisiä pääasiasta.
— Sallikaa minun kysyä erästä asiaa. Jos oikein ymmärsin, olitte te, herra paroni, vapaa-ajattelija ja epäilitte kaikkea, kunnes herra Home sai teidät vakuutetuksi henkien olemassaolosta.
— En tahdo sitä kieltää. Mitä omin silmin näkee, sitä ei käy tinkiminen olemattomaksi. Täytyy vain koettaa keksiä sille järjellinen selitys.
— Maailmanaine tai oikeammin kolme ainetta; kyllä ymmärrän. Mutta sielun kuolemattomuus on kuitenkin kaikitenkin lasten tarina, eikö niin?
— Hyvä asessori, te olette liitossa tohtorin kanssa ja tahdotte karkoittaa minut varustuksistani. Mutta se ei onnistu; siitä syystä minä en huoli tehdä pitempää tunnustusta.
— Ellen pelkäisi väsyttäväni, saattaisin kertoa tapauksen omasta elämästäni.
— Ilahduttaisitte sillä suuresti mieltäni. On harvinaista kuulla teidän puhuvan muusta kuin oikeusasioista… Lundqvist, tuo lisää puita ja pane takkaan!
— Olkaa kaikin mokomin niin kohtelias ja kertokaa! kehoittivat vapaaherratar ja rouva N. yht'aikaa. — Älkää säästäkö ollenkaan hermojamme, me kyllä olemme valmiit kestämään.
— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt juuri elämme mitä hirvittävimmässä kummitusajassa, virkahti tohtori C.
— No niin — jatkoi asessori kääntyen isäntämme puoleen — minulla oli nuorena kunnia olla teidän setä vainajanne, salaneuvos vapaaherra H:n tuttava. Hän asui tässä talossa, jonka hän oli rakennuttanut, ja koska hän minulle osoitti niin suurta luottamusta, että käytti minua oikeudenkäyntiapulaisenaan, kävin minä usein hänen luonaan tässä huoneessa, joka silloin oli hänen vastaanottohuoneenaan. Te, herra paroni, ette ehkä muista häntä? Hän kuoli jo 1826.
— Minä olin silloin tuskin kymmenen vuoden ikäinen, mutta muistan hänet kuitenkin vallan hyvin … reipas ukko ikäisekseen, Kustaan aikalainen … ylevä ryhti hänellä oli, ja kuten kerrotaan, omisti hän sen hienon seurustelutavan, joka nyt jo on kadonnut meidän saleistamme. Meidän lasten tuli säännöllisesti käydä häntä tervehtimässä joka sunnuntaiaamupäivä ja silloin kunkin vuorostaan hyvin juhlallisesti ikänsä ja arvonsa mukaan suudella hänen kättään. Mutta te, asessori, ette ole koskaan ennen maininnut tuosta tuttavuudesta…
— Se keskeytyi aikaisin, mutta siitä jäi mieleeni vaikutelma, joka ei haihdu. Salaneuvos H. vainaja ei ollut ainoastaan vanha hovimies ja diplomaatti; hän edusti kaikessa aikaansa niin täydellisesti kuin suinkin mahdollista, sen jälkeen kun oli luovuttu tekotukasta ja ateismi tullut kuin hiukan vanhanaikaiseksi. Minun tuskin tarvinnee lisätä, että hänellä oli samanlaiset mielipiteet kuin teillä, herra paroni.
— Kuitenkin ottamatta lukuun henkioppia, luullakseni.
— Ei, päinvastoin… Kustaan aika ei juuri uskonut Jumalaan, mutta sitä enemmän Cagliostroon ja Björnramiin. Katkismusta halveksittiin, mutta teeskentelemättä kunnioitettiin mamselli Arfvidssonin kortteja. Ihmissydämen laita on sama kuin luonnonkin: abhorret a vacuo. Tyhjää paikkaa ei voi olla, ja niinkuin ilma syöksähtää laukauksen jälkeen tyhjään pyssynpiippuun, yhtä varmasti kummitukset ja järjettömyys majoittuvat siihen sieluun, jonka uskonto on jättänyt autioksi. Mutta antakaa anteeksi poikkeamiseni asiasta. Minä aioin vain sanoa, että teidän setänne niiden mitättömäin palvelusten tähden, joita minulla oli onni tehdä hänelle, osoitti minulle suurta suosiota ja ryhtyi useastikin puhumaan sellaisista aineista, jotka eivät koskeneet oikeudenkäyntiasioita. Eräänä sunnuntaina, kun minä lähdin kirkosta yht'aikaa hänen kanssaan, pyysi hän minua vaunuihinsa istumaan ja kutsui päivälliselle luokseen. Matkalla hän sanoi: Te olette ymmärtäväinen nuorukainen, te käytte kirkossa ja teette siinä oikein. Täytyy mukautua joukkojen ennakkoluuloihin, jotta toiste voisitte niitä menestyksellä vastustaa. Meidän ajattelevien täytyy uhrata itsemme, mutta me pidämme uskomme itseksemme ja nauramme salaa narreille, jotka etsivät taivasta ja helvettiä muualta kuin omasta rinnastaan. Ei, hyvä B., etsikäämme Jumalaamme omasta järjestämme, niin on meillä ainoa johtotähti, joka ei petä! — Ennenkuin minä, hieman kaino kun olin luonteeltani, ehdin vastata, olimme jo perillä — tämän talon edessä — ja vanha vapaaherra nousi ylös portaita. Mutta eteisen ovelle hän pysähtyi ja huusi palvelijaansa. — Katsos tuota, kuhnus, torui hän; mitenkä olet lakaissut tänään? — Silloin huomasin oven edessä kaksi oljenkortta ristissä, ja hän, jonka korkeimpana johtotähtenä oli ihmisjärki, ei uskaltanut astua noiden oljenkorsien yli, koska hän pelkäsi siitä aiheutuvan jonkin äkillisen onnettomuuden.
— Heikkoutta, lapsellisuutta, jota olette huomaava monessakin ajattelevassa ja valistuneessa miehessä! huudahti nuorempi vapaaherra H.
— Mahdollista kyllä. Salaneuvos H. vainajalla, joka oli leski, oli yksi ainoa lapsi, nuori ja rakastettava tytär…
— Matilda serkkuni!
— Hän oli saanut hyvin huolellisen, mutta hieman yksipuolisen kasvatuksen. Hänen isänsä käytti melkein kaikki joutohetkensä tämän rakkaan lapsen hyväksi ja oli tehnyt kaiken voitavansa suojellakseen häntä noilta mainitsemiltaan joukkojen ennakkoluuloilta. Hän oli valinnut hänelle kotiopettajattaren oman mielensä mukaan; hän oli mitä huolellisimmin valvonut, mitä kirjoja tyttö luki; ja jo aikaisin hän teroitti hänen mieleensä tuota maailmanfilosofiaa, jota hän piti kaikkien tietojen helmenä. Ja Matilda neidillä oli erinomaisen hyvä pää, hän käsitti kaikki hyvin helposti; jos hän olisi ollut Ruotsin valtaistuimella, olisi hänestä tullut toinen Kristiina. Sitä paitsi hän oli nuori, kaunis, rikas, ja hänellä oli loistava yhteiskunnallinen asema; siksipä hänellä olikin niin paljon ihailijoita, ja hänen isänsä koti tuli kaiken sen kokouspaikaksi, mitä Suomessa siihen aikaan oli sukkelaa ja sivistynyttä siinä mielessä kuin salaneuvos H. ja monet muut tahtoivat.
— Niin, olen kuullut setäni vierassalin olleen suosituimman koko maassa.
— Matilda neiti oli kahdeksantoista ikäinen, kun minun apuani tarvittiin sotkuisessa riita-asiassa. Minä näin hänet joka päivä: hän oli viehättävä…
— Ja te, asessori, olitte silloin kolmeakymmentä vuotta nuorempi.
Kyllä ymmärrän: eihän kukaan ole kivestä.
— Hän oli viehättävä, milloin tahtoi olla, mutta myöskin äärettömän oikullinen ja epävakainen. Monia ihailijoitaan hän kohteli niin välinpitämättömästi kuin ainoastaan hän rohkeni kohdella. Huomattuaan jonkun uskaltavan rahtusenkaan toivoa, kukisti hän heti hänet jollakin purevan ivallisella päähänpistolla. Isä kuitenkin tahtoi häntä valitsemaan ja näytti taipuvaiselta suosimaan nuorta ruotsalaista kreivi R:ää, joka oli heille kaukaista sukua. Matilda neiti kohteli häntä niinkuin kaikkia muitakin, ei paremmin eikä pahemmin, ja kun oli kerran totuttu hänen oikkuihinsa, ei niitä otettu huomioon, vaan toivottiin nuoren neidin viimeinkin taipuvan rakastajan hellittämättömyydestä.
— Kertokaa edelleen. Minä tiedän jonkin verran serkkuni vaiheista.
— Mutta minä en tahdo millään tavalla menetellä epähienosti. Jos se vaivaa teitä, herra paroni…
— Ei suinkaan. Onhan tuo historia kyllin tunnettu, eikä totuus teidän kertomananne voi kuulua läheskään niin säälimättömältä kuin muitten kulkupuheet.
— Olkoon menneeksi sitten. Rakkaudentunnustuksia kuuntelematta Matilda kiintyi koko luonteensa vilkkaudella milloin mihinkin työhön. Kaksi viikkoa hän maalasi intohimoisesti, hylkäsi sitten siveltimen ja ryhtyi tutkimaan kasvitiedettä. Tuskin hän oli ennättänyt penkoa ties kuinka monta kasvikokoelmaa, ennenkuin heitti ne kaikki romukoppaan ja joutui ratsastamisinnon valtaan. Siihen kyllästyttyään hän ryhtyi kääntämään Frithiofin satua englannin kielelle. Tällä välin hän mieltyi Byronin kirjoituksiin ja alkoi kääntää niitä ranskaksi. Ennenkuin mikään noista töistä valmistui, Matilda neiti kiintyi musiikkiin, osti kamariurut, ja hänen päähänsä pälkähti ruveta transponoimaan Mozartin Don Juania tuolle harvinaiselle soittokoneelle. Muistaakseni hän ehti valmistaa ensimmäisen näytöksen, kun hän eräänä päivänä näki hydro-oxygeni-mikroskoopin ja äkkiä tunsi vastustamatonta halua mikroskoopillisiin tutkimuksiin. Tämä kiihko johti hänet anatomiaan. Hän leikkeli pienen marsun, joka oli kuollut hänen häkissään, ja väitti löytäneensä eläinsielun hermoista. Siitähän oli vain askel fysiologiaan. Hän tutki kaikkea, mitä sillä alalla kohtasi; hän sanoi tahtovansa tietää, mikä on sielun kokoomus, sillä materiaa sen täytyi välttämättömästi olla. Huomattuaan oppineitten olevan asiasta hyvin erimielisiä hän sisustutti itselleen pienen laboratorion ja alkoi tutkia kemiaa. Hän tahtoi keksiä maailmanaineen.
— Hyvä Jumala, mitä kaikkia hullutuksia!
— Sanokaa ennemmin: mitkä runsaat, ihanat lahjat siinä tuhlautuivat ilman pohjaa ja perustaa! Miksi tuo haparoiva henki ei löytänyt päämäärää? Miksi tuon rikaslahjaisen ymmärryksen piti hioa kärkeään tyhjää pimeää lävistääkseen? Näettekö tuota kipinää, joka lentää yön myrskyssä tietä ja tarkoitusta vailla ja sammuu muutaman sekunnin kuluttua autioon avaruuteen? Se kipinä on Matilda H:n sielu.
— Olkaa hyvä, jatkakaa!
— Se riita-asia, jossa minun apuani tarvittiin, koski sangen suurta velkavaatimusta, jonka kruunu oli pannut vireille salaneuvos H:ta vastaan. Hänellä oli 1808 vuoden sodan aikana ollut hallussaan isonlainen yleinen rahasto, ja hän oli luovuttanut sen jollekulle ylemmälle virkamiehelle, joka vähän aikaa takaperin oli kuollut ja jättänyt jälkeensä suuren vaillingin. Kruunu pani toimeen ankaran tutkimuksen, ja salaneuvos sotkeutui tuohon onnettomaan juttuun, joka uhkasi koko hänen omaisuuttaan tai ainakin suurinta osaa sekä hänen virkamieskunniaansa ja kansalaismainettaan, mikä oli vielä pahempi. Kaikki riippui siitä, voitiinko näyttää kuitti, jonka vainaja oli antanut vastaanottamastaan summasta. Mutta se kuitti oli kadonnut johonkin löytymättömiin. Kaikki piilopaikat ja paperitukut etsittiin, koko talo mullisteltiin ylösalaisin, mutta turhaan; kuitti pysyi poissa, ja minun puolustettavani oli mitä kiusallisimmassa asemassa.
Melkein samoihin aikoihin tapahtui neiti Matildassa muutos. Hänestä tuli yhtä lempeä ja nöyrä kuin hän ennen oli ollut kiivas ja uhkamielinen. Hän hylkäsi laboratorionsa; ei tiedetty, mitä hän toimitti, mutta usein nähtiin hänet ajatuksiin vaipuneena ja haaveksivana. Kun häntä puhuteltiin, ei hän kuullut, taikka hän säpsähti niinkuin hänet olisi tavattu jostakin, mitä hän tahtoi salata kaikilta. Hän kävi edelleenkin seurahuveissa, mutta oli enimmäkseen välinpitämätön ja väsynyt, niinkuin nuoruus olisi häneen nähden kadottanut ruusunsa ja ilo viehätysvoimansa. Kuitenkin hän saattoi milloin punastua, milloin kalveta, eikä kukaan tietänyt, mistä se johtui; jos viereisestä huoneesta kuului kuiskaus, voi se värisyttää koko hänen hermostoaan, ja oven narahdus saattoi koko hänen ruumiinsa vapisemaan.
Tuo muutos ei jäänyt isältä huomaamatta, ja se lisäsi suuresti hänen muita huoliaan. Hän tunsi maailmaa liian hyvin voidakseen erehtyä tyttärensä ajatuksissaanolon syystä, ja hän pääsikin siitä viimein selville. Hän, lapsi parka, rakasti, mutta ei suosittua miestä, joka oli aiottu hänelle puolisoksi, eikä edes ketään muutakaan tuohon hienoon seurapiiriin kuuluvaa, joka tavallisesti oli koolla hänen isänsä kodissa, vaan nuorta lääkäriä, jolta oli kysytty neuvoa hänen fysiologisissa opinnoissaan — miestä, jolla ei ollut loistavaa nimeä eikä rikkautta, mutta joka oli vakava, henkevä ja älykäs ja olemukseltaan ylpeä ja itseensä sulkeutunut. Vanha tarina uudistui: Matilda neiti lahjoitti rakkautensa sille ainoalle, joka ei näyttänyt sitä pyytävän, joka ei ollut koskaan sanonut hänelle kohteliasta sanaa eikä kertaakaan taipunut hänen oikkuihinsa. Ja hänen valintansa oli arvokas: tuosta miehestä tuli sittemmin maamme etevimpiä lääkäreitä, hän hankki itselleen nimen, joka saattoi vetää vertoja mille sukuperän mainehikkuudelle tahansa. Teidän sukunne, herra paroni, ei olisi tarvinnut hävetä häntä.
— Te olette oikeassa; luulen tuntevani tuon nimen. Mikä onnettomuus, ettei serkkuni kohtalo yhtynyt hänen kohtaloonsa. Matilda olisi kyennyt seuraamaan häntä hänen loistavalla tieteellisellä urallaan; he olisivat yhdessä tunkeutuneet kaikkiin tieteen salaisuuksiin. He olisivat tulleet hyvin onnellisiksi!
— Luuletteko? Kenties; minä en tiedä. Onpa kuitenkin vanha sääntö, joka ei yksinomaan koske sähköoppia, että vastakohdat pyrkivät yhteen, yhdenkaltaiset hylkivät toisiaan. Ainakin lienee hyvin harvinaista, että oppineet miehet rakastavat oppineita naisia, eikä niin tapahtunut tässäkään. Minä tahdon kohdella setäänne oikeudenmukaisesti ja kertoa, että hän, vaikka hänen tyttärensä rakkaus olikin aivan vastoin hänen aikeitaan, kuitenkin tässä tapauksessa todella oli niin ennakkoluuloton, että oli valmis uhraamaan kaikki tyttärensä onneksi. Hän kutsui nuoren lääkärin luokseen, mieltyi häneen, otti asian ylhäisen luontevasti ja puhui melkein näin: Hyvä herra, te olette nuori, hyväpäinen ja lujaluonteinen mies, köyhä tosin, mutta mitäpä siitä, teillä on loistava tulevaisuus edessänne, minun tyttäreni rakastaa teitä, ja te otaksuttavasti olette aivan hullaantunut häneen niinkuin kaikki muutkin. Minä puolestani en ole mikään Lafontainen romaanien raakalainen, minun mielestäni pitää päinvastoin kaikkien komediain päättyä avioliittoon; siis, ottakaa hänet, herra, koska kerran niin täytyy käydä, ja luvatkaa vain tehdä hänet onnelliseksi! — Nuori lääkäri näytti neuvottomalta ja tavoitteli sanoja. — No, piru vieköön, sanoi salaneuvos H., joka kyllä osasi, milloin tahtoi, puhua yhtä suoraan kuin vanha husaari: en minä pyydä kiitoksia edeltäpäin, se on väärää rahaa, herra; ottakaa tyttö ja kiittäkää vasta sitten, kun näette, mihin hän kelpaa! — Nuori mies vastasi: Sallikaa minun nyt heti lausua kiitokseni; tulkoon Matilda neiti onnelliseksi — toisen kanssa; minä olen jo valintani tehnyt, olen ollut kihloissa jo kaksi vuotta.
Paroni H. kohautti olkapäitään.
Asessori jatkoi:
— On psykologisia ilmiöitä, jotka voi matemaattisen varmasti laskea edeltäpäin. Jos astuu vanhan armollisen rouvan liikavarpaalle, ei sen vaikutus voi olla jyrkempi kuin rakkauden hylkäämisen vaikutus Matilda neidin kaltaiseen intohimoiseen luonteeseen. Onnettomuudeksi isä oli ollut liian varma jalomielisen tarjouksensa onnistumisesta ja ilmoittanut siitä tyttärelleen. Oli niin muodoin pakko ilmoittaa hänelle vastauskin. Hänen sanotaan ottaneen sen vastaan tyynesti, melkeinpä halveksivasti; mutta muutaman päivän kuluttua hän oli julkisesti kihloissa kreivi R:n kanssa.
Tähän aikaan synkistyi yhä enemmän se ukkospilvi, joka uhkasi purkautua salaneuvos H:n niskaan. Minä olin kaikin luvallisin keinoin hankkinut lykkäystä yhä uudelleen tuossa onnettomassa jutussa, mutta lähestymistään lähestyi aika, jota kauemmaksi lopullista ratkaisua ei millään tavoin voitu saada siirretyksi. Salaneuvos H. muuttui yhä synkemmän näköiseksi; häntä ei enää nähty missään seuroissa, hän sulkeutui työhuoneeseensa, valvoi myöhäiseen yöhön asti eikä ottanut vastaan ketään vierasta. Ainoastaan minun oli lupa ilmoittamatta mennä hänen luokseen mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä neuvottelemaan yhteisestä asiastamme, joka uhkasi kääntyä aivan epätoivoiseksi.
Eräänä iltana minä tapasin vanhuksen hyvin innokkaana pasianssin ääressä.
— Näettekös, sanoi hän minulle, nyt se on jo onnistunut seitsemän kertaa yhdeksästä. Minä povaan saadakseni tietoa kuitista, ymmärrättehän; meidän pitää löytää se!
— Mutta sen täytyy löytyä ennen ensi maanantaita, huomautin minä; se on viimeinen määräpäivä, ja sen jälkeen oikeus julistaa päätöksensä.
— Mitä! huudahti hän. Joko maanantaina? No niin, näettehän, että minä olen levollinen. Jokin ääni sanoo sydämessäni, että me löydämme kuitin.
Tuo jokin ääni oli, että pasianssi oli onnistunut seitsemän kertaa yhdeksästä. Hän ei kuitenkaan ollut toimeton. Keskiviikkona minä olin käynyt hänen luonaan. Torstaina hän kutsutti erään pohjalaisen, joka osasi käyttää velhovapaa ja jonka luultiin voivan löytää salattuja esineitä. Perjantaina hänen luonaan oli muuan arkangelilainen lukemassa loitsuja, joilla hän muka osasi hankkia takaisin varastettuja tavaroita. Lauantaina haettiin lappalainen noita-akka, jota kehuttiin oikeaksi ihmeidentekijäksi. Ei kenenkään noista kolmesta kuitenkaan onnistunut löytää tärkeätä paperia; ainoastaan lappalaisakka ennusti, että vaaleatukkainen herra oli sen toimittava takaisin. Minulla oli vaalea tukka; minua katseltiin kysyvästi, mutta minussa ei ollut kansamme avuja, en osannut taikoja enkä siis pystynyt voittamaan mahdottomia vaikeuksia.
Sunnuntai saapui. Minä tulin aamupäivällä salaneuvoksen luo tarkemmin neuvottelemaan muutamista loppuselityksen kohdista ja tapasin hänet lukemasta Lehnbergin saarnaa. Tunnettehan Lehnbergin; saarnoissa on korea, kaunopuheinen kuori, eikö niin? Juuri sille soveliasta luettavaa, joka ajattelee jotakin muuta. Matilda neiti oli isänsä luona. Hän oli välinpitämätön ja umpimielinen, niinkuin hän oli ollut aina siitä asti, kun meni kihloihin kreivi R:n kanssa. Ei mikään saanut enää hymyä hänen huulilleen eikä kyyneltä hänen silmäänsä. Hän istui tuossa vasemmalla ikkunan luona; hänen isänsä istui kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli keskellä lattiaa tuon pyöreän pöydän paikalla; sohva oli tuossa oikealla puolella, vanhat muotokuvat riippuivat niinkuin nytkin vasemmalla seinällä.
— Minun isoisäni ja isoäitini muotokuvat, huomautti nuorempi paroni H.
— Ainoastaan seinäpaperit ovat uudet. Minä olen vielä aivan näkevinäni heidät: diplomaattivanhuksen tuossa hengettömine postilloineen, josta hänen väsynyt sielunsa turhaan etsi rauhaa ja nöyrtymystä — tuossa nuoren, jo puoleksi kuihtuneen tytön, jonka sydän oli tyhjä, valekuollut, joten se tuskin enää näytti sykkivänkään, se kun ei löytänyt mitään vastakaikua taivaasta eikä maan päältä. Ah, olisinpa antanut mitä hyvänsä, jos olisin tuona hetkenä voinut tarjota heille edes pisarankaan iankaikkisen elämän sanaa, sitä ainoata, joka yksin sammuttaa polttavan janomme ja kykenee täyttämään epätoivoisen ihmissydämen rajattoman, aution avaruuden. Mutta minulla ei ollut sitä riittävästi muille antaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, en olisi uskaltanut sitä tarjota. Minä epäröin … oikea hetki meni ohitse, ja kummitukset syöksyivät tyhjään avaruuteen.
Salaneuvos nousi, tarttui käteeni ja sanoi hyvin arvokkaasti:
— Ei ole enää mitään toivoa!
Mitä minun olisi pitänyt vastata? Luulen sanoneeni jotakin siihen suuntaan, että Jumala ei salli niin ilmeisen vääryyden tapahtua.
Hän virkkoi jälleen:
— Hyvä ystävä, te olette oikeassa: on olemassa sallimus!
Matilda neiti kohotti silloin kylmän, loistottoman katseensa ja lausui melkein halveksivasti:
— Se on kohtalon tahto!
Hän oli astunut Kristiina kuningattaren kolme kuuluisaa porrasta: Jumalasta sallimukseen ja siitä kohtaloon, mutta hän ei pysähtynyt siihen. Nainen menee aina pitkälle sydämen asioissa, ja usko on sydämen asia.
Hän istui vielä ja nojasi kättään tummia, tuuheita hiuksiaan ja ajattelevaa otsaansa vasten, kun yht'äkkiä hänen ruskeat silmänsä saivat osan entistä loistoaan ja uhmaileva hymy alkoi väikkyä hänen kauniilla huulillaan. Uskalias, uhkarohkea ajatus leimahti hänen mielikuvitukseensa ja antoi hänen sielulleen takaisin sen synnynnäisen joustavuuden.
— Isä, huudahti hän, kutsukaamme tänne Rödler!
Kuka oli Rödler? Seikkailija, soittoniekka, jonka silloisena ammattina oli sellon soittaminen sen saksalaisen oopperan orkesterissa, joka siihen aikaan luullakseni ensi kertaa ihastutti Helsinkiä. Hän ei ollut tavallinen henkilö, tuo mies, ja hän oli luultavasti kokenut hyvinkin kirjavia vaiheita, vaikka niistä ei paljon tiedetty. Kuiskailtiin hänen olevan ylhäinen puolalainen aatelismies, joka oli palvellut Napoleonin riveissä, mutta jonka oli täytynyt kaksintaistelun tähden tai ehkä muista vielä arveluttavammista syistä lähteä maanpakoon ja sitten harhailla paikasta toiseen vierain nimin. Hän oli kauan oleskellut itämailla ja puhui sujuvasti ties kuinka monta elävää kieltä. Muuten hän oli noin neljänkymmenen ikäinen mies, hänen silmäinsä alustat olivat mustat, vartalonsa komea, ja hänen kasvoissaan oli vielä vähin villiintynyttä miehekästä kauneutta ja ryhdissään hienoutta. Vaikka hän ei enää ollutkaan nuori ja vaikka hänen maineensa oli sangen epäilyttävä, oli hänessä silti kuitenkin paljon, mikä viehätti naisia, ja sitä vaikutusta lisäsi melkoisessa määrin se, että hänen luultiin voivan manata esiin henkiä.
Rödleristä kerrottiin melkein yhtä kummallisia asioita kuin nykyjään Homesta. Hän juopotteli melkoisesti, ja juuri sen tähden hän ehkä olikin joutunut pieneen oopperaorkesteriin, vaikka toiset sanoivat hänen häviönsä syyksi onnetonta rakkautta. Milloin hän oli juonut paljon, muisti hän aina vetää pienen kultaisen taskukellonsa, joka oli hänen entisen rikkautensa jäännös. Silloin, niin kerrottiin, kello soitti tuntemattoman, surumielisen sävelen, ja soiton aikana Rödler joutui pariksi minuutiksi synkän alakuloisuuden valtaan, ja sen jälkeen hän oli taas yhtä selväpäinen kuin olisi ollut kolme vuorokautta mitään maistamatta. Vielä kummempaa kerrottiin hänen soitostaan. Hän oli mestari soittamaan selloa, mutta vielä taitavampi sitransoittaja. Tuosta tuntehikkaasta ja surumielisestä soittimesta hän osasi loihtia mitä ihmeellisimpiä säveliä, ja niiden säestyksellä hän lauloi hurjaa, kummallista säveltä vieraalla kielellä. Silloin, kerrottiin, kuului joka puolelta salaperäistä kaikua; seinät näyttivät heräävän eloon ja huokaavan; huonekalut liikkuivat ja kolkuttivat tahtia; ikkunaruudut helisivät kuin särkymäisillään; ovet sulkeutuivat ja avautuivat itsestään; ruumiittomia varjoja häilyi seinäpapereissa, ja kalman kalpeita kasvoja katseli ikkunaverhojen takaa. Näitä ja muita ilmiöitä kerrottiin usein nähdyn Rödlerin yöllisissä juomingeissa, jotka tavallisesti päättyivät niin, että juomaveikot äkkiä selviten pakenivat kuullen koko kotimatkan takanaan pimeitten katujen yhä hornamaista naurua. Siitä huolimatta he saivat seuraavana päivänä maksaa juomalaskun.
Sellainen oli se mies, jota Matilda neiti ehdotti liittolaiseksi taisteltaessa sitä vastaan, mitä hän nimitti kohtalon tahdoksi. Minä en moittinut hänen isäänsä siitä, että hän hyväksyi ehdotuksen. Juureton levä ajelehtii meren aaltojen mukana, kunnes löytää hukkuneen laivan sirpaleen, joka on yhtä avuton kuin se itsekin, ja tarttuu kiinni siihen. Salaneuvos H. turvautui Rödleriin kuin viime keinoon; hänen tyttärensä sen sijaan valitsi hänet ainoastaan uhmailusta. Kohtalo oli rautakourin repinyt ensi oraan hänen sydämensä keväästä; hän tahtoi kostaa tuolle hirmuvallalle; sen tähden hän kutsui aaveet avukseen.
Minä lähdin aikoen olla palaamatta, ennenkuin arpa on heitetty ja riita-asia päättynyt. Mutta saman päivän iltana sain Hämeenlinnasta kirjeessä odottamattoman ilmoituksen, että sikäläisestä lääninkansliasta oli löytynyt vanha kantokirja, johon edellämainittu virkamies vainaja oli merkinnyt salaneuvos H:lta Venäjän hopearahana vastaan ottamansa rahaerän, noin puolet siitä summasta, jota kruunu velkoi (toinen puoli rahastosta oli ollut Ruotsin rahaa). Tuota iloista sanomaa viemään riensin heti salaneuvoksen luo.
Kello kävi jo yhtätoista illalla. Minut päästettiin etuhuoneeseen, mutta vastaanottohuoneen ovi oli sisäpuolelta lukittu, ja minun täytyi odottaa. Minä kuulin ääniä ja arvasin Rödlerin olevan sisällä. Hetkisen kuluttua hän alkoi soittaa. Minä olin kuullut hänen sellonsoittoaan, mutta en koskaan hänen sitraansa. Tuon soittimen sävelet eivät alussa olleet lainkaan erikoiset. Koska hienotuntoisuus esti minua kolkuttamasta, istuuduin sohvaan ja päätin kärsivällisesti odottaa, mitä oli tuleva. Yksi ainoa lamppu paloi etuhuoneessa ja valaisi himmeästi Kustaa III:n tuttua kuvaa, joka riippui vastakkaisella seinällä.