NELJÄS KERTOMUS.
Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.
(Kansantarinan mukaan.)
Seuraavana päivänä Itämeren sumu hälveni aamupuolella, mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Taaskin oli Hengist toimettomana, taaskin seura oli koolla peräkannella. Kapteeni Videstrand oli saanut neljännen arvan ja aloitti kertomuksensa:
Synnyinseutuni vanhan, punaiseksi maalatun kirkon vieressä oli vihreä nurmikko, jota ennen muinoin oli käytetty hautausmaana. Vainajain asunto oli aikojen kuluessa siirretty yhä syrjemmälle elävistä, jotka mielellään tahtovat toimiskella maan päällä vapaana kaikista suruista, ennenkuin muuttavat sen alle. Tohtori sanoi vainajain muuttamisen tapahtuneen terveyden tähden, koska elämästä ei tunnu hyvältä asua kuoleman vieruskumppanina. Minä en tuota tiedä, saattaahan hyvinkin olla niin. Varmaa vain on, että arvoisat esi-isät pääsivät ensin lepoon kirkon lattian alle, sitten heidät häädettiin kellomäelle tapulin luo, sieltä passitettiin edelleen aidattuun hautausmaahan kaupungin syrjään ja viimein annettiin heille tyyssijaksi muutaman virstan päässä kaupungista oleva vanha pelto. Kellomäki oli sitten nurmikkona, mistä suntio niitti heinää ja missä toisinaan luu takertui haravan piikkeihin, mutta ei yhtään hautakiveä eikä edes lahoa ristiäkään ollut enää herättämässä uuden ajan edustajassa kunnioitusta muinaisia sukupolvia kohtaan, jotka nukkuivat haudattuina pehmeän nurmikon alle.
Koska rappeutunut koulutalo oli lähellä kirkkoa, niin koulupojat pitivät mukavimpana käyttää kellomäkeä temmellystanterenaan siihen vuodenaikaan, jolloin lumi jo oli sulanut ja maa parhaillaan kuivui toukokuun auringon lämmöstä. Milloin pallo lensi iloisesti pilviä kohti, milloin kiekko pyöri, milloin metelöivä poikajoukko jakaantui turkkilaisiin ja kristittyihin, jotka eivät pitäneet vähääkään lukua hautojen yörauhasta, vaan kahakoivat tuolla muinoin pyhällä maalla. Vanha suntio Vik ei pitänyt moisista kujeista, mutta niin kauan kuin heinä vielä oli samannäköistä kuin kuusitoistavuotiaan pojan leuan ensimmäiset haituvat eikä hänen tulevalle heinäsadolleen ollut siitä mitään vahinkoa, salli hän paljonkin tapahtua, mikä hänen mielestään oli vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, sillä ehdolla kuitenkin, että valitti koulumestarille, jos moista vallattomuutta jatkui lähemmä juhannusta. Tämä kirkon uuttera palvelija oli nuoruudessaan ollut nostoväkeläinen, ja vaikka hänen sotaretkiään ei ole muistiin piirrettyinä missään aikakirjassa, niin ukon harmaan takin alla lienee kuitenkin ollut jotakin jäljellä sotamiehestä, sillä kaikesta virkainnostaan huolimatta hän ei voinut olla mielihyvin katselematta turkkilaisten ja kristittyjen sotia. Kun sitten jonkun pojista onnistui tehdä jokin merkillinen urotyö ryntäämällä leiriin tai kaatamalla alleen koko joukko vihollisia, kuultiin suntion huutavan kellotapulin ovelta:
— Katsokaas häntä, pojat! Hän on aika mies, hän nousee aina ylimmäiseksi niinkuin vanha pienkeittäjä.
Poikien mieleen on, että heidän sankaritekojaan ylistellään, mutta he eivät vielä olleet koskaan ennen kuulleet, että juuri pienkeittäjät olisivat varsin suuria urotöitä toimitelleet. Heistä oli perin kummallista, että moinen musta mies, jollaisen he useinkin olivat nähneet tervaisena ja nokisena hämmentävän pitkällä kangellaan suurta pikipataa joen rannalla, että juuri hänet asetettiin miehuuden esikuvaksi. He ahdistivat ukkoa kysellen, mitä se merkitsi, mutta saivat aina äreän vastauksen, ettei se koske heitä, heidän pitää vain huolehtia siitä, että osaavat katkismusläksynsä ensi kesälukusilla, muuta ei heidän tarvitse tietää tässä maailmassa.
Suntiolla oli kuitenkin eräs suosikki, Kalle Videstrand — jos rohkenen mainita oman nimeni; neljäntoista vanha minä olin, pienikasvuinen, mutta sukkelanyrkkinen ja oikea mestari pistämään jalkakampia; senpätähden minä tavallisesti aina pysyinkin taistelussa ylimpänä ja kaadoin alleni nekin, jotka olivat minua päätään pitemmät. Koska olin köyhä poika, olin kesäiseen aikaan Vikin soutumiehenä hänen kalastusmatkoillaan ja osasin pidellä airojani niin hyvin, että harvoin hauki saattoi vastustaa hänen kiiltävää koukkuaan. Päähäni pälkähti ottaa viimeinkin selko, mitenkä tuon eriskummallisen ylistyslauseen laita oikein oli, ja aloitin viekkaasti eräänä iltana, kun Vik istui veneensä perässä siimoineen ja minä sousin juuri pikitehtaan kohdalla:
— Tuolla kai hän asui mäen päällä?
— Niin, siellä hän asui, vastasi suntio hajamielisesti.
— Ja tuliko hänestä ylipäällikkö?
— Mitä?
Vik veti siimaansa, sillä hän oli ollut tuntevinaan kalan nykäyksen, mutta koukku olikin vain koskenut järviruohoon.
— Niin, siitä, joka aina nousi ylimmäiseksi, jatkoin minä viattomasti.
— Ei hän ollut mikään sotilas, kuului äreä vastaus.
— Mutta oliko hän sitten niin hirveän voimakas?
— Ei voimakaskaan, mikäli minä tiedän.
— Anderssonin muorilta minä siitä kuulin, vakuutin minä. Hänhän on yksinään laskenut alas kirkon suuren kellon, kun se halkesi ja oli vietävä valurille. Ja kun se oli uudestaan valettu, hän hinasi yksinään sen takaisin ylös tornin parruun saakka.
— Hölynpölyä, maisteri Freytag sen teki. Pienkeittäjä oli pieni mies. Minä olen nähnyt hänet, minä, vaikka hän on maannut haudassa toista sataa vuotta.
Minulta jäi suu tukkoon, mutta lujasti päätin pitää kiinni tarinan langasta yhtä itsepäisesti, kuin suntio piti siimastaan. Hetkisen kuluttua, kun sousimme vastavirtaan, tuntui raskas nykäys, kuin koukku olisi tarttunut uivaan pölkkyyn. Suntio veti varovasti siimaa ja minä hoitelin taaskin airojani niin taitavasti, että leiviskän painoinen hauki hinattiin veneeseen, vaikka se hurjasti riuhtoilikin. Se iski lujasti pyrstöllään, onnellinen kalastaja heittäytyi sen päälle ja sai ankaran taistelun jälkeen voiton.
— Kas, nyt, vaari, pääsitte ylimmäksi niinkuin vanha pienkeittäjä! huudahdin minä nykäisten tarinan langasta, niinkuin hauki nykäisi siimaa.
— Jumala varjelkoon! vastasi suntio oltuaan hetkisen vaiti ja saatuaan taas irroitetuksi ajatuksensa hyvästä saaliista.
— Mitäpäs pahaa siinä on, että on muita väkevämpi? kysyin minä.
— Kuulehan nyt, Kalle — jatkoi suntio melkoista lempeämpänä odottamattomasta onnestaan — tuo lause: nousee ylimmäiseksi kuin vanha pienkeittäjä, se oli vain sananpartena minun nuorena ollessani, ja hyväpä on, että se kohta on kokonaan unohtunut. Ei pidä toivottaa kristitylle lähimmäiselle mitään, mitä ei tulisi toivottaa edes pahimmalle viholliselleenkaan. Mutta koska nyt olemme pikitehtaan kohdalla, niin voimme laskea rantaan muutamiksi minuuteiksi; minä pikeän siimani, se alkaa jo olla kulunut.
Me menimme maihin ja astuimme rinnettä ylös ruskealle pikitehtaalle. Se tuprusi kuin riihi; sakea, karvas savu painui maahan ja tahmaantui kuin öljy kaikkeen, mihin se koski. Koko ranta oli paksun asfaltin peittämä, joka askelella jäi maahan jalansija; siellä täällä näkyi piessä villatöyhtöjä, merkkejä jostakin onnettomasta lampaasta, joka oli päivänpaisteessa laskeutunut lepäämään tuolle kavalalle vuoteelle eikä ollut päässyt siitä enää eroon jättämättä osaa turkistaan. Huone oli tulenarka, se oli palanut noin kerran miespolvessa ja olikin nyt tehty ohuista laudoista, jotta se voisi seuraavalla kerralla palaa niin nopeasti ja niin vähän vahinkoa tuottaen kuin mahdollista. Se oli jokseenkin korkea, ja pitkä savupiippukin siinä oli, mutta ei yhtään ikkunaa; sen sijaan oli joka seinässä leveä ovi, joten saattoi milloin hyvänsä tuulen suunnan mukaan päästää savun ulos tyynen puolelta. Sisällä ei ollut mitään muuta nähtävänä kuin paljaat, mustanruskeat seinät ja suunnaton vaskinen pikikattila, jossa alla olevan muurin tuli joka polttamalta keitti kuusikymmentä tynnyriä tervaa pieksi. Polttaminen oli parhaillaan käynnissä ja oli jo kestänyt monta vuorokautta, miehen lakkaamatta yöt päivät sitä vartioidessa. Tuttu musta mies astuskeli muurilla kattilan ympäri ja hämmenteli kangellaan mustaa keitosta, joka ei saanut palaa pohjaan eikä kiehua enempää tai vähempää, kuin että se juuri oikeaan aikaan saatettiin laskea valmiina tynnyreihin. Me olimme maan päällä, mutta minä olin jostakin lukenut manalan vartijasta Kaaronista ja Styks virrasta. Vaikea oli minusta käsittää, miten ihmisolento saattoi elää tuossa ilmassa, joka kirveli silmiä. Niinkuin hylje tuontuostakin nousee meren pintaan hengittämään, niin täytyi tämänkin hyödyllisen toimen tukehtumaisillaan olevan marttyyrin vähän väliä hapuilla avonaiselle ovelle haukkomaan suunsa täyteen raitista ilmaa.
— No, Kalle, kysyi suntio, haluttaako sinua ruveta pienkeittäjäksi? Se on edullinen ammatti; piki maksaa rahaa ja elättää kyllä tekijänsä.
— En, kiitoksia, vaari, vastasin minä. En vaikka tuhatkin kertaa nousisin ylimmäiseksi. Mitä rahoilla tekee, jollei ole silmiä eikä keuhkoja?
— Mutta katsohan tuota miestä, hän keittää nyt jo viidettätoista kesää. Onhan hänen joka aamu tänne tullessaan oltava valmis näkemään, miten lautamaja hänen ympärillään leimahtaa liekkeihin, ja jos hän itse joutuu lähelle tulta, niin hän syttyy kuin tappura; silmänräpäyksessä kaikki käy. Vai luuletko, jos hän sattuisi nukahtamaan valvoessaan täällä yksin öisin, niinkuin hän usein tekee, ettei häntä aamulla saatettaisi vetää ulos savuun tukehtuneena? Mutta sepä ei huoleta häntä vähääkään. Kun kunnon mies tekee velvollisuutensa, ei hän ajattele henkeään eikä ruumistaan.
— Mutta jos hän sattuisi putoamaan kattilaan? kysyin minä kauhistuen jo ajatellessanikin niin julmaa tapausta.
— Jopa luulen meidän vaivaisten saaneen tästä kylliksemme, vastasi Vik vetäen minut mukanaan ulkoilmaan. — Suutari saisi meistä kohta saappaan paikkaa. Istuuduhan tuolle kivelle, niin kerron sinulle vanhasta pienkeittäjästä, sillä aikaa kun pikeän siimaani.
Minusta tuntui kuin hylkeestä, kun se keväällä kiipeää jäälohkareelle, ja minä heristin korviani, kuten hyljekin tekee kuullessaan matkan päästä huilun äänen. Me kävimme istumaan kivelle, niin että tuuli vei savun syrjään, ja minä sain kuulla, miten tässä maailmassa ylimmäiseksi päästään.
— Ei maksa vaivaa, Kalle — neuvoi ukko — kuunnella tyhmäin ihmisten puheita entisistä ajoista. Anna Anderssonin muorille kärpäsenjalka, kyllä siitä hänen käsissään härkä sukeutuu. Mutta mikä on pikeä, se pikenä pysyköön, ja mikä on kielonkukka, se kielonkukkana pysyköön. Minä kuulin tarinan isoisältäni, joka oli yhdeksänkymmenenkuuden vuoden vanha kuollessaan. Hän oli nuorena kuullut sen Petteri Smedsiltä, ja Petteri Smeds oli kuusitoistavuotias poikanulikka kannellessaan puita ensimmäiseen pikitehtaaseen. Niinpä juttu on yhtä hyvä kuin pankkoseteli toisessa kädessä.
Pienkeittäjä oli nuorena hieno poika, sanoi Petteri. Hannu hän oli nimeltään, ja Hannu-mestariksi sanoivat häntä kaikki, jotka tahtoivat päästä hänen suosioonsa; mutta se on jo unohtunut, ja vähätpä sillä väliä, jos nimet joutuivatkin unohduksiin, kun vain sielu parka pääsee rauhaan taivaan valtakuntaan.
Tämä samainen Hannu — mikä hänen liikanimensä sitten lieneekin ollut — oli köyhä poika, pienikasvuinen, mutta teräväpäinen niinkuin sinäkin, Kalle. Ole varuillasi, hyvä pää ei ole häpeäksi kellekään, mutta sitä pitää käyttää järkevästi eikä pahaan. Valkopintainen ja punaposkinen Hannu oli aivan kuin herrasneiti, vaikka olikin perin köyhä; sepä se luullakseni tulikin hänen turmiokseen, koska hän luuli syntyneensä pääsemään ylhäiseksi tässä maailmassa. Aina hän tahtoi eteenpäin, eikä minulla ole siihen asiaan mitään sanomista, pitäähän miehen eteenpäin pyrkiäkin, mutta Hannu pyrki samalla ylöspäin. Aina hänellä oli kukkia hyvin tomutetun nuttunsa napinlävissä, ja pöyhkeillen hän piti kukonsulkaa lakissaan, kuin olisi ollut hoviherra. Ihmiset kyllä huomasivat, mihin päin hänen mielensä kallistui, ja sanoivat: kyllä Hannu menestyy maailmassa, kyllä hän nousee ylimmäksi.
Hannu olisi mitä mieluimmin palvellut sotamiehenä kuninkaan väessä, sehän oli suorin eteenpäinpääsemisen tie noina levottomina aikoina. Mutta sotilaaksi hän oli liian pieni. Sen sijaan hän pääsi hienon käytöksensä tähden herraspalvelukseen, passaripojaksi maaherralle, Tottin kreiville, joka silloin asui upeassa linnassaan joen toisella puolella, siinä missä nyt hallitustalon paikka on; mutta linnasta ei nyt enää ole muuta jäljellä kuin vähän tiilensoraa siellä täällä hiekkavallissa. Herrat katsoivat silloin köyhää kansaa kuin pihtipieli kynnystä, mutta Hannu tahtoi päästä ylemmä, ja ylemmä hän pääsi. Passaripojasta hän kohosi kamaripalvelijaksi, seisoi kultakoristeinen nuttu yllään herransa vaunujen takana kirkkoon ajettaessa ja odotteli kreivin viitta käsivarrellaan ylhäisten penkin ääressä alttarin edessä. Sitten hän pääsi hovimestariksi, ja häntä nimitettiin mestariksi niinkuin pappeja, oli maaherran jälkeen huomattavin kaikissa pidoissa, kestitsi vieraita isäntänsä puolesta, ja häntä pidettiin niin suurena miehenä, ettei kukaan uskaltanut tulla millekään asialle linnaan tekemättä ensin mahtavaa Hannu mestaria ystäväkseen.
Jo näytti silloin olevan vähällä toteutua ihmisten puhe, että Hannu nousee ylimmäiseksi. Mutta aina siitä puuttui tuuman verta, sillä vaikka Hannu oli ylhäinen herra, niin oli maaherra vielä ylhäisempi, ja jos tarkoin luettiin, niin kuningas oli maaherraa ylhäisempi. Kun sitten Tottin kreivi matkusti pois ja Hannu mestari meni hänen mukanaan, kuultiin ihmisten sanovan: Hannu palaa vielä maaherrana tai kuninkaana; kyllä hän ylimmäksi nousee.
Hannu palasi monen, monen vuoden kuluttua, mutta ei maaherrana eikä kuninkaana, vaan köyhänä isännättömänä miehenä, laihana ja silmänalukset sinisinä, mutta yhtä suurisuisena ja ylöspäin pyrkivänä kuin ennenkin. Ei kukaan tiedä, missä hän oli kierrellyt ympäri maailmaa, mutta jokin vika lienee tullut onnen pyörään. Älä koskaan usko onnea, Kalle; se on kuin Kujasen kärrynpyörä: jos kisko kestää, niin puola ravistuu, ja jos puola kestää, niin akseli katkeaa. Muutamat luulivat Hannun hävittäneen omaisuutensa korttipelissä; toiset pitivät luultavampana, että hän oli tuhlannut sen kunniapaikkoja tavoitellessaan. Petteri Smeds ei siitä tiennyt mitään, ne olivat vain arveluja eikä muuta. Mutta kaikki sen sijaan tiesivät Hannu mestarin tuoneen Saksasta mukanaan oudon miehen, kapteeni Svartin. Hän oli hieno herra hänkin, sanoi Petteri, hieman mustapintainen ja vähän kierosilmä, niin ettei hän koskaan katsonut ihmisiä silmiin, mutta aina mielinkielinen, aina jokaiselle naurava niinkuin tahtoen olla kaikkien ystävä. Kapteeni ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon, mutta taitavaksi häntä sanottiin monessa tempussa, varsinkin vasken tekemisessä kullaksi, ja mitäpä muuta tarvittiinkaan kaikkien niiden suosioon pääsemiseksi, jotka himoitsivat tuota keltaista metallia.
Nämä kaksi viisasta miestä, Hannu mestari ja kapteeni Svart, ryhtyivät yhdessä tuumaan. Kaupunki oli silloin aivan alussaan ja niin vähän edistynyt, että sen porvarit kyllä osasivat polttaa tervaa, mutta eivät keittää pikeä, ja piki maksoi siihen aikaan paljon rahaa. Hannu mestari vei kapteenin kanssaan huomattavimpien porvarien luo ja selitteli heille, mitenkä kaupunki ja he itse voivat äkkiä vaurastua, jos ryhdytään keittämään pikeä. Kapteeni Svartin hän sanoi olevan erittäin taitavan sillä alalla ja rupeavan työnjohtajaksi uuteen pikitehtaaseen Hannu mestarin valvonnan alaisena. Hän itse pyysi vain yhden taalarin tynnyriltä; tehtaanisäntien piti saada kolme, mutta jos karttuisi vielä enemmän, oli kaikki loppu jäävä Hannulle. Mitäpä se oli muuta kuin kullan tekoa tervasta?
Olisivathan porvarit kyllä saattaneet kysyä, minkätähden kapteeni Svart ei vähemmällä vaivalla tehnyt heti kullaksi suurta kuparikattilaa, joka tarvittiin pikitehtaaseen. Mutta sitä ei kukaan ajatellut, kaikki tarttuivat ansaan. No, Kalle, voipa tarttua huonompaankin ansaan kuin hyödylliseen ammattiin, joka jalostaa raaka-ainetta, mutta tulee vain pitää varansa, ettei ole pukinsorkkaa pelissä. Pikitehdas rakennettiin tuohon, missä se nytkin on, ja tupa metsätöyrylle; sinne Hannu mestari muutti kapteeneineen, ja hänestä tuli ensimmäinen pienkeittäjä. Kyllä arvannet, että ihmiset ihmettelivät, mitenkä niin hienot herrat ryhtyivät niin vaivalloiseen ammattiin, missä hienoimman ja kauneimmankin miehen kohta pitää näyttää kuin tervaan kastetulta. Mutta Hannu ja hänen kapteeninsa tiesivät kyllä, minkätähden he vähäksi aikaa niin merkillisesti alentuivat. He kyllä ajan tullen pesevät itsensä puhtaaksi, ja ihmiset, jotka jo luulivat pettyneensä toiveissaan, kun Hannu ei palatessaan ollutkaan maaherra, alkoivat taas keskenään kuiskailla: hän saa taalarin tynnyriltä, kyllä hän vielä pääsee ylimmäksi.
Niin, missäpä ei raha ole ylimmäisenä? Hannu keitti pikeä monta sataa, monta tuhatta tynnyriä. Katkera savu leijui yöt päivät kuin pilvi joen yläpuolella, huokea terva juoksi kattilaan suurista metsistä, kalliit pikiastiat vieritettiin kauppalaivoihin. Hannu mestari sai taalarin tynnyriltä, saipa useampiakin; hän oli sen edeltäpäin laskenut, sillä hän tiesi hinnat. Ei hän turhaan seisonut savussa uunin muurilla; hänestä tuli rikas, hän muurasi tupansa alle kellarin kaikkia niitä hopeanelikoita varten, mitkä hänelle vähitellen karttui. Vaikka kapteeni Svart ei tehnytkään kultaa, niin osasi hän lyödä hopearahaa. Mutta hän ei ollut omaa voittoa pyytävä eikä ottanut mitään itselleen, kartuttihan vain pienkeittäjän aarteita, katseli yhä kieroon ja nauroi kummallista ilkeää irvistystään, mikä aina väikkyi hänen suupielissään.
Petteri Smeds palveli tähän aikaan puunkantajana pikitehtaalla, ja hänen huolenaan oli uunin lämmitys. Kolme heitä vain asui tuvassa: Hannu, kapteeni ja Petteri, mutta metsässä asui noita Martikai, joka tuli joka päivä siistimään huonetta ja valmistamaan ruokaa. Martikai oli aivan tuota oikeaa lajia, joita papit ja tuomarit silloin polttelivat roviolla, mutta hän ei vielä ollut oikein täydellinen, hänen tarvitsi käydä kapteeni Svartin opissa. He kaksi riitelivät lakkaamatta, niin että tukka oli nousta pystyyn, ja Hannu mestari meni aina silloin erottamaan sanoen: hiljaa, hiljaa, ettei poika kuule! Petteri kuuli enemmän kuin tahtoikaan ja ajatteli itsekseen: en minä tätä kestä, minä juoksen tieheni.
Niin ajatellen hän makasi eräänä yönä saamatta unta silmiinsä ullakolla, missä hänen vuoteensa oli, ja kuuli altaan tuvasta puhetta. Petteri oli utelias niinkuin sinäkin, Kalle, ja oli huomannut, että välikatossa, jolla hän makasi, oli irtonainen lauta. Hän kohotti hiljaa lautaa ja saattoi siten kuulla, mitä he keskenään puhelivat yön pimeydessä.
Kapteeni sanoi:
— Huomenna on kolmastoista nelikko täysi.
— Hyvä on, sanoi Hannu. Niinpä minä poltan pikitehtaan, muutan
Tukholmaan, rupean herraksi ja palaan maaherrana takaisin.
— Jos minä tahdon, sanoi kapteeni.
— Se ei ole sinun vallassasi, sanoi Hannu. Välikirjassa on: kolmetoista kolmentoista jälkeen.
Kapteeni sanoi:
— Niin siinä on. Nyt olet ollut kolmetoista vuotta pienkeittäjänä, ja kolmentoista vuoden jälkeen on kolmastoista nelikko täysi.
— Ei, sanoi Hannu. Se merkitsee, että kolmannentoista nelikon jälkeen on vielä kolmetoista vuotta, ennenkuin sopimuksemme päättyy.
Petteri kuuli kapteenin nauravan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän tuumaili, mitähän ihmettä he tarkoittivat kolmellatoista kolmentoista jälkeen, mutta juuri ihmetellessään hän kuuli taas Hannun sanovan: kolmetoista vuotta jälkeenpäin, jota vastoin kapteeni väitti: kolmetoista vuotta ennen. Sen johdosta he alkoivat riidellä niin, että Petteristä alkoi tuntua liian kamalalta yksinäänolo pimeällä ullakolla. Hän hiipi paljain jaloin tikapuita myöten alas ja aikoi täyttä totta pötkiä tiehensä. Mutta hän oli unohtanut saappaansa makuusijalleen: hän ei uskaltanut palata eikä hän myöskään tahtonut jättää hyviä saappaitaan. Hän hiipi halkokatoksen alle odottamaan päivän koittoa.
Hetkisen kuluttua päivän valkenemisesta hän näki Hannun ja kapteenin menevän tuvasta pikikeittämöön. Petterin ihmeeksi Hannu oli peseytynyt puhtaaksi ja pukeutunut niin hienoihin vaatteisiin, ettei Petteri ollut häntä koskaan ennen nähnyt moisena; hän astui edeltä ylpein askelin ja kapteeni seurasi irvistellen hänelle tavallisissa tervaisissa vaatteissaan kuin renki ainakin. Kun he olivat menneet sisään, ajatteli Petteri, ottaisikohan hän saappaansa ja juoksisi tiehensä; mutta saattoihan sen tehdä myöhemminkin, hän oli utelias näkemään, mitenkä Hannu niin hienoissa vaatteissa tuli toimeen pikikattilan ääressä. Menenpähän kysymään, pitääkö minun panna lisää puita uuniin, ajatteli hän itsekseen.
Petteri avasi varovasti oven ja näki suuren kattilan kiehuvan reunojaan myöten. Kapteeni seisoi vieressä yksin ja hämmenteli kangella kattilaa. Joka kerta kun hän liikutti kankeaan, näytti piki purskuvan sitä myöten ylös; se sähisi syljeksi, kuohahti koholle kiehuvina aaltoina niinkuin säynäsparvet karkeloidessaan joensuussa; näytti siltä kuin olisi jokin suuri eläin uinut kattilassa ja pyrkinyt ylös. Petteri ei ollut koskaan nähnyt kattilaa niin suuressa maahan kiehumisen vaarassa, ja kun se kattila kuohuu yli reunojensa, silloin on kaikki tulessa. Mutta kapteeni ei näyttänyt huolivan siitä, hän vain yhä hämmenteli tangollaan ja irvisteli ilkeämmin kuin koskaan ennen.
Missä oli Hannu? Petteri rohkaisihe ja kysyi mestaria. — Hän on minun vallassani, sanoi kapteeni ja löi kangella kattilaan, niin että musta, kiehuva piki roiskahti ylös kattoon asti.
Petteriä ei haluttanut kysyä toista kertaa, hän juoksi tupaan ja tapasi
Martikain.
— Joko se nyt on tapahtunut? Saanko nyt lentää? kysyi hän.
Mitä oli tapahtunut? Petteri ei vastannut, syöksyi ylös tikapuita myöten, löysi saappaansa ja juoksi kaupunkiin, katsahtamatta taakseen. Hän ei vielä koskaan ollut tuntenut niin kylmiä väreitä selässään.
Pian tuli ilmi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä tavaravene laski pikitehtaan rantaan; miehet nousivat maalle ottamaan lastiaan. Missä oli pienkeittäjä, Hannu mestari, joka ennen aina seisoi tauluineen makasiinin luona panemassa kirjaan joka tynnyriä ja joka tynnyriltä ansaitsemassa pyöreää taalariaan? Häntä ei näkynyt eikä kapteeni Svartiakaan, tuli oli sammunut suuren kattilan alta, asuintupa oli autiona, ja pitkässä kuusessa vuorenrotkon vaiheilla istui naurava harakka. Muutamat sanoivat harakkaa Martikaiksi, joka oli saanut luvan lentää. Mutta eihän tarvitse uskoa kaikkea, mitä tyhmät ihmiset loruavat vanhoista akoista.
Kun tuli taas sytytettiin kattilan alle ja puoleksi jähmettynyt piki alkoi kiehua, nousi pinnalle musta möhkäle, ja se oli pienkeittäjä. Eivät ne nyt olleet suuren arvoiset ne herrasvaatteet, jotka hän oli pannut ylleen lähtiessään polttamaan pikitehdasta ja muuttamaan Tukholmaan. Mutta Hannu se oli eikä kukaan muu. Venemiehet harasivat raukan kattilasta, käänsivät tupakkamälliä suussaan ja hämmentelivät edelleen kangella; voisihan sieltä löytyä kapteenikin. Ei, kyllä voit uskoa, Kalle, ettei häntä ollut siellä, ja helpostipa tuon arvasikin, missä hän oli. Sitten pormestari ja viskaali tulivat ottamaan haltuunsa hopeanelikoita, mutta mitä luulet heidän löytäneen kellarista? Lastuja he löysivät, lastuja ja tikkuja, mutta rahaa ei ropoakaan. Siitä ruvettiin kummeksimaan, mihin hopeataalarit olivat joutuneet! Niinkuin ei olisi ollut kylliksi kiehuvaan pikikattilaan hukuttautumisessa, vielä muka olisi pitänyt jättää jälkeensä muuta kuin lastuja. Muutamat luulivat kapteenin paenneen Ruotsiin hopeoineen.
Tutkimus pantiin toimeen, mutta mitäpä siinä selville saatiin. Svart oli poissa, Martikai poissa, eivätkä venemiehet tienneet muuta, kuin että pienkeittäjä nousi kattilassa ylimmäksi. Ainoa, joka tiesi jotakin, oli Petteri, mutta hän ei ollut rippikoulua käynyt, niin ettei häntä voitu kuulustella valallisesti. Tutkimuksessa hän kertoi juuri sen verran, kuin tahtoi; ei hän koskaan uskaltanut ilmaista kellekään paitsi isoisälleni, mitä hän oli kuullut lattialaudan alta. Kauhu jäi häneen, hän pelkäsi pimeässä Svartia, niin että oikein hävetti.
No, kaikki se oli niinkuin oli, mutta merkillisin kohta tulee perästä päin. Kaikki tiesivät pienkeittäjän tahtoneen päästä ylimmäksi täällä maailmassa; miksikä hän ei olisi noussut ylimmäksi kattilassakin? Hänet piti haudattaman, tietysti, mutta siitä oltiin eri mieltä, pitikö hänen muiden kristittyjen ihmisten tavoin päästä kirkon alle. Papit kielsivät sen jyrkästi, eikä siitä kenenkään sopinekaan moittia heitä; eivät liene olleet Hannun uskonasiat aivan oikealla kannalla, vielä vähemmän mustan miehen, jonka seurassa hän oleskeli. Siihen aikaan, kuulepas, oli kirkkokuri ankara; ei jokainen kukkopoikanen uskaltanutkaan laulaa kirkkomäellä. Miten sitten lienee asiaa käännelty ja väännelty, niin papit antoivat myöten niin paljon, että pienkeittäjälle suotiin hauta eteisen lattian alle, pohjoisen kirkonoven luo. Siellä hän makasi neljä- tai viisikymmentä vuotta, en tiedä sitä niin tarkalleen, kunnes vanha kirkko revittiin uuden rakentamista varten. Muutamat vainajat, joista joku huolehti, muutettiin uuden kirkon alle, kaikki muut ajettiin läjään luukammion nurkkaan. Sinne joutui pienkeittäjäkin. Ihmiset olisivat kai hänet jo aikoja sitten unohtaneet, ellei häntä olisi löydetty eteisen lattian alta aivan sellaisena, kuin hänet kerran vedettiin pikikattilasta. Ei ollut säiekään muuttunut, piki oli vain kuivunut ja putoillut paloittain pois, niin että hänet nyt helpommin tunnettiin.
Kului jonkin aikaa, ihmisiä yhä kuoli ja haudattiin, luukammio tuli kerta toisensa jälkeen täyteen vanhoja vainajia, joiden täytyi jättää paikkansa uusille. Joka kerta, kun huoneen ovi avattiin, oli pienkeittäjä aina ylimmäisenä. Mitään kummittelemista se ei ollut, vaikka siltä näytti; minun luullakseni se tapahtui sillä tavoin, että kaikki, mitä oli hänen päällään, mätäni ja muuttui tomuksi, mutta hän pysyi muuttumattomana. Niin vierivät ajat, ja miespolvi hävisi toisensa jälkeen, nimet unohtuivat, esi-isät unohtuivat, hyvät ja pahat teot unohtuivat, mutta aina pysyi pienkeittäjä ylimpänä. Minä olen nähnyt hänet monta kertaa, vaikka hän olisi voinut olla isoisäni isoisänisä. Kun olin poikanulikka niinkuin sinä nyt, katselimme kammioon harvan hirsiseinän raoista, ja milloin päivä paistoi vastakkaiseen harvaan seinään, näimme hänet yhtä selvästi, kuin minä nyt näen sinut. Kyllä meillä oli rohkeutta selvällä päivällä, mutta ei viidestätoista hopeanelikostakaan kukaan meistä olisi tahtonut seisoa siinä tirkistelemässä pimeänä syysiltana.
Tulipa sitten tänne uusi rovasti, jonka mieleen ei ollut, että pienkeittäjä vielä kuoltuaankin oli ihmisten pilkattavana; hän haudatti hänet johonkin kellomäen kulmaan. Luuletko hänen pysyneen sielläkään? Mitäpä vielä. Viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän oli taas maan pinnassa, sillä routa kohotti hänet ylös kuin kiven. Taaskin kaivettiin hänet maahan, ja hän nousi jälleen näkyviin. Silloin kaivatti tämän edellinen rovasti hänelle seitsemän kyynärän syvyisen haudan. Siellä hän pysynee minun aikani ja sinunkin, mutta en takaa, pysyykö hän tuomiopäivään asti.
Ylimmäksi hän tahtoi ja ylimmäksi hän pääsi. Niin on ihmisten laita, että missä hänen tavaransa on, siellä on hänen sydämensäkin. Jos sielu pyrkii taivaan valtakuntaan, kyllä ruumis aikanaan tulee mukaan. Mutta jos sielu haluaa sitä, mikä täällä maan päällä näyttää olevan ylintä, vetää se ruumiinkin mukanaan. Eipä pienkeittäjä uskonut sillä tavoin tulevansa alinomaa pääsemään ylimmäksi. Jumala varjelkoon syntistä ihmistä niin julmasta kunniasta ja niin hirmuisesta kuolemattomuudesta. Ei, Kalle, eläkäämme me aikamme tyytyen vähäiseen osaan, joka on meille suotu. Saakoon maa omansa ja Jumala omansa, niin on kaikki niinkuin olla pitää tässä siirtymäajassa.
Nyt on siima valmis, soudetaan kotiin. Katsos, miten kummallisesti aurinko paistaa tuolla joen suussa! Voitko sanoa, minkä tähden se ei koskaan paista noin ruusunpunaisena silloin, kun se kulkee ylhäällä taivaalla? Kuulepas. Silloin se on suuressa päivätyössään palvelemassa herraansa, mutta syntyessään aamuisin ja kuollessaan illoin se loistaa tuolla tavoin Jumalan kunnioittamisesta. Raskasta on olla korkealla maailmassa. Älä isottele, pysy mieluummin alhaalla, muista pienkeittäjää. Miksikä pyrkisimme ylimmiksi vaivaan? Miksi emme loistaisi ennemmin Jumalan kunnioituksesta?
VIIDES KERTOMUS.
Toholampi.
(Kansantarinan mukaan.)
Kun kapteeni Videstrand lopetti, huomauttivat jotkut seurasta, että hänen kertomuksensa oli liian lyhyt.
— Ei — vastusti rouva Rönnevall — se oli liiankin pitkä heikoille hermoille. Kuinka niin taitava merimies saattaa latoa laivaan sellaisen lastin kuin yht'aikaa mustat kapteenit, kiehuvat pikikattilat, haudat ja luukammiot? Huh … tuokaa kuppi väkevää teetä! Pidettäköön kansantarinat arvossaan, mutta aina niistä hajahtaa tervan katku. Hyvä kapteeni, minkä tähden ette ennemmin ota keveämpää lastia omasta ajastamme? Tarjotkaa meille kappale sivistyshistoriaa, niin tunnemme paremmin olevamme kotonamme.
— Vaikka sinä saisitkin syytä lähteä etsimään saaliasi, hymyili konsuli.
— Jos minulla olisi tohtori Raben hyvät puolustusvarustukset — vastasi kapteeni Videstrand — niin torjuisin ensin arvostelut myönnytyksellä ja sitten tekisin ne hyökkäyksellä aseettomiksi. Minä myöntäisin, että kansantarinat ovat hieman karkeanlaisia, mutta sitten lisäisin, että siinä karkeudessa on hyvä ydin. Sanokaa sitä tervaksi, jos tahdotte, mutta olkaa varmoja, ettei se niin helposti haihdu tuuleen kuin nykyajan rupatukset. Olkaa hyvä, lukekaa nuo tuhannet romaanit, jotka kuvailevat kunnianhimoa, ja sanokaa, oletteko niistä yhdestäkään löytäneet musertavampaa maallisen ylhäisyyden pilkkaa. Kansantarinat kuvailevat aina rehellisesti, levein, karkein vedoin, mutta ne kestävätkin kuluttaa. Antakaa anteeksi, minä purjehdin oudoilla vesillä heikkojen hermojen keskellä; toiste minä asetunkin ankkuriin.
— Ei, ei suinkaan, hyvä kapteeni, luovikaa vain tuuleen, minä lasken myötäiseen. Te jäätte vain meille velkaa iloisemman purjehduksen, jonka saatte maksaa ensi kerralla. Kuka sai viidennen arvan?
Huomattiin, että vastaaja oli dosentti Sumu.
— No, te ajanmukainen nuori ystäväni — sanoi tohtori Rabe — mitä on teillä kerrottavaa?
— Kansantarina, vastasi puhuteltu, katsahtaen otteluun vaativasti rouva Rönnevalliin, joka hyväntahtoisesti hymyillen selitti, että kun hän kerran on onnellisesti pelastunut kiehuvasta pikikattilasta, niin hän kyllä on karaistunut kestämään mitä kidutuksia hyvänsä.
— Ei, olkaa huoletta, minä panen käsilaukkuni vetoon puolta appelsiinia vastaan, että saamme kuulla rakkausjutun; minulla on onnea pelissä, puuttui puheeseen Josefina Hemming.
— Ja huono onni naimiskaupoissa, kuiskasi konsuli Rönnevall naapurilleen tohtorille.
— Luullakseni — alkoi nuori dosentti — useimmat teistä ovat tutustuneet Pohjois-Hämeeseen, ja minä olen vain pahoillani siitä, että lautamies Santala, joka parhaiten tuntee sen osan maatamme, ei taida ruotsia eikä siis voi oikoa mahdollisia erehdyksiäni. Minun kokemukseni ei ulotu pitkälle syrjään valtamaantiestä, mutta sen luulen tuntevani jotenkin tarkkaan, ja elleivät suuret mäet liiaksi haittaa, niin huomaa, että vaivat tulevat palkituiksi paremmin, kuin saattaa toivoakaan.
Jos matkustaa pohjoiseen päin ja voi Huutijärven kestikievarin luona kiusauksen voittaen olla kääntymättä viehättävälle Tampereen tielle, joka on kuuluisa ihanista harjuistaan, ja lähtee sen sijaan oikealle, niin joutuu seutuun, joka kyllä on kaunis, mutta on useinkin näyttänyt minusta kuin musteeseen kastetulta. Vertaus saattaa tuntua liian rohkealta, kun on puhe pellavan kotiseuduista, Oriveden ympäristöstä; sanotaan kenties, että vihreät mäet, sinertävät järvet ja syksyiset, kellahtavat ruisvainiot panevat vastalauseen moista syytöstä vastaan. Mahdollisesti olen huonosti käsittänyt luonnontunnelman; mutta se, että luonto näyttää siellä sovittaneen liian paljon hiiliväriä maalauksiinsa, on seurauksena tiheistä, suurista havumetsistä, joiden tummuus on hyvin lähellä mustaa ja levittää raskasmielisyyden varjon monelle kirkkaalle järvenpinnalle, jotka vain ikävöivät päivänpaistetta, näyttääkseen meille kaikki taivaan värivälkkeet. Sen seudun ihmisissäkin on jotakin synkkää ja surumielistä niinkuin koko luonnossa. Sieltä saa kauan etsiä nuoria kasvoja; yksin kehtolapsellakin on ryppyjä otsassa. Eikä se kuitenkaan ole köyhää seutua, jonka pohatat ajavat kirkkoon koreissa kääseissä, messinkivälkkeisin silavaljain, mukanaan vaimot ja tyttäret räikeänvärisine silkkihuiveineen. On vain jotakin vanhanaikaista sekä luonnossa että kansanluonteessa. Pohjoishämäläinen on kuunnellut hiljaisia järviään ja suuria metsiään niin kauan, että vuosisadat ovat hänen huomaamattaan kulkeneet ohi ja hän on ainoastaan sattunut sieppaamaan pieniä pyrstöhöyheniä ajan lentävästä kotkasta.
Kun matkustetaan kappale matkaa pohjoiseen päin Oriveden kirkolta, saavutaan laajalle hiekkakankaalle, missä kasvaa harvakseltaan mitä kauneimpia mastopuita laivojen tarpeiksi, joita ei koskaan rakenneta. Etelästä pohjoiseen päin on tuo mahtava erämaa, Hämeenkangas, tuskin missään neljättä penikulmaa leveä, mutta idästä länteen se on kaksitoista, jopa neljätoistakin penikulmaa pitkä. Näsijärven aallot ovat uurtaneet syviä vakoja tähän valtavaan hiekkaläjään, mutta järven länsipuolella se leviää taaskin Hämeenkyrön ja Ikaalisten pitäjissä laajoiksi saloiksi, jotka jäävät mieleen syvän hiekan, tasaisten vuorten, salaperäisten lähteiden ja kammottavien rosvojuttujen muistona.
Kun suurista, kaupunkimaisista Oriveden kylistä saavutaan tähän yksinäiseen, asumattomaan seutuun, niin ymmärretään kyllä, miksi sen vaikutus on enemmän synkkä kuin iloinen. Kangas on levittänyt jylhän varjonsa laajalti yltympäri jo ennenkuin sen olemassaoloa aavistaakaan, ja se varjo on painunut etelään päin, ikäänkuin valo tulisi pohjoisesta. Sillä kankaan pohjoispuolella, Ruovedellä, tapaa jo toista kansaa ja toisenlaista luontoa, koko luonteeltaan valoisampaa, avomielisempää, nuorekkaampaa.
Keskellä saloa on kestikievari, Kallenautio [sittemmin siirretty toisaalle, Vaasan rautatien nyt kulkiessa halki tuon erämaan, jonka esteistä säädyt eivät rautatien suuntaa päättäessään näytä onneksi tienneen mitään], jonka nimi on täydellisessä sopusoinnussa suurenmoisen jylhän ympäristön kanssa. Jaksaakseen siellä pitää yllä majataloa ja hevostenvaihtoa nauttivat kestikievari sekä sen molemmat aputalot verovapautta. Kummallakin puolella on lähes kahden penikulman pituudelta tasaista kangasta ja korkeita mäkiä.
Lähimpänä pohjoispuolella on Paha virsta, joka on saanut nimensä siitä, että kolmen venäjänvirstan matkalla on neljäkymmentä ylämäkeä ja yhtä monta alamäkeä, joista kaksi niin jyrkkää S:n muotoista, että luonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen kaatumapaikkoja. Tämän Pahan virstan pohjoispäässä on luonnon asettamana merkkinä noin torpanmökin suuruinen vyörykivimöhkäle. Muinaisajan valtavien jäävirtojen melkein pyöreäksi tahkomana se on tielle päin viettävän vuoren keskirinteessä ja näennäisesti niin irrallaan, että matkustaja mielellään rientää ohi peläten rattaittensa jyrinän ehkä saattavan hänen turmiokseen kiven vierähtämään pois tuhatvuotisesta lepopaikastaan. Turha pelko! Tuon jättiläisten leikkikerän sitoo taikavoima kaltevaan alustaan; nuoret titaanit ovat turhaan koettaneet häiritä sen lepoa, heidän kankensa ovat voimattomina hirviön vieressä. Kivimöhkäleen sanotaan odottavan aikaansa. Kerran — suokoon Jumala sen päivän viipyvän tuhansia vuosia — on maansakavaltaja matkustava ylpeästi siitä ohitse. Silloin vuori on vapiseva, silloin harmaakivimöhkäle on irtautuva ja raskaana kuin omatunto syöksyvä musertamaan kavaltajan.
Mutta palaan jo kankaalle.
Olen matkustanut sitä lokakuun ihan hämärässä, jolloin luonto näyttää hylänneen itsensä, ikäänkuin mennäkseen iäistä kuolemaa kohtaamaan. Myrskytuuli sukii honkien liehuvia hiuksia, ne menettävät jonkin kiharan, ne taistelevat henkensä puolesta, ne notkuvat ja taipuvat, mutta nousevat jälleen pystyyn. Rankkasade kohisee kadoten näkymättömiin kanervikkoon. Luonnonvoimat raivoavat lähestyvää yön pimeyttä vastaan, hurjina, kukistumattomina, valittamatta ja häikäilemättä, armoa antamatta tai vastaanottamatta. Se on jättiläisten raskasta, kaikki musertavaa taistelua, kammottavan kolkkoa, suurenmoisen kaunista.
Minä olen nähnyt kankaan myöskin paukkuvana tammikuun pakkasyönä, jolloin lämpömittari osoitti kahdeksanneljättä astetta jäätymäkohdasta alaspäin. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä käy honkien jäykistyneissä havuissa; tähdet tuikkivat kirkkaina, revontulet räiskyvät liehuen vihreänkeltaisina liekkeinä keskitaivasta kohden. Niiden kalpeassa valossa syntyy puista himmeitä varjoja lumelle. Tuntuu kuin matkustaisi kuoleman valtakunnassa, lukemattomat hautapatsaat ovat todistuksena menneistä miespolvista. Valkoinen pohja ja musta suruharso täynnä välkkyviä tähtiä. Pelkkää pakkasta, horrosta, hiljaisuutta — silloin kuuluu äkkiä läpitunkeva ääni. Erämaan harhaileva susi ulvoo; kenenkähän se on repivä?
Toisen kerran taas matkustin tuota tietä toukokuun aamuna. Kun kaikki luonnossa on herännyt eloon, silloinkin se seisoo yksin mykkänä ja tunnottomana, tuo vanha kuningas. Ei yhtään peltoa, ei yhtään aitaa, ei yhtään laitumella käyvää lehmää; harvassa jokin vihreä mätäs tai kitukasvuinen kukka, kaikkialla kanervaa, pursunvarsia ja harvoja keltarunkoisia honkia, jotka kuvastuvat sinistä taivasta vasten. Yksin laululinnutkin näyttävät jättävän sellaisen erämaan kotkalle ja huuhkajalle, palokärjelle ja tikalle. Jos joskus kuuluu laulurastaan huilunsävel, niin saattaa silloin myöskin varmasti nähdä kaukaa honkien välitse järven välkkyvän.
Olenpa heinäkuun helteisenä päivänäkin nähnyt tämän kankaan. Ilma on painostava ja tyyni, paarmat surisevat, sittiäiset kieriskelevät kuumassa hiekassa. Kangas on janoinen, yksin tien varren kanervikkokin, pölyinen ja puoleksi palanut, näyttää rukoilevan vettä. Mustansininen pilvi kohoaa kuin esirippu honkien takaa. Kohta jyrisee ukkonen, salama nuoleksii pilven reunaa, toinen, terävä kuin neula, on iskenyt etäiseen puuhun. Pilven takaa-ajama tuulenpuuska puhaltaa yli erämaan tuoden tullessaan hienoa savun tuoksua. Kuiva kanervikko on syttynyt tuleen … liekit kiemurtelevat kielekkeinä ja terävinä kärkinä. Kohta on tätä tietä mahdoton kulkea. Minä joudutan matkaani, savupilvet ajavat takaa, omituinen, räiskyvä ääni kasvaa jäljessäni, minä katsahdan sinne päin ja näen koko seudun olevan liekeissä…
Kenties olen liian kauan viipynyt luonnonkuvailussa, mutta se ei ole lyhyen kertomukseni ulkopuolella, päinvastoin se on sen välttämättömänä kehyksenä. Eihän saata käsittää erämaan draamaa tuntematta itse erämaata.
Melkein keskellä kangasta, missä jo kauan sitten kaikki ihmiselämän jäljet ovat kadonneet näkyvistä, näkyy tien vieressä pienoinen paljas paikka, mistä metsää on raivattu ja vastahakoinen kanervikko työnnetty syrjään kituvan, heinänkasvun tieltä. Ei missään muualla tuommoinen mitätön salonsisäinen tilkku herättäisi vähääkään huomiota. Mutta tämä kangas on niin karu, niin talttumaton ihmiskäden alaiseksi alistumaan, että pieninkin viljelyksen jälki kiinnittää ihmettelevän katseen puoleensa. Siinä huomaa selviä autioituneen uudistalon jäännöksiä: umpeen kasvaneita ojia, aidan jätteitä ja tiilensoraa. Niin, olipa siellä vielä muutamia vuosia takaperin asumattomaksi jätetty tupakin. Sekin on jo nykyjään kadonnut, ja matkustaja, voimatta mitenkään iloita ihmisasunnon näkemisestä, hengittää helpommin päästyään tuon paikan ohitse, missä erämaan kesyttämisyritys on tyhjiin rauennut.
Kun ensi kerran kuljin tuon paikan ohitse eräänä syyskuun päivänä, oli siellä vielä muutamia jäännöksiä entisestä uudistalosta. Uteliaisuudesta ja ihmetellen sitä ihmisvihaajaa, jolla kerran oli ollut rohkeutta asettua tänne, laskeusin ajoneuvoista ja menin raunioita tarkastelemaan. Eipä siinä paljon ollut näkemistä: sortunut katto, puoleksi hajonneet seinät, kaatunut takka, kehyksettömät ja lasittomat ikkunareiät ja oviaukko irralleen revityin tai rikkihakatuin pielin. Sisällä oli likaisen ja hävitetyn näköistä. Matkamiehet olivat siellä elämöineet mielin määrin; ehkäpä olivat rosvot ja karkulaisetkin siellä viettäneet öitään tai sudet talvisaikaan tassutelleet tuon surullisen ihmisasunnon läpi.
Kaikki tuo olisi vain hetkeksi kiinnittänyt huomiotani, ellen olisi ihmeekseni seinästä tuvan toisen ikkunan vierestä huomannut kauniisti leikattua nimeä. Nimi oli Ulrika.
Eihän mikään ole tavallisempaa kuin paperittomiin seiniin tehdyt nimipiirrokset. Kaikissa kestikievareissamme näkee sellaisia kymmenittäin, piirrettyjä tai maalilla töherrettyjä joutilaisuuden ja turhamaisuuden tuotteita tai kaipuun synnyttämiä jonkun tahtoessa uskoa edes halvalle seinälle kaihonsa äänettömän salaisuuden. Saattoihan tuo nimi tuhansien muiden lailla olla matkamiesten joutilaan hetken ajankuluke.
Mahdollista. Tuosta tuvasta, koska ei muuta ihmisasuntoa ollut penikulmien matkalla, oli luultavasti monikin matkamies etsinyt suojaa rankkasateessa. Mutta tuo nimi, miten huolellisesti, miten kauniisti, melkeinpä tekisi mieli sanoa rakkaasti se oli taitavalla kädellä leikattu seinään! Muutamissa kynänpiirroissa on usein kokonainen elämäkerta. Ei, nuo kirjaimet eivät olleet syntyneet siihen pelkästä oikusta, niitä ei ollut piirtänyt mikään elämänhaluinen ylioppilas tai vallaton kadetti, joka herkkätunteisuuden puuskassa oli tahtonut uskoa erämaalle jonkun pikkukaupungin tanssiaistenkuningattaren nimen.
Kyytimieheni oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, hieman kuuro ja harvasanainen, mutta varsin huomattavasti mielissään siitä harvinaisesta ilosta, että sai täyttää lyhyen savinysänsä minun tupakkakukkarostani. Minä kysyin häneltä, kenen oma uudistalo ennen muinoin oli ollut.
Hän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain, että se oli jo kauan ollut autiona, mutta hänen lapsuudessaan oli siinä asunut köyhänköyhää väkeä. Mitäpä moiset metsäläiset muuta saattoivat ollakaan kuin köyhiä? Kangas ei kasvanut mitään, karhu kaatoi heidän lehmänsä, sudet ottivat heidän vuohensa aivan tuvan oven edestä.
Me ajoimme edelleen, mutta ajatukseni pysyivät uudistalossa.
— Eikö siellä koskaan ole asunut herrasmiestä? kysyin minä.
— Kuuluuhan siellä joku asuneen hyvin kauan aikaa takaperin, ennen minun aikaani.
— Mikä herrasmies se oli? Oletteko kuullut mitään hänestä?
— Onhan sitä kuultu. Hän oli sotaupseeri. Häntä sanottiin Luutnantiksi.
— No, miksi hän asui siellä niin kaukana ihmisistä? Oliko hän metsästäjä?
— En tiedä. Toholammin tähden sanotaan hänen siellä asuneen.
— Mikä on Toholampi?
— Kohtahan tästä sinne tullaan.
Muutamien minuuttien kuluttua näkyi vasemmalla puolen tietä sellainen kattilan muotoinen laakso, joista seutu oli varsin rikas, ja sen pohjassa pieni lampi, mutta ei matalavesinen eikä pehmeärantainen, jommoista lammella tavallisesti tarkoitetaan. Luultavasti se oli ennen ollut paljon laajempi, mutta vähitellen kuivunut, niin että ainoastaan laakson syvin kohta enää oli veden vallassa, eikä sen ala ollut suurempi kuin pikkukaupungin tori. Sen vesi oli melkein mustaa, rannat paljaat; lähelle rantaa oli kaatuneen hongan latvapuoli hautautunut syvyyteen, jota vastoin suuret juuret olivat ilmassa vedenpinnan yläpuolella. Muuten ei näkynyt mitään muita ihmisten jättämiä jälkiä kuin joitakin seipäitä, joita kaukana asuvat emännät olivat lyöneet rantaan liuottaakseen hamppuja, heillä kun ei ollut vettä lähempänä. Vaikutelma oli niin yksinäinen, ettei luullut henkäyksenkään koskaan eksyneen ympäröivältä kankaalta tuolle kuolonhiljaiselle lammelle.
— Onko se syvä? kysyin minä osoittaen lampea.
— Mikä sen tietää. Kysykää ahvenilta! Sanotaanhan sitä kyllin syväksi hautaamaan ihmisiä vaunuineen.
Minä käskin kyytimiehen pysähtyä, laskeuduin kärryistä ja menin rantaan. Pitkä, solakka koivuriuku oli rannassa. Minä kiipesin niin pitkälle, kuin pääsin liukasta, mustanharmaata honganrunkoa, joka oli suistunut veteen, otin koivunsalon ja koetin mitata syvyyttä. Salko ei tavannut pohjaa. Siitä liikkeestä, minkä siten sain aikaan vedessä, näytti pinta siellä täällä värehtivän pakenevista kaloista. Luultavasti niitä olikin lammessa paljon, ne kun saivat olla rauhassa ihmisten saaliinhimolta, joten vain joku silloin tällöin joutui harhailevan vesilinnun ahdistettavaksi. Kohta katosivat nuokin vähäiset kareet vedenpinnalta, kaikki oli taaskin hiljaa kuin haudassa.
Syyskuun päivä läheni loppuaan; minä kävin istumaan laakson rinteelle, otin yksinkertaisesta eväsvarastostani pullon olutta ja tarjosin ukolle vahvistusjuomaa uuden tupakkapiipun paineeksi. Hän ei voinut vastustaa tuota valtioviisasta juonta, hänen suljettu sanainen arkkunsa aukeni vähitellen, ja kun itsepintaisesti kyselin Luutnantista, joka ennen muinoin oli asunut uudistalossa, johduimme vihdoin tarinaan, joka kertoi eräästä syvälle kansan muistiin painuneesta tapauksesta ja näytti hankkineen muuten mitättömälle Toholammelle oman merkillisyyden.
Kauan sitten — "sodan aikaan", sanoi kertoja, minun luullakseni isonvihan aikoina 18:nnen vuosisadan alussa — no niin, monta vuotta takaperin sattui pimeänä syysiltana, että kerjäläisperhe oli asettunut kanervikkoon tien viereen tuohon lammen kohdalle. Heitä oli isä, äiti, lapsia ja sokea isoäiti. Kaiken, mitä heillä oli, he kuljettivat mukanaan kärryillä; vihollinen oli ryöstänyt heitä, vouti ottanut takavarikkoon, mitä vihollinen oli jättänyt, ja kaikki olivat sitten joutuneet kurjuuteen maantielle.
Siihen aikaan kulki maan halki ihmishahmoinen verimato; kertojani sanoi häntä "kenraaliksi", mutta luultavammin hän lienee ollut korkeahko veronkantomies siihen aikaan, jolloin vihollinen hallitsi maata seitsemän vuotta. Luullakseni hän oli ollut jonkinlainen komissaari. Hän kiskoi köyhältä kansalta suunnattomia muonavaroja kruunulle, ja enin osa niistä jäi hänen omaan taskuunsa, niin että hän saattoi, kun sai hyvät lahjat, antaa monelle kuitin siitä, mitä tämä todella ei koskaan ollut maksanut. Niiltä sitä vastoin, jotka eivät tahtoneet tai eivät jaksaneet lahjoa hänen ahneuttaan, hän ryösti viime rovonkin ja näytti iloitsevan, että tie hänen tähtensä oli täpö täynnä kerjäläisiä.
Kun komissaari siten piti huolta omasta parhaastaan, tuli hänestä rikas ja varakas, minkä tähden moni ylisteli häntä toimekkaaksi mieheksi, mutta toiset sen sijaan häntä vihasivat pahemmin kuin syntiä. Ja kun hän vielä viidenkymmenen ikäisenä oli poikamies, niin monikin äiti silloisen hädän aikana tavoitti häntä vävyksi hänen rikkautensa tähden. Hän olisi voinut saada maamme ylhäisimpiäkin, mutta häntä miellyttivät kauniit naiset, ja hän valitsi kauneimman. Olipa silloin Hämeessä köyhä neito, sorein, minkä nähdä saattaa; hänellä oli kuningattaren nimi, ja häntä komissaari kosi. Tytön mieli paloi nuoreen sotilaaseen, Luutnanttiin, ja he olivat vaihtaneet sekä lupauksia että sormuksia, niin ettei heidän liitostaan puuttunut muuta kuin papin aamen. Luutnantti oli silloin kaukana Ruotsissa kaiken sotaväen mukana, mikä ei ollut kaatunut sodassa; suku pelkäsi mahtavaa komissaaria, ja suloisen tytön, jolla oli kuningattaren nimi, täytyi murhemielin ruveta hänen vaimokseen.
Kun se oli tapahtunut, tuli sanoma, että rauha oli tehty, vihollinen lähti pois, maan omaa väkeä odotettiin kotiin. Komissaaripa ei tästä sanomasta suurestikaan ilostunut. Hän ei uskaltanut jäädä maahan, koska tutkimus oli saattava ilmi hänen petoksensa, kansa repivä hänet palasiksi ja Luutnantti vaativa häneltä takaisin morsiantaan. Niinpä tuli hänelle kiire sulloutua vaimoineen ja ryöstettyine aarteineen suuriin, raskaisiin vaunuihin, joita neljä hevosta veti. Ja koska irtolaiset, jotka olivat paenneet metsiin, tekivät tiet epävarmoiksi, palkkasi komissaari vartijoikseen neljä rakuunaa, jotka ratsastivat vaunujen jäljessä sapelit kädessä ja viritetyin pistoolein.
Hän tuli pohjoisesta päin ja matkusti suurella kiireellä suorinta tietä Venäjälle. Hänen saapuessaan kankaan alkuun Ruovedelle yllätti hänet pilkkopimeä ilta, niin että metsäisillä paikoilla ei nähnyt kättään silmien edessä. Komissaarilla ei ollut aikaa eikä halua jäädä mihinkään yöksi, hän sytytti vaunujensa eteen palavat lyhdyt ja lähti kankaalle.
Tien vieressä majailevat kerjäläiset olivat tehneet tulen kanervikkoon ja paistoivat nauriita hiiloksessa. Isä sanoi:
— Jos nyt komissaari olisi käsissäni, paistaisin minä hänet kuin nauriin hiljaisella tulella.
Äiti sanoi:
— Jos komissaari olisi tässä, näyttäisin minä hänelle lapsiamme, joilla on nälkä ja vilu. Minä pukisin heidän ylleen hänen turkkinsa ja antaisin heille hänen sydämensä syötäväksi.
Isoäiti sanoi:
— Jos komissaari tulisi viluisena ja nälkäisenä luoksemme, niin lämmittäisimme häntä tulen ääressä ja antaisimme hänelle osan viimeisestä nauriistamme.
Hetkisen kuluttua vanhus sanoi;
— Viekää minut maantielle, tässä tulen luona on liian kuuma. Hänet vietiin sinne, ja hän kävi istumaan keskelle tietä selin pohjoiseen, koska tuuli kylmästi. Hänen vieressään hiekassa leikki kolmivuotias poika pienillä kivillä. Kankaalla palava tuli valaisi maantietä ja kanervikkoa, joka parhaillaan ylt'ympäri oli kukassa.
Heidän siinä istuessaan lähestyivät maantietä myöten täyttä vauhtia suuret vaunut neljän nelistävän hevosen vetäminä, neljä rakuunaa ratsastaen jäljessä. Ajaja näki jotakin liikkuvan tulen valossa vaunujen edessä ja huusi kovasti:
— Pois tieltä!
Mutta sokea kahdeksankymmenen ikäinen vaimovanhus, joka oli vähäkuuloinen ja istui selin vaunuihin päin, ei kuullut huutoa. Poikanen sen kyllä kuuli, mutta ei ymmärtänyt sitä. Hän oli tehnyt keskelle tietä kivistä tallin.
Ajaja huusi uudelleen; hevosten huohotus kuului lapsen pään ja vanhuksen valkohapsien yläpuolelta, mutta eläimet eivät rohjenneet tallata jalkoihinsa ihmisen avuttomia ikäkausia.
Silloin komissaari kärsimättömänä kumartui eteenpäin pehmoisten vaununpatjojen välistä.
— Mikä nyt on? kysyi hän.
— Ihmisiä tiellä! vastasi ajaja.
— Aja roskan yli!
Ajajan ruoska vingahti voimakkaista sivalluksista, hevoset kohosivat pystyyn, myrskynpuuska kulki kangasta pitkin, kerjäläisten tuli leimahti korkealle taivasta kohti. Hevoset pelästyivät tulen loistetta, sotkeutuivat hihnoihin, peräytyivät, ensin tien reunaan, sitten jyrkänteelle ja siitä lampeen… Vaunut kadottivat tasapainonsa ja vierivät takaperin alas kuolonhiljaiseen, mustaan, salaiseen Toholammen syvyyteen.
— Kaikkiko?
— Kaikki. Vaunut olivat raskaat, kuormana oli vääryydellä hankittua tavaraa, paha omatunto ja monet tuhannet kiroukset. Hevoset, vaunut, ajaja, komissaari ryöstettyine aarteineen ja hänen nuori vaimonsa ryöstettyine onnineen, kaikki painuivat niinkuin vuoresta irtautunut kallionlohkare, joka vierii veteen. Ratsumiehet näkivät vaunujen häviävän pimeään, luulivat niiden ajaneen edelleen ja ratsastivat täyttä laukkaa ohi. Kerjäläiset ihmettelivät, mitä huutoa maantieltä kuului, ja menivät katsomaan, mutta löysivät vain rinnettä alas johtavat pyöränuurrot ja hevosten kavioiden jäljet. Maantiellä istuva vaimovanhus ei nähnyt mitään eikä myöskään ymmärtänyt rytinää, joka hänen korvissaan oli kuulunut. Poikanen katseli hevosia, unohti ne, kun ei niitä enää nähnyt, ja jatkoi tallinsa rakentamista.
— Mitä se oli? kysyi kerjäläisisä.
— Ajattaro tuli metsästä ja kulki ohitse, vastasi kahdeksankymmenvuotias.
Kerjäläiset jatkoivat seuraavana aamuna vaellustaan. Ei kukaan tiennyt muuta, kuin että komissaari oli paennut Venäjälle ja hänen neljä rakuunaansa ajoivat turhaan hevosensa kuoliaaksi, saadakseen vaunut kiinni. Mutta pian sen jälkeen Luutnantti palasi Ruotsista. Hänen ensi kysymyksensä koski kaunista morsianta, jolla oli kuningattaren nimi. Hänen sanottiin lähteneen komissaarin mukana pois maasta. Luutnantti otti eron sotapalveluksesta ja lähti etsimään kihlattua morsiantaan. Kuljettuaan puolen maailmaa häntä löytämättä hän palasi eräänä aamuna tälle kankaalle. Kerjäläisisä oli tehnyt uudisasunnon tähän lähelle Toholampea. Luutnantti lepuutti siinä hevostaan, ryhtyi puheisiin isännän kanssa ja kertoi etsivänsä komissaaria. Uudisasukas muisteli tuota iltaa, jolloin Ajattaro kulki heidän kanervikossa palavan tulensa ohi; sen jälkeen he lähtivät oitis molemmat Toholammen rantaan etsimään. Siellä oli vielä syvät pyöränjäljet, hevosenkenkä oli jäänyt rannan mutaan, hopeainen rannerengas oli pudonnut vaunuista veden rajaan, puoleksi maalle. Luutnantti tunsi rannerenkaan, se oli ollut kauniin morsiamen oma, morsiamen, jolla oli kuningattaren nimi. He etsivät etsimistään lammesta, mutta siinä ei ollut pohjaa; sitäkös siinä olisi?
Siitä päivin ei Luutnantti enää ollut etisessä järjessään. Hän oli etsinyt kauan ja etsi etsimistään. Ensimmältä hän kävi vain aika ajoin uudisasunnolla, mutta sitten hän asettui asumaan sinne. Joka aamu hän meni hyvin toivein Toholammelle ajatellen, että sinä päivänä hän löytää kihlattunsa. Joka ilta hän palasi surumielisenä takaisin eikä ollut mitään löytänyt. Talvella hän hakkasi jäähän avannon, kesällä hän istui lammella veneessään. Enimmäkseen hän onki, mutta ei niinkuin muut; hänellä ei ollut syöttiä koukussa eikä hän koskaan saanut ainoatakaan kalaa. Se ei kuitenkaan tehnyt häntä maltittomaksi eikä kyllästyttänyt häntä, hän ainoastaan vaihtoi koukkuja. Ensin hän onki messinkikoukuilla, teetti sitten hopeaisen ja viimein kultaisen. Kultakoukkuineen lammelle lähtiessään hän kuuluu sanoneen:
— Tänään minä saan hänet, nyt hän ei enää voi vastustaa minua.
Kerran mökkiläiset näkivät hänen vetävän ongellaan jotakin raskasta. Hänen kultakoukkunsa oli tarttunut johonkin puuhun, joita on paljonkin veden alla, ja kun hän veti, tuli raskas puu jäljestä. Silloin hän huusi mökkiläisille: nyt minä saan hänet! — ja veti vetämistään, mutta siima katkesi, ja se raskas tuntematon, joka riippui ongessa, painui takaisin syvyyteen. Siiman katketessa ja toivon rauetessa murtui myös Luutnantin sydän. Illalla tavattiin hänet kuolleena veneestä.
Siihen loppui Toholammen tarina. Siinä ei ollut mainittu ainoatakaan nimeä, mutta minä olin saanut selityksen tuvan luhistuneista seinistä löytämälleni Ulrika-nimelle. Kansantarina välittää vähät nimistä; se säilyttää muistissa henkilön tai tapauksen, pitää kiinni sen ominaisista piirteistä ja joko kokonaan sivuuttaa tai kaunistelee oman luonteensa mukaan niihin kuuluvat vähäpätöisemmät seikat. Arvattavasti on tämän tarinan historiallisena ytimenä kansan vitsaus, vihattu kantomies, ja kun häntä ei inhimillinen kosto voinut saavuttaa, oli hänen jouduttava kansan uskon mukaan jumalallisen oikeuden alaiseksi. Hänen rangaistuksensa ja kaikki, mitä siihen liittyy, on ehkä jäänyt kokonaan mielikuvituksen varaan. Vieläpä ankara arvostelu saattaisi olettaa, että kansan usko on juuri paikan yksinäisyyden ja maantiestä alkavan jyrkän rinteen tähden valinnut välttämättömän rangaistuksen näyttämöksi Toholammen. Enpä tiedä; minusta tuntuu, kuin tarina silloin olisi saattanut valita jonkin paljon suuremman ja valtavamman järven, joita Pohjois-Hämeessä ja koko maassamme on yltä kyllin. Miksipä olisi tarina ilman todellista syytä valinnut niin mitättömän vesitilkan?
Hevosen verkkaisesti syödessä niukkaa heinää tien varrelta oli ilta pimennyt ja täysikuu noussut honkien lomitse. Puolihämy ja kuun välke yhtyneinä levittivät lumoavan valaistuksen yksinäiseen seutuun. Honkien latvat olivat puoleksi kullanhohtoiset, puoleksi mustat; tähdet riippuivat niiden huipuissa, kanervikko levisi juurten ympärillä kuin tumma, helmillä kirjailtu matto. Taivas kaareutui äärettömän korkeana tuon suruisen, äänettömän, yksinäisen kankaan yläpuolella, joka odotti yötä ja syksyä. Mutta alhaalla syvyydessä, Toholammen tyynessä kuvastimessa välkkyi jotakin … se oli morsianta etsivä iltatähti, se etsi morsianta, jolla oli kuningattaren nimi…
KUUDES KERTOMUS.
Vedenkorkeusmerkki.
Neiti Hemming oli lyönyt käsilaukustaan vetoa, että äsken kerrotussa kansantarinassa on jokin rakkausjuttu. Asiasta kiisteltiin vilkkaasti. Herrat väittivät itsepintaisesti, että käsilaukku on mennyttä, mutta naisista sitä vastoin oli niin uskollinen luutnantti kuin Toholammen onkija kaikista luutnanteista harvinaisin ilmiö. Tohtori Rabe ehdotti, että riidanalainen laukku uhrattaisiin Itämerelle, ja jos dosentti Sumu hyväntahtoisesti suostuisi uimaan sen perässä Gotlantiin, niin olisi muka pahin este poistettu. Eversti Hemming sanoi epäilevänsä, etteivät uskolliset luutnantitkaan ole niin harvinaisia; mutta koska hän oli saanut seitsemännen arvan, tahtoi hän säästää todistuksensa, kunnes hänen laillinen vuoronsa tulee. Kysyttiin, kenellä on kuudes numero: sen oli saanut rouva Rönnevall.
— Minäkö! huudahti tuo pieni viehättävä rouva oivasti teeskennellen hämmästystä. — Ja mitä minä osaisin kertoa tälle rakastettavalle seuralle niin syväoppisten ja hirmuisten juttujen jälkeen, joita tässä olemme huviksemme saaneet vuorotellen kuulla?
Pitääkö minun ehkä kertoa, millainen oli ensimmäinen tanssipukuni Tukholmassa? Vai kuinka mamsseli Pettersson leikkasi mieheni yönutun puoli kyynärää liian lyhyeksi? Vai kuinka palvelustyttö pisti sokerileipurin jäätelövuoren leivinuuniin, jottei se jäähtyisi ensimmäisiksi illallispidoiksemme? Taikka neuvottelemmeko, mikä on paras Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta? Vai tahdotteko, hyvät herrat, selittää meille, mikä on raa'an pihvipaistin metafyysinen etu? Minä tarjoan, mitä talossa on, enkä tahdo, niinkuin ystävämme neiti Drifva, edes näyttää lastenkamariakaan. Olkaa hyvä, valitkaa! Mutta ollakseni vilpitön turvaudun mieluimmin siihen sukupuoleni etuoikeuteen, että saamme olla vaiti, milloin ehkä virkamme olisi puhua, ja puhua, milloin luultavasti olisi monestikin viisainta olla vaiti. Tohtori Rabe, olkaa niin hyvä, suorittakaa minun tehtäväni, vaikka meitä uhkaisi viisikin nidosta latinaa!
— Rouva Rönnevall — vastasi tohtori — te menettelette niin väärin itseänne kohtaan, kuin ainoastaan se voi menetellä, joka tietää, että häntä joka taholta vastustetaan. Minä olen varma, että Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta ei yksikään ole niin mielenkiintoinen, kuin meistä olisi vähäinen kuvaus teidän omasta elämästänne. Sallikaa meidän toivoa, ettei ole kyseessä muuta kuin pikkuisen ajatusaikaa, ja jos minä saatan sillä välin täyttää tyhjän numeron, olen koettava parastani. Johtuu mieleeni vähäpätöinen tapaus, joka ei ole syväoppinen eikä hirmuinenkaan, mutta joka kenties voi pelastaa neiti Hemmingin käsilaukun. Se koskee tavallaan rakkautta … mutta melkoisen kaukaa. Minun pitäisi ennemmin nimittää sitä "Ylpeitä lupauksia kohtaan osoitetuksi uskottomuudeksi". Onko täällä ketään, jonka omatunto tulisi levottomaksi siitä?
Ei ollut ketään. Rouva Rönnevall ilmoitti nöyrän kiitollisuutensa.
— Uskottomat lupaukset! aloitti tohtori veitikkamaisesti, lämmin väre äänessä. — Ah, mitä karehtivan vedenpinnan tuhansia tuulenpuuskia, horjumattomia päätöksiä, liian varmoja aikomuksia onkaan uhkamielisessä nuoressa päässä! Niin ylpeinä, jyrkkinä ja suurellisina ne esiintyvät suuttumuksen hetkinä tai tunteiden kuohuessa, että niitä saattaisi luulla lujiksi kuin kallio, iankaikkisiksi kuin tähdet, ellei hyvin tietäisi, mitä arvoa niillä on, kun se on saanut puhumisvallan, mikä äsken vielä oli vaiti. Mutta vaikka ne ovat pettäneet sata ja tuhat kertaa ja sata ja tuhat kertaa saaneet osakseen seuraavan päivän ilkkuvan naurun, niin uskoo kahdeksantoistavuotias niin lujasti niiden pettämättömään totuuteen, kuin vasta silloin olisi täysi tosi edessä. Kun sitten taas uusi, suuri aikomus astuu esiin, rohkeasti vaatien elämän virran johdattamista edeltä päin viitattua uraa myöten, eikä ole mitään muuta jäljellä kuin sen toteuttaminen, silloin tuleekin uusi päivä ajatuksineen, uusi yö unineen; nuorukainen tai neitonen, tuon uljaan päätöksen tehnyt katsahtaa taakseen ja huomaa, että uusi luoto oli sumua niinkuin kaikki edellisetkin, kallionvahvuinen aikomus vahaa niinkuin sadat muut. Kuplat kulkevat nopeaan elämän virrassa; jos tartut niihin, särkyvät ne; jos annat niiden paeta, tulee sijaan yhä uusia. Ken kiinnittää veneensä vaahtoon, hän joutuu kosken pyörteeseen. Souda lujien tuhatvuotisten kallioitten luo, joihin on taottu rautarenkaita hauraitten alusten turvaksi; kierrä köytesi niihin äläkä sitten pelkää vaikka veneesi virran pyörteessä huojuukin! Kun asumme tällaisella pyörivällä pallolla, missä kaikki vaihtuu, tarvitsemme vaihtuvan maailman ulkopuolella olevaa tukea. Luja maakin liikkuu jalkaimme alla, mitä sitten ihmissielun aaltoilevat ajatukset, se kun ei enää tänään ole, mitä se oli eilen, ja huomenna on unohtanut sen, mikä tänään on hehkuvana haluna. Iankaikkisuusajatukset yksin ovat pysyväisiä tuossa kuohuvassa koskessa. Ne ovat kiintotähtien kaltaisia; lapsi ja vanhus näkevät ne samalla kohdalla, niiden suhteen katoavat aika ja matkat, kaikki maalliset mittapuut ovat niihin nähden liian pieniä.
Kahdenkymmenen ikäisenä en ajatellut näin enempää kuin muutkaan. Minä olin niin varmasti kuin kukaan konsanaan vakuutettu aikomusteni järkähtämättömyydestä, minä tunsin lujien päätösteni alla vankan kalliopohjan. Minä en anna minkään ilkeän siteen tai hempeiden intohimojen itseäni vangita, ajattelin; minä uhmailen kaikkia esteitä, uurran uusia uria ihmiskunnalle, uudistan oman tieteeni, klassillisen muinaisuuden, ja sille vanhanajan perustalle rakennan aivan uusiksi yhteiskunnan, valtion, koko maailman. Niin, minun klassillinen roomalaismaailmani tunkeutuu meidän hajanaiseen ja aineelliseen aikakauteemme niinkuin Caesar legioonineen raivasi itselleen tien Galliaan; raitis, nuorentava, iäisesti nuoren Rooman ja iäisesti kauniin Kreikan tuulahdus kulkee kerran niinkuin renessanssin aikana villiytyneen, barbaarisen Euroopan yli. Älkää kysykö, mitä minä toivoin saavani aikaan: kysykää ennemmin, mitä minä en ollut saava aikaan. Päätökseni oli tehty, minä tahdoin uudestaan järjestää aikakauteni Platonin ja Ciceron tasavallan mukaan tai minusta oli tuleva viimeinen roomalainen.
Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin päässyt iäisen ylioppilaan Peregrinus Müllerin tuttavuuteen, tein likeisen ystävyydenliiton ikäiseni nuorukaisen Knut Envaldssonin kanssa … ehkä tunnettekin hänet? Hän ainakin olisi tuntemisen arvoinen. Meidän opintomme kävivät niin vastakkaiseen suuntaan kuin suinkin mahdollista: hän oli luonnontutkija, minä kielentutkija, hän realisti ja empiirikko, minä humanisti ja idealisti. Mutta meissä kummassakin oli jotakin yhteistä, juuri nuo suuret maailmaa uudistavat ajatukset … tietysti myöskin samat lujat päätökset tulevan suurtyön suorittamisesta. Envaldsson oli oikeastaan matemaatikko, mutta matematiikka on uimavyö, joka kantaa kaikilla luonnontieteen vesillä. Siihen aikaan, kun hän tutki kemiaa, hän oli päättänyt sulattaa vuoret upokkaassaan, muuttaa kaikki savilätäköt aluminiumiksi, tehdä vedestä polttoainetta ja saada mateerian monet alkuaineet supistumaan yhdeksi ainoaksi. Alettuaan tutkia fysiikkaa hän päätti muuttaa valoa ja sähköä kiinteään muotoon; kasvi- ja eläintieteen alalla hän tahtoi osoittaa olevan itseperäistä synnytystä, toisin sanoen, syntymistä siemenettä ja vanhemmitta. Hän meni, kuten näette, pitemmälle kuin minä, hän kaivautui yht'aikaa äärettömän pieneen ja äärettömän suureen; löydettyään mikroskoopillaan alkusolun, josta elimellisen elämän pienimmät embryot kehittyvät, hän tahtoi Newtonin ja Kepplerin mécanique céleste'in mukaan sovittaa taivaankappalten liikunnon lait ihmiselimistön verenkiertoon.
(Siinä rouva Rönnevall nousi, niiasi syvään ja istuutui taas hyvin juhlallisesti.)
— Kyllä ymmärrän, virkkoi tohtori päätään nyökäyttäen, naisten mielestä minä liihoittelen pilvissä, mutta kohta minulla on kunnia saapua takaisin maan päälle. Lyhyesti puhuen, vaikka ystäväni Knut Envaldsson kuvittelikin olevansa oikea realisti ja empiirikko, kuten hän ammatiltaan todella olikin, niin oli hänessä kuitenkin hieman haaveksijaa: käytännöllisesti puhuen terveen arkiymmärryksen mukaan se merkitsi, että jos minä olin puolihullu suurine päätöksineni, niin hän oli melkein täysihullu. Se ei kuitenkaan meitä estänyt tekemästä pilaa toistemme suurenmoisista tuumista eikä myöskään tuntemasta sisäistä myötätuntoa niitä kohtaan. Oli hetkiä, jolloin olimme halukkaat jakamaan maailman kuin kaksi suurta valloittajaa, kuitenkin niin, että kummallekin jäi valta rynnätä valloittamaan toista puoliskoa, milloin vain sai oman ylivaltansa vahvistetuksi toisella puoliskolla.
Turussa saimme onneksemme seurustella professori X:n intelligentissä perheessä, mikä oli vielä suurempiarvoisempaa kahdelle kokemattomalle ylioppilaalle siitä syystä, että toverielämä oli siihen aikaan jotenkin kirjavaa. Talon kaksi nuorta tytärtä, Maria ja Sofia, edistivät kasvatustamme siten, että säälimättä repivät meiltä nuo maailmanherruuden suunnitelmat. Itse he olivat niin vähässä määrin vapaat ikänsä haaveksivista unelmista, että olivat rakentaneet maailmansa kirjojen mukaan. He olivat lukeneet paljon, eikä heistä nykyinen ihmiskunta lainkaan vastannut Schilleriä, Chateaubriandia ja Washington Irvingiä, puhumattakaan Klopstockista, Lidneristä ja Frithiofin sadusta. Mittapuu ei soveltunut meihin eikä kehenkään muuhunkaan heidän tuttavistaan; meitä kohdeltiin mitä viehättävimmällä tavalla kuin koulupoikia, ja nyt minä huomaan, ettei mikään saattanut olla hyödyllisempää kahdelle maailmanvalloittajalle — meille, jotka ehkä olisimme voittaneet yliopistollisissa väittäjäisissä, mutta seisoimme aivan avuttomina ja turvattomina kahden sukkelan ja liukaskielisen naisvastustajan edessä. Ehkä olisi nuorten naisten onnistunut parantaa meidät nopeammin kuin elämä sitten on parantanut, elleivät Turun palo ja yliopiston muuttaminen Helsinkiin olisi liian nopeasti keskeyttäneet tuttavuutta.
Matkat ja opinnot estivät meitä kymmeneen vuoteen näkemästä Maria ja Sofia X:ää tai edes kuulemasta, mihin he olivat sittemmin joutuneet tässä proosallisessa maailmassa. Ystäväni Envaldsson ja minä tapasimme toisemme pitkän eron jälkeen hyvin todistuksin tohtoreina Helsingissä ja kerroimme kumpikin maailmanherruuden-taisteluistamme. Vielä ei ollut maailman jakaminen onnistunut; me olimme jo taipuvaiset uskomaan, että se tehtävä onkin vaikeampi kuin kymmenen vuotta takaperin olimme luulleet. Mutta maailma on suuri; vaikkapa meidän ei onnistunutkaan valloittaa kaikkia maanosia, niin lujana päätöksenämme pysyi ainakin Suomen saattaminen alamaisuuteemme. Minä yhä harjoittelin roomalaisia legioonejani ja Envaldsson "seuloi luontoa" upokkaassaan, niinkuin Tegnér sattuvasti on lausunut.
Tähän aikaan oli kuuluisan professorimme af Hällströmin onnistunut mitata veden suurin tiheys, ja Nervander, ollen vielä uransa alussa, rakenteli nerokkaita sähkö- ja magnetismiteorioja. Luonnontutkimus oli Berzeliuksen toimesta vaurastunut meilläkin suurvallaksi, joka kokonaan uhkasi viedä voiton klassillisesta vanhasta Roomasta. Monen muun ohessa alettiin jälleen kiinnittää huomiota Celsiuksen jo sata vuotta aikaisemmin esittämiin teorioihin pohjolan veden vähenemisestä. Eihän tuo hyvin riidanalainen asia arvatakseni liene teille tuntematon?
Neiti Hemming pyysi selitystä. Itse ilmiö, huomautti hän, ei ollut tuntematon, mutta sen syistä olivat useimmat tietämättömiä, mikä ei kai ollut anteeksiantamatonta.
— Minä koetan puhua niin lyhyesti ja selvästi kuin mahdollista, jatkoi tohtori. Yleisesti tunnettu asia on, että Suomen ja Pohjois-Ruotsin Itämeren rannikoilla aina Tukholman leveysasteelle asti merivesi vetäytyy hitaasti alemma matalilta rannoilta. Maata syntyy siihen, missä ennen oli merta, ja heinämies niittää siinä, missä kalastaja vielä viisikymmentä tai sata vuotta takaperin souteli veneellään. Kenties olisi tämä luonnonilmiö, joka tekee tuntuvasti matalammiksi satamamme ja muuttelee rannikkoja, jäänyt huomaamatta, ellei jo ammoin olisi ollut riitaa niin sanotuista "hylkeenkivistä", joille hylkeet keväisin nousevat päivänpaisteeseen ja joilla pyssymiehet sen tähden hyvin ahkerasti kävivät hylkeenammunnassa. Pitäjät ja kylät olivat riidelleet noiden kivien omistusoikeudesta, mutta aikojen kuluessa huomattiinkin niiden nousseen niin korkealle vedessä, etteivät hylkeet enää voineet päästä niille merestä. Celsius johtui ajattelemaan, että meri laskeutuu säännöllisen luonnonlain mukaan, ja luuli mittauksilla pääsevänsä siihen tulokseen, että merenpinnan korkeus alenee neljä jalkaa sadassa vuodessa. Tulosta pidettiin niin varmana, että Dalin perusti siihen Ruotsin vanhemman historian, laskien, että tuhat tai kaksi tuhatta vuotta takaperin täytyi määrättyjen alojen Skandinavian nientä olla veden alla. Sittemmin toiset väittivät Celsiuksen mittauksia vääriksi ja korjailivat niitä tullen uusiin tuloksiin, joista mainitsen vain ihan nykyisimmät. Niiden mukaan merenpinta laskeutuu pohjoisrannikoilla neljä tai viisi jalkaa vuosisadassa, siis noin puoli kymmenystuumaa vuodessa, jota vastoin eteläisillä rannikoilla merenpinnan laskeutuminen on puolta pienempi, kaksi jalkaa vuosisadassa, ja koko ilmiö häviää Tukholman leveysasteen kohdalla. Probleema on hyvin vaikea ratkaista ja havainnot ovat ristiriitaisia, joten ei vieläkään ole saatu varmasti määrätyksi, nouseeko meri Etelä-Ruotsin, Tanskan ja Pohjois-Saksan rannikoilla, kuten muutamat otaksuvat, sen sijaan, että se laskeutuisi sielläkin. Lopuksi tulee minun lisätä, että mitä ensin pidettiin veden vähenemisenä, se todellisesti onkin maan kohoamista, koska maansisäiset vulkaaniset voimat hitaasti nostavat muutamia osia meidän maapallostamme, jotavastoin toiset osat samasta syystä hitaasti painuvat. Me emme huomaisikaan maan kohoavan jalkaimme alla, ellemme näkisi meren samassa määrin vaipuvan syvemmälle.