Talvinen tarina

Kolmas kohtaus.

Böhmi. Autio seutu meren rannalla.
(Antigonus, sylissä lapsi, ja merimies tulevat.)

ANTIGONUS.
Varmaanko Böhmiin autiaan on laiva
Nyt rantaunut?

MERIMIES.
Varmaan, mutta, pelkään,
Poloiseen aikaan; taivas synkistyypi,
Tuloss' on hirmumyrsky. Totta puhein,
Vihoissaan taivas on ja hankkeellemme
Rypistää otsaansa.

ANTIGONUS.
Sen pyhä tahto täyttyköön! — Käy laivaan,
Ja venheest' ota vaari: ennen pitkää
Ma sua huudan.

MERIMIES.
Pitäkää kiirettä, ja kauas maihin
Vain älkää menkö; kurja syntyy ilma;
Lisäksi petoeläimistään paikka
Pahassa maineess' ompi.

ANTIGONUS.
Mene; minä
Pian tulen myös.

MERIMIES.
Sydämmest' iloitsen.
Kun tuosta pääsin.

(Menee.)

ANTIGONUS.
Tule, lapsi raukka! —
Sanotaan, että kummittelee kuolleet;
Sit' uskonut en ole; vaan jos totta,
Niin viime yönä äitis näin ma, sillä
Niin valvoksen ei kaltaist' ole uni.
Mua haamu lähestyi, se päätään käänsi
Välistä puolehen ja toiseen; koskaan
En ole nähnyt surun astiata
Niin täyttä ja niin somaa. Niinkuin pyhyys,
Puhtaissa valkovaatteissa hän luotuu
Kojua, missä makaan, kolmasti
Mua kumartaa, suuns' aukoo puhuakseen,
Mut silmät on kuin kaksi lähteensilmää.
Kun antoi tuska, puhumaan hän puhkes:
"Antigonus, kosk' ompi sallimus,
Parempaa tahtoasi vastaan, sinut
Määrännyt, valaas myöten, heittehelle
Panemaan lapsi-parkani, niin Böhmiss'
On erämaita kyllin, itke siellä
Ja parkumaan se jätä; ja kosk' ijäks
Se luullaan hukkuneen, niin anna sille
Nimeksi Perdita; mut tämän julman
Tekosi vuoks et enää näe koskaan
Paulinaa, vaimoas". — Näin, vaikeroiden,
Hän ilmaan haihtui. Säikähdyin, mut pian
Ma toinnuin taas, ja mietin: todellista
Tää on eik' unta. Tyhjää ovat unet;
Mut tällä kertaa taikauskoisesti
Nyt tuota noudatan ma. Luulen, ett' on
Hermione saanut surmansa ja ett' on
Apollon tahto, — koska lapsi varmaan
Polyxeneen on, — että tänne jää se
Elämään taikka kuolemahan omall'
Isänsä maalla. — Hyvin viihdy, kukka!
(Laskee lapsen maahan.)
Jää tuohon; tuoss' on nimes, tuossa tuokin;
(Laskee mytyn lapsen viereen.)
Se sinun on, ja kasvattaa se voi sun,
Jos onni suopi. — Myrsky alkaa. — Raukka,
Kun äitis virheen tähden näin sä joudut
Tuhoon ja vaaraan. — Itkeä en taida,
Mut sydän verta vuotaa. Mua kurjaa,
Kun moisen vannoin valan! — Hyvästi!
Sää yhä kiihtyy; julman kehtolaulun
Nyt varmaan saat; en taivast' ole päivin
Noin synkkää nähnyt. Mikä hirmuhuuto? —
Pois laivaan joutuun! — Haa! Kas, tuossa otus!
Hukassa olen, voi mua!

(Pakenee, karhun ahdistamana.)
(Vanha paimen tulee.)

VANHA PAIMEN. Soisin, ett'ei olisi ikää laisinkaan kymmenen ja kolmenkolmatta vuoden välillä, tai että nuoriso koko sen ajan nukkuisi; sillä se ei sillä välin tee muuta kuin piioille lapsia, vanhoille harmia, varastelee ja tappelee. — Kuulehan vaan! — Ketkäpä muut, kuin tuollaiset yhdeksäntoista- ja kahdenkolmatta-vuotiaat huimapäät tällaisessa ilmassa metsällä kävisivät? Ovat säikäyttäneet kaksi parasta lammastani, ja varonpa, että susi ne ennen löytää kuin niiden omistaja. Jos niissäkään, niin ovat ne varmaan tuolla rannemmalla murattia mutustamassa. Auta, onni, jos se on tahtosi! — Mitä tämä? (Ottaa maasta lapsen.) Hyväinen aika, kakara, oikein kaunis kakarat Poikako lienee vai likka? Kaunis kappale, oikein kaunis! En ole mikään painotaituri, mutta präntti on kamarineitsyen, sen kyllä näen. Jotakin patustyötä, jota sopissa, luhdissa ja lehdoissa tehdään. Kuumempi oli sen tekijöillä, kuin mitä nyt on tuolla raukalla tuossa. Turviini otan sen armeliaisuudesta; odotan kuitenkin, kunnes poikani tulee. Hän luikkasi vast'ikään. Hoi, hojoi!

NUORI PAIMEN (alkaa). Hoi, hojoi!

VANHA PAIMEN. Mitä? Niinkö lähellä! Tuleppa tänne, jos tahdot nähdä jotakin, josta kannattaa puhua vielä silloin, kuin olet kuollut ja mädännyt.

(Nuori paimen tulee.)

Mikä sinun on, poika?

NUORI PAIMEN. Olen nähnyt kaksi semmoista näkyä maalla ja merellä, — ei, en voi sanoa merellä, sillä nyt se on kaikki yhtä pilveä. Sen ja taivaan väliin ette saisi naskalin kärkeäkään mahtumaan.

VANHA PAIMEN. Mitä, poika? Sanohan.

NUORI PAIMEN. Jospa vaan näkisitte, kuinka se kiehuu ja kuohuu ja kuinka se rantoja pieksee. Mutta tämä ei ole vielä kaikki. Oi, kuinka surkeasti ne parkuvat, nuo ihmisraukat! Väliin ovat näkyvissä, väliin näkymättömissä; milloin laiva on puhkaista kuun isomastollaan, milloin se taas hukkuu kuohuun ja vaahtoon, niinkuin tulppa härkätynnyriin heitettäessä. Ja se maajuttu sitten, — nähdä, kuinka karhu repi häneltä lavat irti, kuinka hän huusi minua avukseen ja sanoi, että hänen nimensä on Antigonus ja että hän on ylimysmies. Mutta saadakseni nyt laivajutun loppuun — nähdä kuinka sen meri kuumaltaan kulautti, — ei, mutta ensin kuinka ne ihmisparat mylvivät ja meri niitä ilkkui, — ja kuinka se herra parka mylvi ja karhu häntä ilkkui, ja molemmat mylvivät kovemmin kuin meri ja myrsky.

VANHA PAIMEN. Jumal' armahtakoon! Milloinka se oli?

NUORI PAIMEN. Nyt ihan; en ole silmiäni räpäyttänyt siitä kuin nämät näyt näin. Miehet eivät ole vielä vedessä jäähtyneet, eikä karhu vielä puoleksikaan herrasta täyttynyt; se jatkaa vielä syöntiään.

VANHA PAIMEN. Voi, jos olisin siellä ollut tuota vanhusta auttamassa!

NUORI PAIMEN. Jospa olisitte ollut laivan luona niitä auttamassa; siellä ei olisi armeliaisuutenne pohjaa saanut.

VANHA PAIMEN. Huono juttu, huono juttu! Mutta katsos tätä, poikaseni. Risti nyt kätesi! Sinä kohtaat kuolevia, minä kohtaan vastasyntyneitä. Tämä on näky, jota kelpaa katsellasi; katsos, oikein ylimyslapsen ristimäpuku! Kas, mikä tuo! Ota se, poika, ota ja avaa se. Kas niin, annas nähdä. Minulle on ennustettu, että tulen rikkaaksi keijukaisten avulla. Tämä on vaihdokas. — Avaa se: mitä on siinä, poika?

NUORI PAIMEN. Nyt olette varakas mies, ukkoseni. Jos nuoruutenne synnit olette anteeksi saanut, niin on teillä nyt hyvät päivät. Kultaa, ihka kultaa!

VANHA PAIMEN. Se on noidan kultaa, poika; sen saamme kohta nähdä. Ota joutuun, pidä kiinni! Kotiin, kotiin suorinta tietä! Poika, me olemme onnenmyyriä, ja ollaksemme sitä alati, ei tarvis muuta kuin vaitioloa. — Lampaat menkööt! — Tule, poikani, suorinta tietä kotiin!

NUORI PAIMEN. Menkää te löytöinenne suorinta tietä, minä menen katsomaan, joko se karhu on jättänyt sen herran ja onko se paljonkin hänestä syönyt. Karhut ovat pahoja vain silloin, kuin ovat nälissään. Jos hänestä on mitään jäljellä, niin hautaan sen.

VANHA PAIMEN. Se on hyvä työ. Jos siitä, mitä hänestä on jäljellä, voit nähdä, mikä mies hän on ollut, niin laita niin, että minäkin saan hänet nähdä.

NUORI PAIMEN. Kyllä, kyllä; ja tiedän pitää minua auttaa saamaan hänet hautaan.

VANHA PAIMEN. Tämä on onnenpäivä, poikaseni, ja semmoisena päivänä tulee meidän tehdä hyvää.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

(Aika esiintyy khoorina.)

AIKA.
Ma — joka kaikki tutkin, hyvää säästän,
Rankaisen pahaa, erheet luon ja päästän, —
Nyt Ajan nimell' esiinnyn, ja liidän
Nopeaan lentoon. Ohitse ma kiidän
Kuustoista vuotta; syvän juovan tuon
Iloineen, murheinensa umpeen luon.
Lait hävittää on mulla valta vapaa,
Kukistaa, muuttaa perittyä tapaa.
Min' olin ennen synkkää muinaisuutta,
Oloa näin ma vanhaa sekä uutta,
Näin kaiken synnyn, tiedän mistä niill' on
Alkunsa milläin. Nykyisyyden kiillon
Pimentää voin ma; koht' on hämärässä
Satuni alku; tiimalasin tässä
Kun käännän, näyttämö on muuttunut,
Ja kaikki vaan ol' unta. Luopunut
Houreistaan on Leontes, murheeseen
Ja suruun vaipuneena. Kauniiseen
Nyt Böhmiin siirtykää, ja muistakaatte.
Ett' oli kuninkaalla poika; saatte
Nimeksi hälle panna Florizelin.
Ma Perditasta teille kertoelin,
Hänest' on tullut ihmeen kaunis nainen;
Muun jätän kertomatta; kohta vainen
Sen nähdä saatte. — Tytär lampurin,
Ja mikä häntä koskee likemmin,
Aineeni nyt on. Tarkat olkaa vaankin;
Lie käytettynä aikaa huonompaankin;
Jos niin on, kuulkaa sana vakaa silloin:
Ma soisin, ettei mointa sattuis milloin.

(Poistuu.)

Ensimmäinen kohtaus.

Böhmi. Huone Polyxeneen hovilinnassa.
(Polyxenes ja Camillo tulevat.)

POLYXENES. Camillo hyvä, älä kiusaa minua kauemmin. Kipeäksi tulisin, jos täytyisi minun jotakin sinulta kieltää, mutta tämän myöntäminen toisi minulle kuoleman.

CAMILLO. Kuusitoista vuotta on nyt siitä kuin isänmaani näin; vaikka olenkin suurimman osan elämääni vieraassa ilmassa elänyt, tahtoisin kuitenkin siellä laskea luuni lepoon. Sitä paitse on katuvainen kuningas, minun herrani, haettanut minua; voisin häntä hänen syvässä surussaan lohduttaa, ainakin niin luulisin; ja siinä toinen syy, joka kehoittaa minua lähtemään.

POLYXENES. Jos mua rakastat, Camillo, niin älä tee kaikkia hyviä töitäsi tyhjäksi sillä, että nyt minut jätät. En voi olla sinua ilman, olet siksi kelpo mies; parempi ett'en koskaan olisi sinua omistanut, kuin että näin sinut kadotan. Koska olet johdattanut minua yrityksiin, joita ilman sinua en voi loppuun saattaa, niin täytyy sinun jäädä tänne itse ne perille ajamaan, taikka ottaa mukaasi ne palvelukset, jotka olet minulle tehnyt. Jos en ole näitä tarpeeksi palkinnut — liiaksi en sitä koskaan voisi —, niin koetan osoittaa sinulle suurempaa kiitollisuutta, josta hyödyn sen, että ystävyytemme lisääntyy. Älä puhu enää tuosta onnettomasta maasta, tuosta Sisiliasta, jonka pelkkä nimikin jo vaivaa minua, johtaen muistiini tuon katuvaisen, joksi häntä sanoit, ja leppyneen kuninkaan, minun veljeni, jonka tappio, kadottaessaan verrattoman kuningattarensa ja lapsensa, on vieläkin yhtä surkuteltava, kuin jos se olisi äsken tapahtunut asia. Sano, milloin näit poikani, Florizel prinssin? Kuninkaat, joilla on pahankuriset lapset, eivät ole vähemmän onnettomat kuin ne, jotka kadottavat lapsensa, kun nämä jo ovat hyviä tapoja osoittaneet.

CAMILLO. Herra, siitä on kolme päivää, kuin prinssin näin. Mitä hauskanpuolista toimitettavaa hänellä lienee, sitä en tiedä; mutta ikävyydekseni olen huomannut, että hän viime aikoina on ruvennut vieraantumaan hovista ja laiminlyömään ruhtinaallisia harjoituksiaan enemmän kuin ennen.

POLYXENES. Olen sen minäkin huomannut, Camillo, ja olen siitä huolissani siihen määrään, että olen palkannut silmiä urkkimaan, mitä hän poissa ollessaan toimittaa; niiltä olen saanut tiedokseni, että hän enimmäkseen oleksii alhaisen lampurin talossa, miehen, joka, kuten kerrotaan, aivan tyhjästä ja naapureillekin käsittämättömällä tavalla on tullut upporikkaaksi.

CAMILLO. Olen kuullut puhuttavan semmoisesta miehestä ja että hänellä on erinomaisen kaunis tytär, jonka maine on niin laajalle levinnyt, että tuskin voi käsittää sitä niin halvasta majasta lähteneeksi.

POLYXENES. Osaksi sentapaista olen minäkin tietooni saanut. Varon, että se on se syötti, joka poikaani sinne vetää. Sinun pitää seurata minua sinne; siellä me, ilmaisematta keitä olemme, rupeamme keskusteluun lampurin kanssa, joka, luulemma, on niin yksinkertainen, ett'ei käyne vaikeaksi heruttaa hänestä syytä poikani tiheään siellä käyntiin. Pyydän, että minua heti autat tässä toimessa ja herkeät nyt Sisiliaa ajattelemasta.

CAMILLO. Mielelläni käskyänne noudatan.

POLYXENES. Camillo, ystävä! — Mutta meidän täytyy pukeutua tuntemattomiksi.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Seutu sama. Maantie lampurin majan läheisyydessä.
(Autolycus tulee laulaen.)

AUTOLYCUS.

Minä olen palvellut Florizel prinssiä ja herrastellut aikoinani hienossa sametissa; mutta nyt olen virkaheitto.

Minun erityisyyteni on paitakauppa; kun haukka pesii, varokaa silloin pikku pesojanne. Isäni antoi minulle nimen Autolycus; hän oli, niinkuin minäkin, Mercuriuksen alla penikoittu, ja hänkin se tuollaisia turhanturhia pikkukaluja näpisteli. Arpapelistä ja porttoloista olen nämä hetaleet saanut; ja ainoa tulolähteeni on viaton taskuvarkaus. Hirsipuut ja kuoliniskut ovat valtateillä liiaksi mahdissa; selkäsauna ja hirttämys ovat minulle kauhistuksena; mitä tulevaan elämään tulee, niin niistä ajatuksista pääsen nukkumalla. — Saalis, saalis!

(Nuori paimen tulee.)

NUORI PAIMEN. Annas kun lasken: — joka yhdestoista jäärä — kahdeksankolmatta naulaa; kahdeksankolmatta naulaa — punta ja muutamia killinkejä; tuhat viisisataa kerittyä — mitä tekee niiden villat?

AUTOLYCUS (syrjään). Jos ansa pitää, niin on kurppa minun.

NUORI PAIMEN. Tästä en saa selkoa ilman laskulautaa. — Annahan olla: mitä pitikään minun ostaa keritsijäisjuhlaamme? "Kolme naulaa sokeria, viisi naulaa korintteja, riisiryynejä", — mitä se tuo sisareni riisiryyneillä tekee? Mutta isäni on hänet pannut juhlan emännäksi, ja hän osaa käskeä, hän. Hän on sitonut neljäkolmatta kukkavihkoa keritsijöitä varten; he ovat kolmiäänen laulajia kaikki, ja hyviä laulajia, vaikka useimmat ovat tinuria ja paasia, yksi vain puritaani, joka laulaa virsiä säkkipillin säestyksellä. Sitten: "sahramia omenatorttujen keltaamiseksi, muskottikukkaa, taatelia" — ei, sitä ei ole listassani — "muskottipähkinöitä seitsemän, yksi tai kaksi pötköä inkivääriä" — mutta ne minä varaan itselleni — "neljä naulaa väskynöitä ja sama määrä rusinoita".

AUTOLYCUS. Voi mua, ett'en olisi syntynytkään!

(Kiertelee maassa.)

NUORI PAIMEN. Mitä, mitä, Herran nimessä?

AUTOLYCUS. Apua, apua! Riistäkää vain yltäni nämä ryysyt; ja sitten kuolema, kuolema.

NUORI PAIMEN. Voi, ihmisparka! Parempi, että saisit enemmän ryysyjä verhoksesi, kuin että nuokin vähät menettäisit.

AUTOLYCUS. Ah, herraseni, niiden ryöttäisyys vaivaa minua enemmän kuin ne lyönnit, joita sain, ja niitä tuli jämeitä ja miljoonittain.

NUORI PAIMEN. Mies parka! Miljoona lyöntejä, se lienee jo hyvinkin paljon?

AUTOLYCUS. Minut ovat ryöstäneet ja piesseet; rahani ja vaatteeni ovat vieneet ja jättäneet nämä ruokottomat ryysyt sijaan.

NUORI PAIMEN. Ketkä? Hevosmiehetkö vai jalkamiehet?

AUTOLYCUS. Jalkamiehet, herra hyvä, jalkamiehet.

NUORI PAIMEN. Niin kylläkin, jalkamiehet; sen näen vaatteista, jotka ovat sinulle jättäneet; jos tuo on hevosmiehen nuttu, niin on se monta kuumaa nähnyt. Annahan kätesi, niin autan sinua jaloillesi; kas niin, kätesi tänne!

(Auttaa häntä nousemaan.)

AUTOLYCUS. Varovasti, herra, varovasti!

NUORI PAIMEN. Voi ihmisparkaa!

AUTOLYCUS. Varovasti, herra, varovasti; pelkään että lapaluuni on sijoiltaan.

NUORI PAIMEN. No, kuinka on nyt laitasi? Voitko seisoa?

AUTOLYCUS. Varovasti, herraseni! (Varastaa rahakukkaron hänen taskustaan.) Varovasti! Olette minulle tehnyt oikein rakkauden työn.

NUORI PAIMEN. Tarvitsetko rahaa? Voisin antaa sinulle hiukkasen.

AUTOLYCUS. Älkää, hyvä, rakas herra, älkää; minulla on sukulainen parin kolmen virstan päässä tästä; olin juuri menossa hänen luokseen; häneltä saan rahaa ja kaikki, mitä tarvitsen. Älkää, älkää tarjotko minulle rahaa, se pahoittaisi mieltäni.

NUORI PAIMEN. Minkä sorttinen mies se oli, joka sinut ryösti?

AUTOLYCUS. Mies, joka hyvin tuntee neljän kuninkaan lakikirjat. Tiedän, että hän kerran on ollut prinssinkin palveluksessa. En voi sanoa, mistä hyveestä, mutta varma on, että hänet piestiin ulos hovista.

NUORI PAIMEN. Paheesta, tarkoititte kai; hyveitä ei hovista piestä ulos; niitä päin vastoin hyväillään, että sinne jäisivät, ja kuitenkin ne siellä vaan ohimennen pistäytyvät.

AUTOLYCUS. Niin, paheesta, tarkoitin. Tunnen sen miehen hyvin; hänestä tuli sitten marakatin kuljettaja ja sitten oikeudenpalvelija ja vihdoin maapoliisi; sitten hän pani ylös nukketeatterin, joka kuvaili tuhlaajapoikaa, ja nai kattilanpaikkurin lesken peninkulman päästä minun kodistani ja kartanostani; ja koeteltuaan kaikenmoiset rakkarinammatit rupesi hän vihdoin yksinomaan veijariksi. Olen kuullut häntä puhuteltavan nimellä Autolycus.

NUORI PAIMEN. Lempo hänet periköön! Taskuvaras, jumalauta, taskuvaras! Kulkee kaikki kirkkojuhlat, markkinat ja karhun tanssiaiset.

AUTOLYCUS. Aivan niin, herra, sama, sama mies. Se konna se mullekin nämä repaleet laittoi.

NUORI PAIMEN. Niin pelkuria konnaa ei ole toista koko Böhmissä. Jos vaan olisit tuikeasti häneen katsonut ja sylkenyt häntä silmiin, niin olisi hän juossut tiehensä.

AUTOLYCUS. Totta puhuen, en ole mikään tappelija; siinä kohden olen heikko, ja sen hän, piru olkoon, tiesi.

NUORI PAIMEN. Kuinka nyt on laitasi?

AUTOLYCUS. Paljon parempi kuin äsken, hyvä herra; voin seisoa ja käydä. Nyt jätän teidät hyvästi ja kävelen tästä hiljalleen sukulaiseni tykö.

NUORI PAIMEN. Saatanko sinua tielle?

AUTOLYCUS. Älkää, soma herra! Älkää, hyvä herra, älkää!

NUORI PAIMEN. Hyvästi siis. Minun pitää mennä ostamaan maustimia keritsijäisiimme.

AUTOLYCUS. Onnea vaan, rakas herra! (Nuori paimen poistua.) — Kukkarosi ei liene kyllin vari maustimien ostoon. Tulenpa kyllä minäkin sinne teidän keritsijäisiinne. Jos en tästä kepposesta haudo vielä toista samanlaista ja muuta keritsijöitä lampaiksi, niin pyyhittäköön minut kirjoista ja pantakoon nimeni hyveiden rekisteriin.

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Seutu sama. Aukea paikka lampurin majan edustalla.
(Florizel ja Perdita tulevat.)

FLORIZEL.
Tuo outo puku suloas vain lisää.
Et ole paimentyttö, et, vaan Flora,
Esikko kevään. Keritsijäisenne
On lemmenjumalien juhla, jossa
Sin' olet kuningatar.

PERDITA.
Ruhtinaani,
Mun moittia ei sovi ilvettänne, —
Anteeksi sanani! — ett' oman arvon
Ja maanne loiston himmennätte tuolla
Maakansan puvulla ja halvan tytön
Naisjumalaksi laitatte. Jos tyhmyytt'
Ei olis juhlissamme paljon, jota
Tavasta sallitaan, niin punastuisin
Puvussa teidät nähdä, jossa oman
Kuvani tunnen.

FLORIZEL.
Onnen hetki tuo,
Kun havukkani lentotiensä suuntas
Isäsi maalle.

PERDITA.
Zeus meit' auttakoon!
Erotus tää mua huolettaa; te, prinssi,
Pelosta ette tiedä. Vapisen jo,
Kun aattelen, ett' isännekin tänne
Vois tuoda sattumus. Kuink' äimistyisi,
Kun kansissa noin halvoiss' oivan näkis
Hän teoksensa? Mitä sanoisikaan?
Ja minä näissä lainahepaleissa
Kuin kestää voisin katseens' ankaruutta?

FLORIZEL.
Iloa nyt vaan muista. Jumalatkin
Ne, Lemmen nöyrtäminä, pukeuivat
Eläinten muotoisiksi. Härkänä
Jupiter mylvi, vehreä Neptunus
Määkötti oinaana, ja panun herra,
Kultainen Phoibos, oli halpa paimen,
Niin kuin nyt minä. Heidän muunnokseensa
Ei syynä kauniimp' ollut kaunotar,
Eik' aie puhtaampi; ei mun myös ole
Haluni juljeton, ei himon hehku
Uskollisuutta palavampi.

PERDITA.
Prinssi,
Ei rohkeus suurta voi, jos — kuten pelkään —
Kuninkaan valta sitä vastustaa.
Yks kahdesta on välttämätön silloin:
Joko teidän tulee jättää hankkeenne,
Tai minun elämä.

FLORIZEL.
Oi, kallis impi,
Noill' oudoill' aatoksilla älä häiri
Nyt juhlaamme. Sun omas olen, taikka
Isäni oma en; en kenenkään,
En itsenikään oma voi ma olla,
Jos sun en ole; siinä pysyn, vaikka
Epäisi kohtalo. Iloitse, impi;
Nuo mietteet karkoita ja tositoimiin
Nyt mieles käännä. Tuloss' ovat vieraat;
Iloinen katsees' olkoon, niinkuin oisi
Hääpäiväs tämä, jonka tulevaksi
Olemme vannoneet.

PERDITA.
Oi, onnetar,
Sa meitä suosi!

FLORIZEL.
Vieraat tulevat.
Iloiseen vastaanottoon valmistaudu,
Ja laita, että riemu punaa posket.

(Paimenia tulee, niiden seurassa Polyxenes
ja Camillo valepuvussa, vanha ja nuori paimen,
Mopsa, Dorcas ynnä muita.)

VANHA PAIMEN.
Hyi, tytär! Eukko vainaani kun eli,
Niin tänäpäivänä hän passar' oli,
Emäntä, piika, edeskäypä, kokki;
Tervehti, palvel', auttoi kaikkia;
Lauluksi pisti, tanssiks; milloin yli-
Ja milloin alipäässä pöytää kieppui,
Hyväillen kuta kulloin; posket hehkui
Niin puuhista kuin myöskin virvokkeista;
Kutakin saastoi, näet. Sin' olet ujo,
Kuin oisit vieras etkä tämän juhlan
Emäntä itse. Tervetulleiks sano
Nää oudot ystävämme; siten tullaan
Paremmiks ystäviksi. No, kas niin,
Punasi heitä, näytä mikä olet:
Juhlamme kuningatar; kas niin, meidät
Keritsijäisiin tervetulleiks sano,
Jott' onnistuisi karjas!

PERDITA (Pokyxeneelle.)
Tervetullut!
Isäni tahto on, ett' olen minä
Tääll' emäntänä tänään. —
(Camillolle.)
Tervetullut!
Nuo kukat anna, Dorcas. — Arvo-herrat,
Ruutua täss' on, rosmariinia,
Väri ja tuoksu niiss' on koko talven;
Osanne olkoon armo sekä muisti.
Juhlaamme tervetulleet!

POLYXENES.
Paimenetar.
Sulotar; arvaat, että vanhan koreit'
On talvikukat.

PERDITA.
Vuoden vanhetessa,
Kun kesä viel' ei ole kuollut eikä
Viluinen talvi syntynyt, — kas, silloin
Leukoijat kirjavat on kauneimmillaan;
Sanovat niitä luonnon äpäriksi:
Ei niitä meidän tarhass' ole, enkä
Niist' istukkaiksi liioin huoli.

POLYXENES.
Miksi,
Ihana impi, niitä halveksit?

PERDITA.
Min' olen kuullut sanottavan, että,
Pait suuren luonnon luontivoimaa, taito
Ne myöskin kirjavoittaa.

POLYXENES.
Olkoon niinkin;
Mut luontoa ei muu voi keino muuttaa
Kuin luonnon luoma keino; ja se taito,
Mik' auttaa muka luontoa, se luonnon
On oma taito. Jylhään metsäpuuhun,
Näet, impi, jalon oksan yhdistämme,
Näin hedelmöittäen sen halvan kuoren
Jalolla siemenellä. Se, se taito
Luontoa auttaa, — oikeammin muuttaa —
Mut itse se on luontoa.

PERDITA.
Niin kyllä.

POLYXENES.
Leukoijia siis kasvitarhaas hanki,
Äläkä niitä äpäriksi moiti.

PERDITA.
En niitä varten lastaa maahan pistä,
Enempää kuin, jos maalattu ma oisin,
Tuon pojan soisin kiittävän mua siitä
Ja siksi kosivan. — Kas, tässä teille
Meiramit, lavendelit, myrrhat, mintut
Ja päivikki, mi päivän kanssa nukkuu
Ja sen kanss' itkein herää; sydänkesän
Ne kukkia on, jotka miehille
Kesk'ikäisille sopii. Tervetulleet!

CAMILLO.
Jos laumaas oisin, jättäisin maan herkut
Ja silmän herkust' eläisin.

PERDITA.
Oi, silloin
Niin laihtuisitte, että lävitsenne
Kävisi talvimyrsky. — Armas sisko,
Ollappa kevätkukkia: ne sopis
Sun ikäkaudelles, ja sun, ja sun,
Te, joiden impi-oksill' yhä nuokkuu
Neitsyyden ruusu. — Oi, Proserpina!
Ollappa kukat, jotka säikäyksissäs
Pudotit Pluton vaunuista: narsissit,
Jotk' ennen pääskyst' ilmestyen, kevään
Lumovat tuulta; orvonkukat tummat,
Mut vienommat kuin henkäys Venuksen
Tai Junon silmäluomet; kalvaat vuokot,
Jotk' ennen kuin on Phoibos kirkkaimmallaan,
Kuihtuvat naimatonna, jok' on usein
Immenkin osa; uljaat orhinpäät,
Ja liljat kaikenlaiset, kruunulilja
Ja kurjenmiekka myös, — jos ne mull' oisi,
Sitoisin seppeleitä, joilla, armas,
Sun aivan peittäisin!

FLORIZEL.
Kuin ruumiin?

PERDITA.
Enkä;
Kuin nurmen, missä lemmettäret leikkii!
Vai ruumiin! — kyllä, jos sa elävänä
Syliini hautaannut. — He, tuossa kukat!
Mut näyttelenhän tässä niinkuin tapa
On helkajuhlissa. Tää pulska puku
Mun muuntanut on varmaan.

FLORIZEL.
Mitä teetkin,
Sen ihanasti teet. Kun puhut, armas,
Sun soisin aina puhuvan; kun laulat,
Sun soisin laulain ostavan ja myyvän,
Kodissas askaroivan, rukoilevan
Ja almuj' antavan. Ja kun sa tanssit,
Niin soisin, että oisit meren laine,
Joka ei muuta tee kuin liikkuu, läikkyy,
Alati liikkuu, läikkyy. Kaikki toimes
On pikku kohdissaan niin oivaa, että,
Jos mitä teetkin, kuningatar-leiman
Saa kaikki työsi.

PERDITA.
Oi, Doricles, nyt sa
Liiaksi kehut; jos ei siitä nuoruus
Ja lämmin veri kaunihina kuultais,
Todistain, että olet rehti paimen,
Niin viisast' olis pelko, ett' on pyytees
Vain petosta.

FLORIZEL.
Sull' yhtä vähän, luulen,
On pelko mielessä, kuin mulla mieli
Herättää sitä. Pyydän, tule tanssiin;
Kätesi, armas! Täss' on kyyhkyspari,
Jok' erota ei aio.

PERDITA.
Toden totta!

POLYXENES.
Somempaa mökinlasta ei lie koskaan
Hypellyt nurmikolla; puheet, toimet
Jalommat ovat, kuin mit' on hän itse.
Hän liian ylevä on moiseen paikkaan.

CAMILLO.
Tytölle jotakin hän kertoo, joka
Sen poskiin veren ajaa; toden totta,
Maidosta, kermast' on se kuningatar.

NUORI PAIMEN.
Hei, soitto soimaan!

DORCAS.
Mopsa sun on tyttös;
Sen muisku höystä sipulilla!

MOPSA.
Kas vaan!

NUORI PAIMEN.
Vait siellä! Tapoja nyt tulee noutaa.
Hei, soitto soimaan!

(Paimenet, miehet ja naiset, tanssivat.)

POLYXENES.
Sano, lampuri,
Ken on tuo kaunis paimen, joka tanssii
Sun tyttäresi kanssa?

VANHA PAIMEN.
Doricleeksi
Sanovat häntä; kehuu, ett' on hyvä
Hänellä laidun; itse hän sen sanoo,
Mut uskon sen; hän on kuin ilmi-totuus.
Hän sanoo tytärtäni lempivänsä.
Sen uskon myös: niin kuu ei veteen päily,
Kuin hän se tytön silmiin katsoo, katsoo,
Ikäänkuin kirjaa lukis. Totta puhein
Väliä heidän lemmellään ei puolen
Lie muiskun vertaa.

POLYXENES.
Sieväst' impi tanssii.

VANHA PAIMEN.
Niin tekee kaikki hän, vaikk'ei mun siitä
Sopisi kerskata. Jos vain Doricles
Saa hänet omakseen, niin kapioiksi
Se tyttö tuo, mit' aavistaa ei saata.

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA. Isäntä, isäntä! Jos vaan kuulisitte tuota tuppisaksaa tuolla ulkona, niin ettepä koskaan enää tanssisi rummun ja pillin mukaan, eipä edes säkkipillikään teitä enää hypittäisi. Hän laskettelee lauluja pikemmin, kuin te voisitte laskea rahoja; ne pulppuavat hänen suustaan, ikäänkuin hän olisi arkkiviisuista vatsapakolla, ja kaikki kuuntelevat, korvat höröllään, hänen lauluansa.

NUORI PAIMEN. Hän ei olisi voinut sopivampaan aikaan tulla; tuokaa sisään se mies. Minä pidän hiivatin paljon arkkiviisuista, olkoonpa sitten surullinen tarina, joka käy iloisella nuotilla, tai oikein lystikäs pätkä itkunuotilla.

PALVELIJA. Hänellä on viisuja miehille ja naisille, kaikensorttisia; ei ole muotisaksalla niin paljon hansikoita varastossaan. Hänellä on mitä sievimpiä lemmenlauluja tytöille, ei ollenkaan ruokottomia, joka on harvinaista, ja niissä on somat loppukerrat, semmoiset kuin: "hilsula, hilsula, hilsumpila, pila", "tuulan, tuulan, tuulan tee", "järvi on klaari ja keskellä on saari"; ja missä joku suupaltti riiviö ajattelisi rivoja ja hölmäisi suustaan aika tyhmyyden, siinä antaa hän tytön vastata: "Ei saa tyttöön koskea, hävetä poikain pitää!" Ja niin työntää hän pois hänet ja tiuskaisee: "Ei saa tyttöön koskea, hävetä poikain pitää!"

POLYXENES. Sepä kelpo mies.

NUORI PAIMEN. Tosiaankin, se mahtaa olla vallan älykäs mies. Onko hänellä käypää tavaraa?

PALVELIJA. Hänellä on rihmoja, kaikkia taivaankaaren värisiä; pauloja enemmän, kuin mitä yksikään juttuherra Böhmissä voisi ammatissaan käyttää, vaikkapa niitä tukuittaisinkin ostettaisi; kertolankaa, villalankaa, kamaripalttinaa, liinakangasta, joita kaikkia hän laululla ylistelee, ikäänkuin ne olisivat jumalia ja jumalattaria. Voisi tulla siihen luuloon, että naisen paita on enkeli; niin kauniisti hän kuvailee sen hulpioita ja röyhelöitä.

NUORI PAIMEN. No, käskeppä hänet sisään, ja pyydä, että hän laulaa tullessaan.

PERDITA. Ja varoita, ettei hän mitään sopimattomia laula.

(Palvelija menee.)

NUORI PAIMEN. Noilla tuppisaksoilla on enemmän kalua kuin voit luulla, sisko.

PERDITA. Niin, veikkoseni, tai luulotella.

(Autolycus tulee laulaen.)

AUTOLYCUS.

NUORI PAIMEN. Jos en olisi pihkaantunut tuohon Mopsaan, niin eipä tältä pojalta ropoakaan heltiäisi. Mutta kun nyt häntä niin hellin, niin täytynee tuosta hellitä jokunen rihmanpätkänen ja hansikkapari.

MOPSA. Tuota on minulle luvattu jo ennen juhlaa, vaan ei se nytkään liian myöhään tule.

DORCAS. Hän on muutakin sinulle luvannut, jos eivät ihmiset valehtele.

MOPSA. Sinulle hän on kaikki maksanut, minkä on luvannutkin: ehkäpä lisäksi vielä muutakin, jota sinun pitäisi hävetä antaa hänelle takaisin.

NUORI PAIMEN. Eikö nyt enää ole tytöillä säällisiä tapoja? Aikovatko alushameensa panna siihen, missä kasvojen pitäisi olla? Eikö nyt enää lypsäessä, maata pannessa ja leivinuunin ääressä ole aikaa kuiskailla mokomia salaisuuksia! Vai täytyykö tuollaista lorunlorua kaikkien vierasten kuuluville tuoda? Hyväpä kuitenkin, että vaan kuiskuttelevat. — Vaiti, kielikellot, ei enää sanaakaan.

MOPSA. Minä olen valmis. Kuules, sinä lupasit minulle kiiltävän kaulanauhan ja hyvänhajuiset hansikat.

NUORI PAIMEN. Olenhan sanonut sinulle, että tiellä minut peijasivat ja veivät kaikki rahani.

AUTOLYCUS. Niin, herra, täällä liikkuu veijareita; pitää olla varuillaan.

NUORI PAIMEN. Älä pelkää, mies, täällä ei sinulta mitään viedä.

AUTOLYCUS. Olenkin siinä toivossa, sillä minulla on paljon muiden tavaraa.

NUORI PAIMEN. Mitä sinulla on? Arkkiviisujako?

MOPSA. Osta niitä, hyvä poika, joitakuita; painetuista viisuista minä pidän niin paljon, sillä niistähän tietää varmaan, että ne ovat tosia.

AUTOLYCUS. Tässä olisi yksi, joka käy sangen surullisella nuotilla: "kuinka koronkiskurin vaimo synnytti kaksikymmentä pussillista rahaa, ja kuinka sitten rupesi himoamaan käärmeenpäitä ja sammakkohakkelusta."

MOPSA. Onko se myöskin tosi? Mitä luulette?

AUTOLYCUS. Ihan tosi juttu, eikä kuukautta vanhempi.

DORCAS. Jumala minua varjelkoon joutumasta koronkiskurin vaimoksi!

AUTOLYCUS. Tässä on mainittuna kätilökin, eräs rouva Juoninen, ja viisi tai kuusi kunniallista vaimoa, jotka olivat läsnä. Miksi minä valheita kantelisin?

MOPSA. Hyvä poika, osta se viisu.

NUORI PAIMEN. No, niin, pane ne erikseen ja näytä meille ensin toisiakin viisuja; noita muita tavaroitasi ostamme sitten.

AUTOLYCUS. Tässä on toinen viisu "kalasta, joka nähtiin rannikolla keskiviikkona kahdeksantenakymmenentenä päivänä Huhtikuuta neljäkymmentä jalkaa vedenpinnasta ja joka lauloi tämän laulun tyttöjen kovasta sydämmestä": luullaan että se oli nainen, joka oli muutettu kylmäksi kalaksi, kun ei tahtonut rakastajansa lihanhimoa noudattaa. Se viisu on sangen surullinen, ja samaten tosi.

DORCAS. Luuletteko, että se varmaan on tosi?

AUTOLYCUS. Siitä on viiden oikeuden jäsenen allekirjoitus ja todistajia enemmän kuin reppuuni mahtuisi.

NUORI PAIMEN. Pane sekin erikseen; vieläkö muuta?

AUTOLYCUS. Tässä on hauska viisu, mutta varsin sävykäs.

MOPSA. Joitakuita hauskojakin pitää meillä olla.

AUTOLYCUS. Katsokaas, tämä tässä on erittäin hauska ja se käy samalla nuotilla kuin: "kaks tyttöä priiasi yhtä poikaa". Tuskin on tuolla lännenpuolella yhtäkään tyttöä, joka ei tätä laulaisi; se on varsin mielukas, sen voin taata.

MOPSA. Me osaamme molemmat sen laulaa; jos sinä laulat yhtä ääntä, niin saat kuulla; se on kolmiääninen.

DORCAS. Olemme jo kuukauden päivät sen tunteneet.

AUTOLYCUS. Kyllä minä ääneni laulan; sehän kuuluu ammattiini, tiedämmä. No, pitäkää varanne.

Laulu.

AUTOLYCUS.
Pois mun täytyy matkustaa,
Minne, sit' et tietää saa.

DORCAS.
Niin vain?

MOPSA.
Niinkö vain?

DORCAS.
Niin vain?

MOPSA.
Valan mulle vannoit sie,
Minut mukanasi vie.

DORCAS.
Ethän mua jätä vain?

MOPSA.
Aittaanko vai myllyynkö?

DORCAS.
Jos sen teet, olet heittiö.

AUTOLYCUS.
En vain.

DORCAS.
Etkö vain?

AUTOLYCUS.
En vain.

DORCAS.
Mulle vannoit rakkauden.

MOPSA.
Minullekin vannoit sen.
Minne menet? sano vain.

NUORI PAIMEN. Tämän laulun laulamme loppuun, kun jäämme yksin. Isäni ja herrat puhelevat oikein tosissansa, emmekä nyt tahdo heitä häiritä. Tule perässäni reppuinesi. Tytöt, minä ostan teille kummallekin jotakin. Kauppamies, ensin pitää meidän saada valikoida. — Tulkaa, tytöt!

AUTOLYCUS (syrjään). Mutta kuristaa saat kukkaroasi, saat kuin saatkin.

(Laulaa.)

(Nuori paimen, Autolycus, Dorcas ja Mopsa poistuvat.)
(Palvelija palajaa.)

PALVELIJA. Isäntä, tuolla on kolme ajuria, kolme lampuria, kolme karjanpaimenta ja kolme sikopaimenta, jotka ovat kiireestä kantapäähän ihkasten karvaiset. Sanovat olevansa "saturia" ja hyppivät hyppyä, josta tytöt sanovat, että se vaan on sekasotkuista koikkimista, kun eivät saa olla mukana. Mutta itse he luulevat — jos se ei vaan käy liian kiivaasti muutamilta heistä, jotka eivät muuta ymmärrä kuin jyrään jyrrytystä, että se tulee näyttämään sangen sievältä.

VANHA PAIMEN. Tiehensä menkööt! Me emme huoli tuommoisesta. Täällä on jo nähty typerää hassutusta tarpeeksi. — Varmaankin, hyvä herra, me pahoitamme mielenne.

POLYXENES. Noiden mielen pahoitatte, jotka mieltä hyvittävät. Pyydän, sallikaa meidän nähdä nuo neljä paimenkolmikkoa.

PALVELIJA. Yksi kolmikko heistä on, oman puheensa mukaan, tanssinut kuninkaankin edessä, ja huonoinkin heistä tekee kahdentoista ja puolen jalan syrjäloikkauksia.

VANHA PAIMEN. Älä siinä jaarittele. Koska nämä kunnon vieraat sitä tahtovat, niin tulkoot sitten sisään, mutta heti.

PALVELIJA. He ovat jo tässä ovella.

(Palvelija menee.)

(Kaksitoista satyyriksi puettua talonpoikaa tulee.
He tanssivat ja poistuvat.)

POLYXENES.
Niin, isä, toiste lisää. — (Syrjään.) Liikaan lienee
Jo suhde mennyt. — Ero pitää tulla. —
Hän kielii tyhmyyttään. — (Ääneen.) No, kaunis paimen,
Sydämmelläs on jotain, joka mielen
Juhlasta vie. Kun minä nuori olin
Ja lemmissä, niin tyttönipä aivan
Helyihin käärin; kaupin silkkivarat
Ma kaikki tyhjensin ja kullan eteen
Ne karistin. Sin' annat miehen mennä
Etk' osta mitään. Jos nyt tyttös suuttuis
Ja rakkauden ja lemmen puutteheksi
Tuon selittäisi, niin et tietäis, mitä
Pulassas vastata, jos sydämmelles
Hän muuten rakas on.

FLORIZEL.
Oi, tiedän, että
Hän moist' ei kysy joutavaa. Ne lahjat,
Mitk' on hän multa saapa, sydämmeni
On kätkössä, jonk' olen luvannut jo,
Mut viel' en hälle antanut. —
(Perditalle.)
Oi, tässä
Sieluni puran tuolle vanhukselle,
Jok' on, sen arvaan, lemmiss' ollut hänkin.
Käteesi tartun, kätöseen, jok' ompi
Kuin kyyhkyn höyhen pehmyt, valkeampi
Norsunkin luuta taikka uutta lunta,
Mi kahdesti on pohjan seulass' ollut.

POLYXENES.
Mitäpä tuosta tullee? Hellästipä
Pesevän näyttää nuori paimen kättä,
Jok' ilmankin on puhdas. — Häiritsenkö?
Vakuutteitanne jatkakaa; mun suokaa
Valanne kuulla.

FLORIZEL.
Vierasmiesnä olkaa.

POLYXENES.
Tää naapuriko myös?

FLORIZEL.
Hän myös ja muutkin
Kuin ihmiset, maat, taivaat, kaikki: että —
Vaikk' oisin mailman kruunupäistä suurin
Ja arvoisin, tai kaunein nuorukainen,
Mi hurmannut on mailmaa, tai voimass,
Älyssä ihmist' ylempi, niin turhaa
Tuo kaikk' ois ilman hänen rakkauttaan.
Kaikk' uhraan, hälle pyhitän, tai kaikki
Se tyhjiin rauetkohon!

POLYXENES.
Kaunis tarjo.

CAMILLO.
Ja suuren lemmen merkki.

VANHA PAIMEN.
Sinä, tyttö,
Sanotko samaa?

PERDITA.
Min' en voi noin hyvin
Läheskään haastaa, parempaa en suoda.
Mut hänen sydämmensä puhtauden
Omastain arvaan.

VANHA PAIMEN.
No niin! Käsi käteen!
Te, vieraat, olkaa todistajina:
Hän tyttäreni saa, ja sen kanss' osuutt'
Omansa verran.

FLORIZEL.
Tyttärenne kunto
Se osuus lie; näet, muudan mies jos kuolee,
Enemmän mull' on, kuin mit' uneksitte
Tai aavistatte. Vierasmiesten nähden
Nyt meidät kihlatkaa.

VANHA PAIMEN.
No, kätes anna, —
Ja, sinä, tytär.

POLYXENES.
Malta, paimen, hiukan;
Sull' onko isää?

FLORIZEL.
On; no, mitä siitä?

POLYXENES.
Hän täst' ei tiedä kai?

FLORIZEL.
Ei, eikä saakaan

POLYXENES.
Minusta isä poikansa on häissä
Etevin pöytävieras. Sano: onko
Isäsi järkitoimiin saamaton.
Typerä vanhuuttaan, vai leinin lyömä?
Puhua voiko, kuulla? Miehen miehest
Erottaa voiko? Omaisuuttaan hoitaa?
Vuoteenko oma? Lapsi uudestaanko?

FLORIZEL.
Ei, hyvä herra, hän on aivan terve
Ja monta ikäistänsä voimakkaampi.

POLYXENES.
Mut, kautta valkopartani, jos niin on,
Teet hälle väärin; työs ei ole lapsen.
Mun poikani, se tietty on, saa itse
Valita vaimonsa; mut tietty myöskin,
Ett' isä, jonka ainoa on ilo
Ihana jälkipolvi, sananvaltaa
Moisessa tahtoo hankkeessa.

FLORIZEL.
Sen myönnän.
Mut kiivas herra, toisestapa syystä,
Jot' ette tietää saa, tät' isälleni
En ole ilmaissut.

POLYXENES.
Mut ilmaiskaa se.

FLORIZEL.
En, sit' en tee.

POLYXENES.
Ma pyydän.

FLORIZEL.
En, en voi.
Nyt kihlaus!

POLYXENES.
Nyt ero, hyvä herra;
(Ilmoittaa itsensä.)
En pojaksi sua sanokaan, siks olet
Sa liian halpa. Valtikanko vaihdat
Pois paimensauvaan! — Vanha petturi,
Ikävä, että hirsipuu vain viikon
Elämääs lyhentää! — Ja sinä, velho
Soma ja sieväsuinen, varmaan tunsit
Tuon narrin ruhtinaaksi, jonka kiedoit. —

VANHA PAIMEN.
Voi, sydäntäni!

POLYXENES.
Orjantappuroilla
Suloutes pieksen, teen sun riettaammaksi
Kuin säätys onkaan. — Sinä, poika hölmö,
Jos kuulen vaan, ett' ilvenettä tuota
Huokailet nähdäksesi, — jota, luulen,
Et koskaan näe, — niin perinnötön olet,
Et omaa vertani, vaan vierahampi
Kuin itse Deucalion. Sanani kuule!
Pois hoviin käy. — Sä, moukka, vaikka olet
Vihamme alainen, niin kuolon iskun
Täll' erää vältät. — Sinä, viettelys,
Mi paimon ansainnetkin, jopa tuonkin, —
Jok' ei, vaikk' arvomme sen sallisikin,
Sua ansaitse, — jos tästälähin koskaan
Tään majan salvan hälle avaat taikka
Syliisi hänen ruumihinsa suljet,
Niin sulle keksin surman yhtä julman,
Kuin itse olet hento.

PERDITA.
Kaikki mennyt!
En suurin säikkynyt ma; kerran pari
Sanoa olin hälle suoraan, että
Se sama aurinko, mi hoviin paistaa,
Mökiltäkään ei peitä kasvojansa,
Vaan molempia hellii. — Menkää, prinssi!
Sanoinhan, mitä tästä tulee; omaa
Aatelkaa tilaanne; näin unta minä;
Nyt valveill' ollen, kuninkuuden heitän
Ja lampaitani lypsän vain ja itken.

(Menee.)

CAMILLO.
Kuink', ukko, voit? Oi, vastaa, johan kuolet.

VANHA PAIMEN.
En puhua ma voi, en ajatella.
En tohdi tietää, mitä tiedän. —
(Florenzelille.)
Herra,
Kolm'yhdeksättä-vuotiaan tapoitte,
Jonk' oli toivo saada rauhaan kuolla,
Nukahtaa samaan vuoteeseen kuin isä
Ja maata päästä hurskaan luiden viereen.
Mut mestaaja nyt liinoihin mun käärii
Ja viskaa pois, ja tomuani pappi
Ei siunaa kirkonmultaan. — Lemmon hylky,
Kun tiesit hänet prinssiksi ja sentään
Voit hälle kihlautua! — Kaikki mennyt!
Jos nyt ma kuolisin, niin nähnyt oisin
Sen hetken, milloin mielelläni kuolen.

FLORIZEL.
Miks noin mua tarkkaatte? Mun valtaa murhe,
Vaan eipä pelko; hillitä mua voidaan,
Mut muuttaa ei; mik' olin, se ma olen,
Pidätyksestä yllyn vain, mut lempi
Mua helpost' ohjaa.

CAMILLO.
Armollinen prinssi,
Isänne luonteen tunnette; nyt häntä
Ei hyvä puhutella, — jota, arvaan,
Te ette aikonekaan —; pelkäänpä, että
Nyt teitä tuskin nähdäkään hän sietää.
Siis, kunnes majesteetin viha lauhtuu,
Hänt' älkää lähetkö.

FLORIZEL.
En aiokaan.
Camilloko?

CAMILLO.
Niin, armollinen prinssi.

PERDITA.
Olenhan usein ennustanut moista,
Sanonut usein: "Arvoni se menee,
Kun tietyks tulee se".

FLORIZEL.
Ei muuten kuin
Jos minä petän sanani; mut silloin
Maan kohdun luonto ruhjokoon ja siitä
Kaikk' idut kadottakoon! — Nosta silmäsi —
Pois pyyhi, isä, perintöni; minä
Perijä olen lempeni.

CAMILLO.
Oi, kuulkaa!

FLORIZEL.
Kyll', lempeäni; sitä järkeni
Jos noudattaa, niin järjilläni olen;
Jos ei, niin tervetullut silloin hulluus;
Se paremp' on.

CAMILLO.
Tuo toivottomuutt' ompi.

FLORIZEL.
Sit' olkoon; valanihan pidän silloin,
Ja se on kunniallista. Camillo,
En, vaikka Böhmin koko loiston saisin
Ja kaikki, minkä päivän silmä näkee
Tai kätkee kohtu maan tai meren syvyys
Poveensa salaa, valaani en riko,
Jonk' armaalleni vannoin. Siis sua pyydän,
Isäni kunnon ystävätä, että,
Kun hän mua kaipaa, — sillä koskaan häntä
En enää nähne, — hyvin puhein hänen
Vihansa lepytät. Ma onnen kanssa
Tulevaisuudest' ottelen. Tää kuule
Ja hälle kerro: merille ma lähden
Sen kanssa, jot' en omistaa saa maalla.
Paraiksi tässä lähellä on laiva,
Vaikk' ei juur' tätä varten varustettu.
Mihinkä tieni otan, siit' en huoli
Nyt kertoa ja sit' ei tarvis tietää.

CAMILLO.
Oi, armas prinssi, soisin, että teissä
Neuvoille mieli herkemp' oisi taikka
Hädässä karaistumpi.

FLORIZEL.
Perdita, — (Vie hänet syrjään.)
(CamilloIle.)
Heti teitä kuulen.

CAMILLO.
Luja hällä päätös
On paeta. Ma miekkoinen, jos voisin
Etua tuosta niittää, kaita häntä,
Palvella, hyödyttää ja siten päästä
Näkemään rakasta Sisiliata
Ja onnetonta kuningastani,
Jot' ikävöin niin suuresti.

FLORIZEL.
Camillo,
Niin raskaat mua toimet painaa, että
Unohdan käytöstavat.

(Aikoo lähteä.)

CAMILLO.
Tuntenette
Ne halvat rakkauden työt, jotk' olen
Ma isällenne tehnyt?

FLORIZEL.
Ansionne
On suuret. Soittoa on isälleni
Kehua teitä, eikä vähin huoli
Niin teitä palkita, kuin mielis.

CAMILLO.
Hyvä.
Jos todell' uskotte mun kuningasta
Rakastavan, ja hänen tähtens' sitä,
Ken hänt' on lähin, teidän korkeuttanne,
Niin kuulkaa neuvoni: jos hankkehenne,
Mietitty, vakaa, muuttamista sietää,
Niin, kautta kunniani, teille näytän,
Miss' osaksenne kohtelun te saatte
Arvonne mukaisen, miss' armahanne
Omistaa voitte, — josta, kuten huomaan,
Ei muu kuin — taivas varjelkohon! — surma
Erottaa teitä voi, — ja naida hänet,
Ja — poissa ollessanne niin ma laitan —
Isänne vihan lepyttää ja häntä
Taivuttaa suostumukseen.

FLORIZEL.
Mitä sanot?
Jos sula ihme tuo on mahdollista,
Niin enemp' oot kuin ihminen, ja sinuun
Ijäti luotan.

CAMILLO.
Onko teillä paikka,
Mihinkä mennä, tiedossa?

FLORIZEL.
Ei vielä;
Mut koska äkkisattumus on syynä
Tekoomme hurjaan, niin nyt antaumme
Orjiksi sallimalle, kärpäsiksi
Jokaisen tuulen lennättää.

CAMILLO.
Mua kuulkaa:
Jos ette tahdo aiettanne muuttaa,
Vaan pakoon turvata, niin menkää silloin
Sisiliaan ja siellä itsenne
Ja prinsessanne — siksi kai hän tullee —
Esittäkää Leonteelle; mut puku
Aviollenne sopiva häll' olkoon.
Jo näen, kuink' avaa sylinsä Leontes
Ja itkee teille tulotervehdystään,
Pojalta anteeks anoo niinkuin oisi
Se isä itse, nuoren prinsessanne
Käsiä suutelee, ja vuoroin puhuu
Vihastaan, lemmestänsä, toisen kiroo
Syvimpään hornaan, toisen käskee kasvaa
Aatosta sekä aikaa ripeämmin.

FLORIZEL.
Camillo hyvä, millä puolustaisin
Ma käyntiäni.

CAMILLO.
Isän, kuninkahan,
Nimessä tulette te tervehtimään
Ja lohduttamaan häntä. Tavan, miten
Käyttäidä teidän tulee, mitä hälle
Isänne puolest' ilmoittaa, — ja josta
Ei neljäs tiedä, — kirjoitan ma teille.
Te siitä näette, mitä joka eräll'
Esittää teidän tulee; näin hän luulee.
Ett' isän mielen lausutte ja tämän
Sydämmen paljastatte.

FLORIZEL.
Kiitos sulle!
Tuo tepsii, tuo.

CAMILLO.
Se taatumpata kuin
Vesille tiettömille heittäytyä
Ja tietymättömille rannikoille:
Ei tiedoss' apua, vaan kurjuus varma;
Kun yhden pahan vältät, uhkaa toinen;
Ei mikään taatumpi kuin ankkurinne:
Se tekee parhaansa, kun pitää teitä,
Miss' ette itse tahtoiskaan. Pait sitä
On onni rakkauden taatuin side;
Sen puhtaan hipiän ja sydämmenkin
Voi murhe muuttaa.

PERDITA.
Puolet tuost' on totta:
Voi murhe posken muuttaa, sen ma luulen,
Mut mielt' ei koskaan.

CAMILLO.
Uskotteko sen?
Isänne taloss' seitsemähän vuoteen
Ei toista synny moista.

FLORIZEL.
Oi, Camillo,
Hän jaloudess' on edellä sen verran,
Kuin synnyltänsä jäljessä.

CAMILLO.
Ei puutu
Hän tietoa, sen takaan: voittaa voisi
Hän monen opettajan.

PERDITA.
Anteeks, herra;
Punastun kiitokseksi.

FLORIZEL.
Sulo impi! —
Mut okailla nyt seisomme! — Camillo,
Isäni suojelija, ja nyt minun,
Kotimme lääkäri! Kuin tehdä? Mulla
Kuninkaan pojan varusteit' ei ole;
Sisilia ei usko —

CAMILLO.
Huolet' olkaa!
Te tiedätte, ett' omaisuuteni
On kaikki siellä. Huolenani olkoon
Niin teitä ruhtinaiksi huolitella,
Kuin omaa osaani te näyttäisitte.
Todisteeks, ett'ei mitään puutu — kuulkaa!

(Puhelevat hiljaa keskenään.)
(Autolycus tulee.)

AUTOLYCUS. Ha, haa! Se rehellisyys, mikä narri se on! ja luottamus, sen syliystävä, mikä typerä tolvana! Olen myynyt kaikki kamani: tekokivet, rihmat, peilit, hajupallot, soljet, muistitaulut, arkkiviisut, veitset, lankavyhdet, hansikat, kengänpaulat, rannerenkaat, sarvisormukset; kaikki mun reppuni lihavuus on mennyt. He kiistelevät, kuka ensin saisi ostaa, ikäänkuin romuni olisi ollut pyhää ja tuottanut ostajalle siunausta; tällä keinoin tulin näkemään, kenen kukkaro paraiten piti karvansa, ja minkä näin, sen panin muistiini vastaisuutta varten. Tuo nuori narri, joka vain on hiukkaista vajaa ollakseen järkevä mies, rakastui niin noihin piikarenkutuksiin, ett'ei tahtonut sorkkaansa liikahuttaa, ennenkuin oli saanut sekä nuotit että sanat; ja tämä veti muunkin karjan niin minun luokseni, että kaikki heidän muut aistinsa istuivat kiinni korviin; olisin voinut alushameen nipistää, tai housunlämsästä leikata kukkaron, kenenkään sitä tuntematta, tai viilata irti avaimia, joita vitjoissa kantoivat; ei mitään muuta kuultu, ei älytty kuin tuon tolvanan laulua ja hänen ihastustaan sen tyhjyydestä, niin että tämän huumauksen aikana minä nipistin useimmilta heidän kemukukkaronsa; ja jos ei vanhus olisi tullut ja melua nostanut tyttärestään ja kuninkaan pojasta ja pelottanut variksiani pois akanoista, niin en olisi jättänyt henkiin yhtäkään kukkaroa koko armeijassa.

(Camilla, Florizel ja Perdita tulevat esiin.)

CAMILLO.
Ei, mutta kirjeeni, mi matkassanne
Perille menee, epäilyksen poistaa.

FLORIZEL.
Ja kirje, jonka Leonteelta saatte, —

CAMILLO.
Lepyttää isän.

PERDITA.
Olkaa siunattu!
Puheenne sulotunteen tuo.

CAMILLO (hommaa Autolycuksen).
Ken tuossa?
Hän meille tulkoon välikappaleeksi;
Ei päästää saa mist' apua voi olla.

AUTOLYCUS (syrjään). Jos vain ovat kuulleet puheeni, niin ei muuta, kuin oiti hirteen!

CAMILLO.
Mit', ystävä? Noin miksi vapiset?
Älä pelkää, mies, ei sulle pahaa tehdä.

AUTOLYCUS. Minä olen köyhä vaivainen, hyvä herra.

CAMILLO. No niin, olehan vaan; täällä ei sitä kukaan sinulta viene. Mutta mitä köyhyytesi ulkokuoreen tulee, täytyy meidän tehdä pieni vaihdos. Siis, riisu heti vaatteesi — se on välttämätöntä, tiedä se — ja vaihda pukua tämän herran kanssa. Vaikka tosin hän siitä tappiolle joutuu, niin saat kuitenkin väliä; kas tuossa!

AUTOLYCUS. Olen köyhä vaivainen, hyvä herra. — (Syrjään.) Kyllä minä teidät hyvin tunnen.

CAMILLO. No, tee joutua! Herra tässä on jo puoliksi kuorittu.

AUTOLYCUS. Täyttäkö totta, herra? — (Syrjään.) Hoksaanpa juonen.

FLORIZEL. Joutuun, kuuletko!

AUTOLYCUS. Täyttä totta tämä väliraha lienee, mutta minä en voi sitä ottaa vastaan hyvällä omallatunnolla.

CAMILLO.
Riisu, riisu!
(Florizel ja Autolycus vaihtavat pukua.)
Hallitsijatar onnellinen, — toteen
Sanani käyköön tää! — nyt piiloutukaa
Pensaaseen tuohon; kullan hattu päähän;
Syvälle painakaa se; kasvot peittoon;
Pukua muuttakaa ja muotoanne
Mikäli voitte, jotta tuntematta
Tulette laivaan, — vakoojia pelkään.

PERDITA.
Niin näytelmästä näkyy, että osa
Siin' olla pitää mullakin.

CAMILLO.
Ei auta. —
No, valmisko?

FLORIZEL.
Jos nyt mun näkis isä,
Pojakseen ei mua sanoisi.

CAMILLO.
Pois hattu! —
No, tulkaa, neiti. — Hyväst', ystävä!

AUTOLYCUS.
Hyvästi, herra.

FLORIZEL.
Oh, Perdita, mik' unohtuikaan meiltä!
Sananen kuule.

(Keskustelevat syrjässä.)

CAMILLO.
Ens' työni ilmoittaa on kuninkaalle.
Ett' ovat paenneet ja minne menneet;
Pakottavani tällä häntä toivon
Jälestä lähtemään. Näin seurassansa
Sisilian nähdä saan, jot' ikävöitsen
Kuin sairas vaimo.

FLORIZEL.
Onni, meitä johda!
Nyt rantahan, Camillo, kiiruhdamme.

CAMILLO.
Jot' ennemmin, sen parempi.

(Florizel, Perdita ja Camillo poistuvat.)

AUTOLYCUS. Kyllä ymmärrän juonen; minä kuulen sen. Avoin korva, valpas silmä, nopsa käsi ovat taskuvarkaalle välttämättömät; tarkka nenä on hyvä sekin valmistamaan työtä muille aisteille. Hyvä on, näemmä, tähän aikaan jumalattoman elää. Mikä vaihto tämä olisi jo ilman välirahaakin! Ja minkä välirahan olen tästä vaihdosta saanut! Toden totta, tänä vuonna jumalat meitä päästävät läpi käden ja me voimme nyt tehdä tekojamme oikein mielihavilla. Itse prinssilläkin on hiukan koiruus mielessä, kun pujahtaa varkain pois isänsä luota, venkale kintuissa. Jos pitäisin kunniallisena tekona puhua tästä kuninkaalle, niin en sitä tekisi; pidän lurjusmaisempana olla asiasta vaiti, ja siinä kohden olen uskollinen ammatissani. Piiloon, piiloon! Uutta työtä kuumille aivoille! Joka kadunkulmassa, myymälässä, kirkossa, keräjissä ja teloituksissa on toimimiehellä jotakin tekemistä.

(Vanha ja nuori paimen tulevat.)

NUORI PAIMEN. Kas nyt vain, mikä te olette mieheksi! Muuta ei ole tässä keinoa kuin sanoa kuninkaalle, että tyttö on vaihdokas eikä teidän lihaanne ja vertanne.

VANHA PAIMEN. No, mutta kuulehan.

NUORI PAIMEN. No, mutta kuulkaahan.

VANHA PAIMEN. No, puhu sitten!

NUORI PAIMEN. Hän ei ole lihaanne ja vertanne; lihanne ja verenne ei siis ole kuningasta loukannut, siis hän ei voi lihaanne ja vertanne rangaistakaan. Näyttäkää ne kalut, jotka hänellä oli löydettäissä, kaikki piilokalut, paitse mitä hänellä itsellään on mukana. Kun tämä on tehty, niin laki saa pitkän nenän, sen ma takaan.

VANHA PAIMEN. Minä kuninkaalle kerron kaikki tyynni, joka sanan, vieläpä hänen poikansa koiruudetkin, joka, sen ma sanon, ei kunniallisen miehen tavalla kohtele isäänsä ja minua, kun noin vain tahtoo minusta tehdä kuninkaan langon.

NUORI PAIMEN. Niinpä kyllä, vähintäinkin langoksi hänelle olisitte voinut tulla; ja silloin olisi verennekin tullut kalliimmaksi, — sanonko, kuinka monta luotia.

AUTOLYCUS (syrjään). Viisaasti puhuttu, tyhmyrit!

VANHA PAIMEN. Kas niin, nyt kuninkaan luo! Tässä on jotakin tässä mytyssä, joka panee hänet korvantaustaansa kynsimään.

AUTOLYCUS (syrjään). En tiedä, mitä haittaa nämä valitukset saattavat tehdä herrani paolle.

NUORI PAIMEN. Jumala suokoon, että hän olisi linnassa.

AUTOLYCUS (syrjään). Vaikka en luonnostani ole rehellinen, olen sitä kuitenkin joskus sattumuksesta: — nyt taskuun tuppisaksan parta! (Ottaa pois valepartansa.) — No, maaukot, minne matka?

NUORI PAIMEN. Linnaan, teidän ylhäisyytenne luvalla.

AUTOLYCUS. Asianne? Mikä? Kelle? Tuon mytyn laatu? Olinpaikkanne? Nimenne, ikänne, varanne, sukunne ja kaikki mikä asiaan kuuluu? Suu puhtaaksi, puhukaa!

NUORI PAIMEN. Olemme vain halpaa, yksinkertaista väkeä.

AUTOLYCUS. Valhetta! Olette karvaista villi-sukua. Minä en salli valheita. Ne eivät sovi muille kuin kauppasaksoille, ja nämäpä usein niitä valheitaan meihin sotamiehiin ajavatkin; mutta me maksamme sen heille kolikkomitalla, eikä selkämitalla; siis ei maksa vaivaa valheen kengillä juosta.

NUORI PAIMEN. Teidän armonne, te olitte itse juuri juoksemaisillanne, mutta huomasitte kai, että kenkä ahdisti.

VANHA PAIMEN. Oletteko hovista, luvalla kysyen?

AUTOLYCUS. Luvalla tai luvatta, hovista olen. Eikö jo vaatteuksenikin ole hovin tapainen? Eikö käyntini hovin sipsutusta? Eikö minusta hovin lemut nenääsi lemahda? Eikö sinun halpuutesi säteile minusta hovin ylenkatsetta? Sen tähdenkö, että sinua hyvittelen ja kierrän sinusta asiasi, senkötähden en olisi hovista? Minä olen hovimies kiireestä kantapäähän, mies, joka voin joko edistää tai vastustaa asiaasi hovissa; jonka vuoksi vaadin, et£ä minulle asiasi ilmoitat.

VANHA PAIMEN. Kuninkaalle minulla on asiaa.

AUTOLYCUS. Entä advokaattia, onko sinulla semmoista?

VANHA PAIMEN. Luvalla sanoen, en tiedä.

NUORI PAIMEN. Advokaatiksi sanotaan hovikielellä fasaania; sanokaa, ettei teillä semmoista ole.

VANHA PAIMEN. Ei, herra, ei ole minulla fasaania, ei kukkoa eikä kanaa.

AUTOLYCUS. Me, miekot, me noin tyhmät emme ole. Mut noidenlainen voisin sentään olla; Sentähden min' en halveksia tahdo.

NUORI PAIMEN. Tuo lienee varmaankin ylhäinen hovimies.

VANHA PAIMEN. Hänen vaatteuksensa on komea; mutta hän ei sitä sievästi kanna.

NUORI PAIMEN. Jota eriskummaisempi, sitä vihaisempi; hän on suuri mies, siitä lyön vetoa; senhän näkee jo tuosta hampaiden kaivelemisesta.

AUTOLYCUS. Tuo mytty tuossa? Mitä on siinä mytyssä? Ja mitä tuo rasia toimittaa?

VANHA PAIMEN. Tässä mytyssä ja tässä rasiassa, niissä on semmoisia salaisuuksia, joita ei saa tietää kukaan muu kuin kuningas, ja hän ne saa tietää vielä tällä hetkellä, jos vaan pääsen hänen puheillensa.

AUTOLYCUS. Ukkoseni, hukkaan on mennyt vaivasi.

VANHA PAIMEN. Kuinka niin, herra?

AUTOLYCUS. Kuningas ei ole linnassa; hän on mennyt uuteen laivaansa vilvoittelemaan ja purkamaan pahaa tuultaan; sillä, jos sinulla on kykyä käsittää vakavia asioita, niin tiedä, että kuningas on täynnä huolia.

VANHA PAIMEN. Niinhän sanotaan; poikansa takia kai, joka tahtoi naida lampurin tyttären.

AUTOLYCUS. Jos ei lampuria jo ole putkaan pistetty, niin laittaukoon pakoon; kiroukset, jotka hän saa kantaa, ja kidutukset, jotka hän saa kärsiä, voisivat murtaa mieheltä selän ja hirviöltäkin sydämmen.

NUORI PAIMEN. Niinkö luulette, herra?

AUTOLYCUS. Eikä yksin hän tule kärsimään kaikkea, mitä äly voi keksiä haikeata ja kosto karvasta; vaan kaikki, jotka ovat hänelle sukua, vaikkapa vain viidennessäkymmenennessä polvessa, annetaan pyövelin uhriksi; se on tosin hyvin surkeata, mutta välttämätöntä. Rutivanha lammasten laamanni, mokomakin oinasten kaitsija koettaa saada tyttärensä majesteetiksi! Toiset sanovat, että hän tulee kivitetyksi; mutta minusta tämä kuolema on hänelle liian lievä. Laahata valtaistuimemme lammaskarsinaan! Kaikki kuolintavat yhteensä ovat liian lieviä, kovimmatkin liian helppoja.

NUORI PAIMEN. Lieneekö tuolla vanhuksella poikaa? Oletteko siitä mitään kuullut? Rohkenen kysyä.

AUTOLYCUS. On, on hänellä poika, joka elävältä nyljetään; sitten hunajalla rasvataan ja ripustetaan ampiaispesän kohdalle, jossa saa riippua, kunnes on henkeä kolmeneljännestä tai kahdeksannes jäljellä; sitten herätellään taas henkiin paloviinalla tai muulla väkevällä, jonka jälkeen hän, ihan veriseltään ja almanakan kuumimpana päivänä, asetetaan kiviseinää vastaan, jossa aurinko häntä katselee suvisella silmällään ja jossa hän saa sitä katsella, kunnes kärpäset ovat hänet kuiviin syöneet. Mutta mitäpä noista puhelemme, noista kavalista konnista, joiden surkeutta vain saattaa nauraa, kun niiden rikos on niin kauhea. Sanokaa, — sillä te näytte olevan suoria, rehellisiä miehiä, — sanokaa, mitä teillä on kuninkaalle asiaa? Jos saan jotenkin sopivat hyväntekijäiset, niin saatan teidät hänen luoksensa laivaan, esitän teidän persoonanne hänen armollensa ja kuiskaan hänen korvaansa hyvän sanan teidän puolestanne. Jos kukaan, paitse kuningasta, on mies täyttämään teidän pyyntönne, niin on tässä siihen mies.

NUORI PAIMEN. Hänellä näyttää olevan suuri valta; pitäkää miehestä kiinni, antakaa hänelle rahaa. Vaikka valta on itsepäinen karhu, voi sitä kuitenkin kullalla nenästä vetää. Näyttäkää kukkaronne sisäpuolta hänen kätensä ulkopuolelle, ja sillä hyvä. Aatelkaa, jos tullaan kivitetyiksi ja elävältä nyljetyiksi!

VANHA PAIMEN. Jos suvaitsette, herra, ottaa haltuunne asiamme, niin on tässä kaikki kulta, mitä minulla on. Annan saman verran lisää, ja jätän tämän nuoren miehen pantiksi, siksi kuin sen teille tuon.

AUTOLYCUS. Sittekö, kun olen lupaukseni täyttänyt?

VANHA PAIMEN. Niin, herra.

AUTOLYCUS. Hyvä! Anna tänne toinen puoli. — Oletko sinäkin toimessa osallinen?

NUORI PAIMEN. Tavallani, herra; mutta vaikka se koskisikin nahkaani, niin toivon kuitenkin, ett'ei sitä kokonaan nyljetä.

AUTOLYCUS. Ei, se koskee vain lampurin pojan nahkaa. Hirteen se mies! Hänestä on tehtävä varoittava esimerkki.

NUORI PAIMEN. Lohduttavaa, sangen lohduttavaa! Mutta nyt kuninkaan luo, näyttämään näitä ihmeellisiä nähtäviä; hänen tulee saada tietää, että se ei ole teidän tyttärenne eikä minun sisareni; muuten olemme hukassa. Minäkin annan teille saman verran kuin tämä vanhus, ja jään, niinkuin hän sanoo, teille pantiksi, siksi kuin hän sen teille tuo.

AUTOLYCUS. Tahdon uskoa teitä. Käykää edeltäpäin rantaan; pitäkää oikealle; minä vain hiukan pistäydyn tänne pensastoon, tulen kohta jäljestä.

NUORI PAIMEN. Sepä vasta siunattu ihminen, totta tosiaankin, siunattu!

VANHA PAIMEN. Menkäämme edeltäpäin, niinkuin hän käski. Hän on vartavasten meille hyväntekijäksi valittu.

(Vanha ja nuori paimen menevät.)

AUTOLYCUS. Vaikka halusta tahtoisinkin olla rehellinen, niin huomaan, että onnetar sitä ei salli; se tuo saaliin ihan suuhuni. Minua nyt mielistelee kaksi hyvää: kulta, ja keino tehdä herralleni, prinssille, pieni palvelus; kuka tietää, miksi tässä kerran vielä ylenen. Nuo molemmat sokeat myyrät saatan hänen luokseen laivaan. Jos hän sopivaksi näkee heittää ne takaisin maalle, ja jos valitukset, joita he aikovat kuninkaalle esittää, eivät häntä liikuta, niin sanokoon hän minua tästä liiallisesta avuliaisuudestani vaikka konnaksi; sellaiseen arvonimeen ja siitä mahdollisesti tulevaan häpeään minä olen tottunut. Tahdon heidät hänelle esittää; saatanhan siitä jotakin kostua.

(Menee.)