TALVINEN TARINA

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1894.

Näytelmän henkilöt:

LEONTES, Sisilian kuningas.
MAMILLIUS, hänen poikansa.
CAMILLO, |
ANTIGONUS, | Sisilian ylimyksiä.
CLEOMENES, |
DION,
POLYXENES, Böhmin kuningas.
FLORIZEL, hänen poikansa.
ARCHIDAMUS, böhmiläinen ylimys.
Merimies
Vanginvartija.
Vanha paimen, Perditan isäksi luultu.
Hänen poikansa.
AUTOLYCUS. veijari.
Aika, khoorina.
HERMIONE. Leonteen puoliso.
PERDITA, Leonteen ja Hermionen tytär.
PAULINA, Antigonuksen vaimo.
EMILIA, kuningattaren kamarirouva.
MOPSA, | paimenettaria.
DORCAS, |

Hoviherroja, hovinaisia, ylimyksiä, oikeuden virkamiehiä ja palvelijoita, paimenia ja paimenettaria, vartijoita y.m.

Tapahtuu osittain Sisiliassa, osittain Böhmissä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sisilia. Vierashuone Leonteen hovilinnassa.
(Camillo ja Archidamus tulevat.)

ARCHIDAMUS. Jos joskus, Camillo, satutte Böhmissä käymään samanlaisessa toimessa, kuin mikä nyt on minun virkaintoni liikkeelle pannut, niin saattepa, kuten sanoin, nähdä, että suuri on erotus meidän Böhmin ja teidän Sisilian välillä.

CAMILLO. Luulenpa, että ensi kesänä Sisilian kuningas aikoo Böhmin kuninkaalle maksaa velkansa ja käydä vuorovierailulla.

ARCHIDAMUS. Vaikka vieraanvaramme tuottaakin meille häpeätä, niin on kuitenkin hyvä tahto puolustuksenamme; sillä tosiaankin —

CAMILLO. Mitä joutavia!

ARCHIDAMUS. Toden totta, puhun täydestä sydämmestä: me emme voi sellaisella loistolla — niin suurenmoisella — en tiedä kuinka sanoa. — Pitänee antaa teille unijuomaa, että aistinne eivät tajuaisi puutteellisuuttamme, eivätkä meitä ainakaan moittisi, jos eivät kehuakaan saattaisi.

CAMILLO. Liian kalliisti maksatte vapaaehtoisen tarjon.

ARCHIDAMUS. Uskokaa minua, minä puhun niin kuin tietoni käskee ja niin kuin suoruus vaatii.

CAMILLO. Sisilia ei milloinkaan voi Böhmille osoittaa liikaa ystävyyttä. He kasvoivat yhdessä lapsina, ja silloin heihin juurtui keskinäinen rakkaus niin suuri, että sen nyt täytyy aluvia työntää. Sitten kuin kypsynyt arvo ja kuninkaalliset velvollisuudet erottivat heidät toisistaan, ovat he, vaikk'ei itse kohdastansa, kuitenkin kuninkaallisten edustajien kautta yhtyneet vaihtamaan lahjoja, kirjeitä ja ystävällisiä lähetyksiä, niin että erilläänkin ollen ovat näyttäneet yhdessä olevan, paiskanneet kättä ikäänkuin pohjattoman syvyyden ylitse ja syleilleet toisiaan ikäänkuin vastakkaisten ilmain ääriltä. — Jumala heidän ystävyyttään varjelkoon!

ARCHIDAMUS. Luulenpa ettei maailman pahuus eikä mikään voi sitä muuttaa. Teille tuottaa sanomatonta iloa nuori Mamillius prinssinne; hän on toivehikkain nuorukainen, minkä ikänäni olen nähnyt.

CAMILLO. Minulla on samat hyvät toiveet hänestä kuin teilläkin. Hän on erinomainen lapsi, hän oikein virvoittaa alamaista ja lohduttaa vanhaa sydäntä. Ne, jotka sauvain nojassa kulkivat, ennen kuin hän oli syntynyt, toivovat elävänsä siksi, että näkisivät hänet miehenä.

ARCHIDAMUS. Kuolisivatko he muuten mielellään?

CAMILLO. Varmaankin, jos ei heillä olisi muuta syytä toivoa pitempää elämää.

ARCHIDAMUS. Jos ei kuninkaalla olisi poikaa, mielisivät he sauvain nojassa käydä, kunnes hän saisi pojan.

(Poistuvat.)

Toinen kohtaus.

Seutu sama. Juhlahuone hovilinnassa.

(Leontes, Polyxenes, Hermione, Mamillius,
Camillo ja seuralaisia tulee.)

POLYXENES.
Vetisen kuun jo paimen yhdeksästi
On nähnyt vaihtuvan sen jälkeen kuin
Jäi meiltä valtaistuin tyhjillensä;
Ja saman verran aikaa kiitoksetkin
Ne meiltä veis, ja sittenkin me velkaan
Ikuiseen jäisimme. Siis niinkuin nolla,
Jok' oikean saa paikan, samoin minä
Yhdellä "kiitän" kertaan monta tuhatt'
Edellä käypää.

LEONTES.
Säästäkäätte kiitos
Lähtöönne asti.

POLYXENES.
Huomenna on lähtö.
Kotona jotain varon tapahtuneen
Poiss' ollessani, varon vinhan tuulen
Siell' yltyvän, jok' ajaa huudahtamaan:
"Niin kävi, paha kyllä". Sitä paitse
Liiaksi teitä vaivaan.

LEONTES.
Pääni pidän,
Sit' ette käännä.

POLYXENES.
Lähteä mun täytyy.

LEONTES.
Vain viikko vielä.

POLYXENES.
Ei, ei, huomenna.

LEONTES.
No, aika tasan siis; ja sitä vastaan
Ei inttämistä.

POLYXENES.
Älkää kiusatko!
Ei toista ketään maailmassa, joka
Mun valtaa niin kuin te; niin kävis nytkin,
Jos vaatis sitä tarve, vaikka kohta
Mun täytyisikin kieltää. Toimet kotiin
Mua käskevät; jos estätte nyt mua,
Niin vitsaust' on mulle rakkautenne,
Ja jäämiseni rasitusta teille;
Sen vältän näin: hyvästi, veliseni!

LEONTES.
Kuningatarko mykkä? Puhukaa.

HERMIONE.
Ma aioin vaiti olla, kunnes teille
Hän vannoisi, ett'ei hän jäisi. Liiaks
On pyyntönnekin mieto; sanokaatte:
Böhmiss' on kaikki hyvin, tieto sieltä
Vast' ikään tänne sai; se sanokaa,
Niin aseet hältä riisutte.

LEONTES.
Niin oikein.

HERMIONE.
Jos poikaans' ikävöi hän, se syy kelpaa;
Mut sanokoon sen siis ja matkaan menköön.
Jos sen hän vannoo vain, ei saa hän jäädä,
Ajamme hänet täältä värttinöillä.
(Polyxeneelle.)
Kuninkaallista seuraanne vain viikoks
Anoa rohkenen. Kun teille Böhmiin
Mun tulee mieheni, täys häll' on valta
Viivähtää kuukaus yli lähtöpäivän,
Ja kuitenkaan en kellon naksausta
Vähemmin lemmi sinua, Leontes,
Kuin mikään vaimo miestään. — Jäättehän?

POLYXENES.
En.

HERMIONE.
Jäättepä.

POLYXENES.
En, totta vie, en voi.

HERMIONE.
Vai "totta vie". Se vala suurt' ei paina.
Mut minä, vaikka valallanne tähdet
Radaltaan syöksisitte, minä sanon:
"Te jäätte, totta vie". Niin, jäättehän?
Vaimonko "totta vie" ei yhtä voipa
Kuin miehen? Jäättehän? Jos teille mieluump'
On olo vankina kuin vierahana,
Niin lähteissänne saatte ruoan maksaa
Ja kiitoksista pääsette. No, vastaus:
Vanki vai vieras? Toinen taikka toinen,
Niin, totta vie!

POLYXENES.
Siis mieluisemmin vieras.
Vankina olo rikost' olettaa,
Jot' ei niin helppo ole minun tehdä
Kuin teidän kostaa.

HERMIONE.
Vanginvartijanne
En ole siis, vaan hyvä emäntänne.
Kas niin, nyt urkin poikajuonianne,
Mun mieheni ja teidän; oli teissä
Kai veitikoita?

POLYXENES.
Kaunis kuningatar,
Kaks velikultaa, joilla muut' ei huolta,
Kuin ett' on taaskin päivä huomispäivä
Ja että poikuutt' ikuisesti kestäis.

HERMIONE.
Mun mieheni kai teistä oli pahin?

POLYXENES.
Me niinkuin kaksoisvohlat auringossa
Hypimme, toisillemme määkyen.
Viatont' oli viattoman leikki,
Pahuuden oppi outo oli meille,
Ei moista uneksittukaan. Jos näin me
Elelleet oisimme, ja heikko henki
Verestä kuumast' ei ois yltyyn noussut,
Niin taivahalle uljaast' olisimme
Vastanneet: "syyttömät"; — niin, ottamatta
Perintävikaa lukuun.

HERMIONE.
Kompastuitte
Siis myöhemmin?

POLYXENES.
Oo, hurskas rouva, sitten
Se tuli kiusaus; tähän hullausaikaan
Mun siippan' oli, nähkääs, laps, eik' ollut
Kisakumppaninkaan silmä kauneuttanne
Äkännyt vielä.

HERMIONE.
Herra varjelkoon!
Siksensä johtopäätös! Perkeleiksi
Sanotte muuten vaimonne ja minut.
Vaan lisää! Synneistä, jotk' aikaan saimme,
Vastaamme me, jos meidän kanssa teitte
Ens' syntinne ja meidän kanssa yksin
Rikosta jatkoitte ja ette muiden
Kuin meidän kanssa hairailleet.

LEONTES.
Sa voitit?

HERMIONE.
Hän jää.

LEONTES.
Ei minun pyynnöstäni jäänyt.
Hermione, puhunut et ole koskaan
Noin hyvin.

HERMIONE.
Enkö koskaan?

LEONTES.
Kerran vainen.

HERMIONE.
Kuin? Kahdesti? No, milloin ensi kerran?
Kehuilla syöttäin, lihoittakaa meitä
Kun aljoelukkaa: yks hyvä teko,
Mi maineetonna kuolee, sikiöitään
Tuhansin tappaa. Palkkamme on kiitos;
Pikemmin hellin muiskuin tuhat virstaa
Meit' ajatte, kuin ruoskall' askeltakaan
Mut asiaan: mun viime hyvä työni
Tää pyyntö oli; mikä ensimmäinen?
Vanhempi sill' on sisar, niinkö totta?
Oi, jospa olisi sen nimi Armo.
Vain kerran ennen hyvin puhuin, — milloin?
Sanokaa, kuulla halaan.

LEONTES.
No niin, silloin
Kuin kolme vitkaa kuuta tuskaan hivui,
Ennenkuin valkokätes tarjosit
Ja lempes annoit mulle; sanoit silloin:
"Ijäksi sinun".

HERMIONE.
Armo todellakin.
Kas vaan, puhunut kahdest' olen hyvin:
Ens kerrall' ijäks jalon miehen voitin,
Toisella vähäks aikaa ystävän.

(Tarjoo kätensä Polyxeneelle.)

LEONTES (syrjään).
Tulista, liian tulista!
Likeinen ystävyys likentää verta.
Mun mieltän' ahdistaapi, sydän hyppii,
Mut ei vaan ilosta. Tuo mairittelu
Viatont' olla voi; sen liika vapaus
Voi hyvyytt', auliutt', ystävyyttä olla
Ja siivolt' aivan näyttää, — niinpä kyllä.
Mut käden kutkutus, ja sormittelu
Tuo tuommoinen, ja kiekaileva hymy,
Kuin peilist' opittu, ja huokaus raskas,
Kuin hirven, joka torven sointiin kuolee!
Ei, lepertely tuo se ei tee hyvää
Ei sydämmen, eik' otsankaan. — Mamillius,
Oletko poikan'?

MAMILLIUS.
Olen, isä.

LEONTES.
Niinkö?
Niin, käpyni, niin! Kah! Noessako nenäs?
Se, sanotaan, on minun malliseni.
Tulehan, pyyhin turpas — ei, ei, nenäs:
Härillä, vasikoilla, mullikoilla,
Niill' ompi turpa. — Yhä kopeloi hän
Tuon miehen kättä! — Kuules, virkku vaska!
Oletko vaskani?

MAMILLIUS.
Jos tahdot, isä.

LEONTES.
Jos sulla ryhmy-otsa ois ja sarvet,
Ilmetty poikani sa oisit. Meidän
Sanovat olevan kuin kaksi munaa;
Niin vaimot väittää, kaikkia ne väittää.
Mut vaikka petollista oisi kaikki
Kuin suru silattu, kuin ves' ja tuuli,
Ja petollista kuin sen arpapeli,
Jok' omastaan ei toisen omaa tunne,
Niin tott' on poika näköiseni. — Tule,
Luo minuun sinisilmäs, sulo lapsi,
Aarteeni, lihani! Voiko äitis? — Tokko? —
Hekuma! kohti ydintä sä tähtäät;
Mahdolliseksi mahdottoman teet
Ja unelmissa virut. — Kuinka vois hän?
Sa yhdess' oleettoman kanssa toimit
Ja tyhjään liityt; luultavaa siis, että
Yht' olet jonkin kanssa; olet varmaan,
Ja luvallista enemmän, — sen tunnen,
Sen tunnen niin, ett' aivot siitä potee
Ja otsa kuortuu.

POLYXENES.
Mik' on kuninkaan?

HERMIONE.
Kovinpa rauhaton.

POLYXENES.
Kuningas hyvä,
Kuink' ompi laita, veliseni?

HERMIONE.
Näyttää
Kuin tuskan pilvet peittäis otsanne.
Vihanko merkki?

LEONTES.
Ei, ei, todestaan.
Useinpa luonto heikkouttaan näyttää
Ja hellyyttään, ja kylmäverisempäin
Pilaksi joutuu. Tuossa kun tuon pojan
Tarkastin kasvoja, niin oli niinkuin
Kakskolmatt' oisin vuotta nuoremp' ollut,
Avoimin säärin, yllä samettinen.
Vihanta tanttu, vyöllä miekka tylppä.
Ett'ei se miestään purisi ja vaaraa
Sais aikaan, niinkuin useinkin nuo hemmut.
Kuink' olin mielestäni nyt tuon vesan,
Tuon kyysän näköinen, tuon herrastyngän! —
Mies, hyvänäskö pidät korvapuustin?

MAMILLIUS.
En, minä tappelen.

LEONTES.
Vai niin! No niin,
Mies elää onnellansa! — Veliseni,
Noin rakasko on pikku prinssis sulle
Kuin mulle tää?

POLYXENES.
Hän tuolla kodiss' ompi
Iloni, rattoni ja aatokseni,
Vuorottain ystävä ja vihollinen,
Soturi, norkko, ministeri, kaikki.
Lyhentää talvipäiväks suvipäivän,
Jokeltain poies houreet, jotka muuten
Pilaisi veren.

LEONTES.
Täällä sama toimi
On tällä myös. Me kahden kävelylle
Nyt käymme; teill' on tärkeämpää tointa. —
Hermione, lempeäs mua kohtaan näytä
Myös veljellemme; kallein olkoon halpaa.
Sun ja tuon pikku perhon jälkeen hän on
Sydäntäni lähin.

HERMIONE.
Jos meit' etsitte,
Niin puistoss' ollaan. Varrommeko siellä?

LEONTES.
Halunne mukaan tehkää; teidät löydän,
Jos ilmoill' olette. — (Syrjään.) Nyt minä ongin,
Vaikk' ette huomaa, mihin siiman heitin.
Kas niin, kas niin!
(Tarkastelee Polyxenesta ja Hermionea.)
Kas, kuinka nokkaa, suuta
Hän tuolle kurkoittaa, ja vaimon julkeutt'
Aseenaan käyttää hyvää miestään vastaan!
(Polyxenes, Hermione ja seuralaiset poistuvat.)
He ovat poissa! Varpain, kynsin, hampain,
Sormin ja sarvin kannattaa saan aisaa!
Käy, poika, leikkimään; sun äitis leikkii;
Ja minä leikin, mutta hölmön osaa,
Ja leikin loppu vihellys on hautaan,
Ja kuolonkelloina on pilkan nauru. —
Leikitse, poika! — Aisaa kannatettu
On ennenkin, sen tiedän; mont' on miestä —
Nyt tällä haavaakin, kun siitä puhun —
Jotk' eukkoansa halaa, tietämättään
Ett' tokehessa salaa naapuri
On kalastellut, herra Silivili,
Läheinen naapuri. Se lohduks ompi,
Ett' ovet muillakin noin tahtomatta
On seljällään. Jos toivon heittäis kaikki,
Joilt' eukot kompastuu, niin hirttäjäsi
Mies joka kymmenes. Eik' auta mikään!
Tuhoova kiimatähti vallall' on
Ja pohjat, idät, etelät ja lännet
Se hallitsee; ja loppupäätös ompi:
Ei kohdull' ole salpaa, piru vieköön:
Vihollisen se antaa tulla, mennä
Kiluineen, kaluineen. Tää tauti meissä
On tuhansissa, vaikka salass' on se. —
No, poika?

MAMILLIUS.
Teidän näköisenne lienen.

LEONTES.
Niin, kiitos Herran! — Kuin? Camillo täällä?

CAMILLO.
Niin, herrani.

LEONTES.
Käy leikkimään, Mamillius!
Sin' olet kelpo verta. —
(Mamillius poistuu.)
No, Camillo,
Tuo armollinen herra jääkin tänne.

CAMILLO.
Työt' oli saada ankkur' iskemään;
Kun te sen viskasitte, ei se purrut.

LEONTES.
Sen huomasit?

CAMILLO.
Hän teidän pyynnöstänne
Ei jäänyt; syyksi sanoi tärkit toimet.

LEONTES.
Sen huomasit? — Tilani tunnetaan jo;
Supistaan, kuiskaillaan: "Sisilia on —
Niin, tiedättehän". Niiks on tullut, että
Mun täytyy moista kuulla. — Kuinka jäi hän?

CAMILLO.
Kun hyvä kuningatar häntä pyysi.

LEONTES.
Kuningatar, niin! Hyvä tässä sopis,
Mut nyt on niin, ett'ei se sovi. Onko
Muut ovelat sen hoksanneet kuin sinä?
Sull' äly on kuin sieni: sisääns' imee
Enemmän kuin muut pölkkypäät. Sen onko
Vaan tarkkapäiset tajunneet, ne, joilla
Kalua kalloss' on? Ei tyhmät kollot
Hämyä jutust' ole saaneet? Niinkö?

CAMILLO.
Jutusta? Selväähän on, että Böhmi
Ei vielä lähde.

LEONTES.
Mitä?

CAMILLO.
Viel' ei lähde.

LEONTES.
Mut miks'ei?

CAMILLO.
Tyydyttääkseen teitä, herra,
Ja kuningatarta.

LEONTES.
Vai tyydyttääkseen!
Kuningatarta tyydyttääkseen! — Hyvä!
Camillo, sydämmeni ajatukset,
Salaiset neuvonikin sulle uskoin.
Kuin pappi poveni sa perkasit,
Ja parattuna luotasi ma lähdin.
Mut suoruutes — se, mikä siltä näytti, —
Petosta oli.

CAMILLO.
Varjelkohon Luoja!

LEONTES.
Niin kyllä: sin' et ole rehellinen,
Tai jos sit' oletkin, niin pelkur' olet,
Rehellisyyden rampautat ja siltä
Häkäytät vauhdin; taikka työssäs veltto
Olet palvelija, johon olen pannut
Vakavan turvani; tai hupsu, joka
Menetetyksi pelin näet ja rahat
Ja pilana sen pidät.

CAMILLO.
Hyvä herra,
Voin olla veltto, pelkuri ja hupsu;
Ken näistä vioist' on niin vapaa, ettei
Sen pelkuruus ja velttous ja hupsuus
Maailman moniss' askareissa joskus
Pujahda ilmi. Teidän toimissanne
Jos milloinkaan ma tieten olin veltto,
Niin hupsuutt' oli se; jos ehdoin tahdoin
Ma hupsuttelin, niin se velttoutt' oli
Kun loppua en aatellut; jos tehdä
Sit' arastelin, josta varoin vaaraa,
Ja jonka seuraus laiminlyömisestä
Mua soimas, niin se pelkuutt' oli, jost' ei
Lie vapaa viisainkaan. Siis luvallista
On moinen heikkous, johon takertuupi
Rehellisyyskin. Mutta suvaitkaatte
Puhua suoraan; rikostani silmiin
Mun suokaa katsella; jos silloin kiellän,
Niin syytön olen.

LEONTES.
Etkö ole nähnyt, —
Oletpa niin, jos aisan pontta paksump'
Ei ole silmämunas, — taikka kuullut —
Näin päivänselväst' asiast' ei vaiti
Voi huhu olla, ei, — tai ajatellut, —
Ken tät' ei aattele, on aatospaitti, —
Ett' uskoton on vaimoni? Jos myönnät,
Ja julkeast' et kiellä, ett' on sulla
Ajatus, silmät, korvat, — sano ett' on
Livakka vaimoni, niin, kiimaisempi
Kuin piika-lutus, jonk' on ihat alttiit
Jo ennen vihkivalaa. Vastaa, myönnä!

CAMILLO.
En voisi kuulla, heti kostamatta,
Kuningatartani noin soimattavan.
Kautt' elämäni, puhett' en noin halpaa
Teilt' odottaisikaan; sen toistaminen
Ois synti yhtä hirveä kuin rikos.
Jos se on tosi.

LEONTES.
Onko kuiske tyhjää?
Ja posken hierto poskeen? nokan nokkaan?
Lipovat suutelukset? syvä huokaus
Keskellä naurun tyrskää? — varma merkki
Uskottomuuden, — jalkain kihnuttelu?
Sopissa hiipiminen? Toivo, että
Kuluisi aika, tunti minuutiksi
Ja päivä yöksi? että umpi-sokot
Kaikk' oisivat pait he, jott' irstaella
Sopisi näkymättä? Sekö tyhjää?
Haa! Silloin mailma kaikkineen on tyhjää.
On taivaslaki tyhjää, Böhmi tyhjää,
Vaimoni tyhjää, itse tyhjyys tyhjää,
Jos tää on tyhjää!

CAMILLO.
Koittakaatte, herra,
Tuo houruluulo poistaa aikanansa;
Se vaarallist' on.

LEONTES.
Olkoon, se on tosi.

CAMILLO.
Ei, herra, ei!

LEONTES.
Mut on. Sa valheit' ajat,
Niin valheita, sen sanon; sua vihaan.
Älytön orja olet, tyhmä pöllö
Tai liukas liehakko, jok' ihantelet
Hyvää ja pahaa yhtä suopein silmin.
Jos vaimollain niin saastunut ois maksa
Kuin elämä, ei eläis hietalasin
Hän juoksemaa.

CAMILLO.
Ken hänet saastutti?

LEONTES.
Hm!
Tuo, jonka kaulassa kuin muistoraha
Hän riippuvi, tuo Böhmi; — oo, jos taatut
Mull' olis miehet, jotka näkisivät
Mun kunniassan' omaa etuansa,
Ominta hyötyään, he toimisivat
Niin, että tuosta toimest' oisi loppu.
Ja sinä, hänen juomanlaskijansa,
Sa, jonka nostin halpuudesta arvoon
Ja joka häpeäni näet niin selvään,
Kuin taivas näkee maan ja maakin taivaan,
Sä voisit höystää maljan, joka ijäks
Ummistais vihamieheltäni silmät;
Mua virvoittais se rohto.

CAMILLO.
Voisin kyllä;
Mut ankaraa en rohtoa ma käyttäis,
Vaan vitkaan hivuttavaa, jok' ei tehoo
Niin tuimasti kuin myrkky. Mut en usko
Ett' tahraa moist' on kuningattaressa,
Jot' itse majesteetin maine turvaa.
Rakastin teitä —

LEONTES.
Hornaan arveluines!
Mua luuletko niin hupsuksi, niin hulluks,
Ett' etsin huvikseni moista tuskaa,
Ryvetän valkovuoteeni, — jok' unta
Tuo puhtaana, mut tahrattuna polttaa
Kuin okaat, nokkoset ja ampiaiset, —
Sokaisen kruununprinssin veren — jonka
Omaksen' uskon, omanani lemmin —
Vain syyttä, suotta? Tekisinkö moista?
Ken ois niin pöllö?

CAMILLO.
No niin, uskon teitä,
Ja Böhmin täältä laitan, ehdoll' että
Kun poiss' on hän, te kuningattarelle
Aseman hälle tulevan taas suotte,
Poikanne tähden etenkin, ja ett'ei
Tutuissa hoveissa ja liittomaissa
Sais kielikellot valtaa.

LEONTES.
Tien sa neuvoit,
Jonk' itsekin jo valita ma aioin.
Liata hänen kunniaans' en tahdo.

CAMILLO.
Arvoisa kuningas,
Menkäätte siis, ja — katse kirkkahana
Kuin vieraspidoiss' aivan — puhutelkaa
Kuningatartanne ja böhmiläistä.
Min' olen hänen juomanlaskijansa;
Jos terveellistä juomaa saa hän multa,
En tahdo olla miehiänne.

LEONTES.
Hyvä!
Tee se, niin puolet sydäntäni saat;
Jos et, niin omas halkaiset.

CAMILLO.
Ma teen sen.

LEONTES.
Tekeydyn iloiseksi, kuten neuvoit.

(Menee.)

CAMILLO.
Oi, kuningatar raukka! — Mutta kuink' on
Itseni laita? Myrkyttää mun pitää
Tuo hyvä Polyxenes; muut' ei syytä
Kuin kuuliaisuus herralleni, hälle,
Jok' itseänsä vastaan kapinoipi
Ja samaa vaatii seuraltaan. — Tuo teko
Ylentää voisi; — vaikka tuhansin
Niit' olis, jotka voideltujen murhast'
On arvoon nousseet, min' en sitä tekis.
Kirotkoon konnakin sen, kosk' ei moista
Lie kiveen, vaskeen, päärmään pantu! Hovi
Mun täytyy jättää: jos sen teen tai en,
Niin menee kaula. Onnen tähti, koita!
Kah, tuoss' on Böhmi!

(Polyxenes tulee.)

POLYXENES.
Kummaa! Horjumassa
Jo tääll' on suosioni. Puhumaton! —
Camillo, terve!

CAMILLO.
Terve, majesteetti!

POLYXENES.
Mit' uutta hovista?

CAMILLO.
Ei erityistä.

POLYXENES.
Kuningas on sen näköinen, kuin oisi
Maa-alan kadottanut yhtä rakkaan
Kuin oma henki. Kohtasin juur' hänet.
Tervehdin niinkuin tapa on, mut hänpä
Pois käänsi päänsä, muikisteli suutaan
Halveksivasti, riensi pois ja jätti
Mun miettimähän syytä, mikä moisen
Lie muutteen tuonut.

CAMILLO.
Sit' en tietää tohdi.

POLYXENES.
Et tohdi? Kuin? Sä tiedät, vaan et tohdi
Sanoa sitä mulle? Niin se on;
Sill' itselles sen sanot, minkä tiedät,
Et sanokaan: "en tohdi". Oi, Camillo,
Sun muotos muuttunut on niinkuin peili,
Joss' itseni ma näen muuttuneena.
Mua koskenee tuo muutos siis, kosk' on se
Minutkin muuttanut.

CAMILLO.
On jokin tauti,
Jok' iskee muutamiin; en tiedä, mikä
Se tauti on, mut teist' on tarttunut se,
Vaikk' olettekin terve.

POLYXENES.
Minustako?
Mun silmäni ei ole basiliskin;
Tuhansiin olen katsonut ja katseen'
On tehnyt hyvää, tappanut ei ketään.
Camillo, ylimys sa olet, lisäks
Kokenut tietomies, — jok' yhtä paljon
Ylimyst' ylentää kuin isän jalo
Perintönimi, — pyydän, ilmaise,
Jos jotain tiedät, jonka tieto hyödyks
Vois olla mullekin; sit' älä peitä
Vait'olon kätköön.

CAMILLO.
Vastata en tohdi.

POLYXENES.
Minusta tarttunut, vaikk' olen terve?
Mun täytyy tietää se. — Camillo, kuule:
Rukoilen kautta kaiken, mihin miestä
Velvoittaa kunnia — ja tämä pyyntö
Ei ole mikään halpa — ettäs sanot,
Mink' arvaat tuhon mua väijyvän,
Se onko lähellä vai etähällä,
Kuink' estää sitä voi, jos voi; jos ei,
Mitenkä sitä kestää.

CAMILLO.
Sanon sen,
Kun kunniaani vetoo mies, jok' itse
On kunnon mies. Siis kuulkaa neuvoni,
Jot' yhtä joutuun tulee noudattaa,
Kuin sanoa sen ehdin; muuten meillä
Pää vaarass' on ja henki kaupan.

POLYXENES.
Sano!

CAMILLO.
Mun määräsi hän teidät murhaamaan.

POLYXENES.
Ken määräsi?

CAMILLO.
Kuningas.

POLYXENES.
Mistä syystä?

CAMILLO.
Hän luulee, jopa vannookin sen varmaks,
Ikäänkuin nähnyt ois tai itse teillä
Apuna ollut, — että ilkityötä
Olette tehnyt kuningattarelle.

POLYXENES.
Myrkkyiseks silloin hyytyköhön visvaks
Sydänvereni, ja nimeni sen nimeen
Nivottakohon, joka petti Parhaan!
Maineeni puhtain tulkoon löyhkäks, jota
Jo kaukaa tylsimmänkin aisti kammoo.
Näköni inhon tuottakoon ja kauhun
Kuin iljettävin rutto, mit' on nähty
Tai koskaan kuultu.

CAMILLO.
Vannokaatte vaikka
Jok' ainokaisen taivaan tähden kautta
Ja kaiken niiden tenhon, ennen voitte
Te kieltää meren kuulemasta kuuta
Kuin valoin järkyttää tai neuvoin kaataa
Tuot' epäluulon linnaa, jonka perus
On hänen uskonsa ja joka kestää
Niin kauan kuin hän itse.

POLYXENES.
Mikä syynä?

CAMILLO.
En tiedä, mutta varmaan vaaraa taatump'
On karttaa kuin sen syytä tiedustella.
Siis, — jos te luotatte mun kunniaani,
Mi tässä ruhoss' asuu, jonka voitte
Mukaanne pantiks ottaa, — pois tän' yönä!
Ma tiedon siitä miehillenne kuiskaan
Ja kaksittain heit' eri teitä päästän
Kaupungist' ulos. Teidän turvihinne
Jää oma onneni; se täällä nyt on
Jo menetetty. Älkää epäröikö!
Kautt' isieni kunnian: totta puhun.
Mut sitä tutkimaan jos tänne jäätte.
Niin minä teit' en varro; eikä teillä
Tääll' olo liene taatumpi kuin sillä,
Jonk' itse kuningas on tuominnut ja
Telattavaksi vannonut.

POLYXENES.
Sua uskon.
Jo hänen kasvoistansa sydän kuulti.
Kätesi mulle; oppaakseni lähde,
Niin paikkas mua lähinnä on aina.
Purjeiss' on laivat; kaksi päivää lähtöön
On väki ollut valmiina. — Tuo koskee,
Tuo luulevaisuus kallist' olentoa.
Se yhtä suuri on, kuin hän on kaunis,
Ja yhtä hillitön kuin mies on voipa,
Ja kahta karvaammaksi tehnee koston
Se luulo, että häväissyt on häntä
Mies, joka aina hänt' on kunnioinnut.
Mun valtaa pelko. Onneksi tää päätös
Minulle olkohon ja lohduks tuolle
Jalolle olennolle, joka syyttä
Miehensä luuloiss' on. Camillo, tule:
Sua niinkuin isää kunnioitan, jos
Viet hengissä mun täältä. Paetkaamme!

CAMILLO.
Mun arvoni se mulle aukaiseepi
Kaupungin kaikki portit. Suvaitkaa vaan
Ajasta ottaa vaari. Lähtekäämme.

(Poistuvat.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Paikka sama.
(Hermione, Mamillius ja hovinaisia tulee.)

HERMIONE.
Pois poika viekää; mua häiritsee hän,
En sitä nyt voi kestää.

1 HOVINAINEN.
Tulkaa, prinssi,
Minusta saatte leikkitoverin.

MAMILLIUS.
Sinust' en huoli.

1 HOVINAINEN.
Miksi, rakas prinssi?

MAMILLIUS.
Mua suutelet ja puhut, niinkuin vielä
Olisin lapsi. — Paremp' olet sinä.

2 HOVINAINEN.
Ja miks?

MAMILLIUS.
Ei siksi, että silmäkarvat
On sulla mustemmat; lie joskus kauniit
Mustatkin silmäkarvat, jos vaan eivät
Ole liian paksut, — sulin tehty juomu,
Kuunkanta hienon hieno vain.

2 HOVINAINEN.
Ken teille
On moista opettanut?

MAMILLIUS.
Naisten kasvot. —
Mut mink' on väriset sun silmäkarvas?

1 HOVINAINEN.
Siniset.

MAMILLIUS.
Älä! Rouvan näin, joll' oli
Sininen nenä, vaan ei silmäkarvat.

2 HOVINAINEN.
Mut kuulkaas! Kuningatar, äitinne,
On pikkusiin; koht' uuden, hienon prinssin
Me saamme; kyllä silloin kisaisitte,
Jos teistä huolisimme.

1 HOVINAINEN.
Niin, hän vahvast'
On paisunut. Jumala hälle avuks!

HERMIONE.
Mit' ilveilyä siellä? Tule, lapsi,
Taas seuraas kaipaan. Istu, kerro mulle
Tarina.

MAMILLIUS.
Hauskako vai surullinen?

HERMIONE.
Niin hauska kuin vain tahdot.

MAMILLIUS.
Surullinen
Sopivin talvell' on. Ma yhden tiedän,
Siin' aaveit' on ja noitia.

HERMIONE.
Se kerro.
No, istuhan ja ala; aaveillasi
Mua oikein säikytä; sit' osaat tehdä.

MAMILLIUS.
Oli kerran miesi —

HERMIONE.
Istuhan; no ala!

MAMILLIUS.
Jok' asui kirkkomaalla. — Kerron hiljaa
Nuo sirkat sit' ei kuulla saa.

HERMIONE.
No, jatka,
Ja korvahan! kuiskaa.

(Leontes. Antigonus, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

LEONTES.
Sielläkö
Hän nähtiin? Seuroineen? Camillo myötä?

1 HOVIHERRA.
Männistöss' yhdyin heihin. Moista kiirett'
En ole nähnyt. Silmin heitä saatoin
Laivastoon asti.

LEONTES.
Mua miekkoista,
Kun oikein näin ja toden arvasin! —
Oo, vähempikin riittäisi Lemmon tuskaa
Tää miekkoisuus! — Voi maljass' uida lukki,
Ja sinä juot ja poistut tietämättä
Myrkystä mitään, sillä oma tietos
Ei ole myrkytetty; vaan jos joku
Tuot' inhaa otust' osoittaa ja näyttää
Mit' olet juonut, silloin kuotus tuima
On sulta poven katkoa ja kyljet. —
Minäkin join ja lukin näin. Camillo
Hänt' auttoi, teki parittajan virkaa. —
He hengen multa tahtovat ja kruunun;
Epäilys toteen käy: — tuo viekas konna,
Mun palkkaamani, palkoiss' oli hällä;
Hän hankkeeni on ilmaissut, ja minä
Nolattu olen narri, joka nulkin
Ivailtava. — Mut kuinka pääsivätkään
He portist' ulos?

1 HOVIHERRA.
Hänen arvollansa,
Mi käskystänne suurempaakin aikaan
On saanut.

LEONTES.
Hyvin tiedän. — Poika tänne!
(Hermionelle.)
Hyvä, ett'et sinä häntä imettänyt.
Vaikk' on mun näköäni hän, niin liiaks
On häness' äidin verta.

HERMIONE.
Leikkiäkö?

LEONTES.
Pois poika viekää! Hän sit' ei saa pitää;
Pois, pois! Sen kanssa nyt hän leikitelköön,
Jota hän kantaa, sillä Polyxenes
Sen hälle tehnyt on.

HERMIONE.
Ei, sanon, ei,
Ja vannon, että uskotte, min sanon,
Vaikk' yritätte kieltää.

LEONTES.
Hyvät herrat,
Katselkaa häntä tarkoin; jos on mieli
Sanoa teillä: "hän on kaunis", heti
Vavahtaa tuntonne ja lisää: "sääli,
Ett'ei hän ole siveä ja puhdas!"
Kiitelkää hänen ulkomuotoansa, —
Jok' ansaitseekin suurta ylistystä, —
Niin heti olan nykäys, hm! ja haa!
Nuo poltinmerkit, joita parjaus käyttää —
Ei, mitä? — sääli käyttää, sillä parjaus
Hyveenkin polttaa; — niin tuo olan nykäys,
Nuo hm! ja haa! — sanottuanne juuri
"Hän kaunis on"; — teit' estää sanomasta:
"Hän ompi siveä". Mut tietyks tulkoon
Sen suusta, jolla suurin syy on harmiin:
Hän portto on.

HERMIONE.
Jos sanoisi sen konna.
Viheliäisin konna maailmassa.
Hän suuremp' ois vaan konna; mut te, herra.
Te erehdytte.

LEONTES.
Itse erehdyitte
Te, hyvä rouvani, kun Polyxeneen
Leonteeks luulitte. Oo, sinä eläin,
Jot' en voi oikein nimin nimittääkään,
Ett'ei mua raakuus matkisi ja samaa
Käyttäisi kieltä kaikensäätyisille,
Näin unhottain, mik' erotus on prinssin
Ja kerjäläisen välillä. Ma sanoin,
Ett' on hän portto, sanoin myöskin, kelle.
Lisäksi: kavaltaja, jonka kanssa
Camillo liitoss' on, mies, joka tietää
Mit' itsekin tuon pitäis hävetä
Katalan raiskaajankin nähden tietää,
Ett' on hän portto pahempi, kuin mit' on
Pahimmat tulenlautat; niin, hän tiesi
Tuon paon myös.

HERMIONE.
En tiennyt, totta Jumal',
En siitä tiennyt! Teitä kaduttaa,
Parempaan tietoon kerran tultuanne,
Nää herjauksenne. Hyvä puoliso,
Mua tuskin hyvitätte sillä, että
Sanotte pettyneenne.

LEONTES.
Ei, jos petyn
Tään rakenteeni perustusten suhteen,
Ei silloin koulupojan hyrrää jaksa
Maapallo kantaa. — Tyrmään hänet viekää!
Ken puhuu hänen puolestaan, on syypää
Jo siksi, että puhuu.

HERMIONE.
Turman tähti
Nyt hallitsee. Mun malttaa täytyy, kunnes
Suopeemmaks kääntyy taivas. — Hyvät herrat,
Niin hevin kuin muut naiset min' en itke,
Ja tämän hyödyttömän kasteen puutos
Teilt' ehkä säälin kuivaa; mut tääll' asuu
Siveyden syvä suru, ja se palaa
Niin, ett'ei sitä sammuttaa voi itkut.
Mua, hyvät herrat, pyydän, tuomitkaa
Niin leppeesti kuin ihmisrakkaus sallii; —
Ja täyttyköön nyt tahto kuninkaan.

LEONTES.
Mua totellaanko?

HERMIONE.
Seuraako mua kukaan?
Rukoilen, herra, suokaa naisieni
Mukaani tulla; tilani sen vaatii,
Sen näette. Ei, hyvät lapset, itkuun
Ei syytä nyt; mut vankeuteen syypääks
Jos emäntänne kuulette, niin silloin
Valukoot kyyneleet, kun vapaa olen.
Koetus tää tuo ikionnen mulle. —
Hyvästi, kuningas; en murheisena
Sois koskaan teitä näkeväni; mutta
Niin käynee nyt. — No, tulkaa, teill' on lupa.

LEONTES.
Pois, tehkää niinkuin käskimme; pois täältä!

(Kuningatar ja hovinaiset poistuvat.)

1 HOVIHERRA.
Rukoilen: palauttakaa kuningatar.

ANTIGONUS.
Punnitkaa tarkoin, muuten oikeutenne
On väkivaltaa; siitä kolme kärsii:
Te itse, poikanne ja puolisonne.

1 HOVIHERRA.
Siit' uskallan ma henkeni, jos vaan se
Takeeksi kelpaa, että kuningatar
On puhdas taivaan edessä ja teidän,
Syytteestä — tarkoitan.

ANTIGONUS.
Jos toteen saadaan,
Ett' toisin on, niin vaimoani vahdin
Yöt päivät, häneen kytkettynä kiinni,
Ja sen vaan uskon, minkä näen ja tunnen;
On silloin joka tuuma naisen lihaa,
Niin, joka hiuke naista uskoton.
Jos hänkin on.

LEONTES.
Vait ole!

1 HOVIHERRA.
Hyvä herra —

ANTIGONUS.
Puhumme teidän, eikä omaan puoleen.
On joku viettelijä, lemmon konna
Teit' uskotellut; jos sen tuntisin,
Niin ruhjoisin sen. Hänkö kunniaton! —
Tytärtä mull' on kolme, yhdentoista
Ja yhdeksän ja viiden ijässä;
Jos tott' on tää, niin, kautta kunniani,
Sen heille kostan, kohdun heiltä leikkaan,
Ennenkuin neljäntoista ovat vanhat
Ja epäsikiöitä siittää saavat.
Mun perivät, mut ennen olen salvio,
Kuin kelvottoman rodun kantaisä.

LEONTES.
Vait! Täss' on vainu yhtä valju teillä
Kuin kuolleen nenällä; ma tunnen, näen sen
Niinkuin te tämän (kouristaa häntä) tunnette, ja näette,
Mik' elin teihin koskee.

ANTIGONUS.
Niin jos on,
Ei kunnialle hautaa ole tarvis;
Lemuksiks siit' ei jää maan tunkiolle
Niin hiukkaakaan.

LEONTES.
Mua ei siis uskota!

1 HOVIHERRA.
Parempi jos täss' uskottaisi mua,
Kuin teitä, herra! Ennen soisin, että
Hän puhdas olis, kuin te oikeassa,
Vaikk' oiskin moitteeksi se teille.

LEONTES.
Miksi
Kyselen tuumianne? Paremp' on
Totella vihan puuskaa. Majesteetti
Ei neuvojanne kaipaa. Hyvyyttämme
Sen kerroimme. Jos ette voi tai tahdo —
Joko luonnon- taikka teko-tyhmyydestä —
Niin nähdä totuutta kuin me, niin sitä
Paremmin tutkikaatte; neuvojanne
Ei meidän tarvis; asia, sen meno,
Sen voitto, tappio meit' yksin koskee.

ANTIGONUS.
Parempi olis ollut hiljaisuudess'
Asiaa ensin tutkia kuin siitä
Melua nostaa.

LEONTES.
Mahdollistako?
Sin' olet joko vanhuudesta tylsä
Tai luotu narriksi. Camillon pako,
Tuo tuttavallisuus — niin peittämätön.
Niin epäiltävä, että todisteeksi
Vaan näkemistä tarvittiin, ei muuta
Kuin näkemistä, ilmeisethän oli
Muut seikat kaikki — pakotti mua tähän.
Mut vielä paremmaksi vakuudeksi —
Näin tärkiss' asioissa hurja toimi
Ois surettava — olen lähettänyt
Apollon temppelihin, pyhään Delphiin
Cleomeneen ja Dionin, jotk' ovat,
Tiedämmä, taatut miehet. Kaikki riippuu
Oraakelista nyt; sen pyhä neuvo
Mua auttaa taikka kaataa. Teinkö oikein?

1 HOVIHERRA.
Ihan oikein, kuningas.

LEONTES.
Vaikk' itse vanna
Asiast' olen enkä muuta kaipaa
Kuin minkä tiedän, tulee oraakelin
Tyventää muiden mielet, moisten, jotka,
Typerän tyhminä kuin tuo, ei jaksa
Yletä totuuteen. Suvaitsin siksi
Tuon naisen poistaa läheisyydestämme,
Ett'ei hän noiden kahden paennehen
Petosta panis täytäntöön. Nyt tulkaa;
Puhua tahdon kansalle; tää tapaus
Kiihottaa meitä kaikkia.

ANTIGONUS (syrjään).
Niin, nauruun,
Kun selvä totuus tulee päivän valoon.

(Poistuvat.)

Toinen kohtaus.

Seutu sama. Etuhuone kuningattaren vankilassa.
(Paulina ja useita palvelijoita tulee.)

PAULINA.
Hae tänne vanginvartija ja sano
Nimeni hälle. —
(Yksi palvelijoista menee.)
Jalo rouva, sulle
Ei parhain hovi ole liian hyvä,
Miks siis nyt tyrmäss' istut?
(Palvelija palajaa, mukanaan vanginvartija.)
Ystävä,
Te tiedätte, ken olen?

VANGINVARTIJA.
Arvonainen,
Ylevä rouva.

PAULINA.
Päästäkää siis minut
Kuningattaren luo.

VANGINVARTIJA.
En tohdi, rouva,
Päinvastainen on mulla jyrkkä kielto.

PAULINA.
Kaunista kieltää ystävien seura
Hyveeltä, kunnialta! Onko lupa
Tavata hänen naisiaan? Vain yhtä?
Emiliaa?

VANGINVARTIJA.
Jos suvaitsette, rouva,
Lähettää syrjään seuranne, niin saatan
Emilian luoksenne.

PAULINA.
Se, pyydän, tehkää. —
Menkäätte syrjään!

(Seuralaiset poistavat.)

VANGINVARTIJA.
Minun täytyy olla
Keskustelussa läsnä.

PAULINA.
Hyvä, hyvä!
(Vanginvartija poistuu.)
Mik' into tahratonta tahrata!
Ihana kaunoaisti!
(Vanginvartija palajaa Emilian kanssa.)
Hyvä rouva,
Mitenkä kuningattaren on laita?

EMILIA.
Niin hyvin kuin niin ylhäisen voi olla
Noin sorrettuna. Surusta ja kauhusta —
Kovempaa ei lie koskaan hento nainen
Kokenut — synnytti hän ennen aikaa.

PAULINA.
Pojanko?

EMILIA.
Tyttären, ja kauniin lapsen,
Terveen ja virkun. Äiti iloitseepi
Ja sanoo: "Vanki parka, niinkuin sinä,
Viaton minäkin".

PAULINA.
Sen minä vannon.
Kirotut kuninkahan hullut houreet!
Tään saa hän tietää, saapa niin! Se toimi
On naiselle kuin luotu; minä teen sen.
Jos mairii kieleni, niin rakkoutukoon,
Niin ett'ei vihaa verisilmäist' enää
Se koskaan torveta! Emilia hyvä,
Mua suositelkaa kuningattarelle;
Jos lapsens' uskoa hän tohtii mulle.
Niin kuninkaan sen nähdä vien ja lupaan
Asiat' ajaa oikein kuuluvasti.
Kenties tuo heltyy, kun hän lapsen näkee;
Viaton, puhdas äänettömyys usein
Enemmän voi kuin puhe.

EMILIA.
Jalo rouva,
Hyveenne, hyvyytenne on niin taattu,
Ett' altis, suora hankkehenne varmaan
Hyvinkin päättyy. Sopivampaa naista
Ei tähän toimeen löydy. Pyydän, käykää
Lähihuoneeseen, niin kuningattarelle
Ilmoitan heti jalon tarjonne.
Hän tänään hautonut on samaa tuumaa,
Mut ketään arvomiest' ei tohdi pyytää,
Peläten kieltoa.

PAULINA.
Sanokaa hälle,
Ett'en ma kieltän' aio lainkaan säästää;
Jos se niin liukas on, kuin miel' on uljas,
Niin jotain aikaan saanen.

EMILIA.
Kost' jumala!
Kuningattaren luo nyt lähden. Käykää
Lähemmä, olkaa hyvä.

VANGINVARTIJA.
Kuningatar
Jos suvaitsee nyt lapsen luotaan antaa,
Niin kuinka käy mun, jos sen täältä päästän,
Kun mull' ei siihen valtaa?

PAULINA.
Huolet' olkaa!
Laps vanki äidin kohduss oli vainen.
Ja suuren luonnon lain ja säännön mukaan
Siit' on se vapaa nyt, ei osallinen
Kuninkaan vihaan eikä syypää myöskään
Kuningattaren rikokseen, jos moista
On olemassakaan.

VANGINVARTIJA.
Sen ihan uskon.

PAULINA.
Siis huolet' olkaa: minä astun teidän
Ja vaaran väliin, kautta kunniani!

(Kaikki poistuvat.)

Kolmas kohtaus.

Seutu sama. Huone hovilinnassa.
(Leontes, Antigonus, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

LEONTES.
Ei rauhaa öin, ei päivin! Heikkoutt' on
Tää mielentila, pelkkää heikkoutta.
Jos syy vaan olis poissa — osa syystä —
Tuo naikko! Kuningasta hylkiötä
Ei yllä käteni; hän turviss' ompi,
Ajuni ampumatkan ulkopuolla.
Mut iskeä voin naikkoon. Hän jos poissa
Ja tulen oma ois, niin pala jäisi
Taas toinen puoli rauhaa. — Kuka siellä?

PALVELIJA.
Palvelijanne.

LEONTES.
Kuink' on pojan laita?

PALVELIJA.
Makasi hyvin yönsä; luultavasti
On tauti taittunut.

LEONTES.
Mik' ylväs lapsi!
Kun tajusi hän äidin häväistyksen,
Niin oiti kuihtui, laihtui, tunsi kaihon,
Ikäänkuin tarttunut ois häpy häneen,
Menetti ilon, unen, ruokahalun,
Pelehtyi aivan. — Yksin tahdon olla;
Pois, käykää poikaa katsomaan. —
(Seuralaiset lähtevät.)
Hyi, häntä
Älä aattelekaan! Siihen suuntaan käypä
Jo pelkkä koston ajatuskin kimmoo
Takaisin minuun; suuri häll' on valta,
Suvut ja liittolaiset; — hän siis jääköön
Parempaan aikaan; naikkoa vain kosto
Nyt kohdatkoon. Camillo ja Polyxenes
Mua nauravat, ivaavat suruani;
Jos yltää heidät voisin, eivät naurais,
Ei, eikä tuokaan, jok' on vallassani.

(Paulina tulee, lapsi sylissä.)

1 HOVIHERRA.
Täst' ette pääse.

PAULINA.
Mitä? Hyvät herrat.
Pikemmin tulis teidän mua auttaa.
Pelättävämpi tuonko hurja vimma
Kuin henki kuningattaren, sen raukan,
Mi puhtaamp' on, kuin tuo on luulevainen.

ANTIGONUS.
Vait, vait!

1 HOVIHERRA.
Hän yöt' ei maannut, eikä salli
Kenenkään päästä luokseen.

PAULINA.
Tyynny, veikko!
Juur' unta tulen tuomaan. Teidän moiset,
Jotk' ympärillään luikitte kuin varjot,
Te teidän moiset häntä valvotatte.
Ma tulen vilpittömin, terveellisin,
Vakavin sanoin loihtimaan pois vammaa,
Jok' unen hältä vie.

LEONTES.
Melua mitä?

PAULINA.
Ei melua, vaan tuumailua, mistä
Sais ylhäisyydellenne kummin.

LEONTES.
Mitä?
Pois rietas vaimo tuo! Antigonus,
Sua kielsin päästämästä häntä tänne,
Aikeensa tiesin.

ANTIGONUS.
Omani ja teidän
Vihanne uhalla ma häntä koitin
Täält' estellä.

LEONTES.
Hänt' etkö suistaa voi?

PAULINA.
Pahasta, kyllä; vaan täss' asiassa —
Jos ei hän tee kuin te, ja tyrmään heitä
Mua siitä, ett'en kunniaani heitä —
Hän ei mua suista.

ANTIGONUS.
Nyt sen kuulette!
Jos noin hän kiltoo, juoskoon minkä jaksaa,
Hän kyll' ei kompastu.

PAULINA.
Kuningas hyvä,
Ma pyydän, mua kuulkaa! Teille tahdon
Ma lääkär' olla, taattu palvelija
Ja nöyrä neuvoja, vaikk' en niin julkee
Tuskanne lieventäjän' esiintyä,
Kuin liehakkonne nuo, — mun lähetti
Hyvä kuningatar.

LEONTES.
Hyvä kuningatar!

PAULINA.
Niin, hyvä, sanon, hyvä kuningatar,
Ja siitä tappelisin, mies jos oisin,
Vaikkapa kehnoin.

LEONTES.
Aja hänet ulos!

PAULINA.
Se, jok' ei pelkää silmiään, se ensin
Käsiksi käyköön! Lähden milloin tahdon.
Asia ensin! — Hyvä. kuningatar —
Hyvä on hän — antoi teille tyttären:
Täss' on se, siunaustanne pyytää.

(Laskee lapsen Leonteen eteen.)

LEONTES.
Ulos,
Sa, noidan narttu! Hiiteen täältä! Pois,
Lipakka parittaja!

PAULINA.
Erehdytte:
Tuost' olen yhtä tiedoton kuin te,
Sen nimen antaja, ja yhtä siivo
Kuin te olette hullu; joka kyllin
Jo siivoutt' on tähän mailman aikaan.

LEONTES.
Kavaltajat! Hänt' ette viskaa ulos?
Kakara hälle viekää! —
(Antigonukselle.)
Sinä narri,
Sinä ämmälauri, narttusi kun annat
Sun orrelt' ajaa! — Ota äpärä,
Otahan, sanon; ämmälles se anna!

PAULINA.
Ijäksi kätes saastukoon, jos kosket
Prinsessaan nyi, kun näin on häneen syyttä
Ajettu lokaa.

LEONTES.
Eukkoaan hän pelkää.

PAULINA.
Jos tekin tekisitte sen, niin varmaan
Omistaisitte oman lapsenne.

LEONTES.
Kavaltajia kaikki!

ANTIGONUS.
Totta jumal',
En minä.

PAULINA.
Enkä minä, eikä kukaan;
Yks on, hän itse; kavaltain hän oman
Hyvän maineensa ja kuningattarensa
Ja poikansa ja tyttärensä alttiiks
Näin heittää parjaukselle, joka puree
Miekkaakin kipeämmin, eikä tahdo —
Kirottua, ett'ei voi häntä siihen
Pakottaakaan! — pois tyynni temmata
Tuon luulon juurta, jok' on yhtä laho,
Kuin tammi on tai paasi terve.

LEONTES.
Suulas,
Lipakka lutka, jok' on miestään piessyt
Ja nyt mua hämää! Mun ei ole pentu,
Polyxeneen se peruutt' on. Pois, pois se,
Ja äitineen se tuleen viskatkaa!

PAULINA.
Se teidän on ja teidän näköisenne
Niin — käyttääkseni vanhaa sananpartta —
Ett' oikein hävettääpi. — Nähkääs, herrat,
On koko pieni, vaan se ihan isän
On jälkipainos: silmät, huulet, otsa,
Nenä ja kulmakarvat, niin, ja posken
Ja leuan sievät kuopanteet, ja hymy
Ja kätten, sormien ja kyntten muoto. —
Hyvä jumalatar, Luonto, joka lapsen
Näin isän näköön teit, jos luonteen myöskin
Voit muodostaa, niin keltaist' älä käytä
Väriä vain; se muuten, kuten tuokin,
Epäilee, ett'ei lapsens' ole hänen
Miehensä lapsi.

LEONTES.
Sinä, hiiden velho! —
Sinäkin, pöllö, hirtettävä oisit,
Kun tuon et kieltä suistaa voi.

ANTIGONUS.
Jos kaikki
Ne miehet hirtettäisi, jotka moista
Ei aikaan saa, niin tuskin teille yhtään
Jäis alamaista.

LEONTES.
Vaimo pois, ma sanon!

PAULINA.
Pahempaa luonnottomin ilkiökään
Ei tehdä voisi.

LEONTES.
Sinut poltatan.

PAULINA.
Siit' en ma huoli; tulen virittäjä
Kerettiläinen on, ei tulen uhri.
Tyranniks teit' en sanoa ma tahdo,
Mut tämä julmuus vaimoanne kohtaan —
Kun muuta teill' ei ole todistusta
Kuin pelkkä luulo — tyranniuteen hiukan
Se vivahtaa, häväisee teitä, tekee
Maailman silmiss' ilkiöksi.

LEONTES.
Kautta
Vasallivalanne, pois, pois tuo vaimo!
Jos oisin tyranni, niin hän ei eläis;
Ja noin ei haastaa tohtisi, jos siksi
Mun tuntisi hän. — Ovest' ulos!

PAULINA.
Älkää
Mua täältä työntäkö, kyll' itse lähden.
Lastanne hoitakaatte, se on teidän.
Zeus sille suokoon ylevämpää mieltä. —
Pois kätenne! — Te, jotka hyväilette
Noin hänen hulluuttaan, te ette koskaan
Hänt' auttaa voi, ei, ainutkaan ei teistä.
Kas niin, hyvästi vaan, nyt minä lähden.

(Poistuu.)

LEONTES.
Petturi, tähän yllytit sa vaimos.
Mun lapseniko? Pois, pois! — Sinä, joka
Niin sitä hellittelet, ota pentu
Ja tulen syötäväks se heitä oiti.
Niin, sinä, juuri sinä! Vie se heti!
Tunnissa tieto tuo, ett' on se tehty,
Ja täysi todistus, tai omasi
Ja omaistesi hengen vien. Jos kiellät,
Vihaani ärrytellen, sano vaan se,
Niin omin käsin äpärän tuon aivot
Murskaksi lyön. — Vie se ja tuleen paiskaa!
Sa vaimos tähän yllytit.

ANTIGONUS.
En, herra;
Nää loordit, jalot ystävät, mun puhtaaks
Julistaa voivat.

1 HOVIHERRA.
Armollinen herra,
Hän syytön vaimonsa on tänne tuloon.

LEONTES.
Valehtelette kaikki!

1 HOVIHERRA.
Suvaitkaa
Parempaa meistä luulla; uskollisest'
Olemme teitä palvellehet; siitä
Tunnustus suokaa. Polvin rukoilemme —
Entisten palvelusten palkinnoksi
Ja tulevaisten — muuttakaa tuo päätös;
Verinen, kauhea se on ja varmaan
Vie turmioon. Me polvistumme kaikin.

LEONTES.
Ma höyhen olen joka tuulen viedä.
Nähdäkö täytyy mun, kuink' äpärä
Tuo polvistuu ja isäkseen mua kutsuu?
Ei, parempi nyt polttaa se kuin sitten
Kirota sitä. Mutta — jääköön eloon!
Ei sittenkään! —
(Antigonukselle.)
Käy tänne, sinä siellä;
Sa, joka puuhassa niin helläss' olit
Tuon kätilösi, Kaisa-rouvan kanssa
Äpärän pelastukseksi, — se on hän,
Niin totta kuin on partas harmaa — mitä
Tuon pennun hengest' uskallat sa?

ANTIGONUS.
Kaikki,
Min tehdä voin ja kunnia niin vaatii.
Jos muuta en, niin tämän: vähäisetkin
Vereni tähteet turvaks syyttömyyden
Ma uhraan; kaikki, minkä vaan ma voin.

LEONTES.
Sen kyllä voit. Tuon miekan kautta vanno,
Ett' täytät käskyni.

ANTIGONUS.
Sen vannon, herra.

LEONTES.
Siis kuule ja se tee; näet, vähimmässä
Jos vilpistelet, niin et yksin sinä,
Vaan herja vaimoskin on kuolon oma;
Nyt saa hän anteeksi. — Me käskemme siis
Vasallivalas nimess', että saatat
Pois tämän tyttöäpärän ja viet sen
Syrjäiseen, jylhään metsäseutuun, kauas
Rajoilta näiltä, ja sen sinne jätät,
Armotta aivan, omaan hoiteeseensa
Ja säiden valtaan. Outo sallimus
Sen tänne toi, siis oikein vaadin, että
Sen outoon korpeen viet, miss' sallimus
Sit' imettäköön tai sen tappakoon.

ANTIGONUS.
Sen totta teen; mut kyllä laupiaampi
Ois äkkisurma. — Tule, lapsiraukka,
Ylempi valta sääkset pankoon, korpit
Sua imettämään! Moista armon työtä
On tehneet sudetkin ja karhut, raivons'
Unohtaen. — Te onnellisemp' olkaa,
Kuin mitä sietää tekonne! — Ja siunaus
Julmuutta vastaan sua puoltakohon,
Hylätty lapsi-raukka!

(Menee lapsen kanssa.)

LEONTES.
Min' en vieraan
Kakaraa ruoki.

PALVELIJA (tulee).
Herrani, vast'ikään
On Delphiin matkaajilta sana tullut:
Cleomenes ja Dion hyväll' onnell'
On kotiin palanneet ja maalle nousseet;
Koht' ovat täällä.

1 HOVIHERRA.
Tuopa arvaamatont'
On joutuisuutta.

LEONTES.
Päivää kolmekolmatt'
Olivat poissa; moinen kiire näyttää,
Ett' tahtoo suur' Apollo joutuun tehdä
Totuuden tiedoksi. Siis valmiit olkaa;
Neuvosto kokoon! Tuomionsa saakoon
Tuo valapatto. Yhtä julkinen
Kuin syytöskin, yht' ilmeinen ja vapaa
Myös olkoon tutkinto. Sydäntä vaivaa
Niin kauan kuin hän eloss' ompi. — Menkää
Ja tehkää, mitä käskin.

(Lähtevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Seutu sama. Erään kaupungin katu.
(Cleomenes ja Dion tulevat.)

CLEOMENES.
Suloist' on ilmanala, lauhaa sää
Ja saari viljava, ja templi voittaa
Kehutkin kaikki.

DION.
Ihaninta oli,
Hurmaavaa ihan, taivaiset nuo puvut —
Niin niitä nimittäisin — sekä pappein
Vakava arvoisuus. Ja uhritoimi,
Kuink' ylevää se, ylimaallist' oli
Ja pyhää!

CLEOMENES.
Entä huumaava tuo jyry
Ja oraakelin ääni, joka pauhas
Kuin herranvoima ja niin valtas aistit,
Ett' aivan menehdyin.

DION.
Jos matkan tulos
Niin suotuinen on kuningattarelle —
Sen taivas suokoon! — kuin se oli meille
Suloinen, hauska, joutuisa, niin toivo
On saavutettu.

CLEOMENES.
Suur' Apollo kaikki
Parhaaksi kääntäköön! Nuo juonet, joilla
Koetaan kuningatar syyhyn saada,
Mua eivät miellytä.

DION.
Noin kiivaat toimet
Tekevät selvän kaikesta tai lopun.
Kun tietoon tulee ennus, jonk' Apollon
Pääpappi tähän lukitsi, niin varmaan
Jotakin kummaa ilmaantuu. — Hoi! Tänne
Ravakat ratsut! Kaikki hyvin käyköön!

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Seutu sama. Oikeushuone.
(Leontes, hoviherroja, virkamiehiä ja oikeudenpalvelijoita tulee.)

LEONTES.
Tää toimitus, sen surulla ma myönnän,
Mun sydäntäni kalvaa: syytetty on
Kuninkaan tytär, puoliso, ja lisäks
Niin hellitty ja rakas. Älköön meitä
Tyranniks sanottako, kun näin suoraan
Vetoomme lakiin, joll' on täysi valta
Julistaa syyllisyys tai syyttömyys. —
Esille vanki!

OIKEUDENPALVELIJA.
Kuninkaan on tahto,
Ett' itse tänne oikeuden eteen
Syytetty saapuu. Hiljaisuutta vaadin.

(Hermione tulee vartioituna, Paulinan ja muiden
hovinaisien seuraamana.)

LEONTES.
Lukekaa syytös!

OIKEUDENPALVELIJA. "Hermione, suurisukuisen Leonteen, Sisilian kuninkaan puoliso, sinä olet tänne haastettu, syytettynä valtiopetoksesta, kun olet ryhtynyt Polyxeneen, Böhmin kuninkaan kanssa salavuoteuteen ja yhtynyt Camillon kanssa salaliittoon, ottaaksesi hengiltä herrasi ja puolisosi, kaikkein armollisimman kuninkaamme. Ja kun tämä hanke oli todistuksilla osaksi julki tuotu, olet sinä, Hermione, vastoin uskollisen alamaisen velvoitusta ja velvollisuutta, neuvonut ja auttanut heitä yön selkään pakenemalla turvaa itsellensä etsimään."

HERMIONE.
Kun se, mit' aion sanoa, on suoraan
Vain syytteen kieltämistä, eikä mulla
Muut' ole todistusta puolellani
Kuin omat sanani, niin tuskin auttaa.
Jos sanon: "syytön". Vilpittömyyttäni
Vilpiksi luullaan, mainitaankin siksi,
Jos siihen turvaan. Mut jos ihmisteot
Jumalten tiedoss' on — niinkuin ne onkin, —
Niin varmaan hävetä saa väärä syytös
Viattomuuttani ja hirmuvalta
Vavista tyynyyttäni. Herra, parhain
Te tiedätte — vaikk' ette tahdo tietää —
Ett' yhtä onneton, kuin olen nyt,
Yht' uskollinen, siveä ja puhdas
Menoni ain' on ollut, aivan toista
Kuin kertomukset, joilla näyttämöltä
Rahvasta itketellään. Katsokaa mua:
Kuninkaan vierellinen, puolen kruunun
Omaaja, suuren valtakunnan tytär,
Toiveikkaan prinssin äiti, tässä seison,
Rupattain kunnian ja hengen eestä
Jokaisen korvan kuullen. Henki mulle
Vain tuskaks on, sen kernaast' annan pois;
Mut kunnia on omaisteni omaa,
Ja sitä tässä puollan. Sanokaa ja
Tuntoonne menkää: ennenkuin Polyxenes
Hoviinne tuli, lemmittenkö mua
Ja sitä ansaitsinko? Mitä sitten
Tein hänen tultuaan niin väärää, että
Nyt syytteess' olen? Kunnian jos tieltä
Vähääkään siirryin aikeessa tai työssä,
Vain vähääkään, niin joka kuulijani
Kovetkoon sydän, ja mun hautaani
Inhotkoon lähin omaiseni.

LEONTES.
Kuullut
Ain' olen, että riettauden orja
Tekonsa kieltää yhtä julkeasti.
Kuin hän sen tekeekin.

HERMIONE.
Se kyllä totta;
Mut, herra, lause tää ei sovi minuun.

LEONTES.
Et omista siis?

HERMIONE.
Enempää, kuin mitä
On itsessäni virheen nimellistä,
En saata omistaa. Polyxenesta,
Mun syytetoveriani, sen myönnän,
Rakastin niin, kuin kunnia sen vaati,
Sen verran kuin mun-arvoiseni naisen
Rakastaa sopi; aivan niin, — ei toisin, —
Kuin olitte te itse käskenyt;
Jos sit' en olis tehnyt, oisin varmaan
Kovakorvainen ja kiittämätön teille
Ja ystävälle ollut, jonka rakkaus,
Siit' asti kuin voi haastaa, sanoi suoraan
Omistavansa teille. — Salaliitto,
Vaikk' eteeni se pantais maistimiksi,
En tiedä miltä maistuis. Sen vaan tiedän,
Ett' on Camillo kunnon mies; mut miksi
Hän karkas, sit' ei tiedä jumalatkaan,
Jos eivät tiedä enemmän kuin minä.

LEONTES.
Pakonsa tiesit, niinkuin myöskin tiesit,
Mik' oli silloin tehtäväsi.

HERMIONE.
Herra,
Puhutte kieltä, jot' en ymmärrä.
Henkeni houreittenne vallass' on,
Se viekää.

LEONTES.
Työsi on vain houreitani.
Polyxeneesta sull' on äpärä,
Se hourett' on vain. Niinkuin kielsit hävyn, —
Se kuuluu virkaan — kiellät totuudenkin;
Mut kiellä vain, ei se sua suurin auta;
Sikiös syöstiin surmille, ja syystä,
Kosk' oli isätön, — se tosin oli
Sun vikas eikä lapsen, — samoin sinä
Saat tuta oikeutta; sen lievin päätös
On kuolemaksi.

HERMIONE.
Säästäkäätte uhka,
Pelättiänne minä etsin turhaan.
Iloksi ei voi elo mulle olla;
Sen sulon, arvon, teidän rakkautenne,
Ma kadotin; se mennyt on, sen tunnen,
Vaan kuinka, sit' en tiedä. Toinen auvo,
Kohtuni esikko, pois multa viedään
Kuin ruttotautiselta. Kolmas lohtu
Tuo onnen heittolapsi, rinnoiltani,
Viaton maito viattoman suussa.
Surmille syöstään; itseäni portoks
Kaduilla huudetaan; tylysti viedään
Minulta lapsivuoteen rauha, joka
Jos mille suodaan naiselle; mua vihdoin
Raastellaan tänne taivasalle, ennen
Kuin palanneet on voimat. Sanokaatte,
Mik' ilo mull' on elämästä, jotta
Pelkäisin kuolla? Jatkakaa, — vaan kuulkaa,
Käsittäkää mua oikein: elämäni
Ei maksa korttakaan; mut kunniani
Pelastaa tahdon. Näin jos luulosyillä
Mua tuomitaan, — kun nukkuu kaikki näytteet,
Pait epäilynne nostamat, — niin sanon:
Tää väkivaltaa on eik' oikeutta. —
Vetoan oraakeliin, hyvät herrat,
Apollo minut tuomitkoon.

1 TUOMARI.
Se pyyntö
On aivan oikeutettu. Julki tulkoon
Apollon nimessä siis ennus vastaus!

(Muudan virkamies menee ulos.)

HERMIONE.
Venäjän keisari ol' isäni;
Jos nyt hän eläisi ja tyttärensä
Näkisi syytettynä! Oi, jos vainkin
Hän äärettömän näkis kurjuuteni,
Ei toki koston silmillä, vaan säälin!

(Virkamies palajaa, mukanaan Cleomenes ja Dion.)

VIRKAMIES.
Cleomenes ja Dion, vannokaatte
Oikeuden miekan kautta, että Delphiss'
Olette olleet molemmat ja tämän
Lukitun ennustuksen siellä saaneet
Apollon papilta, ja että pyhää
Avanneet ette ole sinettiä
Ja salaisuutta nähneet.

CLEOMENES ja DION.
Vannomme.

LEONTES.
Sinetti murtakaa ja lukekaa.

VIRKAMIES (lukee). "Hermione on puhdas, Polyxenes nuhteeton, Camillo uskollinen alamainen, Leontes luulevainen tyranni, hänen viaton lapsensa laillinen aviolapsi, ja kuningas jää ilman perillisettä, jos se, mikä on kadonnut, ei löydy."

KAIKKI.
Siunattu, suur' Apollo!

HERMIONE.
Ylistetty!

LEONTES.
Luitko oikein?

VIRKAMIES.
Luin, herra, aivan
Niinkuin on tässä kirjoitettuna.

LEONTES.
Totuutta ennustuksessa ei laisin.
Kokousta jatkakaa; tuo petost' on.

(Palvelija tulee kiirein.)

PALVELIJA.
Kuningas, hyvä kuningas!

LEONTES.
No, mitä?

PALVELIJA.
Oi, vihaa saanen sanomastani:
Tuskasta, säikäyksestä äidin tähden
Poikanne, prinssi, pois on mennyt.

LEONTES.
Poisko?

PALVELIJA.
Niin, kuollut.

LEONTES.
Vihastunut on Apollo;
Tekoni väärän rankaisee nyt taivas. —
(Hermione pyörtyy.)
No, mikä siellä?

PAULINA.
Tieto tuo se surmaks
On kuningattarelle.

LEONTES.
Pois hän viekää!
Vain tunteen kuohua; se ohi menee. —
Liiaksi omaa luuloani uskoin. —
Kokekaa kaikin mahdollisin keinoin
Pelastaa henki. —
(Paulina ja hovinaiset vievät pois Hermionen.)
Anteeks suo, Apollo,
Ett' ennustustas pyhää herjasin!
Sovitan Polyxeneen, vaimoni ma
Lepytän jälleen, palautan Camillon,
Jok' oli hurskas, kunnon mies, sen myönnän;
Kun mun, näet, ajoi epäluulon houreet
Verisiin koston tuumiin, niin Camillon
Valitsin myrkyttämään ystäväni
Polyxeneen; se olis tehty, ellei
Camillon jalo sydän käskyn kiirett'
Ois ehkäissyt; ja vaikka kuolemalla
Hänt' uhkasin ja lahjoill' yllyttelin,
Jos sit' ei tekisi hän tai sen tekis,
Niin kunnon miehenä ja ihmisenä
Hän kuninkaalliselle vieraalleni
Ilm' antoi hankkeen, tänne jätti suuret
Hyvyytensä ja epävarman onnen
Varmaksi antautui saalihiksi,
Vain kunniasta rikkaana. Oh, kuinka
Mun ruosteheni rinnalla hän loistaa!
Ja hurskaudellaan yhä mustemmaksi
Mun ilkityöni saattaa!

(Paulina palajaa.)

PAULINA.
Ah! Voi! Auki,
Kurehet auki, muuten sydämmeni,
Ne katkaistessaan, itse kätkee!

1 HOVIHERRA.
Mik' on?

PAULINA.
Tyranni, mikä piina nyt mua vartoo?
Rovio, teili, ruhjonta vai raipat?
Vai lyijyssä ja piessä kiehuminen?
Mit' uutta tuskaa keksitkään ja vanhaa,
Kun joka sanani sun kiukkus nostaa?
Julmuutesi ja tuo sun epäluulos, —
Jota tyhmempää ei keksis poikanulkit
Ja tyttöletukatkaan, — aatteleppa,
Mit' ovat tehneet nuo, ja tule hulluks,
Rutihulluks aivan; entiset sun hourees
Ne esimakua vain oli tälle.
Polyxeneen sa petit, se ei mitään;
Se narrin löyhyytt' osoitti ja kurjaa
Vain kiittämättömyyttä; eikä mitään,
Ett' yritit Camillon maineen tappaa
Kuninkaan vereen; — pikku rikoksia,
Kun suurempia tiedoss' on! ja niistä
Tuo lapsen heittäminen korpin ruoaks
On joutavaa, vaikk' ennen pirukin se
Tulessa itkisi kuin moista tekis;
Ei syysi suoraan sekään, että kuoli
Tuo nuori prinssi, jolta mielen jalous —
Niin nuoress' outo — mursi sydämmen,
Kun huomas törkeän ja hupsun isän
Emoa hellää rääkkäävän; ei, tuot' ei
Sun panna syyksesi, — vaan viime työsi —
Kirousta huutakaa, kun tuon sen julki! —
Kuningatar, niin, loordit, kuningatar
Suloisin, lempein kuollut on! Ja vielä
Ei iske kosto!

1 HOVIHERRA.
Varjelkohon Luoja!

PAULINA.
Niin, totta, kuollut; jos ei sana riitä
Ja vala, menkää katsomaan. Jos voitte
Eloa, verta silmiin, huuliin luoda,
Hipiään lämpöä ja keuhkoon ilmaa,
Niin jumalina teitä palvelen. —
Mut sinä, julmus, älä kadu työtäs,
Se raskaamp' on, kuin kaikki tuskan huudot,
Siis muut' ei sulle jää kuin epätoivo.
Tuhannen polvea vaikk' yhtämittaa
Viistuhatt' vuotta paastois alastonna
Kaljulla vuorell', alituisen myrskyn
Ja ikitalven keskellä, niin sinuun
Jumalat sittenkään ei leppyis.

LEONTES.
Jatka!
Torua et voi kyllin; katkerinta
Kiroust' ansaitsenkin.

1 HOVIHERRA.
Vaiti, vaiti!
Kuink' onkaan asia, niin rikollist' on
Puheesi julkeus.

PAULINA.
Mua surettaa se.
Mit' olen rikkonut, sen kadun, kunhan
Sen huomaan vaan. Ah, naisen kiivautt' olen
Liiaksi ilmaissut! Sydämmeen häntä
Syvimpään osasin. — Miss' apu turhaa,
On turhaa parku. Älkää tuskastuko
Sanoistani. Mua ennen rangaiskaa,
Kun mieleen toin, mik' unheeseen on jääpä.
Kuningas hyvä, armost' anteeks suokaa
Tää teko houkan naisen. Rakkauteni
Kuningattareen — taaskin houkka! — Hänest'
En enää puhu, enkä lapsistanne,
En, enkä miehestänikään, mi mennyt
On hänkin. Mieltänne nyt malttakaa,
Min' olen vaiti.

LEONTES.
Hyvin sinä puhut
Ja suoraa totuutta, jot' ennen kuulen
Kuin surkuasi. Pyydän, saata minut
Kuningattaren ruumiin luo ja prinssin.
He yhden saakoot leposijan. Siihen
Syyn kuolemaansa piirrän, ikuiseksi
Minulle häpeäksi. Päivittäisin
Käyn heidän haudallaan, ja lohtunani
On siellä kyyneleet. Niin kauan kuin
Vain luonto sitä kestää, joka päivä
Ma lupaan tämän pyhän toimen täyttää.
Vie minut tuohon murheen majaan. Tule.

(Lähtevät.)