"Eteenpäin maanmiehet!" huusi prinssi korkealla äänellä. "Jollen tänään voita, Jumalan ja pyhän Knuutin avulla, ette te koskaan näe minun kantavan Tanskanmaan kruunua!"
Rovasti Gerlack tahtoi vielä pidättää kuningasta levottomalla vastaväitteellä ja kehoittaa häntä rauhalliseen sovitteluun kreivin kanssa. Mutta prinssi torjui hänet vakavanmoittivalla katseella. "Tahtoisitteko te minut häväistyksi koko maailman edessä?" sanoi hän. "Jos teillä on luottamusta oikeamieliseen Jumalaan, niin näyttäkää se nyt. Jääkää mielellään taistelurintaman ulkopuolelle, mutta rukoilkaa rehellisesti puolestamme meidän taistellessamme."
Rovasti ei viivytellyt pidättämään hevostaan. Sotajoukko hyökkäsi uuden sotahuudon kaikuessa ja taistelu alkoi. Niin pian kuin heitto-aseet molemmilta puolin oli ammuttu, tunkeutui prinssi Otto ritareineen raivokkaan kiivaasti vihollisen riveihin murtautuakseen yhä levenevien ja taajenevien joukkojen läpi. Mutta oli vaikea taistellen nousta kukkulalle, jotavastoin vihollisen keihäs- ja linkomiehillä oli suuri etu korkeammasta asemastaan heittäessään lukemattoman joukon keihäitä ja kiviä rohkeita hyökkääjiä vastaan, joiden sitäpaitsi oli vaikeata ylläpitää mutkikasta taistelurintamaa. Taistelu oli sitkeä ja verinen, ja paljon kaatui väkeä kummaltakin puolelta. Prinssin saksalaiset palkkasoturit istuivat vielä kaikessa rauhassa hetteiköllä rotkotien vieressä; sensijaan että olisivat kiertäneet vihollisen ja hyökänneet hänen selkäänsä, pitivät he itseään varaväkenä. Heidän tuli taistella maanmiehiänsä vastaan ja siksi olivat he hieman hitaita. Siitä huolimatta näytti onni suosivan prinssiä ja tanskalaista sotajoukkoa. Kreivi Gerhard oli muodostanut ritareistaan ja ratsuväestään kukkulan taakse toisen rintaman, jonka vieläkin peitti keihäs-, linko- ja jousimiesten melkein läpitunkematon ympyrä. Sillä aikaa kuin nämä puolustivat vahvaa asemaa, saisivat ne joukot, jotka vielä olivat matkalla, aikaa yhdistyä häneen. "Eteenpäin, eteenpäin!" huusi senvuoksi Otto huomatessaan kreivin aikeen. Hyökkäys tuli vastustamattomaksi, ja prinssin ynnä vanhan marskin onnistui valloittaa kukkula ja murtaa vihollisen rintama, mikä tapahtui hirveässä verilöylyssä. Tanskalaiset etenivät kohottaen, iloisen voitonhuudon. "Eläköön prinssi Otto! Paholainen murskatkoon kaljun kreivin!" sitten kajahti taasen sotahuuto ja valmistauduttiin hajoittamaan vihollisen ratsuväkeä. Mutta nyt osoitti kokenut Gerhard tavallista etevämmyyttään sotataidossa. Mahtavan sotaherran komentosauvan viittauksesta avautui tiheään sulkeutunut ratsujoukko molemmille puolille ja suuri määrä jalkaväkeä ryntäsi esiin, nopeasti leviten nummelle, kunnes se oli piirittänyt tanskalaisen armeijan.
Kun prinssi ja vanha marski näkivät tämän arvaamattoman käänteen, kalpenivat he molemmat, luoden toisiinsa tuskaisan katseen. "Hän oli meitä viisaampi", sanoi marski, "hän tunsi kyllä ne, joiden piti suojella meidän sivustojamme. Taistelu on menetetty, herra prinssi."
"Ei vielä", huusi Otto, "Jumala sen estäköön. Antakaa joukkojen vetäytyä yhteen ympyrän muotoon."
Tämä taistelujärjestyksen muutos keskeytti hyökkääjien etenemisen. Mutta kun prinssi nyt tässä oli asettunut uuteen taisteluasemaan, joutui harjaantumaton maalaisväki epäjärjestykseen, ja tunkeiltiin kokoon ilman suunnitelmaa ja järjestystä. Prinssi ja marski koettivat turhaan palauttaa järjestystä, tuloksetta, kaikki voiton toive oli kadotettu. Ympäröityä kokoontyönnettyä sotajoukkoa ahdistettiin nyt joka puolelta. Tanskalaiset puolustautuivat paraansa mukaan kestäen pitkän ja verisen taistelun ylivoimaista vihollista vastaan. He kaatuivat joukottain. Aatelisjoukko, joka ympäröi prinssi Ottoa, harveni yhä enemmän. Juutilaiset ja laalantilaiset miekkailivat epätoivoisesti, innokkaasti tunkien eteenpäin suojelemaan prinssiä. Ei kukaan tahtonut luopua aseistaan ja antautua niin kauan kuin vielä nähtiin miekkojen välähtävän junkkeri Oton ja vanhan marskin käsissä. Nyt vaipui marski haavoittuneena hevosen selästä. Ingvar Hjortia ei enää näkynyt, melkein jokainen ritari oli haavoittunut — mutta vielä taistelivat tanskalaiset. Veri virtasi prinssi Oton kalpeita poskia myöten; hän oli vasemmalla kädellään temmannut valtakunnan lipun kuolevalta lipunkantajalta ja heilutti sitä nyt päänsä päällä, antaen verisen miekkansa pudota. "Antakaa verilöylyn lakata, kreivi Gerhard", huusi hän kovalla äänellä, "ja tulkaa kanssani kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta Tanskanmaan vapauden puolesta!" Mutta samassa putosi lippu hänen haavoittuneesta kädestään. Hän loi epätoivoisen katseen taivasta kohti ja kaatui taapäin satulastaan. Samassa hetkessä hänet ympäröitiin ja otettiin vangiksi, ja nyt putosivat miekat väsyneiden soturien käsistä.
Kova ääni kuului riemuitsevien voittajien keskuudesta huutavan: "Hakatkaa ne kaikki maahan — elkää säästäkö talonpoikaisjoukkoa! Sitokaa jokainen ritari, joka haluaa elää!" Tämän käskyn antaja oli pitkä, rautapanssariin puettu ritari, jonka kypäränsilmikko oli suljettu, ja jonka kaulassa riippui kultavitjoista madonnan kuva. Siitä tunsi jokainen saksalainen soturi mahtavan Rendsborgin kreivi Gerhardin. Hänen käskynsä täytettiin silmänräpäyksessä. Taistelu muuttui nyt hurjaksi murhaamiseksi. Aurinko laski verisen nummen taa ennenkuin verilöyly ja epätoivoinen kuolonkamppailu oli loppunut Melkein jokainen laalantilainen ja juutilainen kaatui ase kädessään, ja ratsumiehet saavuttivat ja hakkasivat maahan useimmat niistä harvoista, jotka etsivät pelastusta pakenemalla. Prinssi Oton saksalaiset palkkasoturit antautuivat armoille ja pääsivät hengissä koska olivat maanmiehiä.
Sillävälin kun kreivi Gerhardin hurjat soturit murhasivat ja ryöstivät taistelukentällä, ja hän itse ritareineen kulki Viborgiin, lähetettiin kreivin määräyksestä ratsujoukko vangitun ja pahasti haavoittuneen prinssi Oton seurassa Slesvigiin. Prinssi riippui melkein tiedotonna sidottuna säkkisatulaan, kahden raa'an vahvan ratsumiehen välissä, jotka molemmat pitivät häntä kädellään juuri sen verran pystyssä, ettei hän voinut taittaa selkäänsä, ja välittämättä sen enempää hänestä, he kiiruhtivat eteenpäin kovasti nelistäen erään kreivin kamaripalvelijan johtamina.
* * * * *
Oli jo yö Sven Tröstin ja Mustan Svenin saapuessa onnettomalle taistelupaikalle. Huhu menetetystä taistelusta oli hajoittanut koko talonpoikaisarmeijan. Uusikuu ja säteilevät tähdet levittivät niukkaa valoa suurelle tallatulle kanervakankaalle, missä lojui tuhansittain ryöstettyjä ruumiita kuolleiden hevosten ja rikkinäisten aseiden seassa.
"Onnettomuudenpäivä Tanskalle!" huudahti Sven hyvin lannistuneena. "Haa, kun me nukumme tapahtuu meille aina onnettomuus; se on meidän vanha kohtalomme. Miksi emme saapuneet puolta päivää aikaisemmin rohkeiden talonpoikien kanssa? Miksi piti eno Niilon juuri nyt maata sairaana Brattinborgissa?"
"Ei hän, emmekä mekään olisi voineet tehdä ihmeitä, nuori herra", vastasi Musta Sven. "Saksalainenhan oli kymmenen kertaa voimakkaampi. Hyvä prinssi mahtanee varmaankin olla huimapää kuten tekin, kun tahtoi mitellä miekkojaan vanhan kokeneen mestariketun kanssa, ennenkuin oli saanut oppia taitoa häneltä."
He tulivat kukkulalle, jonka tanskalaiset taistelun alussa olivat valloittaneet saksalaisilta. Täällä nähtiin joukko vihollisen ruumiita ja vaikka hirveä näky herätti pakostakin sääliä, puhkesi Sven Tröst kuitenkin ilohuutoon. "Katso, Volle!" huusi hän. "Tässä ovat prinssi ja meidän miehemme hakanneet maahan sadoittain saksalaisia!" Mutta nyt he tulivat paikalle, jossa viimeinen verinen ottelu oli tapahtunut. Tosin näkivät he täällä paljon saksalaisten ruumiita, mutta myös suuria kasoja onnettomia tanskalaisia talonpoikia, veren ympäröiminä ja pudonneiden puukenkiensä ja rikkinäisten maanviljelyskalujensa keskessä. Täällä makasivat uskolliset laalantilaiset kuoliaaksi pistettyinä kaatuneiden hevostensa välissä, joista vielä muutamat liikkuivat. Se oli kaamea näky. Aseenkantajan kehoituksesta veti Musta Sven pitkän metsästyspuukkonsa ja antoi puolikuolleille hevosille armon iskun. Kuolonhiljaisuus vallitsi suurella taistelutantereella. Aseenkantaja ja hänen seuralaisensa ratsastivat hitaasti ja vaieten toiselta ruumiskasalta toiselle, kuulematta muuta ääntä kuin oman raskaan hengityksensä ja hevostensa jalkojen loiskinan soisella ja verisellä niityllä. Toisinaan he luulivat kuitenkin kuulevansa hiljaista voihkinaa, kuin makaisi joku kuoleman kielissä. Siellä ja täällä liikahti vielä joku käsivarsi tai jalka; mutta kun he kiiruhtivat auttamaan onnetonta oli kaikki jo ohi. Musta Sven mutisi, että yhtähyvin pitäisi antaa armonisku puolikuolleille ihmisille kuin heidän hevosilleen. Mutta aseenkantaja varoitti hurjaa ampujaa moittivin katsein ja tämä pisti verisen puukkonsa tuppeen. Oli tuskin luultavaa että haavoittuneiden joukossa oli enää yhtään elävää olentoa, siihen määrin olivat useimmat silvotut. Aseenkantaja sanoi sentähden: "Kumpahan rauhalliset viborgilaiset antaisivat heille kristillisen hautauksen, niin ei Herramme varmaankaan kiellä heiltä autuasta ylösnousemista. Minä olen", jatkoi hän, "nähnyt tänä yönä enemmän kurjuutta, kuin voin unohtaa koko elämäni kuluessa. Prinssi ei ole täällä, muuten olisimme kai nähneet hänen ruumiinsa uskollisten laalantilaistensa seassa. Hänet he ovat kyllä raastaneet mukaansa elävänä tai kuolleena. Mutta mitä näen, eikö tuolla ruumiiden seassa makaa ritari, jolla on valtakunnan lippu?"
"Onko täällä vielä elävää ihmistä?" kuului syvä, heikko ääni kuiskaavan. Se oli vanha uskollinen sotamarski Vendelbo.
"Hän elää!" huudahti aseenkantaja hypäten hevosensa selästä.
"Pelastakaa prinssi, pelastakaa prinssi, maanmies!" pyysi vanha sotaherra. "Segebergiin — Segebergin torniin", kuului tyrannin sana. Näin sanoen kaatui haavoittunut marski verilätäkköön ruumiiden sekaan, jättämättä kuitenkaan kädestään valtakunnanlippua ja hänet vietiin syvästi surkutellen pois taistelupaikalta tielle, joka johti Tapdrupin kylään.
KAHDESTOISTA LUKU.
Vanha uskollinen marski oli kuullut oikein. Segeberg oli määrätty prinssi Oton vankilaksi.
Vanha, vahva Segebergin linna sijaitsi kuin kotkanpesä kalkkivuoren huipulla Traven ja Segebergin sisäjärven välissä, kohoten ylpeästi luostarin ja kaupungin yli. Linna oli yhdeksäntoista vuotta sitten kuulunut kreivi Adolf VI:lle, joka oli kunniata loukkaavasti solvaissut vanhaa ylpeätä ritari Hartvig Reventlovia. Siitä syystä ritari Hartvig itse kreivi Gerhardin avulla hyökkäsi yöllä hänen päällensä ja tappoi hänet linnassaan. Sitten oli kreivi Gerhard ymmärtänyt viekkaasti omistaa linnan ja tiluksen sekä tehnyt ritari Hartvigin linnanpäällikökseen Segebergiin.
Synkkä ritari Hartvig oli, hyökätessään linnan entisen omistajan kimppuun, samassa tilaisuudessa työntänyt miekan oman poikansa rintaan, huolehtien omituisella tavalla hänen kunniastaan. Poika oli nimittäin aseenkantajana murhatun kreivin palveluksessa, ja isä tahtoi ennemmin tappaa hänet kuin antaa nuoren miehen joutua epäiltäväksi osallisuudesta murhaan ja että hän olisi kavaltanut herransa isänsä kostolle. Suoritettuaan tämän kaksinkertaisen ilkityön, jota hän itse kuitenkin piti välttämättömänä uhrina kunnialleen, vanha ritari oli synkässä raskasmielisyydessä erottautunut kaikesta inhimillisestä seurasta. Huolimatta kalvavista omantunnontuskista, joita hänen täytyi tuntea, kun hänellä jokapäivä oli kostonsa ja poikansa murhan tapahtumapaikka silmiensä edessä, tunsi hän kuitenkin, ikäänkuin näkymätön Nemesis olisi vanginnut hänet tähän paikkaan, missä hän yötä päivää kulki kuin kummitus näyttäytyen harvoin kenellekään ihmiselle. Murhattu kreivi Adolf oli häväissyt hänen tyttärensä ja sitten antanut mestata erään hänen veljistään, kun tämä oli uskaltanut moittia hänen konnamaisuuttaan. Kreivi oli sitten lähettänyt verisen pään maljassa veljelle. Ritari Hartvig istui juuri hevosen selässä saadessaan tämän kauhean lahjan. Muutamia veripisaroita putosi hänen kädelleen, jotka hän imi kuin raivokas, ja hän vannoi veljensä veren kautta koston, jonka hän vasta muutamia vuosia myöhemmin saattoi suorittaa. Tässä teossa tuntui hän katuvan sitä, että oli murhannut kreivin alastomana ja suojattomana vuoteessaan; mutta pojan murha oli aivan murtanut hänet.
Toinenkin onneton ihminen asui Segebergin linnassa. Se oli kreivi Gerhardin ylpeä ja rohkea sisar rouva Elisabet, joka veljensä ja oman valtioviisauden uhrina, oli ollut naimisissa kuningas Kristofferin vanhimman pojan, prinssi Eerikin kanssa; prinssi Eerik kantoi jo kuninkaan nimeä, minkä vuoksi Elisabetilla myös oli varma toivo kerran todella tulla Tanskan kuningattareksi. Mutta rauhan rikkoutuessa kreivi Gerhardin ja Kristofferin välillä kolme vuotta sitten, hänen halpamainen puolisonsa oli mitä kehnoimmalla tavalla hyljännyt hänet, saaden pian senjälkeen kuolinhaavansa taistelussa hänen veljeään vastaan Krapper-nummella.
Rouva Elisabet istui yksinään Segebergin linnan naisten salissa viidentenä iltana Tapnummen taistelun jälkeen, josta ei vielä mitään ilmoitusta ollut saapunut linnaan. Hän saattoi hiljaisena iltana kuulla ritari Hartvigin tavallisuutensa mukaan astelevan oudon kumein askelin autiossa ritarisalissa. Ylpeänä ja tyynenä istui Elisabet käsi laihalla poskellaan ja katseli Elben pohjoispuolella olevan niemimaan ja kaikkien Tanskan saarten pergamentista valmistettua karttaa, jonka hänen veljensä kappalainen Rendsborgissa oli piirtänyt. Hänen katseensa oli kääntynyt Pohjoisjyllantiin ja hän mittasi kultaneulalla Segebergin ja Viborgin välimatkan. "Neljä kertaa kymmenen tunnin matka", sanoi hän. "Eikö ratsumies saattaisi ratsastaa sitä viidessä päivässä? Oletko hyljännyt hänet, pyhä neitsyt? Minähän ripustin ihmeitätekevän kuvan hänen kaulaansa ja aina annoit sinä hänelle sen mukana onnen ja voiton." Hän nousi pöydän äärestä mennen huoneen nurkkaan, missä hän polvistui rukous jakkaralle ja luki Ave Marian sinne pystytetyn madonnankuvan ääressä. "Anna suurelle veljelleni mitä minulta kielsit, mahtava taivaankuningatar!" pyysi hän. "Anna minun unohtaa alennukseni ajatellessani hänen korkeuttaan ja valtaansa! Anna kostaa hyljätyn Tanskanmaan puolesta kaikille tanskalaisille ja kurjan Kristofferin jälkeläisille! Amen!" Senjälkeen hän nousi seisomaan ja kulki ylpein, miehekkäin askelin, kädet ristissä rinnalla edestakaisin lattialla. Nyt kuuli hän taas ritarisalista Hartvigin säännöllisten askelten kumean äänen. Hän pysähtyi pitäen kättänsä otsallaan. "Kosto", jatkoi hän matalalla äänellä, "kostoa pyysi myöskin hän tuolla sisällä — hän sai tuntea sen perinpohjin — mutta koska saa hän levon? — Ainoastaan sillä tavallako, te mahtavat siellä ylhäällä, täytätte meidän ylpeät rukouksemme?" Hän vaikeni vaipuen takaisin nojatuoliin pöydän ääreen, missä paloi kaksi vahakynttilää raskaissa hopeajalustoissa. Hän nojasi taas pään käteensä ja tuijotti levitettyyn karttaan. Valo lankesi nyt hänen kasvoilleen, jotka huolimatta kalpeudesta ja syvästi loukatun ylpeyden eittämättömistä jäljistä, olivat säilyttäneet jonkunlaisen nuorekkaan kauneuden, sekä ylhäisen ja hiljaisen voiman ilmeen, näyttäen enemmän miehekkäältä kuin naiselliselta. Tiukasti suljettu suu ja hieman ulkoneva leuka ilmoittivat halveksumista, joka kohtasi koko sitä kansaa, jonka onnetonta isänmaata hän katseli kartalla. Nyt kääri hän piirustuksen kokoon ja otti sen käteensä kuin sotaherransauvan. "Kierrä se kokoon kuin minä tämän kankaan, suuri Gerhard!" huudahti hän. "Se, joka tällä lailla kierittelee taivaita, antoi tämän kansan ja maan sinun käsiisi. Kurita sitä rautavaltikalla! Hävitä tämä kiero suku maan päältä! Silloin olen minä saanut — oi, silloin olen saanut kostaa!"
Elisabet rouvan purkaessa puoliääneen näitä ylpeitä ja hurjia ajatuksia, kuuli hän ritarisalista, josta hän juuri oli kuullut onnettoman ritari Hartvigin askeleet, muutamia syviä valittavia torvensäveliä. Vanha pojanmurhaaja tahtoi näillä sävelillä lieventää rajatonta suruaan, ja hän osasikin mestarillisesti soitella tätä yksinkertaista soittokonetta. Kun öisin kulki kalkkivuoren ohi, jolla synkkä linna sijaitsi, tai purjehti pitkin Trave virtaa linnan korkeiden muurien alla, missä kaikki elämä ja ilo olivat pannaanjulistetut, kuului usein autiosta salista nämät syvät valittavat sävelet. Tuntui kuin linnassa asuisi kirottu henki, joka oli karkoitettu autuaitten asunnoilta, mutta joka oli tuonut sieltä mukanaan soittokoneen, minkä kautta itse toivottomuuden ja epätoivon kaikkein vihlovimmat tuskansäveleet voivat sulautua soinnukkaasti sulavaan surumielisyyteen, sekä rauhan ja sovinnon kaipaukseen, jonka täytyi löytää syvintä vastakaikua jokaisessa syntisessä, katuvassa ihmissielussa. Nämä sävelet eivät tehneet kuitenkaan sellaista vaikutusta kreivi Gerhardin ylpeään sisareen. — "Ikuinen valittaja ja onnettomuuden ennustaja!" huudahti hän suuttuneena ja nousi ylös. "Kuinka kauan kiusataan minua sinun mielettömällä katumuksellasi? Se mies on kurja, joka puolen elämästään on ollut raukkamaisen omantuntonsa orjana."
Rouva Elisabetin naistensali sijaitsi parvekekerroksessa ja oli likellä linnan suurta ritarisalia, josta sen eroitti laudoitettu seinä. Kun hän nyt suuttumuksensa vallassa lausui nämä sanat, näki hän kauhukseen seinän liikahtavan. Tähän asti tuntematon salaovi avautui laudoituksessa ja kuolonkalpea, kuihtunut olento seisoi hänen edessään yllään pyhiinvaeltajan puku. Hänellä oli pitkä harmaa parta, paljaat jalat, ja kädessään metsästystorvi. Se oli onneton ritari Hartvig, joka muulloin ei koskaan näyttäytynyt, sillä hän jakoi joka päivä käskynsä linnan komentajana lukittujen ovien takaa, samoinkuin hän vapaaehtoisessa vankeudessaan vastaan otti tarpeensa ja kaikki häntä koskevat tiedot huoneessa. Paitsi linnanvoutia ei kukaan päässyt hänen huoneisiinsa. Elisabeth oli asunut kolme vuotta linnassa, mutta näki hänet kuitenkin nyt ensikertaa. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kookas, ja kasvonsa olivat ilmehikkäät ja ylpeät, ja syvälle painuneissa haukansilmissä paloi omituinen liekki; mutta hän näytti sankarihaamulta. Koko hänen olennossaan oli jotakin pelottavan kummitusmaista, joka sai rohkean naisen salaisesti vapisemaan. Hurskaasta pyhiinvaeltajan puvusta huolimatta oli hänen kivettyneessä ulkomuodossaan havaittavissa taipumattoman kovuuden ja ankaruuden ilme, joka herätti kauhua. Suorana ja liikkumattomana seisoi hän ovessa heittäen ylhäiseen naiseen synkän ja säkenöivän katseen.
"Jumalani, mitä te tahdotte täältä?" huudahti Elisabet rouva epävarmalla äänellä. — "Oletteko ritari Hartvig? Taikka —" hän vaikeni väistyen taapäin hurjan, peloittavan katseen kauhistamana.
"Taikka hänen kadotettu varjonsa, tahdoitte kai sanoa, rouva Elisabet", tarttui nyt pyhiinvaeltaja syvällä soinnuttomalla äänellä puheeseen. "Oikein, minä se olen, vaikka vielä hengitän ja elän, kuten he sitä nimittävät. Oikean ritari Hartvigin hautasivat he yhdeksäntoista vuotta sitten nuoren kauniin poikansa kanssa tuonne linnan kappeliin." Hän vaikeni ja näytti syvästi liikutetulta. "Ymmärtäkää minua oikein, ylhäinen rouva", lisäsi hän surullisella äänellä. "Nuorukainen vei sieluni ja lisäksi rauhani mukanaan hautaansa; mutta kunnian annoin hänelle mukaan ja onhan kunnia enemmän arvoinen kuin elämä — se on itsestään selvää." Hän kohotti näin sanoen päätään ja suoristautui ylpeästi ja voimakkaasti. "Elkää luulko, että minä olen hullu tai pelkuri raukka", jatkoi hän ääntään korottaen ja samassa astui hän kynnyksen yli melkein uhkaavan näköisenä. "Minä en ollut kenenkään orja paitsi kunnian — millekään toiselle epäjumalalle en ole uhrannut — mutta sille olen uhrannut poikani veren." Viimeisiä sanoja lausuessaan piti hän kättä ryppyisellä otsallaan ja päästi kauhistuttavan äänen, melkein kuin villipeto. Mutta samassa asetti hän metsästystorven suulleen, vapauttaen senkautta tuskansa ihmeellisimpiin säveliin, jotka nurjimmasta raivosta muuttuivat syvimpään suruun sulautuen messu-koraaliksi, ja pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen sisään painuneiden poskiensa uurteita.
"Säästäkää minua läsnäololtanne ja kummalliselta yösoitoltanne", sanoi Elisabet rouva ja astui häntä ylpeästi askeleen lähemmäksi. "Te saatte pian eronne täältä; huomaan, että on jo aika. Missä kreivi Gerhardin sisar on, siellä ei hullun miehen tarvitse vartijoida linnaa."
"Tahtooko nyt tiikeri, jonka minä kasvatin, yksinään hallita veritilusta?" mutisi synkkä pyhiinvaeltaja.
"Jatkakaa kernaasti pyhiinvaelluksianne, ritari Hartvig", sanoi Elisabet rouva tyynen kylmästi. "Tehkää kernaasti katumusmatkoja omassa huoneessanne, mutta antakaa minun olla rauhassa sairaloisilta uniltanne."
"Se ei ole mikään uni, Elisabet rouva", kuiskasi pyhiinvaeltaja astuen taapäin ja viitaten hurjistuneen näköisenä. "Tulkaa niin saatte itse nähdä! — Täällä makuuhuoneessa on lattia musta; mutta se on hyvä — siitä minä iloitsen — siellä vuoti hirviön musta veri — hänen, joka myrkytti valkoisen kyyhkyn ja antoi veljenveren valahtaa kielelleni — Huu siinä oli tulta — siksi tapoin hänet alastomana vuoteessaan — mutta sisällä ritarisalissa, siellä on pahemman näköistä — tahra on siellä punainen; siellä kaatui onneton poikani kunniansa puolesta — näettekö tämän käteni — se on vähän pienempi kuin toinen — se kuihtuu luulen minä. Minä olen kuitenkin tehnyt kolme Jerusalemin matkaa paljain jaloin tämän veritahran vuoksi — mutta tahra on jäljellä ja yhtä punaisena kuin ennenkin." Hän huokasi tuskallisesti, meni pois ja sulki salaoven jälkeensä.
Elisabet rouva soitti ja käski heti palvelijoitaan pönkittämään kiusallisen salaoven, josta kukaan ei ollut tietänyt mitään. Hän jätti hämärän naistenhuoneen ja poistui makuuhuoneeseensa.
Kun hän tornivartijan huudoista lopulta kuuli, että oli keskiyö, niin hän nousi mennäkseen levolle, mutta nyt puhallettiin vastoin tavallisuutta torveen linnanportin ulkopuolella. Se avautui ja joukko ratsastajia soihtuineen ratsasti linnanpihalle. Elisabet rouva meni ikkunan ääreen ja näki soihdunvalossa, miten kalpea nuorukainen nostettiin säkkisatulasta ja vietiin sidottuna vankitorniin. "Prinssi Otto!" puhkesi hän ilohuutoon. "Riemuvoitto! Sinä olet voittanut, mahtava veljeni! Sinä lähetät minulle parhaan todistuksen kostostasi ja onnestamme." Heti senjälkeen astui sisään hänen kamarineitonsa kysyen haluaisiko armollinen rouva vastaanottaa viestin herra veljeltään. Kreivin kamaripalvelija toi tärkeitä uutisia ja erittäin ylhäisen sotavangin.
"Tiedän sen", vastasi Elisabet rouva ylpeästi ja tyynesti. "Antakaa kamaripalvelijan tulla naistenhuoneeseen. Linnanvoudin täytyy kutsua miehet linnantupaan. Näytän nyt teille kaikille, kuka tästä lähtien hallitsee Segebergissä." Näin sanoen hän aukaisi seinäkaapin, ottaen sieltä avoimen kirjeen, josta riippui sinetti punaisessa nauhassa. Niin pian kuin hämmästynyt neito oli toimittanut hallitsijattarensa käskyn, meni Elisabet rouva kirje kädessään naistenhuoneeseen. Täällä seisoi herra yllään kallisarvoinen sopulinnahalla reunustettu viitta ja kädessään töyhdöllä koristettu hattu. Hän oli kreivi Gerhardin uskottu kamaripalvelija, Hans Wittinghof. Hänen tervehdyksensä ja olemuksensa ilmaisivat heti kohteliaan maailmanmiehen, joka oli tottunut hovielämään ja hienoihin tapoihin; mutta hänen lasimaisten silmiensä väsynyt ilme ja veltot kasvonpiirteensä todistivat samalla turmeltunutta nuoruutta ja aistillisten nautintojen liiallisuutta. Hänen röyhkeän rohkea katseensa ja alituinen liehakoitsemisensa tekivät hänen kohteliaan lähentelemisensä epämiellyttäväksi, etenkin nuorille kainoille naisille. Häntä pidettiin viekkaana ja terävänä hovimiehenä. Kreivi Gerhard käytti häntä usein lähettiläänä vieraissa hoveissa ottamaan selvän sekä ystävistä että vihamiehistä. Mahtavan kreivin suosikkina oli hänellä toivo tulla huomattavien maatilojen omistajaksi Jyllannissa ja päästä rikkaan Stig Antinpojan vävypojaksi, kun vielä liian nuori Agneta neiti jättäisi muutaman vuoden kuluttua luostarikoulun.
Vaikka Wittinghofin olento ei erittäin näyttänyt Elisabet rouvaa miellyttävän, vastaanotti hän hänet kuitenkin erinomaisella kunnioituksella, mutta samalla kuitenkin kasvoillaan ylpeä hallitsijan ilme ja ilmeisesti koettaen olla enemmän mahtavan veljensä suunnitelmien ja valtioviisaiden hankkeiden perillä kuin kukaan muu.
"Minä tiedän", keskeytti hän niin pian kuin oli kuullut tärkeimmän kertomuksen Tapnummen taistelusta. "Veljeni on tavallisuuden mukaan voimalla suorittanut hyvin tekemänsä suunnitelman, jonka minä tunnen. Prinssi on meidän vallassamme, ja sotaretki on lopussa. Riippuu nyt voittajasta kuka on kantava Tanskan kruunua. Nimi ei merkitse paljoa. Hänellä on valta; se riittää hänelle. Slesvigin yhdistäminen kreivikuntaan on nyt hänen sydämellään; sen mielisuunnitelmansa hyväksi uhraa hän ehkä liikaa — mutta elkäämme sitä tuomitko. Onko teillä minulle erityinen prinssiä koskeva määräys."
"Niin tärkeätä valtiollista vankia ei herrani pidä missään niin hyvin vartijoituna, kuin siellä missä hänen rohkea ja valtioviisas rouva sisarensa itse on saapuvilla", vastasi herra Wittinghof mielistelevällä äänellä ja kumartaen. "Mielenvikaiseen ritari Hartvigiin hän ei luota, vaan pyytää teidän armoanne ottamaan teille uskotun vallan täällä linnassa, ottaen kuitenkin huomioon kaiken mahdollisen sääliväisyyden sairasta päällysmiestä kohtaan hänen vanhojen palveluksiensa ja kansan arvostelun vuoksi. Minun miellyttäväksi velvollisuudekseni on tullut", jatkoi hän syvään kumartaen "alipäällikkönä totella armollisimman kuningattareni määräyksiä".
"Kaikki on edeltäpäin sovittu, kuten tästä näette", näin sanoen hän näytti tuomaansa asiakirjaa, jonka kreivi Gerhard kuukausi sitten oli varustanut sinetillä. "Tämä astukoon nyt tänä hetkenä voimaan. Pyydän teitä heti, niin kohteliaasti kuin mahdollista, ilmoittamaan ritari Hartvigille tästä veljeni määräyksestä. En tahdo enää useimmin nähdä tuota vanhaa kummallista herraa. Mieluimmin näkisin hänen jättävän linnan ennen auringon nousua — tietysti ei karkoitettuna ja epäsuosiossa eroitettuna, vaan ystävänä, jota ei enempää tahdota vaivata."
"Minä ymmärrän, armollinen rouva", vastasi Wittinghof viekkaasti hymyillen ja vastaanotti asiakirjan. "Mutta eikö olisi sääliväisempää siirtää armollisen tahtonne ilmoitus siksi kunnes päivä koittaa? Sairas herra tarvinnee lepoa. Hän on mielenhäiriössään käskenyt meitä kohtelemaan prinssiä ruhtinaallisena vieraana. Mutta minä olen antanut viedä sotavangin yleiseen vankitorniin, koska se on varmin."
"Olisitte ensin kysynyt siitä minulta, herra Wittinghof. Minä hyväksyn kuitenkin varovaisuutenne. Te vastaatte omalla vapaudellanne siitä, että jokainen paon ajatuskin käy mahdottomaksi. Ritari Hartvigille voitte heti ilmoittaa kaikki. Hän ei kuitenkaan koskaan nuku öisin katumusharjoitustensa ja levottomien haaveidensa tähden. Tahdon itse nähdä ja puhua tärkeän vangin kanssa. Antakaa tuoda prinssi tänne vartion saattamana."
Kamaripalvelija kumarsi ja poistui. Elisabet rouva soitti ja antoi määräyksen, että sali valaistaisiin kirkkaasti. Senjälkeen hän kulki voitonylpeä ilme kasvoillaan pitkin askelin edestakaisin, vähä väliä katsellen ovelle, josta hän odotti nöyryytetyn kuninkaanpojan tulevan sisään.
Vihdoin avautui ovi ja haavoittunut prinssi Otto seisoi kalpeana ja väsyneenä hänen edessään, paksut rautakahleet käsissä ja jaloissa. Linnanvouti, vanginvartija ynnä kaksi tornivahtia saattoivat häntä. Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun ritari Hartvig myöskin astui sisään Wittinghofin seurassa, joka turhaan koetti häntä pidätellä. Vanha herra oli vielä pyhiinvaeltajan puvussaan; hän piti metsästystorvea toisessa ja pitkää vaellussauvaa toisessa kädessään. "Onneton prinssi!" huudahti hän kovalla äänellä, "teidät on raastettu ryöväriluolaan. Tulkaa niin minä näytän teille veren — sekä mustan että punasen — Ja katsokaa tänne, se on tullut tämän pään päälle — ja se on tehnyt minun hiukseni valkoiseksi kuin kalkki." Nyt otti hän pyhiinvaeltajahatun päästään, ja lumivalkoiset hiukset liehuivat kurjasti hänen päänsä ympärillä.
"Viekää mielipuoli ihminen pois täältä!" käski Elisabet rouva. Väki katsahti hämillään vanhaan herraansa ja toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut.
"Veri on ainoastaan vaalentanut minun pääni", jatkoi ritari, "mutta se on kärventänyt mahtavammasta päästä joka ainoan karvan. — Minä menen nyt Roomaan ja pyhälle haudalle, siellä tahdon katua syntiäni. Parempi olisi ollut teille, prinssi Otto, että olisitte joutunut tämän murhaajan käsiin, kuin tuon taipumattoman naisen valtaan, sillä hän on voittanut raukkamaisen omantuntonsa."
Elisabet uudisti nyt kiivaasti käskynsä, että piti viedä ulos hurjistunut mies. Mutta kukaan ei totellut ja Wittinghof kohautti olkapäitään.
"Minä olen kelpaamaton ja hullu sanotte te nyt", jatkoi ritari. "Minä autoin kuitenkin suurivaltaiset kunniaan ja valtaan. Minua ei tarvita nyt enempää murhaamaan Segebergissä — sen osaatte itse — siksi heitetään minut nyt ovesta ulos. Mutta sitä ei tarvitse tehdä. Aukaiskaa vain portti, linnanvouti. On kaikkialla parempi kuin näiden muurien sisäpuolella. Ainoastaan sana vielä", lisäsi hän kääntyen nyt prinssin puoleen. "Varokaa itseänne, herra junkkeri. Elkää koskaan menkö metsästämään kohteliaan kamaripalvelijan kanssa. Teille voisi helposti tapahtua onnettomuus. Elkää syökö ja juoko mitään, ennenkuin he ovat maistelleet. Segeberg on murhaajien luola — sitä ei kukaan tiedä paremmin kuin minä." Näin sanoen nyökäytti hän harmaata päätään prinssille ja poistui salista.
"Seuratkaa häntä! Ajakaa hänet heti linnasta!" käski Elisabet rouva.
"Te näette kaikki, että hän on mielipuoli, Hänen valtansa on lopussa.
Tästä hetkestä saakka tottelette te ainoastaan minun määräyksiäni."
Vanha linnanvouti kumarsi tuskallinen ilme kasvoillaan. "Hyvästi, rouva Elisabet", sanoi hän vapisevalla äänelläsi "minä seuraan onnetonta isäntääni pyhälle haudalle, tai omallemme, jos Jumala tahtoo. Segebergissä ette näe minua enää koskaan."
Hän meni, ja Elisabet rouva katseli suuttuneena, vaikkakin melkein hämillään hänen jälkeensä. Senjälkeen kääntyi hän tyynesti prinssin puoleen, johonka ritari Hartvigin sanat ja käytös näyttivät tehneen syvän vaikutuksen. "Tanskan prinssi Otto", sanoi kreivi Gerhardin sisar, "te ette ole missään murhaajan luolassa, kuten mielipuoli uneksija tahtoi uskotella teille, vaan oikeudenmukaisessa ja kunnollisessa vankeudessa. Riisukaa hänen kahleensa", käski hän vanginvartijaa, "moista turhaa ankaruutta minä en ole määrännyt. Niin kauan kuin herra lankoni ei aio paeta, kohdellaan häntä ruhtinaallisesti", sanoi hän käskevällä äänellä Wittinghofille, joka kumarsi kohteliaasti ja vaikeni.
Riisuttiin prinssin kahleet. Hän loi epäröivän katseen linnan hallitsijattareen, jonka kanssa hän ennen usein oli ystävällisesti keskustellut, tämän ollessa hänen veljensä puoliso. Hän näytti nyt surullisella osanotolla huomaavan hänen kadottaneen kauneutensa, ja synkkä viha rumensi hänen ennen niin kauniit kasvonsa. "Kiitän teitä tästä lempeydestä, jos se tulee teidän sydämestänne, veljeni onneton kuningatar", sanoi prinssi. "Mutta vaikka vihaisittekin minua Eerik veljeni tähden, tahdon minä antaa sen teille anteeksi, sillä totisesti tehtiin teille kovaa vääryyttä."
"Onnetontako?" toisti Elisabet rouva kylmästi ja ylpeästi. "Ei, prinssi Otto, voitte kutsua minua loukatuksi kuningattareksi, kauheasti loukatuksi; mutta onnea, jonka olisin jakanut roiston kanssa, on kreivi Gerhardin sisar jo kauan halveksinut. Kutsukaa itseänne kurjaksi prinssi, mutta säästäkää minua voimattoman vangin sääliltä."
"Armahtavan Jumalan kautta", huudahti Otto, "te olette onnettomampi kuin minä. Onnettomuus, jonka olette kärsinyt, on katkeroittanut sielunne ja muuttanut teidät. Mutta eikö ole kauheasti kostettu teidän puolestanne?"
"Te näette kai nyt itse oikeudenmukaisen koston, joka kohtaa teidän uskotonta sukuanne, prinssi Otto?" kysyi hän ilkkuvalla äänellä.
"Suurta taivaallista oikeutta, joka on meidän kaikkien yläpuolellamme, en voi vielä tänäkään hetkenä epäillä", vastasi prinssi, "mutta kylläkin vahvemman oikeuden oikeamielisyyttä täällä maailmassa. Mutta, sehän kestää vain jonkun aikaa."
"Ettekö siis näe Jumalan tuomiota vahvemman oikeudessa, kuningas Kristofferin poika, ja kohtalossa joka kohtaa uskottomia?" kysyi Elisabet. "Te olette kulkenut heidän latujaan, prinssi Otto. Te tahdotte jakaa heidän kohtalonsa. Tuskin kaksi kuukautta sitten te teitte sovinnon veljeni kanssa ja nyt tahdotte kantaa sotakilpeä häntä vastaan. Tanskalaiset kutsuvat teitä kuitenkin kuningas Kristofferin jaloksi pojaksi. Teidän täytyy antaa meille anteeksi, jos me emme voi kutsua teitä siksi."
"En ole koskaan pyytänyt, että minua pidettäisiin parempana kuin mitä olen", vastasi prinssi tyynesti. "Sopimus, jonka minä rikoin, ei ollut sellainen, joka päätetään sydämessä ja vahvistetaan taivaassa. Ei ketään petetty, sillä viisas veljenne tiesi yhtähyvin kuin minäkin, että se oli ainoastaan aselepo, kunnes saatoimme kohdata toisemme teroitetut miekat käsissämme. Hänen miekkansa oli terävin ja onnellisin, sen minä tunnen täydellisesti; mutta ei hän siksi saanut suurempaa oikeutta olla Tanskan hävittäjä."
"Ne, jotka isänne panttasi ja möi meille, saavat nyt oikeuden mukaisesti raataa voittajan hyväksi", vastasi rouva Elisabet ankarasti. "Mutta en kutsunut teitä kuitenkaan tänne kiistelemään siitä, minkä miekka on ratkaissut. Tahdon vain sanoa teille, prinssi Otto, että teidän kohtelunne täällä tulee riippumaan kokonaan teistä itsestänne. Jokainen yritys, joka tehdään teidän vapauttamiseksi tästä vankeudesta, on suuressa määrin lisäävä sen ankaruutta. Ne kahleet, jotka minä nyt kunnioituksesta syntyperäänne kohtaan olen teiltä riisunut, voitte ainoastaan te itse ja ystävänne pakoittaa minut jälleen panemaan päällenne."
"Minun kohtaloni on samassa kädessä kuin teidän voitokkaan veljenne onni", vastasi prinssi arvokkuudella ja tyyneydellä. "Mitä täällä annetaan taakakseni, sen saatte nähdä minun kantavan, kuten kuninkaanpojan tulee, olkoon, vaikka halvimmat kahleet."
"Kylmä, eloton tanskalainen!" huudahti Elisabet suuttuneena ja polki jalkaansa. "Viekää hänet ritarivankilaan, Wittinghof. Asettakaa vartija ovelle. Te olette minulle vastuunalainen hänen hoidostaan ja kunnollisesta kohtelustaan. Minä vihaan teitä, prinssi Otto, ja koko sukuanne!" lisäsi hän kiivaasti ja kääntyi taas prinssin puoleen, joka oli vähällä kaatua väsymyksestä ja veren vuodosta. "Mutta minä olen ruhtinaallista syntyperää kuten tekin ja halveksin jokaista alhaista kostoa, vaikkapa verivihollistanikin kohtaan." Senjälkeen hän poistui salista, ja Wittinghof vei pois prinssin, jota vartijoiden täytyi tukea, ettei hän kaatuisi maahan.
KOLMASTOISTA LUKU.
Kolmantena iltana prinssi Oton vangitsemisen jälkeen hiipivät Sven Tröst ja Musta Sven jalkaisin Segebergin järven rannalla sijaitsevan puiston läpi. He olivat molemmat puetut holsteinilaisiksi talonpojiksi ja oli heitä melkein mahdoton tuntea. He tiesivät vangitun prinssin olevan linnassa. He olivat myös saaneet tietää, ettei häntä säilytetty yleisessä vankitornissa, vaan niinkutsutussa ritarivankilassa, jota kyllä pidettiin kunniallisempana ja mukavampana kuin pimeätä vankitornia, mutta jonka asema muuratussa rakennuksessa, joka pisti esiin kalkkitunturista Travevirtaan ja oli vahvojen vallitusten ympäröimänä, näytti tekevän jokaisen lähestymisen mahdottomaksi. Tämä vankila oli sopiva ylhäisten ja tärkeiden valtiollisten vankien olopaikaksi, ja Elisabetin sääliväisyys vangittua prinssiä kohtaan osoitti yhtäpaljon viisautta ja varovaisuutta kuin vangin arvokkuuden ja korkean syntyperän kunnioitusta.
Musta Sven tunsi tarkoin seudun ja linnan. Lapsuudessaan hän oli palvellut Segebergissä ja hoitanut kreivi Adolfin metsästyskoiria. Hän oli ollut linnassa sinä yönä, jona kreivi murhattiin, ja hänellä oli paljon kerrottavaa tästä tapauksesta. Huolimatta siitä, että hän oli ollut vain ankaran kreivi Adolfin halveksittu koirarenki, joka usein kohteli häntä ankarasti, oli kreivin murha kuitenkin tehnyt häviämättömän vaikutuksen raakaan ihmiseen. Hänet oli muun palvelusväen kanssa ajettu linnasta. Niinhyvin hän kuin koko hänen valtava heimonsa oli senjälkeen kärsinyt kovaa vainoa sekä Holsteinissa että Jyllannissa, ja hän kantoi sammumatonta vihaa sekä ritari Hartvigia että kreivi Gerhardia kohtaan, joka oli antanut mestata hänen isoäitinsä kuuluisana murhapolttajana ja noitana.
Sven Tröst ja hänen tientunteva oppaansa olivat jo muutamina öinä joka suunnalta vakoilleet linnaa ja huomanneet sen olevan lujan ja hyvin vartioidun. Jokainen yllättämisen ajatus, vaikkapa huomattavallakin asevoimalla, olisi ollut hulluutta. He tulivat nyt puoleksi lannistuneina kalastajatuvasta järven rannalla, jossa Mustalla Svenillä oli vanha tuttavuus koiranrenki ajoiltaan. Täällä piileskelivät he päivisin, ja öisin jatkoivat he yrityksiään hankkia pääsyä linnaan ja jos mahdollista tilaisuutta viekkaudella vapauttaa tärkeä vanki.
"Se on turhaa, nuori herra. Salakäytävä on kiinni muurattu, taikka sitten ovat minun silmäni noidutut", sanoi Musta Sven. "Minä olin hullu, kun antauduin tähän seikkailuun. Jos he saavat meidät kiinni, hirtetään meidät, tai heitetään tuonne koirantorniin. Se ei ole paljon hauskempi pyövelinhautaa. Minä tunnen sen paikan."
"Uutta rohkeutta, Volle! Me kyllä keksimme neuvon", sanoi Sven Tröst. "Ennenkuin prinssin haavat ovat paranneet ei hän kuitenkaan voi seurata meitä, ja siinä tapauksessa he kyllä ovat häntä kohtaan siivoja tuolla ylhäällä."
"Siivoja!" mutisi musta ampuja viheltäen. "Kun minä kuulen suurten metsämiesten parantelevan metsäsikaa, jonka he ovat saaneet raudoista, tiedän minä sen olevan aina siksi, että sitten voisivat tappaa sen huvinsa vuoksi."
"Hyi Volle, elä ajattele niin pahaa kaikista ihmisistä. He varovat kyllä tappamasta häntä, kuinka huonoja muuten lienevätkin; sillä onhan hän sekä markkreivi että keisarin lankomies."
"Kuollut sukulainen ei vaadi mitään perintöä", mutisi Volle. "Kun villisika on saatu kiinni, ei paljoakaan kysytä hänen lankoussuhteitaan metsässä."
"Kreivi on liika viisas ostaakseen kruunun elämällään, Volle, ja tuskin hän uskaltaa holhokkinsa puolesta enempää, kuin Holsteini on arvoinen."
"Me voimme ampua lintuja lennosta, nuori herra, mutta suurten herrojen ajatukset lentävät meille liian korkealla, vaikka ne ovatkin kaikki saippuakuplia gondulin hengille. Kalju kreivi tietää kyllä, millä hän peittää kaljun päälakensa. Hänen sisarensa tuolla ylhäällä on samasta hapatuksesta; mieluimmin kuin hänen kanssaan, tahdon olla kymmenen miehen kanssa tekemisissä. Nythän hän on saanut viekkaan kamaripalvelijan kätyrikseen. Se kettu on melkein, yhtä kiero kuin herransa."
"Niin saisinpa minä käsiini sen roiston!" huudahti aseenkantaja kiivaasti. "Hans Wittinghofin kanssa on minulla omasta puolestani pieni lasku suoritettavana."
"Vai niin", naurahteli Volle. "Tahtoisitte kai mielellänne hankkia Stig
Antinpojalle kauniimman vävypojan?"
"Ennenkuin se kettu tulee Agnetaa niin lähelle, että hänen ruton saastuttama hengityksensä saattaa koskettaa häneen, työnnän minä miekkani hänen ruumiinsa läpi, tapahtukoon se vaikka Herran alttarin edessä, sen olen luvannut ja vannonut."
"Se on oikein, siitä minä pidän. Te olette minun väkeäni", sanoi Volle iloisesti. "Jos teitä ei nyt hirtetä prinssin vuoksi, voitte toivoa sen tapahtuvan tulevaisuudessa. Mutta mitä se merkitsee? Jos minä olen uskaltanut sata kertaa elämäni metsän otuksen vuoksi, voinette kai te uskaltaa sen kerran kauniin tytön tähden. Mutta eihän sillä asialla ole kiirettä. Onhan hän vielä lapsi, ja te voitte kernaasti vielä antaa hienon partanne kasvaa puolen tusinaa vuotta, että saisitte pusketuksi sarvet päästänne ja olisitte kyllin talttunut joutuaksenne naisten tohvelin alle."
"Pois tieltä hullu! Tuolta tulee joku" — keskeytti Sven Tröst hänet, ja he juoksivat syrjään, piiloutuen järven rantapensaikkoon. Hengellinen herra lähestyi hitaasti ratsastaen tietä myöten. Kuu valaisi hänen laihan vartalonsa, hän piteli rukousnauhaa kädessään ja mutisi itsekseen.
"Kuolema ja kirous! Kreivin kappalainen Rendsborgista!" kuiskasi Musta Sven. "Minä tunnen hänet siitä pitäen kun istuin tuolla isoäitini kanssa. Hän on hurskas herra sen voitte uskoa; missä hänet näkee, siellä on kuolema ja onnettomuus kulkemassa. Hän ei usko edes noitiin ja mustiin paholaisiin, mutta sai kuitenkin isoäiti raukkani poltetuksi, syystä että hän oli hieman velho, kuten te sanotte, ja sen hän tunnusti rehellisesti. Hänen piti valmistaa minut kuolemaan Rendsborgin hirsimäellä; mutta hän teki sen niin huonosti, että minun täytyi juosta pois päästäkseni matkustamasta hänen kuumaan helvettiinsä. Saattepa nähdä, että hänellä on prinssin salainen kuolemantuomio taskussaan. Minä olen luvannut tehdä hänelle pienet kepposet isoäitini vuoksi. Odottakaa vähän!" Senjälkeen otti Musta Sven esille laskiaisleikeissä käytettävän naamarin, joka esitti sarvipäistä pirua. Sitten kun hän oli asettanut sen päähänsä, juoksi hän esiin kuun valaisemalle tielle ja syöksyi kauheasti mylvien hengellistä herraa kohti. Hevonen pillastui. "Tunnetko minut?" mylvi Musta Sven. "Minä olen kauan odottanut sinua ja herraasi. Minä annan joka yö lämmittää suurta pikipataa teitä varten, mutta miksi ette tule. Onko hänellä useampia ruhtinaita ja kreivejä lahdattavana? Onko sinulla vielä pyhimysverta pestävä hänestä. Noita, jonka sinä viimeksi lähetit minulle, pääsi hyvin pälkähästä; hän lensi valkoisena kyyhkysenä padasta. Mutta minä tarvitsen kaksi mustaa korppia sijaan. Joko hän on lopussa?" — puhkesi Volle ihmeissään puhumaan ja ravisteli kappalaista, joka makasi mykkänä ja suljetuin silmin kuin olisi ollut kuollut. "Hän lienee kai vahvempi hullussa uskossaan, kuin tuntui hänen saarnatessaan teilin alla." "Apua! Apua! Murhaajia!" huusi nyt kappalainen kimakalla äänellä ja avasi silmänsä. Kuultiin kavion kapsetta metsästä, eikä Musta Sven pitänyt enää viisaana jäädä tielle. Hän tyytyi senvuoksi työntämään isoäitinsä tuomarin niin kovasti kalkkikalliota vastaan, että hengellinen herra taittoi pari kylkiluuta. Senjälkeen juoksi metsämies nopeasti pensasten läpi ja antoi Sven Tröstille viittauksen seurata itseään. Hän tunsi niin hyvin kaikki oikotiet ja salaiset polut kalkki vuoren ja Segebergin järven ympärillä, että hän silmänräpäyksen kuluttua oli turvassa. "Minun vanha pakopaikkani", sanoi hän ja heilutti iloisesti hattuaan, "täällä olen kerran vetänyt heitä nenästä kokonaisen viikon". He seisoivat pensaita kasvavan kalkkikivivuoren huipulla, luolien ja vaarallisten rotkojen välissä melkein sen tien yläpuolella, missä kappalainen makasi valittaen ja mistä he tulematta huomatuiksi saattoivat nähdä mitä tapahtui alhaalla, vaaratta tulla takaa-ajetuksi huonosti kuljettavilla salateillä, jotka, veivät tähän turvapaikkaan. Huutavaa kappalaista ympäröi metsästysseurue, joiden seurassa oli kamaripalvelija Wittinghof. Saattoi nähdä, miten he antoivat kantaa hengellisen miehen kalkkivuorta ylös linnaa kohti ja että osa metsästäjiä hajaantui eri suunnille.
"Kirotun tyhmä teko, Volle!" sanoi Sven Tröst suuttuneena. "Sinä olet nyt turmellut koko asiamme liika aikaisella kostonhalullasi. He etsivät nyt koko metsän. Jokainen koetus pelastaa prinssiä käy mahdottomaksi. Kirottua! Olisimmepa edes saaneet käsiimme sen kirotun kamaripalvelijan."
"Vai niin, hyveellinen nuori herrani. Teistä ei teko olisi ollut niinkään tyhmä, jos vain olisimme nutistaneet teidän omaa rakkaan kilpakosijanne. Me emme voi moittia toisiamme mistään, Sven Tröst. Hyvän prinssin vuoksi ei kumpikaan meistä unohda omia pikku riitojaan; se olisikin liiaksi vaadittua kahdelta heikolta ihmislapselta. Jos tahdotte seurata neuvoani, saamme kyllä kamaripalvelijan käsiimme. Mahdollisesti saamme myös prinssin vapaaksi."
"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka se olisi nyt mahdollista, kun sinä olet antanut meidät ilmi kuin raivo härkä."
"Antakaa minun pitää huoli siitä asiasta, nuori herra. Jos vain tahdotte pysyä tässä huomisiltaan, niin saatte kuulla minusta ja ehkä junkkerista myös. Katsokaas, minun koiranvartija-aikoinani oli olemassa kaksi ketunreikää linnaan; luulen ettei toinen niistä ole tukittu, sitä ei koskaan ole kukaan kreivi Adolfin vihamiehistä tuntenut. Nyt kun seisoin tässä paikassa, muistui se vasta mieleeni. Jos tämä tie on vielä jäljellä, kuten minä luulen, tahdon minä pian näyttää teille, mihin musta Sven kelpaa!"
"Minä tahdon seurata mukana", huudahti Sven Tröst hypähtäen ilosta.
"Mutta minä en tahdo teitä mukaani", vastasi metsästäjä matkien hänen hyppäystään. "Tällä kertaa tahdon määrätä itse. Jollen minä palaa, niin voitte te hommata minulle sielumessun ja pitää huolen siitä, että itse pääsette täältä elävänä. Pysykää nyt hiljaa kuin rotta ja nakertakaa juuston kantaa, joka on teidän taskussanne. Paljon kärsivällisyyttä, Sven Tröst!" Näin sanoen juoksi hän alas jyrkkää kalkkivuoren rinnettä, ja aseenkantaja näki hänen hiipivän pensaiden välitse järven rannalla ja katoavan varjoon.
Kärsimätön aseenkantaja ei voinut mukautua jäämään toimettomaksi kokonaiseksi vuorokaudeksi tälle autiolle paikalle. Muutamia silmänräpäyksiä mietittyään asiaa juoksi hänkin alas vuorta ja seurasi salaista polkua, jota myöten hän oli nähnyt mustan Svenin katoavan.
Väkivaltainen hyökkäys puistossa kreivin kappalaisen kimppuun, joka tuli Segebergiin herransa tärkeällä asialla, oli herättänyt suurta huomiota linnassa, ja herra Wittinghof oli Elisabet rouvan kehoituksesta muutamien metsämiesten kera tutkinut koko kalkkivuoren ja kaikki salaiset polut linnan ympärillä, sillävälin kun Elisabet rouva itse hoiti hengellistä herraa ja otti selville hänen tulonsa tarkoituksen. Keskusteltuaan salaisesti sairaan kappalaisen kanssa, antoi hän heti kutsua vanhimman torninvartijan luokseen. Tämä oli hänen veljensä parhaiten maksettuja palvelijoita ja ainoa kreivi Adolfin väestä, joka oli jäänyt linnaan uuden herran palvelukseen.
"Sinun täytyy tuntea maanalainen salakäytävä täällä linnassa", sanoi Elisabet rouva päättävästi, katsoen tutkivasti vanhaan palvelijaan, joka seisoi hänen edessään viekkaine ja ryppyisine kasvoineen ja vastenmielinen, kiero katse ilkeissä silmissään.
"Mikä salakäytävä, armollinen rouva?" kysyi tornin vartija. "Se, jonka kautta ritari Hartvig ankaran herra veljenne kanssa ryömi sisään sinä yönä, jolloin autuas kreivi tapettiin, on aikoja sitten jo täytetty."
"Eikö täällä sitten ole mitään muuta?" kysyi Elisabet ankaran näköisenä. "Katso minua silmiin, mies! Sano totuus, muuten menetät henkesi. Jos aiot pettää meidät, kuten entisen isäntäväkesi, niin erehdyt. Sinä olet puhunut salakäytävästä ritarivankilaan; se täytyy sinun heti näyttää meille, ja se on tänä yönä täytettävä ja kiinni muurattava."
"Vai niin, sitäkö te tarkoitatte, armollinen rouva", vastasi torninvartija näyttäen miettivältä. "Niin se on toinen asia; sitä olen minäkin ajatellut näinä päivinä, vaikka en ole nähnytkään sitä moneen herran vuoteen. Jumala tietää, onko sitä enää edes olemassa. Mutta te olette oikeassa, armollinen rouva, jos jollain on vihiä siitä asiasta niin kelläs muulla kuin minulla, koska olen vanhin talossa. Nyt voi kyllä maksaa vaivan etsiä se käsiin, sillä kun me olemme saaneet tanskalaisen kuninkaanpojan vangiksemme, mahtaa kai löytyä sellaisia, jotka antaisivat kaukaloittain kultaa ja hopeaa, löytääkseen ulos ja sisään sellaiseen myyränreikään. Mutta minä pelkään, häpeä sanoa, että sitä ei löydetä, armollinen rouva."
"Sitä minä en pelkää", vastasi Elisabet rouva ja veti kellonnuorasta, joka vei linnantupaan. "Jollet sinä ennen puoliyötä ole näyttänyt talonmiehille tätä salakäytävää, et sinä näe auringonnousua aamulla; siitä voit olla yhtä varma kuin koko vuoden palkasta, jos käytävä tulee tukituksi."
Nyt astui uusi linnanvouti sisään. Hän sai määräyksen heti seurata torninvartija Kunzia, mukana lyhdyt, kuokat, ja muurausvehkeet. Vartija sanoi: "Minä luulen nyt varmasti muistavani paikan, armollinen rouva. Ettehän te toki Jumalan nimessä luule, että —"
"Hyvä!" keskeytti Elisabet hänet. "Ilmoittakaa heti mitä löydetään, linnanvouti." Hän antoi tälle uskotulle palvelijalleen merkitsevän viittauksen ja lisäsi pari salaista sanaa, jonka jälkeen he lähtivät.
"Mitä minä lupasin, sen hän on saava", puhui Elisabet rouva itsekseen ja meni rukoushuoneeseensa. "Mutta aurinkoa ja kuuta ei hän enää koskaan näe."
NELJÄSTOISTA LUKU.
Sillä aikaa kuin linnassa koetettiin tehdä mahdottomaksi jokainen vangitun prinssin pakoyritys ja mitä suurimmalla tarkkuudella etsittiin seikkailevia uskalikkoja, jotka jo ajattelivat hänen vapauttamistaan, näytti prinssi itse olevan tyynin linnan asukkaista. Toisten läsnäollessa ei noussut huokausta eikä valitusta hänen huulilleen; mutta hänen kasvoillaan oli arvokkuuden ja marttyriuden ilme, joka kummastutti yksin häntä vartijoivia raakoja sotilaitakin ja herätti ehdotonta kunnioitusta. Hän toivoi mieluimmin saada olla yksinään ja tässä suhteessa useimmin suostuttiin siihen. Haava hänen päässään, joka saattoi hänet tainnuksiin taistelupaikalla, oli vähemmän vaarallinen kuin alussa luultiin, eikä mikään hänen muista haavoistaan ollut kuolettava, vaikkakin pitkä matka oli pahentanut niitä. Hän tunsi voimistuneensa muutamien päivien levon ja hoidon jälkeen ja istui nyt yksinään vankilassaan liinakääre ohimoillaan ja oikea käsivarsi siteessä. Vahvistava lääkejuoma oli hänen edessään pöydällä, jolla paloi kaksi kynttilää. Niiden välissä oli avattu pergamenttikäärö, jolle oli kirjoitettu raamatunlauseita ja jumalisia mietelmiä. Hurskas Segebergin luostarin kaniikki, joka oli linnan lääkäri, oli hiljattain antanut hänelle tämän lohduttavan lukemisen.
"Oliko tämä vastaus minun suureen kysymykseeni?" sanoi hän miettivästi tuijottaen siroon käsikirjoitukseen lukematta sitä. "Se oli masentavaa." Hän kohotti suuret siniset silmänsä kirjeestä tähtien valoa kohti, joka kimalteli häntä vastaan Travelaaksoon ja kalkkivuoren jyrkimpiin rinteisiin päin olevista ristikoilla varustetuista ikkunoista. Yksinäisessä vankihuoneessa oli hiljaista. Hän luuli kuulevansa Travevirran yksitoikkoisen pauhinan syvältä valkeiden kalkkikivihuippujen ja mustien rotkojen alta, joiden yläpuolella hänen vankilansa riippui kuin pääskysen pesä. Vankilan lukitun oven takaa saattoi hän kuulla vartijan askeleet.
"Jumala palkitkoon heille!" rukoili hän kädet ristissä. "Jumala antakoon ilon paratiisissa kaikille niille uskollisille sieluille, jotka syyttä kukistuivat minun tähteni! — Kansa parkani", huokasi hän. "Keneen kohdistuu nyt teidän toivonne?" Hänen silmänsä sattuivat taas käsikirjoitukseen ja hän luki paikan, joka juuri oli avoinna hänen edessään. "Elä luota ruhtinaihin", luettiin siinä, "he ovat ihmisiä, he eivät voi mitään auttaa. Moni etsii ruhtinaan kasvoja." —
"Ah niin", huudahti hän, "tässähän se onkin" — "mutta jokainen tuomio tulee Herralta." Hän vaipui syviin mietteisiin ja istui kauan silmät jäykästi kiinnitettyinä kirjoitukseen. Hän käänsi muutamia lehtiä ja luki: "Ruhtinailla täytyy olla ruhtinaalliset ajatukset ja heidän tulee pysyä niissä."
"Hm, onko ruhtinaallista luopua pelastuksen toivosta ja oikeutetusta kostosta. Eikö jokaisessa vankilassa ole uloskäytävä ja jokaisella yöllä loppunsa?" — Hän heitti ympärilleen ylpeän ja levottoman katseen; mutta heikko puna peitti hänen kalpeat poskensa, kun hän uudelleen katsahti jumalisen lääkärin käsikirjoitukseen ja luki hurskaat sanat: "Elä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita paha hyvällä." Samassa kuuli hän äänen kuiskaavan aivan vieressään: "Uutta rohkeutta, herra prinssi! Jos tahdotte olla vapaa, jos tahdotte kostaa, niin seuratkaa minua!"
Prinssi Otto kääntyi hämmästyneenä sitä vankilan paikkaa kohti, mistä odottamaton ääni kuului. Hän näki lattiassa olevan luukun avattavan, josta likaiset mustanruskeat kasvot pistäytyivät esiin. Se oli Musta Sven, hänen raa'an hurjat kasvonpiirteensä saattoivat himmeässä valaistuksessa herättää vangin kiihoittuneessa ja sairaloisen jännitetyssä mielikuvituksessa demonin tai pimeästä henkimaailmasta olevan kiusaajan kuvan.
"Mene pois, ikuinen valehtelija!" sanoi prinssi tehden ristinmerkin. "Vapaus, johon tahdot minut johtaa, on ikuinen orjuus. Minä halveksin kostoa, jonka sinä tarjoat minulle syvyydestä."
"Jos minä olen noita ja paholainen, niin olen minä kuitenkin parhaita tässä linnassa", vastasi Sven nauraen. "Elkää olko uneksija, herra junkkeri, elkääkä arvelko enempää! Jollette te seuraa nyt minua, niin voitte saada harmaita hiuksia päähänne, ennenkuin joku muu narri uskaltaa panna henkensä alttiiksi pelastaakseen teidät."
"Kuka sinä olet?" kysyi prinssi ja malttoi mielensä. "Etkö sinä tuonut minulle viime vuonna terveisiä rehelliseltä ritari Niilo Brattingborgilaiselta?"
"Oikein herra prinssi. Jos isäntäni olisi ollut terve kahdeksan päivää sitten, niin olisi hän itse ollut mukanamme Tapnummella. Jos tahdotte nyt seurata minua hänen luokseen ja ritari Buggen luo Haldiin, niin olette pian seisova miesjoukon etunenässä, jotka uskaltavat taistella itse noitia vastaan, vaikka he olisivat Blåkullasta, ja te saatte yhdellä tai toisella keinolla kostetuksi kaljupäiselle." Hänen näin puhuessaan saivat hänen kasvonsa sellaisen viekkauden ja hurjuuden ilmeen, joka melkein pelästytti prinssiä.
"Mitä sinä tarkoitat ihminen?" kysyi prinssi ylpeästi ja nousi ylös. "Puhutko sinä ryöväreistä ja murhaajista? Luuletko sinä Tanskan prinssi Oton haluavan ketun lailla ryömiä maan alle konnantyöllä voittaakseen oikeutensa ja Tanskanmaan kunnian? Sinä et tule niiden rehellisten miesten luota, joiden nimet mainitsit. Jos Tanskan kansa ja jalo ritaristo vielä luottaa minuun ja minun onneeni, vapauttavat he kyllä minut rehellisesti ja julkisesti sopimuksilla tai asevoimalla. Mutta kukaan ei voi vaatia, että minä ottaisin askeleen, joka halventaisi minua."
"Suokaa anteeksi armollinen herra", vastasi musta Sven silmät suurina, ja samalla taivuttaen päätään nöyrästi ja hämillään, nousematta ylemmäksi salakäytävästä. "Mitä minä sanoin isännästäni ja ritari Buggesta oli ainoastaan omia ajatuksiani. Minusta olisi rehellinen asia auttaa teidät vapauteen ja hallitukseen, tapahtukoon miten tahansa. Ritari Kaljupää ja kreivi Hartvig eivät varmasti arvelleet, kun he tappoivat vanhan herrani täällä Segebergissä; jos nyt tehtäisiin heille samoin olisi se vain hyvin ansaittu palkka. Mutta se on totta, te olette kuninkaanpoika ja siksi täytyy teidän ajatella hieman jalommin kuin meidän pikkuväen. Minä ja Sven Tröst olemme kuitenkin käyttäytyneet kuin kaksi hullua. Emme koskaan uneksineetkaan, että mieluimmin istuisitte elinikänne vankilassa, kuin haluaisitte tulla autetuksi täältä pienellä kädenojennuksella niinkuin joku muukin vanki raukka. Elkää pahastuko, korkea herra; meillä oli hyvä ja rehellinen tarkoitus, ja jos pääsemme täältä elävinä, saamme kiittää onneamme."
"Kiitos hyvästä tahdostanne ja siitä, mitä olette uskaltaneet minun tähteni", sanoi prinssi osanottavalla lempeydellä lähestyen häntä. "Sven Tröst on siis myöskin täällä. Sano hänelle terveisiä. Toisen kerran hän uskaltaa henkensä minun puolestani. Mutta — teidän tienne ei ole minun tieni. Pois, kiiruhda! Tänne tulee joku. Pelasta itsesi nuori mies; minun tähteni ei kukaan enää saa uhrata elämäänsä. Pois! Jumala teitä johtakoon!"
Vankilan oven ulkopuolella kalistettiin rautaketjua, ja musta Sven veti pian päänsä luukusta. Prinssi löi itse luukun kiinni ja meni tyynenä vankilanovelle. Se avautui, ja sotamies astui sisään, mutta kääntyi heti takaisin tervehtien mykästi, niin pian kuin hän näki että prinssi oli ylhäällä ja pukeutuneena. Prinssin suureksi kummastukseksi tuli rouva Elisabet itse aivan odottamatta hänen luokseen parin asestetun herran saattamana. "Anteeksi, jos me häiritsemme teidän lepoanne, junkkeri Otto", sanoi ylhäinen rouva kylmän kohteliaasti. "Minun täytyy itse nähdä mitä täällä tapahtuu. Vartija on ilmoittanut minulle, että täällä on joku puhellut teidän kanssanne."
"Vai niin", vastasi prinssi hitaasti. "Vartija on täyttänyt velvollisuutensa, jos todella on kuultu sellaista."
"Täällä on tapahtunut väkivallantyö", jatkoi Elisabet rouva. "Ollaan muutamien maankiertäjien jäljillä, jotka etsivät pääsyä teidän luoksenne."
"Nämä ovat ilmoituksia, rouva Elisabet, jotka tuntuvat minusta enemmän koskevan teitä itseänne ja minun vartijoitani kuin minua. Jos minä voisin alentua arvottomiin suhteisiin, niin tuskinpa minä olisin niin yksinkertainen, että itse ilmoittaisin sen teille."
"Mutta jos minä teiltä ruhtinaana ja kunnian miehenä vaadin tämän tiedon ja pyydän teitä sanomaan minulle, oletteko puhunut jonkun kanssa tänä iltana —"
"Niin en luule sittenkään olevani velvollinen vastaamaan teille siihen, rouva Elisabet."
"Te unohdatte kenellä täällä on valta", sanoi linnanrouva melkein peloittavalla katseella. "On olemassa keinoja —"
"Vaikka minä olisinkin niin onneton, että minun täytyisi epäillä teidän inhimillisyyttänne, niin on teidän kunnianne ja ylpeytenne oleva minulle takeena siitä, ettette tahdo pakoittaa minua tunnustamaan kuin halvinta rikoksentekijää", sanoi prinssi aivan tyynesti. "Mutta olkoonpa sitten kysymyksessä ystävä tai vihollinen, minä en koskaan tahdo rikkoa, mitä kunnia tekee laikseni."
"Minä tiedän kyllä", sanoi rouva Elisabet pilkallisesti hymyillen, "että teidän salaisuutenne eivät ole syvällä. Herrat suvaitkaa tutkia seinä ja lattia." Näin sanoen hän antoi herroille, jotka seurasivat häntä viittauksen, jonka jälkeen he ottivat kynttilät pöydältä ja näyttivät aikovan alkaa tutkimuksen.
"Odottakaa hetkisen", sanoi prinssi, "minulla on teille ehdoitus, armollinen rouva. Teille on ainoastaan tärkeätä tietää, että minä olen varmassa säilössä. Jos tahdotte luvata minulle, että kaikki etsiminen lakkautetaan, että ei vainota ja rangaista onnettomia, minulle uskollisia, jotka ehkä jo ovat koettaneet lähestyä minua tai tulevaisuudessa vankeuteni aikana voisivat koettaa sitä? Jos te tahdotte jalomielisesti luvata minulle sellaista sääliväisyyttä niitä kohtaan, jotka ajattelemattomasti ovat uskaltaneet elämänsä ja vapautensa minun puolestani, niin vapautan minä ruhtinaallisella kunniasanallani teidät kaikesta levottomuudesta ja pelosta minun täällä oloni aikana. Sanokaa kyllä!" lisäsi hän liikutettuna. "Myöntykää inhimillisyyden nimessä, ja te voitte tästä hetkestä antaa kaikkien vankilaani johtavien ovien olla avoinna. Minä en silloin astu jalallani tämän kynnyksen yli, ennenkuin minun uskollinen kansani ase kädessä, tai lankoni ja keisari ovat vapauttaneet minut."
Elisabet näytti hämmästyneeltä ja hän mietti muutaman silmänräpäyksen. "Ei", huudahti hän kiivaasti ja päättävästi. "Segebergin muurit ja minun varovaisuuteni voinevat vetää vertoja luotettavaisuudessa teidän kunniasanallenne, kuningas Kristofferin poika, ja petollisen Erik kuninkaan veli. Minä en luota enää kenenkään teidän sukuunne kuuluvan kunniasanaan. Alkakaa etsiminen, herrani."
Katkera harmin ilme näyttäytyi prinssin kasvoilla. Hän horjahti ja piti kiinni tuolista, mutta hän kokosi voimansa ja hillitsi vihan ja loukatun ylpeyden purkauksen, joka väikkyi hänen huulillaan ja antoi hänen kirkkaalle katseelleen kiihkoisan ilmeen. "Jumala suokoon teille anteeksi nämä sanat, rouva Elisabet!" sanoi hän hillityllä äänellä ja käänsi katseensa ylpeästä rouvasta hiljaista tähtiloistetta kohti, joka aivan kuin lohduttaen tuikehti häntä vastaan vankilan ikkunan kautta.
Luukku lattiassa oli niin taidokkaasti laadittu ja niin kivilattian kaltainen, että oli mahdotonta keksiä sitä, kun se oli suljettuna. Sitäpaitsi voitiin se avata ainoastaan salakäytävästä ja sen tarkoituksena näytti olleen salaa viedä vankeja, linnoitukseen, ilman että nämä saattoivat pelastua samaa tietä.
Kun etsiminen oli päättynyt aivan tuloksetta, polkaisi Elisabet kiivaasti lattiaa. "Hyvä!" sanoi hän kylmästi, "koska te ette tahdo auttaa meitä, prinssi Otto, täytyy teidän suostua heti muuttamaan olopaikkaa. Saatte kiittää ainoastaan omaa itsepäisyyttänne siitä, ettette tulevaisuudessa saa osaksenne niin hyvää kohtelua, kuin minä olisin toivonut osoittaa teille. Herrani, viekää prinssi vartijoituna pimeään torniin!"
Kuullessaan nämä sanat tuntui prinssi Otto heräävän kauniista unesta. Hän oli hetkeksi melkein unohtanut vankilansa, ja hänen katkera loukkaamisensa oli sulautunut ikuisen rauhan, äänettömän korkeuden, rakkauden ja tyyneyden ylevään tunteeseen, joka tähtitaivaalta säteili häntä kohtaan.
"Kun minä olen kuollut, rouva Elisabet", sanoi hän hiljaa ja lempeällä äänellä, "olette te katuva, jos te nyt riistätte minulta tämän vähäisen näköalan Jumalan taivaaseen. Suokaa minulle toki aukeama muurissa, josta voin nähdä pari tähteä ja auringonsäteen, veljeni vääryyttä kärsinyt kuningatar. Te tunnette itse onnettomuuden mahdin ja vääryyden katkeran vaikutuksen mieleen. Te olette itse syntynyt korkeuteen ja valoon, ja te ette voi kieltää minulta yössäni korkean taivaan pilkahdusta."
Elisabetin ankara päätös tuntui horjuvan, kun hän kuuli nämä sanat; tuskallinen liikutus oli havaittavissa hänen synkässä, ylpeässä katseessaan, ja hienot lihakset hänen laihan suunsa ympärillä värähtelivät. Viha ja sääli näyttivät taistelevan hänen sielussaan. Mutta samassa hän heitti katseen prinssin kasvoihin, jotka muistuttivat kaukaisesti mutta ilmeisesti hänen vanhempaa veljeään. Hän seisoi juuri nyt varjossa, ja hän näki ainoastaan yleisen samannäköisyyden pääpiirteissä, mutta ei sitä jaloa ja lempeätä ilmettä, joka aivan kuin kirkasti prinssi Oton kasvot. "Kuningas Erikin veli", huudahti hän. "Tahdotteko te lumota minut liikuttavilla puheilla tähdistä ja taivaasta. Viekää hänet torniin!" Näin sanoen hän poistui nopeasti ikäänkuin tahtoen paeta vankinsa näkyvistä. Prinssi Otto heitti vielä tuskallisen katseen vankilaristikkoon ja seurasi syvästi huoahtaen ritaria ja vartijaa ulos ritarivankilasta ankarampaan säilytyshuoneeseen.
Kun prinssiä vietiin linnanpihan yli niinkutsuttuun mustaan torniin, vallitsi alhaalla suuri melu. Kamaripalvelija Wittinghof tuli muutamien metsämiesten ja soihdunkantajien seuraamana linnanportista sisään, tuoden mukanaan sidotun vangin, joka oli puettu hosteinilaisen talonpojan pukuun. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja prinssi tunsi Sven Tröstin. Kun vangittu asemies näki prinssin, huusi hän korkealla äänellä: "Herramme auttakoon teitä ja Tanskan maata, jalo prinssi; minä en voi enempää."
"Jumala palkitkoon sinulle, onneton!" huudahti prinssi "Tässä ei voi ihmismahti auttaa. Mutta Kaikkivaltias voi pelastaa Tanskan ilman meitäkin."
Prinssin jalo vartalo katosi hiljaa ja äänettömästi pimeään torniin. Mutta Sven Tröst huusi vielä kovasti, kun häntä raastettiin alas syvään tornikellariin: "Tämän ketuntempun saatte te vielä maksaa minulle, Hans Wittinghof. Meidän kahden täytyy tavata toisemme ja ennen teidän hääpäiväänne, vaikka minun sitävarten täytyisi nousta haudastani."
Hieno kamaripalvelija, joka kättään nostamatta oli kierolla tavalla antanut metsästäjien vangita hänet, vastasi ivanaurulla vangin uhkauksiin ja kiirehti nyt linnanportaita ylös, suomatta raivostuneelle kilpakosijalleen ainoatakaan katsetta.
* * * * *
Miesjoukosta, joka pian senjälkeen astui linnantupaan, kantaen lyhtyjä, kuokkia ja muurausvehkeitä, kuului pelokasta mutinaa.
"Tahdotteko uskoa minua toisen kerran", kuiskasi eräs vanha mies. "Missä on tapahtunut sellaisia asioita, kuin täällä Segebergissä, siellä ei koskaan ole asiat oikealla tolalla. Missä paholainen on kerran saanut asuinpaikan, sieltä on vaikea saada häntä pois."
"Tyhmyyksiä", sanoi toinen. "Mitä te näitte salakäytävässä on hyvin saattanut olla eläin tai valepukuinen veijari. Mutta kuka hän lieneekään ollut, sinne hän nyt jää tuomiopäivään saakka. Me olemme varmasti ja hyvin muuranneet kiinni uloskäytävän, sen minä tiedän."
"Mutta sillä veijarilla voi olla sata muuta uloskäytävää", vastasi vanha talonmies. "Minä tiedän kyllä mitä näin ja jollei minulla olisi ollut, Jumalalle siitä kiitos ja kunnia, hieman parempi omatunto kuin Kunz Torninvartijalla, olisin minä ehkä myös kaatunut kuolleena paikalleni."
"Se oli tavallaan hänen onnensa, vanha lurjus!" kuiskasi eräs vanginvartijan apulaisista. "Jos hän olisi päässyt elävänä sieltä, olisin minä heittänyt hänet sammakkohautaan. Se olisi ollut oikein hänelle; mutta herramme on ollut hänelle ehkä armollisempi kuin rouvamme."
Linnanvouti tuli nyt myöskin tupaan, mukanaan muuta väkeä, joka kantoi vanhan Kunz Torninvartijan ruumista. Hän oli nähnyt petetyn herransa haamun salakäytävässä, tai jotain vielä pahempaa, — niin luultiin.
* * * * *
Keskiyön aikaan oli kaikki hiljaista Segebergin linnassa. Ainoastaan parvekesalissa vastapäätä mustaa tornia paloi vielä kynttilä. Täällä istui Elisabet rouva yksinään makuuhuoneessaan. Hänelle oli ilmoitettu paholaisen haamusta, jonka taikauskoiset talonmiehet luulivat nähneensä keksiessään vaarallisen salakäytävän ja Kunz Torninvartijan äkillisestä kuolemasta tämän näyn jälkeen. Että tämä kirottu kummittelu oli yhteydessä salaisen vierailun kanssa, jonka Oton sanottiin vastaanottaneen tornikamarissa, siitä oli hän vakuutettu ja oli ryhdytty toimenpiteisiin tyhmänrohkean vieraan vastaanottamiseksi, niin pian kuin hän näyttäytyisi. Rouva Elisabet näytti olevan levottomuuden ja jännityksen vallassa, jonka tämän illan tapahtumat olivat herättäneet hänen sielussaan. Taistelu hänen sisimmässään ei ollut vielä lopussa. Vangitun prinssi Oton marttyyrikatse tähtiloistetta kohti, jonka hän niin julmasti oli ryöstänyt prinssiltä, oli tunkeutunut syvemmälle hänen sieluunsa, kuin hän näytti tahtovan myöntää itselleen. Tyydytetty kostonhalu näytti antavan hänelle aivan liian vähän iloa, ja hän näytti tänä hetkenä paljon onnettomammalta kuin koskaan ennen. Makuuhuoneessa riippui seinällä häntä vastapäätä suuri metallipeili, ja nähdessään siinä oman kuvansa hän kauhistui. "Jos kosto ei tee onnellisemmaksi — niin kauniimmaksi se ei ainakaan tee", sanoi hän ja nousi ripustamaan purppuraviittansa peilin yli, kasvoillaan salaisen itsensähalveksumisen ilme. Kuu paistoi hänen ikkunansa vastapäätä olevaan mustaan torniin. Nojaten kyynärpäätään leveään ikkunapieleen hän tuijotti kauan vankitorniin päin. Sen muodosti yksi ainoa pyöreä muuri, jossa ei ollut muuta aukkoa kuin raskas, lukittu rautaovi. Kun hän tahtomattaan vavisten kääntyi pois ikkunasta, koska hänestä tuntui, kuin vankitorni missä ikuinen yö vallitsi, horjuisi ja uhkaisi musertuen syöksyä hänen ylitsensä, sattui hänen katseensa vastapäätä ikkunaa olevalle seinälle, mihin oli maalattu vanha ritari luonnollisessa koossa ja hän huudahti pelokkaasti. Hänestä tuntui kuin maalattu ritari olisi katsonut häneen elävällä ankaralla katseella. Häntä pyörrytti, mutta hän hillitsi itsensä ja otti kynttilän pöydältä, vuoteensa vierestä, sekä tutki nyt sen avulla tarkemmin kuvan kasvoja. Nyt vasta hän huomasi, että kuvan silmät olivat ontot ja aivan kuin pois leikatut ja hän havaitsi samalla madonsyömällä puutaululla puoleksi kuluneen, seuraava sisältöisen kirjoituksen: "Adolphus VI, Comes et Eques, Dom. Arcis Segeberg Anno Domini MCCC."
"Murhattu kreivi Adolf!" huudahti hän ja antoi kynttilän pudota. Nyt hän seisoi pimeässä ja luuli kuulevansa kummallista kähinää ympärillään, aivan kuin joku olisi liikkunut muurin sisässä onton laudoituksen takana. Samassa kuuluikin kaukaa toiselta puolen Travea, hiljaisen yön halki, syviä surumielisiä metsästystorvensäveliä, samanlaisia joita onnettomalla ritari Hartvigilla ennen oli tapana puhaltaa, kun hän öisin teki pyhiinvaellusmatkoja veritahrojen yli onnetonta poikaansa hakemaan. "Valoa, Valoa!" huusi hän ja tarttui kellonnuoraan, samalla kuin hän melkein tajuttomana tupertui maahan. Kun neidot tulivat valoa tuoden löysivät he ankaran Elisabetin kuumeisessa tilassa. "Jääkää luokseni!" käski hän. "Pimeä on hirveätä — enemmän valoa! — Peittäkää tuon kummituksen silmät! — Peittäkää ne!" Hän osoitti murhatun kreivin kuvaa. — "Mitä osaa on minulla hänen kuolemaansa? — Se on minun veljeni asia — hän teki mitä tahtoi — viekää pois, tuo kamala kuva — Mitä voikaan kuvitella synkässä yössä, kun on kuumetta veressä? — Muuri täytyy tutkia — se on ontto ja kiero kuin koko maailma — se kätkee salaisia murhaajia — niin! Segeberg on murhaajaluola. Enemmän valoa. Huomenna saa hän tuolla ylhäällä myös valoa. — Hän saa nähdä sekä auringon että tähtiä. — Minä tahdon uskoa hänen kunniasanaansa. Kuningas Eerikin kuningattaren puolesta täytyy kostaa. — Minä olen suuren Gertin sisar, mutta epäinhimillinen minä en ole — Enemmän valoa!"
Elisabet rouvan huoneessa oli nyt valoisaa kuin juhlatilaisuudessa. Vähitellen katosi kuitenkin outo valaistus ja hiljaisuus vallitsi. Hämärä Segebergin linna, gootilaisine torneineen ja muureineen korkealla kalkkivuorella loisti kuitenkin kauniina merelle päin, heittäen koleana lokakuun yönä varjonsa Trave virtaan. Virta pauhasi yksitoikkoisesti. Puistossa suhisi syksytuuli lakastuneiden lehtien välissä. Aaveentapainen ritari Hartvig ei enää kulkenut ritarisalissa puhallellen torveensa, mutta toiselta puolen Travea kantoi tuuli kaukaisia metsätorven säveliä linnaa kohti, joka sulki sisäänsä Tanskan onnettoman prinssin, ja nuoren, rohkean seikkailijan.
Jälkimäinen osa.