ENSIMÄINEN LUKU.
"Kreivi kokosi joukkonsa suuren, marssi Slesvigin rajalle päin. Ei nähty ole ennen moista, niin mahtavaa joukkoa toista."
Se sotajoukko, josta vanha tanskalainen kansanlaulu näin lauloi, marssi eräänä kauniina maaliskuun aamuna 1340, liehuvin lipuin ja meluavin soitoin, Slesvigin katuja pitkin, ja kaupungin asukkaat katselivat sitä mitä suurimmalla tarkkuudella. Suosiohuudot kaikuivat usein eniten suosittujen sotilaiden, etupäässä päälliköiden, kunniaksi, joiden joukossa oli kuulu Rendsburgin kreivi, ratsastaen joukkojensa etunenässä sisarenpoikansa, Slesvigin herttua Valdemarin, rinnalla. Herttua oli suuren seurueen saattamana tullut sotajoukkoa vastaan Holsteinin rajalle; mutta kerrottiin hänen matkalla riitautuneen enonsa kanssa. Osa sotajoukosta oli holsteinilaista väkeä, ja Gottorpin luona odottivat slesvigiläiset ratsumiehet herttuansa käskyä yhtyäkseen sotajoukkoihin. Päävoiman muodostivat palkkasoturit Westfalin ja Rheinin seudulta, jotka, heidän kuuluisan päällikkönsä tunnetun lausunnon johdosta, itse anastaisivat palkkansa ryöstämällä Tanskassa tai, jos he kaatuivat, vapauttaisivat päällikön heidän palkkaansa maksamasta. Nämä hurjuudestaan ja julmuudestaan kuuluisat sotilasryhmät tunnettiin heidän kepeistä aseistaan ja lyhkösistä asetakeistaan sekä heidän pitkistä viiksistään ja monista arvistaan. Kansa kutsui heitä kreivin uljaaksi joukoksi. Ne neljätuhatta ratsumiestä, jotka Holsteinin kreivin henkivartiona seurasivat voitonvarmaa päällikköä, häikäisivät komeilla varustuksillaan ja ylpeän sotilaallisella ryhdillään katsojia. Heidän joukossaan oli myöskin monta ritaria ja ylhäissukuista herraa. Ratsuväen ja jalkamiesten jälestä seurasivat kuormastot, joissa kuletettiin piirityskoneet, vankien kahleet ja muut sotatarpeet.
Sotajoukko kulki tuomiokirkon ja vanhan kuningaskartanon ohitse, jota nyt kutsuttiin Mustaksiluostariksi. Senjälkeen kun kuningas Aabel, sovittaakseen kuningas- ja veljenmurhansa, oli luovuttanut sen hurskaille augustinolaismunkeille, ei siinä enää asunut ruhtinaita. Luostariportin edessä seisoi nyt luostarin esimies munkkien etunenässä, tervehtien sotajoukkoa ja sen päälliköitä samalla latinalaisella kirkkovirrellä, jota kreivi Gerhard oli laulanut Gottorpin taistelussa, ja jonka ihmeellisen voiman hurskaat veljet senvuoksi arvelivat aiheuttaneen tämän voiton.
Kreivi ratsasti komealla, punaisella sotaratsulla, jota seurasi kolme suurta, harmaata koiraa. Hänen kasvonsa olivat melkein kokonaan kypärän peitossa, joka oli painettu syvälle alas otsalle, salaten siten hänen harvat hiuksensa, jonka vuoksi hänen vihamiehensä olivatkin antaneet hänelle haukkumanimen "kaljupää". Kun joukkojen uteliaisuus kuitenkin alkoi vaivata häntä, laski hän alas kypäränsilmikkonsa, ja hänen terävän katseensa tehdessä tarkkoja havainnoita kaikesta ympärillään, näytti hän haluavan tehdä omien kasvojensa piirteet luoksepääsemättömiksi. Tuo sotilaallinen rautanaamari esti slesvigiläiset oikein näkemästä sitä sankaria, jota he niin suuresti ihailivat; mutta jokainen tunsi hänen ylpeän, tyynen ryhtinsä, voimakkaan, leveäharteisen sankarivartalon, sekä kuulun Mariakuvan Itzehosta, joka oli pelastanut hänen henkensä Gottorpin taistelussa, ja jota hän senjälkeen taisteluissa aina kantoi kultaketjuissa kaulassaan. Heti kun mustanluostarin veljet näkivät hänet, heiluttivat he Pyhän neitsyen kuvalla kirjailtua kirkkolippua ja lauloivat kovalla äänellä:
"Nos, hac die Tibi gregatos,
Serva, Virgo, in lucem mundi."
["Sinun kunniaksesi kokoonnumme tänään,
Varjele meitä, oi pyhä neitsyt, maailman valkeus."]
"Aivan oikein, hurskaat herrat!" kaikui kreivin ääni kumeasti kypäränristikon takaa. "Pyhä neitsyt on kanssamme. Jokaisen tanskalaisen kapinoitsijan täytyy paeta tai kaatua."
Luostarin esimies kumarsi syvään, ja vastaukseksi kreivin armolliseen tervehdykseen hän teki siunauksenmerkin virrenlaulun yhä jatkuessa.
"Minun vanha voitonlauluni!" kuiskasi kreivi nuorelle Slesvigin herttualle, joka levottoman näköisenä ratsasti hänen vieressään, kääntäen hevosensa pois esi-isiensä synkästä linnasta ja laulavista munkeista.
"Mustastaluostarista minä en odota minkäänlaista siunausta", vastasi herttua alakuloisesti.
"Lastenloruja!" mutisi kreivi itsekseen ja hypitteli ratsuaan. Hän ratsasti aivan nuoren herttuan viereen ja asetti panssaroidun kätensä hänen satulansa laiteelle. Munkkien laulaessa ja hevoskavioiden tömistessä kumartui hän, niinkuin näytti, tuttavallisesti entisen holhottinsa puoleen ja sanoi hillityllä äänellä: "Tervehdä kansaa, Valdemar! Muista nimeäsi! Elä anna kenenkään huomata horjuvaisuuttasi!"
Herttua kohotti, vaikkakin teennäisen vilkkaasti, hiukan kumarassa olevaa päätään, ja katseli ympärilleen vastatakseen kansan tervehdyksiin ja hyvähuutoihin, jotka kuitenkin näyttivät olevan enemmän tarkoitetut hänen kuuluisalle enolleen, joka jo pitemmän aikaa oli ollut heidän ruhtinaansa ja jonka he taas pian toivoivat saavansa hallitsijakseen. Kansan kesken oli levinnyt senlainen huhu, että herttua käydessään edellisessä kuussa Lübeckissä, olisi siellä ollessaan tehnyt salaisen sopimuksen enonsa kanssa ja luovuttanut Slesvigin hänelle, josta taas hänet kreivin avulla saatettaisiin oikeuksiinsa Tanskan kuninkaana.
Nuori herttua Valdemar oli sen samannimisen hienon ja viekkaan herttuan pojanpoika, joka salaisesti oli ollut päämiehenä Stig-marskin liitossa kuningas Eerik silmänräpyttäjää vastaan, sekä myöhemmin Eerik Menvedin alaikäisyyden aikana valtionhoitajana ollessaan turhaan oli pyrkinyt anastamaan Tanskan kruunua. Sitä mitä vanhempi herttua Valdemar alituiseen uneksi ja mihin hän pyrki, mutta jota hän ei milloinkaan saavuttanut, sen oli hänen pojanpoikansa Rensburgin kreivin avulla saavuttanut jo kahdentoista ikäisenä lyhyeksi ajaksi. Kun Kristoffer toinen syöstiin valtaistuimelta, olivat Tanskan epäröivät ja riitaiset säädyt todellakin valinneet nuoren slesvigiläisen herttuan kuninkaakseen, vaikkei häntä oltu voideltu eikä kruunattu. Kansan vanha viha hänen enonsa, kuningas Aabelin sukua kohtaan, sekä tyytymättömyys ankaraan, holsteinilaiseen holhoukseen oli kuitenkin voimakkaampi kuin ylönkatse kelvotonta kuningas Kristofferia kohtaan. Eivät myöskään kreivi Gerhardin saamat voitot taisteluissa tuon heikon kuninkaan kanssa olleet voineet säilyttää kreivin holhotille tuota tyhjää kuningasnimeä, jonka hän oli maksanut herttuakunnallaan. Kymmenen vuotta sitten, viidentoista vuotiaana, oli nuori herttua ollut pakotettu luopumaan kuninkaanarvostaan palautumalla entiseen asemaansa.
Sittenkun kuningas Kristoffer oli ikäänkuin ottanut takaisin saamansa kuninkaannimen mukaansa hautaan, oli Tanskan valtaistuin nyt seitsemän vuotta ollut vapaana. Prinssi Oton tappiot Tap-nummella sekä hänen onneton vankeutensa olivat kokonaan lamauttaneet kansan mielialan. Vangittu prinssi oli viety Segebergistä Rendsburgiin, missä hänet vielä pidettiin ankarassa vankeudessa. Valtakunta oli jaettu ja vieraiden panttiherrojen vallassa. Kansan sorrettu tila sekä huhut puheenaolevasta vaihdosta olivat vihdoinkin saaneet tanskalaiset ryhtymään hurjiin, melkein epätoivoisen voimakkaisiin ponnistuksiin. Kansa löi kuoliaaksi muukalaiset veronkantajat missä vain taisi, ja Jyllannissa ritarit anastivat kreivin linnat toisen toisensa jälkeen. Yleisen laittomuuden vallitessa, joka hajoitti Tanskan kansan voimat, ei ollut kuitenkaan minkäänlaista järjestettyä suunnitelmaa kapinassa. Ei ollut enää ainoatakaan päällikköä tai ruhtinasta, johon kansa luottamuksella olisi voinut liittyä. Prinssi Oton suhteen oli kaikki toivo menetetty. Kaikki neuvottelut hänen vapauttamisestaan vankeudesta olivat, huolimatta hänen lankonsa markkreivin, ja keisarin välityksestä, tänä kuutena vuotena olleet turhat, ja hänen nuorempi veljensä oleskeli pakolaisena keisarin hovissa. Slesvigin herttua, joka nyt oli täysi-ikäinen ja täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, toivoi senvuoksi kuuluisan enonsa avulla helposti voivansa voittaa takaisin kruunun, jonka hän lapsena oli menettänyt. Saavuttaakseen tämän päämäärän hän oli taas luvannut pois herttuakuntansa; mutta hän alkoi epäröidä miettiessään miten uskallettua oli tämä kaikkea kansallisoikeutta vastaan sotiva vaihto; ei edes tuo mahtava sotajoukko, jonka hän nyt näki edessään varustautuneena tätä suunnitelmaa toteuttamaan, voinut poistaa hänen epäilyksiään.
Vaikkei kreivi Gerhard enää ollutkaan herttuan laillinen holhooja, oli hänellä kuitenkin vielä suuri vaikutusvalta nuoren herran mieleen, ja hän ohjasi etevämmyydellään melkein jokaista hänen askeltaan. Tämä riippuvaisuuden tunne saattoi hänet jonkinlaiseen nöyryyttävään asemaan; hän oli kuitenkin siksi voimaton, ettei voinut kokonaan riistäytyä irti niistä siteistä, jotka jo varhaisimmasta lapsuudesta olivat kahlehtineet hänet, ja senvuoksi valtasi herttuan usein jonkunlainen tahdoton uhka mahtavaa sukulaistaan kohtaan, vaikkakin hän hyvin käsitti miten tarpeelliset sekä kreivin ystävyys että valta sekä sotapäällikkötaito olivat hänelle. Herttuan itsenäisyyden puute ilmeni selvästi hänen ulkonäössään ja epäröivissä kasvonilmeissään. Se arka katse, jolla hän nyt tervehti slesvigiläisiä alamaisiaan, jotka hän taas aikoi lahjoittaa pois kuningaskunnasta, ilmaisivat heikkoa, levotonta sielua, joka oli ryhtynyt suurempaan yritykseen kuin minkä itse tunsi voivansa toteuttaa, mutta mihin hän kuitenkin tunsi olevansa pakoitettu olosuhteiden painostamana, sekä voimakkaiden sisäisten syiden vaikutuksesta. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja jalopiirteiset; mutta väsähtäneet, vaaleansiniset silmät, ja ohuet keltaiset viikset, samoinkuin kasvojen pehmeä vaihteleva väri eivät suinkaan tehneet häntä sankarin näköiseksi. Hartioillaan ruhtinaallinen purppuraviitta, hatussa liehuva töyhtö, satulapeitteessä Slesvigin siniset leijonat, tällä loistolla ja komeudella hänen olisi pitänyt häikäistä vieressään kulkevan yksinkertaisen sotapäällikön rinnalla, ja kuitenkaan hän ei voinut olla huomaamatta, kaikkien katseitten olevan suunnatut uljaaseen kreiviin, joka oli puettuna rautaan kiireestä kantapäähän. Häntä kansa ihaili voittamattomana sankarina ja Pohjolan suurimpana valtiomiehenä.
"Kas, kas!" sanoi eräs slesvigiläinen porvari jotensakin ääneen toiselle. "Tuossa on mahtava Rendsburgin kreivi. Tuhat tulimmaista! Sepä vasta mies on! Mutta Jumala auttakoon meitä tuosta hänen holhokkinahjuksestaan. Hän ei tule täysi-ikäiseksi vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi."
"Pyhän Andreaksen nimessä, te olette oikeassa!" vastasi toinen. "Jos saisimme vaihtaa tämän poikalapsen suureen rendsburgilaiseen ja vielä kaupanpäälliseksi saisimme Holsteinin, niin tekisimmepä hyvän kaupan. Silloin voisimme antaa Valdemarimme ja kaikki Tanskan kuninkaat paholaisen hoivaan."
"Jos poika on lapsenkruunusta myönyt meidät nahkoinemme päivinemme, niin olisipa paras viheltää hänet kaupungista", huomautti ensimäinen.
Nuoren herttuan kiukustunut katse sai porvarit hetkeksi vaikenemaan, sillä se ilmaisi hänen kuulleen osan heidän puheestaan. Hän vaikeni huulta purren ja väri vaihtui hänen poskillaan.
"Ei, mutta katsokaapas meidän kaunista, nuorta herraamme!" sanoi jokin irvihammas väkijoukosta. "Hän on aivan hienon neitosen näköinen, joka on valmis pyörtymään tanssista."
"Taitaapa siitä tulla hänelle liiankin kuuma tanssi", huomautti toinen.
"Pahus vieköön", murahti kolmas. "Hän jää rauhassa tänne kotiin häitä viettämään."
"Siinä hän tekee viisaasti", jatkoi ensimäinen. "Voihan hänen enonsa sitten asettaa hänet kunniapaikalle Tanskassa, kun tanssi on loppunut. Se mies kyllä pitää hänet lujasti kuninkaan istuimella, vaikka se alkaisikin horjahdella."
"Ketä ovat nuo ylhäiset herrat, jotka ratsastavat Alvesstorpen ja ritari Gotschakin edessä?" kysyi eräs renki alasaksan murteella sysästen naapuriinsa, joka näytti olevan holsteinilainen hevoskauppias.
"Etkö sinä tunne Rendsburgin herroja?" vastasi toinen. "Tuo viheriäpukuinen on ritari Hals, se samanen, joka viime vuonna osti meidän ruskean oriimme. Raudikon selässä istuva sinipukuinen on kreivin kamaripalvelija; hän juuri saa omakseen Jyllannin kauneimman ja rikkaimman neitosen. Jumala häntä varjelkoon siitä miehestä! Konkarin selässä istuu kappalainen, jolta paholainen taittoi kylkiluun. He seuraavat aina meidän kreiviämme yhtä uskollisesti kuin hänen kolme harmaata koiraansa."
"Entä tuo kalpea ritari, joka tuijottaa niin oudosti eteensä — tuo jolla on musta haarniska?"
"Se on vanha Hartvig Reventlo. Hänen ansiostaan on kreivi, se mikä hän nyt on. Ilman häntä olisi kreivi kerjäläismunkki tai olisi kuollut nälkään riihenylisille koirineen, sen olet toki kuullut. — Hm! Eipä ole ihme että vanha herra on noin kalpea", alkoi taas hevoskauppias. "Hän on hiljattain tehnyt vaivaloisen pyhiinvaellusmatkan paljasjaloin. Mutta siitä saakka kun hän löi kreiviä ja nuorta aseenkantajaa Segebergissä, ei hän ole ollut aivan selväpäinen."
"Jeesus Maria? Hänkö löi kuoliaaksi oman poikansa", kuiskasi toinen. "Ei suinkaan hän milloinkaan ole ollut oikein selväpäinen?" Pitkään aikaan ei mies tahtonut saada katsettaan pois mustapukuisesta ritarista, jonka kauheat rikokset ja syvä katumus olivat hänelle hyvinkin tuttuja. Toisten komeasti puettujen ritarien näky poisti kuitenkin sen vaikutuksen, minkä Hartvigin synkkä olento oli tehnyt. "Kas, tuolla tulee ritari Krummendink", huudahti hän. "Ja kas, ritari Lembek ja Struven Rangov ovat myöskin mukana."
Tarkkaavat katselijat, jotka kaikki tunsivat Rendsburgin kreivin ja herttuan merkittävimmät ritarit ja vasallit, mainitsivat monta kuuluisaa nimeä, jotka kuitenkin myöhemmin ovat joutuneet unohduksiin.
Ensimäiset joukko-osastot astuivat jo Pitkänkadun sillan yli korkeata torniporttia kohti, silloin kuin toinen ja kolmas osasto eivät vielä olleet ehtineet tuomiokirkolle ja vanhalle kuninkaan kartanolle Täällä seisoi vielä luostarin esimies munkkiensa ympäröimänä tervehtien ylimyksiä ja antaen sotajoukolle siunauksen retkelle. Kreivi Gerhardin molemmat pojat, kreivi Henrik ja Klaus, johtivat joukon kahta viimeistä osastoa. He olivat molemmat nuoria sotaisia herroja, uljaan ja rohkean näköisiä; mutta voimakas kreivi Henrik, jota myöhemmin kutsuttiin Rauta-Henrikiksi, veti etupäässä yleisen huomion puoleensa. Hän ratsasti pikimustalla ratsulla ja oli samaten kuin isänsä rautapukeissa kiireestä kantapäähän; mutta hänen kypäränsilmikkonsa oli auki, ja hänen ruskettuneet, voimakkaat kasvonsa ilmaisivat nuorekasta rohkeutta ja leimuavaa sotaintoa. Hän oli vieläkin pitempi ja kookkaampi kuin isänsä. Useimpia miellytti hänen ankaran rohkea ilmeensä; mutta katsoen siihen että häneltä vielä puuttui rohkeat urotyöt, oli hänen ylpeytensä jonkinlaista kerskailuhalua ja isänsä käytöksen turhamaista jäljittelyä, mikä ei jäänyt kansanjoukolta huomaamatta. Latinalainen kirkkovirsi, jota hän kuunteli sitä ymmärtämättä, kaikui hänen korvissaan liian vakavalta ja surulliselta. "Me emme ole lähteneet ruumista saattamaan, vaan voittoja ja kunniaa niittämään", sanoi hän ääneen ylimielisesti sille ritarille, joka ratsasti häntä lähinnä, ja käski torvensoittajiensa vaimentamaan munkkien laulun. "Hurskaat herrat saisivat kernaimmin laulaa meille muutamia iloisia juomalauluja", lisäsi hän suuttuneena. "Mutta ne he säästävät refektorioonsa ja salaisiin hartausharjoituksiinsa."
Luostarin esimies viittasi heti munkkeja vaikenemaan. "Te voitte joutua ruumissaattueeseen ennenkuin aavistattekaan, korkea herra", sanoi loukkaantunut esimies kuuluvalla äänellä. "Mutta elämän ja kuoleman Herran tahdosta riippuu miten usein te saatte kuulla isänne kuulun voittolaulun."
Kreivi Henrik tuli äkkiä totiseksi nämä sanat kuultuaan, ja levottomasta kansanjoukosta alkoi kuulua tyytymätöntä mutinaa. Mutta ylinnä kaikuivat käyrätorvien äänet, ja jälkijoukko kulki ilman luostarin vanhimman siunausta Mustanluostarin ohitse.
* * * * *
Tie Slesvigistä Pohjois-Jyllantiin kulkee Hevosvuoren ja Gottorpin linnan ohi. Oli kaunista katsella tuon pitkän, loistavan sotilasrivin astuvan ulos torniportista ja täyttävän kiemurtelevan tien. Ilma oli leuto, mutta yöllä oli jäätynyt. Puut ja pensaat tienvarsilla loistivat kuuraisina kuin timantit auringonpaisteessa, ja iloiset leivoset ennustivat kevään tuloa. Kreivi Gerhard oli herttuan kera ratsastanut hiukan muun seurueen edeltä.
"Katsoppas, Valdemar, tuossa minä räjähytin kuningas Kristofferin vaunut viisitoista vuotta sitten", sanoi kreivi, ylpeän itsetietoisesti. "Sinä päivänä minä puhdistin sinulle tien kuningasvihkiäisiisi Viborgin keräjille. Luuletko sinä minun nyt liian vanhaksi asettamaan teräshansikkaalla kruunua päähäsi?"
"Ei kukaan epäile teidän voimaanne ja onneanne, uljas enoni", vastasi herttua hehkuvin poskin häneen katsomatta. "Mutta minä en ole enää kahdentoistavuotias poika, jonka holhoojansa nostaa valtaistuimelle. Minä sanon teille jo edeltäkäsin, kreivi Gerhard", jatkoi hän kiivaasti ja kiihoittuneen käskevästi. "Vaikka ostaisinkin epävarman kruunun herttuakunnallani, niin ei minulla kuitenkaan ole halua tulla enää toista kertaa varjokuninkaaksi."
"Aivan oikein, se on minunkin mieleeni!" sanoi kreivi kuitenkin säpsähäen ja loi entiseen holhokkiinsa tutkivan katseen. Hän oli työntäissyt auki kypäränsilmikon, ja hänen ankarilla, terävillä kasvoillaan ei voinut huomata minkäänlaista liikutusta, kaikki hänen tarmonsa ja sielunvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt syviin silmänkoloihin, josta viisas läpitunkeva valtijaskatse näytti ylenkatseella silmäilevän koko maailmaa, ja samalla siinä ilmeni terävä viekkauden piirre, mihin yhdistyi varma ylevymmyyden tunne. "Sano minulle suoraan, sisarenpoikani", jatkoi hän välinpitämättömällä äänellä, "mitä olet ruvennut epäröimään? Minun täytyy nauraa sinulle vastustaessasi meidän kulkuamme maasi kautta, vaikka asia oli jo ennakolta sovittu. Ne ovat tuulihatun päähänpistoja, jotka eivät ole minkään arvoisia. Minä suon sinulle anteeksi epäluottamuksesi aikeisiini. Sinunlaiselta nuorukaiselta minä en vaadi syvempää ihmistuntemusta. Katsoppas, laajakantoinen valtioviisas ajatus on minulle enemmän arvoinen kuin kruunu. Holstein ja Slesvig ovat yhdistettävät; siihen uhraan elämäni; mutta — ennenkuin sinä olet kruunattu Tanskassa, en minä vaadi jalanvertaa maata sinun herttuakunnastasi. Sinusta itsestäsi muuten riippuu haluatko tulla mukaan tai ei."
"Minä en tule mukaan", vastasi herttua varmasti. "Tanskassa ei nähdä minua ensi kertaa vihollisjoukon etunenässä. Eno, koko teidän aikeenne tuntuu minusta, uskaliaalta ja epävarmalta. Jos minut nostetaan teidän keihäillänne valtaistuimelle, niin en minä koskaan voita Tanskan kansan sydäntä."
"Kansan sydäntä!" toisti kreivi ja hymyili katkerasti, kasvonilmeensä muuttumatta vähääkään. "Hullutuksia, Valdemar! Toivoisit kai neidonkäsien kantavan itsesi valtaistuimelle? — Jos haluat hallita, niin et saa toivoa mitään muuta. Jos tahdot saavuttaa päämaalisi, et saa milloinkaan epäillä siihen tarvittavien keinojen välttämättömyyttä."
"Entä keisari, saksalaiset ruhtinaat", intti herttua melkein levottomana.
"Antaa heidän neuvotella, minä toimin sillä aikaa, niin saamme nähdä kuka pikemmin tekee päätöksen."
"Eivätkö teistä siis kansan tahto ja rakkaus ole minkään arvoisia?"
"Sotajoukkoni etunenässä minä olen heidän tahtonsa. Kosiskele sinä kapinallisten rakkautta, kunhan minä ensin olen opettanut heidät tottelemaan. — Tiedän kyllä, että hääilot ovat pääsi samentaneet", jatkoi kreivi välinpitämättömästi. "Kunnes se kuume on ohi, en odota sinulta mitään. Mutta eikö prinsessankaan syleily sinulle riitä? Täytyykö kokonaisen kansan heittäytyä kaulaasi senvuoksi, että sinä minun avullani hyväntahtoisesti haluat pidellä valtikkaa heidän ylitsensä?"
"Elkää ivailko, herra eno! Olemmehan jo nähneet mikä seuraa vihan ja väkivallan töitä. Te olette tehnyt miekasta valtikan; mutta juuri tätä rautavaltikkaa vastaan tanskalaiset kapinoivat."
"Senvuoksi heidät rangaistaankin skorpioninhampailla", tiuskasi kreivi katse hurjana. "Tahdotko sinä opettaa minua tätä kansaa tuntemaan. Minä tunsin sen jo ennenkuin sinä synnyit. Heidät voi vain pakottamalla saada kunnioittamaan sitä valtaa, jota he vihaavat. He eivät ole lammaslauman kaltaisia, joita voidaan hallita paimensauvalla. He ovat susia; heidät on teräksellä kesytettävä. Sitten kun minä olen taittanut heiltä hampaat, voit sinä heitä taputella."
"Te aijotte kovakouraisesti tarttua asiaan, herra eno! Mutta oletteko ajatellut —"
"Minä olen ajatellut mitä Tanskan kuningasten olisi pitänyt ajatella jo satavuotta sitten. Jäykkäniskaiset tanskalaiset ovat nujerrettavat. Koko heidän rappiolle joutunut aatelistonsa on juurta jaksain hävitettävä, heidän ryövärilinnansa ovat maan tasalle tasoitettavat. Ennenkuin taas astun jalallani yli Eiderin tahdon nähdä hirsipuussa viimeisenkin kapinapäällikön Jyllannissa, olkoon hän sitten piispa tai ritari. Sen olen luvannut ja vannonut. Näetkö kuormavankkurit tuolla etempänä? Ne ovat täynnä kahleita ja rautoja roskaväkeä varten. Punaiset ajajat ovat oikeuden palvelijoita; heillä on mukanaan kirveet ja nuorat jäykkäniskaisille." Nuo sanat lausuessaan säkenöivät hänen tummat silmänsä; mutta ei ainoakaan piirre hänen oudosti jääkylmillä kasvoillaan värähdellyt. Hän kohotti vain pitkää leukaansa katkeran ylpeästi ja ylenkatseellisesti, mutta vaikeni huulet tiukasti yhteenpuristettuna, ja rautapeitteinen käsi miekankahvalla.
Herttua loi häneen aran ja levottoman katseen. He ratsastivat molemmat vaieten edelleen, pysähtyen vasta niinkutsutun Paalumetsän luona, missä sotapäällikkö aikoi järjestää joukkonsa.
Pensaikossa tien vieressä, suuren suon varrella, minne kuningas Aabelin ruumis luulotellun kummittelun vuoksi oli upotettu, ja missä suuri musta paalu vielä näytti hänen kuuluisan hautauspaikkansa, istui kannolla pari henkilöä, näöltään metsästäjiä, jousipyssyt kädessä ja katselivat jännitetyn tarkkaavasti lähenevää sotajoukkoa. Ne olivat Sven Tröst ja Musta Sven. Molemmat olivat laihtuneet ja näyttivät saaneen kärsiä paljonkin kurjuutta. Vasta kaksi kuukautta sitten olivat he, uskomattoman suurin ponnistuksin, kaivautuneet Segebergin vankitornin alla olevan kalkkivuoren läpi, tehtyään kuuden vuoden ajan joka yö salaa tätä työtä, ja siten he olivat kalliisti saaneet maksaa uskaliaan yrityksensä vapauttaa vangittu prinssi Otto. Mutta tuskin he olivat palanneet Pohjois-Jyllantiin ja ehtineet koota uusia voimia, niin he jo kiihkeällä innolla ottivat osaa kapinaan. Nyt he olivat uskaltautuneet vaaralliselle tiedusteluretkelle melkein Slesvigin portille asti. Sven Tröst oli kasvattanut itselleen pitkät, sotaisat viikset, ja hänen vilkkaille uskalikonkasvoilleen oli ilmestynyt miehekäs piirre, joka sopi hänelle oivallisesti. Hänen silmänsä liekehtivät niinkuin ennenkin ylimielistä rohkeutta ja halua potkia tutkainta vastaan; kuitenkin hän näytti oppineen paremmin hillitsemään itseään, vaikka hän tapansa mukaan enemmin seurasi seikkailuhaluista mieltään ja hetkellisiä mielen johteitaan kuin jotakin varmaa määrättyä elämänsuunnitelmaa. Musta Sven oli kamalan ja pitkäaikaisen vankeutensa kuluessa tullut vielä entistäänkin hurjemmaksi. Silloin tällöin hänellä oli jonkinlaisia mielenvikaisuuden kohtauksia, jolloin hän itse luuli olevansa noita ja kuvitteli oppineensa noitatemppunsa isoäiti-vainaalta, joka taas oli saanut viisautensa kuuluisalta norjalaiselta noidalta Sulla Sukilta. Koko vankeudessa olo-aikansa hän oli antanut mustan tukkansa ja partansa kasvaa, ja hän oli vannonut ettei ajaisi partaansa eikä pesisi kasvojansa ennenkuin oli kostanut vanhan herransa, itsensä ja isoäitinsä puolesta. Hän oli kamalan näköinen repaleisessa metsästäjäpuvussaan, mustat kasvot likaisina ja parta takkuisena, ja hän väitti itse ylpeästi voivansa erikoisten olosuhteiden vallitessa vain itseänsä näyttämällä pelottaa vihollisensa kuoliaaksi. Hän istui nyt nuolipyssy kädessään tuijottaen hurjin katsein lähestyvää suurta sotajoukkoa, mutisten hiljaa Sulla Sukin ja isoäitinsä loihturunoja. "Minä sinkautan itsestäni Gondulin henget", kuiskasi hän puhaltaen. "Yksi purkoon teitä selkään! Toinen rintaan! Kolmas tarttukoon teihin koko maailman kiukku- ja vihakourilla!" Senjälkeen hän sylkäisi kolme kertaa sotajoukkoihin päin. "Kas tuolla tulee kreivi Kaljupää poikakuninkaansa kera, jonka hän tahtoo meille pakottaa", huusi hän ja hypähti ylös. "Jos saisimme hänet näkyviimme ja ampuisimme nuolen hänen kalloonsa, niin säästyisipä monen hyvän juutilaisen omaisuus ja henki."
"Hyi, Volle, ei mitään salamurhaa!" sanoi Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. "Sitä ei salli meidän taivaallinen Isämme eikä Niilo-enokaan siihen suostu."
"Mutta Kaljupää ei kysynyt lupaa taivaan Herralta eikä Niilo-enolta, auttaessaan ritari Hartvigia Segebergissä, ja kuka on nyt luvannut hänen ryöstää ja tappaa Jyllannissa?" mutisi Musta Sven. "Teidän hienojen ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä on niin nurinkurinen. Rakas, nuori herani, minkävuoksi luulette minun teidän kanssanne kaivaneen kuin myyrän koko tuon pitkän ajan, ellen olisi etsinyt vapauttani voidakseni ulospäästyäni sydämen pohjasta lyödä kuoliaaksi viholliseni? Kas, tuolla ratsastaa ritari Hartvig", jatkoi hän viitaten tielle. "Häntä minä melkein säälin — hänen elämänsä on hiuskarvan varassa; sen voi melkein puhaltamalla sammuttaa. Hänellä on mato sydämessä; se jäytää sen viimeistä juurta, välittämättä hänen pitkästä katumusmatkastaan. Mutta tuo katala koira hänen vieressään, hänet minä tahdon nähdä sinisenä ja verisenä ennenkuin tulen iloiseksi."
"Elä koske sormillasi pyssyyn, Volle, ja pidä silmäsi auki!" keskeytti aseenkantaja hänet laskien kätensä hänen nuolipyssylleen. "Miten suurilukuisen luulet heidän olevan?"
"Heitä tulvehtii sieltä kuin Hornan linnanportti olisi aukaistu", mutisi Volle, "eikä siitä milloinkaan tule loppua. Heitä on ainakin kolmekymmentätuhatta roistoa, hevosväki ja jousimiehet yhteenlaskettuina; mutta olkoot heitä vaikka satatuhatta, niin heitä ei kuitenkaan palaa kuin puolet elävinä takaisin, siitä minä uskallan vaikka kaulani. — Kuulkaa, nuori herra, johtuipa oiva tuuma mieleeni, ja siitä olen varma, ettei se ole syntiä. Minä juoksen tielle ja haukun kaljupää kreivin pataluhaksi omassa ja kaikkien rehellisten juutilaisten nimessä."
"No, olipa sekin hyvä tuuma", vastasi aseenkantaja hymyillen. "Voit saada siitä sen ilon, että hän hirttää sinut tähän paikkaan sotajoukkojaan tarkastaessaan. Hän ei kauvan mieti, sen sinä tiedät, ja pyöveleitä hänellä on mukanaan tusinoittain."
"Hm, ei minua tässä maailmassa ainakaan hirtetä, sen luki minun isoäitini kädestäni. Sitokoot ja heittäkööt minut vain uudelleen koiranruokansa, jos haluavat. Minä irroitan yltäni heidän kahleensa ja renkaansa kuin villalapaset, eikä täällä ole edes kalkkivuoren läpi murtauduttava. Minä olen murtautunut jo useammasta tornista, kuin kreivi omistaa linnoja koko Jyllannissa ja Fyenillä."
"Mutta mitä hyötyä on ritari Niilolle ja meille tanskalaisille siitä, että sinä häpäiset kreiviä ja joudut taas hänen valtaansa?"
"Ehkä vähän enemmän kuin luulette, nuori herrani. Jos he panevat minut tänne Gottorpiin tänä päivänä, niin minä livahdan sieltä ulos huomenna, eikä sen enempää. Mutta jos minut raahataan sotajoukon mukana että saataisiin nähdä josko olen ennustanut oikein, ja jos he antavat hirttää minut valheestani — niin voin murtautua ulos tarvittaessa auttamaan hyviä ystäviä. Hyvä toveri vihollisten leirissä on usein parempi kuin sata uhkarohkeaa meidän omassamme."
"No niin, ainakin siinä olisi jonkinlaista järkeä. Mutta jos tuo päähänpistosi vie sinut hirsipuuhun, niin taidatpa katua kujeesi, hurja Volle."
"Anna minun pitää siitä huoli, nuori herra. Nyt saatte nähdä miten minä härnään heitä ja pakoitan heidät antamaan minulle vapaan matkan. Olkaa varuillanne." Tämän sanottuaan hän hyppäsi alas Paalumetsän pensaikosta ja oli parilla hyppäyksellä keskellä maantietä, missä hän asettui kädet puuskassa aivan kreivin ja herttuan hevosten eteen.
"Mitä tuo ilkeä mies tahtoo?" kysyi herttua säpsähtäen.
"Minä tahdon vain näyttää sinulle kuuluisan esi-isäsi hautapaikan, hyvä herttua", huusi Musta Sven. "Katso, tuolla se on loassa. Ennen hän saa rauhan lätäkössään, kuin juutilaiset alistuvat tottelemaan kuningas Aabelin sukua."
Herttua Valdemar valahti kuolemankalpeaksi nämä sanat kuullessaan ja tarttui miekkaansa. Nyt vasta huomasi kreivi likaisen miehen, joka kookkaana kuin jättiläinen seisoi tiellä näyttäen aikovan sulkea sen häneltä ja koko hänen sotajoukoltaan.
"Mistä hullujenhuoneesta on tuo mies karannut?" sanoi kreivi välinpitämättömästi ja viittasi kamaripalvelijaansa toimittamaan hänet sidotuksi. Kreivi ei senjälkeen hänestä sen enempää välittänyt, vaan jatkoi lippujensa laskemista ja käskyjen jakelemista päälliköille.
"Tuo mies on Segebergin kummitus, herra kreivi", sanoi kamaripalvelija kiihkeänä. "Hän juuri aikoi vapauttaa prinssin vankeudesta ja oli vähällä peloittaa kuoliaaksi teidän rohkean sisarenne."
"Hei, sinä mahtava lahtari", huusi nyt Musta Sven, antaessaan vastustelematta sitoa itsensä. "Lasketko sinä karjasi ennenkuin viet sen lahtauspenkille? Taidat ne helpommin laskea silloin kun sieltä poisjuoksevat."
"Tukkikaa tuon kirotun suu!" käski kamaripalvelija. Mutta vanki jatkoi yhä kovaäänisemmin rohkeasti puhua kreivi Aadolfin salamurhasta Segebergissä sekä kreivi Gerhardin osallisuudesta tähän konnantyöhön.
"Kapula, kapula miehen suuhun!" keskeytti kamaripalvelija hänet. Mutta ei ollut minkäänlaista kapulaa saatavissa, ja Sven alkoi taas puhua. "Kas, kas!" huusi hän viitaten ritari Hartvigiin. "Kaljupään vanha kätyri on loppunsa lähellä; hänen kätensä on kuihtunut; se leikkasi poikki elämänlankansa." Ritari Hartvig putosi siinä samassa tiedotonna satulastaan, ja hänen aseenkantajansa kantoivat hänet nopeasti talonpoikaistupaan, jossa kaikilla tavallisilla keinoilla koetettiin herättää häntä henkiin. Tiedettiin hänen olevan sairaaloisen ja usein kaatumataudin kouristaman; senvuoksi ei tätä sen enemmin ihmetelty. Mutta kaikki, jotka olivat kuulleet vangin sanat ihmettelivät hänen erikoista rohkeuttaan. Kreivi itse ei ollut kuulevinaan mitään, eikä antanut häiritä päälliköntoimiansa. Musta Sven oli jo kahleissa, mutta ei näkynyt siitä välittävän, nauroi vain ääneen. "Katsokaa vain että kahleet kestävät", mutisi hän, "muutoin minä juoksen Haldin ritarien luokse kertomaan miten monta roistoa on joukossanne". "Hän on kapinallisten urkkija, herra kreivi!" ilmoitti Hans Vittinghof. "Meidän ei kai tarvitse laahata häntä mukanamme? Hän tunnustaa sen itse."
"No hirttäkää hänet sitten!" vastasi kreivi välinpitämättömästi, kääntämättä katsettaan sotajoukostaan tai antamatta häiritä itseään laskelmissaan.
"Minä tunnen tuon hullun maankuljeksijan", sanoi ritari Ove Hals, pidellen viheriää vaippaansa aurinkoa vasten. "Hän ei ole aviosta syntynyt eikä kastettu."
"Siis minulla ei ole mitään tekemistä hänen sielunsa autuuden kanssa", sanoi kreivin vino kappalainen, konkarin selässä istuva musta herra "Voitte hirttää hänet ilman muuta."
Wittinghofin viittauksesta oli kaksi punaisista ajajista hypähtänyt alas kärryiltä. Hyvin sukkelasti olivat nämät pyövelit kiinnittäneet nuoran erääseen puuhun maantien vieressä, joka näytti heistä erikoisesti sopivalta hirsipuuksi. Kun kappalainen uudelleen vakuutti, ettei tämä syntinen, joka itse kerran oli hätyyttänyt hänen pyhää persoonaansa, kuulunut senlaisiin rikoksentekijöihin, joiden sielun autuudesta tarvitsisi huolehtia, niin juoksivat pyövelit esiin ja tarttuivat saaliiseensa. Nyökäyttäessään kappalaiselle ja Wittinghoffille hymyili Musta Sven ivallisesti ja loi merkitsevän katseen ritari Ove Halsiin. "Ajatelkaa vain omia sielujanne, jos teillä on sellaista. Te kolme jalosukuista lahtarirenkiä!" huusi hän kovalla äänellä. "Niin paljon minä kuitenkin olen oppinut isoäidiltäni, että voin sanoa teille miten kauan saatte ilmaa ahmia. Kun tarkasti katson soikeita kasvojanne, niin sanonpa ettei yksikään teistä kolmesta näe metsän vihertävän tänä vuonna. Kun se puu viheriöitsee, jonka te olette aikoneet minun hirsipuukseni, mätänevät teidän kuivettuneet ruumiinne ruskean kanervikon alla."
Nämä onnettomuutta uhkaavat sanat kuultuaan kävi kreivi Gerhard äkkiä tarkkaavaiseksi. Hän ratsasti aivan vangin viereen, jonka kaulaan jo nuoraa kiinnitettiin. "Odottakaa hiukan!" sanoi hän pyöveleille ja silmäili Mustaa Sveniä terävin katsein. "Häntä ei hirtetä ennenkuin metsä on vihreä; mutta tuo puu ei milloinkaan viheriöitse. Miehet, hakatkaa se maahan."
Niinpian kun Musta Sven huomasi vapautuneensa nuorasta ja kuuli hakattavan sitä puuta, johon hänet piti hirtettämän, hymyili hän riemuitsevan näköisenä ja mutisi: "Hohoh, silloin kun juutilaiset korpit illastavat teidän ruumiillanne työntää se kuitenkin vielä vesoja."
Kreivi ei kuullut näitä sanoja, mutta kappalaisen ja kamaripalvelijan kalpeilla kasvoilla oli huolestunut ilme. "Jos olet minun uskollisille miehilleni ennustanut sellaisen äkkikuoleman, niin et kai luvanne minulle paljoakaan parempaa kohtaloa?" kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi, mutta katsellen tarkkaavasti ennustajaa.
"Muistakaa kelloja, tiedätte mitä tarkoitan, ja mitä isoäitini lupasi teille roviollaan!" huusi uhmaileva mies kostosta säihkyvin silmin. "Minä lupaan teille juuri yhtä monta päivää murhataksenne, kuin ritari Hartvigilla on hengenvetoja jälellä ja teillä itsellänne on hiuksia päälaellanne, jalosukuinen herra. Voittehan aina olla varma siitä, että teidän hiuskarvanne ovat lasketut."
Tuo kulunut pilapuhe kreivin tunnetusta kaljupäisyydestä sai yhden ja toisen salaa hymyilemään, mutta Mustalle Svenille antoi väkevä ritari Ove Hals siitä aimo miekan iskun selkään, toisten silmäillessä levottomina herraansa. Kreivi itse rähähti kamalaan ivanauruun. "Joutuun järjestykseen!" käski hän. "Sitokaa tuo typerä maankiertäjä pyövelikärryihin kiinni. — Kappalainen, pitäkää huoli Hartvigistä, — me tunnemme hänen heikkoutensa."
"Kuulkaa, nyt hän kutsuu poikaansa ja vetää viimeisen henkäyksensä", huusi Musta Sven pyövelien raahatessa häntä kärryjen luo. Ennenkuin vielä oltiin järjestäydytty jatkamaan matkaa, hyökkäsi yksi ritari Hartvigin aseenkantajista talonpoikaistuvasta ilmoittamaan kreiville ritarin vetäneen viimeisen henkäyksen. Kreivi Gerhard kohotti käden kasvoilleen peittääkseen valtavan mielenliikutuksen. "Eteenpäin!" huusi hän kovalla äänellä ja sulki nopeasti kypäränsilmikkonsa. "Kuolkoon se, jolla ei ole voimia minua seurata."
Ennenkuin sotajoukko ehti Gottorpin linnaan, nelisti nopea ratsumies irtohevonen jälessään kuningas Aabelin haudan viereisestä pensaikosta ulos ja katosi eräälle sivutielle.
"Taaskin uhkarohkea urkkija, herra kreivi!" huudahti kamaripalvelija.
"Lähetänkö häntä takaa-ajamaan?"
Kreivi ei kuunnellut häntä. Hän katseli mietteissään talonpoikaistaloon päin, mistä kannettiin ritari Hartvigin ruumista, ja pyövelinkärryjä, missä Musta Sven riemuiten nauroi kahleissaan. "Ensimäinen viheriä lehti metsässä on hänen kuolemantuomionsa", mutisi synkeä sotapäällikkö. "Vaikka hän yhdellä sanallaan puhalsikin tuon haaveilijan hengen sammuksiin, niin ei kuitenkaan kukaan minun kulkuani pysäytä. Niitä kelloja minä tahdon kuunnella ilveilijän puheista välittämättä."
Kamaripalvelija uudisti kysymyksensä oliko pakolaista ajettava takaa, viitaten tomupilveen, joka kaukana peitti hänet.
"Ei!" vastasi kreivi. "Olkoon hän kuolon enkeli, joka minun tuloani ilmoittaa. Se pelko, joka antoi hänelle siivet, seuratkoon hänen kintereillään."
Kun kreivi ja Slesvigin herttua nyt lähestyivät Gottorpin linnaa, näkivät he avoimesta linnanportista joukon komeasti satuloituja hevosia, muukalaisia palvelijoita, puvuissa vaakunamerkit.
"He ovat siellä", huudahti nuori herttua sydämellisen iloisena. "Minun lankoni herttua on jo saapunut sisarensa kanssa. En voi seurata teitä edemmäksi, kreivi Gerhard. Ettekö halua itse tulla heitä tervehtimään?"
"Moisen ritarikohteliaisuuden vuoksi en voi pysäyttää kokonaista sotajoukkoa", vastasi kreivi kylmästi. — "Anteeksi, herttua. Sillaikaa kun sinä, Valdemar, vietät häitäsi, raivaan minä tien valtaistuimellesi", lisäsi hän hiljempaa. "Elä unohda lupaamiasi ratsumiehiä ja meidän sopimustamme. Kuukauden kuluttua kohtaamme Viborgissa sinun juhlassasi. Sinä saat pian kuulla uutisia minusta."
"Voitollista onnea!" sanoi herttua ääneen teeskennellyn ylhäisesti ja heilutti hattuaan. "Minä olen jättänyt menestymiseni teidän rohkeisiin käsiinne, kreivi. Te olette minun marskini ja sotapäällikköni kaikkialla missä minun kuningasoikeuteni tunnustetaan." Näin sanoen hän hypitteli uljasta ratsuaan, ja tervehdittyään vielä kerran kreiviä ja hänen ritareitaan hän ratsasti seurueineen Gottorpin linnanporttia kohti, ollenkaan huomaamatta niitä mielipahan ilmauksia, joita yksi ja toinen Holsteinin kreivin sotilaista, lausui.
TOINEN LUKU.
Sillävälin kun sotajoukko kulki Gottorpin linnan ohi, kiirehti nuori herttua iloisena linnaansa, ja hän tunsi nyt vasta itsensä vapaaksi ruhtinaaksi ja omaksi herrakseen jätettyänsä ankaran enonsa, jonka holhouksen alaisuudesta hän kansan nähdessä oli turhaan koettanut ilmeillä ja eleillä näyttää vapautuneensa. Linnan etusalissa tervehti häntä kunnioittavasti joukko vieraita herroja sekä hänen omat kamaripalvelijansa, jotka avasivat hänelle oven parvekesaliin, missä hänen sisarensa, prinsessa Helvig ja hänen nuori, iloinen lankonsa, Saksen-Lauenburgin herttua Erik, tulivat häntä vastaan hänen morsiamensa seurassa, jonka kanssa hän edustajansa kautta oli mennyt naimisiin, ennenkuin tämä oli matkustanut kotoaan. He olivat saapuneet päivää aikaisemmin, kuin heitä oli odotettu ja että tällä yllätyksellä oli tärkeä syynsä, sen antoi saksilainen herttua heti ymmärtää sanoessaan, että hän oli kiirehtinyt antaakseen rakkaalle herra langolleen hartaan kehoituksen onnelliseen ja rauhalliseen elämään, niinkauan kuin levottomat ajat vielä sen sallivat.
Saksen-Lauenburgin prinsessa Regitsa, jonka herttua Valdemar otti nyt vastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja teeskentelemättömällä hellyydellä puolisonaan ja Slesvigin herttuattarena, oli nuori, erinomaisen kaunis nainen, jolla oli lempeä ja vaatimaton olento. Niin pian kun juhlalliset menot vihkiäisten vahvistamiseksi olivat päättyneet, oli herttua Eerikillä salainen keskustelu lankonsa kanssa, jolla aikaa hänen sisarensa kävi prinsessan seurassa katsomassa linnaa.
Prinsessa Helvigin jäykkä ja ylpeä luonne oli monessa kohden nuoren herttuattaren luonteen vastakohta. Helvigillä oli kasvojenpiirteissään paljon yhtäläisyyttä veljensä kanssa, mutta hänen syvistä tummansinisistä silmistään loisti tulta ja elämää, ja hänen jotenkin terävässä katseessaan oli järkähtämättömyyttä ja voimaa, joka kokonaan puuttui hänen veljeltään. Häntä ei pidetty minään kaunottarena, mutta hän piti vallassaan ja kiehtoi kenen vain halusi vastustamattomalla tunteen ilmeellä, jonka hän kuitenkin äkkiä osasi peittää oudon tylyllä ylpeydellä. Jotenkin mitättömän vartalonsa vaikutusta osasi hän kohottaa suoralla ryhdillä. Kallisarvoisilla sormuksilla ja rannerenkailla johti hän huomion kauniiseen ihoonsa ja kaunismuotoisiin käsiinsä. Hänen pitkillä hiuspalmikoillaan, joiden loistavan ruskea väri ilmaisi tarkkaa hoitoa ja kaunistavien voiteiden runsasta käyttöä, kantoi hän useimmin kallisarvoista hiuskoristetta. Mutta niinhyvin hänen jotenkin jäykässä puvussaan, kuin koko hänen olennossaan oli erehtymättömästi samaa vallan ja loiston himoa, jota oli havaittavissa koko Abelin ruhtinassuvussa. Hänen komeassa huoneessaan, missä herttuatar Regitsa nyt ihaili hänen kalleuksiaan ja arvoesineitään, oli muiden koristeiden joukossa jalokivillä runsaasti koristettu kuningatardiademi, jonka yli hän kuitenkin nopeasti heitti hunnun, kuten näytti, piilottaakseen sen teeskentelemättömältä kälyltään.
"Minä olen tullut tänne levottomaan aikaan, jalo prinsessa", sanoi Regitsa. "Tiedän että enonne on suuri mies, mutta liian ankara; tuskinpa hän kulkee säälien Tanskassa. Suoraan sanoen olen minä iloinen, että herra veljenne ei enää ole hänen holhouksensa alaisena ja että hänellä ei enää ole niin vaarallista ja kapinanhaluista kansaa hallittavanaan kuin pohjoistanskalaiset."
"Mitä", huudahti Helvig kummastuneena ja katsoi kälyänsä terävästi. "Ettekö te siis toivo enoni asevoimien ja veljeni korotuksen avulla tulevanne Tanskan kuningattareksi?"
"En, sen tietävät Jumala ja pyhä Neitsyt", vastasi Regitsa. "Mitä onnea ja iloa on sellaisesta pakoitetusta arvosta. Sitäpaitsi entisen kuninkaan pojilla on oikeudenmukaiset vaatimukset ja onhan kansalla itsellään vaalioikeus."
"Ainoastaan vanhentunut tapa, eikä mikään laki, jalo sukulaiseni", sanoi Helvig. "Serkku Oton vaatimukset ovat lopussa, ja veli on varmasti liika viisas tahtoakseen mahdottomia. Ajatteleehan hän vain metsästystä ja iloisia seikkailuja keisarin hovissa."
"Eipä aina, prinsessa. Onhan hän jo ottanut osaa yhteen sotaretkeen. —"
"Niin, että joutuisi vangiksi ja että saatiin maksaa hänestä lunnaat", keskeytti Helvig hänet halveksivasti hymyillen. "Serkku Valdemarilla on isänsä ja veljensä sotaonni, hän ymmärtää vain hieman paremmin auttaa itseään kynällään ja päällään."
"Niillä voidaankin usein saada enemmän aikaan kuin sotajoukoilla ja kaikilla noilla väkivaltaisilla keinoilla, jotka ovat häpeäpilkkuna kristikunnalle", vastasi herttuatar. "Minulle on sanottu, että prinssi Valdemar ei olisi teidän epäsuosiossanne", jatkoi hän katsoen Helvigiin tutkivasti, "ja on myöskin rakennettu suunnitelmia sille perustalle, jotka te hyvin tunnette. Kuten huomaan, on hän kadottanut teidän suosionne. Hän pitää itseään Tanskan vallan perijänä ja on keisarin suuressa suosiossa. Minun veljeni on hänen hartain ystävänsä. Minä olen nähnyt hänet. Hänen iloinen rohkeutensa on hyvin viehättävä ja hänellä on hyvä menestys ruhtinaallisten naisten seurassa keisarin hovissa."
"Vai niin", sanoi Helvig säpsähtäen. "Saatanee kai siis pian taas kuulla valtioviisaista vihkiäisistä. Hänen uskollisuuttaan ja rehellisyyttään ei vain juuri kehuta. Mutta te olette oikeassa. Minulla on kerran ollut paremmat ajatukset hänestä. Minua kohtaan on hän aina ollut kohtelias ja huomaavainen; hän lähetti minulle viime vuonna tämän käärmesormuksen kuningatar Berengarian perintönä."
"Ai ai!" sanoi nuori herttuatar veitikkamaisen näköisenä. "Sitä lahjaa te pidätte ainakin kunniassa, prinsessa. Jopa te kannatte sitä pyhimmässä sormessa, jossa minä vasta nyt uskallan kantaa vihkimäsormustani."
Ohimenevä puna peitti Helvigin posket, ja hän seisoi vaiti. Sormuksen hän muutti äkkiä toiseen sormeen ja meni ikkunan luo, mistä hän miellyttävällä lempeydellä ja melkein polttavalla katseella tervehti kamaripalvelijaansa, nuorta, kaunista ritari Folgvardia, joka hypitteli metsästysratsuaan linnanpihalla. "Minä kannan harvoin tätä sormusta", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. "Se on kömpelö ja mauton, kuten kaikki sellaiset vanhanaikaiset koristukset eikä turmiollinen käärmeenmuoto minua sitäpaitsi miellytä. Muistona suuresta esi-isästäni Valdemar Seieristä ja hänen ylpeästä väärin tuomitusta kuningattarestaan, on sillä kuitenkin arvonsa minulle."
Keskustelu katkesi, sillä nuoret naiset kuulivat veljiensä äänet oven ulkopuolella.
"Veljeni ei varmaankaan voi kauempaa olla poissa kauniin puolisonsa luota", sanoi Helvig. "Hän etsii kyllä koko linnan löytääkseen meidät". Hän aukaisi samassa oven ja pyysi herttuoita astumaan sisään. Regitsan veli oli erityisen tyytyväinen, mutta herttua Valdemarin otsa oli rypyssä, jota hän turhaan koetti salata. Salaisen keskustelun jälkeen lankonsa kanssa oli hän antanut määräyksen, joka suuresti kummastutti hänen tavallisia neuvonantajiaan. Hänen marskinsa, joka oli valmiina seuraamaan kreivi Gerhardia slesvigiläisten ratsumiesten kanssa, oli, ilman mitään ilmoitettua syytä, saanut käskyn olla lähtemättä ja antaa ratsumiesten palata kotiin.
Herttua Eerikin katsellessa sisarensa kanssa kaunista näköalaa Gottorpin linnasta, otti herttua Valdemar sisartaan Helvigiä kädestä ja sanoi kuiskaavalla äänellä: "Minä olen ottanut tärkeän askeleen, sisar. Meidän enomme on petturi. Hän tahtoo olla itsevaltias, sekä Tanskassa että täällä. Minä en tahdo olla osallisena hänen pyövelinretkeensä. Mikä on tapahtuva, se saa riippua ajasta ja onnesta. Minä menetän ehkä kruunun; mutta loistava onni voi tulla sinun osaksesi. Kaikki on pidettävä salassa. Siitä enemmän salahuoneessa. Nyt vallitkoon täällä vain hääjuhla ja iloisuus."
Prinsessa Helvig oli kalvennut. Ylpeä salainen ilo näytti loistavan hänen tummista, tulisista silmistään. Samalla näytti hän kuitenkin pelästyneeltä ja hän katseli pelokkaasti kuningatar Beringarian kultaista käärmesormusta sormessaan.
Sillävälin, kun kreivi Gerhard mahtavan sotajoukkonsa kanssa lähestyi Pohjois-Jyllannin rajaa, näytti Slesvigin herttua, jonka nimessä Tanskaa uhattiin alistumisella ja orjuudella, unohtaneen kaikki valtiolliset asiat ja kunnianhimoiset suunnitelmat, viettääkseen mitä loistavimmalla tavalla häitään Gottorpin linnassa Saksen-Lauenburgin prinsessan kanssa.
* * * * *
Sven Tröst, joka kuningas Abelin haudalta oli ottanut selville kreivi Gerhardin asevoimat, jatkoi paluumatkaansa huimaavaa vauhtia kreivin reippaan sotajoukon edellä ja saavutti Pohjois-Jyllannin rajan paljon ennen vihollista.
Lähestyessään Koldingin jokea ja pitkää paalusiltaa, joka kehnoine lankkuineen yhdisti Pohjois-Jyllannin Slesvigiin, huomasi hän hämmästyksekseen ja ilokseen sillan olevan juutilaisten ratsumiesten miehittämä, jotka parhaillaan pystyttivät leiriä joen molemmille rannoille. Mutta hänen ilonsa vaihtui pelästykseen, nähdessään kuka oli ratsumiesten johtaja. Päällikön teltan edustalla, sillan Slesvigin puoleisessa päässä, pidätteli ritari hevostaan ja näytti ohjaavan työtä. Se oli kreivi Gerhardin marski, mahtava Stig Antinpoika Björnholmasta, joka tällä tavoin tahtoi varata herralleen ylimenopaikan, jossa hyvää tietä myöten voitiin kuljettaa heitto- ja piirityskoneita.
"Petturi!" huudahti Sven Tröst pysähtyen — "Minun enoni oli siis sittenkin oikeassa." Hieman epäröityään painoi hän hattunsa syvemmälle otsalleen ja ratsasti tasaista ravia teeskennellyn välinpitämättömän näköisenä siltaa kohti, toivoen, ettei häntä tunnettaisi ja että esteettä pääsisi yli. Mutta siinä hän pettyi. Vaikkei Stig Antinpoika ollutkaan nähnyt häntä hänen pitkän vankeutensa jälkeen, tunsi hän kuitenkin jo matkan päästä entisen asemiehensä hevosesta, jonka itse oli antanut hänelle, ja Sven Tröst ei saavuttanut edes siltaa, kun jo marskin viittauksesta neljä ratsumiestä ympäröi hänet vaatien hänet antamaan pois aseensa.
"Odottakaa vähän, maanmiehet", sanoi hän ratsumiehille ja hyppäsi alas hevosensa selästä, "sitten minä tahdon puhua herranne kanssa, mutta ensin pari sanaa teille", lisäsi hän matalalla äänellä ja iskien tuttavallisesti silmää. "Tiedättekö, mitä teidän herrallanne on mielessä teitä vastaan? Hän tahtoo pettää teidät ja koko maan. Huomenna tulee Kaljukreivi sotajoukkoineen; silloin täytyy teidän auttaa saksalaista joen yli ja muuten mennä hänen puolelleen tai — teidät hirtetään."
Juutilaisten ratsumiesten silmät suurenivat ja he katselivat hämmästyneinä toisiaan. "Se on toinen asia", mutisivat he. "Ei isäntä ole sanonut sen olevan tarkoituksena."
"Mutta sen puolesta uskallan minä kaulani", jatkoi Sven Tröst innokkaasti. "Jos te olette uskollisia juutilaisia, niin te murratte sillan Stig Antinpojan nenän edessä. Minä olen hänen kanssaan juttusilla sillävälin, kun te irrotatte lautoja.
"Antakaa minulle ainoastaan pieni merkki, kun olette valmiit. Minä vien teidät Haldiin ja hankin teille hyvän paikan Bruggen luona. Jos te olette kunnon tanskalaisia, niin te ette epäröi hetkeäkään."
Ratsumiehet jäivät melkein sanattomiksi hämmästyksestä. He antoivat rohkean asemiehen pitää miekkansa, ja sillävälin kun yksi heistä vei hänet marskin luo, pysähtyen jonkun matkan päähän hevosia pitelemään, syntyi salainen keskustelu kolmen muun välillä, jotka pian ratsastivat muiden toveriensa luo kertoakseen mitä olivat kuulleet ja saadakseen tietää heidän ajatuksensa siitä.
Mahtava Stig Antinpoika, täysissä sotavarustuksissa, pidätteli sotaratsuaan joen rannalla. Hänen soikeat, laihat kasvonsa antoivat tarkan kuvan hänen viekkaasta ja levottomasta, mutta kuitenkin voimakkaasta sielustaan, ja hän näytti tahtovan rakentaa omansa ja maansa onnen viisaasti laskemalla tapahtumien kulun ja käyttämällä viekkaasti hyväkseen onnen ja asianhaarojen voimaa. Suhteillaan Holsteinin kreiveihin oli hän saanut omakseen huomattavia kruunun tiluksia, ottamatta silti osaa vihollisuuksiin maata vastaan. Kapinan aikana hän oli tähän saakka pysynyt hiljaa linnoitetuissa kartanoissaan, ja moni toivoi vielä, että hän oli ainoastaan tekeytynyt hirmuhallitsijalle uskolliseksi, saadakseen hänet rauhalliseksi ja lopuksi pettääkseen hänet; tai ehkäpä huojentaakseen kansan sortoa vaikutuksellaan, jos kapina päättyisi onnettomasti. Kun nyt kreivi Gerhard uhkasi Jyllantia niin mahtavalla sotajoukolla, ei Stig Antinpoika peitellyt ihailevansa kreivin suuria ominaisuuksia. Hän selitti Jyllannin kapinan voimattomaksi uhmaksi vastustamatonta kohtaloa vastaan ja hän oli äskettäin herättänyt suurta suuttumusta Haldin ritarien keskuudessa sanoessaan, että jokainen viisas Tanskan mies näinä aikoina voi parhaiten hyödyttää isänmaataan tukiessaan kreivin suuria suunnitelmia ja jouduttamalla kuningasvaalia, jolla oli niin valtioviisas ja mahtava suojelija. Kun hän asettui leiriin Pohjois-Jyllannin rajalle, oli hänellä ehkä mahdollinen sovinto mielessä; mutta että hän yhtä vähän aikoi repiä siltaa kuin puolustaa sitä vihollista vastaan, oli silminnähtävää. Siinä silmänräpäyksenä, kun hän nyt näki ja tunsi entisen asemiehensä, jonka hän itse oli kasvattanut ja jota hän oli rakastanut melkein kuin omaa poikaa, mutta jonka hän nyt tiesi olevan vihollistensa palveluksessa, tunsi hän mieliharminsa kasvavan salaisten omantunnon tuskien vuoksi. Sven Tröst lähestyi häntä avomielisellä rohkeudella, ja tuntui siltä kuin hänen entinen isäntänsä olisi saattanut lukea hänen silmistään, sen mitä kreivi Gerhardin tanskalainen marski turhaan koetti salata itseltään, seisoessaan petturina sillan ääressä isänmaan ystävien ja vihollisten välissä.
"Hoho, Sven Tröst!" sanoi marski otsaansa rypistäen. "Täälläkö me siis tavattiin. Mitä hyviä uutisia Slesvigistä?"
"Jos te odotatte hyviä uutisia siltä kulmalta herra marski", vastasi
Sven Tröst katkerasti, "niin elkää ainakaan odottako niitä minun
suustani. Tuorein uutinen ei ole hyvä eikä myöskään Slesvigistä: yksi
Tanskan viisaimpia ja suurimpia miehiä on nyt pystyttänyt leirinsä
Koldingin sillan ääreen, auttaakseen vihollista rajan yli."
"Kuka on sanonut sinulle, mitä minä ajattelen, hulttio?" keskeytti hänet marski kiivaasti, vaikkakin lempeämmällä äänellä. "Jos sinä pidät minua viisaana miehenä, pitäisi sinun tietää, että minä tahdon yhtä paljon maan parasta kuin sinä ja narrit Haldissa. Sano suoraan: missä sinä olet ollut?"
"Vihollisen läheisyydessä, kuten näette, herra, mutta, ikävä kyllä, teidän hyvien ystävienne parissa. Minä olisin mieluimmin tavannut pahimman vihamieheni tässä paikassa, kuin sen henkilön, jolle minä olen kiitollisuuden ja kunnioituksen velassa."
"Ikuinen hullu!" huudahti marski. "Kutka ovat tällä hetkellä Tanskan ystäviä tai vihollisia, tiedät sinä yhtä vähän kuin ne narrit, joiden puolesta sinä olet tiedustelumatkalla."
"Sen kai tiennee jokainen, joka vielä on tanskalainen sydämessään, että eivät ole ne meidän parhaita ystäviämme, jotka tahtovat tehdä meidät saksalaisten orjiksi."
"Palttua tanskalaisuudelle ja vapausloruille! Siitä minä en maksa äyriäkään. Te tahdotte itse olla herroja, se on koko tarkoitus. Mutta meidän ritaristomme haluaa lain ja oikeuden vapautta. Haa, sokeita ja hulluja olette te kaikki. Ettekö te siis näe kenellä on oikeus ja valta antaa teloittaa teidät kapinallisina pettureina, kaikesta tanskalaisuudestanne huolimatta? — Näitkö sinä kreivin sotajoukkoa? Kuinka suuri se oli? Tuleeko herttua mukaan. Tunnusta kaikki mitä sinä tiedät, tai kautta pyhän Andreaan käy sinulle huonosti."
"Jos te tahdotte tietää mitä minä tiedän, niin sanokaa ensin minulle, mitä te itse tiedätte, herra", vastasi aseenkantaja uhmaavasti. "Missä panttilinnassa säilytetään Agnete Stigintytärtä tyrannin suosikille? Minä olen hautaluolassani Segebergin tornin alla luvannut hänelle vapauden ja Hans Wittinghofille kuoleman." Sven Tröst oli kääntynyt niin, että marskia paistoi aurinko silmiin, kun hän kääntyi aseenkantajaan päin. Juutilaiset ratsumiehet kokoontuivat nyt sillalle. Toiset hakkasivat ja takoivat, ja toiset asettuivat heidän eteensä ja olivat pystyttävinään telttapaaluja. "Mutta antakaa minun vain ratsastaa, ankara herra", jatkoi Sven Tröst iloisella äänellä huomatessaan, että hänen sanansa ratsumiehille olivat vaikuttaneet. "On pian kerrottu, mitä minä tiedän. Kreivistä ja hänen pyövelijoukostaan ei kukaan Slesvigissä tiennyt enempää, kuin minä nyt; se on silkkaa totta. Mutta minä voitan ritari Frostilta vedon, jos minä hankin hänelle hevosen Slesvigin markkinoilta kolmen vuorokauden kuluessa."
"Vetoko?" huudahti marski katsoen häntä tarkasti. "Ajatteletteko te vain sellaisia poikamaisuuksia Haldissa? Tahdotko sokaista minun silmäni. Varo itseäsi Sven Tröst. Minä en anna leikitellä itseni kanssa. — Minä olen kerran odottanut paljoa sinusta", jatkoi hän luoden häneen tutkivan katseen ja lempeällä äänellä, joka ei vastannut hänen uhkaavaa asentoaan. "Sinun reippaudestasi ja viisaudestasi olen minä kyllä nähnyt näytteitä. Nyt sinä olet koettanut miltä tuntuu potkia tutkainta vastaan. Jos sinä taas tahdot astua minun palvelukseeni, niin on kaikki unohdettu ja anteeksi annettu. Minä lupaan sinulle ritarilyönnin vuoden perästä ja vielä lisäksi kartanon ja linnan. Niin, jotakin vielä enemmänkin, Sven Tröst", jatkoi hän melkein kuiskaten viekkaan näköisenä, "jos sinä tahdot vannoa tässä heti, käsi minun miekkani kahvalla, että sinä tahdot palvella minua uskollisesti ja salaisesti vihamiesteni joukossa, ja ainoastaan annat minulle ajoissa vihjauksen, kun heillä on jotain tärkeää minua ja ystäviäni vastaan tekeillä — niin — eivät enää sinun rohkeimmatkaan lapsen houreesi ole hulluutta ja sulaa mahdottomuutta."
Sven Tröstin kasvot olivat muuttuneet tulipunaisiksi; hän näytti kuin pilvistä pudonneelta ja tuijotti marskiin, kuin tunkisivat hänen silmänsä ulos päästä. Tuntui siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat yht'äkkiä pysähtyneet ja niinkuin hänen elämänsä ja autuutensa riippuisi yhdestä sanasta.
"Vanno heti, ja onnesi on taattu!" jatkoi marski ja ojensi suuren ristinmuotoisen miekankahvansa häntä kohti. Sven Tröst kohotti kättään, mutta ei sanaakaan tullut hänen huulilleen. Juuri silloin päästivät juutilaiset ratsumiehet hurjan huudon ja samalla ratsastivat he suurimmalla kiireellä sillan yli ja muutamat alkoivat repiä lankkuja. Sven Tröst löi marskin miekan sivulle. Salaman nopeudella hän juoksi hevosensa luo, ja Stig Antinpojan ihmetellen katsoessa väkensä liikkeitä, vieläkään niiden merkitystä ymmärtämättä, ratsasti Sven Tröst viimeisten ratsumiesten kanssa Koldingin sillan yli, jonka irroitetut lankut jo syöksyivät jokeen ja joutuivat virran vietäviksi. Hirmuisen suuttumuksen vallassa oli marski heittänyt tikarinsa pakolaisen jälkeen, mutta hänen oma sotaratsunsa, äkillisen melun pelästyttämänä, hypähti arkana sivulle nousten takajaloilleen. Tikari oli lentänyt suhisten asemiehen korvan ohi, taittamatta hiustakaan hänen päästään ja ennenkuin marski saavutti revityn sillan, näki hän koko ratsujoukon hyljänneen itsensä. Toiselle joen rannalle päästyään kohottivat he ilmoille raikuvan ilohuudun ja ratsastivat pois rohkeaa aseenkantajaa seuraten.
"Vai niin!" mutisi Stig Antinpoika hammasta purren. "No niin, voihan näinkin olla hyvin. Haa, siitä asemiehestä on minulla kunniaa. Lopussa kiitos seisoo." Hän läimäytti miekallaan ratsuaan ja ratsasti yksin Slesvigiin johtavaa tietä.
KOLMAS LUKU.
Pitkällä korkealla niemellä Haldinjärvessä, noin peninkulman verran Viborgista lounaaseen ja vastapäätä vanhan Haldin raunioita, sijaitsi samanniminen linna, jonka ritari Bugge oli antanut rakentaa. Täällä oli Pohjois-Jyllannin kapinanjohtajien kokouspaikka. Linnanherra, ritari Niilo Bugge, oli lähinnä Stig Antinpoikaa Björnholmista, maan rikkain ja mahtavin ritari. Hän omisti huomattavia kartanoita ja tiluksia Pohjois-Jyllannissa, mutta hän oli vahvimmin linnoittanut Haldin, jossa hän ylläpiti komeaa melkein ruhtinaallista hovia. Toiset kutsuivat häntä urhoolliseksi, toiset taas suurisuiseksi ritari Haldiksi, ja hän oli vanhan marski Vendelbon vävypoika. Moni nuori ritari kilpaili hänen tyttäristään ja otti osaa hänen rohkeisiin yrityksiinsä. Hänen vaikutuksensa yläluokkaan oli suuri, mutta hän ei ollut mikään kansan mies. Hänen tuhlaileva ylellisyytensä ja ylpeä luonteensa eivät miellyttäneet vakavaa Juutilaista talonpoikaa, ja rahvas halusi mieluimmin taistella yksinään hajanaisin joukoin saksalaisia veronkantajia vastaan kuin liittyä ritari Buggeen ja hänen ystäviinsä. Ylimysmielisenä ylpeydessään oli Haldin linnanherra usein lausunut sanoja, jotka eivät olleet saattaneet häntä vähäisimpien suosioon, ja hänen uhkauksiinsa yhteistä vihollista vastaan ei paljoakaan luotettu. Ritari Pål Globin, veljesten Eskil ja Antti Frostin ja monen ystävänsä kanssa hän oli Viborgin käräjillä julkisesti uskaltanut uhata itseään mahtavaa kreivi Gerhardia. Hän oli sillä kuitenkin suututtanut kreivin siinä määrin, että tämä päätti tukahduttaa kapinan, ennen kuin siitä oli ennättänyt tulla muuta kuin sekasortoinen kamppailu. Mutta että ritari Bugge ei ainoastaan ollut suurisuinen, sen hän oli osoittanut. Kolmensadan juutilaisen ratsumiehen kera oli hän jo vallannut toisen kreivin panttitiluksista toisensa jälkeen, kooten alituisesti uusia ritareita lippujensa alle.
Huhu suuresta sotajoukosta, joka marssi maata kohti, ei ollut vielä saapunut Haldiin. Linnan parvekesalista tuikkivat valot eräänä iltana iloisesti järvelle. Laulua ja pikarinkilinää kuului korkeista saleista, sekä lukuisan soturijoukon seasta linnan tuvasta. Iloittiin yleisesti ja meluavasti uuden voiton johdosta, jonka ritari Bugge oli saavuttanut käskynhaltia Niilo Lembekistä, jonka linnan hän oli valloittanut ja sytyttänyt palamaan. Käskynhaltia itse oli kyllä päässyt pakenemaan; mutta moni hänen ystävistään ja sukulaisistaan oli joutunut vangiksi. Vankien joukossa oli nuori, erittäin kaunis nainen, joka ei ollut saksalainen, ja joka näytti olevan tyytyväinen miellyttävään vankeuteensa Haldissa ja ystävälliseen kohteluun, jota hän oli saanut osakseen Ingeborg rouvalta ja hänen vilkkailta tyttäriltään. Mutta hän ei millään ehdolla tahtonut ilmaista nimeään, huolimatta nuorten ritarien kaikista ponnistuksista. Yleisen pilan ja naurun vallitessa istui hän iltapöydän ääressä ritari salissa kuin ylhäinen vieras Ingeborg-rouvan ja vanhan marski Vendelbon välissä, osaten kohteliaalla tavalla torjua jokaisen liika lähentelevän kysymyksen. Huolimatta hänen leikkipuheistaan ja teeskennellystä iloisuudestaan, huomasi kuitenkin usein hänen suurissa tummansinisissä silmissään syvän, pidätetyn surumielisyyden ja joskus pelokkaan levottomuuden.
Ritari Buggen lukuisien ja meluavien ystävien joukossa istui hiljainen ja vakava ritari, jolla oli suora ruskea, jakaukselle kammattu tukka. Hän ei ottanut osaa keskusteluun, vaan tuijotti ikäänkuin uneksien eteensä, katse ankaran miettivänä, josta ilmeni tavaton voima ja tahdonlujuus. Se oli Sven Tröstin eno, ritari Niilo, Ebbe Galtin poika, Brattinborgin ja Norrerisin herra. Hän istui arvokkaan Aarhuusin piispa Svenin vieressä, joka hiljattain oli saapunut Haldiin tärkeän isänmaallisen asian tähden, ja hiljaisella miettivällä ritarilla oli samana päivänä ollut salainen keskustelu hänen kanssaan, jolloin oli tapahtunut väittely, joka näytti saattaneen molemmat huonolle tuulelle. Luultiin myös, että piispa oli kieltänyt vakavalta herralta sakramentin.
Voitonylpeä ritari Bugge tarttui nyt hopeamaljakkoon ja ehdotti tavanmukaisen maljan: "Eläköön jokainen vapauden uskollinen ystävä! Kuolema ja kirous kohdatkoon tyrannit ja hänen ystävänsä!"
"Kuolema ja kirous heidät kohdatkoon!" huudahti tähän asti vaiennut ritari ja nousi ylös. "Minä juon tämän pikarin sen asian puolesta niinkuin sillä olisi sama voima ja vaikutus sieluuni kuin kaikkein pyhimmällä juomalla." Sen sanottuaan hän siunasi pikarinsa ristinmerkillä ja tyhjensi sen pohjaan saakka. Kaikki katsoivat ihmeissään häneen; mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä, vaan istuutui jälleen ääneti paikalleen samaan asentoon kuin ennenkin.
"Ajatelkaa mitä minä olen sanonut teille ja muistakaa omaa kuolematonta sieluanne!" kuiskasi piispa hänelle korvaan kehoittavalla äänellä. "Elkää antako kurjien ja jumalattomien ajatusten voittaa oikeudentuntoanne ja jumalanpelkoanne!"
"Te ette ymmärtänyt minua kunnianarvoisa herra; täällä ei kukaan ymmärrä minua", vastasi ritari hiljaa ja vaikeni.
"Kuinka täytyy minun selittää teidän kummallinen intonne tänä iltana, herra ystäväni ja naapurini?" sanoi ylpeä linnanherra jonkun verran ylimielisesti, vaikkakin kohteliaalla äänellä. "Te olette ainoa minun rohkeista ystävistäni, joka on kieltänyt minulta apunsa tänä aikana. Te ette ole vielä nostanut kättäkään tyrannejamme ja kiusaajiamme vastaan, vaikka me jo olemme valloittaneet joukon linnoja. Te ette näytä suovan viholliselle paljoa parempaa, kuin mekään; mutta te tyydytte ainoastaan juomaan jonkunlaisella juhlallisuudella hänen häviönsä puolesta. Jos te tahtoisitte, ritari Niilo, voisitte te kuitenkin minä hetkenä tahansa asettaa avuksemme sata teräspukuista ratsumiestä."
"Minun hetkeni ei ole vielä tullut", vastasi ritari Niilo Brattinborgilainen ja nousi. "Minä olen saapunut tänään tänne sanoakseni teille ja ystävillenne pari vakavaa, sanaa, ritari Bugge, ja sekä teidän että Tanskanmaan ystävänä. Te ette pystytä Tanskan valtaistuinta vaikka hajoittaisitte kaikki kuninkaalliset läänityslinnat. On vielä liika aikaista viettää voitonjuhlia linnoissamme, niinkauan kuin talonpojat ja porvarit turhaan raastavat kahleitaan. Meidän ritaristomme hukkaa vain voimia ja verta hyödyttömiin pikkutappeluihin. Vaikka te voittaisitte sata sellaista voittoa kuin tänä päivänä, ei Tanska ole sittenkään pelastettu."
"Jos te puhutte pilkallisesti meidän pikkutappeluistamme, ritari Niilo", sanoi Bugge ylpeällä, suuttuneella äänellä, "niin olette varmasti tullut tänne korvaamaan viisailla neuvoilla sen, minkä te annatte puuttua teoissa ja uskollisessa avussa. Sanokaa suoraan: mitä suurta olette te suunnitellut hiljaisuudessa Brattinborgissa maan ja valtakunnan pelastamiseksi, sillä välin kun minä ja nuoret ystäväni olemme kysyneet neuvoa ainoastaan teräviltä miekoiltamme ja kurittaneet vihollista, missä ikinä vaan olemme hänet tavanneet?"
"Jos maa on pelastettava omalla voimallaan, eikä ainoastaan onnen kaupalla tai yksityisen miehen toiminnalla, täytyy meidän voida asettaa avoimella kentällä vihollista vastaan kunnollinen sotajoukko", vastasi vakava ritari. "Emme saa halveksia yhtäkään asekuntoista miestä, ei porvaria eikä talonpoikaa, tai työntää heitä luotamme ylpeästi luottaen ritarimiekkoihimme. Kansa itse on maan ydin, ritari Bugge, mutta joukko omavaltaisia ritareja ja herroja eivät ole koko kansa."
"Nämä puheet me kyllä tunnemme", vastasi ritari Bugge tulistuen. "Te tahdotte näyttää kansanystävältä, talonpoikien puolustajalta, sen minä olen jo kauan huomannut. Te, kuten minun vanha rakas appiukkoni tuolla, tahdotte vielä kannattaa kurjaa kuningashuonetta; mutta molemmat ovat vain pötyä. Jokaisen vapaasyntyisen Tanskan ritarin täytyy sydämessään halveksia tuota tyhmää, epävakaata joukkoa, joka tänään tahtoo yhtä ja huomina jo toista? Kerätkääpä raa'asta ja sivistymättömästä talonpoikaisväestä sadantuhannen miehen sotajoukko ja viekää heidät viikatteineen ja puukenkineen ja puolivilline hevosineen, ilman kuria ja järjestystä, säännöllistä sotajoukkoa vastaan, ja te saatte nähdä mihinkä ne kelpaavat. Jolleivät he juokse kotiin puuropadan ääreen, kun he näkevät tapeltavan terävillä miekoilla, niin antavat he kuitenkin teurastaa itsensä raavaiden tavoin ymmärtämättä enempää sotataidosta kuin härkä tai hullu koira. Niinhän kävi Tapnummenkin taistelussa ja niin on edelleenkin käyvä vapaaehtoisille tolvanoille, joita te kutsutte maan sydämeksi, vaikka heillä olisikin etunenässään yksi armollisista junkkareista, jotka kutsuvat itseään meidän vapaan vaalivaltakuntamme perijäksi."
Vanha marski Vendelbo oli vävypoikansa kiivaan ja häikäilemättömän puheen kestäessä huomaamatta noussut pöydästä ja jättänyt ritarisalin. Ingeborg rouva vilkutti levottomana silmää miehelleen.
"Se on huono lintu, joka likaa oman pesänsä", sanoi nyt ritari Niilo ja koroitti äänensä suuttuneena. "Jos te halveksitte halvintakaan Tanskan miestä, joka vapaaehtoisesti menee kuolemaan isänmaansa puolesta, niin halveksitte te mitä maassa on parasta ja jalointa enkä voi enää kutsua teitä itseni ja Tanskanmaan ystäväksi, vaikka pitäisinkin arvossa teidän voimaanne ja rohkeuttanne."
"Te olette minun vieraani ja vanha ystäväni, ritari Niilo", vastasi Bugge herra, koettaen hillitä vihaansa ja ylpeyttään. "Minusta tuntuu ikävältä, että meidän tänä iltana täytyy erota vihaisina, mehän olemme jo monta vuotta tunteneet ja pitäneet arvossa toisiamme. Jos minulla ehkä on liika vähäiset ajatukset teidän kömpelöistä ja kankeista puukenkämiehistänne ja meidän kelvottomista junkkareistamme, niin kunnioitatte tekin liika vähän vapaata, jaloa Tanskan aatelistoa, johon te kuitenkin itsekin kuulutte. Elkäämme näin tärkeänä aikana hajoittako voimiamme mielettömien riitojen ja ennakkoluulojen vuoksi. Kootkaa te sotajoukko talonpojistanne, koska heillä on enemmän luottamusta teihin kuin minuun; minä kokoan kaikki ritarit ja asemiehet, jotka tahtovat seurata minun lippuani."
"Minä pelkään, että se on liika myöhäistä", sanoi ritari Niilo. "Vihollinen voi hyökätä rajan yli tänään tai huomenna, mutta talonpoikaisjoukkoa ei koota ja harjoiteta vähemmässä kuin kuukaudessa. Minä olisin jo aikoja sitten tehnyt sen, johon te nyt minua kehoitatte, ritari Bugge, jollette te itse olisi tehnyt sitä mahdottomaksi, herättämällä ylpeydellänne ja ajattelemattomalla käytöksellänne kansan vihan jokaista Tanskan ritaria kohtaan maassa ja saattanut kansan miestä epäilemään meitä kaikkia. He melkein pitävät teitä rohkeana onnenonkijana, joka itse tavoittelee kruunua. Koko meidän ritaristoamme pitävät he pikkutyranneina, jotka ainoastaan tahtovat astua saksalaisten sijalle kiusaamaan ja ryöstämään kansaa. Nyt he ovat lisäksi nähneet, että joukossamme on kavaltajia. Petollinen Stig Antinpoikahan on mennyt vihollista vastaan kavaltaakseen meidät ja koko maamme."
Ritari Buggen kasvot olivat muuttuneet punaisiksi, kun hän kuuli puhuttavan kunnianhimoisista toiveista, joita rahvas luuli hänellä olevan. Hän tahtoi vastata; mutta miesten kiivaan keskustelun keskeytti levoton hyörinä läsnäolevien naisten puolella. Vieras tyttö, joka ei tahtonut mainita nimeään, oli, kuullessaan vakavan ritarin viimeiset sanat, kalvennut ja mennyt tainnoksiin. Kun Ingeborg rouva tuli tyttärineen hänen avuksensa ja tämän sekasorron vallitessa oli noustu pöydästä, puhallettiin ritaritornissa torveen. Miesten mielenkiinto suuntautui siten pois kauniista tuntemattomasta sekä osanottavasta ryhmästä, joka ympäröi häntä. Ritari Buggelle ilmoitettiin että joukko ratsumiehiä pyrki päästä linnaan. Niinpian kun kuultiin, että ne olivat juutilaisia, sotureita, jotka tahtoivat astua linnanherran palvelukseen, avattiin heti portti, ja Sven Tröst ratsasti linnanpihalle Stig Antinpojan karkurien kanssa. Pian seisoi rohkea asemies keskellä ritarisalia ja kertoi ritari Buggelle ja enolleen mitä hän tiesi vihollisen etenemisestä ja määrästä, sekä kreivin ja herttuan luulluista kireistä väleistä, ja mitä oli tapahtunut Paalumetsässä ja Koldingin sillalla.
Tieto vihollisen lähestymisestä ja suuruudesta oli pelästyttänyt kaikkia ritareita, ja heidän joukostaan kuului levotonta puheen sorinaa siitä mitä näin uhkaavassa vaarassa pitäisi päättää.
"Ylös, kaikki minun ystäväni! Pukeutukaa panssariin ja haarniskaan", huusi ritari Bugge. "Nyt ei ole aikaa epäröimiseen. Meidän täytyy kohdata vihollinen miekka kädessä — hänen täytyy ostaa sydänverellään jokainen askeleensa Pohjois-Jyllannin maalla."
"Rohkeasti ja helposti puhuttu, herra Bugge", sanoi ritari Niilo synkän levollisesti. "Jos te voitte kourallisella ritareja ja kolmella sadalla ratsumiehellä pidättää sotajoukon, jossa on yhtä monta tuhatta miestä, niin osaatte varmasti sotataidon kuin noitamestari. Yksi käsi voi tosin saada enemmän aikaan kuin tuhat, mutta sellaisen käden täytyy tulla taivaasta tai" — Hän vaikeni äkkiä ja näytti itsekin kauhistuvan mitä oli aikonut sanoa — "Jos te tahdotte seurata minun neuvoani", jatkoi hän kooten ajatuksensa, "niin pysytte te aloillanne täällä Haldissa, kunnes saamme tietää minne päin vihollinen kääntyy. Olisi hulluutta koettaa pysähdyttää yhtynyttä soturitulvaa. Jos vihollinen hajoittaa voimansa, niin saamme nähdä mitä me voimme tehdä. Minä ratsastan yöllä Brattingborgiin. Huomenna on siellä sata rautapukuista ratsua taisteluun varustettuna. Seuraa minua sisarenpoika. Missä sinä olet?"
Huolimatta mielenkiinnostaan tärkeään asiaan, josta keskusteltiin, oli Sven Tröstin huomio kuitenkin äkkiä kääntynyt aivan toisaalle, joka kokonaan valtasi hänen mielensä ja sydämensä. Hän oli polvillaan tuntemattoman kaunottaren edessä, joka aukaisi kauniit silmänsä ja katsoi häneen. "Agneta! rakkahin Agneta! Sinäkö olet?" huudahti hän. "Neiti Agneta!" jatkoi hän ujommin, "ettekö enää tunne Sven Tröstiä, teidän leikkitoverianne Björnholmasta? Katsokaa, minulla on vielä hattu uskollisine tunturikyyhkysineen ja vyö joka on kirjailtu teidän nimellänne. Minä olen ajatellut teitä kuutena pitkänä vuonna eikä minulla ole ollut muuta aurinkoa kuin muisto teidän taivaallisista silmistänne. Te olette vaiti, te ette tunne minua — ettekö te olekkaan Agneta? Ettekö te olekkaan Stig Antinpojan pikku tytär, josta nyt on tullut niin iso ja kaunis, ja äärettömän rakastettava."