Nuori tyttö tuijotti häneen aivan kuin sanattomana ankaran sisäisen mielenliikutuksen johdosta. Hänen hienot, läpikuultavat poskensa olivat useampia kertoja kalvenneet ja punastuneet, eikä hän vielä ollut liikkunut eikä päästänyt ääntäkään huuliltaan. Ingeborg rouva ja hänen tyttärensä katsoivat ihmeissään häntä ja polvistuvaa asemiestä. Tämä kohtaus oli saanut muutamat nuoret ritarit hetkeksi unohtamaan tärkeät asiat, joita pohdittiin.
"Petturi Stig Antinpojan kaunis tytär!" kuiskasivat he puoliääneen keskenään.
Sven Tröst yhä vain toisti nimeä, joka oli hänelle rakkain kaikista ja muistutti häntä Björnholmista ja kaikista lapsuuden muistoista.
"Ei, ei!" huudahti tyttö äkkiä aivan epätoivoissaan ja peitti molemmilla käsillä silmänsä. "Minä en ole — minä en ole petturin lapsi. Pelastakaa minut tuon mielipuolen ihmisen käsistä!" Näin sanoen hypähti hän ylös ja heittäytyi itkien Ingeborg rouvan syliin, joka tyttärineen vei hänet pois ritarisalista ja nuorten uteliaiden ritarien piiristä.
Sven Tröst oli vielä polvillaan samassa asennossa, ristiin pannut kädet otsallaan ja pää syvälle painuneena.
"Mitä tämä on? Oletko mieletön, Sven Tröst?" kaikui syvä ääni hänen korvissaan ja hän tunsi enonsa voimakkaan käden olkapäällään. "Mitä sinä uneksit? Unohda se petturi suku! Vieras neitohan ei tuntenut sinua."
"Hän ei tuntenut minua eikä itseäänkään", sanoi Sven Tröst hämmentyneenä ja nousi ylös horjuen. "Te olette oikeassa, minä varmaankin uneksin tai olen hullu", jatkoi hän päätään pudistaen. "Ei ole mitään totuutta — rakkaus on unta tai hullutusta. Viha on ainoastaan totta ja katoamatonta. Lähdemmekö pian vihollista vastaan, eno? Minun täytyy saada jotakin todellista ajateltavaa."
"Sen sinä saat", vastasi ritari Niilo. "Kiiruhda edeltäpäin Brattingborgiin ja lähetä heti vakoojat liikkeelle. Neuvo heille tie. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista saada tieto vihollisen liikkeistä."
"Hyvä, eno, ratsastaa minä vielä osaan, vaikka itse olen ilman toivoa ja ilman innostusta. Kukaan ei ole tuova teille nopeampaa sanaa kuin minä itse." Tämän sanottuaan oli Sven Tröst jo oven ulkopuolella ja pian kiisi hän hurjasti korskuvalla orhilla pois Haldin linnasta pitkin kumisevaa nostosiltaa, joka kahdentoista kyynärän levyisen vallihaudan yli yhdisti niemellä sijaitsevan linnan mannermaahan. Puoli tuntia myöhemmin ratsasti ritari Niilo samaa tietä lukuisten asemiesten saattamana. Hurskas piispa Sven ratsasti hiljaa ja ajatuksissaan hänen rinnallaan.
* * * * *
Hyvinvarustettu Brattingborgin linna, joka sittemmin kutsuttiin Kleitrupin kartanoksi, sijaitsi Kleitrupin järven rannalla noin kolme ja puoli peninkulmaa pohjoiseen Haldista. Linna ei ollut tosin yhtä suuri ja komea kuin Haldin, mutta järvi oli luonnollisena puolustusvälineenä, ja linna oli varustettu vahvoilla valleilla, muureilla ja torneilla. Oli jo puoliyö, kun ritari Niilo hengellisen vieraansa seurassa ratsasti Brattinborgin linnanportista sisään. Sven Tröst oli saapunut tuntia aikaisemmin ja saattanut koko talon liikkeeseen. Linnan varusväki ja aseenkantajat odottivat asestettuina sotaratsuillaan kärsimättöminä herransa määräystä. Joukko tiedustelijoita ja ratsastajia oli seurannut Sven Tröstiä ottamaan selvää ja heti tuomaan sana vihollisen liikkeistä ja etenemisestä. Viittauksella ja parilla sanalla lopetti totinen linnanherra kaiken turhan melun ja kiireen. Hän käski vartijoida linnaa tavallisella tavalla ja antoi useimpien sotilaiden mennä levolle. Tuntui kuin hänen läsnäolonsa olisi poistanut kaikkien levottomuuden ja vaaran ajatukset. Hän meni nyt ylös parvekesaliin hengellisen herran seurassa, joka siunasi kädellään vastaukseksi linnanrouvan hiljaiseen tervehdykseen. Hänen käyttäytymisensä oli harvinaisen tyyntä. Hänen miehensä vakuutti nyt todeksi sen, minkä hän jo oli kuullut miehensä kiihtyneeltä sisarenpojalta, että tänä yönä ei tarvinnut vielä mitään pelätä. Hän oli, tänä iltana kuten tavallisesti, vienyt pienet lapset levolle ja laulanut heidät nukuksiin; osoittamatta pienintäkään levottomuutta hän näytti rajattomalla luottamuksella tarkastavan vakavan miehensä ulkomuotoa ja kasvonilmeitä. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen hän katsoi mieheensä tiukasti ja ponnistaen kaikki sielunvoimansa, sillä hän toivoi voivansa lukea hänen silmistään asioiden tilan. Mutta sen jälkeen hän oli ainoastaan vierasvarainen, huolellinen talonemäntä, joka toimitti itse pesuveden ja tavanmukaisen iltajuoman ynnä kaiken muun, joka näihin aikoihin kuului kunnioitetun vieraan vastaanottamiseen. Yllään kunniallinen arkipuku, avainkimppu sivullaan ja pieni myssy hiuksillaan, oli suurikasvuinen Jutta-rouva melkein neitseellisen näköinen. Kaikessa mihin hän ryhtyi oli lempeää tyyneyttä ja varmuutta, joka heti teki hyvän vaikutuksen vieraaseen. Hän huomasi nyt herroilla olevan tärkeitä asioita puhuttavana, jonka vuoksi hän toivotti heille rauhallista lepoa, kasvoillaan sama tyyni ilme kuin onnellisimman ja parhaimman rauhan vallitessa. Ritari Niilo pyysi vieraaltaan anteeksi, että hän jätti hänet hetkeksi ja seurasi vaimoaan lasten makuuhuoneeseen, missä hän suuteli korisängyissään nukkuvia pienokaisia. Kun hän palasi takaisin, valaisi hänen vakavia kasvojaan hiljainen, lempeä ilo, jonka sijalle kuitenkin pian palasi ankara, melkein synkkä totisuus.
"Te olette onnellinen perheenisä, jalo ritari", sanoi piispa tarttuen hänen käteensä, kun he olivat yksinään suuressa, heikosti valaistussa vierastuvassa ja olivat istuutuneet juomapöydän ääreen.
"Siitä kiitän minä Jumalaa ja pyhimyksiäni joka aamu ja ilta, hurskas herra", vastasi ritari. "Mutta kaikki sellainen onni ja siunaus on katoavaista. Se aika on kai pian tuleva, jolloin kukaan rehellinen ritari Tanskassa ei uskalla ajatella vaimoa ja lapsia taikka onnea omistaa kotia ja kontua tässä maailmassa. Mutta tapahtukoon niin", sanoi hän nojaten korkeaa otsaansa kättänsä vastaan, ja hänen suuret ilmehikkäät silmänsä tuijottivat liuskakivilattiaan. "Sortukoon mielellään kaikki ja hautautukoon maahan, kunhan vain tietäisimme, että Tanskanmaa säilyy ja että onnellisempi sukupolvi nousisi kukoistamaan linnojemme ja poljettujen hautojemme soraläjistä."
"Siihen tahdomme me Jumalan avulla uskoa ja siitä saamme itse kerran iloita autuaiden joukossa", vastasi piispa. Hän istui korkeassa nojatuolissa nojaten kyynärpäillään kirjailtuun pöytäliinaan, jolle talonemäntä ali asettanut kaksi kirkasta pikaria ja hopeakannun kahden vanhanaikuisiin kynttilänjalkoihin pistetyn vahakynttilän väliin. Valo lankesi nyt voimakkaasti hengellisen herran kasvoille. Hän ei ollut sotaisan näköinen, vaikka hänellä oli viikset ja partaa, ja vaikka hän vastoin aikansa piispojen ja kirkkoruhtinaiden tapaa oli seurannut piispojen Absalonin ja Antero Sunenpojan esimerkkiä tarttumalla maallisiin aseisiin isänmaan ja kuninkaan puolesta. Hän oli pitkä, mutta laiha ja hentovartaloinen. Opinnot ja syvämietteiset yövalvonnat lampun ääressä, ynnä vaikea sisäinen kamppailu maailmaa ja sen viettelyksiä vastaan, mutta vielä enemmän hänen palava intonsa lain ja evankeliumin hengellisenä julistajana näyttivät muovailleen pääpiirteet hänen ankarassa melkein profeettaa muistuttavassa ulkomuodossaan. Enemmän kuin puolen vuosisadan ajatukset ja vastukset olivat jättäneet syviä jälkiä hänen sisäänpainuneille poskilleen ja korkealle ryppyiselle otsalleen, jonka eroitti tonsuurista ainoastaan kapea reunus harmaita hiuksia. "Minä olen toivonut saada puhua pari sanaa kahden kesken teidän kanssanne tärkeästä ja erittäin vakavasta asiasta, jonka te olette uskonut minulle", jatkoi hän rippi-isän tuttavallisella ja kehoittavalla äänellä. "Minä kunnioitan teidän suruanne isänmaan puolesta; minä olen vakuutettu siitä, että etupäässä juuri tämä suru, eikä mikään alhainen kostonhimo, tai henkilökohtaisista loukkauksista johtunut viha, on saanut mieleenne tämän epätoivoisen ja syntisen ajatuksen. Tämä mato on liian kauan järsinyt teidän sielunrauhaanne ja hävittänyt rauhan ja totisen luottamuksenne Jumalaan teidän sydämessänne. Mutta muistakaa, jalo ritari: mikä ei ole Jumalan tahto, se tulee maailmasta tai paholaisesta. Siitä, mikä on pahaa, ei voi koskaan syntyä kestävästi hyvää. Vääryydellä ei auteta Jumalan valtakuntaa tai jonkun kansan tai ihmisen totista onnea, ei tässä eikä tulevassakaan elämässä."
"Minä tiedän kaikki mitä te voitte ja tahdotte sanoa minun aikomustani vastaan, kunnianarvoisa herra", keskeytti hänet ritari nousten ylös. "Minä olen ajatellut sitä useimpina öinä kuin minulla on enää päiviä elettävänä. Tuomitkaa sitä tai ei, minä en voi muuta, vaikka minut karkoitettaisiin pahantekijänä Tanskasta, sitten kun maa on pelastettu ja muut iloitsevat."
"Jalo, uskollinen, mutta hyvin sokaistu mies, onko teidän itsenne mielestä siis sellainen aikomus kristillinen ja ritarillinen?" sanoi piispa ja katseli häntä surumielisen moittivalla katseella. "Eikö teidän sielussanne siis ole Jumalan ääntä, joka tuomitsee sellaisen ajatuksen jumalattomaksi ja kristitylle ritarille sopimattomaksi."
"Ei, kautta oikeudenmukaisen Jumalan, ei", vastasi ritari kohottaen kättään kuin aikoisi hän vannoa. "Niin kuin minä olen ajatellut sitä, niin tahdon minä puolustaa sitä kaikkien kristikunnan jalosyntyisten ritarien edessä ja korkeimman oikeuden edessä, joka on meidän kaikkien yläpuolellamme. Minä en enää epäröi; mitä minä tahdon on oikein ja puolustettavissa. Olkoon seuraus täällä ja tulevassa elämässä mikä tahansa. Mutta — tulevaisuuden määrää Kaikkiarmahtava; mutta, vaikka koko maailman suuret herrat tahtoisivat tuhota minut, ja vaikka te itse hurskas ja kunnianarvoisa herra, jota minä Jumalan ja pyhän sanan palvelijoista enimmin kunnioitan maan päällä — te, jonka lempeä tuomio ja suostumus tässä asiassa olisi minulle rakkaampi kuin pyhän isän — niin, vaikka hylkäisitte minut ja työntäisitte minut kirottujen joukkoon, niin täytyisi minun sittenkin tahtoa mitä tällä hetkellä ajattelen, ja minkä minä kaikkivoivan Jumalan avulla myös olen täyttävä."
"Armollinen Jumala valaiskoon sielunne, jalo ritari, ennenkuin te sokeudessanne syöksette itsenne ajalliseen ja ehkäpä ikuiseen kadotukseen." Näin sanoen nousi piispa kiivaasti ja astui melkein uhkaavan näköisenä hänen eteensä. "Pakene hänen sielustansa, petollinen viettelijä!" jatkoi hän ikäänkuin manaten ja luoden innostuksen katseen ritarin tulisiin silmiin. "Pakene hänen sielustaan, ikuinen valehtelija, joka koristat rikoksen totuuden ja oikeuden kauniilla verholla." — Näin sanoen hän teki ristinmerkin hämmästyneen ritarin edessä ja risti kätensä hiljaiseen rukoukseen sekä kohotti laihat pyhimyskasvonsa, kyyneleet hurskaissa silmissään.
Ritari vaikeni, kunnes piispa oli lopettanut hiljaisen, palavan rukouksensa ja taas seisoi tyynenä hänen edessään, aivan kuin olisi hän tahtonut lukea ritarin kasvoista jumalallisen manauksensa vaikutuksen.
"Hurskas herra, jos minua olisi paha henki riivannut, kuten te luulette", sanoi nyt ritari Niilo lempeästi ja tyynesti, "niin olisi se varmasti jo paennut puhtautta ja rakkautta, joka säteilee teidän kasvoistanne ja teidän ylevästä katseestanne, sekä sitä rukousta, jonka te autuuteni puolesta lähetitte kaikkien vangittujen sielujen Vapahtajalle. Kiitos jalosta hellyydestä sieluani kohtaan; mutta olkaa levollinen, hurskas herra. Minä olen nyt saavuttanut rauhan; ei epäilystä eikä levottomuutta ole enää sielussani."
"Olkoon armollinen Jumala kiitetty! Oletteko siis jättänyt epätoivoisen ja moitittavan aikeenne?"
"En, kaikkein rakkahin jumalanmies, en", vastasi ritari sydämellisesti, mutta kiivaasti. "Sitä minä en jätä vaikka te voisitte kutsua tänne ympärilleni kaikki taivaan anteeksi antavat enkelit — minä en voi —."
"Kuulkaa sitten viimeinen sanani, paatunut!" huudahti nyt piispa hurskaan vihan vallassa ja astui askeleen taapäin. "Minä puhdistan tomun jaloistani ja jätän tämän linnan, ennenkuin se sortuu jumalattoman yli, joka ei tahdo tietää mikä kuuluu hänen sielunsa pelastukseen —"
"Te ette tiedä vielä kaikkea, herra piispa", keskeytti hänet ritari.
"Te ette tiedä —"
"Minä tiedän tarpeeksi", jatkoi piispa. "Se mitä tiedän painaa täällä kuin polttava lyijy." Näin sanoessaan hän vei kätensä laihalle rinnalleen ja jatkoi lisääntyvällä innolla. "Onneton tuuma, jonka te olette uskonut minulle, ja jota te ette Jumalan ja minun hartaista rukouksista huolimatta ole tahtonut hyljätä — sen olemassa-olo on piilotettu rintaani — kirkon ja salaripin järkähtämättömällä sinetillä. Mutta tietäkää", lisäsi hän kohottaen papillisella juhlallisuudella kättään, "jos te annatte sen toteutua, niin on minun ja kirkon käsi nouseva yhdessä maallisen oikeuden tuomarikäden kanssa teitä vastaan, niin totta kuin —"
"Uhkaukset eivät peloita minua", keskeytti hänet ritari tyynenä. "Jollette tahdo ymmärtää minua väärin, niin kuulkaa, miten minä aion menetellä."
"Kuinka synti tehtäneekään, syntiä se sittenkin on; millä tavalla tahtonettekin uhmata Jumalan käskyjä, on se sittenkin moitittavaa", sanoi piispa kiivaasti. "Minä en tahdo enää luottamustanne. Ainoastaan missä voin olla sielunhoitaja, siellä tahdon olla rippi-isänä. Minä jätän tämän kurjuuden ja laittomuuden maan, missä asioissa, sen te tiedätte itse. Laki ja oikeus ovat kerran Jumalan avulla palaavat tänne minun mukanani. Mutta teidän tieltänne ja teidän talostanne käännyn minä pois surullisena ja pettyneenä. Jumala parantakoon mielenne, ritari Niilo", lisäsi hän surullisena ja samalla tarttui hän matkahattuunsa ja heitti viitan kulmikkaille hartioilleen. "Pakanain joukossa voisitte te loistaa teoillanne, jotka vaativat rautaista mieltä, ja voittavat kuolematonta kunniaa kuten Brutus ja Scævola. Mutta se, joka oli hyvettä ja suuruutta rohkeiden pakanoiden kesken, on synti Jumalan ja ikuisen totuuden valtakunnassa. Ajatelkaa sitä niinkauan kun teillä vielä on aikaa ja muistakaa minun sanani, kun ette enää minua näe!" näin sanoen hän kääntyi pois, aikoen mennä.
"Elkää jättäkö minua sillä tavalla hurskas herra", sanoi ritari sydämellisesti ja tarttui hänen käteensä. "Minä en tahdo raskauttaa teidän aivan liian arkaa ja harrasta mieltänne sillä minkä itsekin, Jumalan kiitos, jaksan kantaa. Mutta te saatte itse nähdä ja myöntää, että minä tahdon menetellä suorasti ja ritarillisesti."
"Ehkä, jos olisitte pakanallinen ritari, mutta ei koskaan ritarina, joka kantaa pyhää ristiä miekassaan, jollette te luovu teosta, jonka paljas ajatteleminenkin on jumalatonta", jatkoi innokas piispa. "Kaunistelkaa sitä kuten tahdotte. Sokaiskaa maailman silmät, jos te voitte. Ehkäpä tanskalaiset pakanat kerran senvuoksi tahtovat pystyttää kunniapatsaita teille, jos turmatyönne onnistuu ja loistaa kuten muinaisajan sankarien urotyöt, ja mielettömät ihmiset luulevat, että Jumala ei voisi pelastaa Tanskaa ilman sokaistun ihmisen tihutyötä. Mutta tietäkää se —"
"Minä tiedän mitä minä tahdon ja mitä minä uskallan, mutta te ette tiedä, mitä te sokeassa pyhässä innostuksessanne tuomitsette, herra piispa", sanoi ritari voimakkaalla äänellä ja iski miekkansa lattiaan. "Minun sydämessäni on ikuinen laki, joka vapauttaa minut, tuomariääni on sielussani, joka antaa suostumuksensa minun tekooni ja sen ihmisen minun valtaani vaikka kuolemaan saakka." Hän nojasi pitkää miekkaansa vasten ja tuijotti vakavana ja synkkänä lattiaan.
"Se ääni tulee helvetin syvyyksistä, eikä oikeudenmukaisesta taivaasta", huusi piispa melkein pelottavalla äänellä. "Niinkauan kun Jumalan sormi ei ole pyyhkinyt viidettä käskyä ikuisista lakitauluistaan, ei kukaan lainjulistaja ole sanova niin ja amen siihen, mikä teillä on mielessä, eikä yksikään evankeliumin opettaja tule siunaamaan sitä tietä, mitä te aiotte seurata." Näin sanoen hän kääntyi kiivaasti ja astui nopein askelin ovea kohti.
"Kiroatteko minua hyvästiksi, piispa Sven?" kysyi ritari hillityllä äänellä ja ojensi kätensä ikäänkuin pidättääkseen suuttunutta vierasta, ja hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut kivilattiaan.
"Varokaa te kirousta!" vastasi piispa ja kääntyi vielä kerran uhkaavasti häntä kohti. "Varokaa häntä, joka alusta saakka oli murhaaja eikä pysynyt totuudessa." Näin sanoen teki hän ristinmerkin ja jätti salin.
Ritari Niilo jäi seisomaan keskelle lattiaa nojaten pitkään miekkaansa ja tuijotti kauan oveen, josta se mies oli juuri kadonnut, jonka oikeamielisyyttä ja jumalanpelkoa kohtaan hän tunsi melkein pojan kunnioitusta. Hän heittäytyi vakavana ja synkkänä suureen nojatuoliin, missä piispa äsken oli istunut. Vierasvaraisesti täytetty pikari oli vielä koskemattomana pöydällä, ja pian kuuli ritari Niilo intomielisen piispan ratsastavan palvelijoineen ulos linnanpihasta, jättäen Brattingborgin.
NELJÄS LUKU.
Kun aurinko aamulla paistoi Kleitrupin järvelle ja parvekesalin ikkunasta Brattingborgiin, istui ritari Niilo vielä vierastuvassa käsi leuan alla ja piispan koskematon pikari edessään. Hänen hiljainen vaimonsa astui nyt sisään lapsi rinnoillaan ja taluttaen toista kädellään, mutta hän ei huomannut heitä. Jutta-rouvan häntä osanottavasti puhutellessa, osui hänen harhaileva katseensa vaimoon ja lapsiin ja hän nousi ylös. "Jumala siunatkoon sinua, rakkahin ystävä!" huudahti hän syvästi hengähtäen, kuin olisi raskas kivi vierähtänyt hänen sydämeltään, ja hänen kasvonsa loistivat lempeinä ja ystävällisinä aamuauringossa. "Sinä tuot minuun jälleen elämän ja voiman yhdessä Jumalan rakkaan auringon kanssa." Hän tarttui vaimonsa käteen ja katseli mieltymyksellä hänen kirkkaita, tyyniä kasvojaan. "Sen jälkeen, kun meidän hurskas vieraamme suuttuneena käänsi minulle selkänsä ja pudisti tomut jaloistaan kynnykselläni, olen minä ollut perin outojen tunteiden vallassa. Minusta tuntui, kuin olisi hän ottanut siunauksen talostani ja ryöstänyt minulta kaiken elinvoimani. Minä luulin olevani toinen Holger Tanskalainen, joka on tuomittu tänne istumaan ja ajattelemaan Tanskanmaan pelastusta, kunnes partani on kasvanut pöydän läpi ja vuosisadat vyöryneet pääni yli. Nyt, kun minä näen sinut ja siunatut pienokaiset, on kaikki jälleen hyvin. Mutta vie lapset pois, minulla on jotakin sanottavaa sinulle kahdenkesken." Hän suuteli pienokaisia ja heidän äitiään, jonka jälkeen tämä meni hiljaa heidän kanssaan ulos ja palasi takaisin kalpeana, mutta tyynenä.
"Sinähän tiedät, että minä en ole alhainen ja jumalaton ihminen?" jatkoi ritari Niilo tarttuen hellästi hänen käteensä. "Katso minua suoraan silmiini ja sieluuni ja sano, tiedätkö sinä varmasti, etten minä ole tahtonut noudattaa paholaisen vaan jumalan tahtoa tässä maailmassa, jos vain minulle suodaan tilaisuutta ryhtyä johonkin tärkeään sorretun isänmaamme puolesta?"
"Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki maailman piispat, olkootpa he vaikka kuinka viisaita tai hurskaita", vastasi uljas talon rouva luottavaisella tyyneydellä. "Vaikkapa arkkienkeli astuisi alas taivaasta ja tahtoisi horjuttaa uskoni salaisimpienkin ajatustesi oikeudenmukaisuudesta, niin ajaisin hänet pois valehtelijana ja petturina."
"Mutta, jospa minä ajattelisin tekoa, joka ei olisi suurten ja ylhäisten mieleen ja jota meidän hurskainkaan sielunpaimenemme ei hyväksyisi, tekoa jota minä itse pitäisin oikeutettuna, ja joka ehkä voisi pelastaa maan ja valtakunnan, mutta joka voisi syöstä minut itseni perikatoon ja tehdä minusta lainsuojattoman ja ahdistetun miehen —"
"Tahdoitko sinä kysyä minulta sen oikeudenmukaisuutta", kysyi kalpea rouva selvyys ja kirkkaus äänessä, joka ilmaisi syvintä levollisuutta ja vakaumusta.
"Niin, sitä minä tahdoin", vastasi hän hetken epäröityään ja katsoen häneen tarkasti. "Luulen, että se oli unta, mutta minä näin sinut viime yönä kummallisessa horrostilassani. Minä näin sinun seisovan edessäni sellaisessa loistossa ja ihanuudessa, joka ympäröi totuuden ikuisia todistajia Jumalan valtaistuimen edessä ja minusta tuntui kuin olisi sinut lähetetty luokseni, jotta minä puhtailta, hurskailta huuliltasi saisin kuulla parhaimman ja suurimman ajatukseni todeksi vahvistettavan. Sinä olet minun hyvä enkelini — sano minulle, luuletko sinä, että se, jota minä ajattelen, on vanhurskaan Jumalan tahto?"
"Varmasti minä uskon sen!" vastasi Jutta rouva varmalla ja kovalla äänellä. "Niin totta kuin minä iloitsen siitä, että minua kerran nimitetään Tanskanmaan suurimman ritarin puolisoksi."
"Hyvä vaimoni, silloin minä en epäile. Jumala sinua varjelkoon!"
Näin sanoen totinen linnanherra jätti nopeasti vaimonsa. Kun Jutta nyt oli jäänyt yksin ilmestyi suuria kyyneleitä hänen poskilleen. Pian sen jälkeen hän meni parvekesalin eteiseen ja sanoi lempeästi hyvästit miehelleen, joka lukuisten asemiesten seurassa ratsasti Haldiin. Ennenkuin aurinko oli laskenut palasi hän takaisin vielä suuremman asestetun joukon mukana. Illalla hän istui kotona vaimoansa vastapäätä. Lapset oli viety nukkumaan ja kaikki oli hiljaista linnassa. Kuului ainoastaan torninvartijan laulu ja vahtisotilaiden huudot vartijota vaihdettaessa. Ei mitään muutosta saattanut huomata talon tavallisissa tavoissa ja järjestyksessä. Lamppu paloi pöydällä rukin ja aikakirjan vieressä. Linnanherran sotavarustus ja pitkä miekka seisoivat kiillotettuina ja puhdistettuina nurkassa tiimalasin vieressä. Kuu paistoi sisään pienten ruutujen läpi ja saattoi kuulla veden yksitoikkoisen loiskinan rantavallia vastaan. Ritari ja hänen rouvansa istuivat hiljaisina heikosti valaistussa huoneessa, kumpikin omissa ajatuksissaan, eivätkä he näyttäneet haluavan häiritä toistensa mietteitä. Äkkiä törähdytti vartija porttitornissa torveensa ja kuultiin tavanmukaiset merkit linnanportin avautuessa asemiehelle tai tiedustelijalle. Pian sen jälkeen astui Sven Tröst sisään. Hänen ulkonäkönsä ja ilmeensä ilmaisivat ankarimpia ponnistuksia ja hillittyä intohimoista sieluntuskaa.
"Vihollinen on hajoittanut voimansa", sanoi hän. "Kreivi itse etenee Randersiin reippaine ratsumiehineen. Lähes neljätuhatta miestä seuraa häntä."
"Randersiinko", tarttui ritari Niilo puheeseen ilosta huudahtaen ja nousten pystyyn. "Onko hän unohtanut? Hm, vai niin!" lisäsi hän. "Jos hän tahtoo olla meidän kohtalomme herra, niin täytyy kai hänen osoittaa meille, että hän saattaa uhmata omaansa. Hyvä! Koska saatan minä olla Randersissa?"
"Ennenkuin aurinko nousee, herra eno. Missä hän kulkee, siellä palavat kylät hänen takanaan. Minä näin kaikkialla vain hävitystä ja ryöstöä."
"Ja missä on muu pyövelijoukko?"
"Se ryöstää ja polttaa Koldingin ja Riiben välillä. Jos se jatkaa sillä lailla kolme päivää, niin on puolet maata autiona. Ettekö siis tiedä mitään pelastusta?"
"Kyllä, Jumalan avulla yhden. Mutta mene nyt levolle sisarenpoikani, sen sinä tarvitset. Huomenna saatan minä sanoa sinulle ehkä enemmän."
Sven Tröst katsoi vakavaa enoansa tutkivasti, ja hänen silmistään loisti hurja, kuluttava tuli. "Ainoastaan sana, ennenkuin eroamme tänä iltana, jalo eno. Jos te voitte käyttää minun vähäistä henkeäni yritykseenne, niin säästäkää omanne. Teillä on vaimo ja lapset ja onnellinen elämä kadotettavana. Minulla ei ole mitään voitettavaa eikä kadotettavaa tässä maailmassa."
"Hm, nuori ystäväni", vastasi ritari Niilo, luoden häneen ankaran tarkkaavaisen katseen, "oletko sinä sellainen mies? Sellaisesta epätoivoisesta sankarillisuudesta minä en paljoakaan välitä. Kiitos muuten tarjouksestasi, poikani! Mutta mene nyt ja pane maata. Eläkä koskaan kuvittele mielessäsi, että saa suuriakaan aikaan elämällä, jota ei enää itse kunnioita."
Sen sanottuaan hän kääntyi pois, mutta Sven Tröst tarttui melkein suonenvedontapaisella kiivaudella hänen käteensä. "Niilo eno, halveksitteko te minua kiivaan mieleni ja sen hullutuksen vuoksi, jonka te kyllä olette huomannut?" kysyi hän melkein tukahtuneella äänellä.
"Jos sinä annat arvoa minun kunnioitukselleni", vastasi hänen totinen sukulaisensa ankarasti, mutta tyynesti, "niin näytä minulle, että sinussa on voimakkaampi elämä, jota ei vaihteleva lapsen mieli saata puhaltaa sammuksiin, ja että sinä et ole kurja myyrän sielu, joka on onneton oman maahanpoljetun tunturikyyhkyn tähden, sillä aikaa kun koko maa on menehtymäisillään."
Sven Tröst oli nämä sanat kuullessaan hetken aikaa aivan kuin murtunut; mutta nöyryyttävä tunne katkeroitti häntä ja herätti koko hänen ylpeytensä. "En edes teiltäkään, eno Niilo, minä tahdo kärsiä sellaista ylimielisyyttä." huudahti hän kiivaasti. "Te olette ollut minun epäjumalani lapsuudestani saakka, ja minä olen vieläkin kyllin mieletön antaakseni kovan sanan teidän huuliltanne raadella mieltäni. Mutta ei teidän tarvitse hyljätä minua senvuoksi, että minä olen onneton ja että minulla on halu uskaltaa elämäni epätoivoisen yrityksen puolesta. Sehän teillä on itsellännekin. Jos on halveksittavaa olla toivoton täällä maailmassa, niin Jumalan nimessä halveksikaa minua, jos te voitte ja tahdotte; mutta kukaan keisari tai ritari ei ole nöyryyttävä minua. Sen tiedän, että minulla ei ole myyrän sielua; sillä teidän sisarenne, ritari Ebben ylpeä tytär, synnytti Sven Tröstin maailmaan. Hyvää yötä." Näin sanoen hän poistui nopeasti ja astui niin kovasti kivilattialla, että parvekesalissa kaikui.
"Sepä auttoi: nyt nousi Galtien veri liikkeelle", sanoi ritari Niilo.
"Se saattoi olla tarpeen." Hän vajosi jälleen syviin ajatuksiin.
Tiedot, jotka Sven Tröst oli tuonut enollensa, herättivät hänen sielussaan eriskummallisen, melkein taikauskoisen toivon. "Randersiin", toisti hän muutamia kertoja, "aivan niin! Randersin kirkonkelloilla on minusta aina ollut ihana kaiku." Senjälkeen sanoi hän hyvää yötä vaimolleen ja ojensi hänelle kätensä. Tämä oli tarkkaavasti seurannut miehensä sanoja ja ilmeitä, tavallisuuden mukaan järjestäessään huonetta ennen levolle menoa. Hän katsoi nyt mieheensä kirkkailla, tyynillä silmillään. "Hetki lähestyy", sanoi hän ääneen painokkaasti. "Jumalan nimessä! Se ei ole mitään uutta minulle. Sinä olet sanonut sen minulle jo vuosi sitten unessa."
Ritari Niilo katsoi häneen ihmeissään. Hän painoi vaieten, mutta kiivaasti vaimonsa kättä sydäntään vasten ja poistui salakammioonsa.
* * * * *
Keskiyön aikaan näki vartiosotilas Brattingborgin linnantornista kookkaan vaaleapukuisen olennon astuvan ulos linnankellarista ja pitkin aavemaisin askelin astuvan pihan yli. Hän luuli sitä yliluonnolliseksi olennoksi ja teki ristinmerkin, samalla lukien isämeidän ja antoi olennon kulkea ohitsensa. Se kulki pitkin parvekesalin siltaa ja katosi siihen rakennuksen osaan, missä linnanherran salakammio sijaitsi ja mistä yksinäinen valo loisti järvelle. Puoli tuntia senjälkeen tuli sama olento takaisin ja kulki aivan vartijan ohi, joka ei uskaltanut liikkua paikaltaan eikä hätyyttää. Sotamies näki nyt kauhukseen mustat kauhistuttavat kasvot, joita peitti äärettömän pitkä parta. Salaperäinen vieras asetti sormen suulleen ja katosi tornihuoneeseen. Aamulla ilmoitti pelästynyt vartija herralleen, mitä hän oli nähnyt.
"Minä tiedän sen", vastasi ritari, "sinä olet vartijoinut kuin akka! Se oli hyvä ystävä, mutta sinä olet ansainnut kolmen päivän torniarestin." Vartija katsoi ihmetellen herraansa ja aikoi mennä rangaistustaan suorittamaan.
"Minä tiedän, että sinä et muuten pelkää ketään ihmistä", lisäsi linnanherra lempeämmin. "Mutta se, joka tästälähin tahtoo seurata minua, ei saa pelätä paholaista. Sinua on vedetty nenästä. Mene pois nukkumaan. Jääköön se asia siihen."
Kun aurinko oli noussut, syntyi äkkiä melua Brattingborgissa. Suuri joukko holsteinilaisia ratsumiehiä pysähtyi portin eteen ja heidän johtajansa pyysi päästä sisään täysin turvassa. Hän toi mukanaan sinetillä varustetun kirjeen, johon hän vaati pikaista vastausta. Ritari Niilo seisoi yksin salakammiossa kirje kädessään. Hän oli antanut käskeä linnankappalaisen lukemista auttamaan. Hän katseli suurta sinettiä, johon oli kuvattu suljettu kypärä ja kaksi sarvea, joista kohosi seitsemäntoista lippua. Kirjoituksesta Sig. Gerhardi Comitis Holsatise ac lausas, näki hän, että se oli kreivi Gerhardin. Ennenkuin kappalainen saapui, oli kreivi itse kuitenkin ottanut siitä selon. Sitä ei oltu kirjoitettu kuten tavallisia ruhtinaskirjeitä latinaksi, vaan saksaksi, ja se oli kirjoitettu taitavan kreivin omalla käsialalla. "Gerhardilta, Holstein-Rendsburgin kreiviltä, pohjois-Jyllannin herralta ritari Niilolle Ebbe Galtin pojalle Brattingborgissa. Tervehdys Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä" — niin alkoi se. Hän kutsui ritari Niiloa uskolliseksi alamaiseksi, joka ei ollut ottanut osaa kapinaan, jota hän nyt oli tullut ankarasti rankaisemaan. Sen hän tiesi, että he eivät olleet persoonallisia ystäviä — kirjoitti hän edelleen — mutta hän piti ritari Niiloa kunnian miehenä, joka saattoi unhoittaa kiusallisen vääryyden ja pikkumaisen käräjänkäynnin isänmaansa parhaan vuoksi. Kreivi pyysi häntä siksi saapumaan varman turvakirjan suojassa luoksensa leiriin Randersiin, jos mahdollista sovittamaan oikeudenmukaisen panttiherran ja kirottujen kapinallisten välejä, siinämäärin kun hän vielä saattoi neuvotella syyllisten kanssa. Kirje oli kirjoitettu mahtavalla käskijäsävyllä ja kreivi kutsui siinä monta kertaa Tanskaa omaksi valtakunnakseen.
Ritari Niilo rytisti kirjeen vihoissaan ja heitti sen lattialle. "Hänen valtakuntansako?" jatkoi hän nyrkkiään puiden. "Se häpeämätön. Tahtooko hän nyt kutsua itseään kuninkaaksemme? Tällä hetkellä hän on, sitä pahempi, väkivallan tekijän oikeudella Jyllannin herra. Mutta ompa olemassa kaikkien herrojen Herra."
Kappalainen oli seisonut hetken aikaa odottamassa linnan herran käskyä.
"Katso tässä, hurskas isä!" sanoi nyt ritari Niilo ottaen kirjeen ylös.
"Minä olen itse ottanut siitä selvän. Mutta anna minun kerta vielä
kuulla suuria sanoja; ne ovat suuremmoisia."
Kappalainen luki kirjeen, ja ritari Niilo polkaisi lattiaa joka kerta, kun ylimieliset sanat toistettiin, jotka niin suuressa määrin olivat häntä suututtaneet.
"Ette suinkaan usko hänen turvakirjaansa, jalo herra?" kysyi kappalainen. "Se on varmaankin petollinen ansa, jotta hän saisi teidät käsiinsä."
"Hän ei saa luulla minua pelkuriksi", sanoi ritari Niilo ylpeästi. "Hm, mielellään tahtoisin minä nähdä hänet kuitenkin tänään ja vielä kaikkien nähden. Hänen turvakirjansa ei olisi koskaan saattanut tulla sopivampaan aikaan, vaikka hän ei pitäisikään lupaustaan. Minä en matkusta turvattomana."
Linnanherran käskystä satuloitiin hänen hevosensa, ja hänen tavanmukainen saattueensa odotteli pian asestettuna linnan pihalla. Sven Tröst tuli nyt tuoden hänen haarniskansa. Aseenkantaja tervehti ja puki panssarin hänen päälleen sanaakaan sanomatta.
"Oletko vihainen vielä eilisestä, huimapää?" kysyi eno häneltä ystävällisesti, tarkkaavasti katsahtaen sisarenpoikansa totisia kasvoja.
"Saanko minä seurata teitä tänään verivihollistenne luo?" kysyi aseenkantaja. "Vai pidättekö minua sopivana ainoastaan naisten hommiin, teidän varustustanne kiinnittämään. Se on ehkä viimeinen kerta."
"Sinä jäät tänne linnaa vartioimaan, jos tahdot palvella minua kauemmin. Minulla on kylliksi palvelijoita mukanani tämän päivän vieraskäyntiä varten. Jollen minä ole huomenna ennen auringon laskua kotona, tahdon sinulle uskoa sen miehuudentyön, jota minä seitsemänä vuonna olen ajatellut. Ymmärrätkö minua? Se on minun paras perintöni."
"Hyvä, Niilo eno, minä ymmärrän teidät", vastasi aseenkantaja ylpeästi, "mutta te ette ymmärrä minua. Tahdotteko siirtää ankaran tuomionne toistaiseksi, vaikka ette hyväksyisikään minun menettelyäni?"
"Se kai minun täytynee tehdä, koska sinä niin tahdot, huimapää. Et sinä minua kuitenkaan petä, miten vihainen lienetkään — mutta elä tee tyhmyyksiä, Sven Tröst!"
Nyt avautui naistuvan ovi, ja vakava talonrouva seisoi ovessa pienine lapsineen.
"Jumala siunatkoon teitä", huudahti ritari Niilo mennen avosylin heitä vastaan. Mutta hän antoi käsiensä vaipua alas ja viittasi vaimoansa lempeästi poistumaan. "Jos Jumala tahtoo, näen minä teidät pian. Mutta ei mitään hyvästijättöjä nyt. Tänään on tuskin elämä kysymyksessä — mutta kunnia!"
Hänen vaimonsa oli kalpea, mutta hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja poistui hiljaa lasten kanssa lukiten oven perässään. Vähän sen jälkeen ratsasti ritari Niilo kolmenkymmenen palvelijan seurassa vieraan johtajan sivulla, jonka kolme kertaa lukuisampi ratsujoukko ympäröi ritarin ja hänen seurueensa, aivan kuin he olisivat olleet vankeja. Saattojoukko ei vienyt heitä Randersin kaupunkiin, vaan Randersin vuonon pohjoispuolelle, minne oli pystytetty useimpia telttoja ja missä kreivi Gerhard sinä päivänä harjoitteli ratsujoukkoaan.
"Vai niin", mutisi ritari Niilo. "Täälläkö me siis tapaamme toisemme tänään? Hänen hetkensä ei ole vielä tullut, — ja toivonpa, ettei minunkaan hetkeni vielä ole lyönyt."
Niinpian kun kreivi näki Brattingborgin totisen ritarin saapuvan, ratsasti hän vastaan. Huomattava keskustelu, joka heidän välillään sukeusi ja sitä seuraava teko, ovat usein kaikuneet kansanlauluna tanskalaisten miesten ja naisten huulilta. Ritari Niilo Brattingborgilaista kutsuttiin kansanlaulussa aina Niilo Ebbeseniksi Norrerista, ja mahtavaa Rendsburgin kreivi Gerhardia nimitti tanskalainen rahvas aina kreivi Geertiksi, tai pilkkanimellä "kaljupää kreiviksi". Heidän tärkeässä kohtauksessaan ei puuttunut innokkaita todistajia Randersin tarkkaavaisten asukasten joukosta, jotka olivat saapuneet katsomaan sotajoukon katsastusta.
Nils-herra ja kreivi käteltyään he sitten keskusteli
sanotaan kansanlaulussa —
vaan tuskin laski he leikkiäkään, hymy tuskin huulilla oli.
Huolimatta heidän personallisesta vihollisuudestaan, näytti kreivi kuitenkin alussa olevan sovinnollisella mielellä; hän toivotti ritarin tervetulleeksi ja kohteli häntä kuten maan vaikutusvaltaisinta miestä, joka ei vielä ollut ottanut osaa kapinaan ja jonka saattoi luulla haluavan mahtavan valtiaan sopua ja ystävyyttä. Kreivi kyseli kansan toiveita ja mielenlaatua. Sangen alentuvasti hän tiedusteli Ebbesenin sukulaisten ja vaimon vointia, sekä kysyi tältä vihdoin tahtoisiko hän nyt sotia hänen puolellaan, vai halusiko hän rauhaa.
Ritari Niilo ei laskeutunut hevosensa selästä ja vastasi tyynesti, mutta hillityn kiivaasti: "Herra, mieliala Pohjois-Jyllannissa on sellainen, että jokainen mies on rohkealla mielellä. Kiitos armollisesta tiedustelusta, ystävieni ja sukulaisteni voinnista", lisäsi hän kylmän kohteliaalla äänellä, mutta kaksimielinen ilme kasvoillaan. "He seisovat teidän armonne palveluksessa miekka kädessä, minä hetkenä te vain itse haluatte."
"Te olette kummallinen mies, ritari Niilo, ja hurskas sen lisäksi", vastasi kreivi samalla äänellä. "Voisi sanoa, että missä ette voi tavata vihollista oikealla tiellä, siellä te ratsastatte kaukaa ympäri. Mutta kuinka monta miestä voitte asettaa palvelukseeni?"
"Niiden lukua minä en niin tarkkaan tiedä, herra kreivi. Mutta he ovat kaikki uskollisia juutilaisia ja he seuraavat minua aina halukkaasti, kun minä vien heidät — heidän vihollistaan vastaan. Ainoastaan kolmekymmentä on minulla tänään mukanani; mutta eivät he, enkä minäkään katso lukumäärään."
"Niin harvoihin minä en joka päivä tyydykään", huomautti kreivi tuimasti katsoen. "Eilenhän olitte ritari Buggen luona mukananne sata panssaroitua ratsumiestä?"
"Se asemies tai ritari, joka kertoi tuon teille, on valehdellut. Yli puolta sataa ei niitä ollut, siitä voin minä vastata vakoilijallenne hyvällä miekallani, jos häntä haluttaa."
"Elkäämme puhuko siitä", keskeytti hänet kreivi kylmästi. "Tahdotteko nyt ratsastaa hyvän ystävänne herra Buggen luo Haldiin ja kysyä, tahtooko hän pysyä uskollisuudenvalassaan?"
"Kyllä, herra kreivi, kunhan ensin tunnemme teidän mielipiteenne täydellisesti."
"Herra Buggen mielipiteen te kai kuitenkin tunnette?" kysyi kreivi katsoen häneen ivallisesti. "Se suuripuheinen narri ja hänen ystävänsä ovat aikoja sitten rikkoneet välinsä minun kanssani — sen te tiesitte kai jo ennen eilistä päivää? Yhden heistä näen minä etumaisena teidän joukossanne. Minä näen useampia asemiehiä teidän joukossanne, jotka ovat ilman lupaa karanneet minun palveluksestani. Jos te nyt aiotte seurata Bugge herran neuvoa, niin saattepa täydellisesti oppia tuntemaan, mikä on minun mielipiteeni ja kuinka teille kaikille on käyvä."
"Herra Bugge hoitaa itsensä", vastasi ritari Niilo peittelemätön harmi katseessaan ja ilmeissään, "mutta asemiehistäni vastaan minä. Ne juutilaiset, joilta te olette kieltänyt eron, ovat ottaneet sen itse. Vanha tapa Tanskassa on, että vapaa tanskalainen asemies, joka ei tahdo palvella enempää, ottaa eron minä hetkenä vain haluaa. Ei kukaan ole sidottu toiseen, lukuunottamatta aviosäätyä ja munkkia."
"Mutta meillä on toinen tapa", vastasi kreivi ratsastaen ylpeänä lähemmäksi, kuitenkaan muuttamatta ilmettäkään kivikylmillä kasvoillaan. "Sen palvelijan, joka pettää herransa, me hirtämme, emmekä kauan etsikään hirsipuuta. Minä olen nyt tarpeeksi kuullut teidän mieltänne, ritari Niilo. Nyt täytyy teidän kursailematta kuulla minun mielipiteeni. Jollette te kolmen vuorokauden kuluessa pakene Tanskasta, annan minä hirttää teidät kapinoitsijana." Hän vaikeni ja katsoi hirvittävää muutosta, joka tapahtui hänen verivihollisensa päättäväisissä piirteissä. "Olette tulleet tänne tänään turvakirjan nojalla", jatkoi hän ja vetäytyi askeleen taapäin; "kaikessa turvallisuudessa voitte siis ratsastaa täältä. Mutta jollen minä olisi antanut ruhtinaallista sanaani, saisitte totisesti tietää muuta."
"Jos te tahdotte rikkoa sananne, niin se on oma asianne", vastasi ritari Niilo käsi miekankahvallaan, ja hänen katseensa olisi saattanut pelästyttää kaikkein rohkeimmankin. "Mutta te tulette katumaan sitä. Härkiä te voitte hirtättää korpeille ja kotkille, mutta ette vapaasyntyistä tanskalaista ritaria", jatkoi hän. "Ennenkuin minä karkaan Tanskasta ja jätän vaimoni ja lapseni, vääntelette te rautakätenne veriin, siksi että kreivi Gerhardin silmät koskaan näkivät Niilo Ebbesenin."
"Ratsastakaa nyt vain pois! ritari Niilo", huudahti kreivi korkealla äänellä, ja hänen viittauksestaan ympäröivät kaikki henkivartijat hänet. "Minä en tahdo sanaakaan enää kuulla suuripuheisesta suustanne. Jos tahdotte elävänä päästä täältä, niin kiiruhtakaa, muuten annan minä pyövelin musertaa teidän selkärankanne, niin totta kuin minulla on siihen oikeus ja valta."
"Ei kukaan ole nähnyt minua niin pelkurina, että minä vapisisin väkivallan tekijän pyöveleitä", vastasi ritari Niilo katsoen tyynesti kreiviä ja hänen uhkaavaa vartiojoukkoansa. "Minä olen yhtä vähän teidän alamaisenne, kuin Tanska on teidän valtakuntanne. Kuulkaa nyt sana hyvästiksi, kreivi Gerhard. Katsokaa, että varotte itseänne, sillä tästä hetkestä saakka on elämä ja kuolema kysymyksessä, missä vaan tapaamme toisemme, vaikkapa Herran alttarin edessä."
"Hyvä!" sanoi kreivi ja nyökkäsi. "Siksi kunnes aurinko laskee huomenna, saatte te olla turvassa ja rauhassa, niinkuin minä olen luvannut, mutta ei hetkeäkään enempää. Koska sitten kohtaamme, jää minun asiakseni; mutta te ette tule siitä iloitsemaan. Tervehtikää ystäviänne ja sukulaisianne! Minä tulen pian vieraaksenne Brattingborgiin ja Haldiin. Ja hirsipuusta voitte olla yhtä varma, kuin Tanskanmaa on kreivi Geertin valtakunta."
Siihen loppui tämä keskustelu, jota rohkean ritarin palvelijat ja useat tanskalaiset ihmetellen kuuntelivat keskellä vihollisen leiriä, ja jota sitten melkein samoilla sanoilla toistettiin kansanlaulussa. Ritari Niilolle oli tärkeintä mahtavan vihollisensa kohtaamisessa tilaisuus julkisesti haastaa kreivi taisteluun, vapauttaakseen itsensä omissa ja aikalaistensa silmissä syytökseltä, että oli tahrannut kunniansa, sillä hän tahtoi rehellisenä, kristillisenä ritarina esiintyä omaa ja isänmaansa kuolinvihollista vastaan, tulematta aikalaisiltaan ja jälkimaailmalta leimatuksi salamurhaajaksi, vaikkakin aikomansa hyökkäyksen täytyisi tapahtua yllätyksenä. Ollakseen varma, että kaikki läsnäolijat ymmärtäisivät hänen tarkoituksensa, uudisti hän vielä kerran ennenkuin jätti vihollisen leirin kovalla äänellä tuon hänelle niin tärkeän haasteen, minkävuoksi kansanlaulussa myös lauletaan:
Pois ratsasti herra Nils Ebbesen, ylös kättään ojentaen: Geert-kreivi! Te kaiken muistatte, mun jälleen palattuain.
Että Niilo Ebbesen piti sanansa, sen tietävät kaikki tanskalaiset.
* * * * *
Seuraavana päivänä ei tuo suuri päätös enää ollut salaisuus Brattingborgissa. Linnanherra oli tullut kotiin yöllä; hän oli antanut päivän sarastaessa koota kaikki aseenkantajat ja sotilaansa. Niiden lukumäärä oli ainoastaan kuusikymmentäkuusi, lukuunottamatta Sven Tröstiä, joka oli ainoa, jonka käytökseen ritari Niilo ei ollut tyytyväinen. Kun hän oli ilmaissut heille rohkean aikeensa vielä samana yönä yllättää kreivi Randersissa, keskellä hänen henkivartijoitaan ja ratsujoukkoaan, pyysi hän pientä joukkoa kestitsemään itseään parhaansa mukaan. "Kun ensi yö on ohitse, täytyy Tanskalle koittaa kirkas päivä", huudahti hän varmalla äänellä. "Päivä ei nouse, ennenkuin aurinko valaisee monia ruumiita, ja ehkä omiammekin; mutta tärkeä viesti leviää yli maan, vaikka emme itse saisikaan kuulla sitä. Se palvelija, joka tahtoo olla herrallensa uskollinen", jatkoi hän juhlallisesti ja tarttui raamattuun, "vannokoon korkeimman Jumalan ja sielunsa autuuden kautta, että hän ei tahdo paeta eikä väistyä."
Koko sotilasjoukossa ei ollut ainoatakaan joka hetkeäkään olisi epäillyt seurata herraansa. He tekivät kaikki hänen pyytämänsä valan ja vannoivat seuraavansa häntä kuolemaan. Mutta kun tuli Sven Tröstin vuoro, peräytyi hän askeleen ja sanoi ylpeästi: "Minä tahdon matkalla ajatella, kuinka pitkälle minä haluan seurata teitä matkalla, herra eno. Minä en aio pettää teitä; mutta minä en vanno enää palvelevani ketään herraa maailmassa, olkoon hän sitten enkeli tai paholainen. Jollette te tahdo luottaa minuun ilman valaa, niin olkaa uskomatta, mutta minä en seuraa askeltakaan pitemmälle, kuin minua itseäni haluttaa."
Ritari Niilo katsoi närkästyneenä ja ihmetellen sisarenpoikaansa. "Hyvä, sinulla on vapautesi!" hän sanoi hillityllä äänellä. "Seuraa minua niin kauan kuin haluat, tai jää kotiin!" Ritari tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään kummastuneiden ja suuttuneiden asepalvelijoiden luota, jotka kaikki pitivät häntä petturina. "Tahdotko sinä Stig Antinpojan ja hänen kauniin tyttärensä vuoksi pettää minut ja isänmaasi?" kuiskasi hän. "Vastaa minulle! Minä uskon sinua vielä. Jollen minä tuntisi Galtien verta sydämessäni, istuisit sinä Brattingborgin linnassa sillävälin, kun minä pelastan maan ja valtakunnan."
"Sitä te katuisitte ehkä huomenna, herra eno", vastasi Sven Tröst. "Sillävälin, kun te pelastatte maata ja valtakuntaa, tahdon minä ajatella pientä kyyhkysen poikaa."
Ritari Niilo katseli häntä silmät suurina ja pudisti päätään. "Sinä olet valinnut onnettoman hetken järkesi kadottamiseen", mutisi hän ja käänsi aseenkantajalle selkänsä, "Elkää välittäkö sisarenpojastani!" hän sanoi sotureilleen. "Hän on saanut hullutuksia päähänsä, mutta kyllä kai hän antaa niiden haihtua, ennenkuin saavumme Randersiin." Kun muutama tunti senjälkeen lähdettiin Brattingborgista, seurasi Sven Tröst jonkun matkan päässä valantehnyttä joukkoa, joka kaiutteli koko päivän iloisia lauluja, mutta vaikeni hämärän koittaessa, kun he lähestyivät Randersia, vakava herransa etummaisena.
Oli jo keskiyö, kun saavuttiin lehtoon erään herraskartanon luona Hornbekin pitäjässä lähellä Randersia. Täällä antoi ritari Niilo väkensä kaikessa hiljaisuudessa astua ratsujensa selästä ja sitoa hevosensa puihin. Senjälkeen kävelivät he hiljaa jalkaisin peltojen välitse Randersin länsipuolitse Noran sillan yli, joka sijaitsee neljännespeninkulman päässä Randelborgin vanhasta sillasta. Kreivi oli miehittänyt tämän linnan ratsujoukollaan, ja jokainen sola näytti luoksepääsemättömältä. Kuitenkin oli ritari varma asiastaan. Hänen uskolliset valantehneet miehensä seurasivat häntä sokeasti luottaen hänen viisauteensa ja onneensa. Kenenkään ei nyt ollut lupa puhua ääneen; mutta he kuiskailivat keskenään. He luulivat, että ellei heidän herrallaan ollut ystäviä ja auttajia linnassa, oli pyhä Knuut varmaankin antanut hänelle tämän rohkean teon ajatuksen, sillä he tiesivät hänen aina kantavan rinnallaan Tanskan suojeluspyhimyksen kuvaa. Heidän keskuuteensa oli myöskin levinnyt huhu, että hän oli liitossa korkeampien voimien kanssa, ja he pitivät sentähden aivan kohtuullisena, että pyhä Knuut tahtoisi auttaa heidän yritystään.
Saavuttuaan sillan luo kääntyi ritari Niilo sotilaidensa puoleen ja puhutteli heitä. He olivat siellä kaikki kuusikymmentäkuusi ynnä Sven Tröst, joka seisoi lähinnä siltaa. Jokainen sotilas oli varustettu miekalla ja keihäällä. Neljä heistä oli käskystä tuonut mukanaan suuret hälyytysrummut, joiden käyttö näin salaisessa hyökkäyksessä näytti heistä käsittämättömältä.
"Se asemies, joka ei enää tahdo seurata enempää, voi nyt ottaa eronsa", sanoi ritari Niilo tiukasti katsoen sisarenpoikaansa, ja Sven Tröst, jota hän vielä tuskin saattoi epäillä, astui nyt hänen hämmästyksekseen esiin todella vastaanottaakseen tarjouksen. "Tänne saakka tahdoin minä seurata teitä, mutta en myöskään askeltakaan edemmäksi", sanoi aseenkantaja päättävästi. "Urotyöstänne, jota te ette tahtonut uskoa sisarenpojallenne ennemmin kuin halvimmalle asemiehellenne, en minä nyt myöskään tahdo jakaa kunniaa teidän ja teidän sokeiden apulaistenne kanssa. Yksi käsi enemmän tai vähemmän ei kai merkitse mitään Tanskan pelastukseksi", lisäsi hän, "jos tämä yöllinen matka muuten saattaa tuottaa pelastuksen tai on tanskalaiselle ritaristolle kunniaksi".
Hämmästyneen ritari Niilon silmät olivat tunkeutua ulos hänen päästään, kun hän kuuli nämät sanat omalta sisarenpojaltaan. Miekka lensi hänen tupestaan, ja hän oli vähällä halkaista nuoren miehen otsan. Mutta silloin huomasi hän Sven Tröstin kasvoilla ilmeen, joka teki hänet aseettomaksi. "Pakene, kurja!" hän huudahti. "Kätke kaikelta maailmalta ne kasvot, jotka kierosti muistuttavat Ebbe Galtia ja minun ylpeätä sisartani! Elä koskaan enää tule silmieni eteen. Minä tahdon tänä yönä pestä omalla verelläni sen häpeätahran, jolla sinä olet merkinnyt Galtien rohkean suvun. Onko minun työni tänä yönä ritariston ja Tanskan kunnian arvoinen, sitä et sinä ole tuomitseva, vaan vuosisatojen tanskalaiset miehet. Seuratkaa minua nyt, minun uskolliseni. Antaa petturin pitää kehno elämänsä hävetäkseen."
Näin sanoen ja luoden suuttuneen katseen sisarenpoikaansa, Ebbesen meni sillan yli ja kaikki seurasivat mukana, paitsi Sven Tröst, joka kädet ristissä jäi jälelle. Mutta tuskin olivat he kadonneet, ennenkuin hän otti viittansa alta kirveen, sorkkaraudan ja hohtimet, jonka jälkeen hän heti alkoi vääntää irti sillan lankkuja ja irroittaa nauloja. Tämä oli vaivaloista työtä. Hiki nousi hänen otsalleen ja nahka irtautui hänen käsistään, mutta hän työskenteli keskeytymättä, kunnes viimeinenkin lankku oli irroitettu. Senjälkeen hän lepäsi hetkisen ja tutki vielä kerran kaikki lankut; ja kun hän nyt huomasi ne irtonaisiksi, niin että; ne silmänräpäyksessä saattoi työntää syrjään, nyökkäsi hän tyytyväisenä ja katsahti tarkkaavaisesti linnaan ja kaupunkiin. Kaikki oli vielä hiljaista. Sitten hän tarttui prinssi Oton kultaiseen miekkaan ja kiiruhti salaman nopeudella linnaa kohti, samaa tietä, jota myöten enonsa oli johtanut pientä valantehnyttä joukkoa. Kun hän oli saapunut parinsadan askeleen päähän linnasta ja lähestyi kaupungin läntistä porttia, kuuli hän hämmästyksekseen hätäkellon soivan linnan tornissa ja rumpujen pärisevän joka taholla. Huutoja ja aseiden kalinaa kuului nyt joka haaralta, ja korkea tulipatsas näytti kohoavan Randersborgin parvekerakennuksesta. Asemelske tuli yhä lähemmäksi ja Sven Tröst pysähtyi hetkeksi, ja vetäytyi sitten sillan luo. Ollessaan noin sadan askeleen päässä sillasta hän näki enonsa pienen sotilasjoukkonsa kanssa peräytyvän taistellen, yhä kasvavan vihollisjoukon seuraamana, joka suurimman epäjärjestyksen ja sekasorron vallitessa liikehti edes takaisin. Vihollinen ajoi takaa ainoastaan hitaasti, peläten suuremman sotajoukon voivan olla väijyksissä, ja että tuo pieni joukko sotilaita ainoastaan aikoi vietellä heitä ansaan. Kuitenkin kehittyi tappelu joka hetki kiivaammaksi ja Niilo Ebbesenin tila yhä vaarallisemmaksi. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, vaan kaatoi omalla kädellään ritari Ove Halsin. "Se olin minä", huusi hän kaikuvalla äänellä. "Niilo Ebbesen Norrerista, joka tappoi ylpeän kreivi Gerhardin." Hän pysähtyi uudelleen kaatuvan ritarin viereen, kun uusi joukko vihollisia hyökkäsi häntä kohti. "Kuulkaa", huusi hän, "nyt soivat Randersin kellot tyrannin sielulle, kuten aikoja sitten on ennustettu. Niilo Ebbesen antoi soittaa hätäkelloja — koko maailma on tietävä, että minä olen pitänyt sanani ja teistä kaikista huolimatta kostanut Tanskan vapauden puolesta."
"Takaisin, rohkea eno", huusi nyt Sven Tröst, joka paljastettu miekka kädessään kiiruhti maanmiestensä ohi. "Sillan yli ja te olette pelastetut. Saattepa nähdä, että minä olin teille uskollinen —. Peräytykää!"
Ebbesenin hämmästys oli suuri, mutta hän seurasi kuitenkin sisarenpoikansa viittausta. Hän kaatoi taas huomattavan vihollisten ritarin ja vetäytyi mukanaan suurin osa väkeään sillan yli. Musta Sven tuli viimeiseksi ja murtautui vihollisjoukkojen läpi kuten villieläin levittäen kauhua taikauskoiseen joukkoon, jotka luulivat häntä irtipäässeeksi paholaiseksi. Hän heitti keihään kärjellään vihollisten joukkoon verisen, papinkalottiin puetun pään, ja pysähtyi Sven Tröstin viereen juuri kun tämä työnsi miekkansa vihollisten päällikön läpi, joka oli kreivin kamariherra Hans Wittinghof ja jonka Sven Tröst tunsi vasta hänen maatessa verissään. "Sillalle Volle!" huusi hän nyt vihollisen ylivoimaisten joukkojen rynnätessä siltaa valtaamaan. "Auta minua heittämään alas lankkuja, ne ovat irtonaisia!" Parilla hyppäyksellä olivat he sillalla. Silmänräpäyksessä olivat lankut heitetyt virtaan ja Niilo Ebbesen rohkean joukkonsa kanssa pelastettu.
Petetyt viholliset päästivät raivon huudon, kun he kolmen tuhannen miehen vahvuisina, äkkiä huomasivat olevansa estetyt ajamasta takaa vähäpätöistä soturijoukkoa, jonka he ylivoimallaan olisivat täydellisesti tuhonneet. Niilo Ebbesen ja hänen uskolliset palvelijansa saapuivat pian lehtoon ja nousivat ratsujensa selkään. Ennenkuin aurinko valaisi Randersin kaupunkia ja palavaa linnaa, jossa kreivi Geert makasi lyötynä, pysähtyi Ebbesen kukkulalle ja katseli taakseen vihollisen neuvottomia liikkeitä. Täällä odottivat heitä musta ampuja ja Sven Tröst, jotka Brattingborgin palvelijat nyt ottivat vastaan kaikuvilla hurraa-huudoilla.
Kun ritari Niilo nyt näki jälleen sisarenpoikansa, hyppäsi hän hevosensa selästä ja sulki hänet voimakkaaseen syliinsä. "Minä olen tehnyt sinulle suurta vääryyttä, huimapää", sanoi hän liikutettuna. "Mutta kautta korkeimman Jumalan, minä tahdon tällä hetkellä sovittaa sen jälleen. Sitä minä en tiedä, mikä minun palkakseni on tuleva Tanskassa; mutta sinä olet varmasti ansainnut ritarilyönnin Niilo Ebbesenin kädestä ja aivan tässä paikassa. Ilman sinua me emme olisi nähneet sen auringon nousevan, joka Jumalan avulla ennustaa Tanskan vapautusta."
Nyt nousi aurinko Randersin vuonon takaa heittäen säteitään kaupungin ja linnasta kohoavan savupatsaan yli. Sven Tröst oli hypännyt hevosensa selästä heittäytyäkseen rakkaan enonsa syliin. Hän polvistui nyt kukkulalle, komea näköala silmiensä edessä, ja vastaanotti äärettömän iloisena ritarilyönnin kädestä, jota hän aina oli kunnioittanut kaikkein enemmän.
"Teidän on kunnia lähinnä Jumalaa ja pyhää Knuutia, Niilo eno", sanoi vasta ritariksi lyöty nousten ylös. "Antakaa anteeksi minulle rohkeat sanani viime yönä. Nyt minä näen, että se on suurin uroteko, minkä kukaan tanskalainen mies on tehnyt, mutta minä tulin silloin vasta vakuutetuksi siitä, kun minä kuulin hälyytysrummun ja tiesin, että te annoitte rummuttaa rehellisen sotatavan mukaan. Sanokaa minulle ainoastaan", lisäsi hän käheällä äänellä ja heittäytyi uudelleen satulaan, "kaatuiko kreivi Geert miekka kädessä? Annoitteko te hänelle aikaa ritarilliseen puolustautumiseen."
"Ei, hän kaatui kuten rikoksentekijä mestauspaikalla", vastasi ritari Niilo kolkosti. "Mutta siitä minä vastaan viimeisellä tuomiolla. Se, joka on myynyt Tanskan valtakunnan ja uhannut kaikkia tanskalaisia ritareita hirsipuulla, ei ansainnut parempaa kuolemaa."
Sven Tröstillä näytti hetken aikaa olevan aivan paha olla. "Kyllä minä olisin toivonut kernaimmin sen tapahtuneen toisin, rakas eno", hän sanoi matalalla äänellä, "mutta te ymmärrätte kyllä paremmin sellaiset asiat. Te olette toimittanut Jumalan tuomion kansamme ja Herramme nimessä, kuoli tyranni miten tahansa. Tanska on siitä velkaa teille kunniankruunun —"
"Eteenpäin!" keskeytti hänet Ebbesen katsoen taaksensa raunioiksi suistuvaan Randelsborgiin, mistä joukko vihollisia hurjasti kostoa huutaen kantoi kreivin ruumista. "Ainoastaan ensimäinen taistelu on suoritettu; mutta sen täytyy herättää koko kansa. Ennenkuin vihollinen on ajettu maasta, ei kukaan Tanskassa saa ajatella voiton seppelettä."
Senjälkeen lähdettiin kovaa ravia paluumatkalle Brattingborgiin. Kaikkialla, minne huhu kreivin kuolemasta oli ennättänyt, vallitsi ilo ja hämmästys, ja mistä ritari Ebbesen kulki ohitse, siellä ei köyhä talonpoika tiennyt, mitenkä olisi ritarille kunnioitustaan osoittanut. Ennenkuin he saapuivat Brattingborgiin, tuli ritari Niilolle ja hänen palvelijoilleen nälkä, ja juuri tällä matkalla poiketessaan köyhän vaimon luo, hän sai vastaanottaa liikuttavan todistuksen rahvaan ilosta ja kiitollisuudesta, josta niin kauniisti ja yksinkertaisesti lauletaan kansanlaulussa:
Kaks kaakkua eukolla oli vain, sai toisen ritari Nils Ebbesen, hän, joka kreivin kaljupään löi tasaksi tantereen.
VIIDES LUKU.
Paluumatkalla Brattingborgiin oli Musta Sven aivan hilpeällä tuulella. "Näittekö te nyt, minun ihka uusi herra ritarini", sanoi hän Sven Tröstille, "että minä en ollutkaan mikään tyhmä koira, joka annoin raastaa itseni Randelsborgiin hirtettäväksi, kun metsä muuttuu vihreäksi. Vielä se ei ole vihreä, mutta kaljupää kreivi ynnä Ove Hals makaavat nenä pystyssä. Ja musta kappalainen, hänet minä otin omalletunnolleni, vaikkei hänellä ollutkaan aseita ja puolustajia. Minun täytyi teurastaa hänet kuten nautaeläimen; se raukka ei ollut paremman kuoleman arvoinen. Siitä teosta ei minulle kyllä anneta ritarilyöntiä. Paljon paremmin me emme kohdelleet kreivi Kaljupäätä, mutta sanokaa sitä ritarilliseksi tai lahtarilliseksi, niin hän sai kuitenkin isoäitini ennustaman lopun, eikä sitä vastaan, joka luetaan kohtalojen kirjassa, koko maailman ritaristolla ole sanaakaan sanottavaa."
Sven Tröst soimasi hänen hurjuuttaan ja julmuuttaan jolla hän oli kostanut vihamiehilleen, mutta enemmän itsensä ja isoäitinsä, kuin isänmaan vapauden ja pelastuksen vuoksi.
"Teidän pitäisi vaieta eikä puhua niin suurisuisesti, nuori herra", Musta Sven vastasi. "Ettekö te itse iskenyt Hans Wittinghofia otsaan, ja olitte senvuoksi vähällä unohtaa sillan? Tuskinpa te teitte sitä Herramme tai isänmaamme takia, vaan kauniin Agnetan tähden Björnholmasta."
"Minä voin korkeimman Jumalan nimessä vakuuttaa, että minä en tuntenut häntä ennenkuin hän oli kaatunut", sanoi Sven Tröst innokkaasti. "Mutta vielä vähemmin minä olisin säästänyt häntä, jos olisin tuntenut hänet. Silloin olisi kyllä voinut tapahtua, että minä olisin unohtanut sillan ja teidät kaikki sanoakseni viimeisen sanani Hans Wittinghofille —"
"Hoho, katsokaas vain!" Musta Sven keskeytti hänet nauraen, "siinä kohdassa kyllä olemme kaikki toistemme kaltaisia. Luuletteko te, että viisas enonne olisi pannut henkeänsä alttiiksi niin toivottomaan yritykseen, jollei kalju kreivi olisi tuominnut Stig Antinpojan asiaa oikeaksi Viborgin käräjillä. Silloin hän päätti kreivin kuoleman, sen minä näin hänen silmänvalkuaisistaan. Antakaa te sille vain niin kaunis väri kuin haluatte, niin se oli kuitenkin itse asiassa tarkoitus."
"Ei, kautta elävän Jumalan, ei, sinä teet hänelle vääryyttä", Sven Tröst huudahti vilkkaasti. "Sinähän olet itse kertonut minulle, että hän tuli suuttumuksesta kipeäksi ajatellessaan, että luultaisiin hänellä olevan näin alhaisia vaikutteita."
"Viis alhaisuudesta. Sen synnin tahdon minä syödä särpimen kanssa. Minä näin kyllä, miten iloiseksi hän tuli, kun minä viime yönä tulin hänen luokseen Brattingborgiin ja lupasin auttaa häntä varmasti kostamaan kreiville."
Sven Tröstin vastaväitteet eivät auttaneet. Musta Sven piti kiinni mielipiteestään eikä tahtonut uskoa kellään ihmisellä olevan enemmän jalomielisyyttä ja itsensä kieltäytymistä kuin hänellä itsellään. Ritari Niilo ei itse kuullut näitä eri mielipiteitä Niilo Ebbesenin urotyön totisista vaikuttimista. Hän ratsasti vaiteliaana ja vakavana ratsujoukkonsa etunenässä ajatellen mitä vastaisuudessa voisi tehdä isänmaan pelastamiseksi. Kun he olivat saapuneet Brattingborgiin piti hän hyvää huolta linnan vartioimisesta ja sulkeutui vaimonsa kanssa salakammioon.
* * * * *
Illalla pidettiin hauskaa Brattingborgin linnantuvassa. Musta Sven istui juomapöydän päässä ja johti puhetta. Sven Tröst oli myös läsnä kuullakseen miten kaikki oli tapahtunut. Siitä, mitä Musta Sven itse oli nähnyt ja mihin hän oli ollut osallisena Randelsborgin yllätyksessä, tuli nyt täällä juomapöydän ääressä alku kansanlauluun, joka sitten muitten silminnäkijäin lisäämänä ja muuttelemana, kaikui yli maan.
Itsestään hän kertoi myös, mitä kansanlaulu ei myöskään unohtanut kertoessaan Ebbesenin keskustelusta Geertin kanssa, joka hädässään tahtoi säästää henkensä ja antautua vangiksi:
Ja tummapintainen Musta Sven huus silloin kiivastuin: puhe pitkä pois, nyt miekat vain saa puhua purevin suin.
"Te teitte meille kuitenkin parhaan palveluksen, nuori herra ritari", sanoi Musta Sven lopuksi kääntyen Sven Tröstin puoleen, joka seisoi hämmästyksen ja kauhun valtaamana, raa'an miehen kertoessa kreivin kuolemasta ja suoranaisesta mestauksesta sängynlaidalla. "Jollette te olisi ollut meitä kaikkia viekkaampi, niin ei kukaan meistä istuisi nyt täällä."
"Minä sepitin eilen pilkkalaulun teistä, nuori herra", sanoi eräs Niilo Ebbesenin sotamiehistä, "ja sitä kuiskailimme salassa matkalla Randersiin, kun te ratsastitte meidän perässämme. Sanat, jotka isäntämme oli lausunut meille, tuntuivat meistä laulamisen arvoisilta, nähkääs, ja sitten sopi mainiosti, että te samalla saisitte pienen piikin, koska me kaikki luulimme teitä roistoksi, nuori herra. Jumala antakoon meille sen synnin anteeksi. Nyt minä kadun sitä."
"Laulakaa pilkkalaulunne minulle", Sven Tröst sanoi. "Minä olen saanut tänään tarpeeksi kunniaa osakseni, voidakseni hyvin kuulla, mitä te minusta ajattelitte."
"No, koska te ette suutu, nuori herra ritari, niin johtui se siitä katsokaas mitä me olimme nähneet ja kuulleet:
"Vast' aamun koitto tietoja se uusia meille tuo: kukin, ken on mies ja uskollinen, hän jääköön herransa luo!
Niin yhtenä miesnä me nousten taas
valan vannoimme vakaina,
paits' siskonpoika Nils-herran,
hän pois halusi paeta."
"Hitto vieköön! Eihän se ollut minun tarkoitukseni, te narrit!" Sven
Tröst huudahti suuttuneena. "Teidän ei koskaan pitäisi laulaa lauluja
urotöistä, eikä varsinkaan silloin kun ne ovat puoleksi suoritettu.
Minun mielestäni siinä letkauksessa ei ollut paljoakaan järkeä."
"Saatoin kyllä uskoa, että te suuttuisitte, rakas herra", sanoi hyväsydäminen asemies. "Senhän piti olla vain silkkaa totta; mutta Jumalan kiitos, että siitä tuli valetta. Minä lyön nyt sangen mielelläni suulleni ja nielasen tyhmät sanani, olkoonpa ne sitten raakoja tai keitettyjä."
"Antakaa te laulun olla sellaisena, joksi olette sen tehnyt, mutta kuulkaa mitä minä olen sepittänyt tänään", Musta Sven sanoi. "Se on paras laulu, jonka minä koskaan olen tehnyt, ja kaikki Tanskan tytöt tulevat laulamaan sitä jälkeeni. Pitäkää varanne miehet, niin te voitte oppia sen myös ja täyttäkää ruukut! Eläköön Randersin sillan ritari!"
Pian kaikui linnantuvassa hurraa huudot Sven Tröstille, eikä väsytty toistamaan mitä Musta Sven lauloi hänen kunniakseen:
Nils-herra Randersin sillan luo tuli taistelun tuoksinahan. Hän pienen Sven Tröstin sieltä löys, eron saaneen palvelijan.
Yli Randersin sillan Nils-herra käy
väki Holsteinin vainoo häntä
Nils-herran kanssa on pieni Sven Tröst,
tien noilta hän pystyyn kääntää.
Hän kiitoksen saakoon, kun uskollinen niin oli hän enolleen: repi sillan vainoojan eestä, sen jokeen heittäen hajalleen.
"Antakaa minun kiittämiseni pysyä kohtuuden rajoissa, hyvä väki", Sven Tröst sanoi hieman hämillään. "Se minkä minä pelastin tänään oli ainoastaan muurahaispesä siihen verrattuna, mitä etkä te ja eno Niilo olette pelastaneet, niin totta kuin paraskin Tanskan ritari ja, hänen palvelijansa ovat vain pieni osa kansasta ja valtakunnasta — Haa, lopuksi välittää jokainen tanskalainen enemmän omasta kuin kaiken pelastuksesta, ja siinä onkin maan turmio ja onnettomuus", hän lisäsi kiivaasti, kun puolijuopuneet sotilaat jatkoivat hänen hurraamistaan ja uudestaan lauloivat laulun sillasta. "Jos te pidätte enempää melua mitättömästä sillasta, toivoisin minä, että te ette koskaan olisi elävänä tulleet sen yli. Täällä on muuta ajateltavaa kuin oma ja ystävienne nahka."
Näin sanoen hän poistui linnantuvasta, jonka jälkeen liioiteltu ilo hänen urotyönsä johdosta loppui.
Sven Tröst oli jättänyt kuuman linnantuvan oudossa mielentilassa ja tähtikirkkaana yönä mennyt parvekkeelle. Oli ilta "Judica" sunnuntain jälkeen, 1 päivä maaliskuuta, joka kreivi Geertin kuolinpäivänä on tullut niin huomattavaksi Tanskan aikakauskirjoissa. Ei yksikään Brattingborgin sotamiehistä ollut koko päivänä ajatellut Avea tai messua, eivätkä kreivin surmaajat olleet vielä pesseet verta aseistaan ja vaatteistaan. Niilo Ebbesenin hämmästyttävä teko ja mahtavan kreivi Geerhardin kuolema olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoren ritarin mieleen; mutta hän oli saanut sellaisen käsityksen tyrannintaposta, joka kesken hänen ylpeää iloaan saattoi hänet murheelliseksi. Kuinka tärkeä tämä teko olikaan Tanskan vapaudelle ja onnelle, ei se nyt kuitenkaan tuntunut hänestä, Mustan Svenin raa'an ja kostonhimoisen kertomuksen jälkeen, niin jalolta eikä niin ritarilliselta kuin hänen vanhan enonsa ylevämielisyyden ihailu vaati. Mahtavan Geertin kuoleman kuva, kuten alhaisen rikoksellisen mestaus, oli hänelle vastenmielinen. Se viha, jota hän ennen oli kantanut Tanskan sortajaa kohtaan, näytti melkein kadonneen ja jättäneen muiston kaatuneen vihollisen kuuluisuudesta sankarina ja sotaherrana. "Nyt on siis maailmassa yksi huomattava mies vähemmän", sanoi hän itsekseen. "Mutta onko Tanska silti pelastettu?" Hän kohotti katseensa tuikkivia tähtiä kohti. "Miksi minä en ymmärrä, mitä tuonne ylös on kirjoitettu Jumalan sormella?" jatkoi hän. "Mitä on lopuksi tapahtuva? Kuinka käy suuren Geertin tappajalle. Hm, minun onneni pieni vihollinen on myöskin kaatunut", jatkoi hän melkein tyytymättömästi ja katkerasti. "Tyrannin kätyri ei nyt koskaan voi viettää häitään Agnetan kanssa. — Mutta — eihän hän tunne enää Sven Tröstiä, vaikka minä olenkin Randersin sillan ritari ja olen jokseenkin ansiotta saanut palkinnon viime yön sankarilta." Ritarinimi oli kunnia, jota Sven Tröst oli monena vuonna tavoitellut. Nyt, kun tämä onni oli saavutettu, tuntui se hänestä lapselliselta ja vähän ansaitulta. Liioiteltu suosionhuuto linnantuvassa kaikui hänen korvissaan melkein herjaukselta, koska hänellä oli pienin osa yöllisessä sankariretkessä.
Nyt kuuli hän linnanherran salakamarista parvekesaliin johtavan oven avautuvan. Hän meni senvuoksi saliin, missä tapasi ritari Niilon, joka kynttilä kädessään aikoi mennä makuukamariinsa.
"Aijotteko te nukkua tänä yönä, rakas eno?" Sven Tröst kysyi katsoen ihmetellen Ebbesenin tyyntä ja toivorikasta ilmettä, jossa kuitenkin huomasi jälkeä voimakkaasta, mutta nyt jo lakanneesta kiihtymyksestä.
"Miksi ei, sisarenpoika?" vastasi ritari Niilo pysähtyen. "Minä aion nyt nukkua tyynesti ensi kertaa kuuteen vuoteen. Tästä päivästä alkaen koittaa uusi päivä Tanskalle. Mutta sitä varten tarvitaan yhtä paljon lepoa kuin toimintaa." Hän asetti kynttilän pöydälle ja istuutui suureen nojatuoliin. "Onko sinulla vielä epäilyksiä tekoni johdosta Sven Tröst?" hän lisäsi. "Minä luulin kuitenkin, että sinä olisit saanut paremmat ajatukset minusta ja retkestäni kuullessasi rummun ja hälyytyskellon äänen Randersissa."
"Eno Niilo, te olette antanut minulle ritarilyönnin tänään", Sven Tröst sanoi tarttuen hänen käteensä. "Lahjoittakaa minulle nyt myös se kunnioitus ja luottamus, jonka te tähän asti olette minulta evännyt. Sanokaa minulle vain yksi asia, ja minä tahdon olla teidän ritarinne ja uskollinen seuralaisenne kuolinhetkeeni saakka. Tuhositteko te ylpeän kreivi Geertin vain Tanskanmaan vapauden puolesta?"
"Sitä tahdon toivoa poikaseni", Ebbesen vastasi ja pyyhkäisi kädellään korkeata otsaansa. "Jos minä olisin epäillyt sitä viime yönä, niin eläisi vielä suurin tyranni maailmassa. Mutta kuka tuntee sielunsa salaisimmat ajatukset? Kuka voi nähdä jokaisen hiukkasen ajatussyvyyksien kuilun pohjalta? Kuka uskaltaa sanoa parhaasta teostaan, että se oli puhdas Jumalan silmissä?"
"Jumala siunatkoon teitä, jalo eno", huudahti Sven Tröst kiihkeästi ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Minä olen kunnioittava teitä niin kauan kuin minä elän, enkä koskaan ole kysyvä teidän ajatuksianne. Sillä nyt minä tiedän, että ne ovat niin puhtaat kuin kukaan enkeli voi vaatia syntiseltä ihmiseltä. Mutta sanokaa minulle myöskin nyt, mihin te nyt tästä hetkestä lähtien aijotte ryhtyä isänmaan ja itsenne pelastamiseksi."
"Ensin vihollinen pois maasta ja lainmukainen kuningas Tanskan valtaistuimelle!" sanoi Niilo Ebbesen avomielisesti ja nousi ylös. "Sitten voimme me ehkä ajatella rauhaa maan vapauttajille ja ystäville hädässä. Nyt täytyy kaikkien rohkeiden miesten pysyä yhdessä, ja koko kansan auttaa meitä innolla ja rohkeudella. Huhu kreivin kuolemasta on lentävä edellämme kuin kauhistuksen viesti, ja kuolleen tyrannin sotajoukko on hajoava kuin mehiläisparvi ilman kuningatarta."
"Hyvä, rakas eno. Mutta kuka johtaa sitten kansaa ja valtakuntaa? Onko joku ajatellut kuningasvaalia?"
"Minä tahdon uskoa sinulle jotakin, joka vielä on salaisuus. Piispa Sven on matkustanut Brandenburgiin mukanaan valitsemiskirje junkkari Valdemarille. Maan huomattavimmat miehet ovat allekirjoittaneet sen; minun nimeni on ensimäisenä sen alla. Mutta ritari Buggella ja hänen ystävillään on muita aikomuksia."
"Ja Otto — jalo prinssi Otto — täytyykö hänen sitten istua unohdettuna ja syrjäytettynä vankilassaan", huudahti Sven Tröst tuskallisen innokkaasti. "Kuinka te saatoitte auttaa sellaista vaalia, eno?"
"Se on surettanut minua yhtä syvästi kuin sinuakin, mutta se on ehdottomasti — ainoa mahdollisuus. Prinssi Oton vankeus on tehnyt hänen vaalinsa mahdottomaksi, ja vaikka me voisimmekin vapauttaa hänet asevoimalla, niin hän on jo kadottanut kansan luottamuksen. Veljellä on enimmät äänet puolellaan; hänessä on meidän toivomme. Oton täytyy luopua vaatimuksistaan ja koko maan tavoin odottaa vapauttaan veljeltään. Se ei ole syrjäyttämistä. Kansan tahto on tässä laki. Tanska on toistaiseksi vielä vapaa vaalivaltakunta."
Sven Tröst seisoi syvästi murheellisena nämä sanat kuullessaan, ja hän katseli haikeasti prinssi Oton kultaista miekkaa, jota hän piti kädessään. "Siis oli sekin ainoastaan kaunis pettävä uni, niinkuin kaikki muukin kaunis ja ihana", hän sanoi syvästi huoahtaen. "Minä näin hänet suuren Absalonin haudalla sinä iltana, kun hänen isänsä haudattiin Soröhön. Minä olin kuitenkin sinä hetkenä täysin vakuutettu siitä, että hän oli kerran tuova uudelleen onnen ja siunauksen Tanskaan."
"Kuusi vuotta sitten hän oli minun ja koko Tanskanmaan toivo", Ebbesen vastasi surullisena, "mutta Tapnummen verilöyly on sammuttanut sen toivon. Hän tuo onnettomuutta mukanaan ja valtiomieshän hän ei ole: mutta sitä pitäisi veljen olla. Hänen valtioviisaudestaan koituu kai minun onnettomuuteni", Ebbesen lisäsi ottaen kynttilän pöydältä. "Mutta — me emme nyt tahdo ajatella muuta kuin Tanskan onnea. Jumalan nimessä, antaa Valdemarin neuvotella piispan ja ruhtinaiden kanssa, kuten hän tahtoo ja on pakoitettu. Minä olen raivannut hänelle tien valtaistuimelle, vaikka se kulkisikin Brattingborgin raunioiden yli, ja mikä on vieläkin pahempi: minun täytyy toivottaa hänelle onnea matkalle vanhan Tanskan takia."
Ritari Niilo puristi sisarenpoikansa kättä ja meni varmoin tyynin askelin makuuhuoneeseensa.
Sven Tröst katsoi kauan enonsa jälkeen ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Hän ja Otto", sanoi hän, "kaksi ylevintä sielua, jotka minä olen tuntenut tanskalaisten miesten joukossa — täytyykö heidän molempien kärsiä kylmän valtioviisauden takia. — Ja hän, tuo ylimielinen nuori herra, joka uhkasi minua metsästyspiiskalla — hän meidän kuninkaamme — hänkö on se suuri valtiomies, jota on lähetetty hakemaan. Jumala auttakoon meitä, he ovat sokeita! Mitä tekee Tanska päällä ilman sydäntä. Ei hänellä ole edes rohkeutta, sen puolesta minä uskallan vaikka henkeni."