Tanskan prinssi Otto

TANSKAN PRINSSI OTTO

Kirj.

B. S. Ingemann

Suomentanut

Maija Halonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1917.

Edellinen osa.

ENSIMÄINEN LUKU.

Oli tyyni kesäkuun ilta, kolme päivää jälkeen pyhän Knuut marttyyrin ja kuninkaan suuren juhlan v. 1333. Holbekin kihlakunnan rajalla, erään vesimyllyn kohdalla, yhtyi kaksi sivutietä Holbekista ja Kallundborgista siihen leveään maantiehen, joka johti eteläiseen Själlantiin. Tien risteyksessä oli ränsistynyt puinen ristiinnaulitun kuva sekä sankarinkokoinen, kömpelösti hiekkakiveen hakattu, ja kuihtuneilla ruiskukkaseppeleillä koristettu, kruunupäinen pyhän Knuutin kuvapatsas. Lähiseudun maalaiskukkojen iltakellojen soidessa polvistui täällä joukko kerjäläisiä ja köyhää työväkeä, päähineet ja repaleiset hatut silmille vedettyinä. Monet huokasivat niin syvään, että olisi luullut heidän tahtovan liikuttaa kivipyhimykset liikkeelle, ja muutamien huulilta kajahteli rukous maan suojeluspyhimykselle niin äänekkäänä ja kiihkoisana kuin olisivat he uskoneet hänen olevan kuuron tai hyvinkin kaukana. "Pyhä Knuut kuningas! Rukoile meidän puolestamme taivaan Herraa ja pyhää neitsyttä!" rukoili vanha, harvinaisen komea talonpoika, jonka valkea tukka sileänä valahti laihtuneille poskille, hänen painaessaan yhteenliitettyjä käsiään rintaansa vasten. "Elä anna meidän joutua eksyksiin näiden monien ankarien herrojen joukossa!" jatkoi hän. "Elä salli meidän eläimiksi ja pedoiksi raaistua näinä onnettomina aikoina! Elä salli saksalaisen eroittaa sitä minkä Jumala kaikkitietäväisyydessään on yhteenliittänyt!"

"Aikooko saksalainen eroittaa sinut vaimostasi, ukkoseni!" kysyi hienonnäköinen nuori herrasmies, joka oli pysäyttänyt ratsunsa pyhimyskuvan ääreen, osoittaakseen myöskin sille kunnioitustaan, ja piteli hattua kädessään.

"Ei, minun vaimoni on ollut jo monta vuotta taivaallisen Isän huomassa", — vastasi vanha talonpoika nousten. "Jumalalle kiitos, etteivät hänen silmänsä nähneet sitä mikä meidän nyt on nähtävä. Hän oli tullut tänne Skånesta", jatkoi hän pyyhkäisten silmiään harmaan sarkatakkinsa hihalla, "siellä on nyt naimisissa myöskin kaksi minun poikaani; mutta Herra meitä armahtakoon! Senvuoksi ovatkin he muuttuneet ruotsalaisiksi niinkuin muutkin skånelaiset. Minä en enää ikinä tahdo nähdä heitä. Katso! Sitä surua minä tässä huokailin taivaan Herralle ja pyhälle Knuutille; eikä se ole ainoa kurjuus, josta saamme saksalaista kiittää."

"Se on totta, ukkoseni!" vastasi nuori herra kiihkeästi ja posket hehkuen. "Mutta kun susi isäntänä rehentelee ja lampaat karkaavat tiehensä, niin luulisinpa siihen silloin isännän syypääksi. Mutta totta totisesti", lisäsi hän katkerasti, "se kansa, joka ei osaa itseään suojella paremmin kuin lauma lampaita, ei ansaitse nykyistä herrautta parempaa." Lausuessaan ääneen nämä sanat, hän vilkaisi ympärilleen ikäänkuin nähdäkseen minkä vaikutuksen ne tekisivät läsnäoleviin.

"Auta meitä lyömään heidät kaikki kuoliaiksi!" rukoili voimakkaampi ääni.

"Katso armollisesti maamme puoleen, pyhä Knuut! Paholainen vieköön kreivit ja kuninkaan!" rukoili voimakas nuori mies kurjalla äänellä. "Hän ei kuitenkaan koskaan ole ollut meille muuta kuin häpeäksi ja onnettomuudeksi maalleen."

"Hiljaa, hiljaa, Pentti! Sinä rukoilet jumalattomasti", moitti vanha talonpoika. "Tekisipä pyhä Knuut sinulle nyt ansiosi mukaan antamalla sinulle korvapuustin kivinyrkillään, niin etpä taitaisi enää nousta tuosta hartaudentoimituksestasi. Rukoile sinä pyhää Knuutia auttamaan kuningas Aabrahamin helmaan ja hänen sukunsa tänne hallitsemaan, se olisi toista — se olisikin hurskas rukous, jota pyhä Knuut ei voi kieltää meidän päiviemme tanskalaiselta mieheltä. — Mutta jos tahdotte säilyttää nahkanne eheänä, lapsukaiseni, niin lukekaapas Ave-Marianne loppuun ennenkuin saksalaiset palaavat tuolta olutkapakasta ja sanovat teille amenen piikkisian keihäillään!"

Tämän varoituksen kuultuaan he nousivat kaikki pyhimyskuvan edestä, tekivät ristinmerkin ja poistuivat työkapineineen ääneti ja huokaellen. Nuori matkamies jäi yksin paikalle antamaan hevoselleen tukollisen ruohoja. Samassa ratsasti Holbekintietä leveälle maantielle toinenkin matkamies, yllään tallimiehen puku; hän paljasti myöskin päänsä ristiinnaulitun kuvan ja pyhimyspatsaan edessä, mutta loi tutkivan katseen nuoreen herraan. He ratsastivat yhdessä eteenpäin puhuttelematta toisiaan.

Ilta oli ihana. Läntisellä taivaalla oli vielä laskeneen auringon punertava heijastus; niityillä leijaili hieno sinervä sumu, sammakot kurnuttelivat lammikoissa ja soissa. Tie kaartelihe kellertävien ruisvainioiden ja rehevien niittymaiden lomitse; läpi pyökkimetsien, ja ohi kaislarantaisten lampien. Rauhallisen iltakellon viimeiset äänet häipyivät hiljaiseen yöhön, lyöden kolme kertaa kolmen rukouksen merkin pyhän kolminaisuuden kunniaksi. Sieltä täältä ruispellosta kuului leivosen viserrystä pesästään. Heinäsuovat tuoksuivat maantien vieressä, ja sumuiset niityt häämöittivät etäältä kuin hopeaisina järvinä. Kylässä ajoi talonpoika, viimeistä heinäkuormaansa latoon, ja heinävaunujen takalauta oli koristettu pyhän neitsyen kuvalla. Joukottain heinämiehiä palasi viikatteineen niityiltä. Yli tummanviheriöiden pyökkimetsien suhahtelivat kottaraiset suurissa parvissa, laskeutuen puiden latvoihin tai lammenrannikoiden kaislikkoihin, lakkaamatta viserrellen ja jaaritellen. Puoleksi kiviaitauksen luona olevien piilipuiden peittämänä kohisi vesimyllynpyörä laaksossa olevan sillan ja sulkulaitoksen luona. Pohjolan kesäillan läpikuultava ilma loi omituisen salaperäisen viehätyksensä rauhalliselle maisemalle, missä etenevän päivän kajastus sulautui syttyvien tähtien valoon. Själlantilainen maisema oli yhtä ystävällisen rauhallinen kuin meidän päivinämme; mutta maamiehen kasvoilla ei väreillyt ilo eikä elämä. Hän palasi synkkänä ja tyytymättömänä kotiinsa, tai asteli välinpitämättömänä vanhaa tapaansa noudattaen maalaiskirkon iltamessuun, kun ei voinut rauhassa lukea Ave-Mariaansa maantien varrella olevan pienen kivikappelin ääressä. Oli toivottu kaunista ja rikasta syyssatoa; mutta monissa paikoin oli vilja maahan poleksittu, ja ruispelloilla näki joukottain hevosia laitumella; niiden korkeus ja lihavuus osoittivat, että ne eivät olleet själlantilaista rotua, vaan vierasta ja parempaa. Kylistä ei kuulunut ainoatakaan iloista ääntä. Useissa paikoin näyttivät talot olevan autioina, tuskin kuuli koiran haukkuvan. Talonpoikaistalot näyttivät rappeutuneilta ja köyhtyneiltä. Useissa paikoin näki porteissa väkivaltaisen hyökkäyksen jälkiä. Talonpoikien riihet ja ladot olivat niin kuin aina ennenkin lukoitta ja telkeittä. Vesimyllyn luona olevasta olutkapakasta kaikui nyt kovaäänistä melua; sieltä kuului rähisevien saksalaisten sotamiesten ääniä.

Molemmat matkamiehet lähenivät toisiaan ja tervehtivät. He eivät näyttäneet tuntevan toisiaan, olivat vain sattumalta joutuneet näin yhteen; mutta heidän tervehdyksestään huomasi kumpaisenkin haluavan kernaasti tehdä lähempää tuttavuutta. Nuori herra, joka oli puhellut talonpoikien kanssa, oli hinterä, yhdeksäntoista- tai kahdenkymmenen-vuotias nuorukainen, yllään jonkinlainen aatelisen hovipojan puku. Lyhyt, punainen nuttunsa ja pukinnahkaisten puolisaappaittensa hopeakannukset osoittivat hänen olevan vielä vain aseenkantajan. Punaisesta verasta tehty, korea ratsastuslakia peitti vain puoleksi hänen vaaleakiharaisen päänsä. Hänellä oli lyhyt miekka vyöllään, ja hän ratsasti mustalla, vallattomalla oriilla, jota hän ohjaili erittäin taitavasti ja helposti. Toinen oli harmaahapsinen, voimakasrakenteinen mies, yllään valjennut kelta- ja sinijuovikas vallasperhe-palvelijan puku, joka oli kulunut ja paikkaeltu; käsivarteen oli kiinnitetty kruunulla koristettu vaakuna. Hänen suuret, vakavat kasvonsa olivat syvien ryppyjen uurtamat, ja hänen huomattavasti uikonevista silmistään kuvasti jonkinlainen haaveileva elämä, minkä huomaa ihmisellä, jonka ajatukset enemmän viihtyvät menneessä tai tulevassa ajassa kuin nykyisessä. "Hm! Täällä on sammakoita suossa", mutisi hän itsekseen ja siveli kädellään tuuheita kulmakarvojaan. "Onko nuorella herralla lupakirja?" kysyi hän ääneen ruotsiksi murtaen: "Kunpa tässä päästäisiin ehein nahoin ohitse." Hän viittasi vesimyllyä kohti, missä joukko ratsumiehiä laulaen, hohottaen ja hurjasti meluten hoiperteli ulos kapakan ovesta. He kantoivat sylissään höyhentyynyjä, kinkkuja ja elävää siipikarjaa. Hanhia ja kanoja riippui kirkuen hevoseen kupeilla, ja heti huomasi heidän tulevan ankarasta veropanttauksesta tai ryöstömatkalta maaseudulta. He näyttivät olevan humalassa, sillä he ohjailivat ratsujaan niin huolimattomasti, että heidän irrallaan satulasta riippuvat rautapiikkiset sotakeihäänsä satuttivat toisiaan ja hevoset pelästyivät siitä; ratsumiehet nauroivat ja kiroilivat alasaksan murteella; muutamat mölisivät ivalauluja tanskalaisista; toiset olivat paljastaneet keihään pituiset miekkansa, joita he hurjasti hoilotellen heiluttivat päänsä yli, tai huvittelivat he itseään katkaisemalla kaulat huutavilta kanoilta ja hanhilta, joita heillä oli mukanaan. Huomattuaan ratsastajat he sulkivat heti tien ja näyttivät aikovan ratsastaa heidät kumoon; mutta aseenkantaja ja vanha palvelija antoivat merkin toisilleen ja ratsastivat keskitietä aivan lähellä toisiaan.

"Pahus vie, ettekö siirry pois tieltä, lurjukset!" huusi ratsumiesten johtaja alasaksan murteella paljastaen pitkän miekkansa. "Seis paikalla! tai survomme teidät mäsäksi. Ketä te olette? Minne aiotte?"

"Me olemme väkeä, jotka aiomme eteenpäin, sen te kai näette!" vastasi nuori aseenkantaja tulisesti ohjaillessaan orittaan vasemmalla kädellään, oikean tapaillessa miekankahvaa. "Koska ette tiedä ketä me olemme, niin voisitte säästellä kunnianimityksiänne!"

"Hahhaa! Tanskalainen kukonpoika! Ja uskaltaakin vielä kiekua? Hän tahtoo tulla nypityksi!" sammalteli ratsumiesten johtaja kankeakielisenä viitaten tovereilleen, jolloin nämä ympäröivät matkamiehet ja ottaen käteensä vaaralliset tapparansa he jatkoivat yhä pilkkalaulujaan ylimielisesti hohottaen.

"Jos ei teitä täällä olisi tusina kahta vastaan, niin ette taitaisi huutaa typeriä häväistyslaulujanne meidän korviimme!" jatkoi aseenkantaja ylpeästi, katseensa tarkasti mittaillessa puoleksi humaltuneita miehiä. "Taidattekin uskotella olevanne herroja tässä maassa, senvuoksi että teidän kreivinne kirjoittelee veroja porvareille ja talonpojille. On kai Tanskassa vielä jonkinlainen laki ja oikeus; maantienrauhaa ei liene kukaan teille pantannut."

"Mitä tuo tanskalainen penikka mukisee?" ärjäsi kookas holsteinilainen ratsumies, joka näkyi olevan joukon johtaja. "Puhuuko hän Tanskan laista ja oikeudesta? Tässä sinä näet sen kuningas-Valdemar-lain, jota nykyään totellaan, senkin keltanokka!"

Näin sanoen hän heilautti julmaa miekkaansa. "Jos sinulla on lupakirja meidän herraltamme kreiviltä, niin näytä se heti, muuten hirtämme sekä sinut että tuon vanhan kyykäärmeen."

Aseenkantaja oli vetäissyt kätensä miekankahvalta, mutta hän hypitteli yhä levotonta ratsuaan, katseensa mittaillessa uhkaavaa sotilaspiiriä, ja hän piti tarkasti silmällä jokaista heidän liikettään ja ilmettään; hän vaikeni ja näytti miettivän epätoivoista uhkayritystä.

"Minulla on lupakirja meille molemmille!" huusi nyt vanha palvelija ja ojensi nopeasti esiin avonaisen, suurella vahasinetillä varustetun kirjeen — "jos osaatte lukea kirjoitusta niin katsokaa tänne! Me olemme korkeasukuisen kuningatar Mereten palveluksessa ja kreivi Juhana Vagrienin armollisen suojeluksen alaisia."

Aseenkantaja loi ihmettelevän katseen vanhukseen, joka oli ojentanut lupakirjansa ratsumiehelle vilkuttaen samalla salaisesti saattajalleen. Oluttuvan lampunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja aseenkantaja huomasi salaisen viittauksen. Muuten oli piilipuiden varjossa tiellä niin pimeää, että oli vaikea eroittaa mitään kirjoituksesta. Siihen näytti myöskin vanhus luottavan.

"Helvettiin mokomatkin typerät harakanjalkanne! Minä en ole pappi enkä yöpöllö", karjaisi ratsujoukon johtaja ja heitti kirjeen vanhukselle vasten silmiä. — "Tee selvä puolestanne kieltäsi käyttämällä! Ja puhu niin että saan siitä selvän! Mistä kuningattaresta sinä puhut? Eihän tässä maassa ole enää kuningasta eikä kuningatarta."

"Kyllä täällä vielä tavallaan on kuningas", vastasi vanhus piilottaessaan rauhallisesti kirjeen, jonka hän oli näppärästi vanginnut ilmasta. "Mutta siellä missä te ja teidän herranne kuleksitte, ei huomaa paljoakaan laillisesta hallituksesta. Se kuningatar, jota minä palvelen, on muutoin Tanskan kuninkaan sisar, Ruotsin leskikuningatar Holbekin linnassa. Minä olen hänen halpa tallirenkinsä ja elinorjansa."

"Pots krone sapperment! Silloin sinä olet ruotsalainen tai ainakin kirottu skånelainen?" huusi kookas holsteinilainen heiluttaen pitkää miekkaansa, "puhutpa laulamalla kuin nuo salmentakaiset korpinrähjät", — jatkoi hän yhä kiihtyen — "helvettiin sinut joudutan, ja heti ilman pappia ja ehtoollista, sen olen luvannut pyhälle neitsyelle autuaan velivainajani ja sisarenpoikani sielun kautta niin pian kuin saisin käsiini jonkun teidän joukostanne".

"Kunnia vanhurskaudelle ja pyhille lupauksille!" — keskeytti vanhus hänet kohteliaasti, omituinen rauhallisuus katseessa ja kasvonilmeissä. "Mutta ennenkuin kiellän jumalani tai kunniakkaan isänmaani, annan leikata kieleni poikki; mutta vaikka olisinkin vain uusruotsalainen tai skånelainen" — —

"Hei! Sepä vasta olikin hyvä saalis, toverit!" jatkoi kookas, suuttumuksesta punoittava soturi kuuntelematta häntä sen enempää. "Joutukaa miehet! Ottakaa suitset hirttoköydeksi. Niinkauan kuin on kuivuneita piilipuita tienvieressä ei täällä ole puutetta verikoirien hirsipuista. Herran huoneessa, aivan pyhän neitsyen nenän edessä, he lahtasivat viime vuonna sadottain meidän ystäviämme ja sukulaisiamme niinkuin lampaita ja vasikoita; emmekö me saisi tässä halvan oluttuvan edustalla hirttää ominpäin yhtä näistä roistoista!"

Kun ratsumiehet johtajansa kehoituksen kuultuaan hurjasti huutaen hyökkäsivät aseettoman aatelispalvelijan kimppuun, paljasti nuori aseenkantaja miekkansa, ja ennenkuin tanakasti satulassa istuva vanhus oli saatu tempaistuksi hevosen selästä, lennähti heilahtelevaa pitkää miekkaa kannattava käsivarsi kauas tielle. Ratsujoukon johtaja suistui karjuen hevosensa selästä, ja aseenkantajan lyhyt miekka suhahteli harjaantuneen asetaitoisesti useiden muiden korvissa. Uhattu skånelainen jätettiin ja raivostuneina käännyttiin nuoren yltiöpään kimppuun, joka korskuvan ratsunsa selässä lenteli heidän joukossaan kuin pyörretuuli ja tavattomalla asetaidollaan haavoitti jokaista, joka tuli häntä liian lähelle. Puoleksi humaltuneet ratsumiehet kirosivat kiukustuneina tavoitellessaan häntä sekä sotakeihäillä että miekoilla; mutta taitavasti ratsuaan ohjaamalla hän osasi ketterästi välttää jokaisen lyönnin ja jakeli yhä haavoja ja kuhmuja joka taholle.

"Noituutta! Saatanan vehkeilyä!" huusivat muutamat ratsumiehet aikoen paeta; mutta toiset haukkuivat heitä, väittäen oluen vain heitä pyörittävän.

"Hyvää tanskalaista olutta!" huusi nyt vanha palvelija — "pyhän Eerikin nimessä! Lisätäänpä ruotsalaista humalaa!" Hän riisti samassa sotatapparan erään ratsumiehen kädestä ja alkoi kammottavalla voimalla iskeä ympärilleen. Muutamat huusivat ja hoippuivat haavoitettuina satuloistaan kadottamiensa myttyjen ja siipikarjan joukkoon. Toiset kiroilivat ja huitoivat kuin soaistuina osaksi omia tovereitaan vastaan, häpeä ja suuttumus oli taas saanut toiset melkein selviksi. Mutta nyt tuli joukko talonpoikia viikatteineen ja kirveineen. "Se oli oikein!" huusivat he. "Lyökää mäsäksi senkin kananvarkaat! Nyt he saavat maksaa verotuksestaan, suurisuiset verenimijät. He ovat jo kylliksi kauan nylkeneet ja kiduttaneet meitä!" Näin huutaen hyökkäsivät själlantilaiset talonpojat hurjistuneina työaseet ojoina ratsumiesten kimppuun. Läheisistä taloista riensi miehiä lisäksi, ja ratsumiesten täytyi väistyä ojan yli niitylle. Mutta samassa kuului etempää maantieltä torven toitotusta ja hevosen kavioiden töminää, ja pelon lamauttamina pakenivat kaikki talonpojat. Aseenkantaja ja vanha voimakas palvelija olivat saaneet hengähtää muutaman silmänräpäyksen: he olivat yksin maantiellä kolmen kuolleen ratsumiehen ja hukutettujen panttitavarakääröjen keskellä. Hajaantuneet sotilaat yhtyivät taas hiukan etempänä niityllä, ja tuo paljoa lukuisampi avuksirientävä ratsujoukko näkyi tulleen lähimmästä saksalaisesta verotuslinnasta. "Jos osaatte ratsastaa yhtä hyvin kuin asettanne käyttää, nuori herra!" sanoi vanhus, "niin on tie nyt vapaa. Tarvitaan voimakkaampi käsivarsi puhdistamaan maa ja valtakunta petolintujen parvista."

Hetkeäkään miettimättä he kannustivat hevosiaan ja katosivat salaman nopeudella pimeälle tielle. Viimeinkin he antoivat hevostensa hengähtää ja ratsastivat hitaasti ylös erästä mäkeä. Silloin vasta he silmäsivät taakseen. Näytti siltä ettei oltu viitsitty lähteä heitä takaa-ajamaan. Mutta harmistuneina he näkivät liekkien leimahtavan korkealle taivaalle siltä taholta, mistä he olivat tulleet: kostaakseen talonpoikien osanoton tappeluun, olivat ratsumiehet sytyttäneet tuleen vesimyllyn luona olevat köyhien talonpoikien talot.

"Mokomatkin murhapolttajat!" huudahti aseenkantaja suuttuneena. — "Nuo olivat siis lempeän kreivin väkeä. Hm! Meillä on Jyllannissa ankarampi herra; mutta ei ole toinen toistaan parempi. Björnholmista lähdettyäni näen seitsemännen kerran punaisen kukon."

"Rendsborgilainen on pahin", huomautti vanhus. — "Kreivi Juhanalla on kuitenkin hiukan sydäntä jälellä, vaikka vain saksalaiset kutsuvat häntä lempeäksi. Kun hänen miehensä näin mellastelevat täällä hänen omilla alusmaillaan, taitaa hänen olla vaikea estää väkivaltaisuuksia Falsterilla tai missä hän nykyisin lienee."

"Hm! Enoni oli kuitenkin oikeassa!" jatkoi aseenkantaja puoliääneen omissa ajatuksissaan ja nyökäytti päätään välittämättä vanhuksesta. "Tuo Rendsborgin kiviherra on varmasti noitunut minun herrani. Ne ovat korppia kaikki. Ei ainoakaan kunnon tanskalainen voi sietää sitä roistojoukkoa. Mutta paholainen vieköön läänitysherran, joka ei paremmin suojele maata ja valtakuntaa!" Nuo viimeiset sanat hän lausui ääneen ja melkein vahingossa katsellessaan katkeroituneena tulipaloa ja läimäyttäen kiivaasti ratsupiiskallaan. Mutta hän vaikeni äkkiä huomatessaan samassa vanhan ratsupalvelijan synkät kasvot, jotka nouseva kuu kokonaan valaisi.

"Jos kaikki uskolliset tanskalaiset jättävät kuninkaansa hädän hetkenä, niin eipä taida olot parantua tässä onnettomassa maassa," sanoi vanha palvelija puoleksi katkeralla, puoleksi surumielisellä äänellä.

"Vai niin! Niinkö arvelet, vanhus!" vastasi aseenkantaja nopeasti ja käänsi hevosensa. "Ratsastakaamme edelleen! Eipä hyödytä katsella tulipaloa, jota ei kuitenkaan voi sammuttaa." Hän kannusti hurjan kiihkeästi hevostaan, ja vanhus jaksoi vaivoin seurata häntä. "Onko todellakin sinun mielestäsi meillä urhoollinen kuningas, oivallinen hallitsija, jolle alamaisten tulisi olla uskollisia?" kysyi aseenkantaja ivansekaisella äänellä, taltutettuaan ratsunsa taas rauhallisemmin astumaan ja nähdessään vanhuksen ratsastavan äänetönnä vieressään.

"Minä olen vain halpa palvelija, nuori herra, ja minun mielipiteeni ovat monessa suhteessa hiukan vanhanaikaiset", vastasi ratsupalvelija. "Mutta minun mielestäni jokaisen rehellisen palvelijan tulee olla uskollisen oikealle isäntäväelleen kunnes suuri tilinteonpäivä koittaa, ja tuomitkoon se herrauden, joka sen on meidän ylitsemme asettanut."

"Se usko on hyvä orjille ja ostetuille elukoille!" huudahti nuori aatelispoika ylpeästi ja kiihkeästi. — "Sinä et ole tanskalainen, sen minä heti huomasin. Sinä et tiedä miltä tuntuu kun isänmaa on paloiteltu, ja kuninkaana on maanpetturi, kurja mies, joka pakenee maasta heti kun vaara on tarjona, ja joka panttaa alamaisensa ja valtakuntansa yhdelle paholaiselle, antaakseen toisen lyödä ja nöyryyttää itsensä."

"Meillä oli Ruotsissa hallitsija, joka oli yhtä kelvoton ja syntinen", vastasi vanhus sävyisästi. "Hädässään minun maanmieheni kirosivat hänet ja ajoivat hänet maanpakoon. Mutta minä pysyin vanhanaikaisessa uskossani, koska minä en ollut orja enkä ostettu elukka: minä seurasin syntistä herraani ja palvelin häntä Holbekissa hänen alennuksessaan hänen kuolemaansa asti."

"Vai niin! Sinä tulit tänne karkoitetun kuningas Birgerin mukana?" sanoi aseenkantaja luoden vanhukseen osanottavan katseen. "Oliko sille herralle kuitenkin yksi palvelija uskollinen hänen kuolemaansa asti! Sitä ei hän olisi ansainnut. Hän oli melkein vieläkin huonompi kuin meidän kurja Kristofferimme. Hm! Enpä voi käsittää mitenkä rehellinen mies viitsii palvella mokomiakin herroja."

"Uskollisuus- ja autuudenvala ovat omantunnon asioita, nuori, ylpeä herrani!" mutisi vanhus katkerasti. "Jos ette sitä niin sanoakseni sydämellänne ymmärrä, niin elkää enää milloinkaan sillä vaivatko terävää päätänne!"

"Olenko loukannut sinua, vanhus!" kysyi aseenkantaja nyt sävyisästi. "Ei se ollut tarkoitukseni. Lähinnä taivaan taattoa ja itseäni sekä hyvää juutilaista hevostani, saan kyllä kiittää sinua nuoren henkeni pelastuksesta tänä iltana."

"Ei, ylpeä poika! Jos se elon kipinä, joka minussa vielä on, olisi minkään kiitoksen arvoinen, ja jos jompikumpi meistä sanoo kiitoksen avunannosta, niin olkoon se minun asiani", — mutisi vanhus — "Mutta ottakaamme kiitokset toisiltamme! Nuori herrani, eipä taida lopultakaan riippua meistä itsestämme eikä saksalaisesta kuolemmeko hirsipuussa tai teloituslavalla syntiemme tai hyvien töidemme tähden. Ratsastakaa te vain nopeammin, elkää enää minusta välittäkö! Ei noin hienon ja ylhäisen herran sovi lyöttäytyä halvan palvelijan seuraan. Matkan varrella me voisimme kukaties helposti joutua riitaan siitä mikä on oikean uskon ja rakkauden mukaista näinä epäuskon ja eripuraisuuden aikoina."

"Ei! Pyhän Yrjänän ja Knuutin kautta! Me kulemme yhtä matkaa ja olemme hyviä ystäviä, sinä vanha, uskollinen palvelija!" huudahti nuori aatelismies tarttuen matkatoverinsa karkeaan käteen. "Yhtymisemme sattui sopivaan aikaan, ja hyvä tuttavuutemme alkoi kädenkäänteessä. Tiedämmehän nyt kumpikin mihin kykenemme, jos hätään joudumme. Kyllä me toimeen tulemme. Sano nyt vain suoraan minulle, saanko todenteolla kutsua sinua ystäväkseni! Etkö sinä todellakaan ole skånelainen, niinkuin nuo saksalaiset juopporontit luulivat? Sinun puheellasi on vain ruotsalainen sointu. Mutta soisinpa sinun kernaammin olevan aito ruotsalaisen miehen."

"Haluaisitteko tekin ehkä hirttää ja nylkeä minut, jos minä olisin skånelainen?" kysyi vanhus uhkamielisesti hymyillen.

"Enpä juuri, arvoisa vanhus!" vastasi aseenkantaja päästäen hänen kätensä kuin olisi se polttanut. "Mutta sanoisinpa sinulle silloin hyvästi, ja minua suututtaisi että luopioiden sukulaista sain kiittää hengestäni. Ne jotka viime vuonna olivat tanskalaisia ja tänä vuonna tahtovat olla ruotsalaisia — ne, jotka vaihtavat isänmaata ja kansallisuutta kuin talvihousuja — ne eivät ole minun miehiäni, katsos, vaikka me olisimme lihallisia sisaruksia alustapitäen ja vaikka siten erotessa osa sydäntä menisikin mukana vanhojen sukulaisten kesken."

"Elä tuomitse liian ankarasti, ylpeä herra! Tuskallinen epätoivo eroitti heidät Tanskasta. Voihan sekin päivä vielä koittaa että he lentävät takaisin syliinne."

"Jos se päivä kerran koittaa, otamme heidät avosylin vastaan. — Mutta pyhän Yrjänän ja pyhän Knuutin nimessä, nyt näyttää toveruutemme horjuvan. Kuule vanhus!" jatkoi nuorukainen hehkuvin poskin, ja pysäytettyään hevosensa hän tarttui vieraan hevosen suitsiin ja katseli häntä uhkaavasti. "Jos sinulla on hyviä ystäviä ja sukulaisia Skånessa, niin saat kyllä kuulla ennenkuin eroamme mitä minä ja minun enoni ajattelemme tuosta viime vuotisesta kauniista teosta."

"No, no! Tyyntykää vain, ja elkää toki vaivaantuko hevostani pitämällä!" murahti vanhus. "Jos haluatte omasta ja teidän enonne puolesta haukkua skånelaisia niin minä voin pysähtyä tänne kernaasti vaikka tunniksi, jos sillä voin palvella teitä. Puhukaa vain sydämenne puhtaaksi! Enhän minä vastusta teitä sanallakaan."

"Heillä oli maankavaltaja kuninkaana niinkuin meillä täällä", jatkoi aseenkantaja kiivaasti päästämättä ratsupalvelijan suitsia. "Miksi he eivät peruuttaneet hänelle antamaansa uskollisuusvalaa — se olisi ollut oikeimmin tehty. Täytyikö heidän senvuoksi luopua kansallisuudestaan ja paloitella oma vanha emämaansa? Rohkeita ja pelottomia he olivat kun löivät verikoirat kuoliaiksi itse pyhän neitsyen alttarin edessä; sen kyllä pyhä neitsyt antaa heille anteeksi. Jos me olisimme tarmokkaita ja yksimielisiä niin olisimme ottaneet oppia heistä. Mutta juutilaiset, själlantilaiset, fynboelaiset, laalantilaiset, falsterilaiset ja möeniläiset ja minkänimellisiä muut lienemmekin, me jotka vielä kutsumme itseämme tanskalaisiksi, me tahdomme mieluummin kuolla yhdessä kuin alistua ruotsalaisiksi tai saksalaisiksi. — Jos me seuraisimme sinun skånelaistesi kaunista esimerkkiä ja heittäytyisimme ensimäisen, parhaan vieraan herran syliin, saadaksemme rauhan ja hyvät päivät itsellemme — niin eihän silloin enää Tanskaa olisi olemassa. — Kuolema ja kirous! Ennemmin kiduttakoot minut kuoliaaksi, kuin näkisin isänmaani joutuvan niin häväistyksi. Katsoppas, tuota skånelaista tekoa minä en voi ikinä antaa anteeksi, ja jos haluat taistella kanssani tämän minun sydämeni käsityksen mukaan, niin tule!" näin sanoen hän päästi vieraan suitset ja tarttui miekkaansa, viitaten äsken anastettuun taistelunuijaan, joka oli kiinnitetty vanhan sotilaan satulaan.

"Jos te olisitte puoleksikaan yhtä uskollinen kuninkaallenne kuin olette onnettomalle isänmaallenne, niin minä kiittäisin teidän rehellisyyttänne jopa kiivauttannekin, nuori, yltiöpäinen herrani, vaikka haluaisittekin kostaa skånelaisten luopumisen minun vanhalle kurttuiselle otsalleni", vastasi voimakas vanhus rauhallisesti, hymyillen samalla puoleksi uhkamielisesti ja puoleksi hyväntahtoisesti, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän matkatoverinsa uhkailevasta asennosta. — "Skånelaisten viimevuotiset asiat eivät muuten koske minuun vähääkään", lisäsi hän. "Minä olen, Jumalalle kiitos, syntynyt Smålannissa, ja — Pyhälle Eerikille kiitos! — minä olen koko sydämestäni ja sielustani uskollinen Ruotsin mies vieläkin, vaikka olenkin lainsuojaton ja ajettu maanpakoon synnyinseudultani, ja saanen tuskin enää milloinkaan astua jalallani ruotsalaiselle pohjalle."

"Olisit sanonut tuon heti minulle, kunnon mies! Nyt me olemme todenteolla hyviä ystäviä!" alkoi aseenkantaja innokkaasti puhua ja pudisti hänen kättään, jonka jälkeen he taas ratsastivat edelleen. "Olisinpa todellakin narri, jos vihaisin ruotsalaista senvuoksi että hän on ruotsalainen; mutta tanskalaista ruotsalaista minä en voi sietää, ymmärräthän", jatkoi hän taas kiihkeänä. "Kehnon kuninkaan puolesta elköön kunnon mies ryhtykö miekkaan, — ennemmin käsi ja pää mokomaltakin roistolta" — hän vaikeni hetkeksi ja säpsähti vanhan seuralaisensa terävää katsetta. "Minä en tarkoittanut sinua enkä sinun kuningastasi vaan skånelaisia ja meidän omaa kehnoa kuningastamme", jatkoi hän. "Jos sinä jouduit lainsuojattomaksi ja maanpakolaiseksi tuon hurjan kuningas Birgerin vuoksi, niin olet saanut kalliisti maksaa sokean kiintymyksesi isäntäväkeesi; lienee sekin jonkinlaista rakkautta, mutta suoraan puhuen siinä voivat sekä kissa että koira olla meillä oppimestareina. Mutta onhan se kunnioitettavaa sinun käsityksesi mukaan", lisäsi hän säälivästi ja taputti vanhusta ystävällisesti olkapäälle. — "Tiedänpä ainakin, että et tullut meidän puolellemme ruvetaksesi tanskalaiseksi senvuoksi ettei sinulla ollut kyllin hyvä kotona."

"En totta totisesti!" vastasi vanhus hehkuvin katsein. — "Kiitänpä Jumalaa ja pyhää Eerikkiä siitä rakkaudesta, joka minulla kissan ja koiran kanssa on samanlainen. Se, joka voi pettää isäntäväkensä hädässä, pettää myöskin isänmaan. Elkää myöskään uskoko minun tanskalaistuneen teidän tanskalaisesta leivästänne senvuoksi, että minut on ajettu pois isänmaastani. Pahus vieköön, kaikkein vähinten tahtoisin olla tanskalainen näinä aikoina."

"Kuolema ja kirous! Sinä olet kuitenkin oikeassa: me kaksi joudumme helposti riitaan" huudahti aseenkantaja tulistuen; mutta hän voitti kiivautensa, ja he ratsastivat taasen hetken ääneti rinnatusten. "Ei, sieluni autuuden kautta me emme tahdo olla vihamiehiä." — alkoi hän taas hetken aikaa mietittyään ystävällisesti puhella ja kääntyi uudelleen vaiteliaan seuralaisensa puoleen. "Jos sinä olet kunnollinen, ruotsalaissyntyinen mies, niin, Jumalan nimessä, onhan päivänselvää, että sinä tahdot olla yhtä vähän tanskalainen, kuin me tahdomme olla ruotsalaisia tai saksalaisia; mutta sinä et saa pilkata meitä senvuoksi, että me olemme onnettomia ja että kuninkaamme on herra, jota ei rehellinen mies voi sietää."

"Sen onnettomuuden minä tunnen siksi hyvin, etten sitä rupea pilkkaamaan", vastasi vanhus tukahuttaen huokauksen — "mutta oli helppo asia olla uskollinen ja rehellinen, nuori herrani, silloin, kun ei mikään houkutellut meitä luopumaan velvollisuudestamme ja rikkomaan valaamme."

"Pahus vieköön ukkoseni, jos minä olisin ollut niin typerä että olisin vannonut uskollisuutta petturille ja veljenmurhaajalle, niin telkeisimpä mokomankin heittiön oven, ennenkuin jättäisin isänmaani ja rupeisin lainsuojattomana miehenä taluttamaan hänen hevosiansa. Olihan tuo kuningas Birger hirviö: hän antoi omien veljiensä kuolla nälkään Nyköpingin linnassa."

"Se voi olla totta, mutta se voi myöskin olla häpeällisin valhe", vastasi vanhus. "Siellä missä hän nyt on, saanee hän itse vastata asiastaan. Jos on totta mitä kerrotaan, että hän tiesi drotsi Brunken heittäneen vankilatornin avaimet veteen, niin, voi armas, kyllä hänen sielullaan on siksi kuuma kiirastulessa, että sietäisi meidänkin rukoilla hänen puolestaan." Hän pysäytti hevostaan ja pyyhkäisi silmiään kädellään. "Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle anteeksi antakoon", jatkoi hän ääni liikutuksesta väristen — "hänen eläessään minä en voinut rukoilla ainoallakaan sanalla hänen sielunsa ja autuutensa puolesta; mutta kun hän Holbekin linnassa itki itsensä kuoliaaksi poikansa kamalan kuoleman vuoksi, niin totisesti, huomasinhan minä silloin hänen olevan ihminen niinkuin me muutkin. Minä melkein nyt uskon heidän tuominneen väärin häntä noiden helvetinavainten suhteen: olihan hän kuitenkin minun pienen enkelikuninkaani isä, jonka kauniin kaulan minä näin katkaistavan." Vanhus vaikeni, surulliset muistot näyttivät hyvin tuskallisesti liikuttavan häntä, ja he ratsastivat edelleen täyttä ravia Vordingborgiin vievää tietä, jatkamatta sen enempää keskustelua.

TOINEN LUKU.

Hevoset huohottivat väsyneinä, kun myöhään yöllä pysähdyttiin avonaisen heinäladon eteen, missä himmeä sarvilyhty paloi. Kaksi ritaria sekä muutamia asemiehiä ratsasti nopeasti ulos ladon toisesta portista silloin kun molemmat uudet ratsastajat taluttivat hevosensa sisään toisesta.

"Mies hoi, tuoppas puhtaita kauroja hevosillemme!" — huusi aseenkantaja taputellessaan komeata orittaan.

"Herra armahtakoon meitä kauroista!" — mörähti kömpelö, likainen talonpoika ja sylkäisi röyhkeästi antaessaan hevosille tukollisen heiniä. "Ne muutamat kaurakuhilaat, mitkä saksalaisilta eilen jäivät tänne, otti äsken meidän ankara herramme väkisin ja kovin sanoin kuninkaan nimessä."

"Tuo sitten joutuin leipää!"

"Leipää hevosille? Kaikkia vielä. Kun tässä edes riittäisi palanen omiin suihimme niin olisimme iloisia."

"No, anna sitten mitä sinulla on, vastahangan kiiski! Ketä olivat ne kaksi herraa, jotka äsken ratsastivat täältä?"

"Ne vasta miehiä oli! Kuninkaan hyviä ystäviä, sen voi pehminnyt selkänahkani todistaa", vastasi tallirenki. "Ne olivat vanha, ankara marski ja Roeskilden piispan veli, Axelhuusin läänitysherra, — mikä sen roiston nimi nyt olikaan! Se samanen, joka viime vuonna antoi saksalaisten ottaa kauppasataman ja näytti kuninkaalle pitkän nenän."

"Ritari Ingvar Hjorth? Vai niin! Hän oli aika nenäkäs viime vuonna kuninkaalle; joko tuuli taas on kääntynyt ja hän on ruvennut marskin puolelle? Eivätkö he ratsastaneet Vordingborgiin päin? He aikoivat luultavasti Laalannin puolelle kuninkaan luo?"

"Taivas sen tietää minne he aikoivat, riitaisia ja happamia he olivat ja kinailivat koko ajan. He näkyivät pelkäävän saksalaisten saavan heidät käsiinsä ja estävän heidän salaisen matkansa. He haukkuivat minua kuin koiraa, ja läänitysherra läimäytti minua selkään senvuoksi että minä viattomuudessani panettelin kuningasta ennenkuin hoksasin, etteivät he enää olleetkaan epäsovussa niinkuin viime vuosina. Eilen sain siitä selkääni, että kirosin saksalaisia. Oi! Hirveässä ajassa me nyt elämme, nuori herra! Ei tässä enää saa ei yö- eikä ruokarauhaa, ja tarkkaan saa tunnustella sitä, jonka kanssa puheisiin joutuu. Päivät päästään saamme kärsiä saksalaisten vainoa, ja öisin ahdistelevat meitä kuninkaan väen karkulaiset. Ei paholainenkaan enää voi sanoa kuka tässä maassa on oikea herra. Kyllä tästä pian loppu tulee", — lisäsi hän haukotellen —, "jos muuten on totta mitä marskin miehet puhuivat. Joko meidän kuninkaamme joutuu siipirikoksi ja ehkä hengiltä pois, ja koko maa joutuu saksalaisille, tai me yhdymme lyömään saksalaiset yhdellä kertaa kuin hiiret ja rotat, aivan niinkuin teimme viime vuonna. Minulle on yhdentekevää kääntykööt asiat miten tahansa, kunhan vain voin pysytellä leikistä kaukana ja saan hiukan särvintä leipääni. Kunhan vain pääsisimme rauhaan sotaväeltä ja saisimme veromme kantaa yhdelle herralle, niin saisivat toki lyödä kuoliaaksi kenen vain haluavat. Tällaista temmellystä ei paholainenkaan enää kestä."

"Senkin aasi!" huudahti aseenkantaja tulistuneena ja antoi töllistelevälle tallirengille sellaisen sysäyksen, että hän kellahti hevosen alle. "Teidänlaisillenne elukoille on samantekevää oletteko saksalaisia tai tanskalaisia, tai onko roisto tai kunnon mies isäntänne, kunhan vain saatte syödä ja nukkua rauhassa. Pahus vieköön mokomatkin nahkasielut! Te ette ansaitsisi kauvempaa elää Jumalan ihanassa maailmassa. Tuossa saat, unikeko!" jatkoi hän heittäen ällistyneelle tallirengille äyrityisen ja hypähti samalla satulaansa — "On jo aika jokaisen tanskalaisen valveutua; tehtävää on yllin kyllin!" Sen sanottuaan hän kannusti orittaan ja ratsasti ulos ladosta.

"Suurisuinen kerskailija! Hänkin oli kuin riivattu", — mutisi tallirenki kömpiessään ylös likaisista oljista ja etsiessään kuparirahaa heinänjätteistä. "Onpa huono kauppa ostaa lyöntejä typerällä puheella", jatkoi hän hieroskellen selkäänsä "Riittämättömyys ja selkäsauna ovat täällä nyt jokapäiväistä leipää, kun vain suunsa aukaisee. Jos moitin saksalaista, teen hullusti; jos haukun kuningasta, on sekin hullua. Mutta huomaanpa vieläkin hullummaksi, jos manaan heidät kaikki helvettiin. Tässä kelvottomassa maailmassa on pahus vie, paras tukkia suunsa. Sietäisi sentään antaa sen koiran haukkua, jota nyletään. Kuules ukkoseni, oliko tuo sinun isäntäsi!" jatkoi hän röyhkeällä äänellä kääntyen vanhan aatelispalvelijan puoleen, jonka harmaat hapset ja kurttuiset kasvot peittivät hänen sankarivoimansa. "Viivyppäs hiukkasen, kyllä saan sinusta sanat heltiymään!" Hän sylkäisi kouriinsa aikoen ryhtyä käsiksi vanhukseen, mutta huomasi pian hämmästyksekseen olevansa alakynnessä. Vanhus heitti hänet kuin rukkasen kauvas ladonnurkkaan sanaakaan sanomatta, ja nousi rauhallisesti ratsunsa selkään. Vasta ladosta ulos tultuaan hän kannusti hevostaan ja koetti saavuttaa nuorta tulistunutta matkatoveriaan. Oli kirkas kuutamo, ja hän huomasi pian aseenkantajan, joka juuri kääntyi maantieltä Vordingborgiin vievälle oikotielle. Vanhus seurasi häntä ja ratsasti kohteliaasti tervehtien kahden vieraan ritarin ja heidän seurueensa ohi. Jokin este oli pidättänyt heitä ja he jatkoivat nyt kiireisesti matkaansa isoa valtamaantietä pitkin. Toinen heistä oli kookas, harmaahapsinen herra, jonka pitkänomaisilla, laihoilla kasvoilla huomasi pari suurta sota-arpea; hän oli kuningas Kristofferin marski ja sotapäällikkö, herra Pietari Vendelbo, joka myöskin oli valtakunnan drotsi. Hänen seuralaisensa, ritari Ingvar Hjorth, oli neljänkymmenen vaiheilla oleva voimakas, hartehikas mies; vähänväliä hän itserakkaasti siveli tuuheita, kellertäviä viiksiänsä, ellei hän asetellut kohdalleen hattuaan, joka oli liian ahdas hänen leveälle päälleen. Molemmat olivat hyvin totisen näköisiä, ja ne muutamat sanat, jotka he vaihtoivat näyttivät osoittavan etteivät he olleet oikein yksimielisiä matkansa tarkoituksesta.

"Ratsastakaa edeltä, miehet! Tarkastakaa onko tie vapaa maantierosvoista!" huusi hartehikas herra käskevällä äänellä viitaten ankarana asemiehille. — "Ei kai teillä liene mitään vastaansanomista? Herra marski!"

Marski viittasi asemiehille myönteisesti ja he ratsastivat edelleen. "Turhaa varovaisuutta, herra läänitysmies!" sanoi vanha herra. "Jos tie meiltä suletaan, täytyy meidän kuitenkin murtautua läpi. Mutta te olette oikeassa: meidän on paras kinastella ilman todistajia."

"Te olette kulettanut minut liukkaalle jäälle, herra marski!" sanoi läänitysherra pysäyttäen hevosensa äkkinäisellä nykäyksellä. "Mitä hyödyttää viedä hänet pois maasta, jos emme kuitenkaan voi saada häntä takaisin tänne siihen arvoon ja valtaan, mikä hänellä nyt on vain nimellisesti? Eihän hänellä enää ole pantattavaksi ei rahaa eikä maata millä uudelleen hankkisi ulkolaista sotaväkeä. Jos täällä kansa viimeinkin epätoivossaan nousisi kapinaan, niin tuskinpa he enää huolisivat siitä miehestä hävittämään maata ja valtakuntaa. Jos hän vielä hetkeksikin pääsisi täällä valtaan, niin kyllä hän, Jumala paratkoon, kykenisi saamaan pääni paikoiltaan sen kepposen vuoksi, jonka tein hänelle viime vuonna vasten tahtoani. Herra marski, olenpa istunut siksi kauvan hänen neuvostossaan, että tunnen miehen perinpohjin! Yhtä vähän hän tuntee kiitollisuutta kuin välittää laista ja oikeudesta. Kyllä me tiesimme ketä saimme kiittää huonosta onnestamme silloin kun minä hänen autuaan velivainajansa aikana allekirjoitin rauhan Ruotsin kanssa. Petturi hän on ollut koko elinikänsä. Jos olisimme seuranneet kuningas Menveedin viimeistä neuvoa, niin ei veli milloinkaan olisi päässyt hallitukseen, eikä maa ja kansa olisi nyt hävitetty ja pantattu kuin mikäkin tavara tai karjalauma."

"Hän on kuitenkin vielä meidän lainmukainen kuninkaamme", — sanoi vanha sotapäällikkö syvään huoaten. "Onhan hän sukunsa päämies; pojilla on sekä sydäntä että päätä. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme ja pitäköön taivaallinen Isä ja pyhä Knuut huolen lopusta! Niinkauvan kuin hänessä on elonkipinä, on toivomisen varaa."

"Minun mielestäni olisi otettava ajasta vaari!" väitti läänitysherra viiksiään sivellen. "Vaikka hänen elämänsä teidän käsityksenne mukaan olisi vielä kahtavertaa kallisarvoisempi, voidaan se helposti ostaa liian kalliisti. Jättäkäämme mokoma varjokuningas satimeen ennemmin kuin petämme maan viimeisen toivon: yleinen kapina kiusaajiamme vastaan on lopultakin ainoa pelastuksemme; mutta jos he rupeavat liian aikaisin epäilemään" — —

"Armias Jumala! Rupeammeko me viivyttelemään siksi kunnes sekä kuningas että prinssi Otto ovat vangitut tai murhatut?" keskeytti marski hänet kiivaasti. "Kuningashuoneen mukana suistuu Tanskan valtaistuin. Minä olen vakuutettu siitä, ritari Hjorth! Petturit tahtovat juurtajaksain hävittää koko suvun; he tahtovat myödä maan ja kansan ylpeälle Rendsborgilaiselle tai hänen kurjalle perilliselleen Slesvigissä. Kyllä me tunnemme sekä hänet että kuningas Aabelin suvun."

"Mutta ovathan nuo kaikki vain arveluita ja epämääräisiä huhuja!" väitteli varovainen ritari vastaan. "Jos minä vain tietäisin todellakin vaaran uhkaavan heitä niin enpä milloinkaan arvelisi" —

"Jos te todellakin vakavasti tarkoitatte mitä sanotte, ritari Hjorth, ja jos urhoollisena tanskalaisena nyt haluatte pelastaa oman kunnianne, niin elkää enempää arvelko", keskeytti marski hänet kiivaasti.

"Sen minä vain sanon teille, herra marski: kyllä minun kunniani on varmassa tallessa! Te loukkaatte minua!"

"Enpä juuri sitä. Mutta jokainen, joka näkee kreivi Juhanan lipun liehuvan Axelhuusin tornista ja tietää ritari Ingvar Hjorthin avanneen hänelle sekä kaupungin että linnan portit ilman ainoata miekaniskua, ei kai katsone teitä kuninkaan ja isänmaan luotettavimmakai mieheksi."

"Siitä teostani teen tiliä vain veljelleni piispalle, mutta en kuninkaalle enkä kansalle!" vastasi ritari ylpeästi. "Minä olin piispanistuimen läänitysmies, mutta en valtion. Huomaanpa teidän, herra marski, tuntevan asian vain puoleksi, ja luultavasti olette sen kuullut kuninkaan viekkaasta suusta. Mutta minä en tahdo että teidänlaisenne urhea mies ymmärtää minut väärin. Ellen halunnut nähdä piispankaupunkia hävitettynä, olisinko voinut toisin toimia? Eihän ollut ajattelemistakaan että olisi voitu kestää piiritystä; ja hyökkäykseen oli väki liian vähälukuinen. Minä olisin kernaimmin suonut kaupungin ja linnan joutuvan kuninkaan käsiin kuin kreivin. Katsokaa, minä annoin kuninkaalle tuon viittauksen, mutta hän ei ottanut sitä uskoakseen senvuoksi että kerran totta puhumalla olin loukannut häntä. Kun hän viimeinkin tulla löntysti, tuli hän myöhään kuten aina. Lopun te tiedätte. Hän sai tyytyä siihen että uhkasi minua mestauslavalla ja harmitella mieltään sillä, että näki velipuolensa lipun liehuvan porttitornista. Tällaisten olosuhteiden sattuessa ei voine kukaan moittia minua siitä, että senjälkeen olen koettanut pysytellä hyvissä väleissä lempeän kreivi Juhanan kanssa. Sitten kun suuri vapautuksen hetki on käsissä ja itsevaltiaiden sielukellot soivat sekä täällä että Skånessa, toivon minä voivani näyttää maamiehilleni mitä minulla on mielessäni häntä ja ulkolaisia kohtaan."

"Minä uskon teidän olevan uskollisen isänmaalle, ritari Hjorth!" vastasi marski. "Mutta minä en toivo Jumalalta apua salaiseen kapinaan, enkä minä ikinä ojenna kättäni skånelaiseen verilöylyyn. Vain julkisesti sotajoukon etunenässä tahdon kohdata maan vihollisen. Jos meidän juutilaiset piispamme ja herrasmiehemme tahtovat paljastaa miekkansa meidän laillisen kuningashuoneemme puolesta — Jumalan nimessä, — silloin minä heti seison heidän keskellään ritari Buggen luona Haldissa. Mutta ensiksi täytyy kuninkaan ja herttua Oton olla varmassa turvapaikassa."

"Elkää olko turhan arka, herra marski. Täytyyhän voida vähän luottaa korkeiden herrojen veljeyteen."

"Kreivi Juhanaan ei voi kukaan luottaa!" jatkoi marski — "Jumala auttakoon meitä veljeydestä! Ovathan he vain velipuolia. Silloin kun on kysymyksessä hänen valtansa ja etunsa, on tuo sukulaisveri vettäkin ohuempaa. Elkää miettikö enää silmänräpäystäkään kauvemmin, ritari Hjorth! Antakaa nyt kreivin maksaa teille kauppasatama ja hankkikaa hänen onnettomalle velipuolelleen vapaakirje. Laalantiin ei kuningas voi jäädä kolmeksi päivää; jos aiomme hänet ja pojan pelastaa, täytyy heidät saada pois sieltä. Ovathan he jo melkein vankeja; jokaista heidän askeltaan vartioidaan. Ei ainoallakaan kuninkaalle uskollisella miehellä ole vaikutusvaltaa kreivi Juhanaan. Te olette ainoa tänä vaikeana hetkenä, joka voitte jotakin saada aikaan hänen luonaan."

Vanha marski oli tarttunut läänitysherran käteen ja puristi sitä kiihkeästi, katseessa rukoileva ilme. Ritari Ingvar Hjorth puisti arvelevasti päätään; se seikka näytti kuitenkin olevan hänelle mieleinen, että marski luuli hänellä olevan jonkinlaisen vaikutusvallan mahtavaan Kielin ja Vagrienin Juhana kreiviin, joka Nykjöpingin linnasta panttiherrana hallitsi Själlandia ja sen ympärillä olevia saaria. "No niin, herra marski! Saadaan nähdä voinko jotakin saada aikaan!" sanoi Axelhuusin vara-läänitysherra, nyökäyttäen itserakkaasti ylpeällä suojelija-ilmeellä, kohottaessaan paksua ylähuultaan ja sivellessään viiksiään. "Minä en ole samaa mieltä teidän kanssanne näiden jalosukuisten henkilöiden tärkeydestä maalle ja valtakunnalle; mutta minä tahdon kuitenkin näyttää teille, että tuo näennäinen suvaitsevaisuuteni panttiherraani kohtaan ei ole ollut typeryyttä eikä ajattelemattomuutta. Huomatkoon kuningas nyt itse, ettei minun tarkoitukseni ole ollut niinkään paha, vaikka hän on jotensakin vähän näyttänyt luottavan neuvostonsa kunnollisimpiin miehiin." Hän läimäytti suitsensa päillä ratsuaan, ja he ratsastivat täyttä neliä edelleen.

Aseenkantaja ja vanha ruotsalainen jatkoivat yhdessä matkaa Vordingborgiin, antaen yöllä kulettaa itsensä Ourebyn lauttauspaikalle Laalannissa, puoli peninkulmaa Saxkjöpingistä. He eivät vielä edes tienneet toistensa nimiä mutta huolimatta heidän suuresta ikäerostaan, säädystään ja eroavista mielipiteistään, ja vaikkeivät he olleet tuskin puhuneet sanaakaan kiistelemättä, näyttivät he kuitenkin molemminpuolin olevan omituisesti kiintyneet toisiinsa, Kun he nyt Laalannin lauttauspaikalla taluttivat hevosensa maihin, kysyi vanhus heti lauttamiehiltä tietä Saxkjöpinkiin. "Jos sinä aijot sitä tietä, niin voimmehan ajaa yhtämatkaa!" virkkoi aseenkantaja. "Minulla on melkein sama matka. Mutta me emme ole saaneet ruokaa eikä lepoa; olemmepa totisesti niiden tarpeessa, ja hevosemme myöskin. Tule!" Vanhus seurasi häntä. Heti kun oli saatu hevoset hoidetuiksi, mentiin lauttausmajan vierastupaan. Paksu, kömpelö lauttausmies asetti ääneti ja melkein kuin unissaan heidän eteensä pöydälle kauraleipää ja kotiolutta, heittäytyen senjälkeen itse tuvan penkille pitkäkseen, missä hän pian kuorsasi ääneen. Oli vähän yli keskiyön ja koko talonväki nukkui. "Nukkuva navetta niinkuin koko tämä maa!" sanoi aseenkantaja puoliääneen istuutuessaan pöydän vieressä olevalle penkille. Matkamiehet vaimensivat ääneti ensi nälkänsä. Vanha ruotsalainen jäi nöyränä seisomaan oven suuhun; mutta niin pian kuin aseenkantaja huomasi tämän, haki hän hänet viereensä penkille ja kaasi hänelle tuoppiin voimakasta olutta. "Sinä, ukkoseni, palvelet siis kuningas Birgerin leskikuningatarta Holbekin linnassa!" jatkoi hän taas heidän kauan sitten keskeytettyä keskusteluaan — "ja sinä olet toimittamassa hänen puolestaan kiireellistä asiaa."

Vanhus nyökäytti päällään, mutta vaikeni.

"Hän taitaa viettää siellä surullista elämää", jatkoi aseenkantaja — "eikä aivan syyttä: sanotaan hänen olleen osallisen kaikkiin onnettomuuksiin sekä täällä että Ruotsissa."

"Mitä minun emäntä-parkani on rikkonut, koettaa hän nyt osaltaan sovittaa!" vastasi vanhus. "Hän aikoo nyt päättää päivänsä hurskaana nunnana Pyhän Pietarin luostarissa Nestvedissä, ja hän haluaa sopia veljensä, teidän onnettoman kuninkaanne kanssa, ennenkuin jompikumpi heistä jättää tämän maailman ja sen häilyvän onnen. Minä teen tämän matkan hänen sielunsa rauhan tähden. Eikä se ole mikään salaisuus, nuori herrani! Toivoisinpa jokaisen, joka matkustaa täällä öisin näinä aikoina, matkustavan yhtä luvallisissa asioissa."

Aseenkantaja punastui ja rykäisi hämillään sekä tarttui nopeasti haarikkaansa juoden siitä. "Sinä kai tarkoitat tuota ketunmetsästäjää, joka oli lautalla mukanamme?" alkoi hän taas puhua — "no niin, eipä hän ollut juuri luotettavan näköinen; siinä sinä olit oikeassa — olipa hän hyvin salaperäinen kun kyselin hänen nimeään. Hän pilkkasi sinun vaakunakilpesi valjennutta kruunua; mutta pohjaltaan hän oli oikeassa: kun kultaus kärisee ja kruunu putoaa kurjuuteen niin hymyillään kaikkialla, katsos, ja iloitaan siitä, että onnettomuuskin joskus voi olla oikeudenmukainen."

Vanhus huokasi syvään ja vaikeni katkera ilme kasvoillaan. Aseenkantajakin vaikeni, ja molemmat vaipuivat hyvin vakaviin ajatuksiin. Katosta riippui öljylamppu, joka levitti niukan valonsa vierastupaan. Uunin vieressä pankolla kuorsasi lauttausmies ääneen; mutta vähän väliä hän raotti silmiään, ja vierasten puhuessa hän ei kuorsannut.

"Jos te olisitte nähnyt, nuori herrani, minun herrasväkeni kärsimykset," keskeytti vanha ruotsalainen nyt äänettömyyden surumielisellä äänellä, "niin ettepä taitaisi niin kovasti tuomita suurten ja mahtavien virheitä ja heikkouksia".

"Enpä ole vielä paljoakaan kokenut maailmaa", sanoi aseenkantaja, kolahuttaen oluthaarikan pöytään ylpeän ja ja rohkean näköisenä, "mutta siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, olen kyllä huomannut meidän kaikkien onnettomuuksiemme johtuvan ylhäisistä ja mahtavista. Eipä ole kummaa", lisäsi hän työntäisten hattunsa pöydältä, "etteivät halvemmat sitten ole äyrityisenkään arvoisia. Teoissa lopultakin suuruus osoittautuu", jatkoi hän kohottaen kiharaista päätään, "mutta kun voima ja kunto puuttuvat ei maailmaan jää kuin typerää karjaa, eikä tarvita muuta kuin voimakas häränajaja hätyyttämään tuo maailman karja lahtarinpenkille. Sen on minun asemestarini Björnholmissa sanonut minulle monen monituisen kerran, ja siinä hän oli oikeassa."

"Jos Björnholmin mahtava Stig Andersen on teidän herranne ja asemestarinne", alkoi vanhus hämmästyneenä puhua ja rypisti korkeata otsaansa, "niin silloin te ette tarvitse lupakirjaa liikkuessanne maan vihollisten joukossa: hänen nimelleen annetaan nykyään enemmän arvoa Saksassa kuin yksikään kunnon tanskalainen toivoisi. Varokaa omia maalaisianne, nuori herra! ja eniten niitä, joita sanotte karjaksi. Suoraan sanoen Själlannissa kutsutaan Stig Andersenia julkiseksi maankavaltajaksi. Jos hän on ruvennut Rendsborgin kreivin marskiksi, niin voinee hän nyt kutsua itseään marski Stig toiseksi, mutta suurtakaan kiitosta ei hänen tarvinne toivoa itselleen rehellisyydestä ja uskollisuudesta. Jos te olette täällä hänen asioillaan, niin tuskinpa kulette kunnon retkillä."

"Vai niinkö arvelet vanhus!" mutisi aseenkantaja miettiväisesti tuijottaen eteensä ja nojasi otsaansa käteen. "Hyvää on monenlaista. On paljon hyvää Stig Andersenissa, jos on paljon pahaakin. Mutta en minä toki sentään voisi uskoa kaiken kunnon ja vapaudentunnon hävinneen maasta. Taidankin muuten viimeisen kerran toimittaa Stig Andersenin asioita. Enoni Riisissä on melkein saattanut minut pelkäämään häntä. Mutta kuitenkin", jatkoi hän poistaen käden otsaltaan, "hän on uljas ja rohkea herra, eikä sitä voi kukaan kieltää — hän on toiminut enemmän meidän kurjan kuninkaamme hyväksi kuin mitä hän olisi ansainnut. Maan parasta katsoessaan hän on kuninkaasta luopunut."

"Tai ehkäpä hänen mielestään on ollut viisainta kääntää purje tuulen mukaan!", huomautti vanhus katkeran surumielisesti. "No niin, sellainenhan on maailman meno. Samoin tekivät meidän suuret herramme Ruotsissa, niin pian kuin onni käänsi minun isäntäväelleni selkänsä. Mahtavilla on vain silloin ystäviä kun onni heitä seuraa. Kun vaunu kaatuu, pujahtavat silmänpalvelijat tiehensä."

"Sinä vanhus, olet ruotsalainen mies, mutta säälit kuitenkin enemmän meidän kurjan kuninkaamme onnettomuutta kuin useimmat ja parhaimmat tanskalaiset", vastasi aseenkantaja luoden matkatoveriinsa tarkkaavan katseen. "Siinä teet kyllä oikein; mutta elä toki suutu, se on kuitenkin vain turhaan kulutettua armeliaisuutta! Elä luule minun kuuluvan niihin tuuliviireihin, jotka lentävät joka tuulen mukaan, vaikkakin palvelen Stig Andersenia, jonka sanotaan kääntäneen kuninkaalle selkänsä. Katsoppas, Stig Andersen on seitsemän vuotta ollut minulla isän sijaisena, ja hänen tyttärensä, pieni, soma Agneta neiti — No niin", keskeytti hän äkkiä ja rykäisi, "se nyt ei kuulu tähän asiaan. Minun tietääkseni Björnholmin ritari Stig on näihin asti mainittu yhdeksi maan parhaaksi mieheksi, ja oli onni ja kunnia minun ikäiselleni pojalle oppia ritarillisia tapoja häneltä. Hän pysyi uskollisena kuningas Kristofferille niin kauvan kuin oli kipinäkin toivoa siitä, että kuningas muuttuisi ja rupeaisi siedettäväksi; mutta vähän kiitosta hän siitä sai. Minä ratsastin hänen rinnallaan Dannevirken taistelussa tuolla kirotulla Ilvesnummella. Siitä on nyt kaksi vuotta, mutta minä en ikinä unohda sitä päivää. Minä näin Stig herran taistelevan kuin karhun Rendsborgin kreiviä vastaan kuninkaan ja kreivi Juhanan aatelisosaston etunenässä, ja minä voin ylvästelemättä sanoa oppineeni silloin käyttämään miekkaani aika rohkeasti. Minun isäntäni jätti viimeisenä taistelukentän silloin kun saksalaiset palkkasoturit pettivät meidät. Prinssi Eerik haavoittui Dannevirkellä ja kuoli pian senjälkeen. Prinssi Otto vangittiin, eivätkä tanskalaiset kyenneet enempään vastarintaan. Minun isäntääni etupäässä saivat kuningas ja prinssi Valdemar kiittää siitä että pääsivät pakenemaan. Mutta palattuamme kotiin Björnholmiin tuolta retkeltä, sai Stig herra aivan toiset ajatukset koko asiasta. Hän kutsui Rendsborgilaista aikakautemme suurimmaksi mieheksi ja vastaanotti usein kirjeitä häneltä. Siinä hän oli väärässä, ja senvuoksi palvelinkin minä häntä siitä hetkestä asti vain tottumuksesta ja vanhasta rakkaudesta; asioiden nykyisellä kannalla ollessa ei kunnon tanskalainen totisesti tiedä mihin toimensa suunnata jos rakastaa kansaansa ja maatansa enemmän kuin tätä kuningasta, joka on saattanut maansa autioksi kuollakseen häpeällisesti kruunattuna kerjäläisenä." Hän vaikeni ja lauttamies karsinanpenkillä kuorsasi taas ääneen.

"Nuori mies, jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä mitä minä olen nähnyt maailmassa", alkoi vanhus taas puhua surunvoittoisella äänellä, koettaessaan tukahuttaa kiihkeää mielenliikutustaan, "niin ette taitaisi noin rohkeasti tuomita mahtavien häviötä ja onnettomuuksia, ja kyllä varoisitte ottamasta osaa siihen. Se joka seisoo ylinnä, putoaa korkeimmalta. Minä olen nähnyt parhaimpien ja suurimpien jakavan rohkeimpien kohtalon. Olette kai kuullut puhuttavan Torkkeli Knuutinpojasta, meidän suuresta, kuuluisasta valtiokansleristamme; hän oli minun ensimäinen isäntäni, ja häntä minä voin lähinnä Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä kiittää siitä hyvästä, mikä minussa mahdollisesti voi olla. Hän oli mahtavampi kuin yksikään Ruotsin kuninkaista. Hän oli mies, jolle maailman viisaimmatkin miehet syvään kumarsivat. Salamonin lailla hän hallitsi maata ja valtakuntaa, ja meidän kuninkaamme oma veli oli hänen vävypoikansa. Luulisi hänen istuneen tukevasti asemassaan. Niin totisesti voittoja ja kunniaa hän oli niittänyt enemmän kuin kukaan; hänen ainoa virheensä oli ehkä hänen liian suuri rohkeutensa: hän vaati kuninkailta ja ruhtinailta itselleen samaa kunnioitusta kuin heidän vertaisilleen. Mutta hänen mahtavuutensa oli hänen onnettomuutensa; ehkäpä hänen oikeudentuntonsa oli liian ankara. Katsokaappas, hän tahtoi pitää kruunun kunniassa, ja auttaa kuningasta pitämään kapinalliset herttuat kurissa; mutta kun nämä taas sopivat veljensä kuninkaan kanssa, vieritettiin kaikki syy marskin niskoille. Jumala suokoon kuningas Birgerille anteeksi sen synnin! Se taisikin olla hänen kaikkein suurimpansa! Silloin juuri minä olin astunut hänen palvelukseensa, näettekös, enkä voinut valaani rikkomatta häntä jättää. Minun ensimäinen kova koettelemukseni oli sinä päivänä, jolloin Torkkeli Knuutinpojan suuri pää vierähti mestauslavalle, ja minun piti samana päivänä pidellä jalustinta kuninkaalle, antamatta hänen horjahtaa hevoskavioiden ruhjottavaksi. Nuori mies, minä tiedän mitä kiusaus on!" lisäsi hän painokkaasti. "Jumala varjelkoon teitä ja jokaista rehellisen miehen lasta siitä! Mutta Torkkeli Knuutinpoika oli ollut minulle enempi kuin Björnholmin Stig ritari on voinut olla teille!" Hän vaikeni hetkeksi, tarkastaen nuoren matkatoverinsa levotonta ilmettä terävin katsein. "Sen jalompaa verta ei Ruotsissa ole minun elinaikanani vuodatettu", lisäsi hän syvään huoaten, "vaikka korkea-arvoisempaa verta kyllä on vuotanut".

Nuori aseenkantaja sävähti hehkuvan punaiseksi. "Tuon suuren miehen kuolemasta minä olen kyllä kuullut puhuttavan," huudahti hän nyt kiihkeänä. "Se oli häpeä sille kuninkaalle, jota sinä palvelit. Jos sinä olisit heittänyt hänet lokaan kurjimman konin kavioihin, niin olisit tehnyt oikein. Ei ainoakaan kunnon mies vertaa Torkkeli Knuutinpojan kuolemaa huonojen kuningasten surmaan; niin minäkin ajattelen. Siellä missä kapalusten tyhjä suuruus määrää arvon, siellä ei tosi suuruutta ja kuntoa kärsitä. Teidän suuri Torkkelinne teki vain siinä tyhmästi, että hän kannatti kurjaa kruunua kunnes se musersi hänet."

"Oi! Nuori herrani! Kaikki suuruus on katoavaista. Ja parempi on uskaltaa henkensä hyvän kuin huonon asian vuoksi. Suokaa ylhäisten pitää loistonsa, elkää koskaan uskoko vääryyden tuottavan mitään hyvää! Mitenkäs kävi meidän ylpeiden herttuoittemme: heidän silmistään välähtelivät ylhäisyys ja kuninkaallisuus; ei kukaan voittanut heitä urhoollisuudessa ja ritarillisuudessa; kautta koko Ruotsin ylistettiin heitä pilviin asti, ja rohkeasti he tavoittelivat kruunua. Mutta mielellään he olisivat antaneet kaikki maailman kruunut yhdestä homeisesta leivänpalasta, sillä he iskivät hampaansa toistensa lihaan, ennenkuin heidät kannettiin hautaan Nyköpingin vankitornista. Nähdessäni heidän ruumiinsa, nuori herrani, tunsin syvästi sääliväni mahtavia ja suurisukuisia, olkoot he vaikka miten suuria syntisiä ylhäisyydessään —"

"Kylläpä olet elämässäsi kamalia kokenut, vanhus", keskeytti hänet aseenkantaja. "Sano minulle kuka olet? Miten olet ollut tilaisuudessa näkemään niin paljon?"

"Minä olen syntynyt Pyhäinmiesten päivänä, nuori herra," vastasi voimakas vanhus. "Jos pelkäätte kuolemaa, niin väistäkää minua, se on näihin asti varjon lailla seurannut minua."

"Nuoren soturin täytyy tottua katsomaan kuolemaa pelkäämättä silmiin", vastasi aseenkantaja. "Kuolemalla lienee toki siksi paljon tekemistä, ettei se ehdi olla sinun seuralaisenasi. Mistä sait mokomankin päähänpiston?"

"Kutsukaa sitä taikauskoksi, tai miksi tahdotte, herra", jatkoi vanhus, "mutta omituista kuitenkin on, että minun niin usein täytyy nähdä ruumiita ja väkivaltaisia kuolemantapauksia, enkä kuitenkaan itse ole antanut aihetta siihen. Näyttää siltä kuin minut olisi määrätty olemaan läsnä mitä suurimmissa onnettomuuksissa, voimatta kuitenkaan estää ainoatakaan niistä."

Lauttamies, joka näytti nukkuneen takan viereisellä penkillä, nousi nyt äkkiä ja poistui tuvasta. Hän ei palannut; alkoi olla jo aamupuoli, ja talonväki näytti heräävän ja rupeavan liikkumaan. "Käynpä katsomassa onko hevosilla vielä ruokaa", sanoi vanhus ja poistui ulos.

Aseenkantaja istui paikallaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ja nojasi poskea käteensä. Hän otti pari kertaa esille sinetillä suljetun kirjeen, jota kantoi povellaan, ja tarkasteli sitä miettiväisesti. Muutaman kerran näytti hän jo aikovan murtaa sinetin, mutta näytti taistelevan itsensä kanssa ja piiloitti sen taas tarkasti. Aseenkantajan näin taistellessa yksin itsensä kanssa, pisti lauttamies hänen huomaamattaan pari kertaa paksun päänsä seinässä olevasta luukusta, vetäisten sen taas nopeasti takaisin. Lopultakin palasi vanha tallirenki ja istuutui pöydän päähän. "Meidän täytyy viipyä vielä vähän aikaa hevos-parkojen vuoksi", mutisi hän luoden tarkkaavan katseen nuoren miehen levottomiin kasvoihin. "Eihän sen tarvitse pelätä päivänvaloa, joka kulkee rehellisillä asioilla."

"Sehän on selvää, vanhus", tokaisi aseenkantaja nopeasti. "Rehellisyys maan perii, ei se karta valoa eikä tulta. Sen minkä on luvannut ja vannonut, täytyy myöskin uskollisesti ja rehellisesti pitää. Senvuoksi kai sinäkin jäit kuningas Birgerin luo toimittamaan kaikki mitä hän käski."

"Jumalan kiitos, ettei hän milloinkaan ole käskenyt minun tekemään muuta kuin minkä hyvällä omallatunnolla olen voinut tehdä. Mihinkään muuhun minä en olisikaan ryhtynyt, sillä meidän rakas taivaallinen Isämme on kuitenkin kaikkina aikoina meidän ylin herramme."

"Oikein vanhus. Niin minäkin ajattelen, ja kun meidän taivaallinen Herramme haluaa riistää onnen ja vallan näiltä mahtavilta roistoilta, niin ei meidän pikkuihmisten silloin tarvitse kuvitella, että meidän velvollisuutemme on estää sitä."

"Oi, nuori herrani, elkäämme sekoittako Jumalan tahtoa omaamme. Monta kertaa voi mitättömänkin käsi olla tärkeänä välikappaleena suurimman syntisen pelastamiseksi tai onnettomuudeksi, mutta silloin onkin tarkasti kuunneltava jumal'ääntä sielussamme ja eroitettava se omista turhista ja ylpeistä ajatuksistamme. — Minäkin sydämessäni tuomitsin kuningas Birgeriä", jatkoi hän hiljaa ja tuijotti himmeään lampunvaloon. "Jos minä olisin pettänyt hänet ja estänyt hänen pakonsa sinä yönä, joka olisi ollut helppo asia minulle, niin minä istuisin vielä kunniapaikoilla isänmaassani, sen sijaan että nyt olen lainsuojaton omaisteni joukossa. Mutta minä en sittenkään kadu sitä. Hyvän omantunnon säilyttäminen on kuitenkin parempi kuin mikään muu. Silloin kun Birger kuningas vielä kantoi kruunua ja valtikkaa vihasin minä häntä kaikessa hänen komeudessaan; mutta sinä iltana, jona minä suljin hänen silmänsä Holbekin linnassa ja hänellä tuskin oli vuodetta missä voisi kuolla, silloin minä kiitin Jumalaani ja vapahtajaani siitä etten ollut syyllinen hänen onnettomuuteensa. Olihan hän sen hyvin ansainnut, niin ainakin sanottiin, ja uskonhan minä sen itsekin. Mutta Brunke, tuo kavala drotsi, oli kuitenkin eniten syyllinen sekä herttuoitten että meidän suuren valtakunnanhoitajamme kuolemaan. Senkin miehen minä olen nähnyt teilattavan. Jos joskus joudutte matkoillanne Brunkebergin seuduille, niin saatte kyllä kuulla hänen kirotun nimensä." Vanhuksen silmät välähtelivät hurjasti hänen mainitessaan tämän nimen, ja hänen suuri kätensä puristui nyrkkiin. Tämän alhaisen valtiomiehen muisto ja ne onnettomuudet, jotka hänen huono hallituksensa oli aikaansaanut Ruotsissa, näyttivät repivän auki kaikki vanhat haavat hänen sielussaan. Hänen ulkonevissa silmissään oli taas tuo outo uneksiva ilme, joka katseli taa päin menneisiin aikoihin. Tuo hurja, kostonhimoinen salama, joka drotsi Brunken mestausta muistellessa oli välähtänyt hänen katseessaan katosi pian, ja suuret tuijottavat silmät täyttyivät kyynelillä. "Elämäni surulliset muistot kohdistuvat nuoreen prinssi Magnukseen, kuningas Birgerin poikaan", alkoi hän taas puhua hiljaisella äänellä, ja hän näytti tuntevan mielensä keventyvän, voidessaan purkaa nuorelle matkatoverilleen asiat, jotka eniten hänen sydäntään painostivat. "En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa ja hauskempaa lasta. Hän oli jo ihailtu kuninkaana ennen kuin hän tiesi mitä se merkitsi. Oi! Miten monasti olenkin kantanut häntä käsivarsillani, tuota pientä Jumalan enkeliä, ja olen laulanut hänelle siitä onnesta ja ihanuudesta, mihin hän oli syntynyt ja luotu. Näillä hartioillani minä kannoin hänet Tanskaan — oi! En milloinkaan ole itkenyt katkerampia kyyneleitä kuin laskiessani hänet Eerik Menvedin syliin, silloin kun minun maanmieheni raahasivat hänen isänsä ja äitinsä ja sisarensa vankeuteen Nyköpingin linnaan."

Aseenkantaja tuijotti ihmetellen ja tarkkaavasti vanhaan, vaatimattomaan mieheen, jonka hän nyt vasta huokasi olevan tunnetun ja aivan erikoisen omituisen henkilön. Mutta hän pidättäytyi osoittamasta hämmästystään ettei keskeyttäisi häntä.

"Niin hurskaana ja ihanana en ole nähnyt pientä Jesus-lastakaan missään kirkossa", jatkoi kuningas Birgerin vanha palvelija värähtävin äänin. "Oi, miten mielelläni olisin tahtonut nähdä tuon enkelikuninkaan Ruotsin valtaistuimella, ennenkuin silmäni suljen. — Minä olisin silloin lausunut Simeonin lailla: 'Herra nyt sallit palvelijasi mennä rauhaan.' Mutta taisinpa melkein pitää epäjumalana tätä ihmislasta, olihan hän kuitenkin vain pieni maallinen kuningas, ja kaiken maallinen ihanuus on katoavaista. Hänestä olisi varmaankin tullut toisenlainen kuningas kuin hänen isänsä ja teidän nykyinen kuninkaanne. Mutta Jumala tietää paremmin kuin me, eikä se ollut niin sallittu. Kun ensi kerran taas on yhden toistatuhannen neitsyen päivä, kahdeskymmenesensimäinen päivä lokakuuta, niin silloin on kulunut kolmetoista vuotta siitä kun seisoin Pyhänhengensaarella Tukholmassa ja näin tuon ihanan pään vierähtävän mestauslavalta. Herran rauha hänen viattomalle sielulleen taivaanvaltakunnassa." Tässä vaikeni vanhus ja purskahti kiihkeään itkuun, peittäen kasvonsa suurilla, kalkeilla käsillään.

"Jumalani! Oletko sinä se urhea smålantilainen, joka kantoi prinssi Magnuksen Tanskaan?" huudahti aseenkantaja osanottavasti ja hypähti seisomaan. "Sinäkö olet se uskollinen Arvi, josta kaikki ihmiset puhuivat minun pienenä ollessani — ja sinä elät täällä köyhänä, halpana miehenä!"

"Köyhä mies minä kyllä olen", virkkoi ratsupalvelija ja poisti kädet kyyneleisiltä silmiltään, "mutta siitä minä kiitän Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä. Minulla on ollut kylliksi surua tässä maailmassa mahtavien onnettomuuksien näkemisestä. Arvi Smålantilaisen nimeä ei tunne kukaan muu kuin meidän taivaallinen Isämme ja ne jotka vielä muistavat pienen prinssi Magnus Birgerinpojan. Silloin kun minä kannoin pienen kuninkaani Tanskaan mainittiin minun nimeni ensimäisen ja viimeisen kerran maailmassa. Senjälkeen minä seurasin isää tänne ja jouduin lainsuojattomaksi hänen kanssaan. Sillä aikaa kuin minun pieni kuninkaani kasvoi suureksi uljaaksi maanpaossaan, valahtivat minun hiukseni hopeanharmaiksi. Kun hän sankarina palasi kotimaahansa, oli hän juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja silloin se suuri onnettomuus kohtasi häntä. Oi! Minä jouduin siksi ajoissa Pyhänhengensaarelle, että näin hänen kellertävien suortuviensa loistavan auringossa kuin pyhimyskehän — pyövelinkirveen alla."

Aseenkantaja katseli vanhaa Arvi Smålantilaista kunnioittavan osanottavasti ja tarttui hänen käteensä. "Nyt ymmärrän miksi niin syvästi säälit sortuneita mahtavuuksia", sanoi hän. "Enkä minä sinua siitä soimaa. Mutta sinä, arvoisa vanhus, kuulut menneeseen aikaan, minä tulevaan. Meidän tiemme eroavat täällä. On jo tarpeeksi valoisaa ulkona. Minun täytyy joutua matkaan." Aseenkantaja heitti muutaman äyrityisen pöydälle niukan aterian maksuksi. Hän pisti hatun päähänsä aikoen poistua. Mutta ennenkuin hän ehti ovelle, ponnahti se auki ja paksu lauttausmies astui kynnyksen yli talonväkensä ja parin venemiehen etunenässä. "Elkää pahastuko, nuori herrani, että kysyn kuka olette", lauttausmiehen leveästä rinnasta kajahti ääni onttona kuin tynnyristä. "Mutta te ette pääse paikaltanne ennenkuin olette tehnyt meille selvän siitä, että kuljette luvallisilla asioilla täällä Laalannissa. Te näytätte rehellisen miehen pojalta, sen parempaa todistetta kuin teidän kasvonne ei kunnon miehellä voi olla; mutta näihin aikoihin ei ole takuuta koiran karvoihin katsomisesta. Puhellessanne tämän uljaan ruotsalaisen kanssa olette te uhmaillen kerskannut uhkaavanne kuninkaan henkeä, jos vain voitte. Jos te tulette Björnholmista Stig Antinpojan luota tai ehkä itse Rendsborgin kreivin luota, niin ehkä kulette uusia petoksia ja onnettomuuksia valmistamassa."

"Vai niin", huudahti aseenkantaja ihmetellen, käsi miekan kahvalla, "eikö tässä maassa enää vapaasti saa jutella oluthaarikan ääressä joutumatta omien kansalaisten urkittavaksi ja ilmiannettavaksi? Millä oikeudella te täällä pidätätte matkustavaisia ja vaaditte minua tilille sanoistani ja ajatuksistani?"

"Jonakin muuna aikana eivät teidänlaisen nuoren keikarin puheet ja ajatukset olisi häirinneet minun aamu-untani", vastasi lauttausmies tyynesti. "Kyllä me sen tiedämme, että mitä vanha lintu laulaa, sitä poikanen visertää. Mutta senjälkeen kuin kuningas uskoi meidän laalantilaisten suojeltavaksi henkensä, täytyy meidän pitää korvamme ja siliämme avoimina. Elkää te olko siinä luulossa, ettei tässä haassa ole muita kuin orjia ja elukoita, vaikka olisittekin kuullut petollisen herranne Björnsholmissa sen satakertaa latelevan. Tässä näette minun talonväkeni; ei ainoakaan heistä pettäisi minua tai puhuisi pahaa minusta vieraille, vaikka minä olisinkin heille huonompi herra kuin meidän kuninkaamme voinee olla meille kaikille. Senvuoksi me emme myöskään salli nuoren keikarin rankaisematta soimata kuningasta; ehkä hän vie salaviestejä maan vihollisilta jollekin roistolle tässä maassa, joka voisi hyötyä siitä että syöksisi meidän onnettoman herramme vieläkin suurempaan kurjuuteen!"

Lauttausmiehen viittauksesta hypähti äkisti kaksi venemiestä esiin, tarttuen niin lujasti kiinni aseenkantajaan ettei hän voinut liikahtaa, ja kolmas sitoi hänen käsivartensa ja jalkansa. Vanha ratsupalvelija teki äkkinäisen liikkeen tullakseen hätyytetyn matkatoverinsa avuksi. Mutta lauttausmies tarttui jättiläisvoimin häntä käsivarteen pidättäen hänet. "Ole vain hiljaa, vanhus", kuiskasi hän, "minkä sinulle lupasin, sen pidän. Tiedäthän itse parhaiten tuon kukonpojan ajatukset. Minä tahdon näyttää hänelle, että vielä on miehiä valveilla Laalannissa, vaikka hän pitäisikin meitä kaikkia unikekoina ja haukkuisi koko maata navetaksi."

"Pidelkää varoen häntä, kunnon mies", kuiskasi vanha Arvi. "On kyllä totta, että hän on väärillä poluilla. Mutta uskokaa minua, kyllä hän vielä katuu kunhan saa aikaa ajatellakseen."

"Isäntä, tässä on salakirje", huusi nyt eräs venemiehistä, joka oli repäissyt auki aseenkantajan takin ja ottanut esille salaisen kirjeen, kirjeenkuljettajan maatessa sidottuna lattialla, hehkuvan punaisena häpeästä ja suuttumuksesta ja purren vimmastuneena hammasta.

"Niin, kun nyt vain joku osaisi lukea kirjoitusta", sanoi lauttausmies ja katseli päällekirjoitusta.

"Lauttausmies hoi, anna tänne minä luen sen", kuului voimakas ääni ovelta, ja samassa astui sisään pitkä, laiha mies, yllään punainen takki, metsästyslaukku sivulla, kaaripyssy kädessä ja vyössä suuri hopeoitu metsästyspuukko. Arvi Smålantilainen tunsi heti ylhäisen ketunmetsästäjän, joka oli seurannut heidän mukanaan Vordingborgista lauttauspaikan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen koko olentonsa oli käskevä ja vastenmielinen. Hän riisti kirjeen lauttausmieheltä, ja katseltuaan tarkasti sinettiä ja päällekirjoitusta hän näytti hämmästyvän, mutta tointui pian siitä. "Eikö muuta!" huudahti hän naurahtaen teeskennellysti ja avasi sinetin. "Te olette väärillä jälillä, lapset. Tässähän on vain vastaus minun naapurilleni, Ellemosen Juhanalle, eräästä juutilaisesta härkäkaupasta."

"Kaikella kunnioituksella, herra Henneke", sanoi lauttausmies epäluuloisen näköisenä, "mutta luulisipa melkein kirjeen olevan teille itsellenne, koska sen niin halusta avaatte, näyttepä tuntevan jo lukemattakin sen sisällön. Lukekaa se ääneen meille kaikille! Jos siinä puhutaan vain härjistä, niin olemmepa silloin tehneet vääryyttä pojalle tuossa, ja meidän on heti päästettävä hänet vapaaksi. Eikö kirja ole Stig Antinpojalta Björnholmista?"