Hän antoi suuttumuksensa purkautua ja puheli niin kovalla äänellä itsekseen, että kaikui salissa: "Haa, pyyhkikäämme kaikki leijonat ja sydämet Tanskan vaakunasta ja asettakaamme sijaan pieniä käärmeenpäitä. Silloin voi siitä tulla sen pakanavaakunan kaltainen, joka sai sielut ja sydämet kivettymään. Mutta elämää se ei koskaan saata antaa — ei koskaan!"
Kun Sven Tröst innoissaan huusi nämä sanat, seisoi Musta Sven hänen edessään pimeässä parvekesalissa. Hän ei ollut vielä pessyt likaisia kasvojaan, eikä kammannut suunnatonta partaansa, ja hänen vaatteensa olivat vielä veressä viime yön jälkeen.
"Ai, ai, nuori herra ritari", huudahti hurja mies iloisesti naurahtaen. "Hutiloitteko te minun ja autuaan isoäitini ammattia tahtomalla esiintyä ennustajana? Antakaa sen olla. Sen asian minä ymmärrän paremmin. Niin totta kuin minä ennustin kaljun kreivin ja hänen kätyriensä varman kuoleman, niin totta minä voin luvata teille, että me saamme paremmat ajat maahan, kuinka teille ja enollenne käyneekin. Niin paljon minä voin lukea niistä tähdistä, jotka ovat korkeimmillaan näinä öinä, että aika on koittanut jonkun suuren alkamiseen, sillä nyt Gondulin ensimäisen henki [aurinko] vaeltaa Vaa'an ja Härän välillä. Niin paljo minä tiedän, että emme ole tänä vuorokautena turhia temmeltäneet, vaikka nyt onkin kaikkien narrien päivä."
"Minä en paljoa maksa sinun ennustuksistasi, hullu Volle", sanoi Sven Tröst, joka oli melkein peräytynyt kauhean olennon edessä. "On helppo ennustaa niiden ihmisten kuolemaa, joita itse auttaa tappamaan. Mutta minkä näköinen sinä olet, mene pois ja pese veri itsestäsi eläkä näytä itseäsi, sinä olet kuin peto. Nythän sinä olet kostanut täydellisesti vanhan herrasi ja isoäitisi. Kuinka kauan sinä aiot käydä tässä jätkänä? Sinähän näytät aivan ilmi elävältä saatanalta."
"Jos te pelkäätte verta ja muuta likaa, joka on tarttunut meihin tässä maailmassa, nuori herra ritari, niin kelpaatte te hitto vie yhtä vähän tulevaan aikaan kuin siihen, missä me nyt elämme. Niin puhtaaksi ja nuolluksi kuin te tahdotte jokaisen ritarin ja palvelijan, ja lisäksi sielua ja ruumista myöten, niin hienoksi ei onneksi kukaan saa itseään näinä rauhattomina aikoina. Jos minä voin teitä sillä huvittaa, voitte te nähdä minut pestynä huomenna, vaikka minä kuitenkin jään Mustaksi Sveniksi kuolemaani saakka. Tiedättekö te muuten uutisia Haldista? Vangittu neito, te tiedätte kyllä, meidän pikku Agnetamme Björnholmasta, on lentänyt pois villihanhien kanssa eilen."
"Mitä! Paennutko — Jumalani, minne?" Sven Tröst huudahti kiivaasti.
"Niin minne, sen hän on unohtanut meille ilmoittaa. Mutta minä nuuskin kyllä hänet selville", jatkoi Volle hurjasti hymyillen. "Kun te nyt jo kaksi kertaa olette pelastanut minun henkeni, on se aivan kohtuullista, että minä tilaisuuden sattuessa autan teidät iloiseen elämään jälleen — ja millä minä saatan suututtaa Stig Antinpoikaa, sen minä teen oikein mielelläni."
"Säästä palvelusintosi Volle", keskeytti nuori ritari hänet kääntyen häneen selin. "Anna hänen lentää minne hän haluaa, eläkä koskaan uskalla astua velhon kasvoinesi hänen silmiensä eteen."
"No no, eipä hän niiden näkemisestä kuole, kun minä vien hänet sen ritarin syliin, jonka luona koko hänen mielensä on."
"Mitä, oletko sinä hullu, Volle? — Kuka ritari?"
"Niin, hän kuuluu olevan mieltynyt johonkin, joka tuli hulluksi rakkaudesta häneen. Ehkäpä lintu onkin lentänyt Haldista, antaakseen vastaleivotun Randersin sillan ritarin vangita itsensä, ja tämähän on velkaa hänelle sulhasen sensijaan, jonka otti häneltä kuluneena yönä."
"Mene tiehesi, Volle", vastasi Sven Tröst syvään huoahtaen. "Siltoja minä osaan repiä ja iskeä roistoja otsaan; mutta sitä lintua, josta sinä puhut, minä en koskaan pyydystä. Pikku Agneeta Björnholmasta oli uni; hänen sielussaan ei ole enää muistoa minusta, ja minulla on jäljellä vain kuva hänestä ilman elämää ja rakkautta."
"Ah, tyhjää, rakkaudessa on aina vähän valetta, sen te hyvin tiedätte, ja hän pitää teistä pikemminkin liian paljon kuin liian vähän", mutisi Musta Sven. Mutta nuori ritari käänsi hänelle selkänsä ja meni toivonsäde levottomassa katseessaan makuuhuoneeseensa ritariparvelle.
* * * * *
Seuraavana aamuna Sven Tröst seurasi enoansa Haldiin mukanaan suurin osa linnan miehistöä. Hän oli hajamielinen ja vastasi kaikkiin kysymyksiin väärin. Musta Sven oli nyt pessyt ja siistinyt itsensä; hän seurasi joukkoa leikkiä laskien ja iloisesti laulaen.
"Mitä sinä mietit rakas uskollinen sisarenpoikani?" kysyi Niilo Ebbesen ystävällisellä äänellä laskien kätensä nuoren ritarin olkapäälle. "Tanskanmaan kohtaloako vai minun ja prinssi Oton tulevaisuuttako sinä niin syvämietteisesti mietit?"
Sven Tröst punastui, mutta Musta Sven hymyili salassa ja kohautti olkapäitään.
"Jumala suojelkoon Tanskaa ja teitä myös, rakkahin eno!" huudahti hämillään oleva haaveksija ja riuhtautui irti mielikuvista, jotka näyttivät pitävän häntä vallassaan. "Mutta vaikka minä en tänä hetkenä ajatellut isänmaan enkä teidän ja jalon prinssi Oton palvelemista, luulen minä ettei minulla ole parempaa asiaa maailmassa, jonka puolesta minä uhraisin elämäni ja ajatukseni. Senmukaan, mitä minä olen kuullut, olette te jo antanut jalat saksalaisten alle."
Minne vain tultiin, siellä kulki huhu vihollisen peräytymisestä. Tieto kreivin kuolemasta oli hajoittanut koko hänen suuren, saksalaisista palkkajoukoista muodostetun, sotajoukkonsa. Haldissa vallitsi ilo ja riemu. Ritari Bugge ja hänen kolmesataa ratsumiestä odottivat linnanpihalla puettuna panssariin ja haarniskaan heti lähteäkseen ajamaan takaa pakenevaa vihollista. Niilo Ebbesen yhdisti nyt joukkonsa herra Buggen väkeen, ja tämä ynnä Haldin ritarit vastaanottivat hänet monilla kunnianosoituksilla.
"Nyt ei voi kukaan sanoa teidän istuneen toimettomana, sillä aikaa kun me muut tappelimme, jalo ystävä ja naapuri!" huusi isoääninen ritari Bugge pudistaen hänen kättään. "Siitä yhdestä urotyöstä minä tahtoisin antaa kaikki voittoni ja puolet niistä, mitä minä vielä aion voittaa. Jos te tahdotte johtaa minun sotamiehiäni, niin minä astun syrjään. Te olette osoittanut olevanne maan viekkain ja samalla rohkein ritari."
"Kiitos teidän edullisista ajatuksistanne minusta, ritari Bugge, vaikka minä mieluummin tahtoisin olla rehellinen kuin viekas", vastasi Ebbesen. "Olkaa te päällikkö, se sopii parhaiten, koska te itse kustannatte melkein kaiken väen. Suokaa minulle ainoastaan sana neuvotellessanne tämän retken johdosta. Minun mielestäni pitäisi meidän soittaa hälyytyskelloja koko maassa täältä Riibeen saakka, että kansa pääsisi jaloilleen, ja jokainen juutilainen, jolla on terve käsivarsi, voisi auttaa meitä ajamaan saksalaista portille."
"Kuten tahdotte! Tällä kertaa täytyy Ebbesenin käskeä", vastasi herra Bugge. "Vaikka minä luotankin enemmän meihin ritareihin ja asekuntoiseen väkeemme kuin kaikkeen siihen roskaväkeen, jonka te annatte soittaa kokoon kirkonkelloilla." Ritari Buggen käskystä ratsasti heti joukko asemiehiä edeltäpäin käskemään kansaa Viborgin ja Slesvigin välillä maata puolustamaan. Ritari Bugge ja Niilo Ebbesen lähtivät itse samana hetkenä Haldista yhä kasvavan sotajoukon etunenässä. Kylästä kylään soivat kellot heidän edellään, ja kansa virtasi suurella riemulla yhtyäkseen pieneen valikoituun ratsujoukkoon, jonka etupäässä he näkivät maan vapauttajan. "Katsokaa, tuolla hän ratsastaa miehineen! Hän se tappoi kaljupää-kreivin", kuului suusta suuhun. Ebbesenin nimi tunnuksenaan seurasivat talonpojat joukkoa suurissa laumoissa, ratsastaen ja jalkaisin, varustettuina kirveillä ja viikatteilla. Ritari Bugge vaikeni, mutta rypisti otsaansa tälle puuhalle ja katsoi halveksivasti epäsäännöllistä ja huonosti varustettua kansanjoukkoa.
Matkalla Riibeen yhtyi heihin huomattava ja hyvinvarustettu ratsujoukko paksu hengellinen herra etupäässään, maisteri Jaakko Split, vahva Jaakko mestari, joksi kansa häntä yleisesti kutsui. Hän istui korkean sotaorhin selässä, rintahaarniska mustan pappiskaapun päällä, ja sotaherran arvokkuus suurilla, lihavilla kasvoillaan. Vaikka hän oli korkeaa aatelissukua, ei hänessä ollut vähääkään sen ajan yläluokan ylpeyttä, vaan käyttäytyi hän koruttomasti ja suorasti kuin talonpoika. Häntä kunnioitettiin suuresti kuten piispa Sveniä oppinsa vuoksi, jonka hän maisterinarvonsa kanssa oli hankkinut ulkomaan yliopistoissa. Piispana suojeli hän voimalla ja mahtavuudella alaisiaan hengellisiä maallisten mahtavien vierailuja ja sortoa vastaan. Hän oli ollut Holsteinin kreivejä vastaan tehdyn liiton päämies, johon liittoon piispa Sven oli myös ottanut osaa kuningas Kristofferin aikana. Muutaman tuhannen miehen etupäässä hän oli etenkin Haderslevin taistelussa niittänyt paljon kunniaa. Kun ritari Bugge ja Niilo Ebbesen näkivät tämän miehen huomattavan ratsujoukon tulevan heidän avukseen, tervehtivät he häntä nöyrästi ja ystävällisesti. Piispan sivulla ratsasti neljä vahvaa sotilasta, jotka tarkkasivat jokaista hänen viittaustaan; ne olivat hänen ystäviään ja sukulaisiaan, jotka aina seurasivat häntä asemiehinä, ja joista eräs pituudesta ja voimassa oli hyvin hänen näköisensä, ja se olikin hänen voimakas veljensä Hans Split.
"Kiitos ja kunnia Randersin urotyöstä, rohkea ritari Niilo Brattingborgilainen", sanoi piispa ja ojensi Niilo Ebbesenille kätensä. "Te olette antanut kelpo tuomiopäivälyönnin Tanskanmaan ja Meidän Herramme nimessä, vaikka minä en uskallakaan sanoa, että se oli aivan sen Ethican mukainen, jota me kuuntelimme korkeakoulussa. Mutta se teko puolustaa itseänsä. Minkä kiitoksen te saanettekin siitä maan suurilta ja mahtavilta, niin ajattelen minä kuitenkin, että me hankimme teille anteeksi annon P. Knuutilta ja Meidän Herraltamme, joka parhaiten tunsi hätämme ja teidän ajatuksenne."
"Se on myöskin minun toivoni, herra piispa", vastasi Ebbesen, "vaikka teidän hurskas virkaveljenne, piispa Sven ankarasti tuomitsi minun aikomustani ja uhkasi minua kovasti, jos minä toteuttaisin sen."
"Siinä hän on käyttäytynyt hurskaana ja innokkaana Jumalan miehenä", vastasi piispa. "Niin minäkin olisin tehnyt, jos minä olisin ollut hänen sijassaan. Mutta nyt kun työ on tehty, on se toinen asia. Nyt minä sanon: Jumalalle siitä kiitos, minkä hän antoi tapahtua meidän pelastukseksemme. Ja nyt tahdon minä auttaa teitä vapaasti ja julkisesti keskellä valoisaa päivää sen puolesta, minkä te oman henkenne uhalla alotitte pilvisenä yönä. Kiitos myöskin teille ritari Bugge", jatkoi hän kääntyen Haldin ylpeän linnanherran puoleen, joka näytti odottaneen, että piispa olisi tervehtinyt ja puhutellut häntä ensimäiseksi. "Te olette ensimäiseksi haastanut tyrannin sotaan ja alkanut avonaisen taistelun. Jos se on tapahtunut hurskaassa ja jumalisessa tarkoituksessa, kansan ja kruunun nimessä, eikä vapaasyntyisen säätymme omapäisyydestä, kuten minä tahdon toivoa, niin ansaitsette te todella kaikkien uskollisten tanskalaisten kiitoksen. — Täällä on jokseenkin puhdasta kaikkialla", jatkoi hän odottamatta ritarin vastausta. "Minä olen myöskin parhaani mukaan auttanut vihollista ovelle ja lähettänyt yhden ja toisen päätä pahkaa kiirastuleen. Mutta se on rehellinen asia, jota hyvästi saattaa puolustaa tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana. Jos te aiotte kuten minä, niin lähdemme kaikki Veileen ja Koldingiin ja osoitamme viholliselle talvitien, missä hänet vain tapaamme."
Suostuttiin piispan ehdotukseen ja ajettiin vihollista takaa hänen osoittamaansa suuntaan.
Joukko Holsteinilaisia ratsumiehiä oli varustautunut kirkkomaalle päivämatkan päähän Koldingista, jottei heitä yöllä yllätettäisi, sillävälin kun he lepäsivät aukimurretussa kirkossa. Aamun sarastaessa huomattiin tämä varustus ja rynnättiin sitä vastaan. Ihmeekseen nähtiin muutamien tanskalaisten sotamiesten jättävän varustuksen ja tulevan juutilaisten maanmiestensä puolelle antautuakseen armoille. Mutta katkeruus näitä luopioita kohtaan oli melkein suurempi kuin vihollista itseänsä vastaan. "Maanmiehet pettureita", huudahtivat Niilo Ebbesen ja ritari Bugge hätkähtäen. Buggen määräyksestä luopiot heti sidottiin, ja hän uhkasi ääneensä antaa hirttää heidät, niinpian kuin varustus oli valloitettu.
"Jos te tahdotte hirttää maanmiehenne, niin käykää ensiksi käsiksi isäntäämme. Hän on sitonut meidät valalla", sanoi eräs luopioista, ja Sven Tröst luuli tuntevansa hänet erääksi Stig Antinpojan ampujaksi Björnholmasta. Hän kertoi heti enolleen tämän huomion, ja Niilo Ebbesen kalpeni. Aamun sarastus valaisi kiivasta taistelua, joka Ebbesenin innon vuoksi tuli ratkaisevaksi. Pieni holsteinilainen joukko puolusti itseään epätoivoisesti, mutta koko kirkkomaa oli saarrettu, ja pian seisoivat Ebbesen ritari Buggen ja sotaisen piispan kanssa ynnä Sven Tröst ja pari sataa sotamiestä kirkonmuurin edustalla. Aseet putosivat voitetuilta käsistä, ja juutilaiset odottivat tavanmukaista ankaraa käskyä: "Hakatkaa maahan ne!" Mutta nyt astui pitkä mies esiin kirkon asehuoneesta, ja hänet tunnettiin Stig Antinpojaksi Björnholmasta. "Odottakaa maanmiehet!" huusi hän kovalla äänellä. "Jos te tahdotte menetellä rehellisesti Tanskaa kohtaan, niin te annatte minun ja väkeni poistua täältä vapaana. Minä en ole kantanut aseita isänmaatani vastaan, vaan minä olen ainoastaan odottanut taistelun päätöstä, joka tapauksessa ollakseni hyödyksi sekä juutilaisille, että holsteinilaisille. Jos suuri kreivi Geert olisi voittanut, olisi minun sanani lieventänyt kansan kohtaloa. Nyt on minun toivoni olla rauhanvälittäjänä kaatuneen kreivin poikien ja syrjäytetyn kuningassukumme välillä. — Minä näen vihamieheni Niilo Ebbesenin teidän joukossanne", jatkoi hän. "Jos isänmaa on hänelle rakkaampi kuin oma kostonsa, on hän ensimäiseksi selittävä minut syyttömäksi."
"Ei, Stig Antinpoika", vastasi Ebbesen hillityn suuttuneesti, "syyttömäksi minä en tahdo teitä sanoa. Te olette ja pysytte tyrannin ystävänä, johon kukaan ei saata luottaa. Mutta jos minun sanani mitään tässä merkitsevät, niin saatte te mennä täältä ja puolustaa itseänne Tanskan kansan ja hallituksen edessä, kun aika on tullut. Täyttäkää tämä pyyntöni, ritari Bugge. Jos Stig Antinpoika olisi minun ystäväni tai veljeni, sensijaan, että hän on minun vihamieheni, häpeäisin minä rukoilla hänen henkensä puolesta."
"Ritari Antinpoika, tämän miehen pyynnöstä voitte te vapaasti lähteä täältä", huusi Bugge päällikön ylpeällä mahtiponnella. "Tällä retkellä minä annan Ebbesenin määrätä, koska hän tappoi teidän herra tyranninne. Mutta varokaa itseänne, kun me taas kohtaamme, herra Stig. Vaikka te saisitte ketuntempuillanne kaikki maailman ruhtinaat ystäviksenne, minä jään kuitenkin kuolemaani saakka teidän vihamieheksenne, niin totta kuin minä vihaan kaikkia tyranneja ja heidän kätyreitään."
Sanaakaan vastaamatta nousi Stig Antinpoika hevosen selkään ja ratsasti ylpeän ja viekkaan näköisenä sotilaidensa etupäässä valloitetusta varustuksesta. Päällikön määräyksestä antoivat juutilaiset hänelle tilaa; mutta kaikki mutisivat kovaa ritarin sääliväisyydestä petturia kohtaan, joka oli hänen omaa säätyänsä, ja moni toisti vanhan sananlaskun: "Suuret roistot saavat mennä, mutta pienet hirtetään." Armoa, jota oli osoitettu Stig Antinpojalle, ei myöskään kielletty hänen juutilaisilta asemiehiltään. Ebbesenin pyynnöstä irroitettiin heti vankien siteet ja he saivat mennä minne halusivat.
Stig Antinpojan ja hänen seurueensa kadotessa Slesvigiin johtavalle tielle jatkettiin hajanaisten sotilasjoukkojen takaa ajamista aina Koldingiin asti. Sinne mennessä saavutettiin monta joukkoa, jotka olivat pakomatkallaan ruvenneet ryöstämään. Mutta se osa kreivin sotajoukkoa, joka Geertin molempien poikien johdolla vei kaatuneen sotaherran ruumista maasta, pääsi onnellisesti pakoon.
KUUDES LUKU.
Ei mikään ollut näinä päivinä tavallisempaa Slesvigissä ja Holsteinissa kuin pakenevat "Grunzhovit" tai keveästi asestetut westfalilaiset ja reiniläiset palkkasoturit, jotka olivat olleet kreivi Geertin palveluksessa, ja jotka nyt suurempina tai pienempinä joukkoina vaelsivat näiden seutujen kautta ja todensivat huhut kreivin kuolemasta ja hänen sotajoukkojensa hajaannuksesta. Eräässä majatalossa Eiderin Holsteinin puoleisella rannalla, jossa tiet Rendsburgista, Izehoesta ja Segebergistä yhtyivät, istui kuudentoista miehen joukko sellaisia palkkasotureita juomapöydän ääressä tuvassa, joka samalla kertaa oli kyökkinä, tallina ja asuinhuoneena. Heidän hevosensa söivät apetta samassa suuressa tuvassa yhdessä kotieläinten kanssa, ja savu löysi tiensä ulos avonaisesta parresta ja katosta. Lieden loimu ja öljylamppu pöydällä valaisivat suurta ihmisten ja eläinten seuraa. Monet kirkkaat kupariastiat todistivat omistajan rikkautta, ja nautaeläinten edessä taipuivat heinäparret rehujen painosta. Paksu kapakanisäntä kaatoi ahkerasti vieraille ja kuunteli osaanottavasti ja uteliaasti keskustelua. He olivat irroittaneet keihäänpituiset miekkansa ja asettaneet sotanuijansa juomapöydälle oluthaarikkojen väliin ja ojensivat itsensä penkeille, veltosti lepäillen suurten nyyttiensä päällä, jotka sisälsivät Juutilaisista herraskartanoista ja osaksi kirkoista ja luostareista varastettua tavaraa. Eräs heistä oli ottanut esiin kullatun alttarikalkin, josta hän röyhkeästi ja ylimielisen voitonylpeästi joi oluttaan ja samalla kovaäänisesti johti puhetta. Se oli westfalilainen veteraani, jolla oli äärettömän pitkä parta, joka pitkinä palmikkoina riippui hänen rintahaarniskalleen; hän näytti siltä, kuin saattaisi hän olla koko joukon isä, ja hänen hurjat kulkurinkasvonsa olivat niin täynnä arpia ja raamuja ettei niihin enempää olisi sopinut.
"Nyt me olemme peloittaneet senkin kansan", murisi westfalilainen käheällä äänellä ja asetti tyhjennetyn alttarikalkin pöydälle niin että helisi. "Ne ovat kuitenkin halpaa kerjäläisjoukkoa nämä tanskalaiset ja ahneita he ovat kuin sudet. Minä en koskaan enää anna värvätä itseäni näitä verikoiria vastaan. Jos minä en toisinaan olisi kuunnellut messua ja ottanut palkkaamme Jumalan lahjana hurskailta papeilta, olisimme me Herra paratkoon, tulleet maasta veijareina ja heittiöinä. Lihavan saaliin, jonka kreivi lupasi meille rantamaasta, saatamme me helposti laskea."
"Jollemme olisi ottaneet omin lupimme palveluksesta eroa, niin olisi täällä ehkä ollut lisää kalastettavaa," huomautti eräs pitkä kierosilmäinen mies, jonka asetakin poimuista pisti esiin hopearisti. "Sanotaanhan, että nuoret kreivit heti tahtovat värvätä uuden sotajoukon tanskalaisia vastaan."
"Viis niistä kukonpojista", veteraani mutisi. "Mistäpä he saisivat palkan? Jollei vanha sotakukko kerran voinut haalia kokoon meidän palkkaamme tanskalaisilta lantakasoilta, vaan sai mennä hautaan meidän velallisenamme, mitä voisivat pojat saada aikaan. Narri se on, joka tästä lähtien aikoo palvella sanoista ja tyhjistä lupauksista. Ei, palkka ensin, toverit — taskussa tai kaulassa — ja sitten tapellaan sen puolesta kuin kunnon miehet, kas siinä on meininkiä. Mitä muuten saisi elämästään, kun herrainpalveluksessa pääsee helvettiin? Isomahtiset herrat lupaavat aina kultaa ja vihreitä metsiä, kun he tarvitsevat meitä. Mutta ennenkuin he maksavat sotanuijat, joilla täytyy voittaa maita ja valtakuntia heille, voi heidän mahtinsa ja suuruutensa aivan äkkiä olla lopussa, ja mitä muuta jää meille vapaille sotamiehille silloin kuin naarmuja ja pitkä nenä? Suuri kreivi oli helvetillinen mies, se on totta, eikä ollut koskaan hyvä nyhtää hiuksia hänen päästään, mutta kuinka korkealla hän päätään kantoikin, se oli kuitenkin liika löyhällä Randersissa."
"Se ei ole koskaan voinut tapahtua oikealla tavalla, toverit", huomautti eräs reiniläinen palkkasoturi, joka oli koristanut aselakkinsa turbaanin tapaiseksi punaisella alttariliinasta reväistyllä samettipalasella. "Koska on ennen kuultu, että niin suuri ja mahtava sotaherra on tapettu keskellä leiriään, niin monen tuhannen sotamiehen keskellä, ja sen teki yksi ainoa ritari apunaan kourallinen uskalikkoja. Siinä oli noituutta mukana, sen puolesta uskallan minä vaikka kaulani. — Muistatteko te sitä mustaa pitkää miestä, joka ennusti meille kaikille kuolemaa ja onnettomuutta. Paalumetsässä? Hän, jonka kreivi tahtoi hirtättää, kun metsä muuttuisi vihreäksi. Sanotaan hänen noituneen vihollisen sekä sisään että ulos Randersista. Mutta sinä kai sen parhaiten tietänet Joachim Westfalilainen. Sinullahan oli yövartiovuoro kreivin makuuhuoneen edessä."
"Aivan oikein, toveri, siitähän minun täytyy olla selvillä," veteraani vastasi pöyhistellen. "Noituutta siellä oli aivan varmasti. Mutta mitäs minä välitän yhdestä noitaparvesta! Sen mustan noitamestarin tuhosin minä itse ja vielä kaupanpäälle puoli tusinaa heittiöitä samalla kertaa. Vaikka hän auttoikin vihollisen sisään pirunvehkeillään ei hän ole, musta itse minut periköön, auttanut itseään eikä ketään muutakaan ulos, sillä minä halkaisin hänen otsansa kolmeen palaseen ja työnsin miekkani hänen ruumiinsa läpi jo samassa hetkessä."
"Sepä oli hitonmoinen lyönti, Joachim Westfalilainen", huomautti reiniläinen. "Sinä otat aina suun hyvästi täyteen. Mutta minne joutui se reipas uskalikko, joka jäi viimeiseksi ja repi sillan aivan nenämme edestä?"
"Minnekö hän joutui?" mutisi Westfalilainen. "Niin sitä saat sinä kysyä Randersin lohilta. Sillä minä viskasin heittokeihääni hänen vatsansa läpi, niin että se meni kokonaan selästä puhki, samassa hetkessä kun hän aikoi juosta tiehensä — ja viimeisen lankun mukana hän syöksyi hurjana mereen."
"Sepä oli helkkaria, toveri!" huudahti reiniläinen. "Saatoitko sinä nähdä keihään tunkeutuvan hänen selästään ulos, vaikka oli yö? Sinä sait sen kuitenkin takaisin, minä näen. — Mutta putosiko hän mereen? Minä luulin vain, että silta johti ainoastaan pienen joen yli."
"Piru vieköön! Tanskalaisillahan ei ole mitään jokia, kuten muilla kristityillä kansoilla, mutta vuoria ja järviä on heillä kyllä, niillä koirilla. Mutta sinähän et tiedä paljoakaan siitä; sinähän et tullut pitkälle rajan yli."
Heidän näin puhuessaan oli pari uutta vierasta tullut tupaan hevosineen. He olivat puetut kuten holsteinilaiset ratsumiehet; ne olivat Sven Tröst ja Musta Sven. He huomasivat sitten vasta, mitä seuraa täällä oli, kun he jo olivat tuvassa, eivätkä enää voineet peräytyä ilmaisematta itseään. He istuutuivat vaieten toisen pöydän viereen oluthaarikan ääreen, antautumatta keskusteluun palkkasoturien kanssa.
"Minnekähän meidän kreivimme aikovat viedä meidän herramme ruumiin?" kysyi nyt kapakoitsija. "Ettekö te ole nähnyt kulkuetta matkalla, hyvä väki?"
"Me kuljimme sen ohi Flensburgin ja Slesvigin välillä" vastasi reiniläinen. "Ne aikovat varmasti Izehoeen. Mutta nyt kai he eivät pidä kiirettä, kun ovat saaneet hänet onnellisesti Pohjois-Jyllannista."
"Sanotteko sitä onnelliseksi", mutisi kapakan isäntä luoden heihin synkän katseen. "Te tiedätte vähän, miltä tuntuu kadottaa sellainen herra. Mutta sen saa tanskalainen maksaa, jos minä tunnen suuren kreivimme pojat oikein. Nyt ei tanskalainen prinssi koskaan pääse elävänä Rendsburgista."
Sven Tröst huokaisi tahtomattaan ja nousi puoleksi penkiltään. Mutta Musta Sven nipisti häntä käsivarteen, jonka jälkeen hän vaieten istuutui jälleen paikalleen. "Kaksi noista miehistä oli mukana murhaamassa vanhaa herraani Segebergissä", Volle kuiskasi. "Antakaa vain minun huolehtia olostamme täällä."
"Ai, ai, pari uutta sotatoveria!" sanoi suurisuinen westfalilainen, joka nyt vasta huomasi vieraat. "Jos minä näen oikein, niin olivat ne myöskin aprillinarrina Randersissa. Hei miehet! Ettekö te nähneet, kuinka minä halkaisin sen mustan paholaisen otsan ja pistin kuoliaaksi sen kirotun koiran, hänet, joka repi sillan."
"Aivan varmasti", vastasi Musta Sven murteellisella saksan kielellä ja ääntäen kauheasti. "Se on varma ja tosiasia kaikilla tavoin; sen voimme minä ja toverini todistaa. Mutta kuulitteko te mitä musta mestarinoita lupasi teille asetettuaan päänsä jälleen yhteen kuten nuuskarasian? Hän tahtoi lentää teidän jälkeenne kaikkien Gondulin henkien kanssa ja tukkia kaikkien lörpöttelijöiden ja suurpelkurien suun."
Palkkasoturit hämmästyivät ja muutamat tekivät ristinmerkin.
"Mistä sinä olet toveri?" kysyi westfalilainen tarttuen sotanuijaansa.
"Niin arvaappas, isä pieni", vastasi Musta Sven kääntäen nurin silmänsä. "Että minä olen ollut mukana Randersissa, saatatte kai kuulla, koska minä olen niin hyvin teidän urotöidenne perillä. Se asemies, jonka te pistitte kuoliaaksi sillan luona, osasi myöskin noitua. Hän ratsasti maihin lohen selässä, mutta hän veti ensin teidän heittokeihäänne selästään, koska hän oli syönyt aamiaista samana aamuna ja tahtoi kaivaa hampaitaan."
"Nythän sinä ilmiannat meidät hurjilla puheillasi, Volle", kuiskasi
Sven Tröst.
Palkkasoturit katselivat ihmetellen toisiaan ja rohkeata pilkkakirvestä, jonka tummat kasvot olivat puoleksi kypärän peitossa. Sillävälin kun kuusitoista sotilasta juomapöydän ääressä alkoi levottomasti jutella, asettui holsteinilainen kapakoitsija heidän ja kahden uuden vieraan välille katsellen heitä tarkasti. Musta Sven vilkutti hänelle salaa silmäänsä ja nyökäytti tuttavallisesti päätään. "Ne ovat aivan oikein samoja, maanmies", kuiskasi hän hyvällä alasaksan murteella. "Jos te annatte miesten päästä elävänä täältä niin te olette huono holsteinilainen. He olivat kaikki kuusitoista mukana salaliitossa kreiviä vastaan Randersissa."
Paksu holsteinilainen nyökkäsi ja antoi kahdelle valekansalaiselle merkitsevän viittauksen. Hetken kuluttua olivat he kaikki kolme ulkona tuvasta ja nyt alkoi kiivas sanasota ratsumiesten kesken juomapöydän ääressä. Muutamat arvelivat, että vieras oli juutilainen eikä kukaan muu kuin musta noita itse; mutta muutamat vannoivat, että sen täytyi olla itse saatanan ilmielävänä, joka nyt tuli ottamaan heidät, koska he olivat ryöstäneet kirkkoja ja pettäneet suuren kreivin hänen vihollisilleen. Jaakko Westfalilainen ei pitänyt tästä puheesta; hän pisti äkkiä kalkin taskuunsa ja otti hyvän vahvistusryypyn tinakannusta. Mies, jolla oli hopearisti ja hän, jolla oli alttarivaate hatussa, näyttivät aivan pelokkailta ja nousivat levottomina ylös.
"Jos te luulette, että täällä on piru merrassa, toverit, niin lähtekäämme täältä heti matkaan", sanoi westfalilainen jotenkin hiljaisesti. "Paksuun isäntään ei voi luottaa. Nämä holsteinilaiset katsovat kierosti meihin, kun me emme ole paremmin osanneet vartijoida heidän epäjumalaansa. Jos täällä jotakin tapahtuu, täytyy meidän rehellisesti pysyä yhdessä. Se oli kyllä totta, mitä minä sanoin teille siitä mustasta. Jos minä näin oikein, niin oli se juuri hän, joka istui täällä. Jollen minä ole halkaissut ennen hänen otsaansa, niin voi se tapahtua vieläkin. Mutta meidän pitää varoa sitä miestä. — Kaikki miehet ratsuille!"
Ratsumiehet hoipertelivat juomapöydän äärestä ja etsivät hevosiaan. Jokainen oli tarttunut nyyttiinsä ja aseisiinsa, ja he lähestyivät nyt lukittua tuvanovea. Mutta kaikki katselivat levottomina toisiinsa, eikä kellään ollut halua ensimäiseksi viedä ulos hevostaan. Vihdoinkin astui westfalilainen esiin ja potkaisi ensimäiseksi oven auki; hän tahtoi itse vetäytyä takaisin, mutta kärsimättömät toverit työnsivät hänet ovesta ulos. Tiellä ulkopuolella oli pilkkosen pimeää; kuului tukahdutettu huuto, eikä kukaan uskaltanut seurata hänen jälestään. Mutta nyt syöksyi kapakanisäntä ja Musta Sven, ynnä joukko holsteinilaisia talonpoikaisrenkejä, kirveillä ja miekoilla varustettuina sisään, ja tuvassa syntyi hirveä murhaaminen.
"Tule Volle!" huusi Sven Tröst tanskaksi ja talutti hevosensa ulos tuvasta. "Tässä asiassa minä en tahdo tahrata miekkaani. Sinä olet hurja verenhimoinen saatana."
"Antakaa te minun ja Gondulin henkien pitää huolta tästä asiasta, nuori herra", vastasi musta Sven ja jatkoi kauhistuneiden palkkasotureiden päiden halkomista, jotka hänessä luulivat näkevänsä todellisen paholaisen. Takan tuli ja heikko öljylamppu valaisivat kamalaa, veristä meteliä. Kapakan isäntä ja hänen väkensä iskivät hurjasti epätoivoisia sotamiehiä, jotka puolijuopuneessa tilassaan ja taikauskoisessa pelästyksessään puolustivat itseään koko lailla kehnosti. Ratsumies, jolla oli alttarivaate ja kypärä, makasi jo pää ruhjottuna lattialla useimpien haavoittuneiden ja kuolleiden joukossa, ja irtipäässeet hevoset juoksivat ruumiiden yli. Nautaeläimet pelästyivät ja riuhtoivat itsensä irti; talon sisäosista kuului naisten ja lasten huutoa. Pitkä ratsumies, jolla oli ryöstetty hopearisti, oli hädässään turvautunut tähän pyhänjäännökseen ja ryöminyt juomapöydän alle, missä hän makasi polvillaan risti painettuna huuliaan vastaan, ja hänen kiero katseensa harhaili hurjana joka suunnalle. Mutta Musta Sven veti hänet hiuksista esiin ja suorastaan mestasi hänet kyökinkynnyksellä hurjasti nauraen. Sillävälin kun isäntä ja hänen väkensä ajoi takaa heitä ulkopuolella, kiiruhti Musta Sven hevosensa luo ja talutti sen ulos. Kun hän meni uunin ohi, tarttui hän kekäleeseen ja heitti sen heinäparvelle. "Lietso nyt isoäiti! Lietsokaa Gondulin lentävät henget!" mutisi hän ja ratsasti tuvasta Sven Tröstin jälkeen, jonka hän pian saavutti pimeällä tiellä, jonne vielä pitkän aikaa kuului huutoja ja murhameteliä kapakasta.
"Kas niin! Tällä kertaa auttoivat voimakkaat vanhat" sanoi Musta Sven iloisesti ja pyyhki veren miekastaan tyytyväisesti nyökättyään katsoen jälkeensä taloon, joka jo oli täydessä liekissä. "Niin pitää käydä heille kaikille."
"Volle, sinä olet raivoava villipeto," huudahti Sven Tröst ankarasti kiivastuneena. "Mitä sinä tarkoitit tällä hyödyttömällä verilöylyillä? Ja — mitä minä näen — talo liekkien vallassa! — Onko sekin sinun työtäsi murhapolttaja?"
"No entä sitten, rakas herra? Sehän on aivan paikallaan. Mitä parempaa tarkoitusta on sillä teurastamisella ja polttamisella, jota suuret kutsuvat sodaksi ja taisteluksi. Missä minä vain tapaan viholliseni, lyön minä heidät kuoliaaksi siinä paikassa, jos voin, ja teen heille täydestä sydämestäni niin paljon pahaa kuin saatan. Sehän on luonnollista; viattomat eläimetkin tekevät samalla lailla. Ja se tuntuu minusta paljon jalommalta ja paremmalta kuin tappaa rahan edestä ihmisiä taiteen sääntöjen mukaan tai palkata vieraita roistoja voittamaan kruunuja ja herrasoikeuksia ja sitten kiusata kansaa kuolemaan saakka veroilla ja maksuilla. Jos on väärin tappaa tusina heittiöitä kapakassa, niin on varmasti vielä enemmän väärin tappaa tuhansia kunnon miehiä taistelukentällä ja polttaa kyliä tyhjän vuoksi. Mutta sitä sanotaan suureksi ja ruhtinaalliseksi, ja ei yksikään kristitty ritari häpeä ottaa osaa siihen. Ei ollut aivan hyödytöntä, että minä hankin valoa kapakkaan", hän jatkoi. "Sillä jollen minä olisi antanut heille muuta ajattelemista, olisimme molemmat tulleet hirtetyksi ja kuka silloin olisi huolehtinut junkkarista Rendsburgissa. Vanhan laskun sain minä myös maksetuksi samalla kertaa."
"Onko tämä Rendsburgin tie?" kysyi Sven Tröst nopeasti, "Näytä minulle tie ja jätä minut sitten. Me kaksi emme sovi enempää yhteen."
"Mitä maailman nurkkaa kohti me ratsastamme, sen minä saatan sitten vasta sanoa kun tähdet tulevat esiin", vastasi Volle katsoen ympärilleen. "Te ette saa olla vihanen minulle, rakas herra", lisäsi hän pyytävällä, ystävällisellä äänellä. "Jos te ajatte minut luotanne, niin ratsastan minä takaisin palopaikalle ja annan heidän seivästää minut, tai heittää minut liekkeihin. Minä olen nyt kerran kiintynyt teihin Björnholmin ajoilta ja niiltä ajoilta saakka kun me jaoimme vaikeudet Segebergissä. Te olette kaksi kertaa pelastanut minun henkeni kuten kunnon mies, ja minä olen päättänyt uskollisesti palvella teitä kuolinpäivääni saakka, vaikka te joka päivä tahtoisittekin potkaista pois minut kuin syyhyisen koiran."
"Sinä olet kummallinen, Volle", vastasi Sven Tröst. "Sinä vihaat ja rakastat yhtä kummallisesti. Mikä on hyvää tai pahaa sen sinä tuomitset omalla tavallasi, ja monta kertaa tuntuu kuin menisi paholainen sinuun. Sano minulle totisesti: onko sinut kastettu kristillisesti, Björnholmissa oli monta, joka epäili sitä?"
"Kuka voisi muistaa sitä niin tarkalleen, nuori herra. Joka tapauksessa ei se ole tarttunut minuun, koska minä olen tullut niin mustaksi. Lapsuudestani en minä tiedä muuta, kuin mitä isoäitini on kertonut, ennen kun hänet poltettiin, ja mitä muistan koiranrengin ajoiltani Segebergissä. Mutta elkää antako sen huolestuttaa itseänne. Minä tahdon tyytyä siihen lapsenälyyn. Sille ainoalle papille, joka on kysynyt minun uskoani, olen minä halvan kykyni mukaan antanut vastaukseni, ja se oli — kreivin kappalainen. Enpä paljoakaan piittaa siitä, mitä te kutsutte kirkoksi ja papistoksi; sen minä tahdon mielelläni myöntää teille; sillä te ette kuitenkaan tahdo ilmiantaa minua kristillisessä rakkaudessa, taikka miksi kutsui kappalainen huolenpitoa sielustani, ja antaa polttaa minut sentakia."
"Mutta eikö sinulla siis suorastaan ole minkäänlaista uskoa tai jotakin mihinkä sinä sielusi ja autuutesi puolesta turvautuisit?" kysyi Sven Tröst osanottavalla äänellä.
"Varmasti minulla on", sanoi Volle. "Minä uskon maahan ja tähtiin, tuleen, veteen ja teräkseen — lisäksi vielä kultaan ja hopeaan sekä Gondulin suuriin henkiin, jotka ohjaavat ilmaa, tulta ja merta. Minä uskon myöskin siihen mitä minun isoäitini on opettanut Sulla Sukin mahtavista sanoista; niissä on suurempi voima kuin kaikessa mitä teidän pappinne ja piispanne saarnaavat. Sen lisäksi uskon minä itseeni ja kunnon nyrkkeihini", lisäsi hän, "ja siihen mikä eniten johtuu mieleeni, kun minä ajattelen isoäitini silmiä taikka katselen vanhoja tähtiä. Mutta antakaa kaiken taas olla hyvin, rakas herra. Hyveistäni ei teidän koskaan tarvitse huolehtia. Ystävilleni minä teen mitä hyvää vaan voin ja vihollisilleni mitä pahaa vaan voin; se on rehellistä ja luonnollista ja samoin teette te toisetkin kun tosi tulee eteen. Minä otan ravintoni, mistä sen löydän, kuten taivaan linnut. Mihinkä minä tunnen halua ja kaipausta, sitä ei kukaan voi kuvitella minulle synniksi ja vääryydeksi; minä en koskaan voi paremmin kuin silloin kun minä täydestä sydämestäni olen saanut käyttää vapauttani, vaikka minua sentähden hyväiltäisiin tai tahdottaisiin hirttää. Mitä sieluuni ja autuuteeni tulee saatatte te olla tyyni, miten sitten lieneekin sen pesemisen laita, josta te kysyitte. Onhan maailmassa elänyt ja kuollut monta tuhatta ihmistä ennenkuin vihkivettä ja kastemaljakkoa oli olemassakaan; ja pahemmin kuin heille ei kai Mustalle Svenillekään voi käydä, olkoon hän sitten pesty tai ei. Minä olen tappanut monta roistoa, jotka oli kastettu ja jotka kantoivat pyhimyksenkuvia ja ristiä rinnallaan, ja minä olen sitä mieltä, että minä tulen yhtä autuaaksi kuin kreivin kappalainen, kalju kreivi itse, ja useimmat suuret ruhtinaat ja ritarit meidän aikanamme. Minä olen sitäpaitsi tyytyväinen ja tottunut halpaan osaani, nuori herra. Minä en pyydä niin paljon autuutta kuin te hieno ja ylhäinen väki. Jos minulla vain on raitista ilmaa ja vapauteni ynnä palanen kuivaa leipää taskussani, en minä paljoakaan välitä kaikista elämän kruunuista, joita te niin tavoittelette. Minä pyydän yhtä vähän laulaa kilpaa enkeleidenne kanssa kuin teidän jälkeläisenne palvelevat minua keitettyjen ja paistettujen pyhimystenne joukossa."
"Mikä hurja pakanuus asuukaan sinun sielussasi, Volle parka", huudahti Sven Tröst sydämellisesti huolestuneena. "Ei kai ole minun vallassani pelastaa ja valistaa sinun raakaa eksynyttä sieluasi, mutta me emme aluksi eroa. Henget, joita sinä aina huudat, ovat varmasti jotakin paholaisjoukkoa", jatkoi hän. "Niitä et sinä koskaan saa rukoilla minun avukseni, vaikka sillä voisit pelastaa henkenikin — se sinun täytyy luvata minulle."
"Se on vaikea lupaus, herra. Teidän täytyy ensin antaa minulle aikaa ajattelemiseen. Olisi aivan sama asia, jos minä pyytäisin teiltä, että te ette koskaan rukoilisi kaikkein pyhintä neitsyttä ja hänen perhettään tai lankoaan, johonka minä kyllä tiedän teidän olevan jokseenkin innokkaan."
"Vaikene pakana! Elä herjaa uskottomalla puheellasi sitä, mistä sinulla ei ole aavistustakaan."
"Siinä nyt näette rakas herra, kuinka kohtuuton te olette. Minä en saa edes puhua kohteliaasti jumalista tai hengistä, joita te rukoilette, ja te luulette saavanne kutsua minun näkymättömiä ystäviäni paholaisjoukoksi. Ei, pitäkäämme molemmat uskomme rauhassa, nuori herra, niin kerran kyllä näyttäytyy, kummalla on paremmat auttajat täällä maailmassa."
Sven Tröst katsoi melkein pelokkaasti mustaa seuralaistaan, joka tänä hetkenä oli huomannut muutamia tuikkivia tähtiä ja taas mutisi Sulla Sukin salaperäisiä manauksia, väliin katsoen tähtiä, väliin tien varrella kasvavia pensaita. "Anna hänen maata ilman lepoa haudassa, vie hänet pahojen henkien kynsiin!" mutisi hän ja sylkäisi. —
"Täältä tulee ruumissaattue huomenna, herra", huusi hän äänekkäästi ja voitonriemuisen iloisesti. "Sitä komeutta kannattaa katsella. Me olemme Izehoen tiellä."
"Vai niin! mutta se ei vie Rendsburgiin", vastasi Sven Tröst.
"Kreivien vankitorniin me kyllä löydämme ajoissa tien, herra, mutta myöhään ehkä pääsemme pois sieltä. Koska meidän kuitenkin täytyy vaeltaa vihollisen maassa ja saattaa kaulamme vaaranalaiseksi vakoilijaseikkailuissa, niin tarkatkaamme sitten kuinka nuoret sudet ulvovat ja kuinka vanha nyt vaikenee ikuisiksi ajoiksi."
"Hm, sinä saatat olla oikeassa!" vastasi Sven Tröst. "Sen kulkueen tahdon minä nähdä; siitä tulee kyllä iloisempi surusaatto Tanskalle, kuin se, jonka minä näin Soröössä." Nyt ratsastettiin reipasta ravia. Musta Sven lauloi sotilaslaulua alasaksan murteella, samassa jotenkin hyvin matkien sotamiehiä, joilta hän oli riistänyt heidän aseensa, vaatteensa ja elämänsä.
* * * * *
Kun seuraavana päivänä soitettiin jumalanpalvelukseen Izehoessa, ei kellonsoitto koskaan tahtonut näyttävän loppua, ja se levisi kirkosta kirkkoon yli koko Holsteinin. Ne olivat ruumiskellot, jotka soivat mahtavalle kreivi Gerhardille. Sven Tröst ja Musta Sven olivat jo odottaneet muutamia tuntia tienristeyksessä kaupungin ulkopuolella lukuisan kansanjoukon keskessä, joka odotti nähdä jotakin, josta kukaan ei iloinnut täällä, lukuunottamatta kahta valepukuista tanskalaista. Sven Tröst oli kuitenkin vakava, ja melkein surullisessa mielentilassa. Osanotto, jonka hän näki kaikkien kasvoilla ja ylistys, jonka hän kuuli holsteinilaisten lausuvan kaatuneesta herrastaan, vähensivät hänen iloaan tanskalaisena, siitä mitä hän henkensä uhalla tahtoi nähdä. Mustan Svenin, raa'an kerskuvilla kasvonpiirteillä oli sitävastoin jo saavutetusta kostosta jotenkin huomattava. Hän painoi varovasti holsteinilaisen kypäriinsä syvälle otsalleen ja mustaihoisille kasvoilleen, jotta hän ei joutuisi ilmi lukemattomien vihollisten joukossa, jotka usein puhkesivat hurjiin uhkauksiin ja kirouksiin kaikkia tanskalaisia kohtaan.
Paksun tomupilven läpi Rensburgiin johtavalla tiellä kimalteli nyt auringonpaisteessa eteenpäin kulkeva peitsimetsä, ja pian nähtiin huomattava sotilasjoukko, joka Geertin pojat etunenässään vei kaatuneen kreivin ruumista Izehoeen. Nuorten kreivien kasvoilla saattoi huomata syvimmän surun ja hirvittävimmän suuttumuksen. Kreivi Klaus näytti eniten liikutetulta ja kyyneleet nousivat lakkaamatta hänen silmiinsä. Ylpeä kreivi Henrik oli kyllä kalpea, mutta hänen synkillä, voimakkailla nuorukaiskasvoillaan oli jääkylmä tyyneys. Hänen terävissä haukansilmissään ei näkynyt kyyneleitä, mutta joka kerta, kun hän katsoi taakseen kirstua, jossa hänen isänsä ruumis lepäsi ja jota kuljetettiin suuressa avonaisessa kuormavaunussa hänen suuren henkivartionsa ympäröimänä, leimahti hänen silmissään synkän kauhistuttava koston salama, ja hänen kalpeutensa vaihtui hehkuvaksi punaksi. Ennenkuin kulkue saapui Izehoen kaupunginportin luo, kohtasi sen suuri surujoukko Segebergin tiellä. Vanhojen holsteinilaisten ritarien joukossa, jotka ikänsä vuoksi eivät olleet ottaneet osaa sotaretkeen, nähtiin kaksi pitkää mustapukuista naista hevosten selässä. Toinen oli iäkäs nainen, jolla oli soikeat kasvot ja levottomasti harhaileva katse, joista suru ja katkera suuttumus näyttivät pilkistävän esiin alituisten, melkein suonenvedontapaisten silmänvilkutusten ohella ja samalla hän nosti ylpeästi päätään, noudattaen muuten surevan kuningattaren majesteettia ja arvokkuutta. Tämä oli kuolleen kreivi Geertin puoliso, Sofia, syntyään Verlen ruhtinatar ja murhatun Tanskan kuninkaan Eerikin tyttären tytär, jota hänen luultiin erittäin suuressa määrässä muistuttavan olentonsa ja kasvojenpiirteidensä puolesta. Toinen surevista naisista oli kreivi Geertin sisar, ylpeä Elisabet rouva Segebergistä, jota vielä usein kutsuttiin kuningattareksi, mutta jonka rohkeus ja ylpeys näyttivät melkein lamaantuneilta siitä kovasta, odottamattomasta iskusta, jonka veljen kuolema oli hänelle antanut. Ruumissaattue ja sotajoukko pysähtyivät kreivien noustessa hevosten selästä vastaanottamaan äitiään ja tätiään voimakkaalla surun ja katkeran tuskan purkauksella, joka nyt pusersi esiin kyyneleet raudankovan kreivi Henrikinkin silmiin. Suudeltuaan äitinsä ja tätinsä kättä, vei hän vaieten heidän hevosensa kuormavaunun luo, jolle hän itse nousi. Hän antoi aukaista ruumisarkun kannen.
"Onko teillä voimaa ja rohkeutta, korkeasti ruhtinaallinen äitini — onko teillä vielä tavalliset sielunvoimanne, korkea tätini?" huusi hän lujalla ja voimakkaalla äänellä, "niin katsokaa tänne, kuinka tanskalainen salamurhaaja on runnellut teidän puolisonne ja veljenne, minun kuuluisan herra isäni, pohjolan suurimman sotasankarin ja voitonherran. Katsokaa tänne, mitä maailmalla on jäljellä suuresta Holsteinin kreivi Gerhardista. Mutta elävän Jumalan ja mahtavan taivaan kuningattaren kautta, joka on itse kuvansa avulla tuonut hänelle voittoja ja kuolematonta kunniaa!" tässä otti hän kuuluisan Maariankuvan Izehoesta suurine kultaketjuineen ruumiskirstusta ja ripusti sen juhlallisesti kaulaansa — "niin totta kuin tämä meidän sukumme kalleus, meidän ikuisen suuruutemme ja voittojemme pantti, on nyt tullut minun isänperinnökseni — ei mahtavan henki ole hävinnyt, se elää hänen veressään ja jälkeläisessään. Kuulkaa minua, jalot sukulaiset ja ystävät", jatkoi hän vielä voimakkaammalla äänellä, "kuulkaa minua rehelliset holsteinilaiset, te urhoolliset ritarit ja vapaasukuiset miehet, mitä minä Holsteinin kreivi Henrik tässä lupaan Jumalan ja koko maailman nähden. Minun sielussani ei saa olla muuta kuin koston oikeutettu ajatus, siksi kunnes minä olen työntänyt suuren isäni miekan hänen murhaajansa rintaan ja Tanskan kansalle ovat tuhannet murskatut päät kostaneet sen veren, joka tässä huutaa taivasta." Näin sanoen hän otti isänsä suuren lyömämiekan kirstun kannelta ja asetti omansa sijalle. "Minä lupaan sinulle isäni henki, verisen uhrin, joka on suitsuava taivaaseen asti", huudahti hän jälleen kauhealla äänellä, "niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa minua auttakoon. Tämän päälle tahdon minä ottaa pyhän sakramentin." Hän oli asettanut vasemman kätensä kuolleen isänsä rinnalle ja oikealla käänsi hän isänsä miekan kärjen taivasta kohti ja samalla suuteli hän ristinmuotoista kahvaa polvistuen kuormavaunuille kirstun ääreen. Nyt syntyi muutamiksi silmänräpäyksiksi kuolemanhiljaisuus tuhatlukuisassa ihmisjoukossa, joka seisoi hänen ympärillään, jonka jälkeen hän vaieten nousi ylös. Hänen viittauksestaan sulettiin ruumisarkku, ja hän nousi uudelleen ratsunsa selkään. Surevat naiset peittivät kasvonsa pitkiin suruharsoihin ja itkivät. Kreivitär Sofia oli vähällä pyörtyä, ja häntä täytyi tukea jonkun aikaa; hän ei kuitenkaan ollut nähnyt ruumista, mutta Elisabet rouva oli sitävastoin kauan ja tarkkaan katsonut veljensä veristä ruumista, joka makasi kirstussa kuin pahantekijä, jolta on katkaistu kaula. Surusaatto kulki nyt hiljaa ja juhlallisesti eteenpäin, ja lukuisa joukko luostari veljiä ja kuorolaulajia virittivät latinalaisen ruumisvirren. He olivat Holsteinin kaikkien pappien kanssa tulleet ruumista vastaan Izehoeen ja asettuivat nyt vahakynttilät käsissään ja Pyhän neitsyen kirkkolippu välissään surusaattueen etupäähän.
Suuri joukko rahvasta seurasi myöskin saattuetta, suruaan ja kaipaustaan ilmaisten. Mutta Sven Tröst jäi yksinään seuralaisensa kanssa tienristeykseen.
Hän istui vakavissa mietteissä hiljaisena hevosensa selässä, niin kauan kuin virren säveleet ja kellonsoitto kuuluivat kansan hälinään ja valituksiin sekaantuneina.
"Pois", huudahti hän kääntäen hevosensa. "Ei ollut jaloa katsella heidän valitustaan. Minä melkein iloitsin siitä, mutta se oli alhaista iloa."
"Katso, nyt joutuu se konna kuitenkin hautaan kuin suuri mies", sanoi Musta Sven pistäen salaa kielensä ulos ruumissaatolle. "Kokonainen kansa suree sitä petoa, aivan kuin hän olisi ollut heidän epäjumalansa. Jos minulla tänään olisi valta, niinkuin minulla on tahto", jatkoi hän hurjan näköisenä, "niin varastaisin minä sen kaljun koiran hänen ruumiskirstustaan ja heittäisin hänet rakkariluolaan", jatkoi hän mutisemistaan kostonhimoisen näköisenä.
"Hyi Volle! Joko sinua taas pahat ajatuksesi riivaavat!" keskeytti hänet Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. "Anna meidän urhoollisen vihollisemme rauhassa astua alas hautaansa; hän ei tee enää pahaa maailmassa. Laupias Jumala olkoon hänelle ja kaikille syntisille armollinen tuomari!"
"Gondulin henget raadelkoot hänen sielunsa!" mutisi Musta Sven, kuitenkin niin hiljaa, että Sven Tröst ei kuullut sitä. "Te olette oikeassa, nuori herra", jatkoi hän ääneensä. "Eipä hänen hautajaisissaan ollut mitään erityisen hauskaa. Olkootpa suuret herrat ja ruhtinaat kuinka suuria roistoja tahansa, tulevat he kuitenkin kunnialla ja komeudella haudatuiksi. Sellaisia hautajaisia ei teidän rehellinen enonne saa koskaan eläessään — tai kuoltuaan, pitikin minun sanoa — ja hän on kuitenkin miehekkäästi pelastanut sen kansan ja valtakunnan, jonka tämä ihmissusi tahtoi nielaista."
"Ilman komeuttakin voivat kuolleet olla. Jumala antakoon heille sitä, joka on parempaa! Kun minä kerran jaan sielutiluksia kuolleiden rauhan parannukseksi ja rukoilemiseksi", jatkoi Sven Tröst vakavasti ja katsahti vielä kerran taakseen suurta surusaattoa, "niin tahdon minä myöskin ajatella sinun sieluasi, Volle; mutta ensiksi kuitenkin meidän suurta Niilo Ebbeseniämme ja myöskin kuollutta kreivi Geertiä. Niitä kahta nimeä ei kuitenkaan koskaan unohdeta, niinkauan kuin Tanska ja Holsteini ovat olemassa", näin sanoen kannusti hän ratsuaan ja ratsasti eteenpäin tietämättä itsekään minne, kuolinkellojen yhä valtavammin soidessa, ja hän ajatteli levottomuudella raudankovaa kreivi Henrikiä ja kohotettua verikostajan miekkaa ruumisvaunussa.
SEITSEMÄS LUKU.
Myöskin Rendsburgissa julistivat kirkonkellot maan yleistä surua Holsteinin kuuluisimman ruhtinaan kuoleman johdosta. Kaikkein lujimmassa linnan vankitornissa istui täällä Tanskan prinssi Otto synkässä, holvatussa huoneessa muuriin kiinninaulatun pöydän ääressä, jolle lankesi ainoastaan muutamia valonsäteitä ristikon läpi muurin syvennyksessä. Vastapäätä häntä seisoi iäkäs herra, jolla oli saksalaisen veljeskunnan risti mustalla takillaan ja hartioilla valkea viitta, jossa oli sama veljeskunnan merkki. Hän oli veljeskunnan suurmestari, veli Henrik Thurseneläinen, ensimäinen vieras, joka seitsemään vuoteen oli päässyt prinssin luokse. Takan ääressä oli polvillaan vanha, harmaapartainen palvelija, joka puhalteli hiilustaan lämmittääkseen kosteata tornihuonetta. Se oli vanha Arvi Smålantilainen, joka oli etsinyt herransa ja saanut luvan jakaa hänen vankeutensa pitääkseen huolta hänen persoonallisesta palvelemisestaan.
Prinssin kasvot olivat kalpeat, mutta lempeät ja tyynet. Pöydällä oli suljettu evankeliumi mustissa samettikansissa, ja joka oli merkitty saksalaisen veljeskunnan sinetillä, sekä avattu käsikirjoitus, joka sisälsi hengellisen ritarikunnan sääntöjä ja muutamia historiallisia kertomuksia veljeskunnan urotöistä pakanallisissa maissa, ynnä innostuneita kuvauksia sen ansioista ja ylevistä suunnitelmista. Prinssi piti käsivarttaan avatulla käsikirjoituksella ja kuunteli hyväntahtoisen tarkkaavasti suurmestarin puhetta. Tämä oli pitkä herra, jossa kirkonmiehen hengelliseen arvokkuuteen oli yhtynyt ritarin kohteliaisuus ja hienon hovimiehen valtioviisas varovaisuus. "Minusta on hauskaa, korkeasyntyinen herra", sanoi hän kohteliaasti kumartaen, "huomata teidät niin suosiolliseksi meidän pyhää veljestöämme ja sen suuria suunnitelmia kohtaan, jotka te nyt tästä minun halvasta kirjoituksestani tarpeeksi tunnette".
"Istukaa, kunnioitettava isä ja herra", keskeytti hänet prinssi. "Minä en jaksa itse seisoa. Raittiin ilman puute alkaa riistää minulta nuoruudenvoimani".
"Sallikaa minun jäädä seisomaan kuten sopii minun ruhtinaallisen herrani läsnäollessa", vastasi suurmestari kunnioittavasti. "Jumala suokoon, että minä aikaisemmin olisin päässyt teidän armoanne tapaamaan. Tiedoillani teidän kristillisestä mielialastanne ja hurskaasta alistuvaisuudestanne, jota minä teidän ajatustavassanne kunnioitan, olisin minä ehkä voinut auttaa keisaria ja teidän sukulaisianne teidän vapautenne saavuttamiseksi. Minun pieni vaikutukseni olisi kai saattanut hankkia voimakkaan sanan pyhältä isältä ja se olisi tuskin ollut ilman vaikutusta. Huolimatta taipumattomuudestaan maallisissa asioissa, oli teidän mahtava vihollisenne kuitenkin aina yhtä kuuliainen kirkon poika, kuin hän oli harras taivaallisen armon ja kirkkauden kuningattaren palvelija. Kuulkaa, nyt soivat kuolinkellot hänen sielulleen, jalosukuinen herra. Jos te vielä kannatte kaunaa häntä kohtaan, senvuoksi että hän oli niin kova teille, niin varmasti nämä säveleet muuttavat vihanne hurskaiksi rukouksiksi hänen sielunsa puolesta. Ainoastaan sellaisessa anteeksi antavassa mielialassa te voitte täysin tunnustaa meidän itsensä kieltävän seuramme hengen, joka itse ei vaadi maailman mahtia, rikkautta ja ihanuutta, vaan, jolla on ainoastaan Jumalan valtakunta ja harhaanjohdettujen ihmisten autuus päämääränään."
"Herramme ja tuomarimme olkoon lempeämpi kuollutta vihollistani vastaan, kuin Geert oli Tanskaa ja minua kohtaan", sanoi prinssi huoahtaen ja risti kätensä. "Hänen kauhea loppunsa on järkyttänyt minua", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "mutta hänen nopea kuolemansa on osoittanut, että Hän, joka ikuisesti hallitsee kansakuntien kohtaloja, ei tarvitse ruhtinaiden ja suurten herrojen apua täyttääkseen vanhurskaat tuomionsa. Näettekö, kunnioitettava isä, tämä Jumalan tuomio, joka niin selvästi tuli ilmi mahtavan tyrannin kuolemassa, sillä aikaa kun minä istuin voimattomana hänen vankitornissaan, on antanut suurinta tukea kauan minussa eläneelle ajatukselle, jota teidän ilmoituksenne ja hurskas intonne myöskin vahvistavat. Maailma ei tarvitse minua, sen minä olen nähnyt. Jos Tanskan kansa, kuten te sanotte, nyt tahtoo antaa kruunun nuoremmalle veljelleni, ja jos hänellä on voimaa ja kutsumusta kantaa sitä Jumalalle ja maailmalle kunniaksi — niin kuulun minä Jumalan nimessä teille."
Prinssin näin puhuessa kohosi Arvi Smålantilainen levottoman näköisenä takan vierestä, kasvoillaan surullisen pyytävä ilme, ja hän väänteli suuria käsiään ja pudisteli päätään. Mutta prinssi ei huomannut häntä. Suurmestari huomasi kuitenkin vanhuksen omituiset liikkeet ja asettui hänen ja prinssi Oton väliin. "Lausukaa lupaus, jalosukuinen herra", sanoi hän nopeasti. "Tuossa on evankeliumi. Elkää antako jumalisen aikeenne raueta. Vahvistakaa se isänmaanne menestyksen ja sielunrauhanne tähden valalla, joka tosin minuun ja veljeskuntaani nähden on turha. Miten sanomattoman rakasta meille olisikin kerran voida syleillä niin jaloa ruhtinasta vapaana veljestön jäsenenä ja taistelutoverina Jumalan ja totuuden valtakunnan puolesta."
Prinssi kavahti ylös innolla ja kiivaudella, joka todisti vangin rasittuneita ja kiihtyneitä hermoja. Hän nosti päätään ja kohotti hurskaan katseensa vankilan kattoon, vanhan Arvin turhaan uudistaessa varoittavat ja levottomat ilmeensä. "Kaikkitietävä Jumala on minun todistajani", sanoi Otto käsi rinnallaan, "että se, mitä minä tänä hetkenä päätän, ei tapahdu minkään ajallisen edun toivossa, ei edes vapauteni toivossa, vaan Jumalan ja ikuisen autuuden tähden Tanskanmaan ja rakkaan veljeni onneksi. Minä lupaan ja lausun teille siis, arvoisa isä ja herra, että minä tahdon, vaatimatta mitään ajallisia tiluksia ja hallitusalueita, kerran astua teidän pyhään veljeskuntaanne taistelemaan teidän kanssanne ristin alla Jumalan kunnian puolesta, jos minä vain saan elää ja taas hengittää Jumalan raitista ilmaa näiden vankilanmuurien ulkopuolella. Ottakaa vastaan tämä minun vapaaehtoinen lupaukseni. Minä säilytän sen teidän käsiinne ja sieluunne, sormeni pyhän evankeliumin päällä. Minä olen teidän ja veljeskunnan palvelija, koska näen Tanskanmaan onnellisesti vapautetuksi ilman minuakin".
"Amen! Niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa teitä auttakoon!" lisäsi suurmestari juhlallisella äänellä ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän asetti lujasti kätensä prinssin kädelle raamatun päälle. "Minä vastaanotan teidän peruuttamattoman lupauksenne kaikkivoivan Jumalan ja pyhän veljeskuntamme nimessä. Kas niin, nyt vasta voin minä istua teidän kanssanne kuin tuleva veli ja palvelustoveri ristin ja minulle uskotun lipun alla", jatkoi hän tuttavallisella äänellä ja istuutui. "Nyt minä tahdon myöskin selittää teille sen, jota olette pitänyt melkein ihmetyönä, nimittäin kuinka minulle oli mahdollista päästä teidän luoksenne tänne, ja kuinka minä tässä halvassa kirjoituksessani ja todenmukaisessa todistuksessani pyhästä veljeskunnastamme saatoin antaa teille viittauksen korkeammalta lähettiläältä, jota te näytitte odottavan. Ilman ajattelua ja tietoa ovat kaikki mielijohteemme haaveilua, herrani ja veljeni; myöskin kaikkein pyhin ja korkein ilmestyy meille ainoastaan luonnollisissa olosuhteissa. Teidän hurskas mielenlaatunne on kauan ollut minulle tuttu, ja se minkä te nyt niin olette päättänyt, on kauan ollut keisarin ja teidän sukulaistenne hartain toivo."
"Mitä?" kysyi prinssi hätkähtäen. "Ettekö te olekaan tullut tänne omasta halustanne, Hengen hurskaan mielijohteen takia, josta te niin ylevämielisesti puhuitte, vaan keisarin, tai jopa lankoni ja veljeni maallisena lähettiläänä?"
"Vaikka ei aivan suoraan, niin ainakin epäsuorasti, tuleva herra ja veljeni ja ystäväni", vastasi suurmestari hieman hämillään ja hän näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon. "Kaikkein hurskaimmat ja jumalisimmatkin aikomukset", jatkoi hän ja rykäisi, "ovat määrätyssä suhteessa maailmaan ja usein riippuvaiset ulkonaisen elämän tapauksista. Meidän pyhän veljeskuntamme velvollisuus on myöskin yhdistää maailmallinen viisaus hurskauteen, eikä unohtaa sitä, mikä edistää kansojen ja valtakuntien ajallista etua, vaikka meillä pääasiallisesti onkin niiden ikuinen pelastus ja autuus päämääränämme. Elkää siis ymmärtäkö minua väärin, jalo herra, kun minä avomielisesti tunnustan, että maalliset sivutarkoitukset ovat osaksi aiheuttaneet tämän käyntini. Mutta on kysymyksessä niinhyvin teidän omanne kuin muiden ajallinen etu. Teidän ylevään ajatustapaanne ovat sukulaisenne ja ystävänne aina perustaneet rakkaan isänmaanne pelastuksen ja teidän oman vapautuksenne tästä vankilasta. Sentähden annettiin minulle tavallaan tehtäväksi vakuuttaa, ystävänne ja vihollisenne teidän itsensäkieltävästä mielialastanne, mitä tulee arvoituksentapaiseen vallanperimysoikeuteen, josta teidän luopumisenne on korkeiden herrojen neuvostossa tullut rauhanneuvottelujen ehdoksi. Ilman niin valtioviisasta tarkoitusta ei ankara kreivi Gerhard olisi koskaan suostunut minun jumaliseen aikeeseeni tavata teitä täällä. Mutta kiihtynyt mieliala, johonka hänen poikansa ovat hänen kuolemansa johdosta joutuneet, tekee nyt tyhjäksi kaikki edellisten neuvottelujen hedelmät ja ehkä vielä lisää teidän tilanne tukaluutta, jollen minä voi väistää vaaraa ilmoittamalla teidän hurskaan lupauksenne."
"Minun vapauteni ehkä elämänikin on syntisten ihmisten vallassa", huudahti prinssi erittäin kiihtyneenä ja nousi ylös kiivaasti, "sen minä tiedän; mutta minä en luullut ystäviäni ja vihollisiani niin julkeiksi, että he tahtoisivat hallita sieluani ja vapaata tahtoani. Sen mukaan, mitä minä nyt kuulen, herra suurmestari, on teidän hurskaalla käynnillänne ollut valtioviisas tarkoitus, jonka te tähän saakka olette epärehellisesti minulta salannut. Se oli siis keisarin ja minun lankoni, niin jopa rakkaan veljenikin toivo, että te ottaisitte minusta selvän ja houkuttelisitte minulta sen luopumisen lupauksen, jolla vapaasta tahdostani tehdyllä uhrauksella minä aioin hämmästyttää heitä ja jota minä pidin sieluni puhtaimpana ajatuksena, enkä suinkaan uhkausten pelosta ja vierasten vaikutteiden tai ystävien ja vihollisten valtioviisauden johdosta tehtynä päätöksenä."
"Teidän tyytymättömyytenne surettaa minua, prinssini", vastasi suurmestari, joka myöskin oli noussut seisomaan. "Se osoittaa minulle teidän sielussanne heikkoudenvarjon, josta minä luulin teidät vapaaksi. Totinen itsensä kieltäytyminen ei vaadi mitään maailmalta, ei edes itsenäisen olemassaolon kunniaa. Etten minä ennemmin ole maininnut yhteyttä minun ja teidän ystävienne toivomuksen ja sen välillä mitä te itse hiljaisessa, jumalisessa mielessänne olette päättänyt ja jonka te nyt olette pyhällä lupauksella vahvistanut, se ei ole, kuten te luulette, tapahtunut vilpistä, vaan juuri nöyryydestä teidän kristillistä ja siveellistä vapauttanne kohtaan ja kunnioituksesta meidän pyhään asiaamme, joka on kaikkien maallisten tarkoitusperien yläpuolella. Jumalan kirkon ja pyhän veljeskuntamme asioiden tähden täytyy jokaisen maallisen tarkoituksen väistyä; siis nyt vasta, kun minä olen vastaanottanut teidän hurskaan, peruuttamattoman lupauksenne, voin minä kertoa sen yhtäpitäväisyyden viisaan valtiotaidon ja teidän ystävienne ja sukulaistenne suunnitelmien kanssa, jotta te itse julkisen asiakirjan avulla voisitte tehdä päätöksenne hedelmää kantavaksi."
"Te olette kuullut minun lupaukseni", vastasi prinssi kylmästi. "Käyttäkää sitä sillä lailla, kuin luulette voivanne vastata siitä Jumalalle ja omalletunnollenne; mutta elkää odottako minulta askeltakaan teidän suunnitelmienne hyväksi. Minä en lupaudu ihmisille enkä paholaisille. Siitä heikkoudesta, jonka te luulette keksineenne minun sielussani, olen minä ylpeä. Minä olisin totisesti kurja vanki, jos minä voisin tuntea itseni henkisesti sidotuksi, tuntematta surkuttelua ja halveksumista niitä keinoja kohtaan, joilla minut on tahdottu kietoa. Sanokaa minulle kuitenkin, ennenkuin te jätätte minut", lisäsi hän katkeran surumielisesti, "eikö teillä ole minulle yhtään ystävällistä sanaa niiltä ystäviltä ja sukulaisilta, jotka antoivat teille tehtäväksi vaikuttaa minun mieleeni ja vapaaseen tahtooni? Minä en ole nyt seitsemään pitkään vuoteen kuullut sanaakaan veljeltäsi ja langoltani. Että minun rakas sisareni, markkreivitär, on kuollut suruun isäni ja minun onnettomuuden johdosta, on ainoa tieto, joka minulle on annettu."
"Minulla on rakkaimmat terveiset teidän langoltanne markkreiviltä ynnä teidän korkeasti ruhtinaalliselta herra veljeltänne", vastasi suurmestari kohteliaasti kumartaen. "Kaikki, mitä voidaan tehdä vapautenne puolesta, on oleva heille erittäin tärkeätä, ja minä voisin antaa teille parhaita toiveita siinä suhteessa, jos te ette ainoastaan sallisi minun ilmoittaa sekä vihollisillenne, että ystävillenne, mitä te niin hurskaasti olette päättänyt ja luvannut, vaan myöskin saattaisitte antaa siitä epäluuloiselle ja varovaiselle maailmalle näkyväisen todistuksen. Teidän tarvitsee ainoastaan allekirjoittaa ja sinetillä varustaa nämä sanat." Näin sanoen otti hän esiin kirjoitetun pergamenttilehden.
"Ei koskaan!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti. "Minä en vaadi mitään salattavan, en edes heikkouttanikaan, josta te minua moititte. Päätöstäni minä en kadu; se tuli minun sieluni sisimmästä ja on seitsemänä vuonna ollut minun paras ajatukseni. Te ette ole sitä herättänyt, ainoastaan pukenut sen sanoihin ja muotoon itseni ja Jumalan edessä. Se, mikä minua suututtaa, on sen saastan ajatteleminen, joka tahraa kaiken inhimillisen, niin että minun parhaimman ja puhtaimman aikeeni piti tulla maailmaan teidän valtioviisautenne likaisten salakäytävien kautta. Se ajatus on minulle tuskallinen, että oma lihallinen veljeni, jolle minä vapaaehtoisesti olisin uhrannut jokaisen maallisen mahdin ja arvon ajatuksen, on tehnyt tämän uhrin, veljesrakkautensa ja mahdollisen vapautumiseni ehdoksi, samalla itse tahtoen nousta valtaistuimelle, johon minulla olisi suurempi oikeus."
"Nuo sanat, jotka te nyt lausutte, eivät ole koskaan tulleet minun huuliltani, ylhäinen herra", vastasi suurmestari hämillään. "Niin ei myöskään lueta asiakirjassa, joka on minun mukanani. Te olette tehnyt väärän johtopäätöksen minun sanoistani. Niinpaljon kuin minä tunnen teidän korkeasti ruhtinaallisen veljenne ajatustapaa, tuntee hän hellintä veljesrakkautta teitä kohtaan, vaikka hän onkin liian valtioviisas ollakseen näkemättä, että teidän muodollisen luopumisenne täytyy olla niinhyvin teidän oman vapautenne kuin hänen turvallisen valtaistuimelle nousunsa ehto."
"Hyvä!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti katseessaan ylpeän päättävä ilme. "Te olette kuullut minun sanani ja ehdonalaisen lupaukseni. Mutta ennemmin haluan minä kuolla tähän vankilaan, kuin koskaan antaisin ainoatakaan kirjoitettua sanaa siitä, mitä minä näiden muurien sisällä olen luvannut Jumalalle ja itselleni. Antakaa heidän murhata minut tänne, jos tahtovat ja uskaltavat. Tanskan prinssi Otto ei koskaan alennu neuvottelemaan itsekkäiden ystävien tahi vihollisten kanssa omasta vapaudestaan, elämästään tai kunniastaan. Sanokaa se heille, jotka ovat lähettäneet teidät!"
Näin sanoen käänsi hän suurmestarille selkänsä ja soitti kelloa. Vankilan ovi avattiin ulkoapäin ja vartija astui sisään. Saksalaisen ritarikunnan suurmestari piilotti nopeasti esilleotetun asiakirjan ynnä raamatun valkean viittansa alle ja jätti vangitun prinssin kumartaen äänettömästi ja kunnioittavasti, jonka jälkeen vankilan ovi jälleen sulettiin hänen jälkeensä.
"Arvi, vanha Arvi!" huudahti prinssi syvästi järkytettynä ja heittäytyi vanhan palvelijan syliin. "Nyt sinä olet ainoaa ihmissielu maailmassa, johon minä voin luottaa. Tästä hetkestä lähtien täytyy sinun olla minun viimeinen ystäväni ja veljeni, näiden vankilanmuurien ulkopuolella ei minulla ole ketään — ei ketään. Se mies, joka nyt lähti minun luotani, vastaanotti ainoastaan minun kieltäytymiseni kruunusta ja kaikesta maallisesta onnesta; mutta jollei minulla olisi sinua silmieni edessä, olisi hän vienyt mukanaan minun uskoni kaikkeen rehellisyyteen ja rakkauteen maailmassa."
"Ah, jalo nuori herra!" huokasi vanhus suudellen hänen kättään. "Miksi en minä uskaltanut puhua kovaa ja varoittaa teitä? Miksi te ette huomannut minun sieluntuskaani ja sydämeni nöyrää pyyntöä, kun te annoitte houkutella itseltänne tuon surkuteltavan lupauksen? Sellainen veljeskunnanritari ei saa edes mennä naimisiin ja lisätä ihmissukua. Sanokaa nyt minulle vaan yksi asia herra", jatkoi hän ja rypisti leveätä otsaansa, "aiotteko te pitää tämän lupauksen kun kerran pääsette vapaaksi? Ettekö tahdo antaa pyhän isän vapauttaa itseänne siitä ja tehdä sitä tehottomaksi?"
"Kuinka sinä saatat kysyä niin, Arvi?" kysyi prinssi ja otti askeleen taapäin. "Luuletko sinä, että maan päällä ei ole yhtä ainoata ruhtinasta, joka pysyisi uskossaan ja lupauksessaan ja pitäisi sitä valaa, pyhänä, jonka hän vannoi sydämessään".
"Suokaa anteeksi minun epäilykseni, herra prinssi", huudahti Arvi ankarasti liikutettuna ja syleili hänen polviaan. "Minä olen monta kertaa nähnyt suuret hädässä ja onnettomuudessa; mutta, lukuunottamatta teitä ja pientä kuningastani Maunu Birgerinpoikaa, en minä ole ketään heistä nähnyt niin hurskaana ja suurena onnettomuudessaan. Hän rukoili vihollistensa puolesta, kun heidän piti hakata hänen kaunis päänsä Pyhänhengen saarella."
"Minä en uskalla luvata, että sinä saat nähdä minut niin hurskaana, Arvi," vastasi prinssi. "Sillä minulle on usein ollut vaikeata tukahduttaa mielessäni katkeruus vihollisiani kohtaan, ja tänään olen minä ollut vähällä vihata ja halveksia ystäviäni."
"Kuuteen vuoteen en minä ole kuullut teidän lausuvan, kovaa ja kohtuutonta sanaa vihollisistanne, ja nyt olette te kadottanut uskonne ystävienne ja sukulaistenne uskollisuuteen ja rakkauteen ja kuitenkin —"
"Kuitenkaan en minä tahdo rikkoa valaani", keskeytti prinssi hänet hymyillen. "Pidätkö sinä sitä niin suurena ja ihailtavana? — Ehkä minä teen kuitenkin veljelleni vääryyttä", jatkoi hän tyynemmin. "Minähän en lukenut sitä onnettomuutta tuovaa asiakirjaa. Hän tietää kyllä, miten suuresti minä olen rakastanut häntä ja Tanskaa. Saattoiko veli Valdemar pelätä, että minä tultuani vapaaksi koskaan voisin herättää sisällisen sodan, ja taistella oman äitini pojan kanssa verisestä kruunusta."
"Sellainen ei ole uutta meidän aikanamme, herra prinssi", sanoi vanha Arvi syvästi huoahtaen. "Ruhtinasten veljesrakkaus on monta kertaa julmuutta, sen minä olen nähnyt. Mutta mitä veljenne teistä mahtaneekaan ajatella, niin uskokaa te vain hyvää hänestä niin kauan kuin te voitte, jalo herra. Hänhän on itsekin vielä maanpakolainen ja avuton. Hänen vikansa ei varmastikaan saata olla, että te olette istunut täällä niin kauan, ja nyt kai täytyy hänen noudattaa mahtavien neuvoa, jotka tahtovat auttaa häntä valtaistuimelle. Katsokaa, nyt ratsastavat vieraat täältä", jatkoi hän katsellen vankilanristikon läpi. "Tuolla on kaksi ylhäistä herraa saksalaisen suurmestarin seurana. Jos minä näen oikein, niin on toinen teidän setänne, lempeä kreivi Juhana."
"Hänen lempeytensä on siis myöskin mukana neuvostossa pohtimassa minun kohtaloani", sanoi prinssi syvään huoahtaen. "Minun isäni kertoi hänestä aivan eriskummallisia juttuja kuolinvuoteellaan." Prinssi heittäytyi syvissä mietteissä sängylleen; mutta Arvi jäi seisomaan ristikon ääreen ikkunan syvennyksessä ja katseli kauan mitä linnanpihalla tapahtui.