KAHDEKSAS LUKU.
Kreivi Geertin kuolinkellot olivat vaienneet. Tuli ilta ja aamu, ja jälleen ilta. Vanha, uskollinen Arvi tuijotti taas hänen herransa nukkuessa ristikon läpi prinssi Oton vankitornissa. Oli pimeä. Täysikuu oli paksujen sadepilvien peitossa ja ukko ei täydellisesti saattanut erottaa kaikkia esineitä. Mutta hän huomasi levottomana äänekästä hevosten ja sotaväen melua pihalla ja nyt eroitti hän valtavan, käskevän äänen: "Me emme ota ketään vangiksi. Henki hengestä! Tuhansien veri vuotakoon suuren kreivi Gerhardin tähden! Hänen murhaajainsa täytyy astua mestauslavalle!"
Monien sotaisten äänien hurja suostumushuuto keskeytti ankaran sotapäällikön puheen, ja niiden soihtujen valossa, jotka nyt sytytettiin, näki Arvi pitkän, mustaan ja loistavaan varustukseen puetun ritarin nousevan hevosen selkään. Vakava linnanvouti itse piteli jalustinta. "Vartioi minun kalleimman verikostoni panttia, linnanvouti!" kaikui taas hänen korviinsa rautapukuisen sotilaan metallinsointuinen ääni. "Jollei sitä siihen mennessä ole lunastettu, kun täysi kuu jälleen paistaa tälle tornille, niin sinä tiedät kenenkä päät sen tulee valaista."
Arvi näki säkenöivässä soihdunvalossa synkän linnanvoudin nyökkäävän ja viittaavan linnan korkeinta vallitöyrästä kohti, jolle oli pystytetty korkeaan, mustaan paaluun kiinnitetty pyörä. Ritari nyökkäsi myöntävästi, ja linnanvouti peräytyi, hänen korskuvan sotaoriinsa tieltä. Päällikkö ja hänen sotilasjoukkonsa ratsastivat nopeasti linnanportin kautta ulos, ja jälleen oli pimeää ja hiljaista kuin haudassa. Mutta nyt ilmestyi täysikuu raskaiden huhtikuunpilvien lomasta. Arvi katsoi taaksensa onnetonta herraansa, joka vielä nukkui tyynesti. Kuunvalo lankesi torniin ja valaisi vangin kalpeat kasvot, ja hän hymyili lempeästi unissaan. Arvi polvistui hänen sänkynsä viereen kädet ristissä ja huokasi tukahtuneella äänellä: "Armollinen Jumala, kuukauden päästä —. Ei, sen Kaikkivaltias estäköön! Eihän tämä ole Pyhänhengensaari. — Sellaista näkyä en minä tahdo nähdä toista kertaa —"
"Kiinnittäkää risti minun rinnalleni, arvoisa isä", kuiskasi nyt Otto hiljaisella äänellä unissaan. "Katsokaa kuinka kauniisti kuu valaa loistettaan haudoille! Tanskan valtaistuin on kuitenkin vielä pystyssä — parempi sukupolvi kukoistaa sen ympärillä — Menkäämme taisteluun Jumalan valtakunnan puolesta!"
"Anna hänen hurskaiden uniensa toteutua, Herra minun Jumalani!" rukoili Arvi. "Anna minun seurata häntä ristin alla sinun istuimesi juureen!" Senjälkeen nojasi hän harmaan päänsä vuodetta vastaan ja nukahti hiljaa kivilattialle, herransa jalkojen juureen. Mitä Arvi Smålantilainen oli nähnyt ja kuullut illalla ristikon läpi prinssin vankitornissa, säilytti hän synkkänä salaisuutena sielussaan. Aamulla ei hän ollut aivan varma siitä, oliko hän kuullut oikein, ehkä verinen pää jota ensi täysikuun täytyisi valaista, olikin vain hänen oman mielikuvituksensa tuote, joihin synkkien ja veristen muinaismuistojen kanssa usein sekaantui hänen raskasmielisiä tulevaisuuden näkyjään.
Pian levisi kuitenkin huhu yli Tanskanmaan Holsteinin kreivi Henrikin kostoretkestä hänen isänsä murhaajia ja kaikkia tanskalaisia vastaan. Mitään suurta sotajoukkoa eivät nuoret kreivit saattaneet heti haalia kokoon; siihen luotettiin Tanskassa. Tätä sotaista yritystä pidettiin ainoastaan kreivi Henrikin synkän mielialan hurjana ja tavattomana purkauksena. Ja sotaa kreivi Geertin poikia vastaan pidettiin enemmänkin pienenä henkilökohtaisena kostoretkenä, joita siihen aikaan niin usein tapahtui yksityisten linnanherrojen ja ritarien välillä, kuin maalle ja valtakunnalle vaarallisena ja merkittävänä yrityksenä. Jyllannissa kerrottiin hautajaisten jälkeen Izehoessa, että kreivi Juhana oli heti noussut maihin Själlannissa mukanaan kourallinen hurjia holsteinilaisia. Mutta itse Holsteinissa kerrottiin ylvästellen suuresta voitosta, jonka katkeroitunut verikostaja olisi saavuttanut Marienburgin luona, mutta josta kellään ei ollut lähempää tietoa, ja missä kolmesataa holsteinilaista olisi hakannut maahan yli kaksituhatta tanskalaista. Ei kukaan tiennyt mitä pitäisi luulla näistä huhuista, jotka joka päivä kasvoivat ja vaihtuivat. Muutamana päivänä puhuttiin myös koko Holsteinissa, että kreivi Henrik oli vanginnut itse Niilo Ebbesenin ja antanut elävänä kiduttaa ja teilata hänet. Mutta nämä huhut kumottiin pian, ja olivat ainoastaan vallitsevan katkeruuden ja kostonhimon ilmauksia, jotka tunteet kaikki holsteinilaiset jakoivat Geertin poikien kanssa. Se oli kuitenkin varmaa, että juutilaisten ja holsteinilaisten välillä oli tapahtunut verisiä taisteluja ja että kreivi Henrik jo oli osoittanut sitä kestävyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta, jotka hankkivat hänelle lisänimen "raudankova". Ensimäisinä neljänä viikkona kreivi Geertin kuoleman jälkeen ja koko ajan pääsiäisen ja helluntain välillä, maiden ja metsien vihertäessä ja kevään levittäessä ihanuuttaan Tanskaan ja Holsteiniin, vallitsi synkkä ja vihamielinen mieliala molempien kansojen välillä. Väliin puhuttiin uudesta kauheasta sodasta, jossa keisari ja monet saksalaiset ruhtinaat tahtoivat auttaa Tanskan prinssiä Valdemaria ja hänen maamiehiään Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttua Valdemaria vastaan, joka nyt jälleen alkoi vaatia Tanskan kruunua; väliin kerrottiin taas, että rauha oli solmittu kreivi Juhana lempeän, Stig Antinpojan ja piispa Svenin välityksellä ja että Spandaussa oli tehty sopimus, joka toukokuun kuluessa vahvistettaisiin tärkeässä ruhtinaskokouksessa Lübeckissä. Vihdoin kuultiin ihmetellen, että sovinto todella oli solmittu Lübeckissä sotivien herrojen ja ruhtinaiden välillä sunnuntaina ennen helatorstaita, ja että tämä sopimus oli yhtä kunniakas Tanskalle, kuin Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttuoita tyydyttävä.
Kaiken tämän kestäessä istui prinssi Otto vielä vankilana Rendsburgin linnassa. Täysikuu paistoi jälleen hänen vankitorniinsa, ja vanha Arvi vapisi nuoren ruhtinaansa hengen puolesta. Mutta kaikki jäi entiselleen. Ei nähty vihollisia eikä ystäviä. Ankara linnanvouti piti tornin ja linnan vahvasti vartioituna. Prinssi ja hänen palvelijansa vastaanottivat ruokavaransa tavalliseen aikaan seinässä olevasta luukusta, ja pyhäpäivinä he voivat kuulla tornikamariin kuorolaulun linnankappelista.
Eräänä aamuna prinssi havahtui surullisesti huoaten. Kevätaurinko paistoi ystävällisesti hänen vankilaansa, ja kappelin kello soi juhlallisesti. "Eikö tänään ole helatuorstai, Arvi?" kysyi hän. "Minä uneksin olevani vapaa ja kirkossa, ja pienten kuoripoikien laulu Kristuksen taivaaseen astumisesta kaikui niin ihanalta. Suotaneeko minulle vielä sitä iloa, että saisin polvistua kristillisessä kirkossa. — Kuuletko, nyt soitetaan aamujumalanpalvelukseen!"
"Varmasti on pyhäpäivä", vastasi Arvi hajamielisesti katsellessaan ulos ikkunasta. "Mutta kas, nyt tänne tulee vieraita, herra prinssi. Musta, rautapukuinen herra ratsastaa sisään linnanportista. Taitaapa olla itse Rauta-Henrik, niinkuin ne häntä kutsuvat. Teidän setänne on myöskin siellä ja monta ylhäistä herraa. Jumala suokoon heidän tuovan kilvessään hyviä sanomia."
"Sitä minä en odota. Kuitenkin, tapahtukoon Jumalan kaikkivaltias tahto!"
Prinssi nousi ja päätti tyynesti pukeutumisensa.
"Reipas Tröst on mukana", jatkoi Arvi. "Mutta hän on miettivän näköinen. Hänellä ei ole enää teidän kullattua miekkaanne, ja hän ratsastaa sidottuna kahden ratsumiehen välissä."
"Siis vangittu", sanoi prinssi osanottavasti. "Ehkä taas minun tähteni. Jos hän on Ebbesenin sukulainen, niin ei hänen matkansa Rendsburgiin ole hänelle onneksi."
"Jumala ja Pyhä Eerik häntä suojelkoot! Hän oli seitsemän vuotta sitten itsepäinen houkkio, mutta pohjaltaan hän on puhtainta kultaa —. Hän tahtoi teille sovittaa sen, minkä rikkoi onnetonta isäänne kohtaan. Kas, nyt hän nostaa päätään kuin olisi suuri Torkkeli Knuutin poika lyönyt hänet ritariksi. Oi, armias Jumala", huokasi hän. "Ei koko maailmasta enää löydy marski Torkkelin ritarimiekan veroista? Ja sen meidän pyövelimme taittoivat mestauslavalla."
"Ovatko ajatuksesi taas verisessä menneisyydessä, vanha, uskollinen ystäväni?" sanoi Otto. "Sinä elät vain menneissä ja tulevissa asioissa. Mitä arvelet tämän päivän tuovan mukanansa meille?"
"Sen saamme pian nähdä, herra prinssi. Minä kuulen tornin oven tuolla alhaalla avattavan. Joka kerran kun sen ruosteiset rautasaranat narisevat, muistan minä sitä sunnuntaiaamua, jolloin meidän herttuoidemme nälkätornin ovi Nyköpingissä avattiin. Näiden vanhojen vankitornien ovisaranat olisivat voideltavat —"
Tornin rappusista kuului askeleita, ja vähän aikaa senjälkeen avattiin prinssin vankilan ovi. Sisään astui hänen isänsä velipuoli, kreivi Juhana lempeä, seurassaan Stig Antinpoika Björnholmista. Stig Antinpoika käänsi terävät kasvonsa ovessa viitaten vartijaa sulkemaan oven heidän jälestään. Mutta se avattiin taas puoleksi. "Minä pyydän teitä, rakas herra, vanhan rakkautenne kautta", kuiskasi ääni ulkopuolelta, ja jalka esti oven sulkeutumasta, "sallikaa minun tulla vain hetkeksi sisään nähdäkseni hänet. Vain senvuoksi minä luotin teidän jalomielisyyteenne, antamalla henkeni teidän ja vasta leivotun kuninkaanne käsiin."
"Hurja uskalikko! Sekö oli tarkoituksesi?" mutisi Stig Antinpoika. "Kiitä sitten pyhimyksiä, jos minä sinut saan elävänä täältä pois. Kyllä sinä sillä vielä joudut kreivi Henrikin vankitorniin. Tule siis, houkkio, niin saat kuulla tuomiosi", lisäsi hän uhkaavasti, vaikka lempeämmällä äänellä. "Mutta vaikene kuin muuri, muuten olet kuoleman oma."
"Jumala teitä siunatkoon, herra Stig", kuiskasi Sven Tröst, ja astuttuaan kokonaan ovesta hän asettui hiljaa ja ääneti seisomaan kynnyksen eteen, ja tervehti sitten sydämellisellä osanotolla prinssiä ja nyökäytti ystävällisesti Arvi Smålantilaiselle.
Prinssi oli tyynen arvokkaasti puoleksi väistänyt kohteliaan setänsä syleilyä, tarkaten samalla omituista sananvaihtoa vankilanovella, josta hän oli odottanut kreivi Henrikin itsensä astuvan sisään. Kun hän nyt huomasi tulijan vain Sven Tröstiksi, joka tunkeutui sisään ainoastaan saadakseen olla uteliaana katseliana, levisi hänen kalpeille kasvoilleen suuttumuksenpuna. Mutta nuoren ritarin osanottava katse ja arka tervehdys poistivat silmänräpäyksessä kaiken vastenmielisyyden tunteen. Prinssi Otto vastasi lempeästi hänen tervehdykseensä, mutta Stig Antinpoikaa hän tervehti vain kylmästi ja muodollisen kohteliaasti.
Tulvivin kohteliaisuussanoin vakuutti lempeä kreivi Juhana "rakkaalle ruhtinaalliselle veljenpojalleen", osanottoaan hänen surulliseen tilaansa, selittäen hänen vapauttamisensa jo monta vuotta olleen hänen ystäviensä ja sukulaistensa sydämellisimpänä toiveena ja vakavimpana pyrkimyksenä. Lopultakin hän esitti pääasian jättämällä prinssille yhdellätoista sinetillä varustetun asiakirjan, jonka hän pyysi hänen lukemaan läpi. "Minä uskoin teille olevan mieluisampaa vastaanottaa tämä tärkeä asiakirja ystävältä ja sukulaiselta kuin kreivi Henrikiltä", sanoi hän. "Senvuoksi olen yksin ottanut osakseni sen mikä muuten kuuluu kreivi Henrikin ja hänen veljensä velvollisuuksiin. Samaten kuin minä äskettäin onnistuin ritari Stigin ja piispa Svenin välityksenä saamaan aikaan sovinnon teidän herra veljenne ja holsteinilaisten kreivien välillä, niin toivon minä välitykselläni täällä myöskin olevan hyvät ja siunaukselliset seuraukset. Te näette tässä sen sopimuksen, jolla teidän veljellenne on luovutettu Tanskan valtaistuin ja jonka kautta kaikki vihollisuudet sekä Holstein-Rendsburgin että herttuallisen Slesvigsuvun välillä ovat loppuneet. Niitä ehtoja siinä, jotka koskevat teidän oikeuksianne Tanskan vanhimpana prinssinä sekä myöskin teidän persoonallista vapauttanne, toivoakseni te ette epäröi täyttämästä, varsinkin koska teidän hurskas lupauksenne astua pyhään saksalaiseen veljeskuntaan, veljeskunnan arvoisan suurmestarin kertomuksen mukaan, jo sisältää kaiken mitä tässä vaaditaan."
Prinssi otti asiakirjan käteensä, mutta katsomatta siihen. Tieto sovinnosta ja hänen veljensä onnesta teki syvän vaikka sekavan vaikutuksen häneen. Kaikkien muiden katseet, paitsi vanhan Arvin, olivat suunnatut häneen. Ukko oli asettunut uunin vieressä olevaan nurkkaan, missä hän vain näytti askartelevan taloustoimissaan, vaikka hän kuitenkin tarkkaavasti kuunteli jokaista sanaa ja aina väliin hiljaa sopertaen liitti yhteen kätensä. Stig Antinpoika katseli prinssiä viekkaan tutkivasti. Lempeä kreivi Juhana hymyili ystävällisesti totuttuun tapaansa. Hän odotti nyt vaieten prinssin vastausta.
"Minä kiitän teitä, herra setäni, teidän minulle vakuuttamastanne osanotosta, mutta jota minulla näinä seitsemänä vuotena ei ole ollut onni tuntea", sanoi prinssi hiljaisella äänellä, mutta hänen huultensa väreilyssä ilmeni kuitenkin katkeruuden tunne. "Minä kiitän teitä myöskin siitä säälivästä hyväntahtoisuudesta, jota olette osoittanut minulle, vapauttaessanne minut mieltäjärkyttävästä neuvottelusta minun julkisten ja julmien vihollisieni kanssa. Tuo tieto jonka toitte minulle veljeni korottamisesta on tehnyt tämän päivän minulle ilopäiväksi, myöskin maailmallisessa merkityksessä, vaikkakaan se ei ole suonut minulle vapautta, jonka minä uskoin olevan ehdottoman seurauksen hänen onnestaan. Pyydän teidän antamaan lukea minulle sovintoasiakirjat. Tähän asti on suurimpana ilonani ollut lukea lohdutuksen sanoja; mutta himmeä vankilanvalo on himmentänyt muutenkin heikon näköni. Minun käsitykseni mukaan", jatkoi hän, "ei tämä asiakirja kuitenkaan voine sisältää mitään, joka vaatisi minun vahvistustani, koska se jo ilman minua on laadittu ja sinetillä varustettu".
Kreivi Juhana vastaanotti kohteliaasti asiakirjan ja ojensi sen Stig Antinpojalle, joka tästä joutui hyvin hämilleen. "Minä luen huonosti, jalosukuinen hera kreivi", sanoi hän vältellen. "Niin, suoraan sanoen tuskin ollenkaan. Mutta tuossa seisoo minun entinen aseenkantajani, nuori ritari Tröst; hänen minä olen antanut sellaistakin opetella Ei hänellä ole täällä muuta tekemistä. Sallitteko te hänen lukea sen? Juuri senvuoksi annoin hänen tulla sisään."
Kreivi Juhanan myöntyvästä ilmeestä ja Stig Antinpojan viittauksesta astui Sven Tröst esiin ja vastaanotti asiakirjan. Hän loi kuitenkin ensin prinssiin kunnioittavan kysyvän katseen, ja hänen viittauksestaan alkoi hän yhä enemmän ihmetellen ja värähtelevin äänin lukea:
"Ensiksikin", seisoi siinä, "täytyy prinssi Oton, herra Valdemarin veljen, päästä vankeudesta vapaaksi, kun tämä sovintokirjelmä on vahvistettu, ja jätetty Lübeckiin markkreiville tai kuningas Valdemarille. Kuitenkin on kreivi Henrikin ja hänen veljensä Klaun, tai kreivi Juhanan, sitä ennen saatava häneltä vakuus siitä, että hän luopuu kaikista vaatimuksista Tanskaan. Siinä valtakunnassa ei ole enää muita hallitseva Jumalan armosta kuin kuningas Valdemar."
Tässä Sven Tröst keskeytti prinssin viittauksesta. Veri oli väistynyt prinssi Oton poskilta; hän piteli kiinni pöydästä ja horjahti. "Ymmärsinkö oikein nämät sanat", sanoi hän tuskallisen katkerasti, tuntien asemansa ja ihmisarvonsa syvästi loukatun. "Siis ei se, vapaus, mikä minulle täällä luvataan, ole paljoakaan parempi kuin uusi ja vieläkin masentavampi vankeus. Onko vapautta, että minut annetaan kuin mikäkin elukka tai tavara toisten ihmisten valtaan? Ja tämä minun personani uusi hirmuvaltias on minun oma lankoni tai minun oma veljeni? Suuri Jumala! Ovatko minun viholliseni minut myöneet. Minä en olekaan vapautettu, vaan minun oma sukuni on minut ostanut. Oletteko te mielettömiä vai minäkö olen hullu? Antakaa minun itse katsoa mitä siinä seisoo!"
Sven Tröst jätti prinssille asiakirjan. Otto tuijotti äsken luettuihin sanoihin; mutta hänen silmissään musteni, eikä hän voinut eroittaa yhtään sanaa.
"Te erehdytte suuresti, jalo veljenpoikani", vastasi kreivi Juhana nopeasti. "Kuinka te voitte noin väärinymmärtää nämä sanat ja uskoa teidän ylevän lankonne ja veljenne käyttäytyvän niin alhaisesti ja arvottomasti? Teidän luovuttamisenne heille tuossa asiakirjassa on ehkä vain vähemmän sopiva, huonosti valittu ilmaisumuoto osoittamaan teidän vapautustanne vihollisen kädestä, teidän ystävienne suojelemana ja saattamana. Mitä hyödyttäisi antaa teidän vaihtaa yhtä vankeutta toiseen?"
"Jumala suokoon minulle anteeksi jos tuomitsin teidät väärin!" vastasi prinssi, joka nyt itse kuitenkin oli lukenut nuo sanat. "Minä uhraisin mielelläni jälellä olevan hukkaankulutetun nuoruuteni, jos tietäisin tänä hetkenä erehtyneeni. Mutta onhan tarkoitus selvä — minä olen heidän mielestään vaarallinen kilpailija valtaistuimesta — kohtelevathan he jo tässä minua kuin heidän omaa vankiaan, häärätessään mitä minun pitää luvata heille ennenkuin tämä epäilyttävä vapaus minulle suodaan."
"Myönnän kyllä tuon kuulostavan loukkaavalta, jalo veljenpoikani", jatkoi lempeä kreivi. "Mutta se on vain muotoasia, joka katsottiin välttämättömäksi. Teidän herra veljenne pelkäsi itsekin näiden ehtojen loukkaavan teitä sekä saattavan teidät epäilemään hänen veljellistä luottamushan ja rakkauttaan; mutta hänen voimassaan ei ollut toimia toisin. Minä olen, kuten näette, itse sinetillä sulkenut sopimuskirjelmän, ja jos minulle olisi ollut mahdollista —"
"Lue nyt edelleen", kehoitti prinssi taas tyyntyneenä ja ojensi asiakirjan Sven Tröstille.
"Edelleen", luki Sven Tröst, "antakoon Slesvigin herttua Valdemar Tanskan prinssi Valdemarille sisarensa, prinsessa Helvigin, puolisoksi, ja myötäjäiset olkoot kaksikymmentäneljätuhatta markkaa sulaa hopeaa —"
"Täällä ei siis kaupitella vain minua ja minun oikeuttani ruhtinaana ja ihmisenä", huudahti prinssi Otto katkerasti, "vaan myöskin turvattoman naisen onnea ja pyhää sakramenttia".
"Tämän sopimuksen kautta yhdistyy molempien ruhtinaallisten henkilöiden vapaa kiintymys valtioiden ja valtakunnan onneen", vakuutti kreivi Juhana. "Mikä aiheuttaa teidän, minun muuten niin jalosti ja oikein ajattelevan sukulaiseni, katsomaan tätä askelta joukkojen tavallisella, epäluuloisella katseella, joka näkee vain itsekkäitä ja pikkumaisia tarkoituksia meidän säätyistemme henkilöiden jokaisessa liitossa."
"Te olette oikeassa, herra setä! Tämä on heidän molempien asia", sanoi prinssi. "Niin valtioviisaan rakkauden en usko suovan paljoakaan onnea! Suokoon Jumala että minä tässäkin olen erehtynyt. Kuulkaamme edelleen!"
Sittenkun Sven Tröst oli lukenut, että myötäjäiset osaksi olivat käytettävät Jyllannin ja Fyenin lunastamiseksi vieraiden panttiherrojen käsistä, ja mitenkä Valdemar sekä Holsteinin kreivit sitoutuivat molemminpuolin auttamaan sotaväellään, tuli hän erääseen kohtaan sopimuksessa, joka teki sellaisen vaikutuksen häneen itseensäkin, että hän valahti kalmankalpeaksi lukiessaan: Myöskään ei prinssi Valdemar saa puolustaa niitä, jotka murhasivat kreivi Geertin, vaan tulee hänen olla heidän vihollisensa ja kaikkien niiden, jotka tahtovat heitä puolustaa —
Sven Tröst päästi nyt asiakirjan kädestään: "Niilo eno hyljätty ja petetty!" huudahti hän. "Vanhurskas Jumala! Siinäkö suurten herrojen kiitollisuus! Senkö palkan saa mies, joka pelasti Tanskan vapauden ja kruunun!"
"Vaiti, houkkio!" kuiskasi ritari Stig hänen korvaansa ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa. "Jos kreivi Henrik saa kuulla kuka sinä olet, niin sinut hirtetään huomenna sen mustalaisvarkaan kanssa." Hän kumartui nostamaan asiakirjan. "Suokaa minunkin sanoa vielä pari sanaa, herra prinssi", sanoi hän kovaa ja mahtavasti. "Sallikaa minun mainita teille niiden miesten nimet, jotka ovat sineteillään vahvistaneet tämän sopimuksen, niin ehkä te pidätätte vääränä epäsuosiollisen tuomionne siitä mitä ette hyväksy. Paitsi teidän jalosukuista herra veljeänne, meidän laillisesti valittua kuningastamme, ja teidän lankoanne Brandenburgin markkreivi Ludvigia, sekä teidän arvoisaa herra setäänne, joka on täällä läsnä, sekä Saksin herttua Albertia ja Schwarzburgin kreivi Güntheriä, on Aarhuusin hurskas ja kunnioitettu piispa Sven pannut sen alle sinettinsä, eikä varmaankaan koko Tanskassa ole ainoatakaan ritaria tai pappia, joka epäilisi sen hurskautta ja oikeutta, minkä alle tämä rehellinen Jumalan mies on voinut panna nimensä ja sinettinsä."
"Vaikka yksi pyhistä pääenkeleistä olisi sinetillä varustanut tämän sopimuksen," huudahti prinssi varmalla ja lujalla äänellä, "niin tahdon minä Jumalan kasvojen edessä todistaa sen vääräksi, ja minä häpeän sitä veljeni ja Tanskan puolesta. Mitä viimeiseen pykälään tuleen, niin on se kurja ja häpeällinen petos tanskalaista henkeä, uskollisuutta ja isänmaallisuutta vastaan. Minä en kirjoita sen alle. Mitä te epäilyttävällä ja epäjalolla tavalla vaaditte minulta, sen minä olen jo kauan tätä ennen päättänyt ja luvannut kaikkitietävän Jumalan edessä Tanskan ja harhaanjohdetun veljeni onneksi. Mutta se on vapaaehtoisesti annettu lupaus ja vapaa omantunnon asia — minä en anna pakoittaa itseäni mihinkään. Minä tahdon uskoa veljeni tarkoituksen olleen paremman kuin miltä näyttää, ehkä hän myöskin vasten tahtoaan on myöntynyt sydämettömien neuvonantajiensa valtioviisauteen. Mutta minun päätökseni on tehty: vain vapaana miehenä tahdon päättää mitä tahdon uhrata. Jos ei viimeistä kamalaa pykälää sovintokirjassa poisteta — jos ei rehellistä Niilo Ebbeseniä julisteta vapaaksi ja turvatuksi Tanskan alamaiseksi sen kruunun suojeluksen alaisena, jonka hän rohkealla teollaan maalleen säilytti — en myöskään minä luovu oikeudestani sanoa sanottavaani siitä, mikä on laillista ja oikeudenmukaista Tanskassa — vaikken enää milloinkaan saisikaan nähdä päivänvaloa ja jättää näitä vankilanmuureja."
Näin sanoen hän kumarsi hämmästyneelle kreivi Juhanalle ja Stig
Antinpojalle eikä tahtonut enää kuulla sanaakaan enempää.
Kreivi Juhana alkoi pari kertaa selitellä prinssille asian tärkeyttä, ja mitenkä hän, olematta miksikään hyödyksi Niilo Ebbenpojalle ja hänen puoluelaisilleen, tekisi itsensä onnettomaksi, ja mitenkä sellainen tehoton uhka saattaisi hänelle koitua elinkautisvankeudeksi. Mutta prinssi keskeytti hänet joka kerta totisen kieltävällä viittauksella, sekä varmassa katseessaan että kasvojen ilmeessä tyyni ylevyys, joka melkein hämmensi hänet.
"No niin, rakas ystäväni ja sukulaiseni", sanoi lopultakin lempeä kreivi Juhana, yhä hymyillen tavallista hymyään. "Jos te siis tahdotte joutua oman hienostuneen kunniantuntonne ja harvinaisen jalomielisyyshaaveilunne marttyyriksi, jotka eivät sovellu tämän maailman vaatimuksiin eikä siihen viisauteen, jota meidän aikamme meiltä kaikilta vaatii, — niin jätän minä teidät sillä toivomuksella, että te ette liian tuskallisesti tarvitsisi tuntea sen vapauden ja onnen kaipausta, jonka te itse olette luotanne työntänyt. Kunpa ne ylevät unelmat, joissa te näytätte elävän, voisivat korvata teille sen maailman ilon, jonka ylenkatsominen näyttää teille tuottavan tyydytyksen".
"Miettikää tarkasti, herra prinssi", sanoi Stig Antinpoika. "Minä en kehoittaisi teitä eikä ketään muutakaan Niilo Ebbenpojan ystävistä viipymään tuntiakaan kauvempaa kreivi Henrikin vallassa. Hän on vannonut kuoleman ja kadotuksen jokaiselle, joka puolustaa hänen isänsä murhaajia. Huomenna hän antaa hirttää yhden Ebbenpojan kätyreistä — ehkä kaksikin". Hän loi katseensa Sven Tröstiin.
"Pelastakaa tämä nuori mies, jos voitte, herra setä", pyysi prinssi kääntyen kreivi Juhanaan, ja luoden osanottavan katseen Sven Tröstiin. "Teidän ei tarvitse huolehtia vaikka henkeni olisi kysymyksessä. Kertokaa veljelleni mitä olen sanonut. Tanskan ja hänen oman autuutensa vuoksi, pyytäkää ettei hän pettäisi isänmaansa ylevämielistä vapauttajaa. Minä toistan viimeisen kerran epäämättömän päätökseni: minä en allekirjoita muodollista luopumista oikeudestani Tanskan valtakuntaan enkä siihen valtikkaan, jonka minun nuorempi veljeni on minulta anastanut, ennenkuin se suojelevana ojentautuu Tanskan parhaimman ritarin yli. — Jumalan haltuun."
Stig Antinpoika aukaisi vankilanoven ja huusi vartijaa, jonka jälkeen hän ja kreivi Juhana kylmästi tervehtivät prinssiä ja poistuivat tornihuoneesta.
Sven Tröst oli seisonut kauan kuin kuvapatsas ja katsellut sitä hiljaista ylevyyttä ja itsensäkieltämystä, joka ilmeni Oton kirkkaassa katseessa. Ihailun ja palavan rakkauden valtaamana hän polvistui hänen jalkoihinsa ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Kiitos! Kiitos! Vaikka se olisikin hyödytöntä, jalo ylevämielinen herra!" huudahti hän. "Te pelastatte kuitenkin vankeudessanne Tanskan ja kuningashuoneen kunnian. Vaikka uskollinen Niilo Ebbenpoika nyt tulisikin onnettomaksi, samoinkuin te itse ja Tanskan suurimmat ja parhaimmat miehet, niin ei kuitenkaan kukaan voi sanoa uskollisuuden ja kiitollisuuden kuolleen tanskalaisista sydämistä."
Stig Antinpoika kutsui ulkopuolelta ankaralla äänellä Sven Tröstiä, ja tämä kiirehti sieltä, saatuaan ensin ystävällisen kädenpuristuksen prinssi Otolta ja ystävällisen päännyökäyksen vanhalta Arvilta, joka seisoi hiljaa uuninnurkassa, mutta kasvot säteillen ylpeyttä ja iloa rakkaan herransa vankilateosta, vaikka huolet sen seurauksista olivat väistäneet jokaisen veripisaran hänen kurttuisilta poskiltaan.
* * * * *
"Nyt hänellä on tilaisuus päästä marttyyriksi ja saada aikaa uneksimaan neljän seinän sisällä", sanoi kreivi Juhana säälivällä äänellä, kun hän jälestäpäin seisoi Stig Antinpojan kanssa Rendsburgin linnan parvekesalissa, jonne he odottivat kreivi Henrikkiä.
"Se on ikävä uutinen hänen veljelleen", sanoi Stig Antinpoika miettiväisenä. "Sillä hän tahtoo vastenmielisesti näyttäytyä niin ankaralta kuin välttämättömyys ja maan rauha vaativat."
"Te olette kuitenkin taidolla heittänyt arpanappulanne ja päässyt helpolla asiasta, ritari Stig", huomautti kreivi Juhana, ja katseli ovelaa, valtiomiestä viekkaasti hymyillen. "Te olitte suuren kreivi Gerhardin ystävä ja olette pian uuden kuningas Valdemarin oikea käsi."
"Se on raukka, joka ei ui pinnalla ja pelasta mitä voi tässä haaksirikossa!" kuiskasi ritari Stig itserakkaan näköisenä. "Mutta tekin sen taidon ymmärrätte, herra kreivi. Te olette säilyttänyt vanhan panttikirjeen, mihin olette ripustanut Femernin varmana sinettinä. Se ei korvaa kuitenkaan teidän ansiotanne kruunuista ja valtakunnasta", lisäsi hän mielistellen. "Niiden, jotka katsovat karsaasti meidän välittäjätointamme, pitäisi ajatella, että oikeastaan juuri te olette pelastanut Tanskan, eikä Ebbesen tai Bugge yhtä vähän kuin kukaan muu noista moukista."
"Minä olen parhaan mukaan tukenut valtaistuinta", huomautti lempeä kreivi. "Minun toivoakseni ei minun veljenpojillani yhtä vähän kuin minun velipuolellani pitäisi olla minkäänlaista todellista syytä moittia minua. Minä olisin onnellinen jos Otto vielä voitaisiin pelastaa. Hänen haaveellisuutensa tuottaa hänelle kyllä ihailijoita. Ehkä kuitenkin olisi viisainta, jos Niilo Ebbenpoika voitaisiin pelastaa. Viisas hallitus ei milloinkaan ylenkatso kansan suosikkeja ja typeriä ennakkoluuloja."
"Herra kreivi, olkoon lempeydelläkin määränsä. Jos ei Rauta-Henrik saa tätä otusta väsyksiin asti ajettavakseen, niin millä luulette meidän muuten saavan hänet kesytetyksi?" kuiskasi Stig Antinpoika ja katseli ovelle. "Puolustakoon Niilo Ebbenpoika omin päin, mitä hän omin päin uhkarohkeasti alkoi. Se ruhtinas, joka haluaa istua turvallisesti valtaistuimella, ei ala juhlaa julistamalla ruhtinasmurhaajalle rauhaa."
"Sama oli myöskin piispa Svenin mielipide, vaikka hän sydämestään sääli tuota uhkarohkeaa. Te ette taida sitä kovinkaan surra. Teillä on vanhaa kaunaa tuota raakaa Bruutusta kohtaan."
"Sitä en tahdo kieltää. Mutta ei senvuoksi, vaan koska se minun täyden vakaumukseni mukaan on maalle hyödyllisintä, niin äänestän minä hänen häviötään —"
"Kas tuolla", huudahti kreivi Juhana katsoen alas linnanpihalle, "tuolla kulkee Ebbesenin sisarenpoika kreivi Henrikin ohi eikä edes tervehdi häntä. Oletteko miettinyt mitä uskallatte suojellessanne täällä tuota ihmistä? Huomasitteko miten terävän katseen kreivi loi sekä teihin että häneen, join hän tunsi hänen mustan seuralaisensa ja antoi vangita hänet yhtenä murhaajista?"
"Jos hänet hirtetään, on se hänen asiansa; sen hän on jo kauan ansainnut, senkin heittiö", murisi Stig Antinpoika, luoden nopean katseen ikkunasta pihalle. "Mitä sillä narrilla on täällä tekemistä? Katsokaamme kuitenkin, voimmeko hänet pelastaa."
He poistuivat molemmat nopeasti parvekesalista.
Keskellä linnanpihaa seisoi synkkä kreivi Henrik käsi isänsä miekalla ja kuuluisa madonnankuva riippuen mustalla rintahaarniskalla. Hän jakoi käskyjä linnanvoudille ja hänen väelleen. Hänen sotaratsunsa odotti satuloituna linnanportilla, ja joukko rautapukuisia ratsumiehiä odotteli vaieten ja vakavina tallin edessä. Sven Tröst astui kuin uneksien pihan poikki, hän näytti aivan vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Mutta kreivi Henrikin katse osui häneen ankaran epäluuloisena. Nyt astui kreivi Juhana hänen luokseen ja koetti vetää kreivin huomion puoleensa puhumalla hänelle vangitusta prinssistä. Hän kuvasi prinssin kieltäytymisen vapautus-ehtojen täyttämisestä mitä kauniimmassa valossa, jonkinlaisena haaveellisena mielijohteena, joka pian voitettaisiin. Kreivi Henrik kuunteli häntä mitään vastaamatta, hänen katseensa oli yhä kiintynyt Sven Tröstiin.
"Minun kuninkaani nimessä", huusi nyt Stig Antinpoika kovalla ja ankaralla äänellä miehilleen, viitaten Sven Tröstiin. "Sitokaa minun karannut aseenkantajani tuolla! Vartioikaa häntä tarkasti! Hän oli osallinen salaliitossa kuningas Kristofferia vastaan. Senvuoksi joutukoon hän meidän kuninkaamme tuomittavaksi. Nyt kai aikonee hän etsiä täältä suojaa."
Ritari Stigin miehet täyttivät herransa käskyn, ja Sven Tröst katseli ihmetellen Stig Antinpoikaa, mutta huomasi hänen tarkoituksensa ja antoi tyynesti sitoa itsensä.
"Anteeksi ankaruus, jota olen pakoitettu käyttämään teidän linnassanne minun kuninkaani vihollista kohtaan, herra kreivi", sanoi Stig Antinpoika kääntyen kohteliaasti kreivi Henrikin puoleen. "Samaa takaa-ajo-oikeutta, jonka Lübeckin liitto on suonut teille teidän isänne kataliin murhaajiin nähden, olisi minun kuninkaani sallittava käyttää niitä kohtaan, jotka ovat pettäneet ja ahdistaneet hänen onnetonta isäänsä."
"Hm! Ettekö itse olleet yksi heistä?" mutisi kreivi Henrik säpsähtäen. "Eiköhän teidän aseenkantajanne silloin toiminut teidän käskystänne. — Mutta olettehan te valtiomies, herra marski. Tietänette kai mitä teette. Teidän tuomio-oikeutenne ei kuulu minuun. Ei ainoakaan petturi löydä turvaa minun luonani." Kreivi Henrikin epäluulo Sven Tröstiä kohtaan näytti häipyneen, eikä hän sen enempää välittänyt hänestä, "Hirttäkää se musta koira tuonne ikkunan alle, ennenkuin huomisaamun messuun soitetaan!" ärjäsi hän linnanvoudille, noustessaan ratsunsa selkään. "Ei hän tarvitse pappia eikä sakramenttia."
Kreivi Juhana ja Stig Antinpoika nousivat nyt ratsujensa selkään jättäen Rendsburgin seurueineen, jonka joukossa myöskin Sven Tröst oli. Heti kaupungin ulkopuolella erosi kreivi Henrik ja hänen synkkä sotilasjoukkonsa vaieten ja salaperäisesti heistä, eikä kukaan tiennyt minne he menivät. "Hänellä on varmasti uusi kostontuuma mielessä", kuiskasi kreivi Juhana. "Ja me saamme nähdä, että hän rikkoo liiton niin pian kun se on hänelle eduksi."
"Niin kauan kuin Niilo Ebbenpoika on kostamatta, hänellä tuskin on tärkeämpiä asioita mielessä," vastasi ritari Stig. "Meidän pitää itse voida pitää hänet aisoissa ennenkuin hän on lopettanut sen verikoirametsästyksen, mihin annoimme hänelle apua." Stig Antinpojan viittauksesta irroitettiin Sven Tröst kahleistaan, ja hän seurasi molempia Slesvigiin, Gottorpin linnaan.
Seuraavana aamuna, ennenkuin vielä soitettiin messuun Rendsburgissa, kuuli vanha Arvi Smålantilainen, prinssin vielä nukkuessa, omituista liikettä vankilan rautaristikon takaa. Hän kuuli myöskin ankaran linnanvoudin äänen: "Hinatkaa ylemmäs, senkin elukka, olkoon vaikka itse paholainen!" senjälkeen kuului melua ja miesten raakaa naurun rähmää. Arvi arveli hirttämisen olevan tekeillä eikä halunnut katsoa ulos ikkunasta. Kamalaa naurua jatkui yhä linnanvoudin uudistaessa käskyänsä. "Elkää puhelko, miehet! Meidän armollista herraamme on toteltava täsmällisesti, ja hän on oikeassa; musta peto ei ole papin eikä ehtoollisen tarpeessa."
"Se puree!" huusivat jotkut. — "Joutukaa!" huusivat toiset. "Paholainen se on — noitaukko. Sen me kyllä tiedämme — se on hänen vanhoja keinojaan —. Vetäkää!"
Arvid oli nyt kuulevinaan kamalan äänen, niin kuin hirtetty ihminen korisisi ja potkisi torninseinään. Lopultakin hän katsoi ulos ja näki ikkunan alla riippuvan suuren koiran. Se oli kreivi Gerhardin vanha koira, joka oli löydetty Mustan Svenin kaularaudasta koiravankilasta viekkaan uskalikon asemasta, jota ei löydetty mistään koko linnasta. Sensijaan oli kreivi Henrikin paras hevonen kadonnut, eikä kukaan ollut lähtenyt uskaliasta karkuria takaa-ajamaan. Karkeasti sadatellen ja taikauskoisen pelon valtaamana pani linnanvouti täytäntöön ankaran linnanherran hirttämiskäskyn.
YHDEKSÄS LUKU.
Helluntaiviikolla vietettiin suuria juhlallisuuksia Als-saarella.
Slesvigin herttua Valdemar vietti nuoren vaimonsa kera kevätkuukaudet
Sönderborgin linnassa; mutta näinä päivinä oli hänen sisarensa Helvig
juhlien kuningatar.
Täällä oli vastaanotettu se tärkeä vieras, johon koko Pohjoismaiden huomio oli kiinnitetty, ja joka nyt tulisi muuttamaan asioiden kulun Tanskassa. Prinssi Oton nuorempi veli, prinssi Valdemar, jota nyt jo yleisesti kutsuttiin Tanskan kuninkaaksi, oli saapunut Sönderborgiin 28:tena päivänä toukokuuta, mukanaan komea, seurue tanskalaisia, baijerilaisia, schwabilaisia ja brandenburgilaisia ritareita. Samana päivänä julkaistiin hänen ja prinsessa Helvigin kihlaus, ja kesäkuun 4 päivänä olivat jo heidän häänsä.
Jokainen, joka oli nähnyt Tanskan nuoren kuninkaan, oli täynnä ihastusta, eikä voinut kyllin ihailla hänen komeaa ulkomuotoaan ja hänen kohteliasta, ritarillista käytöstään. Prinsessa oli myöskin hyvin miellyttävä, niin ainakin vakuuttivat linnan toimeliaat neitoset. Hänen veljensä herttua oli hyvin lempeä ja armollinen. Jalomielisesti alistuen hän aikoi nyt luopua vaatimuksistaan Tanskaan — kertoivat hovimiehet. Tämä oli valtioviisas suunnitelma, jota hän jo kauan oli valmistellut: hänen sisarensa tullessa korotetuksi Tanskan kuningattareksi loppuisivat nyt kaikki riitaisuudet molempien ruhtinashuoneiden välillä kunniakkaimmalla tavalla slesvigiläiselle ruhtinashuoneelle, joka kuningas Aabelin kautta polveutui Valdemar Seieristä voiden vaatia sekin osallisuutta kruunun loistosta.
Niiden lukemattomien uteliaiden ihmisten joukossa, jotka tuona kesäkuun 4:tenä päivänä täyttivät Sönderborgin linnan pihan eivätkä puhuneet mistään muusta kuin linnassa vierailevista suurista herroista, nähtiin outo, nuori ritari, joka ei yhtynyt muihin, ei vallasväkeen eikä toisien ritarien seuraan, vaan astui ääneti katsellen juhlallisuuksia, kasvoilla katkeran synkkämielinen ilme. Ritari oli nuori Sven Tröst, joka nyt oli saanut takaisin kultaisen miekkansa. Häntä ei enää kohdeltu vankina, mutta kuitenkin hän näytti alakuloisena ja välinpitämättömänä katselevan häntä ympäröivää komeutta ja juhlahälinää. Ritari Stig oli sopivassa tilaisuudessa luvannut esittää hänet kuninkaalle, sekä, jos suinkin mahdollista, hankkia hänelle vapautuskirjeen, koska hän ei henkilökohtaisesti ollut ottanut osaa kreivi Gerhardin murhaan, vaikka tiedettiin hänen olleen mukana enonsa yöllisellä retkellä Randersiin. Tällaisesta suosionosoituksesta ei Sven Tröst itse ollut virkkanut sanaakaan entiselle asemestarilleen, joka nyt oli niin mahtava mies; mutta hän oli vastaanottanut tämän suotuisan tarjouksen vain saadakseen tilaisuuden puhua kuninkaalle toisesta, hänen mielestään paljoa tärkeämmästä asiasta. Heidän ratsastaessaan Rendsorgista Sönderborgiin oli Stig Antinpoika koko matkan torunut entistä aseenkantajaansa, aivan niinkuin hänen tapansa oli ollut Björnsholmissa. Hän oli haukkunut häntä hulluksi seikkailijaritariksi, joka ei kelvannut mihinkään, ja joka ei saanut maailmassa mitään muuta aikaan kuin keksi typeriä koirankuria. Kuitenkaan hän ei kokonaan voinut salata ystävällisempiä tunteitaan häntä kohtaan, sillä hän lupasi huolehtia hänen kohtalostaan, lisäämällä uhkailevasti, ettei se tulisi paljoakaan huonommaksi siitä, minkä hän kyllä tiesi ansainneensa Koldingin sillalla. Koko matkan Sven Tröst oli ollut niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli hyvin vähän huomannut mitä hänen ympärillään puhuttiin. Näin hän nytkin asteli kuin synkkämielinen uneksija, kenenkään hänestä välittämättä, eikä hän myöskään vielä ollut saanut tilaisuutta lähestyä kuningasta, jota hän alakuloisuudessaan yhtäpaljon näkyi välttävän kuin etsivän. Stig Antinpoika itse oli aina kuninkaan läheisyydessä, ja hänellä oli niin paljon tärkeitä valtiollisia asioita mielessä, että Sönderborgiin saavuttua hän näytti kokonaan unohtaneen entisen aseenkantajansa, joka ei milloinkaan ollut tuntenut itseään niin mitättömäksi ja hylätyksi kuin täällä. Hän seisoi nyt linnanpihalla paikalla, jonka ohi hääsaattue kappelista palatessa kulkisi. Ihmisjoukon liikehtiessä ja huutaessa: "Kas! Kas! Tuolla he ovat!" huomasi hän vasta mitä tapahtui.
Hääsaattue astui parvekesillalle, ja hän näki nyt aivan selvästi nuoren kuningas Valdemarin. Tämä ei ollut enää sama puolikasvuinen, naurusuinen herra, joka Prenzlowin metsässä oli uhannut häntä ratsupiiskalla. Viimevuosina oli prinssi Valdemar kehittynyt kookkaaksi ja rotevaksi. Kaikki hänen liikkeensä, ja koko hänen vapaa, ryhdikäs olentonsa osoittivat hänen käyneen kohteliaisuuden ja ritarillisuuden koulua hienossa, säteilevässä keisarihovissa. Hänen iloisilla kasvoillaan ja vilkkaasti tähystävässä katseessaan oli nyt samalla maailmanmiehen varmuus ja etevämmyyden tunne, joka kuitenkin Sven Tröstin mielestä oli kylmästi laskevaa, melkein julmaa itsekkäisyyttä. Nuoren ruhtinaan harvinaisen hienoista kasvonpiirteistä välähti selvästi esiin useita isän piirteistä, vaikkakin paljoa kauniimpina ja täydellisemmin kehittyneinä muotoina. Kaikkialla ympärillään Sven Tröst kuuli ylistettävän sulhasen uljasta, viisasta ja majesteetillista ulkomuotoa; mutta sydämensä sisimmässä hän vihasi tätä ylisteltyä päivän sankaria ajatellessaan, että tämä voi antaa ylevämielisen veljensä jäädä istumaan Rendsborgin vankitorniin sillävälin kun hän itse antoi kutsua itsensä Tanskan kuninkaaksi, astuen nyt täällä sulhasena hääsaatossa, kaikkien ihailemana onnellisena ruhtinaana. Sven Tröst seisoi paljastetuin päin riemuitsevan kansanjoukon keskellä; mutta hän ei voinut alistua kumartumaan eikä yhtyä tervehdyshuutoihin ruhtinaalle, joka tänä hetkenä näytti hänestä niin vähän veljelliseltä ja sydämettömältä. Kuningas katsoi terävästi synkkään, nuoreen ritariin ja näytti tuntevan hänet; hän hymyili kohteliaasti ja pakoitti uhmailevan katselijan tervehtimään. Mutta Sven Tröst sävähti hehkuvan punaiseksi suuttumuksesta sekä itseensä, että siihen voimaan, jolla tuo vihattu nuorukaismajesteetti vastoin hänen tahtoaan vaikutti häneen.
Prinsessa Helvigin oli Sven Tröst vain kerran sivumennen nähnyt Gottorpin linnanpihalla. Nyt hän kulki aivan Sven Tröstin ohitse ja osoittautui paljoa kauniimmaksi, kuin mitä hän oli kuvaillut hänen olevan. Korkea, kimalteleva otsakoriste, ja hänen suora, hiukan jäykkä ryhtinsä, olivat omiaan antamaan hänelle ulkonaisesti sen, mitä tavallisesti kuningattarelta vaaditaan. Siihen majesteettiuden tuntoon, josta hän näytti olevan liiankin itsetietoinen, oli kuitenkin yhdistynyt huomaavaisuus toisia kohtaan, joka poisti hänen kasvoiltaan sen tavallisen itsekkäisyyden ja ylpeyden ilmeen. Hän ei oikeastaan kiinnittänyt katsettaan kauvempaa keneenkään erityiseen katselijaan, mutta se oli suunnattu sen useampaan, ja hänen vastatessaan kansan tervehdyksiin, luuli melkein jokainen saaneensa vastatervehdyksen. Jos häneltä puuttuikin säännöllinen kauneus, niin korvasi sen hänen häikäisevän komea ulkoasunsa, mutta sitäkin enemmän hänen tyytyväiset kasvonilmeensä, jotka vilkastuivat varsinkin hänen vaihtaessaan kohteliaita sanoja kuninkaallisen ylkänsä kanssa. Silloin hän aina somasti taivuttaen liikutti jalokivisormusten koristamaa kättään, joiden joukossa kömpelö vanhanaikainen käärmesormus herätti huomiota. Mutta kun nuori, komea ritari Folgvard Lovmandson näyttäytyi hänen läheisyydessään, huomattiin hänen ylpeässä katseessaan salatun levottomuuden ilme; ja muutamat kuiskailivat ritari Folgvardin olleen hänen salaisen, mutta nyt hylätyn lemmittynsä.
Muista ruhtinaallisista henkilöistä herätti Sven Tröstin erikoista huomiota kaunis, vilkas herttuatar Regitza ja hänen puolisonsa, naisellinen, mutta siro Sleswigin herttua Valdemar, jonka koko olennossa ja käytöksessä ilmeni itsenäisen varmuuden puute, huolimatta siitä ettei hänellä enää ollut vieressään peloittavaa enoansa, eikä pelättävissä ankaran Geertin holhousta.
Sven Tröst tunsi katkeraa pettymystä nähdessään Aarhuusin kunnianarvoisen piispa Svenin hääsaattueen hengellisten herrojen joukossa. Kaikki tanskalaiset olivat aina ylistäneet hänen hurskauttaan ja oikeamielisyyttään, itse Niilo Ebbesen kunnioitti häntä eniten kaikista maansa papeista, vaikka hän olikin sinetillä vahvistanut sen sopimuksen, joka pidätti prinssi Oton vankeudessa ja julisti Ebbesenin lainsuojattomaksi, jättämällä hänet alttiiksi vihamiestensä kostolle. Nyt, kun piispa astui Sven Tröstin ohi, ja hänen hurskaasti kohotettu katseensa osui ritarin levottomiin kasvoihin, näytti piispa lukevan nuoren miehen kasvoista hänen ajatuksensa. Hän tunsi Niilo Ebbesenin sisarenpojan ja laski vasemman kätensä rinnalleen syvään huoaten, oikealla hän viittasi siunauksenmerkin, joka kuitenkin enemmän näytti merkitsevältä varoitukselta.
Sven Tröst säpsähti ja käänsi katseensa piispasta ritareihin ja kuninkaan tärkeimpiin miehiin. Kuningas Kristofferin entinen marski ja drotsi, vanha, rehellinen Pietari Vendelbo, nyökkäsi ystävällisesti hänelle. Marskin arvokkaan juhlailmeen alla hän oli lukevinaan salattua huolestuneisuutta. Rehentelevä Stig Antinpoika asteli sitävastoin riemuitsevan näköisenä ylhäisimpien maallisten herrojen joukossa, jotka melkein kaikki olivat muukalaisia. Katsellessaan isänmaallisella suuttumuksella näitä herroja, kuuli hän mainittavan huomattavana ja tärkeänä miehenä uuden marskin, ritari Fredrik Loken, sekä tähän asti tuntemattomat ritarit, herra Reimer Skarpenbergin ja Jens Plessen. Mutta kukaan ei näyttänyt yhtä suuressa määrin nauttivan nuoren kuninkaan suosiota ja luottamusta kuin eräs ritari Henning Podebusch Rügenistä, nuori, kaunis mutta kevytmielisen näköinen herra, jonka arvailtiin tulevan drotsiksi. Hän oli kuninkaan tuttava keisarinhovista, josta oli saapunut hänen häihinsä, seuratakseen häitä Tanskaan, mukanaan koko perheensä, johon muuten kuuluikin vain hänen äitinsä ja sisarensa, pieni, soma Tove-neito. Tämä vieras neito oli ihanin kuningattaren morsiusneidoista, ja iloinen sulhanen loi häneen useinkin hyvin rakastuneen katseen.
"Jumala meitä varjelkoon uudesta hoviväestä!" mutisi Sven Tröst kääntäen hääjoukolle selkänsä, viitsimättä enää katsella ylellistä komeutta, jota kuuli kansan ympärillään kantelevan. Sensijaan, että olisi yhtynyt nuorempien ritarien joukkoon, mihin hänellä oli vapaa pääsy niinhyvin kirkolliseen vihkimisjuhlaan kuin kaikkiin muihin päivän juhlallisuuksiin, hän haki ratsunsa ja nelisti ulos linnanportista, hengittääkseen vapaasti puistossa ja saadakseen ajatuksilleen toisen suunnan.
Oli jo ilta hänen sieltä palatessaan. Vanha linna oli komeasti valaistu, ja hän kuuli korkeista saleista tanssinsäveleitä ja juhlahumua. Hän astui yläkerran suureen ritarisaliin tanssia katsomaan. Nuori kuningas tanssi morsiamensa kera, ja kaikkien katseet olivat kiintyneet ruhtinaallisen morsiusparin hillityn siroihin liikkeisiin, mutta melkein vieläkin enemmän toiseen pariin, joka samaan aikaan liikkui kiilloitetulla lattialla ja usein vaihtoi katseita morsiusparin kanssa tanssiessaan sen ympäri; tämä pari oli rügeniläinen ritari Podebusch ja hänen sisarensa, pieni, soma morsiusneito Tove. Kun nämä molemmat kauniit rügeniläiset sisarukset ikäänkuin taikapiiriin kiehtoivat kuninkaan ja usein vetivät hänen huomionsa morsiamesta, seisoi ritari Folgvard Lovmandson nojautuneena seinäpilariin ja katseli nuorta, nyt jo laiminlyötyä kuningatarta polttavin katsein.
Sven Tröst seurasi katkerasti hymyillen tanssivien parien kasvojenilmeitä ja liikkeitä. Samassa hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. "Olkaa puolentunnin kuluttua puutarhaparvekkeella!" kuuli hän korvassaan Stig Antinpojan äänen. "Ehkä hetki on teille suotuisa. Mutta mikä, pahus vie, teitä vaivaa?" lisäsi hän hämmästyneenä. "Seisottehan kuin unissanne. Teettekö korkean herrasväkemme naurettavaksi? Vaikka olisittekin saaneet jonkin päähänpiston, hyvä herra ritarini, niin elkää toki käyttäytykö niin hullusti, että teidät suljetaan telkien taakse!" Tämän sanottuaan Stig Antinpoika kääntyi hänestä sanoakseen kohteliaisuuden kuninkaan suosikille, ritari Podebuschille, joka nyt astui tanssivien joukosta sisarensa kanssa.
Molemmat hovimiehet puhelivat salaa keskenään ja Sven Tröst luuli kuulevansa heidän keskustellessaan mainitsevan Agnetan nimeä. Hänestä tuntui kuin pyörisi koko maailma hänen ympärillään, ja joukko aavistuksia välähti hänen sieluunsa, joita hän ei voinut selittää itselleen. Hän tunkeili lukemattomien häävieraiden joukossa ja katseli nyt vasta tarkkaavasti nuoria neitosia. Mutta hän ei huomannut ainoatakaan tuttua tai ketään, joka olisi huomannut häntä monien ylhäisten ja komeammin puettujen ritarien joukosta.
Puoli tuntia myöhemmin hän seisoi puistonparvekkeella hattu kädessään, antaen kesäillan viileyden jäähdyttää polttavaa päätänsä. Siellä täällä linnanpuistossa paloi vihertävien lehtipuiden lomissa tulisoihtuja, ja leveillä käytävillä käyskenteli komeita ritareita. Aivan ritarisalin vastapäätä, keskimäisen puistokäytävän päästä, klmaltelivat lehtien lomitse Valdemarin ja prinsessa Helvigin nimikirjaimet, kruunut yläpuolella, taitehikkaan lyhtyseppelen ympäröimänä. Siellä liikuskeli myöskin useita hienopukuisia naisia. Silmänräpäykseksi Sven Tröst unohti melkein kaiken muun ja hän näytti heissä kaikissa näkevän kauniin Agneta-neidon; mutta hän karkoitti nämä unelmat mielestään katkerasti nauraen. Ritarisalista kaikuivat tanssin- ja laulunsävelet. Heikosti valaistussa puistosalissa, jonka parvekkeella hän seisoi, oli komea juomapöytä katettu ruhtinaallisille herroille. Sven Tröst seisoi kauan aikaa täällä odotellen; mutta ei kuulunut ketään. Hän koetti koota ajatuksiaan ja valmistautua tärkeään keskusteluun, jota hän odotti kuninkaan kanssa. "Jos hänellä on vähänkään sydäntä, niin hän kuuntelee minua!" sanoi hän itsekseen. "Kunpa voisin ilman katkeruutta sanoa hänelle totuuden! Ehkä hänet on vain johdettu harhaan. — Mistä minä saan maailmanviisauden ja järkevyyden? — Teeskennellä minä en voi. Hänen liukas, petollinen olentonsa saattaa minut raivoamaan. Leikin ja soiton ohella tehdään täällä salakauppoja toisten sydämillä ja sieluilla. Ei keneenkään heistä voi luottaa — ja Agneta — Agnetasta oli myöskin puhe." Allapäin ollen levottomassa jännityksessään, hän ei koko päivänä ollut muistanut ravintoa, ja häntä vaivasi polttava jano. Synkässä kiihoittuneessa mielentilassaan hän astui puistosaliin ja heittäytyi juomapöydän ääressä olevaan tuoliin. Hän täytti ja tyhjensi edessään olevan pikarin. Asettaessaan sen välinpitämättömästi takaisin pöydälle, näki hän siinä mitalin, jota hän katseli tarkkaavasti. Hän huomasi siinä saman vaakunamerkin, jonka hän oli nähnyt yhdessä sen sopimuskirjeen sineteistä, jonka hän oli lukenut prinssi Otolle vankilassa; se riippui siellä prinssi Valdemarin nimen alla. Yhdelle puolen oli kuvattu kolme leijonaa eli leopardia ja kahdella torvella koristettu kypärä; mutta toisella puolen, jossa olisi pitänyt olla valtakunnan vaakuna, ei ollutkaan mitään. "Haa, aivan oikein!" mutisi Sven Tröst. "Sydämet puuttuvat —. Valtakunta ei ole vielä hänen." Senjälkeen hän työnsi pikarin kiivaasti luotansa, niinkuin se olisi polttanut häntä, ja nousi ylös. Samassa hän kuuli iloista naurua ja näki nuoren kuningas Valdemarin seisovan keskellä salia Stig Antinpojan kanssa.
"Kas, kas, minun kohtelias herra ritarini!" sanoi kuningas vähän murtaen saksaksi ja hymyili. "Elkää hämmästykö! Jääkää istumaan minä pyydän! Te olette erinomaisen näköinen istuessanne minun sulhaspaikallani. No, no!" lisäsi hän, nähdessään nuoren ritarin sävähtäneen hehkuvan punaiseksi — "ei ole mitään onnettomuutta tapahtunut. Te ette tahdo olla viimeisenä tänä iltana juomassa teidän kuninkaanne maljaa. Te tahdotte kai heti näyttää minulle hyvällä leveällä tanskalla, että rehellisesti tahdotte minulle hyvää, ettekä häpeä tyhjentää pikaria kanssani".
"Se ei ollut minun tarkoitukseni, teidän armonne!" vastasi Sven Tröst vakavana, Stig Antinpojan rykiessä ja koettaessa löytää älykästä puolustusta suosikkinsa sopimattomalle käytökselle; mutta hän ei keksinyt mitään. "Armollinen herrani, se ei suinkaan ollut tämän nuoren miehen tarkoitus!" sai hän soperrellen sanotuksi. Kuningas nauroi yhä äänekkäämmin.
"Eikö hänen tarkoituksensa ollut suoda minulle hyvää?" kysyi hän ivallisesti.
"Minulla on vakava rukous teille, ylhäinen herra!" alkoi nyt Sven Tröst täydellisesti tointuneena, koettaen hillitä itseään, ettei ilmaisisi sitä katkeruutta, joka taas kuohahti hänen mielessään nähdessään kuninkaan ivallisen ilmeen. "Tämä päivä, on teille ilonpävä; sellaisen sen tulisi olla jokaiselle tanskalaiselle, joka teissä odottaa rakastetun, laillisen kuninkaansa. Minä en rukoile omasta puolestani: tämä on Tanskan ensimäinen vaatimus sydämeltänne ja tanskalaiselta mieleltänne: — Vapaus teidän veljellenne! Oikeutta Ebbesenille, Herra"! — — —
Kuningas katsoi hämmästyneenä rohkeaan ritariin, ja Stig Antinpoika iski levottomana silmää Sven Tröstille; mutta hän jatkoi uhkamielisesti yhä innokkaammin: "Jumala suokoon anteeksi niille, joiden neuvoja te olette seurannut, sulkiessanne sinetillänne Lübeckin sopimuksen, herra prinssi! Jos te minun kanssani olisitte nähnyt teidän hurskaan veljenne vankilassa ja Niilo Ebbesenin kasvot yönä Geertin murhan jälkeen — niin te ette koskaan haluaisi kantaa Tanskan kruunua ennenkuin ne kaksi miestä, jotka kohottivat miekan Tanskan vapauden puolesta, seisovat vapaina ja kunniapaikalla teidän sivullanne".
"Taidatte ihmetellä minun kärsivällisyyttäni, ritari Stig!" sanoi nyt Valdemar kääntyen välinpitämättömästi seuralaisensa puoleen. "Minua ilahduttaa kuitenkin kuulla miten pitkälle meidän juutilaiset ritarimme ovat kehittyneet mielenkiintoisessa puhetaidossa. He voivat saattaa minut tukalaan asemaan ikävillä Danehoven valtiopäivillä, ellen saa heitä opetetuksi ajattelemaan ennenkuin puhuvat. Ettekö usko minun hyvinkin hyvästi tietävän kaikki ne kauniit asiat, jotka teillä on minulle sanottavana tästä ikävästä jutusta, ritari Toivo ja Lohdutus — tai mikä teidän nimenne olikaan", — jatkoi hän ja kääntyi taas Sven Tröstiin. — "Jos minun veljeni ja tämä Ebbesen ovat viisaita, niin he tekevät niinkuin minä ja tyytyvät hurskaina kristittyinä välttämättömyyden pakkoon. Kyllä aika neuvot keksii. Ei voi yhtaikaa kuunnella messua ja ampua jäniksiä. Nyt ei sanaakaan enää siitä asiasta! Teidän tarkoituksenne on ollut hyvä, ja minä suon teille anteeksi sopimattoman sekaantumisenne minun asioihini. Minä uskoin teidän pyytävän jotain suosionosoitusta itsellenne viisaasti käyttämällä hyväksenne teidän kuninkaanne hyvää tuulta hänen hääpäivänään, sensijaan että nyt pilasitte sen".
"Ei, herra prinssi!" — vastasi Sven Tröst, voimatta enää kauemmin salata suuttumustaan. "Me luotamme totuuteen ja oikeuteen, emmekä jonkun herran hyvään tuuleen. Jos teidän sydämenne on suljettu teidän ylevämieliselle veljellenne ja Tanskan suurimmalle ritarille, niin on minulla yhtä vähän odotettavaa Valdemar Kristofferinpojalta kuin Tanskan kansallakaan; mutta vielä te ette ole minun ettekä Tanskan kuningas".
"Hoh, hoh, — minun kohtelias herra ritarini. Sekö oli teidän tarkoituksenne?" sanoi Valdemar ja astui säpsähtäen askeleen taapäin. "Te olette oikeassa!" jatkoi hän iloisella äänellä, "puuttuu vielä hiukan juhlimista. Te olette nähnyt että minun vaakunamerkissäni on tyhjä paikka. Mutta vielä koittaa päivä tämänkin jälkeen".
"Niin varmasti! Suuri päivä, herra junkkari!" sanoi Sven Tröst painokkaasti viitaten tähtitaivaalle. "Se on tänä iltana myöskin veljenne lohdutus Rendsborgin linnantornissa ja Niilo Ebbesenin Brattingborgin muurien takana".
"Kuolema ja kirous!" huudahti Valdemar suuttuneena ja polki jalkaa —.
"Tämäkö on se katuva ritari, josta te tahdoitte mennä takuuseen, ritari
Stig? Hän näyttää ennemmin tulleen solvaisemaan minua hääpäivänäni kuin
rukoilemasi suojaa ja armoa typerien tekojensa vuoksi". —
"Hän taitaa olla päästään vialla, teidän armonne!" — änkytti Stig Antinpoika hämillään ja uhkasi salaa Sven Tröstiä — "totta totisesti, poika on tainnut juoda itsensä humalaan teidän kuninkaallisesta pikaristanne". —
"Hahaa!" nauroi Valdemar. "Te haluaisitte pelastaa hänen kunniansa. No hyvä, olkoon menneeksi." Sen sanottuaan hän kääntyi välinpitämättömänä ja aikoi poistua.
"Oletteko te ollut niin kauan keisarin talossa, herra prinssi", alkoi Sven Tröst taas puhua, "että olette unohtanut tanskalaisten miesten uskaltavan puhua vapaasti ja rohkeasti olematta siltä juovuspäissä tai hulluja? Minä pyydän yhtävähän teidän suojelustanne kuin milloinkaan aijon kerjätä teidän armoanne."
"Olkaa varuillanne! Tuo sana voi tulla teille kalliiksi!" sanoi Valdemar ja kääntyi nopeasti häntä kohti. "Te olette kapinallinen ja Ebbesenin kätyri. Minä muistan teidät Prenzlovista. Nyt on se aika käsissä, jota minä odotin. Nyt on laittomuuksien ja omavaltaisuuksien aika Tanskassa pian lopussa."
"Tarkoitatte rehellisyyttä ja oikeutta, herra prinssi!" vastasi katkeroitunut ritari uhmaillen. "Niin paljon on vielä tanskalaisessa ritaristossa jälellä uskollisuutta ja rohkeutta että me uskallamme katsoa vääryydentekijää silmiin ja pelotta lausua julki hänen vääryytensä."
"Hävytön! Kuka sinut löi ritariksi!" kysyi Valdemar kiivastuneena, käsi miekan kahvalla.
"Se mies, joka pelasti Tanskan silloin kun te tanssitte keisarin hovissa, mutta jonka te olette hyljännyt ja pettänyt", vastasi Sven Tröst katkerasti. "Tahdotteko tietää, kuka antoi minulle tämän miekan?" lisäsi hän lyöden reippaasti kätensä miekan kahvaan —. "Se ruhtinas, joka oli lähinnä ja arvokkain valtaistuimelle nousemaan, — hän, joka miehekkäästi kohotti käsivartensa Tanskan vihollista vastaan, silloin kun te petollisessa keisarihovissa opettelitte pelaamaan schakkia ja leikkimään sekä sydämillä että uskollisuuslupauksilla."
"Nyt minä näen, herra Stig, että ollaan aivan oikeassa, kun väitetään hillittömyyden ja yltiöpäisyyden menneen yli rajojen Tanskassa!" sanoi Valdemar ja kääntyi rohkeasta ritarista katseessa uhkaava, melkein peloittava ilme. "Jos minun veljelläni on tällaisia liittolaisia, niin ei hänen hurskauteensa ole paljoakaan luottamista. — Jos kreivi Gerhardin murhaaja löi teidät ritariksi", lisäsi hän kääntyen taas Sven Tröstiin — "niin pysykää vain hänen luonaan ja jakakaa hänen kohtalonsa! Tästä hetkestä te olette lainsuojaton minun hallittavallani alueella! Te arvelette kai kaikkien maailman ruhtinasten pelkäävän juutilaista ritaristoa sukulaisenne tyhmänrohkan teon vuoksi. Mutta antaa ajan kulua, vielä eivät ole kaikki päivät loppuun kuluneet!"
Tämän sanottuaan kuningas poistui nopeasti puistosalista Stig Antinpojan kanssa. Sven Tröst jäi yksin seisomaan, käsi miekan kahvalla ja mitä kamalimmassa jännityksessä. "Lainsuojaton, missä hän hallitsee!" toisti hän —, "siis myöskin täällä? — Haa, mitä muuta odotinkaan? Totuuden sai hän kuitenkin kuulla. — Mutta nyt pois täältä! — Jos Tanskassa on jälellä kipinäkään uskollisuutta ja rehellisyyttä, niin ei ainakaan tätä prinssiä juhlita Viborgin käräjillä!" Hän astui nopein askelin puistosalista, poistuakseen silmänräpäyksessä Sönderborgista; mutta muissa saleissa oli niin suuri häävieraiden tungos, että hänen täytyi pysäyttää kiirehtämisensä. Päästäkseen ulos täytyi hänen kulkea ritarisalin läpi, missä nuori kuningas jo seisoi iloisesti puhellen morsiamensa, kanssa, naisten ja muutamien vieraiden ritarien ympäröimänä. Sven Tröst aikoi astua heidän ohitseen; mutta kuningas oli nähnyt hänet ja astui omituisesti hymyillen hänen tielleen. "Suokaa minun esittää teidät tulevalle kuningattarellenne, uljas, rohkea ritari Tröst!" sanoi hän ivallisesti hymyillen ja vei hänet prinsessan luo. "Tässä näette oikein valionuorukaisen meidän nuoresta juutilaisesta ritaristamme, jalo prinsessa!" jatkoi hän kaksimielisen pilkallisesti, "Tämä nuori mies on jo ehtinyt antaa minulle hämmästyttävän näytteen siitä suuruudesta ja jalosta avomielisyydestä, joka on niin ominainen meidän tuleville alamaisillemme. Hän on ensiluokkainen vapauden ja jalomielisyyden ritari".
Sven Tröst näytti hetken aikaa olevan hämillään eikä prinsessa tiennyt, mitenkä hän ymmärtäisi tämän esittelyn. Hän vastasi ritarin äänettömään tervehdykseen tavallisella hymyllään, jonka kukin voi selittää mielensä mukaan. Mutta nyt oli Sven Tröst tointunut; hän osoittautui äkkiä yhtä vapaaksi ja kohtelijaaksi kuin iloinen kuningas ja hienot hovimiehet, peittäessään sydämensä katkeruuden sen onnellisuuden ivallisella ylistämisellä, jonka onnellisena todistajana hän täällä sai olla, ja joka nyt kuningas Valdemarin ja kuningatar Helvigin häistä levittäisi yli koko Tanskan "uskollista veljesrakkautta ja suurimpien isänmaallisten tekojen oikeamielistä ja rehellistä tunnustusta." Tuntui siltä kuin koston henki olisi asettanut hänen kielelleen nuo sanat, jotka sisälsivät mitä räikeimmän vastakohdan siihen, mitä hän näki tässä hääjuhlassa, ja minkä hän tiesi kuninkaan itsensä tuntevan kalliisti ostetussa onnessaan. Hänen ei ollut vaikea säilyttää jonkinlaista huolettomuutta äänessään ja kohteliaisuutta ylistävässä ivassa, joka petti sivulliset. Naiset ja hienot hoviherrat näyttivät vastaanottavan kaiken tavanmukaisena hyvänä hovitapana; mutta prinsessa punastui, ja jokainen pisto Sven Tröstin kohteliaisuuksissa sattui tuntuvasti nuoreen kuninkaaseen, vaikka hän koettikin hymyillä välinpitämättömästi. Hän keskeytti äkkiä sopimattoman keskustelun teeskennellyn leikillisesti, ja ojensi morsiamellensa käsivartensa, viedäkseen hänet tanssiin. Naisten ja hovimiesten ihaileva joukko seurasi kuninkaallista morsiusparia; mutta Sven Tröst jatkoi, näennäisesti tyynenä, kulkuaan ritarisalin läpi.
"Riivatun houkkio!" kuiskasi Stig Antinpoika ohikulkiessaan hänen korvaansa. "Korjaa nyt oma kylvösi! — Minä en enää voi pelastaa sinua."
Sven Tröst ei välittänyt siitä. Hän oli huomannut onnittelupuheensa uskalletun ivan saaneen kuninkaan kalpenemaan, ja hän tunsi salaisen ilon siitä, että ehkä hän sillä oli saanut Nemesiksen heräämään hänen sielussaan. Nyt hän taas näki Valdemarin mitä iloisimman näköisenä tanssittavan ylpeää prinsessaa, vaikka sulhasen huomio usein kuitenkin näytti kiintyneen somaan rügeniläiseen morsiusneitoon, ja ritari Folgvard Lovmandsonin polttava katse taas salaa seurasi morsianta. Sven Tröst poistui ritarisalista hymyillen katkerasti. Hän ei tiennyt itse minnepäin kulkisi, ja Stig Antinpojan varoitus kaikui nyt vasta selvästi hänen sielussaan nähdessään joukon asestettuja sotilaita edessään, ja häneltä kysyttiin korskealla äänellä minne hän aikoi.
"Ulos — vapauteen!" huudahti hän ja näki nyt vasta seisovansa sisemmällä linnanpihalla raudoitetun oven edessä, joka johti linnan vankilarakennuksiin.
Vartija katseli epäluuloisesti outoa ritaria ja huomautti hänelle, että hän vielä oli vapaudessa, mutta matkalla vankitorniin. Sven Tröst kääntyi nopeasti ja eteni pimeälle takapihalle, etsien senkautta pääsyä suurelle linnanpihalle ja talleihin, välttäen joutumasta vihaamaansa linnaan. Hän löysi lopultakin uloskäytävän ja seisoi nyt uloimmalla linnanpihalla naisparvekkeen edustalla. Pysähdyttyään sinne hetkeksi miettimään kuuli hän ihanan naisäänen laulavan:
"Niin synkän tahdon nyt asunnon, ett tulikin siellä on valoton."
Se oli laulu kuningas Valdemar Suuresta ja hänen onnettomasta sisarestaan, joka kuoli tanssiessaan ankaran veljensä kanssa. Tuo laulu oli saanut hänet usein itkemään pikku Agnetan kanssa lapsuutensa aikoina Björnsholmissa ja nyt hänestä tuntui kuin Agnetan suloinen ääni olisi laulanut. "Agnete huudahti!" hän. "Agneta neito, oletteko siellä?" Ikkuna narahti hänen päänsä yläpuolella naisparvekkeella, ja hän näki linnanpihan soihtujen valossa saman lumoavan olennon, jonka hän viimeksi oli nähnyt Haldissa, mutta joka silloin ei tahtonut tuntea häntä eikä antanut kutsua itseään Stig Antinpojan tyttäreksi.
"Pakene! Pakene! Sven Tröst!" kuiskasi hänelle rakas tuttu ääni. — "Te olette suuressa vaarassa."
"Agneta neito!" toisti hän. "Tekö täällä? Ja te tunnette minut ja tahdotte pelastaa minut näiden irvistävien susien joukosta?"
"Paetkaa! Joutukaa!" jatkoi ystävällinen ääni hätääntyneenä. — "Teidät heitetään torniin. — Minä olen kuullut isän antavan ankaran käskyn portinvahdille."
"Teidän isänne? Tahdotteko kuitenkin olla hänen tyttärensä? — nyt, kun hän taas on itsevaltiaan kätyri —"
"Minulla ei ole isää eikä ainoaakaan ystävää maailmassa". — lausui taas lempeä neitonen ikkunasta — "mutta elkää välittäkö minusta! — Taivaan nimessä! Paetkaa!" —
"Minä en liikahda paikaltani, maksakoon sitten vaikka henkeni, ennenkuin sanotte minulle rakastatteko minua vielä niinkuin meidän lapsuudessamme — tai olenko minä mielettömästi uneksinut teistä kaiken ikäni."
"Oi, elkää milloinkaan ajatelko minua, herra ritari!" kaikui nyt neidon ääni hiukan vieraammin, mutta ikäänkuin värähdellen. — "Minun täytyy mennä naimisiin ritari Podebuschin kanssa tai mennä luostariin."
"Kuninkaan suosikin, mokoman Eugenin parittajan vaimoksi!" huudahti
Sven Tröst kauhistuneena —. "Tahdotteko itse?"
"En ikinä! Senvuoksi minut on teljetty tänne. — Minä tahdon kuolla luostarissa!"
"Sanokaa edes minulle — rakastatteko minua, ihana, siunattu Agneta! — ja niin totta kuin elän ei teistä tule herra Podebuschin vaimoa, ettekä kuole luostarissa!"
"Paetkaa, paetkaa! — Joku tulee!" kuiskasi hän väräjävin äänin. Ikkuna suljettiin nopeasti, ja kauniit kasvot olivat kadonneet. Sven Tröst jäi seisomaan ja tuijottamaan suljettuun ikkunaan. Hän luuli kuulevansa sen takaa Stig Antinpojan äänen. Mutta nyt kuului sotilasjoukon astuntaa ja aseiden helinää läheltä. Hän huokasi syvään ja poistui epävarmalta paikalta. Hän hiipi pitkin linnanmuurin pimeintä varjoa tallia kohti. Täältä hän löysi hevosensa ja vei sen ulos takaovesta, jonka hän sulki jälkeensä. Hevonen oli vielä satuloitu hänen edellisen ratsastuksensa jälkeen. Ensi kerran hän näin oli jättänyt hevosensa hoitamatta. Hän hypähti heti satulaan ja ratsasti ulos avoinna olevasta takaportista. Tuskin hän oli ehtinyt sataa askelta linnasta, niin hän huomasi ratsujoukon, joka kiirehti yleisestä linnanportista, näyttäen ajavan jotakin takaa. Hän käytti hyväkseen ennätystään ja katosi kuin nuoli yön pimeyteen.