KYMMENES LUKU.
Sönderborgin hääjuhlat eivät olleet vielä loppuun vietetyt. Piispa Sven oli aikaisin vetäytynyt pois maailmallisesta hälinästä lukukammioonsa, syrjäiseen puutarhahuoneeseen, missä asuttiin vain kesäisin, linnan ollessa täynnä vieraita. Hänen edessään pöydällä oli lamppu ja joukko kirjoituksia, mistä huomasi hänen aikovan viettää lopun juhlayöstä tärkeän ja vakavan työn ääressä. Tämä hänen työnsä keskeytettiin, kun nuori ritari astui sisään hänen luokseen, katse sekavana, ja kauneilla, mutta hyvin kalpeilla kasvoilla melkein epätoivoisen intohimoinen ilme. Se oli ritari Folgvard Lovmandson, drotsi Lovmandin eli Lainsäätäjän ainoa poika, niinkuin hänen isävainajaansa, drotsi Pietari Hesseliä, usein kutsuttiin. Nuori ritari oli koko päivän ollut mitä jännittävimmässä mielentilassa, joka ei ollut jäänyt ankaralta piispalta huomaamatta. Myöskin hengellinen herra oli kuullut huhuiltavan ritari Folgvardin luulotellusta rakkaussuhteesta prinsessa Helvigiin, ja itse puolestaan hän uskoi tulleensa vakuutetuksi siitä, ettei nuoren ritarin puolesta kohonnut savu, vaan ilmi tuli siitä palosta. Piispa oli ollut ritari Folgvardin rippi-isä ja opettaja. Hän oli nuoruudessaan ollut hänen isävainajansa hyvä ystävä ja oli siitä asti aina pitänyt isällistä huolta pojasta. Ennen poistumistaan hääsalista hän oli viitannut hajamielisen ritarin luokseen, ja pyytänyt hänen saapumaan tänne tällä hetkellä. Nyt seisoi kiihoittunut nuorukainen piispan edessä, mutta sanaakaan sanomatta. Piispa ojensi hänelle kätensä, ja hän painoi sen kiihkeästi huuliaan vasten.
"Minä en ole nähnyt sinua tuskin ollenkaan täällä näinä päivinä, rakas poikani!" sanoi piispa. "Sinä olet nyt jo yli vuoden mellastellut täällä vaarallisilla ja liukkailla holvikäytävillä antamatta minkäänlaisia kuulumisia itsestäsi. Et kai liene laiminlyönyt lukujasi? Etkö voisi kertoa minulle harjoituksistasi jalossa Ethicassa tai Logicassa? Sellaiset harjoittelut rauhoittavat ja jalostuttavat mieltä ja säilyttävät sen tämän katoavaisen maailman eksytyksiltä ja kiusauksilta."
"Oi, en, minä olen runoillut vain yhden laulun, hurskas isä!" — vastasi nuorukainen, "mutta sitä ei ymmärrä kukaan muu koko maailmassa kuin vain minä."
"Silloin, poikani, ei siinä liene tervettä logicaa eikä järkeä."
"Mahdollista, etteivät sitä muut ymmärrä", — vastasi nuori ritari kohottaen kaunista päätään. "Mutta sen minä teidän, että siihen minä olen sulkenut sieluni elämän ja ajatukset, ja kun minä viimeisenä tuomiopäivänä nousen haudastani tekemään Kaikkitietävälle tiliä kaikista salatuista synneistäni ja kaikista tuskistani ja toiveistani tässä ihmeellisessä maailmassa, niin ei minulla ole muuta ääntä kuin tämä minun lauluni, joka nyt yötä päivää kaikuu sielussani, mutta jota ei yksikään ihminen maailmassa voi eikä saa ymmärtää."
Piispa pudisti päätään. "Se mikä meissä on puhdasta ja selvää, ei kammoa valoa eikä ole arvoituksellista lähimmäisillemme!" sanoi hän miettivästi. — "Minä pelkään sinun pettävän itseäsi, poikani, tekemällä itse pimeyden sielussasi epäjumalaksesi. Annappas kuulla, mitä tarkoitat sillä, että niin suuri viisaus tarvitaan sen ymmärtämiseen!"
"Eikö jokaisen ihmisen sielu ole hänelle itselleen arvoitus, hurskas isä. Mitenkä voisi muutamilla sanoilla tyhjentää kuolemattoman sielunsa äärettömät rikkaudet. Jos minulla olisi soittimeni mukanani, niin voisin ehkä teille viitata mitä tarkoitan, ihmiskielellä ei siihen ole riittävästi sanoja. Mutta — jos tyydytte säveliin, jotka minulla ovat rinnassani, ja kuuntelette enemmän säveleitä kuin köyhiä sanoja, niin tahdon mielelläni laskea salarippini teidän sieluunne!"
Piispa nyökäytti myöntävästi, ja nuorukainen alkoi hiljaisella äänellä ihmeellisen salaperäisen rakkauslaulun, joka vielä kaksisataa vuotta senjälkeen on ollut kaikkien salaisesti ja onnettomasti rakastaneiden lempilaulu. Tämän uuden laulun ovat kuudennentoistavuosisadan naiset kirjoittaneet muistiin. Hänen surumielinen äänensä sai vähitellen yhä enemmän eloa, ja hämärimmät sanat muuttuivat mitä ihanimmiksi säveliksi hänen huulillaan, hänen silmiensä väliin täyttyessä kyynelillä, väliin hehkuen intohimoista voimaa ja epätoivoista rohkeutta, joka uhmaa tuskaa ja kuolemaa. Hänen sielunsa oli kuin kuoleva kotka, joka kärventynein siivin kiitää kohti aurinkoa, joka sen polttaa.
Aluksi katseli piispa osanottavan surumielisesti häneen, kun nuori ritari väräjävin äänin puoleksi kuiskasi, puoleksi lauloi:
"Jätä sieluni korkehin kaipauksesi
Suo unhoon pyyteesi mennä!
Jätä hedelmä, niit'et saa omakses,
Päin pilviä turhaan äl' lennä!
Miks kannat sä puuta roviohon,
joll' itsesi polttaa voisit!
Kun kerran se oikein syttynyt on,
sit'et sammuta, kuten soisit.
Oi poloista! Kurjaa toivoa, oi!
Vähän mieles sai lohtua maistaa!
Vähän aurinko armahti, lämpöä soi,
vähän jaksoi ylitse paistaa!"
Mutta nyt muuttui hänen äänensä varmemmaksi; hänen katseestaan uhkui hurjan uskalias toivo, ja hän jatkoi vilkkaammin:
"Miks' sanoit sa mahdottomaksi sen, mitä sentään todeks' voi saada? Luja mieli mahti on totinen, sit'ei mahdottomuudet kaada.
Ylös päivään päin miten oksassaan
kesähedelmä kohoaakin,
— kun Jumala suo, se aikanaan
alas putoo kuin putoaakin.
Ja haukka kuink' ylhäällä lentelee,
pedot alla kuink' ärjyneekin.
He peljätä saa: pian kahleihin
erämies ne vangitseekin
Et nää, miten suuri mun voimani on,
sen salaan mä, sisään suljen;
en yksin ole missään, en turvaton,
kera varman saaton ma kuljen.
Mitä vankilan vaivoista, pakosta sen!
Kevyt kantaa on mieluinen taakka.
Ilolaulu on loppuna itkujen,
yö kestää vain aamuhun saakka!"
"Vaikene, kurja! Nuo ovat hullun mielettömiä ajatuksia!" keskeytti piispa hänet huolestuneena. "Tuota ilolaulua, jonka uneksit seuraavan itkuasi, minä kammoan — sitä iloista päivää, joka häämöittää sinulle synnin ja eksytyksen yöstä, minä kauhistun, sinun tulevaisuuttasi ajatellessani."
Mutta nuori ihminen ei kuullut hänen sanojaan; hän jatkoi yhä innokkaammin ja kovemmalla äänellä:
"Miks' kortta en kantaisi rovioon mi polttain voi vapaaksi päästää! Sen aamunkaste parantakoon tuli auringon mit' ei säästä!
Miks elämän tuskaa mä pelkäisiu, mi elossa pitävi mua? Lyhyt vankeus, tuskaton kuolokin voi eloksi vaihettua!"
"Vaikene, vaikene! Minä tiedän kaikki, onneton!" huudahti nyt piispa ja tarttui hänen käteensä. — "Sinun laulusi samoinkuin silmäsi peittävät vain huonosti sen minkä jokainen näkee sinun sydämessäsi tapahtuvan? Jos autuutesi on sinulle rakas, nuori ystäväni, niin sammuta se tuli, joka sinua salaisesti kalvaa! Jos nuori elämäsi on sinulle pyhä, niin poistu Tanskan hovista. Elä ikänä enää tapaa tuota ylhäistä naista, tiedät, ketä tarkoitan!"
"Elämäni vuoksi minä en pakene!" vastasi Folgvard kiivaasti, "minä en ole tehnyt mitään rikosta. — Niinkuin nyt teille, ilmaiskoon lauluni ja katseeni koko maailmalle korkeimman iloni ja tuskani: mutta minun kieleni ei vielä ole maininnut siitä sanaakaan ainoallekaan ihmissielulle!"
"Eikö hänellekään?" kysyi piispa.
"Ei, elävän Jumalan nimessä, hurskas isä! Miten olisin sen uskaltanut?
Enhän ole milloinkaan ollut hänen kanssaan kahden kesken."
"Hyvä on, rakas poikani!" sanoi piispa rauhoittavasti. "Silloin on onnettomuus, Jumalan kiitos, pienempi, kuin minä uskoinkaan. Mutta — sinun täytyy poistua täältä! Ei vain sinun henkesi — vaan sinun sielusi on vaarassa."
"Mitä on elämä minulle ilman häntä!" jatkoi intohimoinen nuorukainen. — "Sieluni autuuden vuoksi on minun turha paeta: vain hänen läheisyydessään, hänen lumoavan katseensa loisteessa, tunnen olevani autuas."
"Epäjumalan palvelusta, poikani! Kamalaa pakanallista sokaisua! —
Silmienpyyteitä, lihanhalua." — —
"Elkää tehkö syntiä, hurskas isä!" keskeytti nuori ritari hänet ylpeän kiivaasti. "Silloin on myöskin syntiä ja jumalatonta, kun te polvistutte pyhälle neitsyelle ja rukoilette puhdasta autuuden äitiä." — —
"Näitä nuorten sydänten Casuistikoja [Tiede, joka tutkii arkoja omantunnonasioita] ei voi välttää", jatkoi piispa. "Minä tunnen nuo mielettömyydet; mutta minä tiedän myöskin neuvot niille. Jos sinun tunteesi on niin hurskas ja puhdas, kuin sinä uskot, niin osoita se minulle! Ellet sinä rakasta ainoastaan itseäsi ja omia mielitekojasi vaan sitä sielua, jota näyt jumaloivan, niin et kai tahtone tehdä omaa epäjumalaasi onnettomaksi?"
"Armias Jumala! Mitä tarkoitatte, kunnianarvoisa isä?"
"Oletko sinä niin soaistu, ettet näe mihin sellainen intohimo johtaa? Niin vähänkö sinä tunnet maailman ylhäisiä ja mahtavia? Luuletko sinä, ettei mustasukkaisuus, epäluuloisuus ja loukattu ylpeys saa oikeamielisyyden maljakkoa horjahtamaan tasapainostaan parhaimmassakin kädessä, jonka haltuun kansa ja valtakunta on uskonut kohtalonsa. Toivoisitko sinä elää päivänä, jolloin kuulisit riidan ja erimielisyyden vallitsevan tanskalaisessa kuningashuoneessa — ja sinun tähtesi? Tahdotko sinä, saadaksesi kylliksesi katsella kaunista kuvaa, joka kuitenkin täyttää sinun sielusi levottomuudella ja epätoivolla — tai, mikä on pahempi, synnillisellä ja jumalattomalla halulla — tahdotko sinä sellaisen kurjan, itsekkään, sairaloisen mieliteon vuoksi rikkoa ehkä muuten tyydyttävän perhe-elämän, etkä vain itse uskaltaa elämää ja kunniaa, vaan ehkä saattaa häpeään ja hengenvaaraan sen henkilön, jonka puolesta sinä haaveilevalla ilolla voisit kuolla?"
"Suuri Jumala!" huudahti Folgvard valahtaen kuolonkalpeaksi. "Mitenkä voitte ajatella sellaista mahdolliseksi? Kuinka hän olisi voinut ylpeässä sokaistuksessaan antautua sellaiselle hirviölle?"
"Elä tuomitse väärin sitä ruhtinasta, jonka haltuun Tanska tahtoo uskoa onnensa, mutta jonka sinä nyt olet vähällä pettää! — Jos hän tulisi kovaksi ja julmaksi vihassaan, niin olisihan se inhimillistä." —
"Te olette oikeassa!" alkoi Folgvard puhua. "Minä olisin Tanskan kurjin ritari, enkä suuren drotsi Pietarin poika, jos saattaisin hänet sellaiseen onnettomuuteen. Te olette peloittanut minua, hurskas isä! Minä lähden täältä heti. Minä tahdon vain kerran vielä nähdä hänen ihanat silmänsä näiden kirkkaiden hääkynttilöiden valossa — ja sitten — hyvästi tämän maailman elämä ja ilot! — Hyvää yötä!" Hän aikoi syöksyä pois, mutta piispa tarttui hellästi hänen käsivarteensa.
"Ota mukaasi hartain siunaukseni, ystäväni Pietari Hesselin poika!" sanoi piispa Sven iloisesti ja nousi, laskettuaan kätensä Folgvardin polttavalle päälle. "Nyt minä näen, ettei sinua kalva mikään alhainen, epäjalo intohimo, vaan onneton erehdys. Ole miehekäs, poikani! Opi oikein käyttämään sitä elämää, jota nyt ylönkatsot. Käytä se isänmaasi ja sen Herran palvelukseen, joka sen sinulle antoi! Kristitty ritari ei vain tunteellisesti uneksi — hän myös toimii!" —
"Oikein, herra piispa, niin minäkin tahdon", huudahti Folgvard ylpeästi ja innokkaasti — "vaikka tämä kuningas, jonka olette tuonut tänne, tulisikin minun vihollisekseni. Tositoimintaa on nyt vain Ebbesenin lipun alla, vaikka hän onkin tuomittu mahtavien päätöksestä, teidänkin —"
"Varo astumasta sille tielle, poikani!" huudahti piispa ja peräytyi säpsähtäen. — "Elä anna petollisen loiston itseäsi häikäistä! Elä myöskään tuomitse sitä, mikä sinulle vielä on hämärää minun ja kuninkaan menettelyssä Ebbesenin suhteen! Minulla olisi sinulle tehtävä laillisen kuninkaamme palveluksessa; minä voisin osoittaa sinulle kunniakkaan tien onneen ja menestykseen". — —
"Hurskas isä!" keskeytti Folgvard valtioviisaan piispan, katsoen häneen terävästi ja tarttuen häntä käteen. — "Te olette näyttänyt minulle sen kuilun, jonka vieressä seisoin, ja johon minä olin vähällä syöstä sen sielun, jota rakastan; mutta — anteeksi epäilykseni! — ettekö itse seiso täällä liukuvalla pinnalla. Johdatteko oikeamielisesti tätä peloittavaa kuningasta?"
"Jumalan avulla, poikani!" vastasi piispa vakavasti, kätensä yhteenliittäen. "Tämän onnettoman ajan petollisuus tarvitsee neuvoja, joita ei jokainen hurskas ja rehellinen sydän heti voi hyväksyä; mutta — armonvalon ja pyhän hengen avulla meidän nuori viisas kuninkaamme tulee toimimaan oikein senkin silmien edessä, jolta ei mikään ole salattu. Cras nobis respondebit pietitia nostra — koittaa vielä päivä tämänkin jälkeen, ja se on ilmituova tekojemme oikeamielisyyden." —
"Totta totisesti, herra piispa. Saarnaatteko te minun nuoruudenihanteitani tälle nuorelle ihmiselle!" kuului nyt kuninkaan iloinen ääni avonaisesta ovesta, ja sekä piispa että nuori ritari Folgvard peräytyivät säpsähtäen. "Mitä täällä oikeastaan on tekeillä?" jatkoi kuningas. "Mistä salaperäisistä asioissa te täällä keskustelette tämän ujon herran kanssa, joka koko päivän on seurannut osanottavilla katseilla minua ja morsiantani, silti meitä onnittelematta?"
"Sallikaa minun esittää teille kuuluisan miehen poika, herra kuningas!" alkoi piispa nopeasti puhua, nyt kuitenkin aivan rauhoittuneena. "Teidän autuaan setänne ystävä drotsi Pietari Hessel, oli tämän nuoren miehen isä, ja minä toivon ritari Folgvardin seuraavan jalon isänsä jälkiä. Toivon että hänestä ajankuluessa tulee teille yhtä uskollinen mies kuin minun Herrassa autuaasti nukkunut ystäväni oli ennen kuningas Meenvedille ja Tanskan kuningashuoneelle."
"Vai niin! Senkö drotsi Hesselin poika, joka nuoruudessaan oli kuningatar Agneksen ritarillinen ihailija?" sanoi kuningas kaksimielisesti hymyillen "No niin, olihan hän muuten rohkea mies. Minua ilahduttaa, jos hänen poikansa seuraa hänen kiitettäviä jälkiään."
"Minä olen määrännyt hänelle tehtävän, johon hän tarvitsee teidän armollisen suostumuksenne", jatkoi piispa luoden alas katseensa. "Minä arvelen että hän voisi osoittaa intonsa ja kykynsä teidän tulevana uskollisena palvelijananne, antamalla aatelille ja kansalle viittauksen teidän itsensäkieltävästä lempeydestänne, jota olette osoittanut hallitukseen astuessanne — vaikuttaakseen siten heidän päätökseensä ja valmistaakseen heitä antamaan teille yksimielisen kuuliaisuuslupauksen Viborgin käräjillä."
"Vai niin!" keskeytti kuningas hänet säpsähtäen. "Siihen olisi kuitenkin vanhempi ja kokeneempi valtiomies ollut soveliaampi. Tämä nuori mies osaa vaieta, ja se voi olla hyvä aikanaan; mutta osaako hän myöskin puhua sanomatta liikaa, se on ominaisuus, jota minä en voi kehua vielä tuntevani hänessä. Kuitenkin — koska jo olette vihkinyt hänet tähän asiaan, herra piispa, saa hän matkustaa heti. Teillä on suostumukseni, ritari Folgvard! Mutta katsokaa, ettette väärinkäsitä tai väärinkäytä sitä!"
Ritari Folgvard katsahti hämmästyneenä sekä kuninkaaseen että piispaan, joka salaa iski hänelle silmää.
"Minun olisi helpompi suorittaa tämä tehtävä teidän mieliksenne, jos teidän armonne suvaitsisi itse ilmaista minulle teidän tahtonne!" alkoi hän nyt puhua, koettaessaan vaivoin salata epätietoisuuttaan siitä, mistä puhuttiin, sekä äärimmilleen jännittyneen mielentilansa. — "Se maailmankokemus ja ymmärrys, jonka luulette minulta puuttuvan, ylhäinen herra, tekee minulle tämän tehtävän hyvin arveluttavaksi." —
"Sen itse parhaiten tiedätte! Minulla ei nyt ole aikaa sellaiseen!" keskeytti kuningas hänet terävästi. "Seuratkaa tämän arvoisan herran määräyksiä! Te saatte hänen kanssaan vastata siitä. — Jumalan haltuun!" Sen sanottuaan hän kääntyi ritari Folgvardista, joka hätäisesti kumartaen, kasvot punottavina syöksyi ulos ovesta.
"Mikä teidän nuorta ystäväänne vaivasi?" — kysyi kuningas jäätyään kahden piispan kanssa, "Hän on jo toinen tanskalainen ritari, joka minulle tänä iltana esitetään. Jos heidän mukaansa teen jälellä olevista johtopäätöksen, niin taitaa Tanskan nuori ritaristo potea kuumetta tai aivotulehdusta."
"Ainakin sopii se tällä kertaa ritari Folgvardiin, herra kuningas!" vastasi piispa. "Hänen nuori verensä on todellakin kuumeisen levotonta, enkä minä tiedä sille mitään parempaa neuvoa kuin kiireellistä toimintaa, ja erityisesti sellaisia tehtäviä, jotka vaativat järkevyyttä ja viisautta. Saatte nähdä ettei valintani ole huono. Tämä nuori mies ei tule saattamaan luottamustani häpeään."
"Sen tulee aika osoittamaan!" vastasi kuningas epävarmoin katsein. — "Nyt toisiin asioihin. Minä olen väsynyt tämän päivän teeskentelyyn. Minua halutti puhua teidän kanssanne pari sanaa kahden kesken. Minä olen nyt tehnyt sen uhrauksen, jonka valtioviisaus ja Tanskan onni vaativat. Se oli minun oma suunnitelmani samoin kuin teidän. Minä en tahdo valittaa. Minä olen nyt sidottu puolisoon, joka ojensi minulle kätensä vain tullakseen kutsutuksi Tanskan kuningattareksi. Sen minä tiesin. Ehkä hän kuitenkin kätkee sydämeensä toisen nuorukaisen kuvan. Sitä minä en tiennyt. Mutta, olkoon menneeksi! Ehkäpä minulla olisi omasta sydämestänikin yhtä ja toista ripitettävää. — Kuitenkin, se on kaikki tyhjää narripeliä. Te, hengen miehet, ette kuitenkaan ymmärrä sydänsuruja. Kaikki sujuu nyt vielä hyvin, kuten sanoin. Minun veljeni itsepäisyys painaa kuitenkin mieltäni. Se huoli on tehnyt minulle näiden päivien onnennaamarin hiukan tukalaksi kantaa. Te tiedätte, että minun aikomukseni oli vapauttaa heti hänet kreivin vankeudesta, ilman minkäänlaisia ehtoja. Mutta nyt minä huomaan hänellä olevan puoluelaisia, ja ne ovat uskaliaita, vaarallisia haaveilijoita."
Kuningas kertoi nyt piispalle keskustelunsa Sven Tröstin kanssa, ja miten hän oli nähnyt tarpeenvaatimaksi käskeä vangitsemaan uhmailevan ritarin, ettei tämä pääsisi levittämään vihamielistä mielialaansa kansaan ja yllyttämään Oton liittolaisia vastustamaan hänen kuninkaaksi julistamistaan Viborgissa.
"Tämä surettaa minua!" vastasi piispa miettivästi. "Tämänlainen ankaruus lienee kuitenkin välttämätön joksikin aikaa. Teidän herra veljenne vapautus on näissä olosuhteissa jätettävä siksi, kunnes kuninkaaksi julistaminen on ohitse, ja teidän tärkeä valtaistuimellenousunne vahvistettu. Nyt meidän on kaikkien uhrattava valtakunnan ja maan hyväksi se, minkä välttämättömyys vaatii — ja herra kuningas! Teidän uhrinne ei ole vähin; kuitenkin — Jumalan avulla se on koituva sekä teidän että Tanskan onneksi!"
"Sen aika myöskin opettaa!" keskeytti kuningas hänen puheensa. — "Kaikessa tapauksessa, teidän ei ainakaan koskaan tarvitse kuulla minun valittavan. — Te kehoitatte siis minua siihen?" jatkoi hän. "Te ette pidä minua sydämettömänä veljenä, kun nyt annan Oton jäädä sinne, missä hän on, kunnes minä vaaratta maalle ja valtakunnalle voin vapauttaa hänet ja antaa luopumisen riippua hänestä itsestään?"
"Herra kuningas, minun käsittääkseni se on surullinen välttämättömyys!" vastasi piispa tuskallisesti huoaten. — "Te ette toimi täällä omassa asiassanne, ettekä voi sydämessänne seurata omaa haluanne ja veljentunnettanne. Nyt on kysymyksessä valtaistuimen turvallisuus ja Tanskan onni sekä nykyisille että tuleville sukupolville, tahrattakoon täällä yksityisen parhaat ja kauneimmat toiveet isänmaan ja yhteisen hyväksi."
"Hyvä! Olkoon niin. Nyt ei siitä enempiä epäilyksiä!" sanoi kuningas kiivaasti. "Oletteko laatinut armahduskirjeen?"
"Tässä se on, armollisin kuningas! Se on kunniaksi sekä teidän sydämellenne että viisaudellenne. Sillä te voitatte heti koko kansan sydämen. Minä olen teidän suostumuksellanne itse ulottanut teidän ylevämielisen anteeksiantonne niihin, jotka nyt pelkäävät entisten laittomuuden aikojen ja teidän onnetonta isäänne vastaan tekemiensä rikkomusten seurauksia. Tässä kohden te olette viisaampi ja varovaisempi kuin teidän autuas setävainajanne, muuten niin ylistetty kuningas Meenved, ja — totisesti! Ihanampi on anteeksi antaa kuin rangaista ja kostaa!"
"Hyvä on!" vastasi kuningas päätään nyökäyttäen — "minkä voin kynänvedolla voittaa, siihen en tarvitse verenvuodatusta." Hän luki nopeasti sen asiakirjan, jonka piispa ojensi hänelle. "Hyvä on! Armahdusjulistus ulottuu kaikille — paitsi Ebbesenille ja hänen ystävilleen. He ovat ja pysyvät minun vihollisinani. Sen olette itse sinetillä vahvistanut. Elleivät Geertin pojat häntä surmaa, on häntä ahdistettava. Mutta — sillä ei ole kiirettä!"
"On kuitenkin surullista, herra kuningas!" alkoi piispa taas huolestuneen näköisenä puhua, "ja se painaa raskaasti mieltäni, että meidän onnettomana aikanamme suurimmistakin yrityksistä puuttuu se puhtaus ja selvyys, joka voi poistaa jumalaapelkäävän sielusta kaikki epäilykset ja vahvistaa kansojen onnen korkeimman totuuden ja vanhurskauden sinetillä. Minä voin Jumalan edessä kutsua synnittömäksi yhtävähän Ebbesenin tärkeää tekoa kuin sitä valtioviisasta suunnitelmaa Tanskan pelastukseksi, johon minun itseni on teidän kanssanne täytynyt suostua ja se vahvistaa. Meidän syntisen aikamme kirous on siinä että se heittää varjonsa kaikkeen, niin ettei yksikään sielu, joka tahtoo ottaa osaa aikansa tapahtumiin, voi pysyä puhtaana sen tartunnasta."
"Muuttakaa aika, hurskas herra piispa!" sanoi kuningas kärsimättömän reippaasti. "Muuttakaa maa taivaaksi, jos voitte! Tehkää sitten meidät pyhimyksiksi, jotka aikojen kirjassa seisovat pyhimyskehän ympäröimänä, palmunoksat kädessä niinkuin pyhät marttyyrit kuvaraamatussanne! Jos tahdotte edelleen seurata minua mutkikkaalla tielläni, hurskas herra, niin elkää milloinkaan kiusatko minua epäilyksillänne siitä, mikä kerran on tapahtunut tai päätetty! Esittäkää niin paljon kuin vain haluatte vastaväitteitä sitä vastaan, mitä minä en vielä ole päättänyt! Mutta ei sanaakaan sitä vastaan, joka jo on päätetty, — kuinka muutoin voin saada nämä sekavat asiat selvitetyiksi?"
"Suokaa minun kuitenkin lausua eräs toivomus, herra kuningas!" jatkoi piispa. "Se koskee teidän omaa onneanne, eikä se minun tietääkseni ole mitenkään esteenä teidän entisille päätöksillenne — —"
"Mitä se on? Puhukaa suoraan, herra piispa, mutta lyhyesti, sillä minua kaivataan. Ritari Podebusch odottaa minua ulkona katselemaan ihanaa jumalatar-kulkuetta."
"Oi! Varokaa petollisia jumalia ja jumalattaria, armollinen herra!" huudahti piispa kiihkeästi, "varsinkin näitä Rügenin sisaruksia! Minä aijoin juuri pyytää teidän lähettämään heidät pois eikä viedä heitä Tanskaan mukananne." —
"Minkävuoksi, Herra piispa?" kysyi Valdemar punastuen. "Mitä teillä on näitä kauniita, hauskoja ihmisiä vastaan?"
"Yksinkertaisen kansan ajatukset noituudesta ja loihtimisesta lienevät vain taikauskoa ja pakanuuden jätteitä" — jatkoi piispa, "mutta jos uskoisin ihmisillä olevan tällaisen yliluonnollisen ja helvetillisen noituusvoiman, niin luulisinpa silloin tämän rügeniläisen herran ja hänen lumoavan sisarensa omaavan sen. Uskokaa minua, herra kuningas. He laskevat ansoja teidän nuorelle sydämellenne; he eivät tuo onnea eikä siunausta mukanaan Tanskalle."
"Jättäkää se minun yksityisasiakseni, hyvä piispani", keskeytti piispa Valdemar hänet nopeasti ja nauroi. "Jos joskus tuntisin noiden pelkäämienne noitatemppujen vaivaavan sieluani, niin ehkä silloin käännyn teidän puoleenne rippituolissa. Mutta minä en jaksa selvitellä tätä sekavata vyyhtiä enkä koota levottomia tanskalaisia päitä yhden hatun alle, ellei minulla ole hauskaa seuraa, ja ainakin jotakin kaunista katseltavaa." Tämän jälkeen kuningas poistui nopeasti yksinäisestä huvihuoneesta, ja piispa kuuli, miten hänet linnanpuistossa vastaanotettiin juhlalaululla, josta erottautui kuuluvasti harvinaisen kaunis, hopeansointuinen ja tenhoava naisääni, vaikuttaen omituisen lumoavasti sieluun ja mieleen.
Myöskin piispaan nämä sävelet vaikuttivat voimakkaasti. Hän kuunteli kauan levottomalla mielenkiinnolla ja jännitetyn tarkkaavasti tätä lumoavaa sirenilaulua, joka vähitellen häipyi edetessään, sulautuen lopulta yksinäisen satakielen rakkauslauluun hiljaisessa kesäyössä, yöhuuhkajan linnantornista samaan aikaan huutaessa soinnuttomalla ja surullisella äänellään.
Oli myöhä. Tulet sammutettiin linnanpuistossa, ja vähitellen vaikenivat soitonsävelet, ja taukosi hälinä linnasta. Piispa Sven jäi istumaan syviin ajatuksiin lamppunsa, ääreen, eikä hänellä näyttänyt olevan halua työhön eikä lepoon. Hän liitti usein kätensä yhteen ja rukoili ikäänkuin epäillen ja taistellen itsensä kanssa, ja syvä huokaus tunkeutui hänen huolestuneesta sydämestään mainitessaan vuoroon kuninkaan, Ebbesenin ja prinssi Oton nimeä. Myöskin Sven Tröstistä, jonka hän luuli istuvan vankina linnassa, ja ritari Folgvardin onnettomuudesta hän oli hyvin levoton. Päivä alkoi jo valeta, kun hän sammutti lamppunsa ja läksi makuuhuoneeseensa, joka oli ulommaisen linnanhaudan ja maantien puolella. Hän aukaisi ikkunan voidakseen hengittää raikasta aamuilmaa, ennenkuin pani maata. Ritari Folgvard ratsasti nyt hitaasti pois Sönderborgista, mutta ei silmäillyt huvihuoneenikkunaan, missä piispa seisoi vilkuttaen hänelle jäähyväistervehdystä. Nuoren ritarin kasvot olivat käännetyt päivänsarastusta kohti, ja hän lauloi nyt hiljaa:
"Tules' kirkkahin päivä, sen päälle suo jo se sytä, ken syttyä halaa! Kuin lumen sa sulata toivo tuo. mi syliisi aina palaa.
Mutt' ihmisistä ei kukaan, ei voi vangita sydäntäsi: paits' ehkä yksi — ken tahtosi vei, muill' on kovin voimaton käsi."
"Jumala meitä varjelkoon rakastuneiden logicasta!" huokasi piispa ja puisti päätään. "Taivaan isä suojelkoon hänen järkeään ja vapahtakoon hänen erehtyneen sielunsa!" Näin sydämestään huoaten piispa sulki ikkunan ja meni levolle, ritari Folgvardin ratsastaessa uneksien tietä edelleen lempilauluaan laulellen.
Ennenkuin hän vielä oli lopettanut tämän laulunsa, joka kylliksi osoitti häntä kalvavan tuskan, saavutti hänet kaksi nuorta ritaria, jotka samoinkuin hänkin tulivat Sönderborgista ja matkustivat Jyllantiin. Toinen oli Stig Antinpojan poika, huikentelevainen ritari Offe Stiginpoika, josta isä olisi toivonut hienoa, viisasta valtiomiestä, vaikka se ei oikein tahtonut hänelle onnistua. Sekä tämä iloinen herra, että hänen eroittamaton ystävänsä ja juomatoverinsa Pietari Antinpoika kuuluivat niihin itsevaltaisiin ylimyksiin, jotka tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana olivat lyöttäytyneet Niilo Buggen seuraan Haldissa, sillä he olivat erityisesti mieltyneet siellä vallitsevaan vapaaseen elintapaan, missä miekka oli lakina ja oma tahto valtakunnan oikeuden sijassa. Stig Antinpojan vaatimuksesta olivat kuitenkin nämä molemmat vapaudenritarit saapuneet tarjoamaan nuorelle kuninkaalle palvelustaan. Ollessaan häävieraina Sönderborgissa oli heille osoitettu ovelaa huomiota, ja olivat he niin ihastuneet prinssi Valdemarin reippaaseen, iloiseen olentoon, että he nyt hänen innokkaimpina puoluelaisinaan lähtivät valmistamaan hänen kuninkaaksihuudattamistaan, sekä levittämään hänen kiitostaan levottomien ystäviensä keskeen. He luulivat jo olevansa vihittyjä uuden hallituksen suunnitelmiin erään heille uskotun tehtävän kautta, ja heillä oli tärkeitä terveisiä sekä puolinaisia lupauksia ritari Buggelle Haldissa ynnä monelle muulle tunnetulle ritarille Jyllannissa sekä mahtavalta Stig Antinpojalta, että osaksi kuninkaalta itseltään. Vielä osaksi hääviinien humalassa ja heihin osoitetun kunnian huumaamina, pyörittelivät he hevosiaan vallattoman iloisesti, ja rakastuneen Folgvardin uneksiessa salaisesta rakkaudestaan, lauloi Offe Stiginpoika iloisesti ja vallattomasti hänen takanaan tunnettua ivalaulua ritarillisuudesta ja romantisesta sankarihengestä:
"Ramund se asteli, teikaroi,
Läks' räätälin parhaan luokse.
'Tee puku, räätäli hieno, mulle,
Ja hieno, kaunis, jos sopii sulle?'
'Miks en?' tuo vastasi räätäli vain
Ja mieli nyt hyvä oli Ramundin näin."
Hänen matkatoverinsa nauroi täyttä kurkkua ja yhtyi lauluun. Nyt huusivat molemmat elostelijat raa'alla äänellä:
"Kolmekymmentä housuihin kyynärää.
Viisitoista housujenvyöhön!
Lujaks' ikuiseks' tee vaatteus tää,
Jos pystynet ompelutyöhön".
"Kovin ahdan on mulle puvuksi tuo", sanoi Ramund.
"En liikkumaan mahdu", näin jutteli nuori Ramund.
Meren suolaisen äärtä nyt astuvi Ramund.
"Tuhannet neitsyet minua syleilkööt!" huudahti ritari Stiginpoika, ja laulu vaikeni. "Eikö ratsastakin tuolla meidän rakkaudesta sokea ritarimme Folgvard? Hei, Folger pelimanni!" jatkoi hän leikkiä laskien ja löi häntä olkapäälle. "Lehahdatteko te sokean satakielen lailla häätalosta ja laulatte Miserereä, sillaikaa kun kaikkien isänmaanystävien aivoissa messutaan Gloriaa?"
"Taidatte nähdä auringon kaksinkertaisena taivaalla, minun herrani", vastasi Folgvard luodessaan katseen molempien humalaisten herrojen punoittaviin kasvoihin ja himmeisiin katseisiin.
"Entä sitten, Folgvard? Kolminkertaisena, jos tahdotte?" vastasi Stiginpoika hattuaan heilautellen. "Nyt ei ole aikaa huokailla kuulle petollisten neitosten vuoksi. Nyt on nuori kuningas Atterdagilainen taas tuonut valoisan päivän ja kesän vihreyden Tanskaan."
"Suokoon Jumala hänen tuoneen myöskin ilon ja rakkauden tullessaan", huokasi Folgvard, "ennenkaikkea tanskalaisen rehellisyyden ja uskollisuuden".
"Rist'varjele, mitä tarkoitatte?" alkoi herra Stiginpoika taas puhua veitikkamaisen näköisenä. "Voiko kukaan tuoda mukanaan enemmän iloa ja ritarillista rakkautta kuin reipas, iloinen sulhanen, joka on oppinut taidon keisarillisessa hovissa? Pysyykö hän uskollisena sulhasena, ei muuten kuulu teihin eikä meihin. Mutta sen uskollisuuden, jonka hän on luvannut meille, maan aatelisille herroille, sen opettaa Tanskan ritaristo hänen pitämään, samoinkuin hänen vakuutuksensa ja kädenlyöntinsä."
"Silloin on meidän ensiksi paras oppia pitämään kiinni ankeriasta pyrstöstä", mutisi Folgvard. "Varokaa taittamasta itsellenne laskiaisvitsaa! Kyllä me ritarit olemme ensimäisiä, joita hän kurittaa. Kuitenkin, siitä emme puhu ennenkuin näiden päivien humala on kokonaan jäähtynyt teidän polttavilta otsiltanne."
"Hoh, mitä kerettiläisjuttuja nuo ovat, Folgvard!" huudahti pyöreä, punakka Pietari Antinpoika. "Eikö edes meidän valtioviisas piispamme ole voinut kääntää teitä? Onko tuo huokaustenne käsittämätön kauneusloiste tehnyt teidät umpisokeaksi? Antakaa sen Fenixlinnun lentää, ja vangitkaa itsellenne toinen. Niin minä olen tehnyt monta kertaa, eikä siitä ole minulle ollut haittaa. Pitäkää nyt vaari päästänne ja sydämestänne, ja auttakaa meitä pitämään iloa uudelle Salomon kuninkaallemme!"
"Totta totisesti, te vasta tuuliviirejä olette", sanoi Folgvard. "Kuukausi siteen tahdoitte te murtaa auki prinssi Oton vankilanovet ja viedä hänet Viborgin käräjille kuninkaaksi huudettavaksi. Mutta nyt te puhallatte torveen hänen ovelan veljensä hyväksi. Se herra ymmärtää onkia kruunuja ihmissydämillä."
"Muuta mielesi, harhaan johdettu nuori mies!" vastasi herra Stiginpoika naurettavalla saarnaäänellä. "Me olemme kaikki olleet syntisiä ja väärillä teillä. Mutta nyt minä ja minun hyvä ystäväni olemme muuttuneet järkeviksi miehiksi, jotka kykenemme valtiollisiin toimiin, ja vielä kerran voimme istua kuningas Valdemarin viisaassa neuvostossa niinkuin piispa Sven ja minun hyvin mahtava herra isäni. Tulkaa tekin järkiinne, ritari Folgvard. Ei kannata potkia tutkainta vastaan, eivätkä happamet kasvot tee maailmaa hiuksenvertaakaan paremmiksi. Iloinen kuningas saa nyt tulta ja eloa meihin kaikkiin. Jos se Herran enkeli, jonka vuoksi te huokailette, istuu herrojen linnassa tai luostarissa, niin sanokaa minulle suoraan, ja me autamme teitä vapauttamaan hänet uljaiden ritarien lailla. Ehkäpä meidän iloinen kuninkaamme itsekin sanoo amenensa mokomaan hauskaan juoneen."
Ritari Folgvard sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta pyylevä Pietari Antinpoika purskahti äänekkääseen nauruun. "Ei, toveri, siihen ei kuningas Valdemar ikinä anna suostumustaan, sen varmuudeksi saatte pyytää noiden tuhannen neitosenne syleilemään teidät kuoliaaksi. Missä teidän silmänne ovat olleet, Offe Stiginpoika? Ettekö te kauniilta morsiusneidoilta ole nähnyt sitä minkä jokainen raitis mies puolella silmällä voi nähdä ritari Folgvardista? Minä en ikinä kehoittaisi rakastunutta ystävääni astumaan jalallaan siihen herraslinnaan, missä hänen sydämensä valittu kuningatar tulee vallitsemaan; ellei hän tahdo saattaa päätänsä vaaraan, — Vakavasti puhuen, ystäväni Folgvard", lisäsi hän, "katsokaa, ettette tule liian lähelle sitä aurinkoa, josta jo olette liiankin ääneen ja hellästi laulanut! Se polttaa, Jumala paratkoon, teidät poroksi. Meidän nuorella herrallamme on haukansilmät eikä hän välitä muista kruunuista kuin näkyvistä."
"Hohoh!" huudahti Stiginpoika silmät suurina.
"Sen auringon läheisyydestä, josta minua varoitatte, poistun minä nyt", vastasi Folgvard säihkyvin katsein. "Samoin haukasta, joka pian hakkaa teiltä sokeat silmät päästänne. Tehkää, jos voitte, Valdemarin kruunausmatka riemukuluksi. Mutta minä menen nyt auttamaan maan uskollisia ystäviä voittamaan omin päin sen voiton, jota ennen ei Tanskassa huudeta 'victoria' huutoja." Tämän sanottuaan ritari Folgvard kannusti ratsuaan ja ratsasti nelistäen heidän näkyvistään. Molemmat iloiset veljekset nauroivat, mutta säälittelivät typerää kuningatarrakastajaa, joka ei paremmin osannut salata pettyneitä toiveitaan tai etsiä oikeaa tietä kunniaan ja onneen, jonka he nyt itse varmasti luulivat löytäneensä.
YHDESTOISTA LUKU.
Helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli koko Tanskan huomio kiintynyt Valdemarin suunniteltuun kruunaukseen ja siihen valtioviisaaseen naimiskauppaan, jolla hän oli varmentanut kruunun itselleen. Jokainen, joka luuli omaavana arvostelukykyä valtiollisissa asioissa, toivoi maalle ja valtakunnalle koittavan onnellisia aikoja sellaisen ruhtinaan hallitessa, joka näytti voivan uhrata oman sydämensä tunteet valtioviisauden ja valtakunnan parhaaksi. Prinssi Oton ystävät olivat kadottaneet kaiken toivonsa; heidän puolueensa oli myöskin liian heikko voidakseen olla vaikuttavana. Se Niilo Ebbesenin urhean teon suuri ihailu, joka kuukausi sitten oli ollut yleinen niin ylhäisten kuin alhaisten joukossa, laimeni nyt huomattavasti, ja tämän kansan urhoon huomion täytyi väistyä tärkeämmältä näyttävien asioiden tieltä. Kansan kesken oli Ebbesenin nimi vielä kuitenkin rakastetumpi kuin kenenkään muun ruhtinaan. Se ritari, jonka käsi kaatoi kaljun kreivin, oli talonpojan mielestä maan merkittävin mies, ja niinpian kun kuultiin ruhtinaiden ja ylhäisten jättäneen hänet yksin, Geertin poikien uhatessa häntä kostonsodalla, virtasi suurin joukoin juutilaista talonpoikaisjoukkoa Brattingborgiin uhraamaan verensä ja henkensä Geertin murhaajan ja Tanskan vapauttajan puolustukseksi. Mutta ei ainoakaan ylempisäätyisistä yhtynyt häntä puolustamaan. Geertin murhaa sanottiin urhotyöksi ja uskaliaaksi aikeeksi, josta olisi maalle hyötyä; mutta nuoren kuninkaan puoluelaisten mielestä oli edullisinta maalle ja valtakunnalle, että tämä teko ja sen seuraukset katsottaisiin juutilaisen herrasmiehen ja Holstein-Rendsburgin kreivien väliseksi yksityiseksi riidaksi. Heidän mielestään tämä oli asia, jonka tuli kulkea omaa kulkuaan, ja jonka puolesta ei voinut saattaa kruunun eikä maan parasta vaaranalaiseksi.
Vaikka Lübeckin sopimuksen mukaan olikin tavallaan rauha maassa, nähtiin kuitenkin usein saksalaisia sotilasjoukkoja kulkevan edestakaisin Juutilaisten linnojen väliä, jotka osaksi olivat panttiherrojen käsissä, ja pian olikin taas Ebbesenin nimi kaikkien huulilla, kun kuultiin huhuiltavan hänen ominpäin taistelussa voittaneen Geertin pojat.
Juhannuspäivänä 24 päivänä kesäkuuta oli suuri kansanjoukko kokoontunut Viborgiin ja sen ympäristöön, kaikkialla vallitsi mitä iloisin ja rauhallisin mieliala. Kuningas Valdemar oli vastaanottanut säätyjen vahvistuksen Viborgin linnassa. Hän oli ilman vähintäkään vastaväitettä iloisesti hymyillen sinetillään vahvistanut lupauksensa ja luvannut säätyjen valtuutetuille kaiken minkä he vaativat. Ritari Bugge Haldista ynnä huomatuimmat juutilaiset ritarit ja papit olivat läsnä. He olivat kaikki vastaanottaneet mielisteleviä osoitteita uuden kuninkaan armollisuudesta sekä olivat ihastuneet hänen nerokkaihin lausuntoihinsa ja miellyttävään kohteliaisuuteensa. Hän oli samana päivänä julistanut lempeän armahdusjulistuksensa, ja suuri kruunausjuhla loppui juhlallisella Te Deumilla Viborgin tuomiokirkossa.
Kruunausjuhlallisuuksissa kuului kuitenkin etempänä seisovien talonpoikien joukosta usein tyytymättömiä ääniä, jotka olivat huutaneet prinssi Oton nimeä ja vaatineet häntä kuninkaaksi. Mutta suosiohuudot Valdemarille vaimensivat nämä äänet. Sieltä täältä talonpoikien joukosta oli myöskin kuultu huudettavan Ebbesenin nimeä, vaikkei kuitenkaan kukaan selvästi ilmaissut, mitä sillä tarkoitettiin. Kun nyt kuningas, piispa Svenin ja Stig Antinpojan välissä ja lukuisien tanskalaisten ja saksalaisten ritarien seuraamana, astui tuomiokirkosta nousten sen ulkopuolella ratsunsa selkään lähteäkseen heti tervehtimään kansaansa ympäri maan, tervehtivät lukuisat kansanjoukot häntä meluavin suosiohuudoin. Kuningas vastasi näihin tervehdyshuutoihin miellyttävän lempeästi, ja kaikkia näytti hurmaavan nuoren kauniin kuninkaan reipas olento. Mutta etäällä, kaupunginportin ulkopuolella, missä ei enää ollut tunkeilevia kansanjoukkoja, seisoi joukko vakavia talonpoikia, jotka enimmäkseen olivat asestettuja ja kahtavertaa lukuisampia kuin koko kuninkaan seurue. He ottivat myöskin lakit päästään kuninkaan ratsastaessa heidän ohitseen; mutta he eivät kajahuttaneet tervehdyshuutoja. He huusivat kaikki sitävastoin yhdellä äänellä: "Vapautta prinssi Otolle! Kuninkaallinen suoja Ebbesenille!"
Kuningas säpsähti, mutta tointui silmänräpäyksessä. Hän viittasi ystävällisesti talonpojille. Muutamat lähinnä seisovista heiluttivat silloin ilmassa hattujaan ja huusivat: "Eläköön kuningas!" mihin pian useimmat yhtyivät. Näiden tyytymättömien joukossa, jotka nyt tyynesti hajaantuivat, nähtiin kaksi ritaria täysissä varustuksissa, kypäränsilmikko avoinna. Ne olivat Sven Tröst ja ritari Folgvard Lagmanson. Kumpikaan heistä ei jäänyt kuninkaalta huomaamatta. Hän loi heihin terävän katseen ja pakoitti heidät omalla vastustamattomalla tavallaan hiljaiseen ja kylmään tervehdykseen. He olivat molemmat ratsain muutamien nuorukaisten seuraamina; mutta tuskin oli kuningas seurueineen ratsastanut heidän ohitseen, niin olivat nämä uskaliaat ritarit melkein yksin tiellä ja ratsastivat pois vastakkaiseen suuntaan.
* * * * *
Brattingborgissa sitävastoin vallitsi vakava mieliala. Voitettuaan useissa taisteluissa nuoret holsteinilaiset kreivit, oli Ebbesen palannut hyvin varustettuun linnaansa, mihin hän nyt oli ollut kolme viikkoa suljettuna raivoavan kreivi Henrikin piirittämänä. Piiritetyt olivat tehneet taajoja hyökkäyksiä, ja monta veristä ottelua oli taisteltu linnan ulkopuolella. Mutta näissä taisteluissa oli Ebbesen menettänyt paljon väkeä, ja hänen pieni, uskollinen joukkonsa oli supistunut niin vähäksi, että hänen täytyi tyytyä vain linnan puolustamiseen ja katkeroituneen vihollisen alituisten hyökkäysten torjumiseen. Kreivi Henrik oli kaikissa hyökkäyksissään osoittanut mitä hurjinta rohkeutta, mutta hänen nuorekas kiivautensa oli tehnyt vain taistelun hurjemmaksi, voimatta silti sotataidossa ja maltillisuudessa vetää vertoja tyynelle Ebbesenille. Geertin ylpeä poika kuohui suuttumuksesta, kärsittyään niin monta huomattavaa tappiota. Hänen veljensä Klaus oli nyt tullut hänen avukseen, mukanaan pari sataa miestä sekä useita piirityskoneita, joita Henrik hillittömässä kiihkossaan tähän asti oli ylenkatsonut. Linnaa piiritettiin nyt sotataidon sääntöjen mukaan, ja Brattingborgia uhkasi tuhoisa hävitys. Sillaikaa Sven Tröst ja Folgvard ratsastivat tyytymättöminä Viborgin kruunausjuhlilta, missä vain uuden kuninkaan paljas näkeminen näytti saaneen kansan unohtamaan kaiken muun.
Eräänä iltana, kun Ebbesen syvään huoaten astui alas piiritetyn linnansa valleilta ja vakavissa mietteissä astui salakammioonsa, huomasi hän kaksi avointa kirjettä pöydällään. Toinen oli jäljennös siitä kirjeestä, jossa piispa Sven oli tarjonnut Tanskan kruunua prinssi Valdemarille, ja missä Ebbesenin nimi oli ensimäisenä uskollisten tanskalaisten joukossa. Toinen oli Spandaussa ja Lübeckissä tehtyjen sopimusten jäljennös, missä kuningas oli sitoutunut olemaan kaikkien niitten vihollinen, jotka, olivat ottaneet osaa Geertin murhaan. Tämän viimeisen asiapaperin ynnä intohimoisen uhkakirjeen oli kreivi Henrik lähettänyt hänelle. "Hm!" mutisi Ebbesen katkerasti hymyillen ja kääri kokoon nämä huomattavat kirjeet. "Tämä todiste meidän aikakautemme hengestä on säilytettävä jälkimaailmalle. Tämä aarre kaivetaan kerran Brattingborgin raunioista." Hän piiloitti paperin erään suuren pilarin sala-aukkoon. Nyt hän kuuli vaimonsa laulavan lapsille tavallisella, tyynellä tavallaan, ja hänen järkkymätön uskonsa oikeuden ja hyvän asian voittoon antoi hänelle takaisin sen mielenrauhan; jonka hän hetkeksi oli kadottanut. Kun hän nyt kääntyi, näki hän oven linnan maanalaiseen käytävään olevan auki, ja hänen edessään hämärässä huoneessa seisoi pitkä naisolento, jonka likaisen päähineen alta näkyivät hurjasti säkenöivät silmät ja musta, tuuhea parta.
"Gondulin henget tahtovat pelastaa teidät, herra!" kuului Mustan Svenin ääni, ja valepukuisen metsästäjän hypähtäessä ilosta lehahtivat hameet hänelle korviin asti.
"Hm, hullu Volle!" huudahti totinen linnanherra hämmästyneenä ja astui askeleen taapäin. "Väisty minusta pakanallisine henkinesi! Minä uskon heihin yhtä vähän kuin ilmaan ja tuuleen — ja ihmisapuun."
"Silloin te olette minuakin taikauskoisempi", keskeytti Volle hänet. "Kuka muu voisikaan ihmisiä auttaa kuin elämän voimakkaat henget lihassa ja veressä sekä mahtava teräs?"
"Jumalan ovat henki ja voima", sanoi Ebbesen, "mutta minä en luota siihen kansaan, jonka Vanhurskauden henki on hylännyt. Jos Tanskan kansa, sen piispat ja kuningas, sekä kaikki maailman mahtavat ovat hylänneet minut lainsuojattomana pahantekijänä, silloin tahdon jättäytyä Jumalan käsiin ja kuolla. Huomenna minä tahdon miekka kädessä kaatua linnani viimeiselle kivelle vapaana kristittynä ritarina. Mutta sinun henkiesi ja paholaistesi pelastuksesta minä en välitä."
"Eikö silloinkaan, ankara herra, jos he tulevat rehellisinä, tanskalaisina miehinä teidän oman reippaan sisarenpoikanne johdolla?"
"Se on toinen asia, Volle. Elä vain käytä omituista puhetapaasi. Sillä sinä saat minun epäilemään rehellisintäkin apuasi. Mitä aikomuksia on minun rehellisellä Sven Tröstilläni?"
"Hän on ritari Folgvardin kanssa koonnut joukon uljaita poikia, jotka haluavat mennä kuolemaan teidän puolestanne, he ovat täältä puolen peninkulman päässä metsässä. Jos te keskiyöllä uskallatte tehdä hyökkäyksen, niin he ryntäävät vihollisen kimppuun selkäpuolelta ja antavat teille hyvän juutilaisen avustuksen."
"Hyvä! Se on rehellinen asia", huudahti Ebbesen. "Jos voit saada heille sanan takaisin, niin kiitä heitä siitä. Keskiyön aikana kreivi Henrik vastaanottaa vieraskäynnin, jota hän vähiten odottaa. Huomenna olisi Brattingborg muutoin ollut raunioina."
"Tällä kertaa pidätte vielä sekä te että Brattingborg puolianne, rakas herra", sanoi Volle ja nyökäytti merkitsevästi. "Jos olen lukenut oikein isoäitini kirjasta, ei kukaan voi voittaa Geertin surmaajaa muuta kuin se, joka heiluttaa kaljupään miekkaa — ja katsokaa, herra, se on nyt teidän, samoinkuin noitakojeet, joilla hän aina noitui voiton meidän käsistämme." Näin puheltuaan valepukuinen Sven otti sotamiekan, jonka hän oli piiloittanut hameisiinsa, sekä Izehoen neitsyt Marian kuvan, joka oli Holstein-rendsburgilaisten kreivien voitonpalladiumi [palladiumi: merkki], ne oli kreivi Henrik isänsä hautauspäivänä ottanut kuolleen rinnalta ja ripustanut omalle rinnalleen.
"Mikä tämä on?" huudahti Ebbesen ihmeissään. "Geertin miekka ja kuuluisa aarre! Mistä olet saanut tämän saaliin, Volle?"
"Rauta-Henrikin leiristä — hänen omasta teltastaan, herra, sillaikaa kun hän itse makasi paria sylen päässä teltastaan ja nukkui. Katsokaa, herra, nyt ovat nämä asiat teidän vallassanne. Minä toivon, ettette halveksu niitä, vaan koetatte tarkasti vartijoida niitä, varsinkin koska nyt tiedätte, että teillä niiden ohella on kallis elämänne omissa käsissänne. Vain senvuoksi minä näin tämän vaivan, ja olin saada sen kalliisti maksaa. Olisinpa mielelläni tuonut mukaani myöskin kreivi Henrikin kiharaisen pään; se oli aivan otettavissani. Mutta silloin hän nousi unissaan vuoteessaan ja katsoi minuun silmillä, joita minä en halua nähdä toiste kertaa, sillä ne tuijottivat niin elävästi minuun, aivankuin kaljupää kreivin, kun hänen päänsä oli meidän jaloissamme ja tuijotti meihin kuutamossa."
"Hyi, Volle! Sinä olet pyövelisielu ja hävytön ryöstäjä. Luuletko sinä minun haluavan olla sinun varastettujen tavaroittesi säilyttäjän?"
"Tehkää miten haluatte, herra. On teidän yksityisasianne, jos tahdotte elää tai kuolla", vastasi Volle kiukkuisesti. "Mutta minä luulin kuitenkin ansainneeni tästä uhkateosteni ennemmin kiitosta kuin paljasta haukkumista."
"Sinä olet oikeassa — tarkoituksesi on ollut hyvä, Volle", vastasi Ebbesen ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet oman henkesi uhalla tahtonut pelastaa minut, vaikkakin sinä teit sen typerästä taikauskosta ja tavalla, jota minä ylönkatson. Mutta sen minä sanon sinulle", lisäsi hän ankaran vakavasti, "jos sinä olisit salaa murhannut minun rohkean veriviholliseni hänen nukkuessaan ja kantanut minulle hänen ylpeän päänsä niinkuin ajattelit, niin, totisen Jumalan nimessä, minä olisin antanut viedä sinun mustan pääsi vihollisen leiriin ynnä varastetun tavarasi."
"Hm! Sen minä kyllä aavistin, ankara herra", vastasi Volle. "Sillä minä pelästyin nähdessäni kreivi Henrikin pään ja jäykät silmät, niin etten kuoleman uhallakaan olisi ottanut niitä mukaani. Senvuoksi minä jätinkin sen paikalleen ja hiivin pois, otettuani mukaani mitä anastin, ennenkuin hän taas tointui ja tuli eläväksi. Sillä niissä silmissä, jotka hän avasi tuijottaessaan minuun, ei ollut jälkeäkään tämän maailman elämästä ja järjestä, mutta sitä enemmän kuolleista. Hänen sotamiehensä minä olin nukuttanut Sulla Sukin voimakkailla sanoilla, ja minua halutti kovasti tehdä heidät kaikki päättömiksi ennen aamiaista. Mutta niinkuin jo sanoin, minua oli alkanut hiukan pelottaa, ja minä aavistin kyllä etteivät toimeni olleet aivan teidän ritarillisen keittokirjanne mukaisia, vaikka pohjaltaan se olisi ollut yhtä puhdas ja rehellinen teko kuin meidän reipas, yöllinen käyntimme Randersissa —"
"Saatana!" huudahti Ebbesen kiivaasti. "Tahdotko saastuttaa minun ritarikunniani minun omassa sielussani, senvuoksi että sinä olit tienneuvoja sinä suurena yönä? — Mutta kuule, Volle", lisäsi hän tyynemmin, "sinä et ole mikään paholainen tai noitamestari. Mutta sinä olet pakanasielu; sinä et tunne elävää Jumalaa, etkä sitä mitä kristityt ritarit kutsuvat kunniaksi. Palaa heti sitä tietä, jota olet tullutkin. Kiitä minun uskollisia maanmiehiäni. Keskiyön aikana saavat viholliset ja ystävät kuulla Ebbesenin rumpujen soivan, ennenkuin tapaamme."
"Oikein, ankara herra", vastasi Volle kohauttaen veitikkamaisesti hymyillen olkapäitään. "En minä oikein ymmärrä teidän hyveitänne ja avujanne, ja se minun täytyy tunnustaa, ettei minunlaisten yksinkertaisten ihmisten päähän ikinä pälkähtäisi rummuttaa puolestaan, silloin kun aikoo hämmästyttää vihollista. Mutta se on nyt kerran teidän tapanne, ja olettehan te osoittanut sen käyvän päinsä. Hengestänne ja onnestanne te saatte itse vastata. Mutta uskokaa minua, herra, saalis, jonka minä olen hankkinut teille, voi tuottaa teille elämän ja kuoleman, aivan niinkuin haluatte. Kaikella kunnialla se on teidän. Kaatuneen ritaria aseet kuuluvat aina voitonsaajalle. Heti kun kuulemme teidän kuuluisat rummutuksenne, joihin perustatte hyveenne ja kunnianne, niin saatte te meidän käyräsauvoistamme ja kirveeniskuistamme kuulla Gondulin henkien olevan valmiina apuun." Sen sanottuaan musta Sven juoksi salakäytävään ja katosi.
Ebbesen seisoi kauan ääneti ja mietteissään, kreivi Geertin suuri miekka ja madonnankuva kädessään. Hän kohotti tuon kuuluisan sotapäällikön miekan, jota vielä hiljan koko Tanska oli vapissut. "Hm!" sanoi hän itsekseen. "Mitä tekemistä on valloittajan rautavaltikalla sen kädessä, joka taistelee vapauden puolesta?" Hän heitti Geertin miekan pöydälle ja asetti Mariankuvan sen päälle. Sanottuaan pari sanaa linnanvoudille poistui hän vaimonsa luo lastenkamariin. Jos joku olisi nähnyt Ebbesenin täällä, pari tuntia ennen uutta, veristä yötaistelua, joka häntä odotti, niin hän olisi luullut hänen linnaansa rauhan hiljaiseksi asunnoksi, sillaikaa kun Brattingborgin sotilaat teroittivat tylsistyneitä miekkojansa, ja linnanherran käskystä tehtiin mitä vakavimpia valmistuksia vaarallista öistä retkeä varten.
* * * * *
Kreivi Henrikin leirissä Brattingborgin muurien ulkopuolella oli nyt aivan hiljaista. Kaikki oli valmiina ratkaisevaan rynnäkköön, joka alettaisiin aamun sarastaessa. Piirityskoneita johtavat uupuneet sotilaat lepäsivät nyt sikeässä unessa, saadakseen voimia siihen taisteluun, joka tekisi seuraavan päivän merkkipäiväksi. Kreivi Henrik oli itse paneutunut maata telttaansa; mutta hänen levoton mielensä esti hänen saamasta unesta kiinni. Hänen verikostomiekkansa ja ruhtinassukunsa palladiumin rohkea ryöstö, joka oli tehty viime yönä, oli koko päivän täyttänyt hänen mielensä suuttumuksella ja levottomuudella. Hän makasi nyt telttavuoteellaan, avoimin silmin hiljaisessa kesäyössä, palavasti ikävöiden aamua ja koston hetkeä. Vahtituli paloi teltan ulkopuolella, ja kaksi vartiosotilasta kuiskaili huolestuneesti kirotusta noituudesta, joka viime yönä oli noitunut uneen heidän toverinsa ja vienyt heidät onnettomuuteen.
"Se oli paholainen itse", kuiskasi toinen. "Ilman saatanan apua eivät tanskalaiset ikinä olisi voineet saada valtaansa meidän suurta kreiviämme."
"Siitä ei ole epäilystäkään", vastasi hänen toverinsa. "Tietäähän jokainen Ebbesenin lupautuneen paholaiselle. Onhan moni nähnyt hänet ilmielävänä hänen vieressään. Niinkauvan kuin tuota sopimusta kestää, emme saa hänestä selvää. Meillä ei ole muuta odotettavaa kuin verisiä otsia joka kerralla."
"Mutta, jos sopimus loppuisi huomenna", huomautti ensimäinen. "Ja, koska hän nyt kerran on satimessa, niin eipä hän taida päästä siitä edes paholaisen voimalla."
"Saatpas nähdä, niin lyhyemmälle korrelle tässä vielä jäädään", kuiskasi toinen. "Kaakottakoot meidän nuoret kreivimme miten uljaasti tahansa, niin saavat he kuitenkin syödä monta mitallista suolaa, ennenkuin he tulevat yhtä viisaiksi ja voimakkaiksi kuin heidän isänsä oli. Ja nyt on meidän pyhän neitsyen kuvamme Izehoesta paholaisen hallussa, ja ilman sitä ei meidän vanha Geertimme saanut ainoatakaan voittoa tanskalaisista. Olisipa hänellä vain ollut kuva mukanaan tuona kirottuna huhtikuun yönä Randersissa, niin ei tuo juutilainen saatana olisi saanut ainoatakaan hiusta kärvennetyksi hänen päästään."
"No niin, mitäpä siitä, ei ainakaan hänen päässään olisi ollut paljon kärventämistä", sanoi ensimäinen sotilas puoleksi ivaten. "Mutta elkäämme puhuko liian ääneen, toveri. Jos Rauta-Henrik kuulee meidän puheemme, voi hän pian antaa meidänkin päämme tirkistellä tähtiin noiden viimeöisten unikekojen kanssa."
Kreivi Henrik oli kuullut muutaman sanan vartijoiden keskustelusta teltan ulkopuolella ja oli hypähtänyt katkeroituneena ylös vuoteeltaan. Hän näytti olevan aikeessa antaa ajattelemattoman käskyn, mutta tyyntyi ja antoi polttavan päänsä vaipua takaisin telttavuoteelle. "Hm, raudan, jota ei kukaan taivuta, täytyy olla kylmän", mutisi hän keskiyön aikaan hän vaipui uneen. Mutta tuskin hän oli ehtinyt sulkea terävät silmänsä, kun jo etäinen rummunpärinä ja vartijain huudot herättivät hänet: "Vihollinen, herra kreivi, vihollinen! — Randersin rummut!"
Kreivi Henrik hypähti täysissä varustuksissa vuoteeltaan ja kiirehti ulos päällikönteltastaan. Katkeroituneena hän komensi sotilaansa aseisiin, rummunpärinän ja etuvartijoiden huutojen alati kasvaessa. Ennenkuin tiedettiin, missä vihollinen oli, ja ennenkuin kreivi Henrik ja hänen veljensä olivat ehtineet koota uniset sotilaansa, nähtiin järvenrannalla olevat piirityskoneet ilmitulessa, ja niitä vartioiva miehistö, pakeni pelon lamauttamana leiriin. Kreivi Henrik heittäytyi sotaratsunsa selkään ja oli juuri jakanut tärkeitä käskyjä leirin puolustamiseksi, kun samassa pakeneva etuvartija hänen suureksi hämmästyksekseen toi hänelle hänen isänsä pitkän miekan sekä kuuluisan madonnankuvan.
"Ritari Ebbeseniltä, herra kreivi!" sanoi vapiseva sotilas. "Minä jouduin ensimäisenä hänen käsiinsä järven rannalla. Mutta hän päästi minut vapaaksi ja käski minun viemään nämä teille. Hän käski minun sanomaan teille ottavansa tänään teräshansikalla teidän valveilla ollessanne sen, minkä hänen palvelijansa otti varastamalla teiltä teidän nukkuessanne. Mutta paetkaa, herra, paetkaa! Täällä on paholaisella sormensa pelissä. Täällä on vihollisia sekä edessä että takana ja jokapuolella! — Kuulkaa, kuulkaa!"
Kreivi Henrik oli ripustanut kultakäädyn kaulaansa ja miekan vyölleen sanaakaan sanomatta, hänen silmäillessään kotkankatseellaan pimeää leiriä, minne vihollisen rummut ja torvet kuuluivat jokapuolelta aseiden helistessä ja eläköön huutojen kaikuessa. Nyt hänen kostoasäihkyvät silmänsä osuivat sotilaaseen, joka oli tuonut hänelle kalliit aarteet, ja joka nyt uhkaavasta vaarasta huolimatta näytti odottavan palkintoa. "Se, joka ensimäisenä pakenee ja antautuu vangiksi minun leirissäni, on kuoleman oma!" huusi nyt raudankova Henrik, ja hän paljasti huotrasta isänsä taistelumiekan. "Sinä pelkuri, oletko pelästyksessäsi unohtanut tämän minun käskyni?" Näin sanoen hän halkaisi pelästyneen pakolaisen otsan ja ratsasti eteenpäin hänen ruumiinsa yli. "Asettukaa kaareen, miehet!" käski hän ankarasti ja korotti malminkirkkaan äänensä. "Se joka minun luvattani väistää askeleenkaan, kuolkoon heti paikalla."
"Kaaririntamaan!" kaikui päälliköltä päällikölle. Mutta ennenkuin komennettu rintama oli ehditty muodostella, murtautui vihollinen sisään molemmilta puolin pelästyneiden sotilasjoukkojen kimppuun, ja heidän ympärillään oli leiri tulessa. Kreivi Henrik itse ja hänen veljensä olivat muutamassa silmänräpäyksessä niin omien sotilaidensa saartamina, etteivät he pillastuneine ratsuineen päässeet eteen eikä taaksepäin. He koettivat turhaan huutaen ja uhaten saada meluavia joukkoja järjestymään, jotka tunkeutuivat epäjärjestyneinä toisiaan vasten, estäen toisiaan puolustautumasta. Pikainen peräytyminen oli ainoa pelastus. Mutta he olivat jo ehtineet kärsiä suuren tappion, ennenkuin kreivi Klaus sai taivutetuksi hurjistuneen veljensä pelastamaan itsensä ja sotajoukkonsa antamalla hänelle niin tuskallisen käskyn: "Takaisin!" Viimeinkin kuultiin nämä sanat kreivi Henrikin vaahtoavilta huulilta; mutta palaaminen oli nyt melkein mahdoton. Ebbesen tunkeutui järvenpuolelta päättäväisesti ja voimakkaasti suljetussa taistelurintamassa, sillaikaa kun Sven Tröst ja ritari Folgvard juutilaisine talonpoikaisjoukkoineen piirittivät palavan leirin, levittäen kauhua ja kuolemaa taapäintungettuihin sotilasjoukkoihin. Oli melkein aamu, kun viimeinkin nuorten kreivien ja heidän aatelisten seuralaistensa onnistui pelastautua lyöttäytymällä heikoimman talonpoikaisjoukon läpi, ja nyt seurasi heidän joukkonsa jäännös herrojansa.
Auringon noustessa Brattingborgjärven takaa, kohtasivat Ebbesen ja Sven Tröst voitettujen leiripaikalla ja syleilivät iloisina toisiansa. Ei näkynyt enää ainoaakaan elävää vihollista, ja Brattingborg oli pelastettu. Myöskin ritari Folgvard ojensi Ebbesenille kätensä, ja toivottaessaan onnea loisti hänen kalpeilta, synkkämielisiltä kasvoiltaan hiljainen ilo. Mutta Musta Sven juoksi iloisesti palavien telttojen välissä ryöstäen rikkaitten holsteinilaisten ritarien ruumiita ja lauloi hurjaa kiitoslaulua Gondulin hengille.
"Sammuttakaa tuli! Huolehtikaa haavoitetuista!" käski Ebbesen. "Saalis otetaan talteen ja jaetaan. Puolet on sotaväen, puolet maan herran."
"Kuninkaanko?" huudahti Sven Tröst. "Mitä ajattelette, eno? Onhan hän sovussa meidän vihollistemme kanssa, mutta uhkaa teitä perikadolla!"
"Siitä huolimatta hän on kuitenkin meidän hallitsijamme", vastasi
Ebbesen. "Vain kruunun ja Tanskan nimessä olen tarttunut miekkaan."
Heti kun tärkeimmät tehtävät oli suoritettu, ja joukko ratsumiehiä oli lähetetty pakenevan vihollisen jälkeen, ratsasti Ebbesen miehestä mieheen talonpoikaisjoukkojen! rintamalla, ja ojensi kaikille sotamiehille kätensä kiitokseksi heidän uljuudestaan ja rakkaudestaan. Minne hän vain tuli, heilutettiin hattuja ja myssyjä ilmassa kovaäänisesti eläköötä huutaen.
"Kuule, isä Ebbesen", huusi reipas talonpoikaisrenki, joka ratsasti esiin ikäänkuin koko joukon puheenjohtajana, "me kulemme nyt koko kesän teidän mukananne, minne te vain tahdotte meidät viedä. Niinkauan kuin on yksikään vihollinen maassa, emme me tottele ketään muuta kuin teitä, vaikka meidät kaikki hirtettäisiinkin senvuoksi. Sen me olemme kaikki luvanneet ja vannoneet yhtenä miehenä pyhän Knuutin ja kaikkien pyhimysten kautta."
Tätä puhetta seurasi vapaaehtoisen talonpoikaisjoukon äänekäs ja yksimielinen suostumushuuto.
"Kiitos, lapset, kiitos maan ja kruunun nimessä!" vastasi Ebbesen. "Minä vien teidät rehellisesti Tanskaan vihollisia vastaan, niinkauvan kuin Jumala suo minulle siihen voimia ja terveyttä, minkä kiitoksen sitten siitä saanemmekin."
Nyt pidettiin runsaskätisesti huolta sotilasten ravitsemisesta, ja Brattingborgin linnaan päästettiin niin monta, kuin sinne vain mahtui. Muut leiriytyivät niihin vihollisten telttoihin, jotka olivat pelastuneet, ja koko päivän kaikui ilmassa laulua ja ilohuutoja.
Sven Tröstiltä ja ritari Folgvardilta sai Ebbesen nyt kuulla kaiken mitä he tiesivät uudesta kuninkaasta ja hänen luonteenominaisuuksistaan. Sven Tröstin kertomus oli vähiten toivorikas, ja Ebbesen tuli aivan alakuloiseksi. "Uljaat, rehelliset ystäväni", sanoi hän kuitenkin tyynesti. "Jumalan ja pyhän Knuutin nimessä tahdomme me kuitenkin tehdä minkä voimme maan vapauttamiseksi ja Tanskan valtaistuimen turvaamiseksi, välittämättä siitä mitä ruhtinaat ja ylhäiset herrat voisivat kutsua oikeaksi tai vääräksi. Minä en ole milloinkaan ymmärtänyt hienoa valtioviisautta; mutta minä tiedän olevan rehellistä uhrata henkensä ja verensä isänmaan puolesta, ja siitä minä puolustaudun Jumalan ja Tanskan kansan edessä nyt ja ijankaikkisesti. Ne, jotka kantavat aseita maan vihollisia vastaan, ovat varmasti sen poikia, nauttikoot sitten lainsuojaa ja hallitsijansa suosiota tai ei."
Tämä päivä oli Brattingborgin linnassa rauhan päivä, ja siellä vietettiin voitonjuhla, jossa Ebbesen oli niin iloinen ja tyytyväinen, ettei kukaan ollut nähnyt häntä sellaisena sitten Geertin kukistumisen. Hänen lempeä, hiljainen vaimonsa täytti hänelle ja hänen ystävilleen juhlapikarin, ja vapautetun Brattingborgin ympäriltä kaikuivat juutilaisten talonpoikien riemu- ja eläköönhuudot Ebbesenille heidän ja Tanskan parhaana ystävänä ja isänä. Sven Tröst unohti sinä päivänä raskaan sydänsurunsa, ja ilon kipinä kimmelsi myöskin ritari Folgvardin tummissa, tulisissa silmissä. Tämä oli Brattingborgin ihanimpia ja onnellisimpia päiviä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Sillaikaa kun kuningas piispa Svenin ja ritariensa kanssa kulki koko Jyllannin läpi Ålborgiin asti ja sieltä aina Själlantiin, missä hän Roeskildessä vastaanotti kuningastervehdyksen själlantilaisilta ja muilta Tanskan saarelaisilta, jatkoi Niilo Ebbesen urhean talonpoikaisjoukkonsa etunenässä omin päin taistelua holsteinilaisia herroja vastaan Jyllannissa. Uuden hallituksen silmissä hän oli kapinallinen, koska hän hankki itselleen enemmän kansan suosiota, kuin yhdelläkään yksityisellä miehellä Tanskassa milloinkaan oli ollut. Sekä Brattingborgissa että Norrerisissä vallitsi koko kesän ja vielä myöhään talvellakin sotaisa elämä ja mitä suurin toimeliaisuus. Joka kerran kun vihatut maansortajat uskalsivat näyttäytyä kiristääkseen väkivallalla veroja kansalta, tehtiin alituiseen näistä molemmista Ebbesenin linnoista retkiä muukalaisia sotilasjoukkoja vastaan vielä pantatuissa kruununlinnoissa. Näitä taisteluja käytiin katkeruudella ja vimmalla, jotka alituiseen tekivät ne yhä verisemmiksi. Sven Tröstiä terästi tulinen into, mutta häneltä puuttui enonsa viisaus. Ritari Folgvard ikävöi kärsimättömästi vaarallisia seikkailuja ja yrityksiä; hän näytti olevan alituisessa kuumeessa, ja näytti usein hurjan kiivaasti etsivän kuolemaa. Mutta Ebbesen ratsasti useimmiten hänen rinnallaan ja pelasti monta kertaa hänen henkensä. Kreivi Henrikiä ei näkynyt ollenkaan. Hän oli vetäytynyt takaisin Rendsburgiin, mutta varustautui siellä nyt tarmokkaasti. Ja tällä kertaa kerrottiin hänen uhkaavan ei ainoastaan Ebbeseniä, vaan itse kuningasta ja koko Tanskaa, ja prinssi Ottoa vartijoitiin sillä aikaa niin ankarasti kuin olisi hän ollut tuomittu elinkautisvankeuteen.
Haldissa oli sotilaallinen elämä lakannut kuninkaan kruunauksen jälkeen. Ritari Bugge ja enimmät hänen ylimysystävistään olivat astuneet kuninkaan palvelukseen ja pysyttäytyneet hiljaa. Mutta he olivat tyytymättömiä kaikkiin yrityksiin, ja heidän pidoissaan ja metsästysretkillään puhuttiin usein ääneen ja rohkeasti kuningasta ja hänen neuvostoaan vastaan, jotavastoin kiitettiin sitä aikaa, jolloin valtaistuin oli avoin, ja vapaa, ja uskalias ritari voi vaaratta toimia ominpäin. Nyt sitävastoin katsottiin viisaimmaksi pysyttäytyä erillään Ebbesenistä, lainsuojattomasta miehestä, joka lisäksi häpäisi aateliskilpensä olemalla talonpoikien päällikkönä. Silloin kun Ebbesen harmaapukuisine talonpoikaisjoukkoineen lähti sotaretkelle, varustautuivat Haldin ritarit usein suurella komeudella metsästysretkelle. Suurisuinen ritari Bugge kohautti olkapäitään talonpoikaissankarille, joksi hän kutsui Ebbeseniä, ja hymyili ylimielisesti köyhälle puukenkäjoukolle, joka seurasi häntä, laulaen kansanlaulua Randersin retkestä ja kaljun kreivin kuolemasta.
Talvipakkanen oli lopultakin pakottanut Ebbesenin antamaan miekkansa levätä, ja hän oli vetäytynyt varustettuun linnaansa, Brattingborgiin. Talonpoikaisjoukko oli hajaantunut, mutta kokoontuisi taas keväällä ollen valmiina taisteluun heti kun verilippu nähtäisiin liehuvan Ebbesenin linnasta.
Sillä aikaa elettiin Brattingborgin muurien sisällä kuin parhaana sota-aikana. Nostosilta oli aina ylhäällä, ja vartijat seisoivat yötä päivää muureilla. Joukko tiedustelijaratsumiehiä oli alituiseen liikkeellä. Musta Sven oli viekas ja toimelias vakoilija, eikä tapahtunut mitään tärkeää maassa, josta ei heti olisi saatu tietoja Brattingborgiin.
Yhdellä viimeisistä sotaretkistä olivat Sven Tröst ja ritari Folgvard tulleet haavoitetuiksi, mutta olivat pian parantuneet jalon talonrouvan huolellisessa hoidossa. Jouluiltana istuivat molemmat nuoret ritarit naistuvassa lääkitsijättärensä luona. Folgvard oli istuutunut takan ääreen harppuineen, ja tuijottaessaan tuleen hän lauloi osanottavalle emännälleen salaperäisen rakkauslaulunsa, jonka hän lauloi niin tunteellisesti, ettei yksikään nainen voinut kuunnella sitä kyyneltymättä. Hänen tummat silmänsä säihkyivät hänen laulaessaan; mutta ei milloinkaan hänen huultensa yli tullut sanaakaan hänen laulunsa ja salaisen rakkautensa esineestä.
Sven Tröst luki Folgvardin katseesta sen kärsimyksen, joka häntä kalvoi, ja syvästi liikutettuna hän puristi ritarin kättä. Hän oli tänä iltana itse samanlaisessa mielentilassa. Musta Sven oli paria tuntia aikaisemmin tuonut Brattingborgiin monenlaisia uutisia. Björnsholmin Stig Antinpoika oli kohonnut niin korkealle kuninkaan suosioon, että hänet oli nimitetty kuninkaalliseksi maaherraksi Virossa, ja häntä odotettiin joulun ja uudenvuoden välillä Björnsholmiin, mukanaan suuri joukko vieraita ylimyksiä. Silloin tuotaisiin sinne myöskin hänen tyttärensä Saarenluostarista, minne hän oli ollut suljettu noviisina kolme kuukautta. Kuninkaan ja hänen mahtavan isänsä tahdosta ei Agneta-neito saisi haudata kauneuttaan ja nuoruuttaan luostariin, vaan naitettaisiin hänet Podebuschille Rügenistä, jolle hänen kyllä yleisesti tiedettiin antaneen rukkaset, mutta jonka rakastettavaa ja miellyttävää olentoa hän ei nyt enää muka voinut vastustaa. Uudenvuodeniltana vietettäisiin heidän häänsä Björnsholmissa. Tämä yleisesti tunnettu huhu oli saattanut Sven Tröstin sellaiseen mielialaan, että jokainen sana ritari Folgvardin rakkauslaulussa oli ilmaisu hänen omasta tuskastaan ja epätoivostaan. Mutta samassa laulu elähytti hänen rohkeuttaan ja hänen sielunsa salaista toivoa siitä, että ihana Agneta ehkä kuitenkin rakasti lapsuudenystäväänsä, vaikkei hän sitä koskaan ollut ilmaissut, vielä vähemmin antanut hänelle minkäänlaista toivoa tai lupausta. "Niin totisesti!" huudahti hän hypähtäen paikaltaan.
"Ylös päiväänpäin, kuink' oksassaan —"
"Mitenkä se olikaan taas, Folgvard? — Oi, laula se säe uudelleen!"
Ritari Folgvard nousi ylös ja alkoi taas katse hurjasti loistaen ja takkatulen valojen leikkiessä hänen kalpeilla poskillaan:
"Ylös päiväänpäin kuink' oksassaan kesähedelmä kohoaakin, — kun Jumala suo, se aikanaan alas putoo kuin putoaakin."
"Aivan niin!" huudahti Sven Tröst. "Se putoaa, — sen täytyy pudota — muuten on koko elämä katalaa, inhottavaa valhetta —"
"Ja haukka kuin ylhäällä istuukin, —"
Eikö ollut niin, uljas Folgvard?
"Pedot kuinka ärjyneekin,"
jatkoi Folgvard katseella, joka melkein peloitti tarkkaavaa talonemäntää —
"he peljätä saa: pian kahleihin
erämies ne vangitseekin."
"Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, hyvät nuoret herrani", keskeytti
Jutta rouva tuntehikkaan laulajan. "Elkää antako noin hurjien ajatusten
asua sielussanne. Voitte pian laulaa itsenne kuumetautiseksi.
Seisottehan siinä molemmat sennäköisinä, kuin haluaisitte vetää hyvän
Jumalan tähdet alas taivaalta."
"Aivan oikein, jalo rouva, juuri sen tahdonkin", jatkoi Sven Tröst. "Minä tahdon riistää taivaan kauneimman tähden rinnalleni, välittämättä koko maailman ylimyksistä ja kuninkaista. Nyt minä ymmärrän teidän laulunne Folgvard:
"Et nää miten suuri mun voimani on, sen salaan ma, sisääni suljen: en yksin ole missään, en turvaton."
"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi Ebbesen tyytyväisesti hymyillen, astuessaan naistupaan ja taluttaen molempia pieniä poikiaan kädestä. Tomen ratsasti hänen keihäällään, toinen leikki sokkosta isän suuri kypärä päässä. "Harjoitatteko te täällä laskiaisnäytelmää iloiseksi jouluksi, nuoret ystäväni?"
Ritari Folgvard vaikeni hämillään ja istuutui taas takan ääreen, missä Ebbesenin molemmat reippaat pojat pian istuivat ratsastamassa hänen polvillaan, mihin he näyttivät olevan tottuneet. Mutta Sven Tröst tarttui kiihkeästi enonsa käteen. "Ei, rakas enoni, en minä nyt ajattele laskiaisleikkejä enkä jouluiloja", alkoi hän kiivaasti. "Minä en kestä tätä hiljaisuutta. Lainaatteko minulle mustan Svenin ja puolen tusinaa ratsumiehiä muutamiksi päiviksi?"
"Mitä sinä aijot, sisarenpoikani?" kysyi Ebbesen vakavasti. "Et kai aikone kuokkavieraaksi Björnsholmin hääjuhliin?"
"Niistä häistä ei tule mitään", keskeytti Sven Tröst hänet kiivaasti, "tai minä en näe uudenvuoden auringon nousevan".
"Mutta on vielä kahdeksan päivää uuteen vuoteen," vastasi Ebbesen tyynesti, "ja sillä aikaa voi paljon tapahtua. Kuitenkin muista, nuori ystäväni, ettei niistä häistä riipu maan ja valtakunnan onni, ja tässä maassa on nyt puute rehellisistä ja uskollisista sydämistä. Istu, Sven Tröst; onhan nyt iloinen jouluilta", lisäsi hän ystävällisellä äänellä ja istuutui isännänpaikalle takan ääreen. "Senvuoksi sukulaiset ja ystävät pysyvät yhdessä ja tyhjentävät joulupikarin rauhassa ja sovinnossa. Kuka tietää, istummeko enää toista jouluiltaa yhdessä!"
Vakava, puoleksi surunvoittoinen ääni, millä Ebbesen lausui nämä viimeiset sanat, teki omituisen vaikutuksen tulistuneeseen, nuoreen ritariin. "Te olette oikeassa, rakas enoni", sanoi hän hiljaa, "olisipa suuri synti, jos minä häiritsisin joulurauhanne. Jos joku mies Tanskassa on tänä vuonna ansainnut iloisen jouluillan, niin olette te. — Mutta sanokaa minulle, rakkahin enoni", jatkoi hän taas lämpimästi, "olisitteko te epäröinyt rynnäköllä valtaamasta Björnsholmin tai murtamasta Saarenluostarin portit, jos teidän lemmittynne olisi istunut siellä vangittuna ja avuttomana pakoitettuna menemään naimisiin roiston kanssa?"
"Siihen ei kukaan olisi voinut pakoittaa minun armasta vaimoani, vaikkei hän olisikaan antanut minulle lupaustaan", vastasi Ebbesen luoden hellän katseen tyyneen vaimoonsa. "Mutta oletko tarkkaan punninnut asian, Svea Tröst? Kuka on sanonut sinulle, että häät vietetään pakosta? Onko sinulla takeita siitä, että olet Stig Antinpojan tyttärelle enemmän arvoinen kuin tuo kaunis, vieras hovimies, joka nyt petturin kera kilpailee onnesta ja kuningassuosiosta?"