"Siitä minulla on varmuus omassa sielussani, eno. Joko ei ole olemassa totuutta eikä rakkautta, tai täytyy Agnetan salaa rakastaa minua, niinkuin minäkin olen rakastanut häntä siitä asti, kun hän oli aivan pieni."
"Mutta eihän hän ollut tuntevinaan sinua silloin kun hän Haldissa kielsi petollisen isänsä? Siitä minä muuten pidin hänessä, ellei hän olisi sivuuttanut totuutta ja kääntänyt viittaansa tuulen mukana."
"Jumala yksin tietää, miten sen asian laita oli", huokasi Sven Tröst. "Mutta hän ei ole milloinkaan valehdellut — siitä uskallan vaikka mennä kuolemaan."
"Ole sitten rauhallinen! Sittenhän voit luottaa tyttöön", lisäsi Ebbesen iloisesti. "Jos vain olet varma asiastasi, niin pääset siitä pälkähästä yhtä hyvin kuin reipas herra Anfind Ruotsissa."
"Jumala teitä siunatkoon siitä sanasta!" huudahti Sven Tröst innokkaasti. "Ei pelkää Ebbesenin sisarenpoikakaan; ryhtyä siihen, mihin ruotsalainen ritari uskalsi, olkoon Agneta vaikka prinsessa, ja Stig Antinpoika yhtä voimakas kuin oli petollinen kuningas Birger —"
"Mieti kuitenkin sitä asiaa tarkasti, sisarenpoikani", keskeytti Ebbesen hänet vakavasti. "Minä en pidä aina suurena ja tärkeänä sitä asiaa, mihin rehellinen ritari ei uskaltaisi päätään; mutta siltä ei ole suurta ja jaloa kaikki minkä puolesta nuori tunteellinen ritari haluaa uhrata henkensä. Sinä, Sven Tröst, olet monta kertaa saattanut kiharaisen pääsi vaaraan, vain saadaksesi sanoa mahtaville rohkean ja uhmailevan sanan silloin, kun vaiteliaisuus olisi ollut sekä järkevämpää että hyödyllisempää. Meidän laittomina aikoinamme on henkemme hiuksen varassa, ja suurin oikeus on usein suurin vääryys. Mutta niin häälyväinen kuin kielemme oikeuden vaakakupissa nykyään onkin, tulee kuitenkin vielä aika, jolloin jokainen tekomme, jokainen sydän ja pää punnitaan oikein. Elkäämme unohtako sitä, poikani, ja elkäämme heittäkö palloa sydämillä ja päällämme vain oman huvimme ja onnemme vuoksi, josta ei kukaan iloitse silloin, kun meidän silmämme ovat suljetut."
Sven Tröst sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta vaikeni ja vaipui syviin ajatuksiin. Hänen katseensa osui prinssi Oton kullattuiin miekkaan, joka nyt sai toimetonna lojua uuninloukossa, sillaikaa kun koko Tanska näytti unohtaneen vangitun kuninkaanpojan. Mutta nyt hypähti ritari Folgvard ylös paikaltaan takan äärestä, pidellen Ebbesenin poikia kädestä. "Sitä aikaa, josta te puhutte, isä Ebbesen, en minä odota nähdä", huudahti hän leimuavin katsein. "Mutta niinkauan kuin Ebbesenin suku ja nimi elää Tanskassa, ei täältä, jos Jumala ja Pyhä Knuut sen sallivat, ole milloinkaan puuttuva sitä miekkaa, joka voisi olla kielenä oikeuden vaakakupissa." Hän päästi irti pienet pojat, jotka jatkoivat leikkiään välittämättä suuren leikkitoverinsa kiihkeästä puheesta. "Olkoot päämme täällä vaikka kuinka vaarassa", jatkoi Folgvard, "sydäntä heidän kuitenkin täytyy seurata, iloitkoot siitä jälkeentulevaiset tai ei".
"Rakas, kunnon Folgvard", sanoi Ebbesen ja nousi laskien kätensä intohimoisen ritarin olkapäälle. "Näinä taistelujen ja vaarojen aikana olette te tullut meidän kaikkien rakkaaksi ystäväksi; mutta teidän sielussanne palaa tuli, joka teidän täytyy tukehduttaa, muutoin te menehdytte. Me tiedämme kaikki, mistä te laulatte ja uneksitte, vaikka itse luulette sen olevan salaisuuden," lisäsi hän hiljempaa. "Mutta uskokaa minua, se on itsennepettämistä ja myöskin sydämenne pettämistä. Se unelma voi maksaa päänne ja kerran riistää Tanskalta yhden sen jaloimmista sydämistä."
"Me tunnemme sen kaikki, rakas Folgvard", kuiskasi osanottava linnanrouva ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. "Ehkä minä olen tehnyt teidän kärsimyksenne vaikeammaksi kuunnellessani kaunista lauluanne; mutta minä ajattelin, että te tarvitsitte avata sydämenne jollekin, ehkä tuskanne saisi siitä lievennystä. Nyt emme enää koskaan puhu siitä. Mieluimmin minä otan osaa neuvotteluihin teidän ja Sven Tröstin kanssa Rendsburgin retkestä, ja toivosta saada paremman kuninkaan Tanskaan, kun vain unohdatte omat surunne prinssi Oton vapauttamiseksi."
"Mitä ihmeessä te ajattelette?" huudahti Ebbesen ihmeissään ja säpsähti. "Sellaisia tuulentupiako te olette rakentaneet täällä naistuvassa? Ja tässäkö mielettömyydessä sinä olet vahvistanut näitä ajattelemattomia nuoria miehiä, minun vaimoni?"
"Eihän se olisi mahdottomampi kuin Randersin retki", vastasi Ebbesenin vaimo, "varsinkin silloin, jos Tanskan vapauttaja seisoisi sen eturivissä. Mitä meitä nyt auttaa Geertin tappio? Se sydämetön itsevaltias, jolle sinä raivasit tien valtaistuimelle, jättää sekä sinut että prinssi Oton surman suuhun. Elä anna meidän naissuunnitelmiemme tehdä; sinua levottomaksi", jatkoi hän lempeästi ja tyynesti. "Lähinnä Jumalaa tiedät itse parhaiten mitä on tehtävä. Olkaamme tänä iltana kaikki iloisia ja reippaita."
Senjälkeen rouva Jutta poistui seurasta valmistamaan juhla-ateriaa. Lapset seurasivat häntä, uteliaina odotellen pieniä joululahjojaan, joilla heitä yllätettäisiin. Mutta Ebbesen katseli hämmästyneenä hänen jälkeensä samoinkuin nuoriin ritareihin, jotka puoleksi hämillään näyttivät välttävän hänen ankaraa katsettaan. "Hm! Ompa minulla nyt vaikeampi tehtävä kuin milloinkaan ennen", sanoi hän raskasmielisesti hymyillen ja puisti päätään. "Huomaanpa nuorison ja naissydämen täällä liittoutuneen keskenään. On ehkä helpompi voittaa pahin vihollisensa kuin saada hyvät ystävät järkiinsä. Minä pidän prinssi Otosta yhtä paljon kuin te; mutta hänen ja hänen oikeuksiensa puolesta ei yksikään tanskalainen mies paljasta miekkaansa pettämättä kruunua ja isänmaata. Huomatkaa tämä, minun nuoret ystäväni: siitä mielettömyydestä minä en halua kuulla sanaakaan. Siitä kai ei liene suurtakaan vaaraa pelättävissä, niinkauan kuin teillä on omat rautanne tulessa. Sinun sydänsurusi, rakas veljenpoikani, on kyllä autettavissa, niinkauan kun sinulla on toivoa, ja tyttö on vapaa. Mutta, rakas Folgvard", jatkoi hän totisena ja puristi tulisen ritarin kättä. "Teille ei ole muuta neuvoa olemassa kuin jättää nuo hurjat ajatukset, jotka vain johtavat onnettomuuteen, mutta eivät milloinkaan tässä elämässä tuota rauhaa eikä iloa kenellekään ihmiselle. Tulkaa nyt, minun rakkaat nuoret ystäväni, ja juokaamme yhdessä pikari Tanskan onneksi ja menestykseksi. Nähkäämme ensin maa ja valtakunta pelastettuina ennenkuin alamme huolehtia itsestämme ja omasta onnestamme tässä lyhyessä elämässä. Hän, joka tänä siunattuna yönä syntyi matalassa majassa maailmaa pelastamaan, hän ei ajatellut onnellista eikä pitkää elämää itselleen tässä katoavaisessa maailmassa."
Senjälkeen Ebbesen astui tyynenä ja lempeänä käsivarret molempien rakkaiden ystävien olkapäillä parvekesaliin, joka perheenäidin toimesta jo kimmelsi kynttilöiden valossa. Juhlapöytä oli katettu keskelle lattiaa, ja lapset juoksentelivat riemusta huutaen takan vieressä olevan pienen pöydän ääressä, jonka peiton äiti nyt poisti, paljastaen sinne asettamansa joululahjat.
"Katsokaa, katsokaa!" huudahti vanhempi pojista saadessaan pienen, kullatun miekan. "Tämän minä otan mukaani ja ratsastan Randersiin lyömään kuoliaaksi kaljupään kreivin."
"Ja kuulkaa!" huudahti nuorin rummuttaen lapsenrumpua. "Tällä minä herätän kaikki hänen miehensä, niin että he kuulevat meidän olevan rehellisiä ritareita, jotka emme pelkää heitä."
"Kuka on teille opettanut tuon leikin?" kysyi Ebbesen taputtaen poikia poskelle.
Se ilo ja ylpeys, joka loisti isän katseesta, katosi kuitenkin äkkiä, kun vanhempi pojista laski miekan kädestään ja otti pöydältä pienen kirveen. — "Ja tällä me lyömme hänen päänsä poikki", sanoi poika, "niin että se vierähtää lattialle ja sanoo: pomelum! Silloin Gondulin henget iloitsevat ja auttavat meidät voittoihin joka päivä: Sen leikin me olemme oppineet mustalta Vollelta, isä. Niinhän tekin teitte Randersissa, isä!"
"Leikkikää toista leikkiä, lapset!" sanoi Ebbesen syvästi liikutettuna ja kalpeni. Poissa oli hänen iloisuutensa ja leikillisyytensä. Kaikki istuutuivat ääneti ja alakuloisina pöytään. Pian osasi kuitenkin viisas emäntä hälventää lasten leikkien ja puheiden ikävän vaikutuksen, ja pian senjälkeen ilmoitti vartijatorvi portilta saapuneen vieraita, jotka halusivat päästä sisään. Eräs sotilas ilmoitti Riiben piispan Jakob Spliten saapuneeksi, ja Ebbesen nousi vastaanottamaan kunnianarvoisaa vierastaan.
"Jumalan rauhaa ja onnellista joulua myöskin Brattingborgiin, ritari Niilo!" kaikui ovelta mestari Jaakopin voimakas ääni. "Minä en voinut kulkea linnanne ohitse poikkeamatta teitä tervehtimään. No, minä iloitsen koko sydämestäni", jatkoi hän ja katseli tyytyväisenä ympärilleen, "että näen teidän istuvan täällä kaikessa rauhassa mustien muurienne sisällä, antamatta onnettomuuden lannistaa mieltänne. Siitä minä pidän. Tu non cede malis, sed contra andentior ito! Siinä oli hyvä Virgilio oikeassa, niin pakana kuin olikin."
"Vielä olemme, Jumalan kiitos, hyvään juutilaiseen tapaan pitäneet onnettomuuden aisoissa, herra piispa," sanoi Ebbesen. "Minä olisin pahoillani, jos te pitäisitte minua onnettomana miehenä, niinkauan kuin meidän Herramme ja, pyhä Knuut, kuten toivon, sekä rehellinen Tanskan kansa, eivät vielä ole ottaneet kättään pois minusta."
"Sen sanon minäkin", vastasi piispa. "Lienee kyllä hyvä omata kuningas ja tämän maailman herrat ystävikseen, mutta turvallisempaa on luottaa taivaalliseen Herraamme ja pyhään Knuutiin sekä puhtaaseen omaantuntoomme, jos se johonkin kelpaa. Ei suinkaan kansankaan ääni aina ole Jumalan ääni — niinkuin pakanallisesti soaistu maailma väittää — mutta jotakin perää siinäkin lienee, ja sitä miestä, jonka ystävä on rehellinen ja jumalaapelkäävä kansa, ei taivaan Herra hylkää, vaikkei hän olisikaan tämän maailman jumalien ja vartijoiden suosiossa."
"Istukaa pöytäämme, hurskas herra, ja siunatkaa vaatimaton iltaruokamme", sanoi Ebbesen iloisesti vieden piispan kunniasijalle pöydän päähän. "Juuri kun taivaan Isä teidät lähetti tänne, olin teidänlaisen hurskaan ja rehellisen vieraan tarpeessa ja kaipasin lohduttavan Jumalan sanaa joulupöytäämme."
"Sen te saatte, isä Ebbesen", vastasi piispa ja otti tonsuurikalotin sankaripäästään. Kädet yhteenliitettyinä hän luki nyt latinalaisen pöytärukouksen, jonka hän kuitenkin lopetti tanskalaisella siunauksella. Sitten hän otti puurolusikan suureen käteensä ja piti vahvasti puoliansa.
"Voitteko uskoa, herra piispa, että meidän maassamme on vielä pakanoita", sanoi Ebbesen, sittenkun hänen miehekäs ystävänsä oli tyhjentänyt puoli vadillista puuroa ja tarttui nyt edessään olevaan isoon hopeaiseen olutpikariin. "Minulla on itselläni pakana täällä talossa miesteni joukossa. Hän luulottelee olevansa noita, ja nyt minä huomaan hänen puhuvan minun pojilleni noitakeinoistaan ja pakanallisista hengistään."
"Tuo ei Luojan nimessä ole leikin asia, ystävä rakas", huudahti piispa innokkaasti ja laski nopeasti pikarin kädestään. "Anna se mies minun käsiini. Minä käännän hänet yhdessä kädenkäänteessä, niin että hänen kylkiluunsa natajavat."
"Mitä, hurskas herra?" kysyi Ebbesen säpsähtäen. "Ette suinkaan te sentään ai jo käyttää kouraantuntuvia keinoja?"
"Ne ovat joskus kaikkein voimakkaimmat, isä," vastasi piispa puiden suurta nyrkkiään. "Oikea paatunut pakana ei anna milloinkaan muuta kuin sellaisen rehellisen Jumalanmiehen kääntää itseään, joka on häntä ylivoimaisempi sekä henkisesti että ruumiillisesti. Siellä, missä sanan tulee olla voimana, täytyy käden olla valmiina sitä auttamaan. Jumalanpelko on painolla päntättävä koviin ja heikkouskoisiin sieluihin. Sellainen on nyt kerta kaikkiaan minun tapani, isä, ja senkautta minä olen vetänyt monta eksynyttä sielua leveältä tieltä ja ajanut heidät sille kapealle taivaanportille johtavalle."
"Sen kait te ymmärtänette parhaiten, herra piispa", sanoi Ebbesen ystävällisesti hymyillen. "Luulenpa ettei mustaan Sveniin pystyisikään minkään muunlainen käännyttäminen. Minä lähetän hänet teidän luoksenne. — Sallikaa minun nyt kysyä, hurskas herra, tuletteko te Själlannista ja meidän nuoren kuninkaamme luota? Uhkaako hän todenteolla minun henkeäni? Sanooko hän vielä, että huomenna on taas päivä, ja antaa ajan mennä menoaan?"
"Minä olen käynyt hänen luonaan toivottamassa hänelle siunauksellista hallitusta, ja katsomassa mitä me Jumalan avulla voimme hänestä odottaa. Te ette tietysti voi odottaa muuta, kuin mitä hän on luvannut ja vahvistanut sekä Jumalan että maan ja valtakunnan edessä. Muuten saatte olla varuillanne, isä! Jos hän kerran saapuu Brattingsborgiin, niin hän ei totisesti jätä täällä kiveä kiven päälle. Voitte muuten olla varma siitä, että hänen päätöksensä ovat yhtä hurskaita ja kristillisiä kuin järkeviä, niinkauan kuin minun hurskas ja viisas virkaveljeni piispa Sven istuu hänen neuvostossaan."
"Kerran on minunkin mielestäni sädekehä ympäröinyt piispa Sveniä", vastasi Ebbesen hiljaa. "Hän tuomitsi minun tekoni ja uhkasi minua pyhällä pannansäteellä; mutta hän, seisoi puhtaana kuin pyhimys sieluni silmissä, vaikka minä en voinut seurata hänen hurskasta tietään. Mutta kun hän sinetillään vahvisti Lübeckin sopimuskirjan, jonka johdosta prinssi Otto vielä on vankilassa, silloin haihtui minun unelmani vaivaisen ihmisen pyhyydestä. Tiedättekö te, että se rauha ja turvallisuus, joka kiellettiin Ebbeseniltä, joutui piispa Svenin osaksi, vaikka hän olikin sekä Geertin että hänen poikiensa vihollinen, ja että tämä oli yksi sopimuksen pääkohtia? Katsokaa, sitä minä kutsun oman nahkansa suojelemiseksi ja lähimäisensä tuomitsemiseksi. Taistelittehan tekin yhtä uljaasti Haderslevissä, ja olitte kreivin vihollinen samoin kuin Sven; mutta teidän rauhaanne ei kukaan ajatellut. Minä en enää ikinä voi ihailla sellaista rauhanvälittäjää, vaikka hän istuisi pyhän Pietarin istuimella tai seisoisi pyhien patriarkkojen joukossa Jumalan valtaistuimen edessä."
"Minä en usko teidän laskettelevan valheita, ritari Niilo, mutta minä toivoisin niin olevan, ellei se olisi syntiä", sanoi mestari Jaakko sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Minä en tunne sopimuskirjan kaikkia kohtia; mutta piispa Svenin täytyy vastata siitä, minkä hän on sinetillään vahvistanut. Oikeastaan tahdon minä puolustaa häntä hänen puolestaan", jatkoi hän innokkaammin.
"Elkää milloinkaan vaivatko itseänne sillä, rehellinen herra", keskeytti hänet Ebbesen. "Te ette kuitenkaan milloinkaan voi saada minua ihailemaan häntä. Olkoon hän miten hurskas, viisas ja rohkea Jumalan mies hyvänsä, niin hovi-ilmaa hän ei kuitenkaan siedä. Oman onnensa ja maallisen asemansa vuoksi hän sinetillään vahvistaa kaiken, mitä suuret ja mahtavat pyytävät."
"Jumalan nimessä! Siinä te tuomitsette hänet väärin", huusi voimakas mestari Jaakko ja löi pöytään niin, että kannut ja pikarit hypähtivät. "Piispa Svenin ajatukset ovat puhtaat, hänen puheensa totuuden sanoja, ja hänen tekonsa rehellisiä; minä uskon niihin yhtä varmasti kuin pyhiin uskonkappaleihin, ja jos te tai joku muu toivotte vielä lisätodisteita siitä, niin minä olen mies antamaan siitä todisteen joko jalan tai ratsain, keihäällä ja miekalla tai sotanuijalla — minusta on yhdentekevä miten."
"Suokaa anteeksi, jos olen loukannut teitä, hurskas, kunnon vieraani", vastasi Ebbesen lempeästi ja tyynesti. "Minä uskon ennemmin teidän sanaanne kuin vaatisin vielä tarjoamanne lisätodisteen, vaikka se onkin käsitettävä maallikolle ja ritarille. — Nyt vasta minä ymmärrän mitenkä te käännytätte paatuneita pakanoita", lisäsi hän ystävällisesti hymyillen ja tarttui piispan voimakkaaseen käteen. "Sitä lujaa järkkymätöntä uskoa, jota tämä teidän voimakas kätenne on niin valmis meihin juurruttamaan, ja jonka puolesta te itse olette valmis minä hetkenä hyvänsä uhraamaan henkenne ja verenne, ei voi epäillä olematta paatunut pakana, olkoon sitten kysymys jumalallisista tai maallisista asioista. Tästä lähtien minä en enää tuomitse niin kovasti ja rakkaudettomasti teidän valtioviisasta virkatoverianne — sen lupaan teille. Jos minä en aina voi yhdistää valtiomiestä ihmiseen ja uutteraa jumalanmiestä piispa Sveniin, niin minä eroitan ne. Oletteko siihen tyytyväinen?"
"Enempää minä en pyydä, isä", vastasi mestari Jaakko sydämellisesti ja puisti hänen kättään. "Sillä tapaa, minun hyvä ystäväni, Sven kuitenkin aina pysyy rehellisenä Jumalan miehenä, sehän oli tarkoituksenne — quod erat demonstrandmum." Sen sanottuaan hän tyhjensi olutpikarin ja oli taas tyyni ja ystävällinen. "Mitä kuninkaaseen tulee, uljas ritari Niilo", alkoi hän taas puhua, "niin tahdonpa vain senverran sanoa teille, että hän on viisas herra, joka ajattelee kansan ja maan parasta, vaikka hän kutsuukin teitä puoluejohtajaksi, jonka vihollisena hänen täytyy olla valansa ja velvollisuutensa pakosta".
"Sen kaiken minä ymmärrän", sanoi Ebbesen tyynesti. "Jumala suokoon hänelle anteeksi tuon valansa ja velvollisuutensa. Mutta mitä tehdään jalon prinssi Oton hyväksi ja valtakunnan turvallisuuden puolustamiseksi?"
"Kaikenlaista, isä, mutta ei kovinkaan paljon, ja kaikki hitaasti.
Nervus rerum, etupäässä on puute tuosta kirotusta mammonasta.
Panttiherrojen kanssa neuvoteltaessa täytyy, vähitellen koettaa haalia
kokoon sotajoukko sanojen ponneksi. Se on välttämätöntä."
"Minkä minä olen kuullut aijotaan taas puolustaa maata vierailla palkkasotureilla, sensijaan että varustettaisiin; maan omat miehet aseilla ja luotettaisiin heihin. — Onko se teidän mielestänne viisasta ja kiitettävää?"
"Siihen ovat syypäät teidän linnaritarinne, teidän herrat kanssaveljenne. — Kuningas uskoo teihin vain puoleksi, ja te tiedätte itse —. Mutta siinä en kuitenkaan tahdo olla tuomarina. Kaikkea ei voi korjata yhdellä kertaa, eikä Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä. Meidän nuoren kuninkaamme viisas tunnuslause ei kuulosta hyvälle itsevaltiaiden herrojen ja kärsimättömän nuorison korvissa. He kutsuvat häntä leikillä Atterdagiksi, mutta siitä nimestä voi vielä Jumalan avulla tulla hänen kunnianimensä, kun meidän yömme on kulunut, ja päivä sekä oikea Valdemar-aika taas koittaa Tanskalle."
"Mutta, rakas herra piispa", yhtyi nyt Sven Tröst puhumaan, "te ette ole sanonut mitä on tehty prinssi Oton hyväksi. Kuninkaan petollisuutta veljeään kohtaan ette te yhtävähän kuin piispa Sven voi puolustaa, vaikka hän itse olikin neuvostossa tämän asian ollessa esillä!"
"Mitä minä en tiedä tai mistä en uskalla lausua tuomiotani, nuori herrani", vastasi mestari Jaakko suuttuneen näköisenä, "siitä ei teidän pitäisi uskaltaa puhua niin rohkeasti." "Ihmisten sydämet ovat Jumalan kädessä; hän voi tehdä ne niin koviksi kuin kivi ja niin pehmeiksi kuin vaha, aina tahtonsa mukaan ja sen mukaan, mikä on hyödyllistä maalle ja valtakunnalle. Niin kohtelias voisitte kuitenkin olla, että jättäisitte kyselemättä sen, mitä ei kukaan tiedä, muuta kuin se, joka koettelee sydämet ja munaskut. Minä tunnen teidät kyllä, meidän urhea kuumaverinen siltaritarimme", lisäsi hän lempeämmin ja katseli häntä tarkkaavasti, "ja minä tiedän teidän ansainneen ritarilyönnin siitä voimakkaasta kädestä, joka sen teille antoi. Mutta minä tahdon vain sanoa teille ystävällisenä ja tarpeellisena viittauksena: myöskin teidät tuntee kuningas. Hän tietää teidän seisoneen niiden kapinallisten talonpoikien etunenässä, jotka tahtoivat estää hänen kuninkaaksi julistamistaan Viborgin käräjillä."
"Se oli rehellinen asia eikä mikään kapina, herra piispa", vastusti Sven Tröst avomielisesti. "Olivathan kaikkien äänet vapaita käräjillä, ja se, joka joutui tappiolle ja ratsasti ääneti pois kruunauksesta nostamatta sormeaankaan uutta herraa vastaan, voi mielellään katsoa häntä tiukasti silmiin sekä vaatia häneltä oikeutta, tarvitsematta siltä pelätä tulevansa tunnetuksi."
"Oikein ja rehellisesti, poikani!" sanoi mestari Jaakko päätään nyökäyttäen. "Siinä minä myönnän teidän olevan oikeassa, sanokoot kuningas ja hyvä piispa Sven mitä hyvänsä. Mutta, nuori ystäväni, te vaaditte oikeutta paljastettu miekka kädessä, ja se oli paha asia. Sen minä vain sanon teille, että teidän nimenne on yhtä ylhäällä mustalla taululla kuin liian rohkean enonnekin, joka istuu tuossa; ja mitä teidän ajalliseen onneenne tulee, niin näyttää se synkältä teille kuin drotsi Hesselin pojalle, joka varmasti oli retkellä mukananne. Kuitenkin Luojalla lykyn avaimet, ylähällä onnen ohjat, mutta uskollisen ja rehellisen sydämen ohjaa kunnon mies itse."
"Ritari Folgvard, drotsi Pietari Hesselin poika, istuu tuossa aivan teidän edessänne, arvoisa herra", sanoi Ebbesen nopeasti. "Missä maineesta minä ja minun ystäväni lienemmekään hovissa, tahdon minä kuitenkin esittää hänet teille ei ainoastaan yhtenä minun parhaista ystävistäni, vaan yhtenä maan uskaliaimmista puolustajista tänä laittomuudenaikana."
"Sallikaa minun siis kiittää teitä kansan ja maan puolesta, herra Folgvard", sanoi mestari Jaakko ystävällisesti ja ojensi hiljaiselle ritarille kätensä pöydän ylitse. "Se hovisuosio, jota vaille olette jäänyt, on sellaista, jota ilman hyvinkin tulee toimeen, ja joka täällä Brattingborgissa onkin melkein ylellisyystavaraa. Etten minä anna suurempaa arvoa sellaiselle loistolle, kuin mikä sopii kristilliselle piispalle ja rehelliselle tanskalaiselle, sen luulen nyt osoittavani teille, kun vietän joulua ritari Niilon luona Brattingborgissa. Pidättekö minut vieraananne pari päivää, isä?" jatkoi hän kääntyen Ebbesenin puoleen. "Minulla on paljon puhumista teidän kanssanne. Nykyisissä oloissanne tarvitsette tekin kuulla rauhallista Jumalan sanaa ja kunnollisen joulumessun, ettehän siltä tarvitse saada viimeistä voitelua, jota ilman toivon teidän vielä jonkun aikaa saavan olla."
"Siitä minä ja vaimoni olemme teille sydämestämme kiitollisia, hurskas herra", sanoi Ebbesen iloisesti ja puisti hänen kättään. "Kun te astuitte minun kynnykseni yli, tuntui minusta jouluilo täydellisesti saapuneen tänne."
Huolehtiva perheenäiti, joka sillävälin oli täyttänyt juhlapikarin viinillä, kääntyi nyt ystävällisesti piispan puoleen ja antoi keskustelulle lempeän ja miellyttävän käänteen. Ei puhuttu enää vakavista valtiollisista asioista, ja kohta vietettiin Brattingborgissa jouluiltaa mitä suurimmassa rauhassa ja ilman vähintäkään huolta tulevaisuudesta, vaikka miekka riippuikin uhkaavana, kuin hiuskarvasta, linnanherran ja hänen ystäviensä pään yläpuolella. Lapset leikkivät iloiten uusilla leikkikaluillaan vanhempien nauraessa ja laskiessa leikkiä pöydän ympärillä. Myöskin Sven Tröst oli tullut iloiseksi piispan ystävällisestä puhuttelusta; hän loi katseen hiekkakelloon, ja hänen uskaliaasta katseestaan kuvastui päättäväisyyden ja lujan toivon ilme, jota pari pikarillista viiniä vielä elähytti. Juotiin innostuksella isänmaan tulevaisuuden ja onnen malja, jonka jälkeen piispa nousi huudahtaen: "Eläköön meidän nuori kuningas Valdemarimme! Jumala suokoon hänelle suurien Valdemarien onnen ja voiton!"
Ebbesenin ystävät katsahtivat ihmetellen toisiinsa, jääden istumaan; mutta Ebbesen itse nousi ylös ja kohotti pikarinsa: "Valdemar Kristofferin poika on kutsunut minua ja minun ystäviäni vihollisikseen", sanoi hän vakuuttavasti, ja hänen vakavat kasvonsa kirkastuivat. "Kuitenkin, niin varmasti kuin tämä käsi on ojentanut hänelle sen valtikan, jolla hän uhkaa minua, tunnustan minä hänet maan lailliseksi kuninkaaksi. Jos hän kutsuu minut tuomioistuimensa eteen, niin minä saavun sinne, vaikka henkeni olisi kysymyksessä. Eläköön Tanskan kuningas!"
"Kelpo mies!" mutisi piispa itsekseen. "Eläköön myöskin hänen kuningattarensa!" jatkoi hän ääneen, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, jonka hän koetti salata. "Tulkoon jalosta kuningatar Helvigistä meille ja Tanskalle sovittava Dagmar!" Nämä sanat kuultuaan ritari Folgvard nousi paikaltaan hehkuvin poskin ja kohotettuaan pikarinsa hän tyhjensi sen pohjaan asti, jonka jälkeen hän taas leimuavin katsein istuutui paikalleen.
Kun oli noustu pöydästä, puisti piispa lämmöllä Ebbesenin kättä ja myhähteli iloisesti liikutettuna. Sven Tröst vei nyt enonsa syrjään. "Lupaatteko minulle Vollen ja kymmenen miestä?" kuiskasi hän. "Minun korkein onneni on kysymyksessä. — Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että tuon teille jouluvieraan lisää?"
"Niin monta kuin haluat", vastasi Ebbesen. "Mene Jumalan nimeen, ja ota mukaasi ketä haluat! Mutta mitä aikonetkin, niin elä menetä liikaa verta — ja vielä vähemmin sielunrauhaasi ja kunniaasi!"
"Jos uhraan jonkun elämän, niin uhrannen kai omani, ja se on rehellinen teko." Tämän sanottuaan Sven Tröst poistui ovesta, eikä häntä nähty enää sinä iltana muualla kuin keittiössä, missä hän palvelijattarien ihmeeksi keitteli mustan Svenin kanssa. He sanoivat keittävänsä lääkkeitä sairaalle. Musta Sven mutisi salaperäisesti täyttäessään pienen pullon yrteistä keitetyllä mehulla. Mutta samassa kuului linnantuvasta piispan voimakas ääni, ja Sven Tröst kiirehti talliin satuloimaan hevostaan.
* * * * *
Kun maatapanon aikaan kaikki oli hiljaista Brattingborgissa, ratsasti Sven Tröst Mustan Svenin ja kymmenen ratsumiehen seurassa, ilman hälinää ja kaikkien huomaamatta ulos linnanportista. He ratsastivat Bleitrupin kautta Sundstrupiin, missä he keskiyön aikaan antoivat kulettaa itsensä yhden Limvuonon pohjukan yli, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa. Vastoin tavallisuutta oli Musta Sven hiljainen ja nyrpeä. Sven Tröst oli puhutellut häntä pari kertaa saamatta tuskin vastausta. Lopuksi hän suuttui ja kysyi kiivaasti: "Mikä sinua vaivaa, Volle? Oletko tullut mykäksi Brattingborgissa? Vai etkö haluakaan auttaa minua onneen, nyt kun eniten sinua tarvitsen?"
"Oi, rakas nuori herrani", vastasi Volle, huoaten puoleksi suuttuneena, puoleksi allapäin. "Jos väkevä mestari Jaakko olisi mukiloinut ja kääntänyt teitä niinkuin minua illallisen jälkeen, niin olisittepa tainnut tekin jäädä tuppisuuksi joksikin aikaa. Sen minä aina sanon, että kyllä se piispa osaa kansalle puhua. Oli niissä sanoissa sekä nokkaa että kynsiä ja hän pudisteli minua niin kovasti sekä sanoillaan että nyrkeillään, etten minä ikinä taida sitä unhoittaa."
"Vai niin!" sanoi Sven Tröst, ja hänen täytyi vakavasta mielialastaan huolimatta hymyillä. "Se oli kyllä sinulle tarpeen, Volle! Mutta sinä lasket taas leikkiä? Ottiko hän todellakin sankarivoimansa avuksi?"
"Hyvä herra, ei minulla enää ole halua leikinlaskuun", mutisi Musta Sven ja nykäisi suuttuneena suitsia. "Ei se ollut narripeliä, uskokaa kun sanon. — Naurakaa vain, mutta saisittepa itse maistaa, miltä tuntuu tulla noin vain käännetyksi."
"Jos olet tullut käännetyksi, niin tuskinpa juuri parempaan päin. Enpä havaitse sinussa vielä suurtakaan hurskautta, mutta toivoisinpa sinun kuitenkin olevan oikeassa. Ei kukaan muu kuin mestari Jaakko voi sinusta puristaa pois pakanuutta ja Gondulin henkiä."
"Synti olisi sanoa, ettei hän tehnyt parastaan", mutisi Volle. "Minä seisoin hänen edessään mykkänä ja jäykkänä kuin muuri, enkä aikonut välittää hiuksenvertaa hänen kristillisyydestään, mutta kun hän otti nyrkkinsä avuksi, olin minä vähällä livistää tapani mukaan. Mutta enpä ole ennen tuntenut moista miestä — yhdellä kertaa hän taivutti minut maahan, niin että hän oli vähällä musertaa kaikki minun luuni, ja sitten hän puisteli minua pyhässä innossaan niin, että kaikki jäseneni tutisivat. Tuo kamala piispa vannotti minut matamaan ristin juurelle, muuten hän puristaisi sielun ulos minun ruumisparastani ja lähettäisi minut suoraapäätä helvettiin — ja niin minun täytyi kirota Gondulin henget ja kaikki pakanallisuus sana sanalta, niinkuin väkevä mestari Jaakko sen vaati."
"Mutta milloinka tämä kaikki ehti tapahtua, Volle? Ethän sinä ollut piispan luona linnantuvassa pitempää aikaa, kuin minkä minä tarvitsin hevoseni satuloimiseen."
"Enempää aikaa ei hän tarvinnutkaan minun käännyttämiseeni ja kastamiseeni", murisi Volle. "Nopeaan se kävi, ja oli kai hurskaaksi opetukseksi kaikille linnan rengeille. Mutta hätätyö on hätikön työ", lisäsi hän puoliääneen. "Tahdon ensin itse nähdä, miten hyvin se tehtiin, ennenkuin uskon."
"Mutta eikö sinua todellakaan tätä ennen ole kastettu kristityksi, Volle?" kysyi Sven Tröst. "Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle niin uskovasi."
"Sillä kertaa, herra, valehtelin kuin pakana. Koska nyt olen tullut kristityksi, tahdon sanoa teille totuuden Minun suvustani ei ole ketään kannettu kastettavaksi, emmekä me ole koskaan uskoneet muihin jumaliin eikä pyhimyksiin kuin Gondulin suuriin henkiin, jotka minä nyt häpeällisesti olen kironnut ja tehnyt vihollisikseni. Nyt minä tahdon nähdä, mitä teidän rouvanne ja pyhimyksenne voivat, ja onko tuollaisella hienolla neidolla piispan kehumaa voimaa. Jos ei hän nyt auta minua kunnialla maailman läpi, niin saanen auttaa itseäni, ja se on kyllä laulun loppu. Taitaapa tuo pyhä neitsyt itse paremminkin olla miesavun tarpeessa, vielä nyt rupeaisi, minun laistani roistoa suojaansa ottamaan. Siihen minä olen myöskin liian musta, enkä minä milloinkaan ole ollut naissuvun suosiossa."
"Kyllä minä yhä selvemmin huomaan, Volle, ettei piispa sinua ole kääntänyt, vaikka hän kuinka olisi ruumistasi mukiloinut", sanoi Sven Tröst. "Mutta osottaudu nyt teossa hyväksi kristityksi ja urki, miltä luostarissa näyttää, huomispäivä ratkaisee minun kohtaloni."
"Varmasti teillä on hurskas tehtävä mielessänne, nuori herrani", mutisi Volle olkapäitään kohauttaen. "Jos väkevä Jaakko mestari saa teidät käsiinsä, niin kyllä hän sen teille opettaa. Kuitenkin itsepähän siitäkin vastannette. Isoäitini yrteistä minä kyllä vastaan. Tuossa ne saatte." Sitten hän mutisi jotakin itsekseen ja ojensi Sven Tröstille pienen, viheriän pullon. "Jos minä en vain olisi sitonut Gondulin henkiä niin olisi kyllä kaikki onnistunut. Rukoilkaa nyt te pyhää neitsyttä avuksemme. Minä olen vielä hiukan outo hänen palveluksessaan." Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan ja ratsasti edeltä.
KOLMASTOISTA LUKU.
Saarenluostari, nykyinen Otholmin herraskartano, sijaitsi oikeastaan Limvuonossa olevalla pienellä saarella jota kutsuttiin Saarenmaaksi, mutta joka nyt on patolaitoksilla ja suluilla yhdistetty mantereeseen. Se oli siihen aikaan rikas ja huomattava benediktinolainen nunnaluostari, ollen kruunun erikoisen suojeluksen alainen. Sitä johti vanha, ankara abbedissa, jolla oli mahtava priori Andreas Petri avustajanaan. Priori kävi vain silloin tällöin hurskasten sisarten luona heidän rippi-isänään. Mutta kun Geertin laittomina aikoina hillitön sotaväki oli ryöstänyt ja osaksi polttanut luostarin, vartioi sitä nyt kruunun kustannuksella luostarivartio, joka asui vuonon rannalla olevissa kalastajataloissa, missä se samalla palveli kalastajana ja huolehti luostarin rikkaista ankeriaskirstuista.
Jouluaamuna nähtiin Musta Sven Limvuonon juhlapukuisten asukasten joukossa, jotka monissa veneissä olivat saapuneet Saarenmaahan kuulemaan priori Andreaan aamusaarnaa luostarikirkossa, jota nunnat, näkymättöminä seurakunnalle, kuuntelivat lehteriltään, ja jonka he tekivät juhlalliseksi ihanalla laulullaan. Heti kun messu oli loppunut, poistui Musta Sven kirkosta ja rupesi puheisiin luostarivahdin kanssa, jonka jälkeen hän taas purjehti saarelta muun kirkkoväen mukana.
Luostarikirkon päivämessuun kokoontui taas kuten tavallista seudun ylhäinen vallasväki, ja kun iltamessun kellot soivat, souti Sven Tröst Saarenmaalle, astuen maihin komeimmassa ritaripuvussaan kahdeksan miestä mukanaan, sillaikaa kun Musta Sven ja kaksi miestä jäivät venheeseen. Luostarivartio, joka kahdentoista miehen vahvuisena seisoi kirkonportailla, teki nöyrästi tietä ylhäiselle herralle ja hänen seurueelleen. Asehuoneessa asetti Sven Tröst salaa pienen viheriän pullon suulleen ja tyhjensi sen äkkiä yhteen vetoon. Sven Tröstin saapuessa kirkkoon kuuluivat nunnien kauniit äänet suletulta lehteriltä. Kauneimman niistä hän tunsi Agneta neidon ihanaksi ääneksi, sellaisena kun se vielä kaikui hänen sielussaan ihanilta jouluajoilta Björnsholmissa, kun Agnetan kirkas lapsenääni lauloi kappelissa vapahtajan syntymästä, ja Sven itse yhtyi puhtaisiin lastenääniin ja luuli näkevänsä taivaan avoinna, josta Jumalan enkelit toivat ilosanoman paimenille. Muisto noista hurskaista, viattomista lapsuusajanmuistelmista tunkeutui noiden sävelten ohella moittivan surumielisinä hänen sisimpäänsä ja syy, miksi hän nyt polvistui kristillisessä kirkossa pyhänä joulujuhlana, tuntui tänä hetkenä niin jumalattomalta, että häntä puistatti, ja hän luuli olevansa pahojen henkien riivaama. Hurskasta laulua jatkui, mutta ne olivat nyt kuoleman ja kadotuksen varoitusääniä hänen ahdistetulle sielulleen. Hän kalpeni kalpenemistaan. Kirkko alkoi häälyä hänen hämärtyvässä katseessaan, ja hänestä tuntui kuin alttaritaulu ja sen pyhät kuvat olisivat liikahtaneet. Hän oli mielestään julkea merivelho, joka aikoi ryöstää viattoman Agnetan, ja oli muuttunut kristitystä ritarista pedoksi. Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, hän hypähti ylös ja aikoi syöksyä ulos kirkosta. Mutta se oli liian myöhäistä. Se unijuoma, jonka hän petollisen suunnitelmansa toteuttamiseksi oli tyhjentänyt, tullakseen valekuolleena kannetuksi luostariin, ei vaikuttanut, hänen ollessaan näin kiihtyneessä mielentilassa, kyllin nukuttavasti, vaan kalvoi häntä kuin kuolettavin myrkky. "Minä kuolen!" huusi hän ja pyörtyi. "Kutsukaa priori! Minä tahdon ripittää itseni ja tunnustaa suuren syntini." Mutta hänen miehensä, jotka tunsivat hänen suunnitelmansa, luulivat hänen vain teeskentelevän, ja nauroivat salaa nahkaviittoihinsa, tullen näennäisesti levottoman näköisinä herransa avuksi. Vieraan ritarin huudahdus ja arveluttava tila herätti suurta huomiota luostarikirkossa. Laulu lehteriltä taukosi, ja nunnat tirkistivät uteliaina ristikon läpi. Heidän joukostaan kuului tukahutettu huudahdus, sekä abbedissan ankara ääni, joka kehoitti heitä poistumaan huoneisiinsa. Priori astui alas alttarilta kirkonkäytävälle vieraan ritarin luo, joka todellakin näytti kuolevalta.
"Minä sain palkkani", änkytti Sven Tröst yhä heikommalla äänellä, liittäen kätensä yhteen rinnalle ja vaipuen polvilleen priorin syliin. "Se on vanhurskaan Jumalan tuomio — minun oma julkeuteni ja jumalattomuuteni ovat syynä kuolemaani. — Kuulkaa, kuulkaa! — Enkeli kutsuu minua kuolemaan ja tuomiolle. Minä annan kaiken tavarani Saarenluostarille — tänne haluan tulla haudatuksi. Rukoilkaa minun sieluni puolesta!" Näin katkonaisesti huudahtaen hän vaipui kuin kuolleena priorin jalkoihin, ja nyt vasta alkoivat hänen miehensä pitää hänen tilaansa arveluttavana ja epäillä, ettei se ollutkaan teeskentelyä. He rakastivat kaikki häntä sydämellisesti, ja heidän osanottava surunsa oli nyt todellinen ja luonnollinen.
Nuoressa kalpeassa ritarissa ei ollut elon merkkiäkään. Hän makasi äkkiä kuin ruumis pitkällään kirkonlattialla, ja kaikki yritykset herättää häntä eloon olivat turhat. Priori otti selvän hänen nimestään ja säädystään, ja kuultuaan hänen olevan varakkaan ja suurten tiluksien omistajan, otti hän juhlallisesti vieraat sotilaat sekä kaikki läsnäolevat vainajan viimeisten sanojen todistajiksi, joiden mukaan hänet haudattaisiin tänne, minne oli kuollutkin, ja hänen omaisuutensa lankeaisi luostarille. Priorin käskystä kannettiin ruumispaarit asehuoneesta ja niille asetettiin kuollut ritari keskelle kirkonkäytävää. Hengellinen herra lupasi pitää huolen lakanoista, vahakynttilöistä, sielumessusta. Kun ei kukaan enää epäillyt nuoren kauniin herran todellakin heittäneen henkensä, käski priori kaikkien poistumaan luostarikirkosta. Sen jälkeen hän antoi sulkea kirkonovet ja poistui lopuksi itse autiossa kirkosta luostarikäytävän kautta, jonka hän itse lukitsi jälkeensä.
Tämä harvinainen tapahtuma oli herättänyt sellaisen hämmennyksen nuorten osanottavien nunnien mielessä, että ankara abbedissa sai vaivoin rauhan ja järjestyksen palautetuksi heidän joukossaan. Kaikki tahtoivat nähdä nuoren ritarin ruumiin ja sytyttää vahakynttilät hänen ruumispaariensa ympärillä. He olivat hyvin uteliaita tiedustelemaan kuka hän oli, ja mistä suuresta synnistä ja jumalattomuudesta hän oli syyttänyt itseään kuolemanhetkenään. Kun priori tuntia myöhemmin astui refektorioon, mihin kaikki olivat kokoontuneet, kiusasivat hurskaat nunnat häntä tuhansilla kysymyksillä, joihin hän lopulta totisen ankarasti kieltäytyi vastaamasta. Sensijaan hän keskusteli abbedissan kanssa siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että tuo huomattavan suuri lahja saataisiin luostarin omaksi, sekä miten tässä harvinaisessa tapauksessa olisi meneteltävä.
Vihityt nunnat istuivat pöydässä yllään mustat nunnakuntapukunsa ja kunnialliset mustat liinapäähineet päässä, kuunnellen uteliaina priorin ja abbedissan keskustelua. Heidän joukossaan nähtiin noviisi, yllään valkoinen maallikkopuku; hän oli harvinaisen kaunis, mutta kuoleman kalpea, istuen kuin marmorikuva pöydän ääressä, tummansinisissä silmissä pidätetty kyynelvirta. Se oli Agneta neito Björnsholmista, josta kahdeksan päivän kuluttua tulisi ritari Podebuschin morsian, ja joka nyt oli nähnyt ja tuntenut onnettoman lapsuudenystävänsä kuolevana luostarinkirkossa. Hän ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään puhuttiin, ennenkuin vihityt nunnat olivat poistuneet refektoriosta, ja abbedissan ankaran käskevä ääni kaikui terävänä hänen korvissaan: "Agneta neito, tuokaa ruumislakanat meidän kuolleelle vieraallemme! Ehkäpä saatte enemmän halua täyttää velvollisuutenne ja totella isänne tahtoa, kun näette kuoleman silmienne edessä. Minä olen kyllästynyt teidän oikkuihinne ja itsepäisyyteenne. Ettehän te kuitenkaan Jumalan vuoksi vihaa pyhää aviosäätyä, vaan ainoastaan senvuoksi, että olette itsepäinen maailman lapsi. Teille on hyödyllistä ottaa mukaanne täältä vakava memento mori, kun nyt pian vaihdatte tämän hurskauden ja viattomuuden olinsijan turhamaiseen maailmaan. Te saatte sytyttää kynttilät kuolleen ritarin paarien ääressä."
"Kuolemaa en pelkää, hurskas abbedissa", vastasi Agneta ja nousi nopeasti, kasvoilla tuskaisen ilon ilme, kauan pidätetyn kyynelvirran huuhtoessa hänen kalpeita poskiaan. "Jos riippuisi minusta, tahtoisin itse tulla haudatuksi Saarenluostarin hautausmaalle ja yhtä pian kuin tuo vieras ritari."
"Sitä et tarkoita tosissasi, lapsi", vastasi abbedissa. "Sinun kyyneleesi eivät petä minua. Minä tunnen kyllä nuorison vaihtelevan mielen: nuoret tytöt tahtovat kuolla heti, jos he eivät saa sitä sulhasta, jonka he mieluummin haluaisivat; mutta kuitenkin he mieluummin koristavat itsensä morsiuskruunulla kuin kuolonseppeleellä tai mustalla päähineellä. Isäsi kertomusten mukaan sinä olet lapsuudessasi puoleksi leikkinyt morsianta nuoren, hurjapäisen aseenkantajan kanssa, jonka nimeä hän ei edes halunnut mainita. Mutta hän on pyytänyt minun sanomaan sinulle, että tuo yltiöpää, joka nuo oikut istutti päähäsi, on nyt lainsuojaton, ja voi tulla kuolemaantuomituksi puoluekiihkoilijana ja kapinanyllyttäjänä. Jos sinä tottelet kuninkaan ja isäsi tahtoa, vain silloin voi ehkä tuon nuoren miehen kohtalo tulla lempeämmäksi."
"Ei hänen kohtalonsa ole maallisten kuninkaiden käsissä", sanoi Agneta varmasti. "Eikä minun tahtoani yksikään ihminen taivuta. Jos tahdotaan käyttää väkivaltaa, saa minut laahata kuolleena morsiustuoliin. Minä en ikinä mene naimisiin. Minä tahdon mieluummin kuolla luostarissa, mieluummin täällä, jos se sallitaan. Olkaa niin ankara kuin haluatte, hurskas rouva — Sallikaa minun tehdä kaikki mahdolliset katumusharjoitukset — Sallikaa minun paastota ja kulkea paljasjaloin pakkasessa ja lumessa — Suokaa minun valvoa ruumiiden ääressä. — Mutta elkää karkoittako minua näiden pyhien muurien sisältä! Koko äidinperintöni minä annan luostarille — suokaa minulle vain hauta täällä!"
"Ihmeellinen itsepäisyys, isä priori, hyvin omituinen hurskaus!" sanoi abbedissa hiljaa hengelliselle neuvonantajalleen vieden hänet syrjään. "Noin varmasti hän ei vielä tähän asti ole ilmaissut haluaan jäädä tänne. Luostarin paras vaatii meidän nyt tukemaan hänen hurskasta pyyntöään ja riistämään hänen sielunsa maailman turhuudesta, minne maailman mahtavat tahtovat hänet vetää. Haluaisitteko te puhua tämän hurskaan nunnan puolesta kuninkaalle ja hänen sukulaisilleen sekä selittää heille, että he tappavat ihmisen tai riistävät taivaalta sielun, jos he asettuvat hänen hurskasta toivomustaan vastaan?"
"Se on minun velvollisuuteni sekä sorrettua viattomuutta että teitä kohtaan, rouva abbedissa, ynnä tätä pyhää laitosta kohtaan", kuiskasi priori viekkaasti hymyillen. "Minä matkustan heti toimittamaan kaksinkertaista asiaa Saarenluostarin hyväksi. Pitäkää sillaikaa huoli vieraan ritarin hautaamisesta sopimuksen mukaan. Tiedämme hänen olevan rohkean ritari Ebbesenin sukulaisen, ja kruunu voisi pian ottaa haltuunsa hänen tiluksensa. Nyt minä toivon voivani pelastaa ne jumalallisiin tarkoituksiin ja meidän hoidettaviksemme. Rauha olkoon teille!"
Senjälkeen priori poistui refektoriosta, ja abbedissa kääntyi nyt ystävällisen osanottavasti onnettoman Agnetan puoleen, joka seisoi syventyneenä rajattomaan suruunsa ja katseli uunin yläpuolella olevaa pyhän Benedikton kuvaa, koko maailman mustetessa hänen silmissään.
"Ole turvassa, hurskas lapseni", sanoi abbedissa taputtaen häntä poskelle kuivalla kädellään. "Minä huomaan meidän pyhän sisaruskuntamme suojeluspyhän ihmeellisesti vetäneen sinun mielesi ja sydämesi puoleensa. Hänen esirukouksillaan taivaallisilta voimilta ja arvoisan priorin välityksellä tämän maailman herroilta, toivon minä että me onnistumme pitämään sinut täällä luonamme ja pelastamaan sinut siitä maallisesta ja lihallisesta liitosta, joka on sinun jumaliselle mielellesi niin vihattava. Sinua ei kohdella ankarasti. Minä vapautan sinut myöskin tämänöisestä ruumiin vartioimisesta. Kun oikein ajattelen, ei se edes ole soveliasta meidän pyhän sisaruskuntamme tulevalle jäsenelle. Kuolleella, nuorella ritarillakin voi olla jonkinlainen petollinen kauneus, joka voi olla vaarallinen nuorelle, kokemattomalle sydämelle. Minä annan luostarivartion valvoa ruumiin luona."
"Ei, ei, rouva abbedissa!" huudahti Agneta kiihkeästi "Minä tahdon nähdä kuolleen, — minä tahdon sytyttää kynttilät hänen paariensa ympärillä, minä tahdon valvoa hänen ruumiinsa ääressä. Kuoleman, vain kuoleman haluan nähdä silmieni edessä", lisäsi hän miettivästi. "Jos minä jään teidän luoksenne, ette te saa kieltää minulta tätä minun ainoaa toivoani."
"Se enentää vain synkkämielisyyttäsi, rakas lapseni, ja voi olla terveydellesi vahingollista. Yö ei ole ihmisen ystävä, enkä minä todenteolla antaisi suurimman syntisenkään kylmänä jouluyönä valvoa ruumiin ääressä autiossa kirkossa. Minä tahdoin tällä uhkauksella vain taivuttaa sinut tottelemaan maallisia esimiehiäsi. Mutta nyt kun sinä niin hartaasti olen heittäytynyt pyhän Benedikton ja meidän vapahtajamme syliin, ei sinulla enää ole lihallisia esimiehiä tässä maailmassa. Sinun tottelemattomuutesi kuningasta ja sinun isääsi vastaan on hurskas sekä hyvin kiitettävä kuuliaisuus tulevaiselle taivaalliselle sulhasellesi, jonka vuoksi minä en voi siitä määrätä sinulle minkäänlaista rangaistusta tai katumusharjoitusta."
"Mutta minä pyydän tätä valvomisyötä armonosoituksena, jalo rouva abbedissa — armeliaisuutena onnetonta kohtaan, jolla ei maailmassa ole mitään muuta toivoa kuin hauta eikä rakkaampaa kuvaa, mihin silmänsä kiinnittää, kuin kuollut."
"No niin, minä suostun sinun itsepäiseen pyyntöösi", sanoi abbedissa myöntyen. "Saat nähdä, etten minä voi kieltää sinulta mitään toivetta, en edes mahdottomintakaan, kun sinä vain pysyt uskollisena hurskaassa päätöksessäsi ja jäät sisareksi meidän hiljaiseen lohdunmajaamme. Mene Jumalan nimeen — levitä vahalakana ruumiin yli — ja sytytä kynttilät vieraan ruumispaarien ympärille, mutta tule sitten takaisin ja mene levolle! Anna vain kuoleman näkemisen ja kaiken maallisen voiman katoavaisuuden vahvistaa sinun jumalallista päätöstäsi." Senjälkeen abbedissa otti häntä kädestä, ja he poistuivat molemmat refektoriosta.
Se myrkynkaltainen juoma, joka oli saattanut Sven Tröstin tähän tilaan, missä hän nyt oli, ei ollut mikään tavallinen unijuoma, vaan hyvin vaarallinen, kaikkia elinvoimia jäytävä uuvutusaine, joka kiihkeän mielenliikutuksen yhteydessä helposti voi tuottaa kuoleman. Tavallisissa olosuhteissa sen vaikutus oli kuitenkin yhtä lyhyt kuin voimakas. Tunti senjälkeen, kun priori oli jättänyt ritari Tröstin kuolleena suljettuun kirkkoon, alkoi veri valekuolleen sydämessä taas sykkiä. Hänen silmänsä aukenivat, ja hän tuijotti autioon kirkkoon, jonka kuu heikosti valaisi, mutta hän ei vielä voinut liikahtaa paareilla. Hän oli jäykkä ja kankea kylmästä, ja vain vähitellen hän tuli hämärään tietoisuuteen siitä, missä oli, ja mitä oli tapahtunut. Vielä hän makasi liikkumattomana ruumispaareilla ja tuijotti pimeään luostarikirkkoon. Entisyys ja nykyisyys häämöitti epäselvinä utukuvina hänen sielunsa silmissä. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kuollut, mutta niinkuin hänen sielunsa olisi ollut vielä sidottu kuolleeseen ruumiiseen eikä voinut jättää sitä, ennenkuin hän saisi tietää, oliko ihana Agneta rakastanut häntä tässä maailmassa ja yhdistettäisiinkö heidät henkien maailmassa. Hänen maatessaan tässä puolinaisessa tajuttomuuden tilassa, häälyen elämän ja kuoleman välissä, kuuli hän ääneen nyyhkyttämistä ja tunsi kuuman kyynelvirran kostuttavan kylmiä kasvojaan. "Minun tähteni sinä olet kuollut, ijäisesti rakastettu!" kaikui Agnetan valittava ääni hänen korvassaan. "Sinä rakkahin ystäväni, tulit minua vapauttamaan! Etkä kuitenkaan, tietänyt miten suuresti sinua rakastin. — Oi, julmasti kielsin sinun viimeiseen pyyntöösi vastaamasta — sitä ainoaa sanaa, joka olisi voinut antaa sinulle lohdullisen toivon meidän erotessamme! Nyt vasta minä uskallan sen sanoa, mutta nyt sinä et sitä kuule, rakas Sven Tröst! Ei ole koko maailmassa minulla ketään sinua rakkaampaa — sinun minä olen enkä kenenkään muun tässä maailmassa — sinä olit minun ajatukseni ja unelmani siitä asti, kuin minä olin pieni. Oi, rakkahin, kallis Sven Tröst! Nyt tahdon kihlautua sinulle ruumispaarillasi. Salli minun sieluni lentää sinun kanssasi autuaitten paratiisiin."
Huokausten ja kyynelten keskeyttäessä hänen kiihkeitä lemmenpurkauksiaan hän tarttui ritarin kylmään käteen ja asetti sormuksen hänen sormeensa. Silloin tunsi Sven Tröst autuaimman tunteen virtaavan jähmettyneisiin jäseniinsä. Hän oli kuullut jokaisen sanan. Veri palasi hänen poskilleen ja sielu hänen jäykistyneeseen katseeseensa. Hän nousi puoleksi istumaan paareille ja levitti käsivartensa hämmästynyttä tyttöä kohti, joka silmänräpäykseksi väistyi kauhistuneena taapäin. Ruumislakana putosi hänen käsistään, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin. Kuun ja vahakynttilöiden kaksinkertaisessa valossa, jotka hän oli sytyttänyt hänen ruumispaariensa ympärille, näytti hänestä siltä, kuin kuollut olisi kohonnut kirkastuneessa loistossa hänen edessään, mutta kuitenkin sen henkimaailman käsittämättömän kauhun ympäröimänä, joka, ilmestyin vaikka rakkaimman olennon muodossa, vaikuttaa valtavasti heikkoon ihmisluontoon.
"Elä pelkää, Agneta, minä elän!" huudahti Sven Tröst ja nousi kokonaan. "Sinun rakkautesi on antanut minulle takaisin elämäni, ja nyt sinä olet minun morsiameni Jumalan kasvojen edessä. Oi, tämän autuaan hetken vuoksi voisin kuolla vielä tuhannen kertaa! Nyt minä tiedän, mitä aina toivoin — Agneta rakastaa minua — totuus ja rakkaus ovat olemassa —. Vain senvuoksi minä tulin tänne — vain senvuoksi tahdoin läpikäydä kuolonkamppailun tässä kirkossa."
"Sinä elät! Suuri Jumala, onko se mahdollista?" huudahti Agneta hurmaantuneena ja heittäytyi hänen syliinsä. Pian hän tiesi kaikki, ja onnelliset rakastuneet unohtivat hetkeksi kaiken muun paitsi molemminpuolisen rakkautensa ja onnensa.
Hautakynttilöiden valossa seisoivat molemmat rakastuneet käsitysten ja kuiskailivat tuttavallisesti elämästään ja onnestaan. Nyt tunnusti myöskin Sven Tröst pelastetun syntisen avomielisyydellä, mikä häntä pyhän iltamessun aikana oli painanut suurena syntinä ja jumalattomuutena. Hänen suunnitelmanaan ei ollut ainoastaan saada varmuus Agnetan rakkaudesta, saatuaan nähdä minkä vaikutuksen hänen luuloteltu kuolemansa tekisi häneen, vaan kaikessa tapauksessa, joskin väkivaltaisesti viedä hänet pois luostarista ja pelastaa hänet joutumasta vihatun kilpakosijan omaksi. Sven Tröst ei nyt tarvinnut käyttää kovinkaan suurta puhuttelutaitoa, saadakseen Agnetan suostumaan hänen suunnitelmiinsa, jonka toteuttamisessa hän oli vähällä menettää henkensä. Agneta oli jo mielestänsä hänen kihlattunsa ja oli varmasti päättänyt jakaa hänen kohtalonsa. Sven Tröst kuuli nyt vasta Agnetalta todellakin olevansa lainsuojattomaksi julistettu, ja kuninkaan uhkaavan häntä kuolemalla. Mutta tämä vaaran uhka yhdisti heitä vieläkin sydämellisemmin. Hän sammutti ruumispaarien ympäriltä vahakynttilät ja tunsi itsensä täydellisesti toipuneeksi. Hän kietoi vaippansa rakkaan morsiamensa ympäri, joka neuvoi hänelle oven, mistä voivat paeta, minkä hän innossaan oli unohtanut ajatella. Sakariston ovesta molemmat rakastavaiset astuivat kirkkomaalle, ja vartion huomaamatta he pääsivät Limvuonon autiolle rannalle, missä musta Sven, varmana unijuomansa vaarattomuudesta, odotti heitä veneiden luona Ebbesenin sotilaiden kera.
Ennenkuin luostarissa huomattiin, mitä oli tapahtunut, istuivat Sven
Tröst ja Agneta hevosten selässä toisella puolen Limvuonoa, ja ennen
toisen joulupäivän aamua olivat onnelliset rakastuneet turvassa
Brattingborgissa.
Ebbesen vastaanotti heidät isällisellä lempeydellä, ja hänen vaimonsa sulki kauniin Agnetan hellästi syliinsä. Mutta voimakas mestari Jaakko piti ankaran nuhdesaarnan rohkealle nuorelle ritarille. "Jumalan nimessä, tämä ei pääty hyvästi", sanoi hän lopuksi ähkien. "Se on hurjinta uhkarohkeutta. Mutta jos te olette toiminut oman päänne mukaan, nuori ystäväni, niin saatte myöskin pitää hyvänänne seuraukset. Tarkemmin ajateltuna", jatkoi hän lempeämmin, "olivat asiamme jo sillä kannalla, ettette olisi voinut niitä pahemmiksikaan tehdä. Nyt, kun onnettomuus on tapahtunut, en minä tiedä muuta keinoa, isä Ebbesen, kuin liittää näiden molempien eksyneiden nuorten kädet yhteen, ja pyytää heille taivaallisen isän suojelusta siellä, missä ihmiset eivät voi auttaa. Jakakoot he nyt sen onnettomuuden, jonka Jumala on säätänyt. Kun näen, miten rakkaita he ovat toisilleen, niin uskonpa heille koettavan hyviäkin päiviä tässä maailmassa: minä tahdon omalla edesvastuullani lukea heille kirkon siunauksen ja julistaa heidät aviopariksi."
Sven Tröst painoi rohkean ja rehellisen piispan käden huulilleen, ja kun mestari Jaakko illalla matkusti Brattingborgista, saattoivat Sven Tröst ja hänen vihitty vaimonsa hänet mitä sydämellisimmästi hyvästellen nostosillalle. Linnanväki tanssi linnantuvassa, ja riemullinen hääilo kaikui Brattingborgin mustien muurien sisäpuolelta. Sillaikaa luostarin abbedissa lähetti pikaviestin kuninkaalle ja voimakkaalle Stig Antinpojalle kuolleen ritarin katoamisesta ritari Podebuschin morsiamen kera, sekä siitä uhkarohkeasta teosta, joka oli tehty Saarenluostarissa, huolimatta kruunun mahtavasta suojeluksesta.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Uusi onnellinen perhe-elämä kukoisti näinä kylminä talvikuukausina Brattingborgin jäätyneiden vallihautojen ja lumenpeittämien muurien takana, rajuilman yhä kasvaessa Ebbesenin ja hänen ystäviensä pään yläpuolella. Tiedettiin kuninkaan kiivaasti suuttuneen. Hän oli 22 päivänä helmikuuta Roskildesta antanut julkaista avoimen kirjeen, missä hän käski ankarasti rangaista kaikkia luostareja ja hengenmiehiä kohtaan suunnattuja laittomia tekoja. Sen huomattavan suuren sotajoukon, jonka hän oli koonnut, sanottiin määrätyn rynnäköllä valloittamaan kaikki ne valtakunnan ritarilinnat, jotka omavaltaiset puoluepäälliköt pitivät asestettuina, tai joihin kruunulla vähimmälläkin syyllä oli omistusoikeus. Näiden joukossa mainittiin mahtava Hald; mutta Ebbesenin molemmat linnat, Brattingborg ja Norreris, sanottiin olevan ensimäisinä alasrepimislistalla. Huolestuttavia, joskin vastakkaisia huhuja kuului myöskin kreivi Geertin poikien varustuksista. Kevät tuli; ei vielä näkynyt vihollisia Brattingborgin edustalla. Ebbesen varustautui uudelle kesäretkelle Pohjois-Jyllannin muukalaisia itsevaltiaita vastaan, ja Sven Tröst luovutti hänelle vapaaehtoisesti koko isänperintönsä köyhän talonpoikaisväestön varustamiseksi. Eno ei vastustanut näitä hänen uhrauksiaan, joilla hänen sisarenpoikansa innokkaasti maan parasta ajatellen, riisti itseltään sen riippumattomuuden ja itsenäisyyden, joka hänelle nyt tulevana perheen isänä olisi ollut tarpeen enemmän kuin koskaan. Ihana Agneta istui jo naistuvassa rouva Jutan luona ommellen lapsenmyssyjä ja ristiäispukua pienelle perilliselle, jolla hän syksyllä toivoi voivansa ilahduttaa rakasta miestään. Eräänä aamuna astui Ebbesen iloisen ja tyynen näköisenä nuoren onnellisen parin luokse linnan siipirakennuksen eristettyyn vieraskertaan, joka oli heidän pienen taloutensa hallussa.
"Minä onnittelen sinua, rakas sisarenpoikani, sinä olet nyt Brattingborgin kartanon herra, sen niittyjen, metsien, metsästyksen ja kalastuksen yksinoikeutettu omistaja", sanoi ritari Ebbesen ystävällisesti hymyillen, jättäen nuoren ritarin käteen sinetillä suletun asiakirjan. "Se on sinulle laillisesti annettu Viborgin käräjillä", jatkoi hän. "Ei se ole mikään lahja, vaan ainoastaan korvaus siitä mitä sinä olet pannut minun yrityksiini. Kaikki on lopullisesti päätetty ja järjestyksessä. Minä olen nyt sinun vieraasi Brattingborgissa siksi kunnes itse voin muuttaa Norreriisiin."
"Jumalani, mitä ajattelette, rakkahin enoni!" huudahti Sven Tröst kovin hämmästyneenä. "Olettehan te itse uhrannut paljon enemmän. Jos olette unohtanut itsenne, niin ajatelkaa toki vaimoanne ja poikianne."
"Heillä on vielä Norreriisin linna ja kylliksi omaisuutta, jos vain kuningas ja hänen neuvostonsa suovat heille rauhan ja maanlain suojeluksen minun kuolemani jälkeen. Ei heidän kuitenkaan tarvitse elää väärinanastetusta tavarasta. Sinä olet, sitä ajattelematta, ostanut ja maksanut tämän linnan, jonka laillinen omistaja sinä nyt olet. Se oli välttämätöntä sinun vapautesi ja itsenäisyytesi, sekä vaimosi turvallisuuden vuoksi", lisäsi Ebbesen ystävällisesti, luoden surumielisen katseen hämmästyneeseen Agnetaan. "Sinä et ollut enää linnan omistaja, ja minä en voinut, linnanherrana, kauemmin suojella teitä täällä. Jos kuningas, lain mukaan, vaatisi linnanporttien avaamista, niin täytyisi minun oman vakaumukseni mukaan totella empimättä. Meillä ovat eroavat mielipiteet meidän oikeasta suhteestamme kuninkaaseen ja laillisuuteen; mutta nyt sinä olet oma herrasi, Sven Tröst. — Sinä olet itsenäinen ritari. Sinä olet myöskin naimisissa ja, jos Jumala suo, ennen kun vuosi umpeen kuluu isä. Sinun ajallinen onnesi tai onnettomuutesi on nyt lähinnä Jumalan tahtoa osaksi sinun omissa käsissäsi. Jokaisen meistä täytyy voida toimia aivan itsenäisesti omantuntonsa mukaan."
Eivät mitkään vastaväittelyt auttaneet. Asia oli päätetty; ja Ebbesen poistui hämmästyneiden vastanaineiden luota, tahtomatta vastaanottaa kiitosta teostaan. Mutta siitä päivästä alkaen täytyi Sven Tröstin ja Agneta rouvan ottaa hoitoonsa linnan sekä ulkonaiset että sisäiset asiat. Ebbesen ja hänen perheensä muuttivat aluksi vieraskerrokseen, ja heistä oli sydämellisen hauskaa olla nuoren isäntäväen rakkaina ja kunnioitettuina vieraina.
Ritari Folgvard ei ollut voinut viihtyä Brattingsborgin hiljaisessa kodikkaassa talvielämässä, mihin hän oli luonut niin paljon runollisuutta harpunsoitollaan ja ihanalla äänellään, Agnetan ja Jutta-rouvan laulaessa rakkaita, vanhoja kansanlauluja heidän tuttavallisesti istuessaan takkavalkean ääressä. Nuorikkojen onni kyllä ilahdutti häntä, mutta enensi samassa sitä tulista intohimoa, joka salaisesti kalvoi häntä. Hän kierteli ympäri maata Ebbesenin vakoilijoiden ja Mustan Svenin kera, voidakseen antaa ystävilleen Brattingborgissa varmat tiedot kaikesta, mikä koski heitä ja isänmaan tärkeimpiä asioita.
* * * * *
Eräänä iltana huhtikuun loppupuolella istui Sven Tröst kodikkaasti perheensä piirissä Brattingsborgin parvekesalissa nuoren vaimonsa vieressä. Nuorella linnanherralla oli ollut rasittava päivä ja Ebbesen oli väsynyt sotilaittensa harjoittamisesta.
"Pane muistiin sanani, arvoisa herra isäntäni", sanoi Ebbesen iloisesti. "Kuningas jättää meidät rauhaan tänä kesänä. Hänellä on muutakin tekemistä kuin ahdistaa niitä, jotka rehellisesti tahtovat auttaa häntä maan vihollisia vastustamaan. Hänelle täytyy olla tärkeämpi asia yhdistää valtakunta kuin yhtyä rankaisemaan kahta itsepäistä ritaria, jotka kuitenkin pohjaltaan tahtovat maan ja valtakunnan parasta."
"Kyllä hän minun mielestäni pitää hyvinkin huonosti huolta Tanskasta, eno", vastasi Sven Tröst. "Jos hän nyt on myönyt Ruotsille oikeuden Skåneen ja heittänyt koko Fyenin saaren Geertin poikien ammottavaan kitaan, niin kulkeehan hän kurjan isänsä jälkiä mitä surkuteltavimmassa määrin. Minä en voi käsittää, mitenkä te voitte odottaa mitään suurta Tanskalle tuollaiselta kauppias- ja kynäsankarikuninkaalta. Ei, kyllä prinssi Otosta olisi tullut toisenlainen hallitsija."
"Anna sen unelman jäädä, hyvä ystäväni; se voi maksaa sinulle pääsi", sanoi Ebbesen vakavasti. "Me emme tahdo olla sokeita Atterdagin valolle, vaikka se polttaisi meitä. Valdemarin toiminnassa vallitsee järkevyys, joka ihmetyttää minua. Hän uhraa vain silmänräpäykseksi ja näön vuoksi sen mitä ei vielä voida lunastaa tai ottaa voimalla, sillaikaa hän kokoaa kruunulle sen, mikä milloinkin on tärkeintä. Katsokaa vain mitenkä hän sai hengelliset herrat jättämään Köpenhaminan hänelle! Opettakoot nyt Jumalan avulla Axelhuusista Absalonin ja suuren Valdemarin henki häntä kokoamaan sekä sydämen että järjen."
"Elkää vain puhuko hänen sydämestään, rakas eno", vastasi Sven Tröst katkerasti. "Jos hän pitää Köpenhaminan ja Axelhuusin niin hän tekee vääryyttä ja petosta, eikä sitä milloinkaan voi kutsua oikeaksi, olkoon se vaikka kuinka viisasta. Senjälkeen kun minä luin heidän lübeckiläisen kauppakirjansa teistä ja Otosta, ei minulla ole ollut mitään luottamusta siihen minkä Valdemar ja piispa Sven ovat sinetillään vahvistaneet. Hovi-ilma lienee vaarallinen ja valtaistuimenloisto häikäisevä sekä maallisille että hengellisille herroille."
"Tuomitkoon Jumala heidän sydämensä", sanoi Ebbesen tyynen vakavasti. "Se minkä nuo valtioviisaat herrat sinetillään vahvistivat, oli kuitenkin maan parhaaksi; mutta totta on, että se oli kovaa meille ja prinssi Otolle."
Tämän vakavan keskustelun, jota Agneta rouva ja Ebbesenin vaimo hiljaisella huolella kuuntelivat, keskeytti nyt vartijan torvi porttitornista. Sen iloinen sointu ilmaisi talon ystävän saapuneen. Tulija oli ritari Folgvard. Hän astui kohta senjälkeen parvekesaliin kiivaudella, joka ilmaisi hänen tuovan joitakin tärkeitä uutisia. "Prinssi Otto on vapautettu", huudahti hän. "Hän on matkustanut setänsä luo Kieliin — Minä olen itse nähnyt hänet."
"Jumalan kiitos! Sepä oli kerrankin hyvä uutinen", sanoi Ebbesen ja puisti hänen kättään. "Tervetuloa, kunnon Folgvard!"
Sven Tröst tuli niin iloiseksi tästä uutisesta, että hän syleili Folgvardia ja kaikkia läsnäolevia sekä juoksi ympäri lattiaa kuin juopunut. "Meidän rakas Ottomme vapaa", huudahti hän. "Ja silti luopumatta vaatimuksistaan kruunuun. Huomatkaa, ystävät! Nyt hän tulee hallitukseen, ja me saamme lopultakin kuninkaan, jota kannattaa auttaa valtaan ja oikeuksiinsa."
"Oletko mieletön?" keskeytti hänet Ebbesen. "Etkö sinä tunne jaloa prinssi Ottoa? Hän kunnioittaa valtakunnan lakia ja kansan tahtoa sekä vapaudessa että vankilassa. Se tanskalainen, joka ajattelee toisin, on maankavaltaja."
Sven Tröst kalpeni nämä sanat kuullessaan, mutta vaikeni. Ikäänkuin muistuttaakseen itselleen, että rakas, ankara eno nyt oli hänen vieraansa, istuutui hän isännän paikalleen. Agneta puristi huolestuneena ja hellästi hänen kättään; eikä sanaakaan kuulunut hänen huuliltaan, ennenkuin kuohahtava suuttumus oli asettunut.
"Kerro, kerro, rakas Folgvard!" sanoi Ebbesenin vaimo kiihkeästi, koettaen viisaasti poistaa huomion tästä vaarallisesta erimielisyydestä, missä hänen ankaralla miehellään oli vastassa molemmat nuoret ritarit ja hänen oma sydämensä.
"Minä olin viime viikolla Plönissä", sanoi Folgvard, "ja minä näin siellä kreivi Juhana lempeän tyttären ja Verien kreivin suuren hääsaattueen. Jos minä en olisi tietänyt teidän istuvan täällä kotona, Agneta rouva, niin olisinpa luullut erehtyneeni teistä ja toisesta kaunottaresta." Sven Tröst sävähti taas punaiseksi tämän huomautuksen kuullessaan, mihin ei Agneta eivätkä muut kiinnittäneet sen enempää huomiota. "Minä näin Geertin molemmat pojat hääsaattueessa", jatkoi Folgvard. "He käyttävät vielä syvää surupukua isänsä kuoleman jälkeen. Kreivi Henrik näytti siltä kuin hän olisi vannoutunut pimeyden hengille. Mutta hänen katseessaan oli ylevyys, jota minun täytyi kunnioittaa. Teillä on verivihollinen, isä Ebbesen, jota voisin kadehtia teiltä. Sillä haukalla on kotkan katse — kun hän pakenee teidän voimakasta käsivarttanne, tähystää hän kuin ukkospilveen, riistääkseen salaman jymisyttäjän kädestä ja sinkauttaakseen sen vihollistaan kohti. Olkaa varuillanne, rakas, rohkea Ebbesen. Se miekka, jonka te niin jalomielisesti palautitte isänkostajalle, ei varmastikaan lepää, ennenkuin se on juonut sen jaloimman veren minkä Tanska omistaa." Folgvard vaikeni, ja kaikkien katseet olivat osanottavina kohdistuneet Ebbeseniin. Mutta hän nyökäytti tyynesti hymyillen: "Te olette hiukan runollinen, rakas Folgvard ystäväni — teillä on taipumuksia pakanallisiin vertailemisiin ja liioitteluihin. Kuitenkin, tuokoon kotkanpoika salamansa! Minä olen odottanut häntä kauan. Minä olen kaatanut vanhan kuningaskotkan, tiedänhän hyvin mitä minulla on odotettavissa nuorilta. Te olette oikeassa; hän on verivihollinen, jota kannattaa katsoa silmiin. Mutta antaa nyt linnun lentää! — Missä näitte prinssi Oton? Miten hänet vapautettiin?"
"Minä näin hänet Rendsburgin ja Kielin välisellä tiellä, kolme päivää häitten jälkeen Plönissä", jatkoi Folgvard. "Väitetään hänen lempeän enonsa toimittaneen hänet vapautetuksi hääjuhliksi, ja ilman minkäänlaisia ehtoja."
"Miltä hän näytti?" kysyi Sven Tröst hypähtäen paikaltaan. "Ei suinkaan hän poistunut vankeudestaan lannistetun haukan tavoin, jota on opetettu alistumaan, vaan niinkuin yksi niistä kuninkaallisista leijonista, jota Tanska nyt kaipaa sydänkilvessään."
"Ei kumpaiseltakaan, ystävä", vastasi Folgvard. "Hän näytti minun silmissäni martyyrilta, jota kuletetaan vankilasta roviolle, leijaillakseen taivaaseen tulisiivillä. Hän näytti katselevan maailman ihanuutta ja kurjuutta katseella, joka tunki ijäisyyden halki. Hänen kasvoillaan oli tyyneyden ja kirkkauden ilme, ikäänkuin kaikki maailman kruunut lentäisivät hänen ohitsensa hevoskavioiden nostattamassa tomussa, ja ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän maailman suuruuden ja kurjuuden mittapuun korkeammassa maailmassa kuin tässä, johon aurinko paistaa kulkiessaan avaruuden halki."
"Katsoppas Sven Tröst", sanoi Ebbesen hymyillen. "Sellaiseksi minäkin ajattelin hänet, sen mukaan mitä olin kuullut hänen hurskaasta mielenlaadustaan, vaikken minä voinut sanoa sitä yhtä kaunopuheisesti kuin Folgvard. Hänen laisensa uneksiva sankari voisi ehkä valloittaa pyhän haudan pakanoilta, mutta hän ei milloinkaan voisi pystyttää luhistunutta valtaistuinta meidän tasaisen litteälle maallemme."
"Se, joka voi suurimman, voinee kai myöskin pienemmän", vastasi Sven Tröst. "Elkäämme kuitenkaan enää milloinkaan väitelkö siitä, rakas eno", jatkoi hän sydämellisesti. "Sellainen kuuluu tavallaan uskonasioihin, ja niissä seurannee kai lopullisesti kukin omaa päätään tai sydäntään. Teidän päänne uskoo Valdemariin, mutta minun sydämeni Ottoon. Sietäkäämme näissä asioissa toistemme mahdollisia erhetyksiä, mutta kaikessa muussa olkaamme yksimielisiä kuin isä ja poika."
"Usko Jumalan nimessä mitä tahdot, mutta jätä se vain uskomiseen, rehellinen, kunnon ystäväni", vastasi Ebbesen puistaen hänen kättään "Sinun tarkoituksesi on uskollinen ja rehellinen, mutta sinä olet vaarallisella sivutiellä."
Ei puhuttu enää sen enempää näistä asioista. Kun Folgvard oli kertonut mitä tiesi, otti hän harppunsa, ja vietettiin vielä kerran ilta yhdessä Brattingsborgissa tuttavallisesti ja ystävällisesti seurustellen. Kuitenkin sekaantui hiljainen alakuloisuus seurusteluiloon; sillä seuraavana aamuna, niin kuin jo aikaisemmin oli päätetty ja siihen valmistettu, muuttaisi Ebbesen vanhaan sukulinnaansa Norreriisiin Aarhuusin läheisyyteen.
Aikaisin aamulla oli suuri matkajoukkue liikkeessä, jotensakin suuren sotilasjoukon saattamana. Sven Tröst ja hänen nuori vaimonsa seurasivat mukana. Heidän oli vaikea erota rakkaista ystävistä, ja he aikoivat viivähtää pari kaunista toukokuun päivää Ebbesenin vanhassa metsälinnassa. Folgvard otti vartijoidakseen sillaikaa Brattingsborgia. Kesätaistelujen suunnitelmien mukaan johtaisi Ebbesen itse Norreriisista vapautustaistelua Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin ympärillä, sillaikaa kun Sven Tröst ja hänen nuoret ystävänsä Brattingsborgista ahdistelisivat vihollista Viborgin seuduilla, ollen vakoojiensa kautta alituisessa yhteydessä talonpoikaisjoukkojen ja sotapäällikkönsä kanssa Norreriisissä.
Ebbesen omisti kaksi tämän nimistä kartanoa. Toinen oli linnoittamaton Halejärven rannalla Viborgin seuduilla, puolen peninkulman päässä Brattingsborgista eli Kleitrupin talosta, josta hän oli tehnyt tunnetun retkensä Randersiin. Mutta hänen vanha, linnoitettu sukulinnansa Norreriis, joka Ebbesen-nimen yhteydessä on tullut kuolemattomaksi, oli Aarhuusin ja Randersin välillä, ja on vielä näihin päiviin asti säilynyt kansan muistossa, vaikka tuskin enää on jälellä mitään linnanvallituksista ja siitä mäestä, millä linna oli. Vanhaa kunnioitettavaa tammea, joka siellä on seisonut viisisataa vuotta, pitää kiitollinen kansa vieläkin kunniassa, sillä se on aina rakastanut tätä kansallissankaria, niinkuin schweiziläiset Telliänsä, nähden hänessä Tanskan unohtumattoman vapauttajan itsevaltiaan ikeestä.
Ebbesenin sukulinnassa ei oltu nähty tätä kansan ystävää Geertin kukistamisesta asti, eikä siitä asti kun hänen nimensä oli tullut Tanskan kuuluisimmaksi. Hänen matkansa Norreriisiin olikin senvuoksi riemukulkua, ja hänet vastaanotettiin synnyinseudullaan sillä innostuksella ja lämmöllä, joka vakuutti hänelle, että hänen kiitollisen kansansa rakkaus oli hänelle turvallisempi puolustaja kuin parhaiten varustettu linna. Norreriis oli vain pieni herraskartano eikä läheskään niin lujasti linnoitettu kuin Brattingsborg. Suurin osa kartanon rakennuksista oli linnoitusten ulkopuolella. Muurit eivät olleet korkeat, linnanhauta jotenkin kapea, ja muurit rappeutuneet, mutta vanha torni oli mahtava. Niinkuin Brattingsborgilla ja Haldilla, ei tällä linnalla ollut sisäjärven luonnollista suojaa, vaan ympäröivät sitä pohjoisesta ja lännestä hedelmälliset maat sekä ihana pyökkimetsä, joka ulottui puolikaaressa etelää ja itää kohti. Linna sijaitsi ihanalla paikalla, ja Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin teiden yhtyessä siellä vallitsi vilkas liikenne sen ympäristöllä. Vallien kaakkoisella kulmalla kasvoi se ihmeellinen tammi, jonka Ebbesenin isä, ritari Ebbe Galt oli sinne istuttanut poikansa syntymisen päivänä, ja joka vielä meidän päivinämme seisoo terveenä ja vihreänä vanhan linnanmäen jätteillä. Tämä puu oli kasvanut korkeaksi ja tuuheaksi ja oli nyt niinkuin herransakin lähes neljänkymmenenvuotias. Sen alla oli Ebbesen lapsena leikkinyt sotilasta; sen varjossa hän oli istunut monta onnellista kesäiltaa nuoren vaimonsa kanssa heidän avioliittonsa ensimäisinä viitenä vuotena, ennenkuin vielä Geertiä vastaan suunnattu suuri sotaretkensä oli uurtanut vaot hänen korkeaan otsaansa. Kun hän nyt vaimonsa rinnalla, nuorempi poikansa edessään satulassa, ratsasti linnanpihalle, vanhemman ratsastaessa edellä omalla pienellä hevosellaan, osui Ebbesenin katse ensiksi tammeen. Sen lehdet eivät vielä olleet puhjenneet, mutta hänen ystävänsä ja talonväkensä olivat juhlallisesti koristaneet sen tuoreilla pyökkipuunseppeleillä. Pieni linnanpiha kaikui riemuhuudoista, sinne olivat kokoontuneet Ebbesenin lukuisat ystävät, jotka kuultuaan huhut hänen saapumisestaan seudulle, olivat rientänet Norreriisiin häntä vastaanottamaan.
Kaiken tämän humun ja ilon valitessa huomasi Sven Tröst monien vierasten joukossa hyvin vastenmieliset kasvot, jotka näyttivät hänestä tutuilta, vaikkei hän voinut muistaa missä ne oli nähnyt sitä ennen. Henkilö katosi suureen ihmisjoukkoon, jota virtaili linnanpihalta sisään ja ulos. Myöhemmin illalla hän muisti miehen Juhana Ellemoseksi, samaksi laalantilaiseksi petturiksi, joka oli ollut viemässä kuningas Kristofferia Saxköpingistä ja sitten niin petollisesti auttanut Henneke Brydeä nummella. Hän tiesi tämän pahantekijän olevan liitossa Stig Antinpojan kanssa. Kuninkaan armahduskirjeen nojalla oli tämä kuuluisa Ellemose nyt suojattu kaikilta ahdistamiltaan, ja väitettiinpä ritari Stigin sekä uuden hallituksen käyttävän häntä nyt urkkijanaan. Tuskin oli tämä hänelle selvinnyt, kun hän äkillistä tuskaa tuntien kaipasi rakasta nuorta vaimoaan, jonka hän oli jättänyt vihreälle nurmikolle linnan edustalle, missä hän Ebbesenin lasten kera ilokseen katseli talonpoikien tanssia sekä seudun nuorten miesten ja neitosten kulkuetta, jotka juhlallisesti laulaen ja viheriät toukokuunlehvät käsissä ratsastivat "Kevään kuningatarta", yhdistäen tämän maalaisen kansanjuhlan Ebbesenin kotiintulon ilojuhlaan. Sven Tröst juoksi kuin raivostunut tanssivien keskellä, mutta ei löytänyt mistään Agneetaa. Viimeinkin hän löysi Ebbesenin pojat aivan Rissmetsän laidasta, ja he kertoivat hänelle, mitään onnettomuutta aavistamatta, herttaisen Agneta rouvan nyt myöskin ratsastavan "kevään kuningattarena". Hän oli ollut seppeleillä koristettu ja istunut kauniisti kirjaillun hevosen selässä komean herran rinnalla, suuren, kevätkuningatar joukkueen saattamana, ja he olivat ratsastaneet hänen kanssaan metsään. Lapset taputtelivat iloisesti käsiään muistellessaan kaikkea näkemäänsä ihanuutta; mutta Sven Tröst joutui epätoivon valtaan. Hän kiirehti takaisin linnaan ja heittäytyi ratsunsa selkään, jonka jälkeen hänet nähtiin ratsastavan kuin mielettömän metsään, eikä kukaan voinut ymmärtää mitä se merkitsi. Illalla juhlapöydässä kaivattiin Agnetaa ja Sven Tröstiä, ja heitä etsittiin turhaan kaikkialta.
Nuori rouva uskoi todellakin täyttävänsä hyvien talonpoikien toiveen kun hän heidän ja Ebbesenin ystävien kera otti osaa ilojuhlaan astuen keväänkuningattarena mukavaksi laadittuun satulaan ja antaessaan juhlakulussa viedä itsensä linnan pihalta, tietämättä mihin. Vasta huomattuaan olevansa syvällä metsässä, ja kevätjuhlalaulujen vaiettua hänen ympärillään, ja kun hämärän tullen ratsastettiin yhä joutuummin pitkin epätasaisia, melkein raivaamattomia teitä, katsoi hän levottomana ympärillään olevia outoja ihmisiä kysyi eikö jo käännyttäisi linnaan. Komea herra, joka oli nostanut hänet satulaan, vakuutti heidän nyt pian olevan siellä Oli vain ratsastettu sivuteitä ihanasta kesästä nauttien; kansanjuhlan tapoihin kuului kaunotarten kiusotteleminen, ja sai senvuoksi tyytyä siihen, mikä tämmöisessä tapauksessa kuului tapoihin.
Viimeinkin he pääsivät ulos metsästä ja olivat nyt maantiellä.
"Kiirehtikäämme, hyvä väki, ettei kaivattaisi liian kauan meidän kaunista kevätkuningatartamme", sanoi vieras herra, ja joutuun mentiin eteenpäin tasaista maantietä, jonka Agneta uskoi johtavan Norreriisiin. He olivat näin ratsastaneet jo yli tunnin, eikä vielä näkynyt linnaa. Lopultakin Agneta huomasi heidän olevan meren rannalla, ja pian he ratsastivat pienemmän merikaupungin läpi. Hän oli Aarhuusissa, ja hänen tuskansa kohosi ylimmilleen. Hän huusi äkkiä kovaa apua ja aikoi hypätä hevosen selästä, mutta samassa silmänräpäyksessä hän tunsi kahden voimakkaan käsivarren tarttuvan kiinni häneen, ja sidottiin huivi hänen suulleen. Melkein tajuttomana vietiin hänet edelleen, ja toinnuttuaan hän huomasi olevansa laivan kannella, jossa yöllä täysin purjein kiiti aaltoja. Hän koetti liittää kätensä yhteen pelastusta rukoillakseen, mutta ne olivat sidotut, ja onneton vaipui vaikeroiden laivankannelle, luoden epätoivoisen katseen ylös kirkkaalle tähtitaivaalle. Laiva ohjattiin Samsön alitse, ison Beltin kautta ja saapui seuraavana iltana Vordingborgin satamaan. Täällä sulettiin vangittu rouva kaikessa hiljaisuudessa niinkutsuttuun Neitsyttorniin, missä Stig marskin tyttäret olivat istuneet vangittuina kuningas Eerik Meenvedin aikoina.