* * * * *
Vordingborgin linnassa oli näinä kevätpäivinä hyvin vilkasta. Kuningas Valdemar oli äskettäin vastaanottanut tämän linnan, joka oli ollut pantattu hänen sedälleen, ja hän oli valinnut sen oleskelupaikakseen. Hän lunasti nyt vähitellen sekä rahalla ja lupauksilla, että uhkauksilla monta pantattua linnaa ja lääniä, kooten sen ohella ympärilleen sotajoukon saksalaisista palkkasotureista, voidakseen myöskin miekalla antaa painoa neuvotteluilleen. Aarhuusin piispa Sven sekä Stig Antinpoika olivat hänen tärkeimpiä neuvonantajiaan, samoinkuin marski, ritari Loken, ja rügeniläinen ritari Podebusch, josta oli tullut Vordingborgin lähellä olevan pienen Gurren päällikkö, missä hän oleskeli äitinsä ja kauniin sisarensa kera.
Samana iltana, jona Agneta rouva vietiin neitsyttorniin, oli uusi joukko-osasto saksalaisia palkkasotureita saapunut kaupunkiin, ja porvarit näkivät suuttumuksella ja mielipahalla näiden kuninkaan sotamiesten saavan palkkansa maksuksi kirkollisia kalleuksia, jotka kuningas suuressa rahapulassaan oli antanut tuoda maan kirkoista. Nyt nähtiin näiden vieraiden palkkasoturien, niinkuin ennen Geertin ryövärijoukkojen, raa'asti ja hurjasti elostellen juovan olutta pyhistä ehtoollispikareista ja häväisten niitä laulamalla häpeällisiä ja jumalattomia lauluja. Tämä häväistys oli synnyttänyt melkein kapinallisen mellakan kaupungissa, ja piispa Sven astui kiihtyneenä siitä kuninkaan luo hänen salakammioonsa, sillaikaa kun Stig Antinpoika ja ritari Podebusch keskustelivat salaa parvekesalissa.
"Pyhä into on vallannut tuon hurskaan jumalanmiehen", vakuutti Stig Antinpoika olkapäitään kohautellen. "Hän kiivastuu ja menee yli rajojen, saattepa nähdä; mutta siitä ei ole vahinkoa. Emme me tarvitse tuota pyhää miestä neuvostoomme. Nyt ei ole aikaa saivarrella pikku asioissa. Aikoipa hän panna vastalauseensa myöskin minun isänoikeuksien käyttööni; mutta minä en anna itseäni käskeä. Nyt hän on täällä, Podebusch!"
"Kuka? Kaunis karkuriko? Onko se mahdollista?"
"Hän istuu neitsyttornissa, Ellemose piti sanansa. Mutta kuten arvasin, ei siitä ollut teille paljoakaan apua. Hän on viettänyt häitä neljä kuukautta sitten, ja — suoraan puhuen, jos teidän tulinen rakkautenne ei siitäkään kylmene, niin saamme odottaa vielä. Te olette auttanut minut valtakunnan hoitajaksi, ja minä tahdon mielelläni pitää lupaukseni. Onko avioliitto purettavissa, sitä en kuitenkaan tiedä. Kaikessa tapauksessa, ennen vuoden loppua hän on leski. Minun on sääli miestä, senkin paholaista; mutta hän on tehnyt meille aika kepposet. Hän joutuu pian satimeen. Hänen uhmaileva päänsä on vaarassa."
"Tyttärenne minä tahdon omakseni, maksakoon mitä hyvänsä, ja millä keinoin tahansa," kuiskasi Podebusch kiihkeästi. "Hänen laistaan kaunotarta ei ole koko maailmassa. Mutta te lupaatte niin epämääräisesti. Sanokaa minulle kuitenkin yksi asia, herra valtakunnanhoitaja! Te olette antanut minun ymmärtää, että voisi olla epäilyksen alaista onko teillä laillista oikeutta isänä täyttää lupaustanne. Kenellä siihen olisi suurempi oikeus kuin teillä?"
"Sen minä uskon teille, kun aika on käsissä — mutta hiljaa!"
Salainen keskustelu tuli nyt keskeytetyksi, kun piispa Sven hehkuvin poskin astui kuninkaan salakammiosta ja astui etusalin läpi mitä kiivaimman mielenliikutuksen vallassa. "Minä pudistan tomun jaloistani tällä häväistyllä kynnyksellä", huudahti piispa, kääntyen ovella molempien kuninkaan maallisten neuvonantajien puoleen, jotka painoivat päänsä yhteen ja hymyilivät.
"Minä jätän jumalanpilkkaajien ja jumalattomien neuvoston", jatkoi piispa, "ennenkuin koston hetki on käsissä, ja meidän häväistyt Herranhuoneemme luhistuvat syntisten päiden yli. Ne ovat teidän neuvojanne ja ehdoituksianne, herra valtakunnanhoitaja, ja teidän, vieras herrani. Muistakaa minun sanani: te saatte korjata minkä kylvitte. Ne jotka häpäisevät pyhyyden — ja jotka myivät sieluja", kuiskasi hän Podebuschille, "ne saavat ostaa kirouksen".
"Mikä suuri onnettomuus on nyt sitten täällä tapahtunut, herra piispa?" keskeytti Stig Antinpoika kiivaan hengenmiehen, Podebuschin katsellessa ulos ikkunasta ja koettaessa peittää salaista levottomuutta. "Eikö Herran ehtoollinen ole yhtä pyhä, jos se jaetaan tina- tai hopea-astioista? Voisiko kirkon rikkauksia käyttää pyhempään tarkoitukseen kuin kansan ja valtakunnan pelastamiseen perikadosta sekä majesteetin valtaistuimen vahvistamiseen?"
"Saattepa nähdä mikä on moisen jumalattomuuden seurauksena", sanoi piispa. "Saatte nähdä, minkä voiton saavutatte näillä muukalaisilla jumalanpilkkaajilla, joiden veren te ostatte kirotulla kirkonryöstöllä. Te saatte nähdä, mihin se elämä johtaa, jolla te saastutatte tämän kuningashuoneen. Kuoleman ja kirouksen, ruton ja hävityksen täytyy tuollaisen hallituksen saattaa maalleen ja valtakunnalleen. Siitä myrkynsiemenestä, joka täällä nyt kylvetään, kasvaa myrkyllisiä hedelmiä. Minä pesen käteni. Minä en tahdo olla siinä osallisena."
"Teidän, herra piispa, on jo liian myöhäistä pestä kätenne puhtaiksi," sanoi Stig Antinpoika ärsyttävästi. "Itse te olette opettanut meille sen hyvin järkevän säännön, jota me olemme seuranneet. Meidän hyvä kristillinen, tarkoitusperämme antakoon meille anteeksi sen mistä meitä voidaan moittia tärkeiden keinojen valinnassa. Se, joka tahtoo toimia voimakkaasti ja pontevasti, ei voine kokonaan pelastua tämän aikakauden huonoudesta ja tartunnasta. Sen olette jo useammin kuin yhden kerran sanonut ja sitä valitellut. Se on teidän — samoin kun se oli Ebbesenin ja koko kansan — lohdutus hädässä: vika on aikakauden eikä meidän. Jos se hallitus, jonka te itse olette perustanut ja vahvistanut, johtaa maan surkuteltavaan perikatoon, niin ei onnettomuus teitäkään sivuuta, jos se on oikeudenmukainen."
"Stig Antinpoika, te sanotte totuuden", alkoi piispa taas puhua, kunnianarvoisilla kasvoillaan syvän tuskan ilme. "Minä en uskalla kohottaa päätäni vanhurskaan tuomioistuinta kohti ja sanoa: Elä anna kätesi koskettaa minua; minulla ei ole osaa hävityksessä. Nyt minä näen selvästi mihin tuo onneton ajatus johtaa, jolla suurinkin teko meidän joukossamme on saastuttanut kansan. Minä olen tuominnut sen Ebbesenin teossa, silloin kun taitoin sauvani hänen päänsä ylitse, mutta se on hädän hetkenä saastuttanut minutkin. Ei edes korkein, pyhin avustus voi muuttaa pahaa hyväksi eikä saastaista pyhäksi. Minä kiroon nyt tuon ajatuksen, minä karkoitan sen omasta sielustani; se oli perkeleen ajatus, joka ei milloinkaan voi synnyttää muuta kuin onnettomuutta, eikä kantaa muuta kuin kirouksen hedelmiä."
Tämän sanottuaan piispa poistui huoneesta. Molemmat hovimiehet katsoivat toisiinsa ja kohottivat säälivästi olkapäitään. Mutta Podebusch näytti kuitenkin olevan alakuloinen ja levoton. Nyt avautui kuninkaan salakammion ovi, ja hallitsija astui sisään. "Olette kai tekin osaltanne saaneet kuulla saarnan", sanoi hän hiukan moittivalla äänellä, "mutta sen te olettekin rehellisesti ansainneet. Mitä hyötyä olikaan teidän raha-asiasuunnitelmistanne? Ei edes niin paljoa, että minä kuukaudeksi voisin sulkea näiden ahmarien suut."
"Armollisin herra", sanoi Stig Antinpoika syvään kumartaen. "Teidän mielestänne se oli kuitenkin hyvä suupala, jonka tuli oli sitä runsaampi, mitä enemmän pyhyyttä ja siunausta oli niiden mukana."
"Kaikkea voi käyttää, sen ymmärrän", vastasi kuningas, "mutta järkevästi. Miksi ette antaneet sulattaa tai halaista kappaleiksi näitä pikareita ja astioita? Tiedättehän te, että maailmaa on petettävä. Minä voin pyhän Knuutin pyhällä kaulaimilla pudotella päärynöitä, kun vain sen viisaasti piiloitan keppiini; mutta jos avoimesti astun saappaallani palaselle hänen paitaansa, niin voi tyhmä joukko kivittää minut Nyt kuitenkin voi tapahtua, että kaupungissa syntyy kapina teidän varomattomuutenne vuoksi. Menkää Stig Antinpoika ja lunastakaa heti tuo pyhä romu. Sanokaa, että se annetaan kirkoille kullattuna takaisin — että koko asia oli mitä ikävin erehdys. Antakaa sitten heti sulattaa ne — niin on se vaara ohi."
"Kunpa meillä vain olisi puhdasta rahaa millä lunastaa ne!" mutisi Stig Antinpoika miettivästi olkapäitään kohauttaen. "Niinkuin käskette, armollisin herra; se on yksinkertaisin asia maailmassa", sanoi hän nopeasti, kun kuningas veitikkamaisesti hymyillen mainitsi yhden niistä kruunun tiluksista, jota Stig Antinpoika vielä laittomasti piti hallussaan Geertin ajoista asti. "Sana teidän suustanne on kylliksi herra kuningas. Jos minun neuvoni kelpaavat, täytyy niiden kuitenkin aina kulkea teidän päänne kautta." Senjälkeen hän kumarsi ja poistui.
"Terävä mies, Podebusch", sanoi kuningas katsoen hymyillen hänen jälkeensä. "Kun hän vain saa kuulla oikean sanan, niin ei mikään ole hänelle mahdotonta. No, rakas Podebusch, onko meidän ankara rippi-isämme karkoittanut sinun hyvän tuulesi? Hänen pyhä vihansa sattui oikeaan aikaan. Minä olen kyllästynyt hänen ainaiseen epäröimiseensä ja neuvoihinsa. Kyllä me tulemme toimeen ilman häntä. Antaa hänen saarnata Aarhuusin hurskaille sieluille näiden syntisten aikojen surkeudesta. Kyllä me voimme huolehtia sieluistamme ilman häntä. Miten voi teidän ihana sisarenne? Me näemme hänet niin harvoin. Pelkääkö hän saattavansa kuningattaren mustasukkaiseksi?"
"Teidän juutilainen profeettanne on saattanut minut levottomaksi, armollisin herra", vastasi muukalainen ritari. "Hän on sanonut minulle rippituolissa sanoja, jotka ovat saaneet hiukset nousemaan päässäni, vaikka minä en ole uskonut hänelle sanaakaan siitä mitä te tiedätte. Jos hän on viisas ja ennustustaitoinen mies, niin näyttää tulevaisuus synkältä. Silloin minä toivoisin, etten milloinkaan olisi tullut teidän kanssanne Tanskaan, ja että te ette milloinkaan olisi nähnyt minun sisarparkaani."
"Miten narrimaista on puheenne viisaista miehistä ja profeetoista", keskeytti kuningas hänet nauraen. "Te Rügenin asukkaat olette kaikki taikauskoa täynnä. Kuka meidän typeränä aikanamme uskoo viisaisiin miehiin, kun jokaista vapaampaa ajatusta pidetään kerettiläisenä ja jumalattomana? Ei, minun rakas ystäväni", jatkoi Valdemar vakavana, "osoita minulle edes yksi oppinut mies, joka ei olisi pähkähullu. Osoita minulle joku nykyajan profeetoista, joka omin päin voi tunkeutua ajatusten kuilun syvyyksiin ja sukeltautua sieltä taas elävänä kuin Joonas valaskalan vatsasta, syvyyden aarteet sielussaan, — silloin minä tahdon kuulla mitä hän sanoo ja ehkä uskoa hänen sanoihinsa. Mutta nämät pyhät intoilijat, kaiken tuhat vuotta sitten sanotun ja ajatellun märehtijät, jyriskööt ja mellastelkoot miten paljon haluavat kirkkoisineen ja vanhoine hapatuksineen — minä annan sen hanhenkaakatuksena kulkea yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Tietysti — minä liitän yhteen käteni ja vaikenen kuin kirkon tottelevainen poika, kunnes narri on poistunut. Nyt olkaamme iloisia, Podebusch! Huomenna menemme metsästysretkelle, ja silloin minä käyn luonanne Gurressa. Heti kun sotaväki on koolla, lähdemme koettamaan onneamme miekka kädessä."
Senjälkeen kuningas poistui huoneesta tavallisesti niin iloisen seuratoverinsa luota, joka kuitenkin tänä iltana oli harvinaisen hiljainen ja vakava.
Seuraavana aamuna kuningas ratsasti iloisesti metsästämään Vordingborgin kaupungin läpi, mukanaan ritari Podebusch, Stig Antinpoika ja hänen lukuisat, iloiset ritarinsa. Kaikki levottomuus ja tyytymättömyys kaupungista oli kadonnut. Piispa Sven oli kyllä kiihtyneenä ja vihaisena poistunut hovista palatakseen Aarhuusiin, eikä hänen lausuntonsa kuninkaan maallisista neuvonantajista olleet juuri lievimpiä. Mutta Stig Antinpojan kautta olivat asukkaat taas saaneet mitä parhaat ajatukset heidän nuoren kuninkaansa hurskaudesta, ja samalla hän oli vahvistanut sotarahastoa kaupungin rikkaimmilta miehiltä hankitulla lainalla, joilla kirkonaarteet lunastettiin häpäisevistä sotilaskäsistä ja säilytettiin varovaisempaan käyttöön. Hän hymyili riemuitsevasti tälle petolliselle keksinnölle. Kuningas nyökäytti hänelle nauraen. Ritari Podebusch heitti hellän katseen: neitsyttorniin, missä hän luuli nähneensä vilahdukselta kauniin Agneta rouvan ristikkojen takana, ja illalla hän vastaani otti metsästysseurueen pienellä Gurrella, missä hänen sisarensa elävöitti vapaan, kevytmielisen seurustelun iloisella mielellään ja hurmaavilla lauluillaan.
VIIDESTOISTA LUKU.
Sven Tröst oli sillaikaa hurjalla innolla seurannut ryöstetyn vaimonsa jälkiä ja oli ennen iltaa Vordingborgissa. Kun metsästysseurue torvien soidessa ja iloisesti leikkiä laskien palasi linnaan, seisoi Sven Tröst mitä suurimman levottomuuden vallassa neitsyttornin edustalla, ja piiloutui erään pilarin taakse, Agnetan laulaessa surullista laulua Stig-marskin tyttäristä, joista hän vankilassaan löysi niin monta muistoa. Ilmaistessaan näin suruaan hän oli kuulevinaan ulkopuolelta jonkun mainitsevan nimeään. Mutta hän oli aamupäivällä nähnyt ritari Podebuschin julkeasti luovan katseita hänen ristikkoikkunaansa; hän ei senvuoksi uskaltautunut enää sinne. Nyt kuului linnanpihalta metsästystorvia ja hevoskavioiden kapsetta, ja hän piilottautui vankilansa etäisimpään soppeen. Tuskin oli kotiinpalanneen metsästysseurueen hälinä tauonnut, niin hän kuuli taas nimeään mainittavan äänellä, jonka hän luuli tuntevansa; mutta samassa kuului aseiden helinää tornin ulkopuolelta hiljaisena kevätiltana. Tuskallisen aavistuksen valtaamana hän juoksi ristikolle, ja näki sotilasjoukon vievän haavoitettua ritaria, niin kutsuttuun vesitorniin, joka oli vastapäätä hänen vankilaansa. "Suuri Jumala, se oli hän!" huudahti Agneta ja vaipui vaikeroiden kovalle vankilanlattialle.
Kun hänen vankilanovensa avattiin ja taasen sulettiin makasi hän vielä polvillaan, pää muuria vasten ja kädet itkettyneillä silmillä. Epätoivossaan Agneta ei huomannut, että joku oli saapuvilla, ennenkuin kynttilän valo pisti hänen silmiinsä, ja hän kuuli naisäänen, puoleksi käskevällä, puoleksi säälivällä äänellä sanovan: "Nouse ylös, kurja! Kuka sinä olet?"
Agneta nousi ja poisti kädet kauneilta, itkettyneiltä silmiltä, pyyhkäisten pitkän, märän tukan otsaltaan. Vielä surussaankin ja raskaudessaan hän oli niin häikäisevän kaunis seisoessaan vieraan naisen edessä, joka kuitenkin katseli häntä hunnun takaa, että tämä hämmästyneenä astui askeleen taapäin huudahtaen: "Haa, miten kaunis! — Ja nyt jo uskottomuuden uhri", lisäsi hän hiljemmin ja polkaisi kovaa lattiaan. "Kuka sinä olet, petetty olento?" jatkoi vieras ylpeällä ja käskevällä äänellä. "Tunnetko sinä itse huonoutesi ja alhaisen tilasi häpeällisyyden? Elä salaa mitään — minä tiedän kaikki. Tämä salaperäinen vankeus tarkoittaa aivan toista rikosta kuin mitä tahdotaan olettaa — täällä ei salata vain sinun, vaan myös erään korkeamman henkilön häpeää. Puhu kurja! Sinä näet, että minulla on tarkat tiedot."
"Kuka lienettekin, joka näin minua puhuttelette, niin olette saanut väärät tiedot", vastasi Agneta, ja tunne hänen loukatusta kunniastaan ja arvostaan antoi hänelle rohkeutta. "Minä en tiedä mistä rikoksesta ja häpeästä te puhutte. Minä olen vihitty vaimo. Minut on väkivaltaisesti ja petoksella eroitettu minun miehestäni ja viety tähän vankilaan, missä tarkoituksessa, sitä en tiedä. Mutta onneton minä olen. Täytyykö vielä lisäksi ensimäisen elävän olennon, joka puhuttelee minua täällä, loukata minua alhaisella epäluulolla."
"Onko puheenne totta?" kysyi vieras kiihkeästi ja heitti hunnun syrjään. "Elkää uskaltako pettää Tanskan kuningatarta!"
Nuori Helvig kuningatar seisoi hänen edessään; mutta Agneta tuskin tunsi hänet. Loukattu ylpeys ja kalvava mustasukkaisuus, ehkä lisäksi salaiset kärsimykset, olivat nuoren kuningattaren poskilta riistäneet sen punan, joka hänen hääpäivänään viime kesänä monen silmissä oli tehnyt hänet niin kauniiksi. Nyt oli hänen terävissä piirteissään katkeruuden ja intohimon ilme, joka teki hänet kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi.
"Minun kuningattareni!" huudahti Agneta hämmästyneenä. "Onko se mahdollista? Tuleeko kuningatar Helvig minun luokseni vankilaan? Silloin olkoon itse panettelija kiitetty, jonka väärä ilmianto toi teidät tänne! Te ette anna heidän riistää onnetonta vaimoa mieheltään — te hankitte minulle oikeuden ja vapauden — te puolustatte jalomielisesti minua ritari Podebuschia vastaan ja myöskin sitä sydämetöntä miestä vastaan; joka kutsuu itseään minun isäkseni. Te pyydätte mahtavan puolisonne vapauttamaan minun rakkaan Sven Tröstini. Oi, kunpa he vain eivät olisi murhanneet häntä! Meidän takaa-ajajamme ovat hyökänneet hänen päälleen täällä minun vankilani ulkopuolella — he ovat raastaneet hänet tuohon vastapäätä olevaan torniin. Auttakaa minua, armollisin kuningatar!" Hän purskahti taas itkuun ja vaipui kuningattaren jalkoihin.
"Sven Tröst, sanot sinä, Ebbesenin uhkarohkea sisarenpoika? — Sinäkö hänen vaimonsa? Siis se kunniallinen noviisi, joka tahtoi kuolla luostarissa ja karkasi tämän seikkailijaritarin kanssa?"
"Niin, jalo kuningatar, minun tähteni hän meni kuolemaan! Minä olin noviisi, joka piti naitettaman ilettävälle Podebuschille, mutta meninkin kihloihin kuolleen lapsuuden ystäväni kanssa ja minä seurasin häntä iloisena ja onnellisena elämään, jäädäkseni ainiaaksi hänen luokseen. Jos te nyt ette tahdo pelastaa meitä, on meidän onnemme mennyttä."
"Oikein, nyt minä tunnen sinut", sanoi kuningatar luoden häneen terävän katseen. "Näinhän teidät häissäni viime vuonna Sönderborgissa." Näytti siltä kuin kuningatar olisi saanut piston rintaansa nuo sanat sanoessaan. "Te ette ollut morsiusneitojen joukossa. Teidät unohdettiin samoinkuin minut tuon kevytmielisen rügeniläisen vuoksi. Mutta hänen veljensä, tuo kauneuden kohtelias tuntija, ei ole siitä päivin puhunut muusta kuin teidän kauneudestanne. Hm, rouva Agneta, teidät toi siis tänne ritari Podebusch ja teidän oma herra isänne?" jatkoi kuningatar katseessa epäröivä, epäluuloinen ilme. "Ja te ette ole vielä nähnyt ketään täällä? Ei ketään? Olenko minä ensimäinen, jonka kanssa te puhutte tässä vankilassa?"
"Olette varmasti, jalo kuningatar. Minä en ole puhunut sanaakaan vaiteliaan vanginvartijattareni kanssa, enkä minä ole tavannut ketään muuta. Oi, armollisin kuningatar! Te katsotte minuun niin terävästi ja kylmästi. — Olenko minä vieläkin teidän silmissänne tuo ylenkatsottu olento, jonka te luulitte löytävänne täältä? Voisitteko te uskoa, että se ylevä henkilö, jonka te epäilitte minun —"
"Vaietkaa siitä mitä minä voin uskoa ja ajatella? muuten olette onneton", keskeytti kuningatar hänet uhkaavin katsein. "Nouskaa! — Ehkä minä kuitenkin erehdyin, rouva Agneta", lisäsi hän vapisevin äänin. "En minäkään ole onnellinen — ehkä olen teitä onnettomampi. On olosuhteita, jolloin ei voi uskoa ketään ihmistä. Teidän salainen vankeutenne näytti hyvin epäilyttävältä, ja petoksella ja uskottomuudella on täällä tyyssijansa. Minä en vieläkään tiedä mitä uskoa. Kuitenkin, teistä en usko mitään pahaa. Mutta minä en tiedä mitä voin tehdä teidän ja uhkarohkean miehenne hyväksi. Hän on kapinallinen — hän on rikkonut kruunua vastaan — ja", lisäsi hän katkerasti, "teidän isällänne ja tällä Podebuschilla on täällä enemmän sanomista kuin Tanskan kuningattarella".
Agneta oli noussut ylös. Hän painoi kuningattaren kylmän käden huulilleen. "Ettehän te enää epäile minua, jalo kuningatar? Tiedättehän te itse mitä onnettomuus on — te ette tahdo sulkea sydäntänne onnettomilta — te tahdotte pelastaa minun uskollisen Sven Tröstini ja minut ahdistajiemme käsistä —"
"Vaietkaa siitä mitä tiedätte. Uskokaa minulle kaikki mikä täällä tapahtuu, niin minä tahdon katsoa mitä voin tehdä. Joka ilta näihin aikoihin voitte odottaa minua tänne. — Mutta siitä elköön kukaan tietäkö — olkaa vaiti kuin hauta — muuten on henkenne vaarassa."
Tämän sanottuaan kuningatar poistui vankilasta. Kamarineitsyt astui sisään ja otti pois kynttilän. Vankilanovi lukittiin taas, ja Agneta seisoi yksinään pimeässä. Hän polvistui ja vaipui hartaaseen rukoukseen. Noustessaan hän tunsi itsensä tyynemmäksi, vaikka kuningattaren viimeiset sanat vielä kaikuivat kylminä ja vihlovina hänen korvissaan. Vähäinen toivon kipinä antoi hänelle rohkeutta ja voimia. Oli jo myöhäinen. Kaikkialla linnassa oli hiljaista. Hän lähestyi ristikkoikkunaa ja katseli vastapäätä olevaan pimeään Vesitorniin, minne hän oli nähnyt sotilaiden vievän hänen uskollisen, rakkaan Sven Tröstinsä. Linnanpihalla oli autiota ja hiljaista; mutta äkkiä hän oli kuulevinaan matalaäänistä, surumielistä laulua, se kuului ikäänkuin syvältä maanalaisesta holvista, ei kuitenkaan kovin etäältä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se oli laulu Axel Thordsenista ja kauniista Walborgista, jota hän niin usein oli laulanut lapsuutensa onnellisina aikoina Sven Tröstin kanssa Björnsholmissa. Hän tunsi äänen; se kuului Vesitornin syvästä kellarista. Hänen vangittu miehensä koetti tällä rakkaalla lapsuusajan laululla ilmoittaa hänelle elävänsä ja onnettomuudessaankin ajattelevansa vain häntä. Hän lauloi Axelin jäähyväissanat Walborgille, silloin kun hän taistelussa kuninkaansa puolesta oli kuolettavasti haavoittunut:
"Sulo Walpurin Herramme hoivatkoon!
Tuhat hälle hyvää yötä!
Hänet taivaan talossa tapaava oon,
ja meill' autuus siellä on myötä!"
"Oi, Jumala auttakoon minua!" huokaili Agneta käsiään väännellen. "Hän laulaa kuin kuoleva. Armias Jumala, elä eroita meitä! Anna minun kuolla hänen kanssaan." Laulu Vesitornissa vaikeni. "Oi, nyt hän jo ehkä kuolee", huudahti hän vaikeroiden, "enkä minä saa olla hänen luonaan sanomassa hänelle miten suuresti häntä rakastan! Kuitenkin, jos hänen äänensä kuuluu minulle, niin täytynee minunkin lauluni kuulua sinne. Onhan minun lauluni ennenkin herättänyt hänet eloon." Hän lauloi nyt ääneen ja surumielisesti, kyynelten puoleksi tukahuttamalla äänellä, ne kauniit sanat, jotka Walborg laulussa lausuu, ja jotka niin usein olivat saaneet tuon nuoren parin itkemään heidän viattomina lapsuudenpäivinään Björnsholmissa:
— — Tuhat vuottakin täällä jos elää saan,
En unhoita teitä koskaan.
Yläluhdissa istun ja lakkia vain
mä kullalla kirjailen.
Kuin tuntur-kyyhky mä murhettain
iät päivät tuudittelen.
Ei vihreäll' oksalla levätä suo se koskaan hennon jalan; ei vettä se koskaan selvänä juo, jaloin sekoittaa se sen salaa.
Hän vaikeni ja jäi kuuntelemaan, "Hän elää — hän elää vielä!" sanoi hän iloisesti. "Hän ei voi kuolla, jos hän kuulee Agnetan äänen."
Sven Tröst lauloi nyt todellakin pimeästä kellarista voimakkaammalla äänellä, ja surun sekä ilon sekaisella tunteella siitä, että oli kuitenkin keksinyt keinon millä vaihtaa ajatuksia, vaikka he olivat eroitetut. Hän lauloi viimeisen tunnetun säkeistön samasta rakkauslaulusta, jonka niin moni rakastava hänen aikansa jälkeen on toistanut:
"Hänt, armahda, Herra, ken eroittaa kaks' sydäntä rakastavaa, kenen vuoks' ei onneaan he saa, sinä, Herra, silmänsä avaa."
Hän oli tuskin laulanut säkeistön loppuun, kun Agneta jo syöksyi pelästyneenä pois ristikkoikkunasta kuullessaan läheltä oudon miesäänen laulavan:
"Miks' yksin nyt lintunen valittaa? Jos muutun mä kärpäseksi läpi avaimenreiästä lennän ja saan polon kyyhkyisen iloiseksi."
"Ihanin Agneta! Minun toivottu morsiameni! Eikö teillä ole korvaa nöyrälle ihailijallenne'?" kuului Podebuschin ääni kiihkeänä vankilanoven avaimenreijästä. "Minä en voi päästä teitä lähemmäksi voidakseni vakuuttaa teille tulista rakkauttani; mutta teidän uskottomuutenne ja pieni kevytmielinen seikkailunne ovat vuodattaneet öljyä minun puhtaaseen sulhotuleeni. Nyt minä tiedän, että te ette ole kylmä kivineitsyt. Tuo helläsydäminen noviisi, joka osasi juosta luostarista kuolleen ritarin kanssa, voinee kyllä armahtaa minunkinlaistani elämänhaluista rakastajaa. Ja sen minä vakuutan teille, että minun elämäni on paljon varmempi ja jää pitemmäksi kuin tuon syntisparan, joka teidät vietteli."
"Minä inhoon teitä, minä ylenkatson teitä, herra Podebusch", vastasi Agneta rohkeudella ja varmuudella, joka muuten oli vierasta hänen luonteelleen. "Jos vielä joskus uskaltaisitte tulla minua askeltakaan lähemmäksi, niin olen minä oman elämäni herra ja ehkä teidänkin." Vaikka vankilan ovi eroitti hänet tuosta vihatusta rakastajasta, oli hän kuitenkin vaistomaisesti asestanut itsensä sillä todellisuudessa heikolla neulalla, joka piteli koossa hänen letitetyt kiharansa.
"Kuolema ja kirous! Hyveet ovat vielä lujassa tässä maassa. Mutta siihen kyllä keinot keksitään", mutisi neitsyt Toven veli ja juoksi ilkeästi nauraen alas tornin rappusia.
* * * * *
Seuraavana iltana vallitsi äänekäs ilo Vordingborgin linnassa. Eteläisen Själlannin talonpojat ratsastivat nyt myöskin "Kevät-juhlaa", ja iloinen kuningas oli antanut avata linnanportit juhlapukuisille talonpoikaisjoukoille, jotka lippuineen kulkivat läpi kaupungin laulellen vanhoja kansanomaisia kevätlauluja, sekä tanssivat viulunsoiton mukaan talojen pihoilla. Kuningas itse ritareilleen otti osaa tähän kansanjuhlaan. Myöskin kuningatar ja hänen hovinaisensa ottivat osaa juhlaan. Lopuksi tanssittiin sekä parvekehuoneissa että linnanpihalla. Viimeksi mainitulla paikalla oli hyvinkin vapaata ja vilkasta hyörinää etenkin senjälkeen kun oli jaettu virvokkeita vieraille, ja kuningas itse nuorine ritareineen oli palannut juomapöydästä. Sekä Agneta että Sven Tröst voivat vankilastaan nähdä tanssijat linnanpihalla, mutta ulkoneva torninpilari esti heitä näkemästä toisiaan. Kuningatar oli hyvin komeasti puettu kullalla kirjailtuun silkkiin, ja hänet nähtiin tanssivan kuninkaan kanssa linnanpihalla loimuavien soihtujen valossa. Huolimatta hänen jäykkyydestään liekehti synkkä tuli hänen katseestaan, ja hänen liikkeissään oli hurjuutta, joka teki hänet peloittavan raivottaren näköiseksi; lisäksi olivat hänen lettinsä auenneet, niin että pitkä, musta tukka liehui hajallaan hänen laihojen, hehkuvien poskiensa ympärillä.
Niinpian kuin kuningatar oli poistunut tanssista, juoksi herra Podebusch esiin vieressään pieni, hyvin kaunis ja melkein yhtä komeasti puettu neitonen, joka oli koristettu seppeleillä ja valittu kevätkuningattareksi tai, niinkuin talonpoikaisrengit täällä nimittivät "vappukuningattareksi". Hän riistäytyi irti saattajastaan, niiasi syvään kuninkaalle ja heilautti seppeltään, jonka jälkeen kaikki talonpoikaistytöt heittivät seppeleensä kuninkaan päälle ja valitsivat hänet vappukuninkaaksi. Hän tervehti iloisesti tyttöjä ja kiitti tästä kunniasta. Senjälkeen hän ojensi kätensä kauniille vappukuningattarelle ja alkoi hänen kanssaan vilkkaan tanssin seppelöityjen lehmusten alla. Kuningatar seisoi parvekesillalla; hän katsahti olkainsa yli ja kalpeni. Juhlan pieni, kaunis kuningatar, joka hänen jälkeensä oli tullut kuninkaan tanssitoveriksi, oli Podebuschin sisar, neitsyt Tove Gurresta, ja hän vastaanotti niinkuin jo kuiskailtiin, kuninkaan luokseen hänen metsästysretkillään. Hänet oli vappukuningattarena koristeltu kirjavilla nauhoilla ja silkkihuiveilla, joiden hän tulisesti tanssiessaan antoi huolimattomasti leijailla ympärillään, kunnes ne putosivat linnanpihalle muodostaen silkkipeitteen hänen kepeäin jalkainsa alle. Hänen kierrellessään kevytmielisissä, mutta kauniissa kaarroksissa, ikäänkuin taikapiirissä nuoren, kohteliaan kuninkaan ympärillä, koskettivat hänen varpaankärkensä tuskin maata. Kun hän lopuksi veitikkamaisesti ja tuttavallisesti hymyillen jätti kuninkaallisen tanssitoverinsa, astui kuningatar parvekesillalta hehkuvin poskin häntä vastaan.
"Kuulkaapas, hieno neiti Tove", sanoi kuningatar leikillisellä äänellä, koettaen salata suuttumustaan, "ei teidän sentään pitäisi heittää silkkiä jalkoihinne. Vain kuningattaret hovissa astuvat silkillä."
"Mutta olenhan minäkin tänä iltana kuningatar, teidän armonne", vastasi neiti Tove ja kohotti ylpeästi päätään, jäljitellen rohkeasti kuningattaren ylpeää ja jotenkin jäykkää ryhtiä. "Minuakin haluttaa tuntea sen kunnian ihanuutta, ja kuka tietää mikä minusta vielä voi tulla?"
"Kuninkaan rakastajatar voi sinusta tulla, hävytön, mutta ei koskaan kunniallista kuningatarta", kuiskasi kuningatar ylpeän ja kiihkeän suuttumuksen valtaamana ja kääntyi ylenkatseellisesti pienestä, kevytmielisestä neidosta, joka taas nauraen ja ilakoiden kiirehti tanssiin missä hän näytti lumoavan kaikki herrat kiehtovilla liikkeillään.
Sitten seisoi kuningas hänen kanssaan parvekesillan alla, ja he kuiskuttelivat tuttavallisesti keskenään. "Minä toivoisin hänen istuvan Blockvuorella muiden noitien parissa", kuiskasi kuningas, "silloin saisit kantaa hänen kruununsa kunnialla, pikku Tove".
"Vaiti, herra kuningas, se on vaarallista leikinlaskua", kuiskasi ihana Tove. "Te ette tiedä kuka voi seisoa meidän yläpuolellamme parvekesillalla kuuntelemassa."
"Kuunnelkoon kuka hyvänsä", vastasi kuningas ylpeästi. "Niin minä kuitenkin uskon käyvän sillä sinä olet kuolleenakin kauniimpi kuin tuo jäykkä, hapan kuningatar kaikessa kultakomeilussaan."
He kuulivat äkkiä liikettä parvekkeelta päänsä päältä; mutta he eivät nähneet että hovineidot veivät sieltä pois melkein pyörtyneen kuningattaren.
"Katso tässä, pikku Tove", jatkoi kuningas sitoen kultakäädyn kauniin vappukuningattaren kaulaan. "Kuningatar ei ole milloinkaan kantanut kauniimpaa koristetta. Mutta nyt minä olen taas kietonut sinut kahleillani, sinä hurmanhengetär. Nyt sinä et pääse vankeudestasi ennenkuin ostat itsesi vapaaksi."
"Jos ei vain lunnasraha ole liian suuri", kuiskasi pieni viehkeä lumoojatar veitikkamaisesti hymyillen, "niin lienee minulla varaa siihen. Mutta toisen kerran, täällä se on aivan mahdotonta." Hän käänsi nopeasti kauniin päänsä katsoakseen oliko ketään lähellä; sitten hän antoi ryöstää suudelman ja tahtoi irtautua hänen syleilystään.
"Ei, viivy vielä hetken, veitikka!" sanoi kuningas pitäen kiinni hänestä. "Sano minulle nyt kun olemme kahdenkesken: mikä noituus oli siinä lahjassa, jonka sinä annoit minulle viimeksi? Siitä asti kuin kannan tuota kiharaa sydämelläni, en saa sinua ajatuksistani, en yöllä enkä päivällä. Minä olen vähällä unohtaa sekä kansan että valtakunnan sen mielettömyyden vuoksi."
"Antakaa, taivaan, nimessä se minulle takaisin!" sanoi Tove veitikkamaisesti. "Olisipa suuri synti, jos minun lahjani saisi aikaan niin suuren onnettomuuden, ja pikku Tove tekisi kuningas Valdemarin huonoksi maanisäksi —"
"Se on totta", sanoi kuningas äkkiä vakavana. "Tämä hulluus menee liian pitkälle. Nyt on muuta ajateltavaa. Tässä lapsi, ota se takaisin. Se on kuitenkin väärin Helvigiä kohtaan; se oli leikkiä, mitä äsken sanoin sinulle. Me emme saa tavata toisiamme niin usein kuin ennen —"
"Se oli oikein, se oli järkevästi, ankara herra", kuiskasi Tove lumoavasti hymyillen. "Mitäpä tekisivätkään neidon hiukset miehekkäällä sydämellänne? Näyttäkää nyt minulle, että huomenna ratsastatte kauniisti Gurren ohitse. Nyt ette enää koskaan tapaa kotona muita kuin vanhan äitini".
"Pikku velho veitikka", huudahti kuningas ja tahtoi jälleen syleillä häntä. Mutta nyt kiisi neito pois kuin vapautettu lintu hänen käsistään ja heittäytyi veljensä kanssa tanssivien joukkoon. Lukuisista katselijoista, jotka laulaen ja leikkiä laskien tarkastelivat tanssia linnanpihalla tahi kokoontuivat juomapöydän ympärille suurten lehmusten alle, ei kukaan kuitenkaan näyttänyt huomanneen kuninkaan salaista keskustelua kauniin vappukuningattaren kanssa. Mutta kuningattaren uskotuin kamarineitsyt oli pysähtynyt parvekekatokseen, ja ennenkuin kuningas jälleen näyttäytyi, oli hän kiiruhtanut pahoinvoivan hallitsijattarensa luo.
Henkilö, joka parhaiten oli saattanut nähdä tuon aivan liian hellän kohtauksen parvekkeen alla, oli Agneta. Hän seisoi samana hetkenä vankilansa ristikkoikkunan ääressä, aivan vastapäätä parvekkeen alaista puolihämärää paikkaa; mutta hän ajatteli vangittua Sven Tröstiään ja pani vain vähän huomiota siihen, mitä linnanpihalla tapahtui. Hän katseli surullisena tanssia ja toivoi vain juhlan linnassa pian loppuvan, voidakseen jälleen hiljaisena kesäyönä viattomissa kansanlauluissa kuiskailla salaisia rakkauden sanoja vangitun ritarinsa kanssa. Mutta tuskin oli melu tauonnut linnanpihalla, ennenkuin häntä toiveissaan häirittiin. Hänen vankilansa ovi aukeni, ja kuningatar Helvig tuli hänen luokseen.
Kuningatar ei ollut yksin tällä kertaa. Hänen uskotuin kamarineitsyensä oli hänen mukanaan, tämä pani kynttilän pöydälle ja asettui oven pieleen. Kuningatar heitti heti hunnun silmiltään. Hän oli kalpea ja näytti olevan kiihkeässä mielentilassa.
"Teidän on täytynyt nähdä, Agneta rouva, mitä hän on vain kuullut", sanoi kuningatar neitsyttä osoittaen. "Olkaa suora minua kohtaan ja tunnustakaa kaikki, niin minä olen miettivä teidän pelastustanne ja onneanne. Mutta jos salaatte minulta sen, mitä teidän välttämättä pitäisi voida todistaa, ette koskaan pääse näiden muurien sisältä."
"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, armollinen kuningatar", vastasi Agneta kauhistuen. "Minä olen nähnyt talonpoikien tanssivan ja pitävän vappujuhlaa täällä linnanpihalla. Näin myös, että siellä väliin oli ylhäisiä herroja ja naisia; mutta en tuntenut ainoatakaan, paitsi tuota vihattua herra Podebuschia, ja hänen tähtensä en oikein uskaltanut katsoa ympärillenikään."
"Ettekö nähnyt hänen kaunista sisartaan?" kuningatar kysyi läpitunkevin katsein.
"Kyllä, se on totta, hänethän juuri oli puettu vappukuningattareksi! Ah, niin minäkin olin koristettu pari päivää sitten. En saattanut nähdä tuota viatonta leikkiä kauhistumatta. Minusta tuntui, kuin kätkettäisiin tässä maassa jokaiseen leikkiin ja iloon petosta ja uskottomuutta. Pieni seppelöity tanssijatar kauniine muukalaisille kasvoineen tuntui minusta myöskin uhrilta, joka oli koristettu vain kurjuuteen saatettavaksi."
"Siinä olette oikeassa, Agneta rouva", kuningatar sanoi kylmästi ja katkerasti. "Mutta viaton uhrilammas hän ei ole. Hän on viekas noita-akka. Hän kuolee noitana. Sanokaa suoraan: mitä pirullisia vehkeitä näitte hänellä olevan parvekkeen alla?"
"Minä näin hänen tanssivan linnantorilla iloisena ja viattomana, armollinen kuningatar. Mutta muuta en ole huomannut."
"Te valehtelette, te petätte minua!" huudahti kuningatar kiihkeästi. "Kaikki te olette samanlaisia. Te olette kaikki liittoutuneet minun rauhaani ja kunniaani vastaan. Mutta odottakaa — minä olen opettava näille ylhäisille rouville ja neideille, mitä maksaa Tanskan kuningattaren kiusaaminen. Tietäkää, että kuningas Abelin veri kiehuu minun suonissani — Helvig kuningatar ei pelkää naisten valituksia". Hänen kasvoilleen tuli tällöin uhkaava ja tiikerimäinen ilme, ja hän jätti Agnetan luoden häneen jäätävän katseen.
Kuningatar neitsyeineen oli kadonnut, kynttilä viety pois, vankilan ovi suljettu. Agnetasta tuntui siltä, kuin olisi hän vilkaissut sieluun, joka tunsi olevansa sukua pimeyden hengille ja ylpeänä iloitsi tästä kauheasta perinnöstä. Vangittu, onneton ritarin rouva tuli tietoihinsa ja rauhoittui vasta sitten, kun linnanpihalla taas oli hiljaista, ja hän jälleen oli kuullut rakkaan Sven Tröstinsä laulun tämän vankilasta. Hän vastasi siihen kuten edellisenäkin yönä, ja nuo kaksi rakastavaista osasivat sopivasti valikoimalla yleisesti tunnettuja kansanlauluja monin tavoin lempeästi vakuuttaa toisilleen rakkauttaan ja ainoata ylläpitävää toivoaan jälleenyhtymisestä. Sven Tröst ymmärsi myös ilmoittaa huolestuneelle vaimolleen, ettei hän ollut vaarallisesti haavoitettu; ja ettei tuleva äiti heittäytyisi epätoivoon, vaan tyynesti ja toivehikkaasti katsoi tulevaisuuteen, sitä osoitti Agneta puolestaan lauluissa, mitkä nyt joka yö kaikuivat Neitsyttornin ja Vesitornin välillä, ja mitkä kuuli vain vahtitornin vartija, joka usein vahtitornillaan yhtyi noihin hänelle niin tuttuihin sankarilauluihin.
Samalla kun uskottomuus ja mustasukkaisuus, turhamaisuus ja ylpeys, kunnianhimo ja itsekkäisyys hallitsivat niin monia sydämiä tuossa suuressa meluavassa kuninkaanlinnassa, ei hiljaiselta rakkaudelta ja uskollisuudeltakaan puuttunut ilmaisumuotoa, vaan se sai lohtua ja toivoa lauluista, jotka vuosisatojen aikana ovat osoittaneet, ettei tanskalaisen sydän koskaan kokonaan kadota toivoa, ei edes vaikeimpinakaan aikoina. Huomattava on myöskin, että suuri osa kauneimpia kansanlaulujamme on juuri näiltä ajoilta, jolloin puute vielä oli niin suuri ja toiveet kansan ja valtakunnan yhdistämisestä niin epävarmat.
KUUDESTOISTA LUKU.
Kolmeen ensimäiseen päivään, Vordingborgissa vietetyn vappujuhlan jälkeen, ei kuningas, vastoin tapaa, mennyt metsästämään. Hän työskenteli ahkerasti salakammiossa valtioviisaitten neuvonantajiensa kanssa, ja alituiset viestit kulkivat Kallundborgiin ja sieltä takaisin. Kuningas oli vaatinut tätä linnaa kruunulle tulevana ruotsalaisen Erik herttuan kuoltua; mutta se oli vielä Ruotsin herttuattaren Ingeborgin hallussa, ja tämä antoi päällikkönsä puolustaa sitä, koska se kuului hänen suosikkinsa, kuuluisan Knut Possen lääniin.
Näiden tärkeitten valtiokeskustelujen aikana ei kukaan näyttänyt huolehtivan onnettomista erotetuista puolisoista, jotka istuivat linnan vankitornissa, Stig Antinpoika ei tahtonut nähdä karannutta tytärtään, kuten hän nimitti häntä, ja Sven Tröstin, kapinoitsijan kuulustelua ja tuomiota ei näytty myöskään kiirehdittävän. Neljännen päivän aamuna oli linnassa paljon liikettä. Kuningas ratsasti palkattujen saksalaisten jousimiestensä etunenässä, marskeineen ja kaikkine ritareineen, täysissä varustuksissa ulos kaupungista, mukanaan piirityskoneet, teltat ja muut sotatarpeet. Yleisesti huhuiltiin Kallundborgin olevan kysymyksessä. Agneta oli nähnyt Podebuschin ja Stig Antinpojan marssivien soturien joukossa, ja hän tunsi sydämensä keveämmäksi, vaikka hän kuitenkin oli levoton ajatellessaan kuningattaren kiivautta ja kiihkeitä uhkauksia. Iltapuolella hän näki vieraan ritarin ratsastavan linnanpihaan ja tunsi ihmeekseen Folgvard Lagmanssonin, jonka hän tiesi olevan kuninkaan epäsuosiossa, koska hän oli Otto prinssin puoluelaisia ja Ebbesenin ystävä, Agneta näki miten hänet otettiin vastaan linnassa, ja muisti nyt, vaikka melkein kauhistuksella, sen, mitä hän ei koskaan ollut uskonut, mutta mistä niin monet puhuivat, että tämä salassa rakasti kuningatarta ja oli ollut hänen suosikkinsa aina hänen hääpäiväänsä saakka.
Ritari Folgvard ei ollut tullut pitemmälle kuin linnan yleiseen etusaliin, missä hän mitä kiihkeimmässä mielentilassa joutui keskusteluun vanhan jäykän hovimiehen kanssa, joka kuningattaren hovimestarina oli seurannut hänen mukanaan Sönderborgista ja nyt piti hänen hoviaan Vordingborgissa.
"Vahinko ettette tullut yhtätoista ja puolta tuntia aikaisemmin", sanoi hovimestari ja kohautti olkapäitään. "Ei, yksitoista ja kolmeneljäsosaa tuntia ennemmin teidän olisi pitänyt olla täällä", jatkoi hän ja katsoi tiimalasiin, "silloin olisitte tavannut hänen armonsa kuninkaan täällä vielä ja olisitte voinut hänelle itselleen esittää tärkeän asianne. Vaikka, oikein ajatellen, teidän olisi pitänyt olla täällä täysi kaksitoista tuntia aikaisemmin. Minä en nyt tosiaankaan tiedä, mitä minä tässä tukalassa asiassa uskallan tehdä tahi sallia — tai — —" Vanha herra näytti äärimmilleen hämmentyneeltä.
"Ei ole kolmatta mahdollisuutta", sanoi Folgvard kärsimättömänä. "Teillä on vain yksi asia tehtävänä, ja se on että viipymättä ilmoitatte minut kuningattarelle. Juuri hänen kanssaan minä tahdon puhua. Kuningas Valdemarin poissaolo ei vaikuta mitään asiaan."
"Ah, sinä rauhan Jumala! ei vaikuta mitään asiaan?" sanoi hovimestari kauhistuneena ja katsoi arasti ympärilleen. "Te puhutte aivan julkeasti, herra Folgvard — On onni että olemme kahden. Asiahan koskee, kuten sanotte, niitä kahta omituista valtiovankia, joista kukaan täällä ei tiedä mitään", jatkoi hän kuiskaten. "Heihin nähden täällä ei ole käskyvaltaa kellään paitsi kuninkaalla itsellään ja mahtavalla linnanpäälliköllä; ja juuri mitä näihin vankeihin tulee ovat sekä linnanpäällikkö että herra Podebusch velvoittaneet minua mitä suurimpaan varovaisuuteen — ja sitäpaitsi —"
"Teillä ei voi olla mitään edesvastuuta", keskeytti hänet, Folgvard. "Kuinka pitkälle kuningattaren valta tässä voidaan ulottaa kuninkaan poissa ollessa, täytyy hänen itsensä parhaiten tietää, samoinkuin tahtooko hän ottaa minut vastaan. Minä pyydän teitä vain ilmoittamaan hänelle nimen ja pyyntöni päästä hänen puheilleen."
"Tuntiin ja viiteen minuuttiin on se aivan mahdotonta", vastasi hovimestari ja katsoi jälleen tiimalasiin. "Hänen armonsa on ollut huononvointinen. Juuri tähän aikaan hän on viimeisten yhdeksän päivän kuluessa suvainnut mennä kylpyhuoneeseensa. Sitäpaitsi on muuan vieras naishenkilö hänen luonaan ja hänellä itsellään on ollut armo erikoisesti määrätä minulle, etten minä tänään saa laskea ketään ihmistä tahi elävää olentoa naissaliin, ennenkuin soi rukoukseen ja hän ehkä armollisimmin käskee pitämään jumalanpalvelusta kappelissa."
Kärsimättömän ritari Folgvardin täytyi rauhoittua. Hän kulki äänetönnä edestakaisin etusalissa; mutta hänen rauhattomat kasvonilmeensä paljastivat salaisen taistelun hänen sisimmässään.
"Oikein ajateltuna, herra Folgvard", sanoi jälleen vanha hovimestari, "niin sallikaa minun vanhana tuttuna ja ystävänä — (vaikka minä pyydän teitä täällä, erikoisista syistä, olemaan mainitsematta tätä ystävyyttä) — sallikaa minun kaikessa varovaisuudessa, tahtoisin sanoa, ollakseni suora — kahdenkesken puhuen — etenkin kun se koskee teidän omaa parastanne — Oikein ajateltuna — arvelen minä — eikö olisi sekä viisaampaa että varmempaa, jos te ensin hakisitte käsiinne meidän mahtavan herramme, nuoren kuninkaan itsensä, ja vakuuttautuisitte hänen armonsa korkeasta armosta omaan kunnioitettavaan persoonaanne nähden, ennenkuin ryhdytte rukoilemaan toisten edestä? Ettehän te voine olla tietämätön niistä monista kummallisista huhuista, jotka ovat levinneet ja koskettelevat teidän entistä, varmasti aivan puhdasta ja moitteetonta suhdettanne meidän kaikkien korkean hallitsijattaremme persoonaan sekä teidän salaista osanottoanne määrättyihin vaarallisiin valtioasioihin. Mutta hiljaa! se on vaarallinen asia, jota ei saa mainita eikä ajatella hovissa. Ja sellaisten olosuhteitten vallitessa te uskallatte tulla tänne — juuri kuninkaan poissaollessa! Vakuutan, että koko ruumiini vapisee ajatellessani mitä tullaan uskomaan ja päättelemään tästä teidän täälläolostanne, ja mitä juoruilijat tulevat kuiskaamaan kuninkaan korvaan, niin minun kuin teidänkin käytöksestä, jos minä sallin teidän puhua silmänräpäyksenkään kuningattaren kanssa."
"Mitä koko maailman alhaiset ja heikot sielut arvelevat minusta, ei huoleta minua", vastasi Folgvard ylpeästi. "Mitä minun sieluni sisimpään kätkeytyy, siitä olen velvollinen tekemään tiliä vain Kaikkitietävälle. Mutta siitä, mitä olen elämässäni tähän päivään saakka tehnyt, voin, Jumalan kiitos, vastata jokaisen oikeudentuntoisen ja laillisen tuomioistuimen edessä koko maailmassa. En ole tullut tänne ryömiäkseni valtaistuinten edessä ja pyytääkseni mahtavien suosiota. Etsin vain totuudelle ja oikeudelle aulista sydäntä; mutta etsin sitä vain sieltä, mistä tiedän sen löytyvän."
"Hiljaa, hiljaa! Elkää puhuko niin äänekkäästi, ja muistakaa missä olette!" kuiskasi hovimestari ja kuivasi tuskanhien otsaltaan, tipsutellen ympäri kuin neuloilla ja näpähytellen pitkillä sormillaan. "Elkää Jumalan tähden tehkö kapinaa täällä linnassa! Jos te vihdoinkin tahdotte heittäytyä onnettomuuteen, niin saanhan Jumalan nimessä ilmoittaa teidät, kun aika tulee. Te olette omassa vallassanne, herra ritari, mutta minä en tunne teitä. En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Se täytyy minun vakuuttaa teille. Te rehentelette niin rohkeasti, herra Folgvard, aivankuin täällä ei olisi minkäänlaista vaaraa, ja aivankuin olisitte te herra täällä linnassa. Mutta tahdon kuitenkin antaa teille hyvän neuvon vanhan tuttavuuden nimessä — (kuitenkin pyydän teitä olemaan puhumatta siitä kenellekään) — vain sen kautta olen itse saanut elää harmaapäiseksi: Jos tahtoo päästä sisään mahtavien korkeista ovista ja olla samalla varma vapaasta ulospääsystä eheänahkaisena niin saa noudattaa hanhen nöyrää tapaa ja kumartaa päätä varovaisesti, olkoon katto miten korkealla tahansa; sillä kynnys on väliin vähän liukas ja niljakka, saan kunnian sanoa teille."
"Siitä viisaudesta ei hanhelle ole paljokaan hyötyä Martinmessun aikoina", sanoi Folgvard ja nauroi katkerasti. "Minä en halua hanhen onnea hovissa; mutta sen tiedän, että missä Helvig rouva on hallitsijattarena, merkitsee joutsen enemmän kuin hanhi ja kotka enemmän kuin luikerteleva tarhakäärme."
"Sallikaa minun vain muistuttaa teitä siitä, ettemme nimitä kuningatarta vain ilman muuta rouvaksi", huomautti tuskastunut hovimestari ja silmäsi rauhattomasti kaikkiin oviin.
Folgvard vaikeni ja kääntyi hänestä. Hän huomasi säihkyvin silmin vanhan harpun, joka riippui lieden luona. Se oli sama, jolla hän niin usein oli soittanut prinsessa Helvigille ja hänen neitsyeilleen Sönderborgin naissalissa; mutta nyt se oli unohdettu ja epävireessä. Hän viritti sen tottuneella kädellä, ja pian kuultiin nuo kauniit ja sydämeenkäyvät säveleet, joilla hän naissalissa taisi tenhota ja ihastuttaa kaikki naissielut, ja joissa hän oli löytänyt salaisille tunteilleen kielen, josta mikään maallinen tuomari ei voinut häntä tuomita, mutta joka tunki syvemmälle sieluun ja sydämeen kuin hehkuvimmat sanat.
"Tahdon hankkia tiedon siitä, eikö ole loukkaavaa hyviä hovitapoja vastaan soittaa niin liikuttavasti hovissa", mumisi hovimestari ja selaili kirjaa, jonka hän oli ottanut esiin, ja joka sisälsi kuningattaren hovinpidon säännöt.
Salakammiossa, kolmannessa siitä lukien, istui sillävälin kuningatar Helvig kullatussa nojatuolissa ompelupöytänsä ääressä. Hänen edessään seisoi hänen vihattu kilpailijattarensa, pieni rügeniläinen Tove neitsyt. Heti kuninkaan lähdettyä oli tämä kahden aseenkantajan kautta saanut käskyn silmänräpäyksessä seurata heitä kuningattaren luo. Hän oli kuitenkin viipynyt muutamia tunteja ja käyttänyt pitkän ajan pukeutumiseensa. Mutta sentähden hän olikin saanut seistä kuin neuloilla kolminkertaisesti niin monta tuntia ulommaisessa naissalissa. Pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen oli hänet vasta nyt päästetty tähän kuningattaren sisimpään parvekekammioon, joka salakäytävällä oli yhdistetty varsinaiseen niin sanottuun naissaliin eli linnarakennuksen alempaan sivustaan, jossa naispalvelijakunta oleskeli, ja jossa leipomo, oluenpanohuone sekä kuningattaren kylpyhuone sijaitsivat.
Helvig kuningatar oli muutamia päiviä ollut todella sairas. Hän ei ollut nähnyt kuningasta eikä ollut ottanut osaa hovin tavallisiin seurusteluiltoihin yöllisen kevätjuhlan jälkeen, jolloin hänen tanssin aikana linnanpihassa luultiin vilustuneen. Täällä hän nyt istui valkeaan kylpypukuun puettuna ilman mitään koristuksia. Hänen pitkät palmikkonsa olivat huolimattomasti sidotut. Mutta kuitenkin oli jotain tarkoin harkittua tässä puolittain huolimattomassa vaatetuksessa, missä hän näytti paljon paremmalta kuin jäykässä kultakankaisessa puvussa, missä hän tavallisesti esiintyi. Hänen himmeä, hehkuva katseensa ja kuumeiset poskensa ilmaisivat unettomuutta ja salaista kalvavaa levottomuutta; mutta jääkylmin katsein hän tarkasteli arasti sisään astuvaa Tove neitsyttä.
Tuo pieni kaunis tyttönen niiasi syvään ja oli aivan hätääntyneen näköinen. Veitikkamainen ja uhmaava ilme oli kadonnut. Hän oli kuten tavallisesti puettuna turhamaisen komeasti ja kauniit muodot kevytmielisesti paljastettuina. Yllään vihreäsilkkinen avonainen sindaliröijy ja lyhyt hame seisoi hän pikkuisissa kultasolkisissa puolikengissään kuin tanssiin koristettuna. Mutta pelko oli karkoittanut ruusut hänen poskiltaan sekä veitikkamaisen hymyn, eikä hän tänään ollut läheskään niin viehättävä kuin vappujuhlan iltana. Kuningatar tarkasteli häntä kauvan vaijeten terävällä palavalla katseellaan ja näytti mittaavan hänen kasvuaan ja vertaavan hänen kauneuttaan omaansa heittämällä nopean syrjäkatseen suureen metallipeiliin kamiinin yläpuolella.
"Mitä käskette, kuningatar, koska olette kutsunut minut?" kysyi vihdoin
Tove pelokkaalla äänellä. "Pelkään teidän armonne suuttuneen minuun."
"Siinä tapauksessa tiedätte kai itse syyn, Tove neito", vastasi kuningatar pakoitetun rauhallisesti. "Mitä kuiskailitte te salaa iltamyöhällä parvekkeella minun kuninkaallisen herra puolisoni kanssa?"
"Sen te olisitte kernaasti voinut kuulla", vastasi Tove sävähtäen tulipunaiseksi, "jos muuten olisi sopinut teidän armollenne kuunnella. Puhuimme siitä ritarista, joka on kosinut minua — hänen suhteensa kysyin neuvoa teidän herraltanne."
"Jaha, minun herraltani?" toisti jälleen kuningatar tukahutetulla katkeruudella. "Ja sinun uskottusi? Ja minkä neuvon antoi minun herrani silloin sinulle? Väitetään hänen pyytäneen sinua odottamaan kunnes saisit kuningatarkruunun keltaisille hiuksillesi. Tule, tahdon nähdä miten se koru sinua vaatettaa!" Näin sanoen nousi kuningatar kiivaasti ja otti pöydältä kruununmuotoisen kultaisen otsakoristeen, joka kuului hänen jokapäiväiseen vaatetukseensa. "Tule!" toisti hän käskevästi viitaten, otti otsakoristeen ja painoi sen niin kovasti säikähtyneen tytön päähän, että häneen koski ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Voi, miten surkea kuningatar!" puhkesi Helvig sanomaan katkerasti nauraen. "Käänny ympäri — peilaile itseäsi, sinä turhamainen hölmö, ja katso ihanuutta, josta tahdot myydä sielusi!"
Tove oli jäänyt seisomaan katse alasluotuna, ja kyyneleet vuosivat hänen poskiaan pitkin. Mutta Helvig tarttui häntä käsivarresta ja heilautti ympäri peiliä kohti. Tuskastaan ja levottomuudestaan huolimatta ei Tove voinut olla heittämättä uteliasta ja itsetyytyväistä katsetta kauniiseen peilikuvaansa. "Ah niin!" huudahti hän tahtomattaan ja hän näytti silmänräpäykseksi unohtaneen koko hirmuisen asemansa, "se sopii oikein hyvin! Mutta sehän ei ole oikea — se jota kannetaan kruunajaisissa."
"Sitä sinä varmaan tahtoisit kantaa minun sijassani, häpeämätön!" kuului vastaus halveksivalla äänellä kuningattaren sinipunaisilta huulilta samalla kun hän tempaisi korun neidon hiuksilta ja heitti sen lattialle. "Ei, siitä ei koskaan tule mitään, sen voin sinulle vakuuttaa. Mutta vaatteita ja koruja on sinulla yllin kyllin senjälkeen, kun neitsyytesi ja autuutesi ei ole merkinnyt sinulle enempää kuin uusi kaulanauha."
"Kyllä, varmastikin paljon enemmän, teidän armonne", vastasi Tove rohkeammin ja näytti saavan uskallusta arvokkuuden puutteesta, joka osoittautui kuningattaren kiihkeässä esiintymisessä. "Tosin olen herkkä koreilemaan ja komeilemaan, mutta sen voin vakuuttaa teille, etten koskaan tahtoisi kantaa kruunua ja ojentaa kättäni kuninkaalle, jollei sydän kokonaan seuraisi mukana. Minulle olisi neitsyyteni ja sydämeni autuus liian rakas voidakseni myydä itseni sellaisesta kultakorusta vain tullakseni kutsutuksi kuningattareksi — vaikkapa koko maailman."
Pureva syytös, joka piili näissä sanoissa, sattui kiusatun Helvigin sydämeen kuin tikarin pisto. Hän vääntelihe tuolillaan ja piti kättään kalpealla otsalla. "Sinusta on ehkä jalompaa ja kauniimpaa omistaa kuninkaan sydän ilman kruunuakin ja kunniattomasti maailman silmissä?" kysyi hän tuskallisin katsein, jossa katkera kyynel näytti piilevän, antaen samalla käden vaipua syliinsä ja ylpeän pään painua rinnalle.
"Se on omantunnonkysymys, teidän armonne", vastasi Tove hymyillen vahingoniloisesti ja veikeästi ja näytti silmänräpäyksen ajan tuntevan asemansa paremmuuden. "Vastauksen siihen tahdon pidättää rippi-isälleni."
"Halveksitava! Se on kylläkin varmaa", mutisi kuningatar itsekseen ja nousi jälleen ylpeänä ja teennäisen rauhallisena. "Emme enää tahdo puhua tuosta turhanpäiväisestä puhelusta parvekkeen alla, Tove neitsyt", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. "Jos minun iloinen herra puolisoni on laskenut leikkiä kanssasi ja pitänyt sinua kauniina, saan minä tyytyä siihen. Hyvin soma sinä todellakin olet, myöskin jos laskee pois pienet taidekeinot koristelussa ja vaatetuksessa, millä miesten silmät niin helposti petetään. Minua haluttaisi nähdä sinut yksinkertaisessa, siveässä vaipassa, kuten tämä on." Hän osoitti tällöin valkeata, pitkähihaista kylpyvaippaa, joka riippui tuolilla ja näytti melkein nunnankaavulta, samallainen kuin se, joka kuningattarella itsellään oli.
"Jos teidän armonne käskee, niin luulen varmaan sen sopivan minulle", vastasi Tove salaisen voitokkaasti hymyillen, vakuutettuna esiintyvänsä siinä enemmän edukseen kuin hänen ruhtinaallinen kilpailijattarensa, joka kuitenkin näytti epäilevän tätä.
"No niin", vastasi Helvig kääntyen pois omituisesti nyökäten. "Sinä olet minun kylvettäjättäreni tänään."
"Se sopii erinomaisesti", sanoi Tove melkein ylpeästi heittäessään vaipan ylleen ja voimatta vastustaa kiusausta näyttää kuningattarelle, ettei hänen kauneutensa suinkaan johtunut vain vaatteista. "Mutta te ette saa vihastua", lisäsi hän ja niiasi, samalla kiireesti järjestäen vaipan poimuja, "vaikka minä tässä nunnankaavussakin pysyn samana maailman lapsena mikä olen — Herra Jumala! sen olen perinyt äidiltäni ja äidinäidiltäni, emmekä me kaikki voi olla pyhimyksiä."
Helvig ei kuunnellut häntä; hän istui poispäin kääntyneenä, hehkuva poski käteen nojautuneena, syvissä ajatuksissa, ja hänen rintansa aaltoili levottomasti hänen tarkastaessaan salakäytävän ovea. Kääntyessään kuningatar näki Tove neidon rohkeasti koristeleivan peilin edessä, itsetyytyväisesti hymyillen. Väljä kylpyvaippa ulottui korkealle kaulaan, ja vihreä vyö, jonka hän kiinnitti vyötäisille, veti sen tiukasti kiinni ruumiiseen. Mutta runsaat poimut lankesivat sulavasti hänen kauniille vartalolleen, ja tuo pikkuinen soma olento oli melkein vielä entistään kauniimpi. Kun Tove nyt kääntyi pois peilin edestä, pitkät irroitetut silkkikiharat riippuen rinnalle ja olkapäille, näytti hän teeskennellyltä katumukseen valmiilta Magdaleenalta, joka vielä ei ollut luopunut maailmasta sen turhamaisine huveineen, vaan ainoastaan veitikkamaisesti leikki pyhimystä hurmatakseen itseään tahi muita.
"Todellakin", puhkesi Helvig puhumaan, "nunnan puku sopii hyvin sinulle, pikku Tove! Mutta istuudu, lapsi; tästä puuttuu muuan tärkeä seikka." Hän painoi imarrellun neidon hiljaa tuoliin ja järjesteli hänen runsaita hiuksiaan. Mutta samassa kuuli Tove kauhistuksella viiltävän äänen ja näki epätoivoisesti kirkaisten koko kauniin pitkän tukkansa poikkileikattuna kuningattaren kädessä. "Kas niin!" sanoi Helvig ja heitti nauraen kauniit hiussuortuvat sekä sakset ompelupöydälle, "se ei kuulunut nunnankaapuun — Peilaa nyt itseäsi, pikku Tove!"
Rumennettu kaunotar vilkaisi peiliin, mutta vaipui takaisin tuoliin peittäen silmät kädellään ja itkien katkerasti.
"Elä ole mieletön lapsi", sanoi Helvig. "Sehän oli vain leikkiä. Muutaman kuukauden kuluttuahan sinulla jälleen on pitkä kaunis tukka, ja eihän täällä nyt ole ketään kelle koristeleida, niin kauan kun nuoret herramme ovat sotatantereella."
"Te olette oikeassa, kuningatar Helvig!" huudahti Tove hurjan koston leimutessa hänen katseestaan ja hypähti ylös. "Se on tuleva kahta vertaa kauniimmaksi, sen lupaan teille — se on tuleva vielä niin keltaiseksi, että Helvig kuningatar saa harmaat hiukset katsoessaan niihin."
"Jaha, arveletko niin?" sanoi Helvig ja kiristi hampaitaan. "No niin, sen tahdomme nähdä! — Kuitenkin, ole järkevä, turhamainen lapsi", jatkoi hän jääkylmästi. "Koska nyt olet kylpyyn puettu, saat seurata minua kylpyyn tänään."
Tove katsoi kauhulla kuningattareen. "Ettehän vain tahtone hukuttaa minua kylvyssä?" hän kysyi valahtaen kuolonkalpeaksi. "Te vihaatte minua, Helvig kuningatar, näen sen kyllä — enkä tosin ole ansainnut, että huolehtisitte minun kauneudestani ja omin käsin pukisitte minut. — Mutta jos haudotte mielessänne pahempaa minua vastaan, niin muistakaa, että kaikki olemme syntisiä Jumalan edessä, ja että tämän jälkeen tulee vielä päivä, kuten teidän jalo herranne, kuningas, sanoo. Hän ei varmaan koskaan anna teille anteeksi, kuullessaan teidän kohdelleen pahoin sitä, josta hän pitää, sillaikaa kun täällä ei ollut ketään, joka olisi voinut suojella hänen pikku Toveaan."
"Sinua hän siis rakastaa, ja minua kohtaan hän on tuleva ankaraksi herraksi?" kysyi Helvig katkeran kylmästi. "Mutta sinä uneksit, mieletön lapsi! Sinä syytät itseäsi turhassa vihassasi. Mutta minä en usko sinua, vaikkakin tunnustaisit minulle pahimman. Voitko todella kuvitella mielessäsi, että voisit olla jonkun kuninkaan mieltymyksen ja kuningattaren vihan esine? Ei, siihen sinä olet liian mitätön. — Tule, seuraa minua kylpyyn nyt. Et enää koskaan ole syyttävä kuningatar Helvigiä." Sitten hän otti pelokasta kaunotarta kädestä ja meni hänen kanssaan pois salakäytävän kautta. Tove seurasi kuningatarta horjuvin askelin eikä tiennyt, mitä hänen piti uskoa tästä äkillisestä armonosoituksesta.
Pian senjälkeen kuningatar palasi kiireisin askelin ja hehkuvan kuumana yksinään takaisin salakammioonsa. Hän viskasi avaimen pöydälle ja vaipui nojatuoliinsa. "Hikoilkoon nyt ulos kuningatar-haaveensa!" mumisi hän. "Kuolla hän ei voi, ja tämän pikkuisen kuolemantuskan esimaun hän oli hyvin ansainnut — Siellä oli lämmintä", jatkoi hän ja nousi läähättäen, "melkein liian kuumaa — mutta niin hänellä pitää ollakin, tuolla noidalla! Mutta mitä on lämmin kylpyhuone rovion rinnalla? — Oi, mitä kuulen?" huudahti hän nyt hämmästyneenä ja kuunteli Folgvardin harpunsoittoa! — "Suuri Jumala — hän täällä? Ja millaiselta minä näytän!" Hän juoksi peilin luo ja sieltä vesikannulle valellakseen polttavia kasvojaan. Hän aikoi soittaa neitsyettään, mutta malttoi mielensä ja järjesti itse tukkansa ja pukunsa. Ulommasta huoneesta kuuluivat mitä ihanimmat sävelet, sillaikaa kun hän kiireesti pukeutui jäykkään, välkkyilevään pukuunsa ja pukeutumisestaan innoissaan ja huolissaan näytti unohtaneen kaiken muun.
Folgvard istui vielä soitin kädessään parvekesalissa. Hovimestari kulki tuskaantuneena edes takaisin ja pudisteli päätään. Suuren naissalin ovi avattiin nyt ja kuningatar astui sisään. Kaikki hänen neitsyensä ja naisensa, jopa palvelijattaretkin, olivat kuulleet Folgvardin harpunsoiton ja seisoivat kuunnellen etusalin ovella. Folgvard huomasi kuningattaren ja hypähti ylös.
"Jatkakaa, jatkakaa!" sanoi Helvig kiihkeässä mielenliikutuksessa. "Se voi olla täällä tarpeen — niin hyvin ette ymmärtänyt tuota taitoa Sönderborgissa, ritari Folgvard. Teidän soittonne on saanut tunteen, tulen, kuten uskollisesta ja lämpimästä sydämestä — sellainen on harvinaista meidän päivinämme. Jatkakaa!"
"Sallikaa minun ensin, armollisin kuningatar, sanoa teille syy rohkeaan tulooni tänne, tietäessäni olevani kuninkaallisen puolisonne epäsuosiossa. Teidän sydämeenne ja ylevään mieleenne vedoten rukoilen teitä, jalointa kaikista naisista!" näin sanoen hän polvistui kuningattaren eteen ja painoi hänen kätensä polttaville huulilleen. "Minä en nouse kadehdittavalta paikaltani jalkojenne juuresta", jatkoi hän, "ennenkuin vapautatte uskollisen ystäväni, ritari Sven Tröstin Brattingsborgista, ja hänen onnettoman puolisonsa, joiden tiedän istuvan, vaikka eroitettuina, linnan vankitorneissa. Elämäni ja kunniani kautta tahdon vastata siitä, etteivät he ole syypäät mihinkään rikokseen, jonka tähden heidät olisi oikeudenmukaisesti voitu vangita tai maanlakien mukaan tuomita."
"Tuollaiseen lailliseen tekoon ei minulla oikeastaan tosin ole oikeutta", vastasi kuningatar, "mutta tahdon ottaa sen itselleni. Minun vastuullani hovimestari, antakaa heti avata vangitun ritarin ja hänen puolisonsa vankila. Tunnin kuluttua heidän on oltava kuninkaallisen laivan kannella ja ulkona satamasta."
Hovimestari ällistyi. Hän näytti äärimmilleen hämmästyneeltä ja aikoi sanoa jotakin vastaan; mutta kuningattaren ankaran katseen edessä kumarsi hän syvään ja poistui silmäiltyään ensin tarkoin tiimalasiin.
Folgvard hypähti ylös, äärettömän iloisena. Hän huomasi tällä hetkellä olevansa yksin kuningattaren kanssa, vaikka naissalin ovi oli puoliavoinna ja kuului naisäänien uteliasta kuiskailua. Mutta Folgvard näki ja kuuli vain kuningatar Helvigin, joka seisoi hänen edessään hehkuvin poskin, kasvoilla miltei hurja ilon ilme, väristen kuitenkin melkein tahtomattaan. "Jalo, ylevä sielu!" huudahti Folgvard ja painoi kuningattaren käden sydämelleen. Tuli leimusi hänen katseestaan ja vastustamattoman voiman ajamana kohotti hän kätensä uhkarohkeaan ja uskaliaaseen syleilyyn.
"Oletteko aivan hurja?" kuiskasi kuningatar ja peräytyi askeleen. — "Toivoakseni minun korkea puolisoni ei paheksune tätä minun armahdustani", jatkoi hän ääneen ylevään sävyyn, Folgvardin kumartuessa hehkuvin poskin. "Kuulemani mukaan eivät ystävänne ole vangitut kuninkaallisesta käskystä, vaan yksityisten vihamiesten kostonhalusta."
"Minä jään tänne vapautettujen ystävieni viattomuuden pantiksi", sanoi Folgvard. "Mikä tuomio ja rangaistus laillisesti voitanee heille langettaa, sen tahdon mielelläni kärsiä heidän puolestaan."
"Hyvä, te jäätte tänne, ritari Folgvard, panttivangiksi ja ystävienne puolustajaksi", puhkesi kuningatar puhumaan kiihkeästi ja innoissaan. "Myös minua suojelette. Nimitän teidät ritarikseni ja drotsikseni!" Hän antoi hovinaisilleen merkin astua sisään. "Teidän tulee minun kädestäni ottaa vastaan pantti siitä näiden rouvien ja jalosukuisten naisten läsnäollessa." Näin sanoen hän veti hansikkaan kädestään niin kiivaasti, että se repeytyi, ja sisäänastuvien naisten ympäröimänä hän ojensi ritari Folgvardille rikkirevityn hansikkaan.
Kohtelias ritari notkisti heti taitavasti polveaan ja otti tässä asennossa vastaan kuningattaren kunnioitettavan pantin painaen samalla hänen kädelleen kunnioittavan suudelman, joka kuitenkin kesti hieman kauemmin kuin hovitapa salli.
"Olette yllättänyt meidät kaikki tuntehikkaalla harpunsoitollanne, ritari Folgvard", sanoi kuningatar kiireesti, antaen hänelle samalla salaisen viittauksen nousta. "Nyt odotamme saavamme kuulla laulun, johon olette valmistanut meidät niin viehättävillä sävelillä. — Laulakaa, laulakaa!" jatkoi hän nopeasti yhä levottomammin. "Minun täytyy kuulla laulua — Vordingborgissa pitää nyt olla iloa ja riemua."
"Ainoan laulun, minkä osaan laulaa antaumuksella ja elävyydellä, saatte kuulla, armollisin kuningatar", vastasi Folgvard ja hypähti ihastuneena ylös soitin kädessään. "Jokaisella ajatuksella, joka sävelinä voi tulvia sielustani on vain yksi päämäärä maailmassa." Hän tarttui nyt kieliin ja lauloi intohimoisen hurmautuneella äänellä:
Yks' kaipuu sieluni säilytä ain'!
Älä pyyteistäs ylväintä hukkaa!
Sun on hedelmät kaikki, jos polje et pois
jalon aatoksen, kunnian kukkaa.
Ja jos korteni kannankin rovioon
mill' itse, mä kerran palan,
mieli uljaan kotkan on aurinkoon,
yli maailman ahtaan alan.
Hän lauloi vielä muutamia säkeitä, joissa oli hämäriä viittauksia hänen salaiseen rakkauteensa ja mitä palavinta rakastetun ylevän ja puhtaan sielun ihailua. Mutta hänen laulaessaan kalpeni kuningatar kalpenemistaan. Kaikkien huomion ollessa kiintyneenä Folgvardin lauluun ja lumoavaan soittoon, jota kaikki kuuntelivat, kuului äkkiä toiselta puolen linnanpihaa etäisiä tukahutettuja valitusääniä ja hätähuutoja, aivankuin lapsen surkeaa voivotusta. Tämä vaikerrus sekaantui eriskummaisesti ja häiritsevästi suloisiin lemmensäveliin ja kuningattaren ylevyyden ja sielunpuhtauden ylistelyyn. Oli kuin olisi hän itse helvetintuskia kokien kuullut kuolevan sielun soimaavan häntä. Jumalan tuomioistuimen edessä, syntisen rakkauden kaiuttaessa valhelaulujaan hänen kunniakseen. "Pelastakaa hänet! hän tukehtuu!" kirkaisi kuningatar äkkiä käheällä äänellä ja kaatui kouristuskohtaukseen.
Kukaan ei ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi. Kauhistuneena kiirehdittiin kuningattaren avuksi. Mutta nyt kuului äänekästä melua ja monia vaikeroivia ääniä linnanpihalta. Juostiin alas parvekesillalta ja nähtiin vieraan ritarin syöksyvän ulos eräästä linnan keittiörakennuksen ovesta palvelusväen meluavaan joukkoon, valkopukuinen naisolento sylissään. Äsken vapautettu Sven Tröst oli tässä silmänräpäyksessä särkenyt kuningattaren kylpyhuoneen oven ja kantoi onnettoman Tove neitsyen linnanpihalle. Hän ei enää kuitenkaan valitellut; hän näytti kuolleelta. Verta virtasi hänen nenästään ja suustaan, ja koko näky oli mitä surullisin.
Tuota onnetonta ympäröivien myötätuntoisten ihmisten joukossa oli myöskin Agneta, joka tätä surkeutta nähdessään oli unohtanut oman onnensa. Hän makasi itkien, pitäen kädestä Sven Tröstiä, onnettoman tytön vieressä, joka oli asetettu kaivon äärelle, missä mitä kiireimmin valeltiin häntä kylmällä vedellä. Kaikki luulivat häntä kuolleeksi ja kuiskailtiin kauhulla ja katkeruudella julmasta kuningattaresta, jonka väitettiin tarkoituksella sulkeneen Tove neitsyen kylpyhuoneeseen ja itse antaneen lisätä kuumuutta.
Agneta ensimäiseksi luuli huomaavansa jonkun elonmerkin kauniissa pahoinpidellyssä tytössä, ja nyt tuli sinne myös ritari Folgvard lääkäritaitoisen linnanpapin kanssa. Tove neitsyt, jota oli miltei mahdoton tuntea, kannettiin linnaan, jotta saataisiin koettaa kaikki lääkäritaidon keinot hänen pelastuksekseen. Kauemmaksi kuin parvekesaliin ritari Tröst ja Agneta eivät voineet häntä seurata. Vanha hovimestari, joka oli ollut tämän surkean kohtauksen ainoa välinpitämätön katselija, kumarsi jäykästi ja nöyrästi ritari Tröstille ja hänen rouvalleen ja pyysi heitä kuningattaren nimessä jättämään linnan ja astumaan laivaan, joka veisi heidät, minne he käskisivät. Mutta tunti oli melkein loppuun kulunut, vakuutti hän, ja hänen virkavelvollisuutensa oli nähdä heidät laivalla määrätyn tunnin kuluessa.
Sven Tröst ja Agneta vilkaisivat vielä kerran säälivästi rikoksen onnettomaan uhriin, rikoksen, josta he kuitenkaan eivät varmuudella vielä uskaltaneet syyttää korkeata henkilöä, jota siitä syytettiin. Käsi kädessä jättivät nuo jälleen yhdistetyt puolisot Vordingborgin linnan, jäykän, säntillisen hovimestarin saattamina, joka katseli Tove neitsyen onnettomuutta kuten asiaa, joka ei ensinkään koskenut häntä, vaan ainoastaan linnanvoutia, koska se oli tapahtunut linnan sivurakennuksissa.
Noustuaan laivaan satamassa näkivät Sven Tröst ja hänen puolisonsa jälleen Folgvardin, joka oli kiiruhtanut heidän jälessään sanoakseen heille hyvästi.
"Kiitos, uskollinen ystävä", sanoi Sven Tröst ja pudisti hänen kättään. "Teitähän meidän on kiittäminen vapaudestamme. Huolehtikaa tuosta onnettomasta ja tulkaa pian jälestä. Paetkaa!" kuiskasi hän hänen korvaansa. "Taivaan tähden paetkaa kuningatarta ja tätä kauhistuttavaa hovia!"
Folgvard seisoi kuin kivettyneenä hirvittävästä ajatuksesta, jota hän kuitenkaan ystävänsä puheesta ja yleisestä huhusta huolimatta ei saattanut käsittää todeksi. "Jumala siunatkoon teitä, rakkaat ystävät; hyvästi!" hän sanoi liikutuksesta väräjävin äänin "Tervehtikää Ebbeseniä — auttakaa häntä viimeiseen saakka, älkääkä hyljätkö prinssi Oton asiaa! Minä jään tänne. Tämä on onnettomuuden linna — mutta uskokaa minua, tiedän sen — uskallan elämäni siitä — hän — hän on syytön."
Agneta puristi sydämellisen osanottavasti sokaistun ritarin kättä ja astui laivaan. Sven Tröst kietoi kätensä rakkaan Agnetansa vyötärölle, ja alus purjehti pois vieden heidät mukanaan lempeänä kevätiltana, jolloin iltakellot kaikuivat maalaiskirkoista, ja Vordingborgin kylässä soitettiin rauhallisesti iltarukoukseen.