SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kolme kuukautta tämän onnettomuuspäivän jälkeen Vordingborgissa istui ritari Folgvard eräänä koleana syyspäivänä soittokoneineen linnan parvekesalissa. Kuninkaan linnassa ja autiolla linnanpihalla oli hiljaista, kaikki olivat menneet levolle. Vain porttivahdin kuultiin silloin tällöin puhaltavan torvellaan joitakin sankarilauluja. Folgvard katsahti ylös säteileviin tähtiin ja antoi iltatuulen suhista soittimen kielissä, lyöden itse silloin tällöin jonkun soinnun hälventääkseen omia synkkiä aavistuksiaan. Mutta turhaan hän koetti karkoittaa kalvavia epäilyksiään ja raskaita ajatuksia, jotka tuon merkillisen päivän jälkeen olivat ahdistaneet häntä. Vain tunnin päivässä hän näytti onnelliselta, silloin kun hän iltarukouksen jälkeen auringon laskiessa sai astua suureen naissaliin huvittamaan kuningatar Helvigiä ja hänen hovinaisiaan laululla. Kuningatar istui mielellään silloin avonaisella parvekkeella, josta aukeni silmien eteen kaunis näköala merelle ja Tanskan saarille. Kun Folgvard silloin näki nuo hänen mielestään niin kauniit silmät ja tuon vartalon, joka huolimatta siitä, että se jo ilmeisesti oli kukoistuskautensa sivuuttanut, syntyi ihmeellinen loisto hänen silmiinsä, hänestä tuntui kuin olisi korkeampi ja kauniimpi maailma kehittynyt hänen sielussaan, ja hän hurmautui autuaista mielikuvista ja sävelistä, jotka aivankuin huuhtoivat pois kaiken likaisuuden ja tartunnan syntisestä maailmasta ja nostattivat uuden taivaan ja uuden maan ajatusten syvyydestä ja ikuisen elämän lähteestä hänen sisimmässään. Hän piti velvollisuutenaan välttää jokaista kohtaamista kuningattaren kanssa, mikä olisi voinut antaa juorupuheille vähintäkään aihetta ja vahingoittaa vielä lisää kuningattaren mainetta. Hän tuntui aivan pelkäävän, että joskus joku sana tämän omasta suusta särkisi hänen kauniin unelmansa kuningattaren sielun ylevyydestä ja puhtaudesta, joihin hän haaveilevassa rakkaudenhuumeessaan oli pannut koko elämänsä.
Sekä linnassa että kaupungissa oli päivä ollut rauhaton. Huhu kertoi suuresta tappiosta, jonka kuningas muka oli kärsinyt Kallundborgissa siten että kreivi Henrik, joka oli tullut linnan ruotsalaiselle päällikölle avuksi, oli hyökännyt hänen leiriinsä ja lyönyt hänet. Kukaan ei tiennyt mitä uskoa tästä. Kansa kasautui ryhmiin ja puhui kaikkialla tappiosta, vasta illalla alettiin rauhoittua toivoen huhun olevan väärän. Mutta nyt kuuli Folgvard äkkiä kovaa melua linnanpihalta. Portti avattiin melkoisen suurelle soturijoukolle, joka oli puettu ritarillisiin varustuksiin. Siinä oli kuningas itse kaikkine hovimiehineen ja vähäinen määrä saksalaisia palkkasotureita. Sotajoukko oli todella lyöty ja hajoitettu. Kallundborgin piiritys oli lakkautettu, ja Valdemar oli kadottanut kaksi tuhatta miestä. Hänen paluunsa Vordingborgiin ei ollut erikoisen imartelevaa tämän hänen ensimäisen ja epäonnistuneen sotaretkensä jälkeen. Hän tuli sentähden edeltäkäsin ilmoittamatta ja myöhään kaupunkiin kiiruhtaen linnaan kaikessa hiljaisuudessa, odottamatta tai toivomatta mitään tuliaistervehdystä kaupungin tyytymättömiltä asukkailta.
Menetetty taistelu ei kuitenkaan ollut vähentänyt kuninkaan rohkeutta eikä mitenkään erikoisesti vaikuttanut hänen iloiseen mieleensä; ainakin näytti hän tyytyväiseltä eikä antanut kenenkään huomata epämieluista tunnettaan palatessaan nyt lyötynä pakolaisena takaisin linnansa pihalle.
"Meidän juutilainen profeettamme oli oikeassa sillä kertaa", mutisi hän välinpitämättömällä äänellä Stig Antinpojalle, viskautuessaan alas hevosensa selästä linnanpihalla. "Nuo ostetut sielut toivat kirouksen mukanaan — ne eivät olleet ainoankaan kalkin arvoisia — olisimme voineet säästää tämän lainan Herraltamme. Piispa oli oikeassa. Heitimme helmiä sioille ja autuuksia koirille. — Vahinko ei kuitenkaan ollut suuri", lisäni hän ja nauroi, lähestyessään parvekesiltaa. "Tuo tyhmä sota maksaa enemmän kuin voidaan, ostaa maita ja linnoja. Kreivi teki minulle paremman palveluksen kuin hän aavistikaan: kolmen kuukauden palkalla vapaudumme me nyt saksalaisista velkojistamme aina kiirastuleen saakka. — Ah, minun pikku Toveni!" huudahti hän äkkiä synkän totisesti, hänen katseensa sattuessa siihen hämärään paikkaan parvekekatoksen alla, missä hän viimeksi vappujuhlassa oli nähnyt ja syleillyt kaunista Rügenitärtä. "Täällä on tapahtunut suurempi onnettomuus kuin kaikille noille ostetuille sankareille yhteensä."
Podebusch oli nyt myös laskeutunut hevosensa selästä ja astui ääneti ja synkkänä parvekesiltaa kuninkaan jälessä. Ritari Folgvard oli vetäytynyt parvekekatoksesta lyhdyillä valaistuun etusaliin, jossa hän kuningattaren hovimiesten kanssa tahtoi ottaa vastaan kuninkaan ja todistaa sekä oman että ystäviensä syyttömyyden. Nyt oli tullut tuo tärkeä hetki, jota hän kolme kuukautta oli odottanut; mutta kuningas ei näyttänyt olevan nyt erikoisen myöntyvällä ja lempeällä tuulella. Vanha hovimestari vapisi kovin hämillään esittäessään hänelle ritari Folgvardin kuningattaren uutena drotsina, joka oli täällä samalla panttivankina Brattingsborgin Sven Tröstin ja hänen puolisonsa puolesta, jotka hänen armonsa oli vapauttanut.
Pitämättä Folgvardia edes katseen arvoisena kuningas kysyi ankaralla, melkeinpä peloittavalla äänellä: "Missä on Tove neitsyt, herra Podebuschin sisar? Täällähän on piru riehunut sillaikaa kun minä olen ollut poissa. Minulle on sanottu, että hänet on keitetty tai paistettu. Elääkö hän? Vastaa minulle ihminen?"
"Tavallaan, teidän korkeasti kuninkaallinen, suurivaltaisin armonne!" änkytti hovimestari väräjävin äänin. "Hänen elämästään on toivoa, sanoo linnanpappi. Mutta voi kestää kauvan, ennenkuin hän jälleen täydellisesti saa entisen ulkonäkönsä. Muuten onnettomuus on tapahtunut linnan sivurakennuksessa ja kuuluu linnan voudin —"
"Voi niitä katalia ihmisiä, joilla on osansa tässä rikoksessa!" keskeytti kuningas hänet kauheassa vihassa ja polki lattiaan, tarttuen samalla miekkansa kahvaan. "He eivät vältä oikeuden mukaista rangaistusta niin varmasti kuin minä olen Tanskan kuningas. Minä tiedän teidän olleen täällä tuona onnettomuuspäivänä, Folgvard Lagmanson!" jatkoi hän kiivaasti ja kääntyi vaikenevaan synkkään ritariin. "Minä tiedän että te olette johtanut kuningattaren puuttumaan minun tuomio-oikeuteeni — minä tiedän teistä enemmän kuin tämän. Teidän kohtelias palveluksenne on nyt lopussa. Te matkustatte tällä hetkellä Nyborgiin valtiovankina. Siellä odotatte tuomiotanne."
Folgvard laski miekkansa kuninkaan jalkojen juureen ja kumarsi. "En pelkää laillista ja oikeudenmukaista tuomiota, kuningas Valdemar", sanoi hän rauhallisesti. "Mutta varokaa vuodattamasta viatonta verta, älkää unohtako, mitä te olette velkaa maanlaille ja Tanskan ritaristolle!"
"Minä en unohda mitä olen velkaa teille. Ylimielisen tanskalaisen ritariston olen kyllä opettava", vastasi kuningas suuttuneena. "Te voitte olla yhtä varma mestauslavasta kuin minä olen varma siitä, että te olette tyhmänylpeä petturi ja syypää majesteettirikokseen."
"Ellei laki tuomitse drotsi Pietari Hesselin poikaa, ei teidän väärä tuomionne voi taittaa hiustakaan hänen päästään", sanoi Folgvard rohkean ylpeästi. "Tanskan kansa ei ole valinnut teitä hallitsijakseen palauttaakseen taas Geertin aikuisen laittoman verihallituksen. Herra, muistakaa Tanskan viimeisen itsevaltiaan kuolemaa ja mihin tanskalainen rohkeus ja ritarillinen miehuus pystyvät! Kuningassuvulla on vanhempi ja jalompi haara — eikä Ebbesenin poikia milloinkaan tule puuttumaan Tanskasta."
"Hahaa!" huudahti kuningas ääneen nauraa hohottaen. "Nyt te säästätte meiltä kaikki turhat oikeusrettelöt, ritari Folgvard! Ei mikään laki voi paremmin tuomita teiltä tuota päätä, jota niin korkealle kohotatte kuin teidän omat julkeat, kapinalliset sananne."
"Sekä sanoistani että töistäni minä vastaan vapaana tanskalaisena miehenä", jatkoi Folgvard pelottomasti. "Kukaan ei voi estää minua mainitsemasta sitä minkä joka mies tietää, mutta jonka te ylimielisyydessänne näytte unohtavan, kuningas Valdemar, sillä mahtavalla voitonnimellänne te ette ole tuoneet vielä meille ei suuruutta eikä kunniaa."
"Pankaa hänet kahleisiin!" käski Valdemar, äärimmilleen suuttuneena. "Viekää hänet Nyborgiin vankitorniin! Kolmen päivän kuluttua on tuo kukko lakannut kiekumasta."
"Pankaa orjat kahleisiin!" huusi Folgvard. "Heittäkää laintuomitsemat pahantekijät vankiloihinne! Mutta jos te olette ritari ja kunnian mies, kuningas Valdemar, niin elkää häväiskö itseänne ja Tanskan ritaristoa. Jos ette tahdo tahrata Tanskan kruunua, niin muistakaa lupaustanne ja kädenlyöntiänne."
"Minun tahtoni on voimakkaampi kädenlyöntiäni", vastasi kuningas ylpeästi hymyillen. "Kuitenkin — säätynne mukaisesti pääsette täältä Nyborgiin, oikukas herra Folgvard pelimanni. Minä en unohda teidän olleen kuningattaren drotsin ja ritarin. Minä tiedän teidän oleskelleen naistuvassa, kauniiden neitosten ja rouvien ilona."
"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon viimeisenä hetkenäni", sanoi Folgvard juhlallisesti ja kohotti oikean kätensä kuin pyhimpään valaan, "minä en tullut sinne missään alhaisessa tarkoituksessa! Sen voin kuolemallani vannoa todeksi."
Kuningas loi häneen läpitunkevan katseen, joka lopuksi osui ritarin rintaan, mistä näkyi palanen kuningattaren rikkirevittyä hansikasta. "Vai niin", mutisi Valdemar katkerasti nauraen ja poistui huoneesta.
Vähän senjälkeen nähtiin ritari Folgvard Lagmanson kahleitta ja vapaana, mutta lukuisan ratsumiesvartion ympäröimänä, ratsastavan ulos Vordingborgin linnanportista, monen osanottavan katseen seuraamana. Linnassa valitettiin hänen onnettomuuttaan, varsinkin naistuvassa, sillä linnan naisväki piti paljon nuoresta, rohkeasta ritari Folgvardista. Kuningatar oli sairastunut, kerrottiin, ja hänen huoneissaan näyttiin levottomasti liikuttavan kynttilöiden valossa.
Keskiyön aikaan käveli kuningas kiivain askelin edestakaisin salakammiossaan. Ritari Podebusch seisoi palavin poskin kiihtyneenä hänen työpöytänsä ääressä ja piteli asiakirjaa kädessään. Kuningas seisattui pari kertaa ja polkaisi lattiaan. "Mikä surkea näky!" huudahti hän. "Ne pedot! Kohdella turvatonta naista tuolla lailla vain senvuoksi ettei hänellä ole kivisydäntä, vaan voi rakastaa ruhtinaassa muutakin kuin hänen arvoaan ja asemaansa! — Ja kuitenkaan he eivät ole hituistakaan parempia, senkin tekopyhät hyveiden esikuvat! Haa, Podebusch, minä tunsin morsiushansikkaani! Juuri sinä hetkenä, jolloin olin uskoa hänen petolliseen valaansa ja aijoin vapauttaa hänet, huomasin hansikkaan pistävän esiin hänen takkinsa rintamuksesta."
"Tunsitteko enää minun onnetonta sisartani, herra?" kysyi Podebusch. "Hänellä ei ole ollut onnea Tanskassa. Jos hän jäisikin eloon, niin hän on menettänyt kauniin ulkomuotonsa, ja luonnollisesti myöskin teidän ystävällisen osanottonne, armollisin kuninkaani!" Hän huokasi syvään, katseessa puoleksi surumielinen, puoleksi viekkaan tutkiva ilme, kuninkaan astellessa yhä kiivaammin edestakaisin. "Me sisarukset jätimme onnettomana hetkenä metsiemme yksinäisyyden ja onnellisen Rügenimme seurataksemme kohteliasta kuningas Valdemaria Tanskaan."
"Mikä minä olen mielestäsi, Podebusch?" kysyi kuningas seisahtuen hänen eteensä, ja hänen katseestaan välähti hetkellinen surumielisyyden tunne. "Arveletko Valdemarin katsovan aina vain ulkonaiseen kuoreen? Etkö luule minun panevan mitään arvoa todellisiin luonteen ominaisuuksiin, lempeyteen ja miellyttävään olemukseen? Ehkä minä olen vaihtelevainen ja kevytmielinen, mutta marmorisydäntä ei minulla ole; enkä minä myöskään ole kiittämätön tuuliviiri. Jos hän vain paranee ja saa jälleen entisen eloisuutensa, ei hän milloinkaan ole ruma minun silmissäni. Hän on nyt minulle tuhatkertaa rakkaampi kuin ennen. Nyt on minun sydämeni jakamattomasti hänen. Minä en milloinkaan unohda miten hän ja sinä olette kärsineet minun tähteni, tuossa käteni." Hän puristi pikaisesti Podebuschin kättä ja jatkoi kiivasta käyntiään.
"Kiitos hyvistä aikeistanne, suurvaltaisin herra!" jatkoi Podebusch alakuloisesti. "Mutta tuskinpa edes teidän mahtava suojeluksenne voi tehdä minua ja minun sisarparkaani onnellisiksi. Asia on nyt yleisesti tunnettu, ja meidän niin kutsuttu kunniamme tahrattu. Yleisö on ankara siveellisyystuomari — suuri maailma varsinkin — mitä enemmän hyveitä sitä enemmän kunniaa. Tällä hetkellä on sääli meidän puolellamme ja hyvänsuopaisuudesta tällä kertaa saamme olla rauhassa. Mutta jos teidän osanottonne kautta onni kääntyy meille suotuisaksi, niin alkaa kateellisuus versoa ja myrkylliset kielet vapaasti toimia. Yötä päivää he toitottavat teidän korviinne miten vieraat suosikit ovat tuottaneet onnettomuutta maalle ja valtakunnalle. Te ette saa lepoa ei makuuhuoneessanne eikä rippituolissa, ei neuvostossa eikä salakammiossa ennenkuin suostutte hyveellisten kirkujoiden vaatimuksiin ja ajatte meidät maasta. Jättäkää meidät kokonaan oman onnemme nojaan, herra kuningas!"
"Ei, ei!" huudahti kuningas kärsimättömästi ja polkaisi jalkaa. "Te jäätte minun luokseni. Te olette minun uskollisimmat ystäväni kuolinpäivääni saakka — huolimatta ihmisten puheista — huolimatta maallisista ja hengellisistä korvaankuiskuttajista! Tästä lähtien sinä olet minun drotsini, Podebusch, ensimäinen mies neuvostossani. Ei kestä kiittää! Sinä olet sopiva siihen virkaan! Sinä saat sinetillä varustetun valtakirjani virkaasi; heidät pakoitetaan kunnioittamaan sinua. Nyt ei enää sanaakaan siitä asiasta. Onko Folgvardin tuomio valmis?"
Uusi drotsi polvistui, ja ilo loisti hänen ovelasta katseestaan, ja hän painoi kuninkaan käden huulilleen. "Tässä, armollisin herrani ja kuninkaani", sanoi hän nyt kiireisesti ja ojensi noustuaan kuninkaalle kirjoitetun pergamenttilehden. "Mutta ettekö halua siirtää sen vahvistamista huomiseen? Eipä siltä, että tässä tarvitsisi epäröidä; mutta se voisi häiritä yöuntanne. Sanotaan olevan epäterveellistä maatapannessa vahvistaa kuolemantuomioita, enkä minä mitenkään tahdo kiirehtiä tekoa, joka voisi näyttää harkitsemattomalta, sekä olisi ristiriidassa teidän antamienne vakuutusten ja lupausten kanssa."
"Hm, yörauhaa — vakuutuksia!" toisti kuningas otsa rypyssä. "Parhaiten nukkuu työnsä tehtyä. Olethan laittanut sinettivahan järjestykseen. Ei mitään arveluita! Jos hän olisikin vain nöyrän rakastuneen narrin tavoin laulanut lauluja naistavassa; mutta onhan hän Ebbesenin uskaliaimpia ystäviä, kuuluen Oton kapinalliseen puolueeseen. Hän menettää päänsä, huolimatta Tanskan uhmailevasta ritaristosta ja maailman kaikista sopimuksista."
"Entä kuningatar, teidän armonne! Hän varmasti rukoilee ritarinsa ja neuvonantajansa puolesta", sanoi Podebusch viekkaan näköisenä. Hän oli nopeasti tarttunut kuninkaan sinettiin ja leikki nyt sillä. "Hän on varmasti pian täällä, ja panee maan ja taivaan liikkeelle pelastaakseen kauniin suosikkinsa elämän."
"Silloin hän saa kiitoksen Tovesta, ja silloin sinä jo olet matkalla Nyborgiin, mukanasi Folgvardin kuolemantuomio", vastasi kuningas kiivaasti ja riisti sinetin Podebuschin kädestä. "Kas niin!" jatkoi hän ja painoi sinetin valmiiseen vahaan. "Pois nyt! Tuomio pannaan viipymättä täytäntöön."
"Kun te käskette, herra kuningas, täytyy minun totella", sanoi
Podebusch nöyrällä äänellä ja pisti talteen sinetöidyn valtakirjan.
"Puolen tunnin kuluttua te kuulette minun nopeimman ratsuni kavioiden
kapseen linnanpihalta." Sen sanottuaan hän kumarsi syvään ja poistui.
Kuningas astui edestakaisin salakammiossaan ja seisoi pari kertaa hiljaa, käsi otsalla, ikäänkuin levottomiin ajatuksiin vaipuneena. "Podebusch!" huudahti hän hiljaa astuen päättäväisesti ovelle, mistä uusi drotsi äsken oli kadonnut. Mutta samassa aukeni kuningattaren huoneen sala-ovi. Helvig seisoi ovella kalman kalpeana, lepattava, kynttilä kädessä. Kuningas oli kääntynyt häneen päin; mutta ehdottomasti vavahtaen hän peräytyi askeleen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt naista näin suurissa sieluntuskissa. Hänen kasvonsa ja jäsenensä näkyivät olevan kivettyneet tuskasta ja kärsimyksistä. Hän koetti liikahtaa, mutta jäi seisomaan; hän koetti puhua, mutta ei voinut. Lopulta putosi kynttilä hänen kädestään; hänen, kätensä liittyivät yhteen; hän taivutti puoleksi polviaan, ikäänkuin aikoen polvistua. "Armoa!" änkytti hän. "Ei, oikeutta, julma kuningas!" huudahti hän kovemmalla äänellä astuen ylpeästi kynnyksen yli. "Hän ei ole missään rikkonut lakia — hän oli minun suojelukseni alainen — hän on Tanskan puhtain ja jaloin ritari" —
Kuninkaan kasvot sävähtivät suuttumuksesta punaisiksi, mutta hänen silmissään oli katkera kylmyys. "Puhutteko te siitä jalosta ritarista, joka lauloi lumouslauluja kuningatar Helvigille, sillaikaa kun Tove neitsyt paistui saunassa?"
"Elävän Jumalan nimessä, hän on syytön!" vastasi Helvig, ja veri palasi taas hänen poskilleen. "Minä olin syyllinen koko onnettomuuteen. Minä unohdin, missä tuo kurja olento oli, kunnes —"
"Kunnes te uskoitte hänen tukehtuneen ja paistuneen", keskeytti kuningas hänet. "Kunnes kivetkin heltyivät hänen tuskistaan, ja vangit mursivat auki hänen paistinuuninsa."
"Oi, elkää enää puhuko tästä onnettomuudesta! Se oli melkein viedä minut hautaan", sanoi Helvig, kohottaen kätensä polttavalle otsalleen "Kuitenkin, hän elää vielä", jatkoi hän ja kohotti taas ylpeästi päänsä. "Hän voi vielä tulla kauniiksi ollakseen taas kuningas Valdemarin rakastajattarena, mutta hänen oikea kuningattarensa saa sillaikaa kuolla suuttumuksesta ja häpeästä. Niin, minä myönnän sen: minä vihasin häntä — minä alennuin nöyryyttämään häntä — minä tahdoin peloittaa häntä, — mutta hänen kuolemaansa minä en tahtonut. Jos hän tuli rangaistuksi kovemmin kuin minä toivoin, niin oli se vanhurskaan Jumalan, tuomio."
"Ei, vanhurskaan Jumalan tuomio tulee vasta nyt", huudahti Valdemar katseessa hirvittävä ilme — "se kohtaa ensiksi teidän puhdasta ystäväänne".
"Tahdotteko te murhata hänet!" huusi kuningatar ja horjahti. "Haa! Te olette siis yhtä julma ja vääryyttä rakastava kuningas kuin olette petollinen ja uskoton puoliso. Minä odotan teidän vapauttavan hänet niin totta kuin toivotte armahdusta syntiselle elämällenne viimeisenä hetken anne."
"Kolme kuukautta sitten minä tuskin olin niin hyveellinen kuin te, rouva Helvig", vastasi kuningas, kylmästi ivaten, "sen kyllä myönnän — mutta eipä loista pyhimyskehä teidänkään päänne ympärillä. Pyhä rippi-isänpuhe ei teitä erityisesti kaunista. Taivaallisen Isämme edessä ei taida olla niinkään suuri synti syleillä salaa kaunista synnintekijätärtä kuin paistaa hänet elävältä, varsinkin jos ei itse ole paljoakaan parempi. Jos te omin päin olette minun linnassani sytyttänyt rovion Tove neidolle niinkuin noita-akalle, niin saa nyt pyöveli laillisen tuomion mukaan viedä kuningatar Helvigin rakastajan mestauslavalle."
Kuningatar huudahti ja vaipui tuolille. "Ei!" huudahti hän ja kooten ylpeän itsetietoisesti kaikki voimansa hän taas nousi ja piteli kiinni tuolinselkämyksestä. "Te ette saa hänen kuolemantuomiollaan minua maahan masennetuksi, ei edes sillä häpeän sanalla, jonka vain teidän oma syyllinen omatuntonne voi keksiä. Minä rakastan nyt Folgvard Lagmansonia vapaasti — koko sydämestäni, minä olen rakastanut häntä ennenkuin sen itsekään tiesin — mutta me emme ole keskenämme vaihtaneet sanaakaan, jota ei koko maailma olisi voinut kuulla — sen voin valalla vahvistaa." Hän loi kuninkaaseen ylpeän halveksivan katseen. "Minä poistun nyt heti teidän luotanne ja teidän kuningaslinnastanne", lisäsi hän päättävästi. "Minä matkustan takaisin Sönderborgiin. Minä en tahdo enää ikinä nähdä Folgvardin ja minun kunniani murhaajaa —"
"Aivan niin, rouva Helvig! Teillä on vapautenne, kunnes sauna-asia on tutkittu lopullisesti," vastasi Valdemar jääkylmästi. "Matkustakaa Nyborgin kautta, niin saatte ehkä vielä kerran nähdä puhtaan, uskollisen ritarinne. Jos hän ei kuole teidän tähtenne, niin hän kuolee kruunun vuoksi, minun ja Tanskan vihollisena. Kuitenkin", lisäsi hän, hetken vaiettuaan ja kuullessaan ratsun nelistävän linnanpihan yli, "Jos te tapaatte hänet elävänä huomenna, niin minä tahdon antaa teille vallan ja valtuuden minun nimessäni vapauttaa hänet mestauslavalta. Vain puhtaan naisensa huulilta hän vastaanottakoon elämän. Mutta elkää siinä tapauksessa viipykö liian kauan. Sillä hevosella, jonka kavioiden kapseen te äsken kuulitte, vei minun drotsini ja Toven veli, äsken Nyborgiin teidän rakastajanne kuolemantuomion."
"Sinä julma. Vai tällä lailla armahdat sinä syyttömän!" huudahti kuningatar silmissään katse, missä äkkinäisen ilon kipinä ja mitä tuskallisin levottomuus yhtyivät melkein mielettömäksi jännitykseksi. Hän juoksi nuolen nopeudella kuninkaan salakammiosta, ja pian senjälkeen näki portinvartija sairaan kuningattaren yhden ainoan hovinaisen ja vanhan hovimestarinsa seurassa, kuolonkalpeana ajavan Vordingborgin linnanportista, kepeimmissä vaunuissaan varahevoset mukana vaihtamista varten ja sellaisella kiireellä kuin olisi elämä kysymyksessä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Seuraavana iltapäivänä, kun messu oli laulettu Nyborgin kirkossa ja kansa tulvi ulos kirkosta, risteili eräs alus ankarassa pohjatuulessa aivan sataman edustalla. Kannella seisoi Helvig kuningatar hovinaisensa ja vanhan hovimestarinsa rinnalla. Hän seisoi kuin kuvapatsas katsellen Nyborgin linnantornia ja suurta kansanvilinää, jonka saattoi eroittaa kaupungissa. Yöllä hän oli kaksi kertaa matkustanut herra Podebuschin ohi, mutta tämä oli nopeammalla veneellä tullut tuntia aikaisemmin Baltin yli. Kuningatar oli pitkän aikaa risteillyt vastatuulessa Knuutinsaaren kohdalla. Merimiehet mutisivat tyytymättöminä huonoon tuuleen ja tuumivat sopimattoman lastin olevan siihen syynä. Väärä huhu, mikä kuningattaresta oli levinnyt neitsyt Toven jutun jälkeen, oli tehnyt hänet yleisesti vihatuksi. Huhu kertoi, että Tove oli kannettu kuolleena saunasta sillä aikaa kun kuningatar kuunteli rakastajansa laulua parvekesalissa. Kansanlaulu tästä tapahtumasta oli jo levinnyt kansan keskuuteen. Kun nyt kuningatar yhä yltyvän tuskan valtaamana huomasi tavattoman kansanpaljouden Nyborgissa, nähden aina välillä aluksen lähestyvän laivasiltaa, mutta heti taas etenevän siitä, alkoi peräsimen ääressä istuva merimies hyräillä kansanlaulua Tove-neitsyestä, jota kuningatar ei kuitenkaan huomannut hirvittävässä tuskassaan.
"Tuoll' linnan pihalla tanssitaan, kera kuningatar Hm — hm on, hapset hajallaan."
hyräili perämies, mutta katsoi kuitenkin liian rohkeaksi mainita kuningatarta nimeltä, kuten laulussa laulettiin. Heti kun laivamiehet huomasivat mistä oli kysymys, alkoivat hekin laulaa:
"vaan Valdemar kuningas hän kumpaakin lupaa."
Ja nyt jatkoi perämies kovalla äänellä:
"Ensin kuningatar tanssi, ja Tove sitten, senjälkeen sarja pitkä impein ylpehitten."
Perämies oli laulanut kauan, mutta kuningatar ei ajatellut muuta kuin mitä tapahtui Nyborgissa. Suuri kansanpaljous virtasi ulos kaupungista kuin kansanjuhlaan; mutta kukkulalla lähellä rantaa, oli hän kauhukseen näkevinään hirvittävät valmistukset mestausta varten. Hän kohotti hurjasti tuijottavat silmänsä taivasta kohti. Mutta nyt hän kuuli mitä perämies lauloi. Yhteenliitetyt kädet vaipuivat alas ja hänen katseensa suuntautui märkää syvyyttä kohti hänen jalkojensa juuressa. Alus ajelehti yhä kauemmaksi rannasta, ja perämies lauloi taas ääneen, luoden halveksivan katseen ylhäiseen matkustajaan:
"Kuningatar Hm-hm hän saunan kuumennuttaa.
Hän ensin käskee neitsyen kylpyä ottaa.
Pyys neitsyt heitä ovea avaamaan,
kuningatar tulta käski lisätä vaan.
Ulos kuultiin se kyllä teitä pitkin
kun saunassa yksin Toveparka itki."
"Vanhurskas taivas!" vaikeroi Helvig horjahtaen reilinkiä vasten. "Tämä synti on asettanut kuilun hänen puhtaan sielunsa ja minun sieluni välille. Mutta täytyykö hänen senvuoksi kuolla silmieni edessä!"
"Ja kuningatar kuuli yli linnanpihan sen miten Tove paran kuolo peri hirmuinen."
jatkoi säälimätön perämies. Mutta tämä valhe kansanlaulussa antoi epätoivoiselle kuningattarelle hetkeksi rohkeutta ja aivan kuin pienen toivon kipinän. "Ei, ei hän elää, se raukka", huudahti hän ääneensä.
"Tuomitkaa vain minua — Folgvard on syytön — hän ei saa kuolla kuningatar Helvigin syntien tähden! Toimittakaa minut maihin, te tanskalaiset miehet. Jaloimman ritarin henki on kysymyksessä. Armeliaan Jumalan nimessä toimittakaa minut maihin. Minä annan teille kaikki mitä omistan".
"Kiirehtikää, kiirehtikää, hyvät merimiehet ja olkaa laulamatta sellaista rivoa laulua tällaisena hetkenä" huusi vanha hovimestari pyyhkien tuskanhien otsaltaan kuullessaan solvaisevan laulun, jonka tarkoituksen hän nyt vasta ymmärsi: "Ettekö te kuule mitä meidän armollisin kuningattaremme käskee. Hän tahtoo heti astua maihin —"
"Se riippuu Herramme tahdosta eikä vain kuningattaren toiveesta", murisi merimies. "Me teemme parhaamme, herra hovimies, mutta tuuli ja virrat eivät vielä ole oppineet hovitapoja."
"Nuo säädyttömät ihmiset!" sammalti hovimestari. "Ehkä teidän armonne suvaitsee tosin kyllä sopimattoman hätähuudon? Ehkä teidän armollinen käskynne voi vielä joutua uskollisten alamaisten korviin."
"Huuda! huuda! niin että se kuuluu aina taivaaseen saakka ja herättää ikuisen oikeuden!" keskeytti Helvig hänet. "Folgvardin kuolintuomio ei saa täyttyä — käske heitä odottamaan kuninkaan nimessä — vanhurskaan Jumalan nimessä! Hän on syytön."
Vanha hovimestari huusi nyt voimiensa takaa maata kohti: "Armahdus, armahdus kuninkaan, kuningattaren ja Herramme nimessä!" mutta hänen heikko äänensä ei kuulunut vinkuvassa tuulessa, eikä kukaan välittänyt pienestä aluksesta, joka risteili rannikon lähellä. Kaikkien silmät olivat suunnatut vain teloituspaikkaan.
"Voi, voi! tuolla hän seisoo!" kaikui kuningattaren tuskallinen huuto tuntiessaan Folgvardin, kun tämä seisoi kukkulan laella hengelliseen pukuun puetun henkilön rinnalla, joka näytti puhuvan hänelle ja antavan hänelle pyhän ehtoollisen. Kolme punaisiinpuettua pyöveliä vieritti nyt mäen päälle kauhean mestauskoneen, jota vielä joskus käytettiin pahimmille rikoksentekijöille.
"Piikkitynnyri!" mutisi perämies. "Mies parka! Odottakaa koirat! Odottakaa paholaisen ja kuningattaren nimessä!" huusi hän syvällä merimiesäänellään asettaen kätensä huutotorven tapaiseksi. Helvig repi mielettömän lailla valkoisen päähineensä hiuksiltaan ja antoi sen liehua laivan kannelta ja itse hän toisti läpitunkevalla äänellä armahdushuudon. Mutta yksityisen äänen oli mahdotonta kuulua, myrskyn ja aaltojen voimakkaassa pauhussa, vaikka he olivatkin niin lähellä rantaa ja mestauspaikkaa, että he saattoivat eroittaa jokaisen esineen, jopa luulivat voivansa eroittaa säälivän ilmeen useiden kasvoillakin.
Teloitusmäellä kohotti ritari käsivartensa taivasta kohti ja näytti puhuvan kansalle. Esine, jota hän piti kädessään, välkkyili auringonvalossa — ja nyt kuului hämmästyksen huuto lukuisasta kansanjoukosta. Kukkulan juurella syntyi kova tungos ja hälinä. Pyövelit koettivat tarttua saaliiseensa. Mutta kuolemaantuomitun ritarin kohotettu käsi iskeytyi voimakkaasti hänen omaan rintaansa; hän oli pistänyt tikarin syvälle sydämeensä. Kookas ritariolento kaatui äkkiä hengellisen miehen syliin, ja äänekäs osanoton huuto kaikui lainehtivasta ihmisvilinästä.
"Rohkea mies!" mutisi perämies. "Piikkitynnöriin hän ei halunnut. Se ei myöskään olisi ollut kuolema kauniille jalosukuiselle herralle, joka oli uskaltanut ottaa kuningattaren syliinsä."
Kuningatar Helvig makasi nyt melkein tajuttomana kannella, ja hänen huolestunut hovinaisensa sekä vanha hovimestari koettivat kaikilla tavoin saada häntä virkoomaan. Mutta äkkiä törmäsi alus niin voimakkaasti rantalaituria vasten, että useimmat merimiehistä kadottivat tasapainonsa ja hovimestari kaatui kannelle.
Kesti kotvan aikaa, ennenkuin kuningatar oli saanut niin paljon voimia, että hän saattoi jättää laivan. Nojaten hovinaisensa käsivarteen hän kulki horjuvin askelin pitkin Nyborgin katua, hovimestarin jäädessä vielä laivaan pitämään huolta vaunuista ja hevosista sekä pelastamaan kuningattaren poislentänyttä päähinettä. Helvig kulki vaieten ja kalpeana kuin unissakävijä aution kaupungin läpi, missä tuskin näkyi ainoatakaan ihmistä. Mutta kun hän lähestyi itäistä kaupunginporttia virtasi portista sisään suuri joukko ihmisiä hurjasti huutaen ja meluten. Vetäydyttiin levottoman joukon edestä, joka nyt kuitenkin itsekin väistyi suuren ruumissaattoa muistuttavan juhlakulkueen tieltä. Sen muodosti joukko Folgvardin ja Sven Tröstin ystäviä, nuoria ritareita, jotka kaikkien suostumuksella olivat karkoittaneet teloituspaikalta sekä vartijat että kaupunginpalvelijat. He olisivat väkivaltaisesti riistäneet Folgvardin pyövelien käsistä, ellei hän samassa silmänräpäyksessä olisi surmannut itseään. Nämä rohkeat, nuoret ritarit olivat anastaneet hänen ruumiinsa. He tahtoivat näin julkisesti osoittaa kunnioitustaan drotsi Hesselin jalolle pojalle, ilmaisten tälle pitävänsä hänen kuolemantuomiotaan vääränä, sekä kantoivat osanottavina kunnioitetun ystävänsä ruumiin mestauspaikalta. Katkeroituneina he mutisivat rohkeita moittivia sanoja "uudesta verihallituksesta". Tyytymättömät mainitsivat kuninkaan nimen uhkauksin, mutta prinssi Oton nimen riemuhuudoin.
Jalo Folgvard ritari makasi paareilla kädet ristissä rinnalla. Hänen rohkeilla kalpeilla kasvoillaan oli pyhän innostuksen kaunis ilme. Hänen viimeiset sanansa olivat olleet: Rakkaus ja vapaus! Hän oli juhlallisesti valalla vakuuttanut kuningatar Helvigin ja oman viattomuutensa ja lopuksi hän oli kehoittanut kansaa ja uskollisia ystäviään tarttumaan aseisiin isänmaan vapauden ja Tanskan ritariston kunnian puolesta Ebbesenin lippujen alla, jalo prinssi Otto johtajanaan. Kullattu tikari, jolla hän oli vapauttanut itsensä häpeällisestä kuolemasta, oli vielä kuin kiinnikasvaneena hänen sydämessään ja siihen oli kiinnitetty verinen rikkirevitty palanen naisen hansikkaasta.
Kuningattaren viittauksesta pysähtyi ruumissaattue kadulle. Hänet oli jo tunnettu. Huhu hänen tulostaan oli kulovalkean tavoin levinnyt kaupunkiin ja katseltiin kummeksien kalpeata, outoa naista, jota kaikki kuiskaten kutsuivat kuningattareksi ja joka oli tullut tänne pelastamaan rakastettuaan kuolemasta. Horjuvin askelin lähestyi hän ritarin ruumista ja vaipui surun murtamana maahan paarien viereen. Hän oli kaunis sanattomassa tuskassaan kumartaessaan päätään Folgvardin veristä rintaa kohti. Nähdessään nyt morsiushansikkaansa hänen lävistetyn sydämensä kohdalla, tulvahti kyynelvirta hänen poskilleen, ja hänen päänsä painui yhä syvemmälle ritarin rintaa vasten. Ei kukaan saattanut nähdä tätä surullista kohtausta unohtamatta hetkeksi kaikki vihamieliset huhut kuningatar Helvigistä ja tuntematta vilpitöntä sääliä onnetonta kohtaan, joka nyt näytti unohtaneen kaiken säätyeroituksen ja ihmisten tuomion pelon. Voimakkaasti ja arvokkaasti kohottautui hänkin jälleen paarien äärestä ja antoi saattueelle merkin kulkea eteenpäin ja itse hän jatkoi horjuvin askelin ja osanottavan hovinaisensa käsivarteen nojaten kävelyään kaupunginportin läpi, josta hovimestari, ollen aivan suunniltaan tämän kaikkia hovitapoja vastaan sotivan katukohtauksen johdosta, nopeasti nouti valtiattarensa matkavaunuilla ja piilotti hänet uteliaan kansanjoukon katseilta.
Folgvard Lagmansonin kohtalo sekä Helvig kuningattaren äänetön suru hänen paariensa ääressä olivat tehneet syvän vaikutuksen kaikkiin, jotka olivat olleet sen todistajina. Kun kuningatar lopultakin pitkien neuvottelujen jälkeen oli päättänyt palata kuninkaan luo, ja epäsopu heidän välillään näytti tasaantuneen, kävi hän seuraavana syksynä Sönderborgista palatessaan Folgvardin haudalla Nyborgissa, tehden siellä lahjoituksia kirkolle ritarin sielun puolesta. Kuningattaren syvää surua ja sitä kunnioitusta, jota hän osoitti rakastetulleen tämän ruumispaarien ääressä sekä hänen haudallaan kuvaa kansanlaulu seuraavissa säkeissä:
"Nuori ritari konsaan kunniaa ei suurempata saa: hänen paareinsa ääreen polvensa itse kuningatar notkistaa.
Tuo Tanskan kuningatar Helvig
hänen istuvi haudalleen,
tuhat-markoin keltaista kultaa hän
hänen jakavi muistolleen.
Tuo Tanskan kuningatar Helvig pois ratsasti orhillaan, pois ratsasti hän — vaan murhe on hällä saattonaan."
Tämä kansanlaulu Folgvardin kunniaksi oli sitten vuosisatoja suosittu laulu Tanskassa. Se osanotto, millä kuningatar Helvigiä tässä laulussa mainitaan, todistaa hänen surunsa Folgvardin kuolemasta sekä hänen moitteettoman suhteensa tähän hänen ritarilliseen suosikkiinsa jossain määrin sovittaneen kansan mielessä onnettoman kuningattaren rikoksen ja saaden sen unohtamaan hänen julmuutensa kuuluisaa Tove Podebuschia kohtaan.
Koleana syysiltana lokakuun loppupuolella, oltuaan vuoden Sönderborgissa, lähestyi kuningatar Helvig ääneti ja surumielisenä Vordingborgia, ympärillään taaja joukko herroja ja naisia, joiden ruhtinaallisen loiston tuli korvata tästä juhlakulkueesta puuttuvan ilon ja rakkauden. Kuningas joka hovimiehineen ja ritareineen oli astunut häntä vastaan linnan ulkopuolelle seisoi huolimattomasti nojaten puiston aitaan kuningattaren seurueineen lähetessä. Drotsi Podebusoh sekä vieras marski seisoivat häntä lähinnä, ja he jatkoivat iloista keskusteluaan, kunnes kuningatar seurueineen oli linnan edustalla. Nyt avasi Podebusch puistoaitauksen portin, jääden kohteliaasti seisomaan hattu kädessään kuninkaan lähestyessä kuningattaren hevosta ja auttaessa häntä satulasta. He tervehtivät toisiaan ääneti ja kylmästi ja astuivat muutaman askeleen eteenpäin, kumpaisenkaan tahtomatta keskeyttää hiljaisuutta. Toven komeasti puetun veljen näkeminen näytti koskevan kuningattareen, ja hän astui ylpeästi hänen ohitseen tervehtimättä häntä.
"Tervetuloa, kuningatar Helvig", sanoi vihdoinkin kuningas katkeran ivallisesti mitä välinpitämättömimmällä äänellä, nöyrien hovimiesten vetäytyessä hiukan syrjään. "Ovatko silmänne tulleet vetisiksi kovasta tuulesta? Tai onko teillä taas ollut liikuttava kohtaus Nyborgissa?"
"Minä olen nähnyt ritari Folgvardin haudan ja olen huolehtinut hänen sielustaan", vastasi kuningatar. "Luettaneeko sekin minulle viaksi?"
"Tunteellinen nainen lienee oikeutettu tekemään sen uskollisen rakastajansa muistoksi", sanoi kuningas katkerasti. "Olihan hän minun edeltäjäni teidän suosiossanne ja teidän onnellinen ihailijanne."
Helvig kalpeni ja vaikeni, ja kuningas kääntyi leikkiä laskien Podebuschin puoleen, joka ei ollut kuulevinaan jälleen yhdistyneiden puolisojen lyhyttä sananvaihtoa.
Sitten vasta kun oli tultu linnaan, ja kuningattaren jäykät vastaanotto-juhlallisuudet olivat ohitse, lähestyi kuningas taas häntä ja heillä oli lyhyt kahdenkeskinen keskustelu.
"Eikö edes Folgvardin veri ole hälventänyt teidän alhaisia ajatuksianne meidän suhteestamme ja minun kunniastani?" kysyi Helvig tuskallisen moittivasti. "En ikinä olisi jälleen astunut jalallani teidän valtakuntaanne, jos olisin odottanut sellaisen vastaanoton."
"Elkäämme alottako siitä mihin viimeksi lopetimme," vastasi Valdemar. "Olkoot ajatukset tullivapaita, Helvig, olkoot ne sitten yleviä tai alhaisia — kaikessa tapauksessa — me voimme minun mielestäni olla kuitatut keskenämme, vaikka Folgvard olisikin ollut enkeli. Kuolihan hän oman ylpeän kätensä kautta, tahtomatta edes odottaa meidän armahdustamme. Hänen tähtensä kansa nyt laulaa teistä. Huolimatta kuulusta saunajupakasta voitte te vielä tulla katulaulujen liikuttavaksi sankarittareksi. Te olette tänä vuonna ajatellut enemmän Folgvard Lagmansonia kuin minä Tove neitiä. Sen osoittaa kunnianarvoisa ulkomuotonne. Minä käytän myöskin vapauttani, mutta päästäkää minut kuulemasta hänen nimeään."
"Sanokaa minulle vain yksi asia, ankara herra puolisoni", sanoi Helvig syvästi loukkaantuneena, "silloin olen tuomiopäivään saakka puhumatta siitä minkä vuoksi vuodessa olen vanhentunut, niinkuin hyvin kohteliaasti huomautitte. — Sanokaa: kuoliko Folgvard sillä tavoin vain Helvigin tahrien?"
"Parantaisiko se asiaa — muuten, vastatkoon siihen laki ja minun drotsini. Se on valtioasia, sillä en tahdo vaivata muuta kuin neuvostoani. Ajat ovat tarpeeksi vakavat, Helvig kuningatar. Elkäämme tehkö niitä vaikeimmiksi kuin mitä tarpeellista on. Monta huimaa päätä täytyy vielä pudota, ennenkuin Valdemarien vanha valtaistuin on turvattu. Mutta neuvoston, leirin sekä mestauspaikan ulkopuolella täytyy täällä olla iloista elämää. Jollemme voi olla iloisia, niin olkaamme ainakin viisaita ja elkäämme ainakaan kiusatko toisiamme kuoliaaksi ikävällä surulla. Tavatkaamme ainoastaan silloin, kun voimme katsoa toisiimme — ystävällisesti." Näin sanoen jätti kuningas vaikenevan, syvästi loukatun kuningattaren, joka astui jälleen vanhoihin, synkkiin huoneisiinsa Vordingborgin linnassa vaipuneena hiljaiseen, kyyneleettömään suruunsa.
Ei itkenyt hän, ei hymyillyt, niin vaikea häll' oli vaiva.
laulettiin hänestä kansanlaulussa, ja Helvigin suru Folgvardin kuoleman johdosta oli niin suuri että kun hän ensi kertaa näki kuninkaan rakastajansa kuoleman jälkeen, hänet seuraavana aamuna löydettiin melkein elottomassa tilassa vuoteessaan ja häntä pidettiin muutamia tuntia todella kuolleena. Huhusta, että hän olisi kuollut suruun ritarillisen rakastajansa kuoleman johdosta, ovat myötätuntoiset kansan laulut muodostaneet romantillis-traagillisen lopun kuningatar Helvigin ja drotsi Pietari Hesselin pojan väliselle onnettomalle rakkausjutulle. Hänen elämänsä ja vähemmän onnellinen avioliittonsa tulivat sittemmin, kuten tunnettua, tärkeiksi Tanskalle ja koko pohjois-maille. Mutta Folgvardin kohtalo lyhensi epäilemättä hänen päiviään, eikä Helvig koskaan saattanut unohtaa purjehdusta Nyborgiin ja uskollisen ritarin näkemistä ruumispaareilla.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Ritari Folgvardin kuoleman ja hautauksen aikana lausutut kapinalliset sanat olivat kuninkaalle tuttuja. Vaaranalaisten henkilöiden joukkoon, jotka saattoivat odottaa samanlaista kohtaloa kuin Folgvard, laskettiin etupäässä hänen huimapäiset kantajansa. He kuuluivat tyytymättömään juutilaiseen aatelistoon, joille kuninkaan omavaltainen sekaantuminen ritariston oikeuksiin, jokaisessa sopimuksen rikkomisessa, oli laillinen syy kapinaan.
Senjälkeen, kun Sven Tröst nuoren vaimonsa kanssa oli päässyt Vordingborgin vankitornista ja palannut Brattingborgiin, oli hänen luja linnansa usein tyytymättömien kokouspaikkana. Agneta oli lahjoittanut rakastetulle miehelleen pojan; mutta hänen rakkautensa ja isänonnensa eivät voineet estää häntä innokkaasti ottamasta osaa tyytymättömien suunnitelmiin. Huhujen saavuttua kuninkaan tappiosta Kallundborgin luona, ja tämän linnan piirityksen rauettua tyhjiin oli kärsimätön nuoriso menettänyt kaiken toivonsa maan vapautumisesta Valdemarin avulla, huolimatta siitä, että kuningas pian senjälkeen valtioviisailla neuvotteluilla sai takaisin Kallundborgin ja yhtä hyvällä onnella otti takaisin useita muita linnoja ja kruunun alueita. Folgvardin kuolema mestauspaikalla oli saattanut Sven Tröstin täyteen raivoon ja suuressa määrin lisännyt nuorten aatelismiesten vihaa uutta hallitusta vastaan. He liittyivät Haldin herra Buggeen ja hänen omapäisiin ystäviinsä. He eivät oikeastaan olleet itsekään selvillä siitä mitä he tahtoivat, mutta Sven Tröstillä ja niillä, jotka tarkoittivat isänmaansa parasta, oli prinssi Otto mielessä, eivätkä he olleet vielä jättäneet toivoa nähdä tämä jalo prinssi Tanskan valtaistuimella. Mutta Otto pysyi aivan tyynenä enonsa linnassa Kielissä, eikä vastaanottanut minkäänlaisia lähettiläitä tai ehdotuksia tyytymättömiltä, vaikka hänen ja veljensä välit näyttivät olevan kireät, eikä hän vieläkään näyttänyt haluavan kirjoittaa muodollista luopumiskirjaa.
Viisas Ebbesen vaikutti kuitenkin hyödyllisimmin isänmaan hyväksi. Valtavalla vaikutuksellaan hillitsi hän kuohunnan levottomissa mielissä ja sydämissä sekä päämääränsä herkeämättä silmiensä edessä koetti hän koota sankaritöitä haluavan nuorison lippujensa alle valtion ja kansan puolustukseksi maan vieraita tyranneja vastaan, joita hallitus ei vielä kyllin voimakkaasti saattanut vastustaa.
Eräänä myrskyisenä aamuna seisoi Sven Tröst täysissä varustuksissa Brattingborgin linnanpihalla ystäviensä ja pienen valitun sotilasjoukon keskessä, joka oli valmis lähtemään sotaiselle retkelle. Sven Tröst oli sanonut hyvästi vaimolle ja lapselle ja aikoi juuri nousta satulaan, kun odottamatta saapui rohkea piispa Jaakko Split, joka jälleen oli matkalla Riibeen ja oli poikennut Brattingborgiin tärkeälle salaiselle asialle. Piispa vavahti nähdessään sotaiset valmistukset ja pyysi saada puhutella nuorta linnan herraa kahden kesken.
"Varokaa itseänne liika reipas ystäväni," sanoi mestari Jaakko, kun he seisoivat kahden salakamarissa. "Varokaa tuomarinmiekkaa voidellun kädessä ja taipukaa Kaikkivaltiaan tahtoon! Minä olen saapunut tänne tänään varoittaakseni teitä viimeisen kerran. Jollette te tahdo langeta sen jalkoihin, joka kuitenkin kantaa miekkaa ja valtikkaa oikeudella, ei teille käy hituistakaan paremmin kuin teidän erehtyneelle ystävällenne Nyborgin hirsimäellä."
"Siitä pitäköön Herramme huolen", vastasi Sven Tröst tyynesti. "Minä en koskaan ole saattanut seurata muuta päätä ja sydäntä kuin omaani ja niillä aion minä tulla toimeen kuolemaani saakka. Minä tahdon ennemmin kuolla hirsipuunmäellä ritari Folgvardin lailla enkä juhlavuoteessa kuten kuningas Valdemarin isä."
"Te olette ja jäätte yhtä itsepäiseksi, hyvä ystäväni, kuinka ankarasti teitä rangaistaneekin", sanoi mestari Jaakko päätään pudistaen. "Eikä teiltä ole kuitenkaan puuttunut Herran kuria ja ojennusta. Me olemme itsevaltiuden paaduttamia, niin ettei se pysty paljoakaan meihin juutilaisiin. Ettekö te siis näe sen olevan Kaikkivaltiaan tahdon, että meidän tulee kumartaa kankeat niskamme kuningas Valdemarin edessä ja vastaanottaa Tanskan pelastus hänen kädestään, huolimatta siitä miellyttääkö tämä vitsaus meitä vai ei. Meidän täytyy myöntää hänen olevan kunnollisen herran. Hän saattaa pidellä porvareita rautakäsin, sen hän on näyttänyt Korsörin ja Pedersborgin luona; ja onhan hän nyt hurjan metsästäjän tavoin yllättänyt frisiläiset. Hän on saattanut kapinoitsijat pelkäämään; hän kantaa täydellä oikeudella Tanskan leijonaa kilvessään ja sinetissään."
"Ne eivät ole jaloja leijonia, vaan petollisia leopardeja" vastasi Sven Tröst kiivaasti. "Kuinka te voitte puolustaa sellaista kuningasta, joka hylkäsi meidän suuren Ebbesenimme ja petti jalon veljensä? Eikö jokainen tehokas keino ole hänelle yhtä jalo? Eikö hän joka päivä tallaa jalkoihinsa vakuutuksiaan ja sitoumuksiaan. Mitä saattavat Tanskan ritarit odottaa itsevaltiaalta, joka tuomitsi Folgvardin piikkitynnöriin? — Ja kuinka kohtelee hän omaisiansa. Eikö Otto istu Kielin linnassa jonkunlaisena valtionvankina? Eikö onneton kuningatar huokaile nyt Sjöborgin linnan tornissa senvuoksi että hän itki Folgvardin ruumiin ääressä, sillävälin kun kuningas itse seurustelee rügeniläisen noidan kanssa?"
"Synneistään hän tahtoo vapautua pyhällä haudalla", sanoi piispa kohauttaen olkapäitään. "Sanotaanhan hänen käyneen kuningattaren luona ja sopineen hänen kanssaan. Hän ei anna edes Toven ja tämän veljen johtaa itseään tärkeissä asioissa. Hän tietää itse mitä hän tahtoo. Mutta hänen hurskauttaan minä en tahdo taata, ja milloin hän ei itse ole ollut kelvollinen, saa hän siitä vastata Jumalalle. Minä en puolusta hänen rehellisyyttään ja uskollisuuttaan, vaan hänen oikeuttaan kruunuun laillisen vaalin perusteella, ynnä hänen viisauttaan ja kykeneväisyyttään yhdistämään ja koossapitämään kansaa ja valtakuntaa. Sitä tarkoitusta varten ei pyhä Knuut ole voinut lähettää meille sopivampaa auttajaa hädässä."
"Niin kyllä", vastasi Sven Tröst katkerasti, "hän ymmärtää sangen hyvin tehdä kauppaa sieluilla, sen saattavat myydyt virolaiset todistaa. Hän möi prinssi Oton perinnön ja herttuakunnan. Mutta mitä se merkitsee asiassa? Saksalainen ritaristo maksaa käteisellä ja valtakunnan takaisinostamiseen tarvitaan rahaa!"
"Kovaa, kovaa se on, rehellinen ystäväni. Ne ovat verirahoja", huokasi mestari Jaakko. "On todellakin raskasta, että Tanskan onni on ostettava sellaisilla rahoilla. Minä en pidä sellaisesta kaupittelemisesta vaikka piispa Sven onkin kannattanut sitä. Sanotaan sen tapahtuvan Oton suostumuksella, ynnä hänen ja kuninkaan sielujen autuuden puolesta, sekä hänen esi-isiensä ja jälkeläistensä syntien anteeksisaamiseksi, jos he nyt tulevat osallisiksi saksalaisen veljeskunnan toimista. Se kaikuu kyllä hurskaalta, mutta Jumala varjelkoon meitä valtioviisaalta hurskaudelta! Mutta ei ole meidän asiamme epäillä keinoja, joita Herramme sallii. Se käy yli meidän ymmärryksemme, poikani. Jos pyhä ja vanhurskas Jumala tahtoo vetää meidät tulesta leopardin kynnellä, täytyy meidän kiittää häntä senvuoksi eikä mukista, vaikka tämä kynsi raapaisisikin pienen palan meidän omapäisestä otsastamme. Ajat ovat huonot, nuori ystäväni. Minä en maksaisi paljoa edes puolestakaan siitä sukupolvesta, joka nykyään elää; mutta jos jälelle jääneiden suonissa virtaa rehellistä ja kristillistä tanskalaista verta koittaa vielä paremmat ajat meidän jälkeläisillemme."
Sven Tröstin mieltä kiinnitti tänä hetkenä elävä taulu, jota aamuaurinko valaisi ja jonka hän saattoi nähdä pienestä naishuoneeseen päin olevasta ikkunasta. Ne olivat Agnetan kauniit kasvot. Hän oli polvistunut rukoustuolin ääreen pienen poikansa viereen ja opetti lasta ristimään käsiään vapahtajan kuvaa kohti. Huolimatta tämän-aamuisesta surumielisestä hyvästijättö-tunnelmasta, antoivat hänen äidinrakkautensa ja avio-onnensa hänelle lumoavan kauneuden. Hän näytti tänä hetkenä haltioituneimman maalarin kuvaamalta pyhältä Neitsyeltä, joka opettaa Jeesuslasta rukoilemaan ja samalla aavistus tämän tulevista kärsimyksistä kuvastuu hänen silmissään.
"Ei mutta katsokaapas, hurskas isä piispa", kuiskasi Sven Tröst. "Kauniimmalle alttaritaululle ette voisi koskaan toivoa laulavanne ylistystä Riiben tuomiokirkossa."
"Jumala varjelkoon teitä ja teidän rakkaitanne!" vastasi piispa matalalla äänellä ja katseessaan huolestunut ilme. "Suokoon Jumala, ettei tämä ihana äidinkuva pian muuttuisi surevaksi leskeksi, jolla on isätön lapsi! Minä tiedän mitä te ja ystävänne aiotte", jatkoi hän tarttuen Sven Tröstin käteen. "Mutta luopukaa siitä, rakas poikani! Se on väärin ja mieletöntä. Nöyrtykää kuninkaan edessä ja vannokaa hänelle uskollisuutta. Jos hän saa tietää mitä puhutaan, tulee hän ylitsenne kuin rajuilma ja muuttaa Brattingborgin soraläjäksi. Te voitte itse joutua teilille ja pyörälle. Ajatelkaa vaimoanne ja lastanne jollette te tahdo ajatella Herraamme ja onnettomuutta, jonka te voitte tuottaa maalle ja valtakunnalle sellaisella hulluudella."
"Kuka on sanonut teille, mitä minä ja uskolliset ystäväni ajattelemme, herra piispa?" kysyi Sven Tröst ihmeissään. "Joukossamme ei ole pettureita, sen minä tiedän."
"Stig Antinpoika on palannut Virosta. Hänen huikenteleva poikansa on teidän ystävänne ja uskottunne."
"Vai niin, nyt tiedän minä petturin!" huudahti Sven Tröst harmissaan ja löi otsaansa. "Minä hullu, joka uskoin poikaan, vaikka minä tunsin isän!"
"Te ette tunne isää oikein", jatkoi piispa ottaen esille sinetillä suljetun kirjeen. "Hän tahtoo pelastaa sekä teidät, että poikanne, jos se on mahdollista. Tämän salaisen kirjeen teille on hän uskonut minulle. Minä en tiedä mitä se sisältää, mutta se saattaa pelastaa teidän henkenne, jos te vain itse tahdotte. Ne olivat hänen sanansa minulle kolme päivää sitten."
Sven Tröst avasi kirjeen. Se oli vihatun Björnholmin kappalaisen käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen kalveten.
"Jos siinä on asioita, jotka te saatatte uskoa minulle ja jos minä voin auttaa tai antaa hyvän neuvon, niin puhukaa suunne puhtaaksi," sanoi mestari Jaakko asettaen kätensä hänen olkapäälleen.
"Se on salaisuus, jota minä mieluimmin en olisi tahtonut saada selville. Ainoastaan teille voin minä sen uskoa, lukekaa!" Piispa luki lyhyen kirjeen ja vavahti. Se sisälsi myös asiakirjan, jonka hän vielä luki ja loi sitten erittäin huolestuneen katseen nuoreen totiseen ritariin ja kysyi melkein vapisevalla äänellä häneltä. "Mitä te aiotte tehdä. Mitä te ajattelette tästä?"
"Olkoon Agneta kuka tahansa", vastasi Sven Tröst, "minä rakastan häntä siitä huolimatta yhtä paljon. Hän on yhtä jalo ja puhdas, saakoon hän kiittää elämästään kerjäläistä tai ruhtinasta, mutta jos maailman silmissä hänen syntyperänsä heittää varjon hänen ylitsensä, niin ei maailma eikä hän saa sitä tietää. Sekä hän että minä tiesimme, että Stig Antinpoika ei ollut hänen isänsä. Hän luuli olevansa köyhä isätön lapsi Stig Antinpojan suvusta, jota ovela hovimies viekkaista syistä piti omanaan. Ennemmin kuin hän nöyryyttää itsensä kuninkaan edessä, hänen lempeän enonsa äpärälapsena — ennemmin saa hän nähdä minun kuolevan. Tuossa on sen häväistyksen todistus, joka olisi pelastanut minut hirsipuusta." Näin sanoen hän heitti merkillisen asiakirjeen loimuavaan takkatuleen.
"Oikein, rakas poikani! Sitä minä melkein odotinkin sinulta", sanoi vahva mestari Jaakko iloisena ja puristi hänen kättään. "Kunnia on liika kallis hinta elämästä. Mutta — Herramme johtaa kaikki parhaaksemme. Teidän prinssinne asia on vielä vain tuulentupa — ja ritari Buggen neuvostossa ette te varmaankaan istu ylhäisten maankavaltajien joukossa."
"Ei, suurisuinen Haldin ritari saattaa vielä varmasti meidät perikatoon. Hän haluaa ystävineen vain muuttaa oman tahtonsa laiksi sekä oman etunsa muiden ohjeeksi."
"Mutta minnekä te itse luulette sen oikeuden johtavan, jonka tukena nuo keihäänne ovat?"
"Ebbesenin luo — Skanderborgia vapauttamaan — kansan ja valtakunnan nimessä, herra piispa, sitä ette te varmaankaan kutsu ylhäiseksi maankavallukseksi. —"
"En, poikani! Se on rehellinen asia, ja sen aion minä näyttää sekä Ebbesenille että sinulle", vastasi vahva mestari Jaakko reippaan ja iloisen näköisenä nyökäten samalla päätään ja lyöden miekkaansa, jota hän kantoi matkaavittansa alla. "Minäkin tarvitsen vähän liikuntoa. Kautta Jumalan, te saatte vielä kuulla minusta. Sitä joka seuraa Ebbeseniä, tahdon minä puolustaa Herramme edessä, sanokoon sitten kuningas ja koko maailman valtioviisaus siitä mitä tahansa. Jumala ja pyhä Knuut olkoon teidän kanssanne!"
Tämän jälkeen jätti sotainen piispa nopeasti Brattingborgin, ja Sven Tröst lähti rauhallisesti ystävineen ja sotilailleen linnasta, Agneta rouvan seisoessa parvekesalin eteisessä lapsensa käsivarrellaan huiskuttaen päähineellään heille hyvästiksi.
* * * * *
Oli kolmas syksy mahtavan kreivi Geerhardin kuolemasta. Kahtena talvena ja kolmena kesänä oli Ebbesen kestänyt taistelussa hänen poikiaan vastaan. Joka vuosi hän oli lähtenyt retkelle pienen vapaaehtoisen talonpoikaisjoukon kanssa, joka liikuttavalla rakkaudella oli kiinnittänyt kohtalonsa häneen, tahtomatta tunnustaa suurempaa herraa maassa kuin sen, joka tappoi Kaljupää-kreivin. Tässä kansalaissodassa oli Ebbesen vapauttanut osan Pohjois-Jyllantia aina Skanderborgiin saakka, mutta ei kuningas Valdemarin vaan "kansan ja valtakunnan nimessä", mikä oli lainsuojattoman ritarin ja hänen ystäviensä tunnussana.
Juutilaisen talonpoikaisjoukon ja niiden nuorten ja reippaiden ritarien avulla, jotka olivat liittyneet häneen, pelasti Ebbesen siis Tanskan itsenäisyyden ja vapauden omin neuvoin, sillävälin kun kuningas Valdemar ja hänen neuvostonsa viisaasti sulkivat silmänsä tältä hyödylliseltä omavaltaisuudelta ja itse toimivat enemmän kynällä kuin miekalla kootakseen hajonnutta valtakuntaa.
Pyhäinmiesten päivänä, tämän vuoden (1342) ensimäisenä kylmänä marraskuun aamuna, pitivät Ebbesen ja hänen ystävänsä jumalanpalveluksen paljaan taivaan alla linnoitetussa leirissään, holsteinilaisten miehittämän Skanderborgin linnan edustalla, jota he muutamia viikkoja olivat piirittäneet. Mieliala piirittäjien joukossa oli kuohuksissa. Myös tänä kesänä oli Ebbesen lisännyt sotapäällikön mainettaan ja sitä luottamusta, jota juutilaiset tunsivat häntä kohtaan. Erittäinkin oli hänen 2 päivänä toukokuuta Skjernån luona Ringköpingin seuduilla saavuttamansa voitto ollut tärkeä, koska hän sen avulla oli estänyt Geertin pojat miehittämästä Lundenäsin, joka kuten Skanderborgkin oli kruunun tärkeimpiä läänityslinnoja. Kreivi Henrik oli vastustaja, joka ei peräytynyt askeltakaan, ostamatta sitä verellä, ja jokainen voitto, jonka Ebbesen oli saavuttanut oli maksanut hänelle monen uskollisen juutilaisen elämän. Katkeruus vierasta sortajaa vastaan oli pitkäaikaisen, verisen taistelun aikana saavuttanut huippunsa. Saksalainen varusväki Skanderborgissa oli vahva. Kreivi Henrik ei itse ollut siellä, mutta häntä odotettiin joka hetki tulevan linnanpäällikön avuksi. Ebbesenin joukko ei sitävastoin ollut suuri, mutta taisteluhalu ja innostus näyttivät korvaavan sen, mikä puuttui sotataidossa ja säännöllisessä asestuksessa. Seuraavana päivänä oli määrätty tehtäväksi väkirynnäkkö Skanderborgia vastaan, ja piirittäjien jumalanpalveluksessa ilmeni peloittava vakavuus. Koko sotajoukko oli nauttinut sakramentin, ja suuri osa sotilaista oli sitä vastaanottaessaan salaa vannonut iskevänsä kuoliaaksi jokaisen vihollisen. Tämä vaitelias lupaus ei koskenut ainoastaan Skanderborgin saksalaista varusväkeä vaan kaikkia saksalaisia Skanderborgin seuduilla ja koko maassa.
Ebbesen itse ei kuitenkaan tiennyt mitään tästä hänen nuorten sotilaidensa päätöksestä. Hän seisoi ulkomuodoltaan levollisena, mutta päivän paahtamilla kasvoillaan tavaton puna, Sven Tröstin sivulla, lähinnä kentälle pystytettyä turve-alttaria ja piti tavallisen ritaritavan mukaan kätensä ristittynä ylöspäin käännetyn miekkansa kahvalla, sillä aikaa kun evankeliumia luettiin vihreältä alttarilta ja sotilaiden syvän amenen kaikuessa Skanderborgin järvelle. Pappi, joka toimitti tämän harvinaisen jumalanpalveluksen, oli innokas Aarhuusin piispa Sven. Hän oli samana aamuna saapunut leiriin ja hänellä oli ollut pitkä ja totinen keskustelu Ebbesenin kanssa, jota hän kiivaalla tavallaan oli kehoittanut sopimaan kuninkaan ja Jumalansa kanssa. Hän oli kiittänyt sitä ylpeyttä ja uskollisuutta, jolla lainsuojaton ritari ja hyljätty alamainen niin väsymättä jatkoi taistelua maan vapauden ja kruunun oikeuksien puolesta: mutta hän ei kuitenkaan ollut peruuttanut aikaisempaa ankaraa tuomiotaan Ebbesenin itsevaltiasmurhan johdosta. Olipa hän kieltänyt Ebbeseniltä kirkon synninpäästönkin, siksi kunnes hän nöyrtyisi ja katuvaisena tunnustaisi tämän loistavan urotyönsä rikokseksi. Ebbesen oli kuunnellut häntä ylpeästi hymyillen, ja he olivat vaiti seuranneet toisiaan jumalanpalvelukseen, missä piispa itse oli ottanut kenttäpapin tehtävät toimekseen.
Piispa Sven oli innokkaasti saarnannut katumusta ja parannusta. Hän oli jakanut koko sotajoukolle sakramentin, aavistamatta veristä päätöstä, jonka nuoret sotilaat mutisivat vastaanottaessaan kalkin hänen kädestään aivan kuin lupauksensa pyhäksi vahvistukseksi. Ebbesen oli ainoa, jonka ohi piispa oli mennyt jakaessaan sakramenttia. Joukkonsa etupäässä oli Ebbesen sakramentin jakamisen aikana polvistunut tilapäisen alttarin eteen; mutta piispa ei ollut häntä näkevinään.
Jumalanpalvelus oli lopussa. Ebbesen astui piispan seurassa päälliköntelttaansa. Tumma pilvi lepäsi rohkean sotapäällikön kasvoilla, ja levottomuus ja suuttumus vallitsivat hänen sielussaan.
"Jo toisen kerran te kiellätte minulta kaikkein pyhimmän, herra piispa", sanoi hän hiljaisella, mutta kiihtyneellä äänellä.
"Ja minä polvistuin kuitenkin nöyränä ja hartaana. Nils Ebbesen ei odottanut olevansa arvottomampi saamaan pyhää armolahjaa kuin halvin palvelija hänen leirissään. Miksi te olette tehnyt tämän?" jatkoi hän äänessään syvä nöyrtymyksen ja tuskan sointu. "Kunpa minun sotilaani vain eivät pitäisi minua jumalattomana ja paatuneena syntisenä ja kadottaisi kaikkea luottamusta Jumalan apuun minun lippuni alla, ja sitä me tällä hetkellä eniten tarvitsemme."
"Sille, joka ei voi katua suurinta syntiään", vastasi piispa, "en minä koskaan voi pyhän virkani nojalla jakaa pyhää armon lahjaa, en edes in articulo mortis — en edes kuolinhetkenäkään."
"Se on kovaa", sanoi Ebbesen synkästi. "Se on melkein julmaa herra piispa. Kuka sanoo teille sitten, että minun sotilaani ovat tunnustaneet teille ja katuneet sen, jota te kutsutte rikokseksi, ennen kuin te jaoitte heille heidän syntiensä armollisen anteeksi annon ja kaikkein pyhimmän sakramentin?"
"Mitä kukaan ei saata sanoa minulle, sen tietää Kaikkivaltias", vastasi piispa ankaran vakavasti. "Ja Kaikkivaltiaan käsi ei jätä rankaisematta sitä syntiä, jota ei ole kaduttu. Se, joka arvottomana on omistanut pyhän armolahjan, on omistanut kuoleman ja kirouksen."
Nyt kuultiin meluavaa riemua leiristä ja Sven Tröst astui nopeasti telttaan. "Tiedättekö mitä, isä Ebbesen?" huusi hän iloisena. "Nyt saavat he selkäänsä. Jos emme nyt saa saksalaista kiipeliin niin sitten ei koskaan."
"Jumalan avulla sen kyllä vielä teemme, sisarenpoikani", vastasi
Ebbesen. "Mutta päivä ja hetki ovat Herran kädessä Mitä on tapahtunut?"
"Te tulitte hyvään aikaan piispa Sven", jatkoi innokas ritari. "Nyt te olette kuitenkin tehnyt meille jotakin hyvää kaiken sen pahan jälkeen, mitä te olette tehnyt meille suurten neuvostossa. Te olette tehnyt meille hyvän palveluksen, jota te tuskin ajattelitte. Teidän siunauksenne on saanut koko leirin innostumaan. Nyt ei yksikään saksalainen pääse elävänä Skandenborgista huomenna, niin totta kuin jokainen meistä tahtoo pitää lupauksensa Herrallemme ja pyhälle Knuutille, joiden kunniaksi te jaoitte meille sakramentin ynnä kaikkien pyhimysten siunauksen."
"Armollinen Jumala, mitä tämä merkitsee?" huudahti piispa erittäin kiihtyneenä, ja Sven Tröst kertoi nyt hänelle ja Ebbesenille mitä hän itse ja hänen nuoret ystävänsä olivat salaa luvanneet Jumalalle ja pyhälle Knuutille jumalanpalveluksen aikana nauttiessaan pyhän kalkin, ja kuinka tänä hetkenä koko sotajoukko oli innokkaasti luvannut ja vannonut saman asian.
Piispa kalpeni, mutta Ebbesenin kasvoille nousi puna.
"No hyvä, vanhurskaan Jumalan nimessä", sanoi sotapäällikkö ja nyökäytti peloittavan tyynesti ja päättäväisesti, "jos se kerran on kansan peruuttamaton tahto, on se myöskin minun tahtoni, niin totta kuin minä toivon tulevani autuaaksi ilman synninpäästöä ja sakramenttia piispa Svenin kädestä. Se on ja jää kuitenkin meidän lopulliseksi pelastukseksemme — meidän tai tyrannien täytyy kuolla — — me emme enää aio pelätä verenvuodatusta — tämä on hävityssotaa."
"Kauheita ihmisiä!" huusi piispa. "Oletteko te kristityitä? Onko se sitä hellyyttä ja vihollisten armahtamista, jonka pitäisi eroittaa ritarillisen sankarin kurjista pakanoista ja barbaareista. Se ei ole enää urhoollisuutta — se on julmuutta. Se ei ole jaloa isänmaan rakkautta, vaan halpaa kostonhalua ja verenhimoa. Jos te nyt olette väärinkäyttäneet kaikkein pyhintä niin syntiseen ja jumalattomaan tarkoitukseen, niin varmasti siunaus, jonka minä tänään teille annoin, on koituva teille —"
"Vaietkaa, oman autuutenne vuoksi, herra piispa!" keskeytti Ebbesen kiukustuneen prelatin ja tarttui kiivaasti hänen käteensä. "Minä en itse tiennyt, mitä minun maanmieheni innostuksessaan olivat päättäneet ja niin juhlallisesti vahvistaneet! Minä olisin estänyt sen, jos minä olisin siitä tiennyt mutta nyt kun se on tapahtunut, ei sitä enää voi muuttaa. On pitkälti Roomaan, mutta lyhyt aika huomen aamuun. Minun velvollisuuteni sotapäällikkönä on nyt käyttää hyväksi tätä mielialaa ja sotaista henkeä, tehdäkseni lopun tästä sodasta, joka jo kyllin kauan on kalvanut maan ydintä."
"Epäkristillistä ja jumalatonta valaa ei kenenkään jumalaa pelkäävän ihmisen tarvitse pitää, eikä kenenkään rehellisen ihmisen käyttää hyväkseen, vaikka hän sillä saattaisikin pelastaa kaikki maailman ihmiset kahleista ja siteistä", jatkoi innokas piispa.
"Ruumiin vapauden vuoksi ei teidän pidä myydä sielun kallista rauhaa ja autuutta tai tehdä itseänne koston orjiksi. Myös pahimpia vihollisiamme tulee meidän kohdella inhimillisesti. On tarpeeksi onnetonta, että me emme ole päässeet pitemmälle kristillisyydessä: meidän evankeliumin ja suuren rakkauden julistajien, täytyy suvaita sotia ja veren vuodatusta Jumalan vanhurskauden tähden, ja myöskin piispat tarttuvat aseisiin pyhän asian puolesta, sen olen minä itsekin tehnyt tänä vaikeana aikana. Mutta minä kiroaisin oman sieluni — minä pyytäisin Herran lyömään piispallisen kieleni halvauksella, jollen minä nyt tässä koroittasi ääntäni kiroamaan teidän kauheata ja epäkristillistä aikomustanne."
"Nämä sanat sattuvat teihin itseenne, piispa Sven", tarttui nyt Ebbesen voimallisella äänellä puheeseen, purkaen pitkäaikaisen mutta kauan pidätetyn suuttumuksensa. "Oliko teidän kristillinen rakkautenne suurempi kuin minun sinä hetkenä jolloin te vahvistaessanne Lübeckin sopimuksen taitoitte sauvanne tämän lainsuojattoman pään yli ja siten hankitte itsellenne rauhan?"
Nämä sanat Ebbesenin suusta saivat piispan kauhistumaan. Hän seisoi hetken kuin murtuneena ja nöyryytettynä lainsuojattoman isänmaanpelastajan edessä. "Jos minä olen tehnyt syntiä teitä ja isänmaata kohtaan mahtavien neuvostossa", sanoi hän matalalla äänellä. "Jos minä kerran olen antanut viettelijän johtaa itseni harhaan, sen joka sanoo pahan olevan hyvää, kun se tapahtuu hyvän tähden, niin olen minä myös Jumalan edessä tämän ajan spitalin saastuttama senvuoksi, että minä tahdoin tarttua saastaan syntisillä käsillä poistaakseni sen. Jumala on minun tuomarini — minä nöyrryn hänen rankaisevan kätensä edessä, kun se minut kohtaa. Mutta", jatkoi hän kohottaen päätänsä ja ääntänsä, "senvuoksi, että minä itse olen tehnyt syntiä ei minun tarvitse ylistää sitä. Minä en voi vaeltaa verenhimoisten leirin kautta ja sanoa: teidän intonne on kristillinen ja oikea — iskekää voitetut maahan! Minä en saata sanoa kuulioilleni tänään: teidän jumalanpelkonne oli totinen ja autuaaksitekevä; te olette rehellisesti vastaan ottaneet anteeksiannon pantin — olkaa vain säälimättömiä ja vihatkaa jokaista vihollistanne kuolemaan saakka!"
"Mitä te sitten tahdotte hurskas mies?" vastasi Ebbesen harmissaan ja löi kärsimättömänä miekkansa maahan. "Pitääkö meidän antaa tyrannien sortaa itseämme ja armahtaa heitä? Pitääkö meidän antaa murhata itsemme ja kuitenkin säästää heidän henkensä. Mitä tahtovat he täältä, nämä kutsumattomat kiusaajat? Antaa heidän paeta, jolleivät he tahdo tulla haudatuiksi tänne. On väärää hurskautta antaa nylkeä itseänsä tekemättä vastarintaa. Se on kehno kansa, joka ei tahdo tuhota sortajiaan. Itsepuolustus ei ole mitään säälimättömyyttä eikä taistelu verivihollistaan vastaan ole verenhimoista julmuutta. Me emme vihaa, heidän sielujansa senvuoksi, että me lyömme kuoliaaksi heidän ruumiinsa. Antaa heidän tulla niin autuaiksi, kuin voivat toisessa mailmassa — täällä me toivomme heille rauhaa ja hautaamme heidät siunattuun maahan. Enempää he eivät voi pyytää. Me emme myöskään pyydä heiltä hituistakaan enempää. Henki hengestä — se on sekä rehellistä että ritarillista! Rukoilkaa te niiden sielujen puolesta, jotka jättävät huomen aamuna Skanderborgin, herra piispa, olkootpa he sitten saksalaisia tai tanskalaisia, mutta jättäkää tänä hetkenä minun leirini ja elkää sopimattomassa hurskausinnossanne uskaltako sanallakaan horjuttaa minun väkeni rohkeutta ja taistelunhalua."
"Ajatteko te pois Herran palvelijan leiristänne kuin spitalitautisen, sen vuoksi että hän lausuu totuuden ja Jumalan tahdon, missä te mieluummin kuulisitte valhetta ja paholaisen puheita?" huudahti jälleen loukkaantunut piispa leimuavin katsein. "Hyvä, minä lähden täältä, ja te ette enää koskaan näe minua tässä maailmassa. Minä en tiedä, kumpi meistä ensin joutuu Jumalan tuomioistuimen eteen", jatkoi hän katseessaan outo tuli. "Mutta sen minä tiedän, teidän hetkenne ei saata olla kaukana, ruhtinaanmurhaaja ja verituomari. Se, joka ei tahdo vastaanottaa Herran kuritusta, temmataan pois synteineen ilman parannusta ja anteeksiantoa. Veri, jota syyttömästi vuodatetaan, on huutava teitä vastaan taivaassa, harhaanviety mies. Te olette sekaantunut Kaikkivaltiaan tuomio-oikeuteen ja vääntänyt koston miekan tuomioenkelin kädestä! Verinen hanke, jonka te nyt hyväksytte, on polttavana verivirtana vuotava teidän sielunne ylitse. Tämä pyhyyden saastutus, johon minun piispallinen käteni on saatettu osalliseksi, seisoessani täällä ikuisen anteeksiannon sanansaattajana — tämä synti pyhää henkeä vastaan, ei ole tuottava teille onnea, siunausta, eikä voittoa. Minä menen. Mutta sen minkä minä olen sanonut teille Herran Zebaotin nimessä, tahdon minä julistaa teidän leirissänne sen Mahtavan äänellä, joka lähetti minut näiden kastetukien pakanoiden joukkoon, vaikka te senvuoksi tahtoisitte kivittää minut, kuten ne totuuden julistajat, jotka häväistyksen kautta saivat marttyyrikruunun."
Näin sanoen jätti suuttunut piispa sotapäällikönteltan. Ebbesen jäi seisomaan synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kädet ristissä ja maahan tuijottaen. Sven Tröst katsoi ihmetellen häntä ja odotti ankaraa määräystä. Mutta Ebbesen nosti kasvonsa auringon valoon omituinen tyyneys päättäväisessä katseessaan. "Seuraa häntä!" sanoi Ebbesen. "Saata hänet leiristä. Hän saa mennä rauhassa täältä sen suuren Herran lähettiläänä, jota hän ei ymmärrä, mutta jonka tahtoa hänen täytyy sokeana välikappaleena täyttää. Julistakoon tämä piispa vapaasti meille kuolemaa ja onnettomuutta? Elämä ja voitto ovat Vanhurskaan kädessä."
Sven Tröst loi enoonsa ylpeän ja rakkautta uhkuvan katseen ja poistui nopeasti piispan jälkeen. Virkaintoinen piispa piti sanansa; hän ratsasti pian sen jälkeen pienen seurueensa saattamana leirin läpi kuin onnettomuutta ennustava profeetta ja piti jylisevän puheen ihmetteleville sotamiehille, jotka eivät voineet käsittää, mitä syntiä siinä oli, että tahtoi tappaa saksalaisia, kun kerran oli sodassa heidän kanssaan.
"Elkää välittäkö siitä, rehelliset maanmiehet", sanoi Sven Tröst niin pian kun piispa oli ennättänyt ulos leiristä. "Aarhuusin piispa on hurskas mies, se on totta; mutta Herramme neuvostossa ei hän vielä kuitenkaan istu. Pysykäämme nyt vain uskollisena rehelliselle lupauksellemme ja näyttäkäämme huomenna piispalle ja koko maailmalle mihinkä me juutilaiset kelpaamme."
"Hän on oikeassa. Tuossa puheessa on perää", mutisivat juutilaiset, mutta näyttivät kuitenkin vielä epäröivän piispan sanojen johdosta.
Nyt astui Ebbesen päällikönteltasta, katseessaan ja ulkomuodossaan hiljainen juhlallinen vakavuus ja kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen kuulemaan mitä hänellä olisi sanottavaa.
"Maanmiehet", sanoi hän kovalla ja ankaralla äänellä. "Sen mitä olette luvanneet Jumalalle ja Pyhälle Knuutille pyhää ehtoollista nauttiessanne, tulee teidän pitää, jos teille on sielunne autuus rakas, vaikka koko maailman piispat teidät tuomitseisivat. Ennen kun aurinko huomenna nousee, täytyy Skanderborgin olla meidän vallassamme ja joko me tai meidän vihollisemme juurrutetut maasta. Huomenna on vainajien päivä; sinä päivänä muistavat kaikki kristityt kuolleita. Ehkä tanskalaiset miehet ja naiset sadan vuoden kuluttua tuona päivänä muistavat meidän kuolemaamme ja rukoilevat meidän sielujemme puolesta Tanskan ollessa vapaana, eikä vihollisten hallitsija enää uskalla pystyttää lippuaan tähän torniin tai juottaa hevosiaan Skanderborgin järvessä. Elämä ja kuolema, onni ja voitto ovat Kaikkivaltiaan kädessä. Mutta jos me voitamme tai sorrumme ja vuotakoon täällä meidän tai vihollisen veri, niin Tanskan vapaudenpuu on kasvava tästä verestä ja kunnian kaunis puu on kasvava sen rinnalla. Te olette luvanneet huomenna voittaa tai kaatua, ketään säästämättä — saman minäkin lupaan teille kaikkivaltiaan Jumalan edessä; mutta se on tapahtuva rehellisesti ja avoimesti, niinkuin tanskalaiselle miehelle sopii. Anna torvensoittajien lähestyä linnanporttia, uljas sisarenpoikani. Ilmoita linnan päällikölle ja sen varusväelle että me vaadimme heidät taisteluun elämästä ja kuolemasta, ja sano että huomenna on meidän tai heidän viimeinen päivä."
Sotajoukko vastasi päällikkönsä puheeseen meluavin myöntymyshuudoin, ja Sven Tröst ratsasti heti airueena linnan edustalle julistamaan sen päällikölle ja väelle suuren ja vakavan taisteluvaatimuksen. Senjälkeen Ebbesen järjesti kaikki linnan valloittamiseksi.