"Jos lienee", vastasi metsästäjä, katseessa terävä, levoton ilme silmäillessään kirjettä. "Saatte itse kuulla jokikisen sanan tästä — se ei ole mikään salaisuus. Minunkin piti saada pari mullikkaa siitä karjasta. Aivan oikein, kirje on Stig Antinpojalta; mutta mitä se tähän kuuluu? Eihän tässä siltä voi lopettaa kaikkea kaupantekoa juutilaisen kanssa, vaikka yksi ja toinen olisikin saksalaisten puolella. Kuulkaapas nyt! Tämä vasta on oikein aito härkäkauppakirje, jommoisen vain juutilainen herrasmies voi kirjoittaa." Hän rykäisi ja luki hitaasti ja änkyttäen: "Rehellinen, jalosukuinen herra Juhana Ellemose, toivon teille terveyttä Jumalan ja Pyhän Knuutin kautta. — Ne sata lihavaa marskimaansonnia lähetetään Teille ja teidän ystävällenne niin pian kuin tämä kauppa on lopullisesti päätetty teidän puoleltanne ja te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt" — tässä hän änkytti ja vaikeni. "Tämä on kirotun epäselvästi kirjoitettu", mutisi hän.
"Minä olen tottunut lukemaan kirjoitusta. Sallikaa minun auttaa teitä, herrani", virkkoi Arvi Smålantilainen lähestyen häntä viekkaan näköisenä.
"Sitä ei tarvita. Nyt minä ymmärrän sen", jatkoi ketunmetsästäjä nopeasti. "Tässä on herra Ellemosen valkoisesta hevosesta — kuulkaa vain!" ja hän jatkoi lukemistaan välinpitämättömällä äänellä: "ja te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt oriin ja nuoren varsan heidän — niin aivan oikein — määräpaikkaansa. Vanha tanskalainen rotu", jatkoi hän nyt huolimattomasti, "taitaa nyt olla huonossa hinnassa, ja kreivi aikoo tuottaa holsteinilaisia tänne Jyllantiin; mutta hän on huomannut teidän tarjouksenne edulliseksi eikä teidän tarvitse kärsiä vahinkoa tässä kaupassa. Minun aseenkantajani Sven Tröst, joka tuo teille tämän kirjeen, on aimo uskalikko, mutta muuten löyhkäpäinen ja kokematon nulikka, jolle minä en salli uskottavaksi mitään arkaluontoisempaa asiaa. Härät ja" — hän pysähtyi taas luvussaan ja Arvi lähestyi häntä —. "No, saatana, tahdotteko kuulla vielä lisää tätä jaaritusta? — Eihän siinä ole mitään." Mutta Arvi ei väistynyt paikaltaan, tuijotti vain suurilla silmillään kirjeeseen. "Pois tieltä, moukka!" huudahti ketunmetsästäjä ja jatkoi sitten nopeaan ja välinpitämättömästi lukuaan. "Härjistä ja kreivin suosiosta voitte olla varma, kunhan pian täytätte sen mistä tämän kaupan suhteen on sovittu. Omakätisesti. Stig Antinpoika, marski."
"Hän tarkoittaa varmasti kaljupäistä kreiviä, eikä tästä kaupasta pääse viisaskaan selville", sanoi lauttausmies arvelevan näköisenä. "Mutta antakaapas minulle takaisin kirje, herra Henneke, niin minä vien sen meidän papillemme. Ehkäpä hän sen selittää meille. Sillä jotakin piilee tämän alla, siitä uskallan vaikka kaulani pantiksi."
"Oletteko mieletön? Mitä siinä voisi piillä?" huudahti ketunmetsästäjä tulipunaisena ja kiihtyneenä. "Ei tästä kannata näin suurta melua nostaa. Mutta, kunnon miehet, yhdessä suhteessa te kuitenkin olette oikeassa", jatkoi hän hetkisen mietittyään ja viekkaasti hymyillen, "Stig Antinpoika on vaarallinen mies, hänen kanssaan elköön kukaan rehellinen juutilainen ruvetko kaupantekoon. Hänen sananviejälleen voitte nyt tehdä mitä haluatte. Härkäkirje ei tuota kenellekään onnettomuutta." Näin sanoen hän repi kirjeen tuhansiksi paloiksi ja nauroi ivallisesti. "Kas niin", lisäsi hän, "näin on asiasta lyhyesti selvitty. Jos haluatte niin voitte suoriutua yhtä helpolla tuosta nulikasta, joka tuossa makaa. Paholainen vieköön sekä hänet että hänen isäntänsä." Näin sanoen hän poistui viheltäen, ja lauttausmies katsoi miettivästi hänen jälkeensä.
"Sano meille totuus, nuori mies, niin pääset vapaaksi. Kenelle oli
kirje?" kysyi hän sidotulta aseenkantajalta. "Tiedättekö lukiko herra
Henneke sen oikein? Sillä minä en ainakaan luota viekkaaseen Henneke
Brydeen."
"Se kirje, jonka te niin häpeällisesti ryöstitte minulta", vastasi aseenkantaja katkeroittuneesti kohottaessaan päätään, "olisi minun aivan oikein pitänyt viedä eräälle Juhana Ellemoselle, mahdollisesti aika roistolle, jonka te varmasti tunnette paremmin kuin minä. Enhän minä voinut tietää mitä kirje sisälsi muuten kuin avaamalla omin lupini roistomaisesti toisen kirjeen, niinkuin tuo pitkä metsästäjä. Ettei minun herrani ole uskonut minulle mitään tärkeitä asioita sen te kaikki kuulitte ketunmetsästäjän lukemisesta. Hän haukkuu minua nulikaksi", lisäsi hän katkerasti ja suuttuneena. "Eikö teillä ole niin paljoa järkeä paksuissa kalloissanne ymmärtääksenne, ettei minun ole katsottu ansainneen olla missään enemmässä tekemisessä hänen kauppojensa ja kujeittensa kanssa, olkoon sitten kysymyksessä härät tai muut elukat."
"Sinä näytät totisesti haluavan aimo selkäsaunan, nuori mies," vastasi paksu lauttausmies kylmästi. "Eipä taida meidän tarvita vaivata itseämme sen vuoksi, kyllä sinä muuten sen halusi saat piankin tyydytetyksi. Tuollaisten kukonpoikasten, jotka kiekuvat kaivonvintillä ennenkuin saavat heltan ja kannukset, voi antaa vapaasti lentää matkoihinsa ja kupsahtaa kaivoon kun niitä haluttaa, eikä siltä tarvitse pelätä koko maailman molskahtavan jälestä. Lapset, päästäkää hänet siteistä, ja antakaa hänen mennä matkoihinsa. Senkin hyttynen voisi muuten kuvailla olevansa elefantti."
Lauttausväki irroitti nauraen aseenkantajan siteet. Mutta tuskin hän oli päässyt notkeille jaloilleen ja tuntenut voivansa liikuttaa jäseniään, niin jo helähti lyhyt aseenkantajanmiekka tupesta, ja silloin täytyi paksun lauttausmiehen sekä hänen koko väkensä kiirehtien juosta pakoon hänen terävää miekkaansa. Mutta kun ei heillä ollut aseita ja he väistyivät häntä, niin hän astui rauhallisesti miekka kädessä ulos ovesta, Arvi Smålantilaisen seuraamana. He nousivat molemmat hevostensa selkään ja ratsastivat joutuisasti Saxköpingiin johtavaa tietä. Vaihtamatta pitkään aikaan sanaakaan keskenään.
"Sinäkö, minut ilmiannoit, vanhus?" kysyi viimeinkin aseenkantaja luoden toveriinsa terävän katseen.
"Se oli vähin minkä voin tehdä teidän sielunne autuuden puolesta, nuori herrani", vastasi Arvi Smålantilainen, totisilla kasvoillaan sydämellisen ilon ilme. "Rehellinen lauttausmies oli itse ruvennut teitä epäilemään", jatkoi hän. "Mutta hän lupasi sitoa teidät taitavasti, kärventämättä hiustakaan teidän päästänne."
"Kuolema ja kirous! Sepä oli aitoruotsalainen kuje, harmaahapsi!"
"Olisitte ennemmin sanonut rehellinen ruotsalainen oikaisu huonoissa laskelmissa", vastasi Arvi tyynesti ja nyökäytti tyytyväisesti. "Teidät täytyi saada erilleen siitä salaisuudesta, josta ette kuitenkaan osannut vaieta; se painoi, Jumalalle kiitos, liian raskaasti teidän nuorta omaatuntoanne. Hyvällä ei ollut mahdollista tulla toimeen teidän kanssanne; minä olisin saanut saarnata teille aamunkoittoon asti, ettekä te kuitenkaan olisi tulleet järkevämmäksi."
"Haa, jos olisi oikein, niin antaisin sinulle ansiosi mukaan, sinä vanha petollinen kettu", mutisi Sven Tröst uhaten, mutta ei voinut kuitenkaan muuta kuin mielihyvällä katsella vanhuksen ystävällisiä kasvoja.
"Elkää nyt punnitko minun ansioitani", keskeytti Arvi hänet, "vaan olkaa rehellinen itsellenne ja muille kunnon ihmisille. Te olette velvollinen käyttämään nuorta elämäänne paremmin kuin olemaan petturien puolisokeana kätyrinä. Kyllä te itsekin tiedätte, ettei ollut kysymyksessä tavallinen härkien kaupittelu. Jos ei tuo pitkä ketunmetsästäjä olisi tullut, niin me olisimme lukematta repineet rikki kirjeen, ja se olisi ehkä ollut parasta. Minä en osaa, Jumalan kiitos, kirjaintakaan, mutta minun täytyi olla olevinani kirjanoppinut, ettei metsästäjä olisi tuon salaperäisen salakaupan ainoa todistaja. Hän oli varmasti osallisena siinä asiassa. Jumala ties, seisoiko siinä edes niinkuin hän luki; mutta jos ymmärsin oikein tuon härkäkaupan, voi siitä vielä koitua paljonkin onnettomuutta, ellette te rehellisesti auta minua sitä estämään."
"Sinä olet oikeassa, Arvi!" huudahti aseenkantaja, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi. "He ovat käyttäneet minua katalaa asiaa toimittamaan. Minä luulin olleen kysymyksessä rehellisen ja avoimen kapinan kurjaa kuningasta vastaan, ja pelastaakseni maani olisin minä kernaasti ottanut siihen osaa; mutta salahyökkäystä ja salamurhaa vastaan minä puolustaisin pahintakin vihollistani. Sinä olet arvannut oikein; pitkä metsästäjä oli varmasti osallisena liitossa. Häntä kutsuttiin äsken Henneke Brydeksi; sen nimiselle laalantilaisherralle piti minun uskoa tuo kirottu kirje, ellen heti tapaisi Juhana Ellemosea hänen kartanossaan Saxköpingin lähellä. Oliko tämä sattuma?" jatkoi hän mietteissään. "Vai auttoiko korkeampi tahto minua toimittamaan asiani ja sen paremmin kuin mitä nyt itse toivoisin, juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki näytti selvinneen. — Nyt minä siis olen vapaa", lisäsi hän iloisena ja tyytyväisenä. "Minun viimeinen toiselle ihmiselle vannomani lupaus on täytetty. Minä en enää milloinkaan anna toisen tahdon sitoa itseäni, vaikka se olisikin maailman mahtavimman herran."
"Aivan niin, poikani, siinä voit olla oikeassa", vastasi Arvi vakavasti, "mutta yhtä herraa täytyy teidän kuitenkin palvella ja totella muuten teistä tulee julkea ja hurja perkeleenpalvelija, josta Jumala ja Pyhä Eerik teitä varjelkoon! — Minä tarkoitan sitä Herraa, jonka hallussa on kaikkien herrojen sielut ja autuus sekä täällä että tuolla puolen haudan."
"Sinä olet rehellinen sielu, Arvi — kas tässä minun käteni", huudahti aseenkantaja liikutettuna. "Että olisin tekemättä joutavia ja typeriä kujeita, sitä en voi luvata sinulle; mutta, pahoissa ja katalissa juonissa en tahdo olla osallisena kuuluinpa sitten näinä aikoina mihin puolueeseen tahansa — siihen voit luottaa. Nyt minä aluksi seuraan sinua Saxköpingiin. Minä tahdon kuitenkin nähdä tämän varjokuninkaan ennenkuin hän siirtyy pois tästä maailmasta; ja — jos voisin vapauttaa hänet katalasta kuolemasta niin olisin iloinen."
"Varmasti uskon taivaassa nyt vallitsevan suuren ilon, nuori herra", sanoi Arvi Smålantilainen liikutettuna ja kyyneleet kimmelsivät hänen suurissa, taivasta kohti luoduissa silmissään, kun hän puristi matkatoverinsa kättä niin kovasti että se natisi. "Totisesti", lisäsi hän puristaen sitä vieläkin kovemmin. "Kun syntinen kääntyy voi siitä syntyä iloa maanpäälläkin."
"Olkoon sillä sentään määränsä täällä maanpäällä, Arvi, elä purista kättäni mäsäksi kivikourallasi", virkkoi Sven Tröst hyväntahtoisesti nauraen, jonka jälkeen molemmat tyytyväisen mielialan vallitessa ratsastivat edelleen.
He olivat aivan lähellä Saxköpingiä. Tämä pieni kaupunki näkyi aamuauringon valossa järven eteläiseltä rannalta. Se oli enemmän kylän kuin kaupungin näköinen, sillä useampien talojen kattoja peittivät olkikatot ja niitä ympäröivät aidatut kaalimaat sekä peltoviljelykset. Kirkko ja Kolmiyhteysseuran kokoushuone sekä parin rikkaan kauppiaan talot olivat ainoat tiilikivikattoiset kivirakennukset paikalla. Kaupunkia lähetessä näki Sven Tröst ratsastajan kiireesti rientävän erästä sivutietä ja hän oli tuntevinaan pitkän ketunmetsästäjän. Metsästäjä ruoski hevostaan ja katosi aaltoilevien vehnäpeltojen taakse.
KOLMAS LUKU.
Saxköping oli vaurastunut kuningas Kristofferin aikana, joka oli antanut kaupungille vapauskirjeen, ja se oli ehkä ainoa seutu maassa, missä hänellä vielä oli uskollisia ja hyväntahtoisia alamaisia, huolimatta siitä että hän oli pantannut tämänkin kaupungin ynnä niemimaan velipuolelleen, holsteinilaiselle kreivi Juhanalle. Kreivillä oli myöskin viimeisenä viitenä vuotena ollut oikeus lyödä rahaa Saxköpingissä, eikä kukaan uskaltanut hylätä kreivinrahaa niin huonoa kuin se olikin. Vaikka kuningas Kristofferin voima ja valta myöskin täällä oli vähäinen, oli hän kuitenkin nyt onnettomuudessaan paennut tämän kaupungin hyvien asukasten turviin, joiden hän tiesi olevan viimeisiä hylkäämään hänet hädän hetkenä. Mukanaan pieni seurue ja vanhin poikansa, prinssi Otto, oli hän oleskellut täällä muutamia päiviä rikkaan kauppias Pietari Vitfeltin vieraana, joka oli luovuttanut suuren kivitalonsa ruhtinaallisille henkilöille, itse hän oli perheineen muuttanut pienempään sivurakennukseen.
Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen ratsastivat hitaasti kaupungin läpi varhaisena aamuhetkenä ihmetellen, että näin pieni ja mitätön seutu nyt oli Tanskan kuninkaan asuinpaikka. He katselivat tarkasti jokaista vähänkin huomattavampaa taloa, jonka he luulivat mahdollisesti soveltuvan hovinpitoon. Viimeinkin he saapuivat suuremman kivirakennuksen luo. Lyhtyä muistuttava kahdeksankulmainen parvekerakennus työntäytyi kadulle, ja talon molemmat päädyt olivat koristetut puusta leikatuilla pyhimyksenkuvilla. Yksi ovista johti avonaiseen puotiin, missä oli kaupan rautatankoja ja tervatynnyreitä. Toisen oven luona, joka oli suljettu, seisoi vartija keihäs olalla, sekä kaupungin palvelija, jonka rintaa koristi kaupungin vaakuna: suuret sakset; kädessä hänellä oli suuri naulavasara: he seisoivat jäykkinä pyhäpuvuissaan, hyvin juhlallisen näköisinä ikäänkuin ollen vartijoina. "Tässä se varmaan on", virkkoi Sven Tröst säälivästi hymyillen ja kääntyi ivasana kielellä Arvi Smålantilaisen puoleen, joka oli ottanut lakin päästään ja kumarsi kunnioittavasti parvekerakennuksen ikkunaa kohti. Aseenkantajan silmä seurasi samaa suuntaa ja huolimatta siitä vähäisestä kunnioituksesta, millä hän katseli tätä kuningasasuntoa, vetäsi hän kuitenkin heti korean hattunsa päästään huomatessaan pienten lyijyruutujen läpi kahdet kasvot, jotka kummatkin omalla tavallaan pakoittivat hänet tuntemaan omituista osanottoa. Toiset olivat vanhemman miehen kuolonkalpeat, omantunnontuskien uurtamat kasvot, joiden katkeran synkkämielinen ilme melkein läheni mielipuolisuutta, mutta piirteet olivat kauniit, tukka musta ja tuuhea, samoin viikset. Toiset olivat melkein tyttömäisen lempeät nuorukaisen kasvot, joita ympäröivät olkapäille valahtaneet keltaiset kiharat. Hän näytti tarjoavan sairaalle herralle virvoittavaa juomaa ja lausuvan hänelle muutamia lohduttavia sanoja; hänen hienoilla, surunvoittoisilla ja uneksivilla kasvoillaan oli niin liikuttava rakkauden ja hellyyden ilme, että aseenkantajan täytyi tahtomattaankin pysyä hiljaa paikoillaan kadulla ja unohtua katsomaan odottamatonta näkyä. Syvän tuskan valtaamana huudahti Arvi Smålantilainen hiljaa: "Oi Magnus, minun Magnus lapseni! Aivan tuon näköinen oli minun hyvä prinssi Magnukseni, kun hän lohdutti epätoivoista isäänsä — ja sellaisen enkelinpään saattoivat he mestata, ne hirviöt!"
He ratsastivat hiljaa majataloon, eikä kumpikaan heistä epäillyt että he nyt olivat nähneet onnettoman kuningas Kristofferin ja hänen poikansa, seitsemäntoistavuotiaan prinssi Oton, vaikka vielä olikin niin aikainen aamu että monessa paikassa ikkunaluukut olivat suljetut ja vain köyhiä päivätyöläisiä kulki kaduilla. Loheden taistelun jälkeen ei kuningas melkein koskaan nukkunut öisin. Hänen haavansa eivät vielä olleet paranneet, mutta häntä vaivasi enemmän sielullinen kuin ruumiillinen sairaus.
Pietari Vitfeltin taloon Saxköpingissä kuului pieni puutarha, josta oli kaunis näköala merelle, ja paitsi hedelmäpuita oli siellä paljon harvinaisia kukkia ja ulkolaisia kasveja, jotka yritteliäs kauppias oli ymmärtänyt hankkia luostaripuutarhoista. Tämä puutarha olikin tunnettu kaupungin kauneimmaksi, ja rehellisen Pietari Vitfeltin suurin ilo oli itse askarrella ja hoitaa pientä maapalstaansa oman omituisen makunsa ja mielikuvituksensa mukaan. Nuoralla vedetyille suorille käytäville oli sirotettu pajankuonaa hänen omasta veitsihiomopajastaan. Paja oli kaupungin vanhin ja siitä hän suurimmaksi osaksi sai kiittää rikkauttaan. Siitä hän myöskin johti kaupungin nimen, joka kuitenkin hänen mielestään, sopivammin olisi voinut olla nimeltään Knivköping [Knivköping = Veitsikauppala] kuin Saxköping ja parempi olisi ollut asettaa veitsi kuin sakset vaakunaan. Joka kerta kävellessään vieraineen pajakuonan peittämiä käytäviä ja näytellessään heille kuuluisaa puutarhaansa ei hän unohtanut selittää tätä käsitystään. Hänen suurimpia ilojaan oli omin käsin leikellä vertauskuvallisia kuvia muutamiin suuriin puksipuihin, joiden joka vuosi täytyi muuttaa muotoa, aina hänen vaihtuvien mielijohteittensa mukaan. Niiden täytyi aina jonkinlaisina hieroglyfeina osoittaa maailmalle ja hänen kanssaihmisilleen mikä milloinkin oli hänen mielestään tärkeintä. Tänä aamuna hän asteli hyvin aikaisin puutarhassaan, suuret puutarhasakset kädessään leikellen sydämiä ja kruunuja taxuspuihin, sill'aikaa kuin puotipoika, jonka ei tarvinnut seisoa niin aikaisin puodissa, askarteli asettamalla kiviä ja kiiltäviä posliininpaloja kuningas Kristofferin nimeksi kukkapenkkeihin. Kauppias itse oli vastoin tapaansa pyhäpukimissa. Hän katseli tyytyväisenä sekä omaa että puotilaisensa työtä. "Niin, niin! Järkeä sitä tarvitaan kaikessa", sanoi hän itsekseen. "Aseta sakset kuninkaan nimen yläpuolelle, mies, se merkitsee meidän hyvää kaupunkiamme, johon hän on turvautunut, ja joka rehellisesti on suojeleva häntä. Sakset ovat oikeastaan räätälinkyltti, ja veitsi olisi sopivampi kaupunginvaakuna. Mutta Herra Jumala! Olemmehan me kaikki räätäleitä meidän Heraamme edessä. Saksia minä puolustan, voivathan ne merkitä maata, ja valtakuntaa; kun vain rivakat kädet tarttuvat niiden kahvaan niin ne aukeavat, sulkeutuakseen taas. Silloin tanskalaiset sakset purevat, ja voi sitä, joka pistää sormensa niiden väliin. Kas sen minä sanon kuninkaalle, kun hän kysyy mitä sakset merkitsevät. Ne voivat myöskin antaa hänelle viittauksen siihen, että olisi paras leikata pois ylpeät ja ylimieliset vesat, nämä herrasmiehet ja omavaltaiset talonpoikaiskiduttajat, jotka tahtovat olla herroina maassa ja ovat nenäkkäitä sekä kuninkaalle että porvareille. Kas niin", jatkoi hän saatuaan sydämet ja kruunut valmiiksi taxusaitaan. "Kukoistakoot ja kasvakoot Tanskanmaan sydämet kuin ikuisesti viheriät puut paratiisissa. Se on pääasia. Latva kohotkoon taivasta kohti, ja me iloitsemme sen valossa ja varjossa. Kruunatut nimet, oi niin, ne ovat katoavaisia — maallisia. Mutta minun halvan kykyni mukaan ovat ne pidettävät kunniassa — loistakoot ne kukkasina kukkasmaissa eikä kukaan saa niitä poleksia — muista se, mies."
"Enkö nyt saa laittaa prinssi Oton nimeä, isäntä", kysyi puotilainen. "Hänestä minä pidän, onhan hän oikeastaan meidän herttuamme, ja hänestä kun tulee kuningas, niin hän vapauttaa meidät saksalaisista kunhan vain meidän Herramme armossaan päästää meidät siitä toisesta."
"Oletko sinä hullu, mies! Puhutko sinäkin sellaisista asioista? Ole sinä vaiti ja pidä huoli töistäsi, muuten minä opetan sinut pitämään suusi kiinni. On helppo asia muuttaa C kirjain O:ksi, näetkös, mutta sitä tekemään tarvitaan meitä väkevämmän sonni. Huomaa se visusti, mies."
"Mutta Jumalan nimessä, isäntä", sanoi puotilainen hetken vaiettuaan, jolla aikaa hän omin päin muutti yhden kruunatun C:n O:ksi, "jos te näkisitte sen pitkän luettelon, mihin minun täytyy kirjoittaa mitättömimmätkin menot, niin ette te taitaisi olla kovinkaan hyvillänne".
"Pöllöpää! Siitä ei kannata puhua!" vastasi Pietari Vitfelt suuttuneena. "Niin suuren kunnian arvoinen lienee hän kuitenkin vielä. On selvää, että tulot ja menot ovat järjestyksen vuoksi kirjoitettavat taululle, ja jos sinä kirjoitat puolenkaan äyrityisen liikaa tai yli niin ajan minä sinut ulos portista. Ja vaikka kuningas ja prinssi jäisivät minun luokseni niin kauaksi ettei minulla enää olisi äyrityistäkään, ei heidän kuitenkaan tarvitse nähdä tyytymätöntä ilmettä. Ymmärrätkö sen, mies?"
"Elkää suuttuko, isäntä, mutta minä ajattelin vain näin: jos hän olisi kunnon kuningas, joka kunnioittaa lakia ja oikeutta ja puolustaa maata ja valtakuntaa, silloin olisi asian laita toinen; silloin olisi hauska ja hupaisa häntä juhlia, eikä meidän tarvitsisi antaa niin paljon viskunoita katupojille eläköönhuutoja varten, aina kun he näkevät hänet parvekeikkunassa. Mutta jos ihmisten puheet tästä kuningas Kristofferista ovat tosia, niin on hän uhannut veljensä henkeä ja tuottanut turmiota maalle ja kansalle, eikä hän koskaan ole tehnyt muuta kuin häpeällisiä tekoja koko elämänsä ajan ja silloin minä ajattelin —"
"Ei sinun tarvitse mitään ajatella, ymmärrätkös sen, ja mene nyt matkoihisi puotiin", keskeytti Pietari Vitfelt ällistyneen puotilaisen antamalla hänelle aimo korvapuustin. "Kas, tuossa on hänen majesteettinsa pyhä persoona", lisäsi hän, oikaisten itsensä suoraksi ja astui sitten kuninkaallista vierastaan vastaan, tehden äärimmäisen syvän kumarruksen.
Prinssi Oton tukemana astui sairas kuningas Kristoffer hitaasti ja horjuen puutarhaan. Musta samettibaretti oli painettu syvälle itsevaltiaan otsalle, ja hänen vasen kätensä oli siteissä. Joka askel näytti tuottavan hänelle tuskia; hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät, ja hän tuijotti maahan, huomaamatta porvarin juhlallista tervehdystä, mihin nuori prinssi ystävällisesti vastasi. "Meidän hyvä isäntämme on täällä ja haluaa tervehtiä teitä, herra isä", sanoi prinssi. Kuningas heitti sivulleen terävän katseen, astuen edelleen muuttamatta ainoata ilmettä.
"Korkeastikuninkaallinen, armollinen majesteetti", alkoi nyt porvari, uudistaen syvän tervehdyksensä. "Te osoitatte suuren kunnian sekä minun pienelle puutarhalleni että halvalle talolleni. Teidän armollinen käyntinne on varmasti kartuttava tämän minun omaisuuteni mitätöntä arvoa sekä minulle että minun jälkeentulevaisilleni. Varmasti on syntiä ylpeillä siitä että te alentuvassa hyvyydessänne ja armossanne olette suvainnut kunnioittaa läsnäolollanne minua mitätöntä saxköpingiläistä —"
"Säästä moiset puheesi narreille, jotka uskovat suunpieksämiseen", keskeytti kuningas hänet ja kääntyi pois, katseessa katkera, epäluuloinen ilme. "Oli aika, jolloin minä lempeästi kuuntelin tuonlaisia alamaisuudenosoituksia, mutta en milloinkaan ollut kyllin typerä uskoakseni niissä olleen ainoatakaan tosi-sanaa."
Hämmästynyt porvari sävähti hehkuvan punaiseksi; hän katseli hämmentyneenä ympärilleen joka taholle, tietämättä minne kääntyisi.
"Elkää pahastuko isäni epäystävällisiä sanoja, kunnon Pietari Vitfelt", sanoi prinssi hiljaa taputtaen porvaria olkapäälle, kuninkaan istuutuessa puutarhapenkille, missä hän vaipui synkkiin mietiskelyihinsä ja nojaten käsivartta polveensa painoi kumartuneen päänsä laihaa kättä vasten. "Taas on hänellä ollut uneton yö", lisäsi prinssi astuen pari askelta sivulle. "Onnettomuus on saanut hänet unohtamaan, ettei Tanskan kuninkaalta milloinkaan puutu ystäviä hädässä. Minä toivon raittiin ilman virkistävän hänen mielensä. Näyttäkää meille kukkasenne sekä muut nähtävyytenne täällä."
"Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne", alkoi taas porvari rohkaistuneena ja ojensi kuninkaalle harvinaisen ruusun. "Tämän kuninkaallisen kukan ovat hurskaat luostariherrat tuoneet tänne Ranskasta."
"Minä en siedä kukkia", vastasi kuningas katsomatta ylös "Antakaa ne naisille ja hentomielisille nuorukaisille. Minä istutin nuoruudessani puita; mutta ne kuolivat kaikki — minun kädelläni ei ollut onnea."
"Uskokaa, herra kuningas, kaikki voi vielä Jumalan avulla kääntyä hyväksi", jatkoi porvari sydämellisesti lohduttaen. "Teidän lapsistanne saatte varmasti sekä te että Tanska vielä iloa."
"Vai niin! Minua koetetaan lohduttaa jälkeläisteni paremmalla onnella", huudahti kuningas katkerasti nauraen. "Te tarkoitatte, että teillä on ollut minusta vain surua ja onnettomuutta. Sanokaa vain suoraan! Mieluummin te soisitte minun olevan kuolleen ja haudassa. Kun kuulette minun ruumiskellojeni soivan niin silloin te taidatte sekä tanssia että hyppiä täällä Tanskassa."
"Elkää toki noin puhuko, rakas isäni", sanoi Otto rukoilevalla äänellä ja suuteli hänen vapisevaa kättään. "Tahtoohan tämä kunnon mies meidän parastamme, eikä hän tahtoisi loukata teitä ei puheilla eikä ajatuksilla."
"Ei, sen tietää armias Jumala!" sanoi porvari hämillään ja väänteli käsiään, astuen taas lähemmäksi prinssin kanssa. "Kunpa vain tietäisin millä voisin huvittaa teidän kuninkaallista isäänne, armollinen prinssi. Miellyttääkö häntä viulun tai kitaransoitto, tai lautapeli? Ne olen toimittanut illaksi. Tai olisiko hänellä halua tulla katsomaan minun veitsitakomoani? Tai vienkö hänet meidän pyhään Kolminaisuudenseuraamme. Minä annan kiltaveljille tänä iltana tynnyrillisen hyvää olutta, että saavat juoda meidän armollisen herrasväkemme terveydeksi. Me saxköpingiläiset olisimme kiittämättömiä olentoja, jos milloinkaan voisimme unohtaa mitä meidän halpa kaupunkimme on velkapää teidän herra isänne hallitukselle sen antamasta armollisesta vapauskirjeestä. Sen vuoksi olemme me Saxköpingin asukkaat myöskin luvanneet ja vannoneet kiltahuoneemme kynttilöiden valossa, että vaikka koko maa luopuisi hänestä hänen onnettomuuden päivinään, niin tahdomme me puolustaa hänen kuninkaallisia oikeuksiaan, niin kauvan kuin pisarakin rehellistä verta vuotaa suonissamme."
"Sen me tiedämme sekä isäni että minä, rehti kunnon mies", sanoi prinssi Otto liikutettuna ja puristi porvarin kättä. "Senvuoksi olemmekin mieluummin tulleet asumaan tänne teidän luoksenne kuin jonnekin kuninkaalliseen linnaan, missä minun setäni ja hänen saksalaiset päällikkönsä vallitsevat. Kun minun onneton isäni vain saisi olla rauhassa täällä siksi kunnes hän paranee, niin ei vielä kaikki toivo olisi mennyttä. Me odotamme marskia tänne tänä iltana, ja silloin päätetään jäämmekö tänne vai lähdemmekö maasta. Pitäkää vain huoli siitä että kaikki on hiljaista, niinkuin ei kuningasta olisikaan täällä. Hänen nykyiselle mielialalleen ovat kaikki kunnian- ja suosionosoitukset vastenmielisiä, ne vain tuskallisesti muistuttavat hänelle hänen parempien päiviensä mahtavuuden aikoja."
"Minä ymmärrän, herra prinssi", sanoi porvari, päätään nyökäyttäen. "Hänen armonsa toivoo itseään kohdeltavan kuin tavallista kristittyä ihmistä ilman juhlamenojen touhua. Siitä minä pidän, ja se on minustakin mukavinta. — Kuulkaa nyt rakas Kristoffer", alkoi hän, kääntyen taas kuninkaan puoleen, puhuen sydämellisesti ja melkein tutunomaisesti, ollenkaan huomaamatta prinssin huolestunutta ja varoittavaa ilmettä. "Heittäkää nyt mielestänne kaikki oikuttelut ja olkaa rohkealla ja iloisella mielellä. Ei tässä mitään voiteta allapäin kulkien. Jos te tarvitsette rahaa, niin voittehan vielä pantata Skanderborgin ja Årön, ja sitten on teillä vielä nuo pienet, hyvät Fyenin saaret. Eiväthän ne enää ole kuningaskunnan veroisia, mutta säästämällä tulette kyllä vielä niilläkin toimeen. Silloin kun minun viimeinen laivani ajoi karille, olin minäkin vähällä menettää järkeni ja tulla synkkämieliseksi. Mutta silloin tuli minun hyvä Ristoni, meidän veitsiseppämme, ja moitti minua alakuloisuudestani sanoen, että minä olin jumalaton mies kun en luottanut taivaalliseen isäämme ja pyhään neitsyeeseen, ja sitten —"
"Vaiti, pölkkypää!" huudahti kuningas ja nousi katse leimuavana. "Oletteko aivan mieletön? Luuletteko puhuvanne vertaisellenne? Vielä minä olen Tanskan kuningas. Sitä elköön kukaan unohtako niin kauvan kuin nämä silmät ovat avoinna."
"Jumala minua armahtakoon, kaikkein armollisin herra", änkytti Pietari Vitfelt aivan kauhuissaan ja vetäytyi nöyrästi pois hyvin huolestuneen ja nolostuneen näköisenä. "Jos minä olen loukannut teidän armoanne, niin olen sen totta totisesti tehnyt hyvästä sydämestä. Minä luulin teidän majesteettinne nyt niin kyllästyneen kaikkiin tyhjiin arvonimiin ja koreuksiin, joista olitte saanut niin kylliksenne mahtavuutenne päivinä —"
Kuninkaan kasvoilla vaihtui väri, ja niiden ilme muuttui äkkiä niin katkeran tuskalliseksi, että pelästynyt porvari kävi aivan sanattomaksi. Prinssin viittauksesta hän poistui nopeasti rehelliset silmät kyynelissä, koetettuaan kuitenkin ensin hyvittää puuttuvan alamaisuutensa melkein hullunkurisen syvällä kumarruksella.
"Tuollainen typerä lohduttelu vie minulta hengen", huudahti kuningas. "Näillä poroporvareilla ei ole käsitystäkään siitä miltä tuntuu kantaa purppuraa säretyin sydämin ja kuolla kurjana onnenonkijana, vaikka kuninkaan nimellä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin minä näin päivän valon. Tämän elämän kurjuuden vuoksi ei kannattaisi hengittää."
"Elä joudu epätoivoon, isäni", rukoili prinssi Otto hellästi. "Onni on vaihteleva. Se voi vielä kääntyä teidänkin osaksenne, kun vain ette joudu epätoivoon."
"Onni!" toisti kuningas katkerasti nauraen. "Uskotko sinä onneen poikani? Usko ilmaan ja tuuleen, usko merenvaahtoon, usko omiin ja muiden inhimillisiin hyveisiin, jos voit, usko kaikkiin vanhoihin taruihin rakkaudesta ja ystävyydestä ja uskollisuudesta ja rehellisyydestä Tanskassa. Mutta elä milloinkaan usko onneen! Onko milloinkaan kukaan ollut onnellinen? Tuo harhakuvitelma, jota me kutsumme onneksi ja iloksi, on petollisempi ja valheellisempi kuin usko meidän omaan ihmisjärkeemme ja vapaaseen tahtoomme."
"Kun me kutsumme onnea, samoin kuin onnettomuuttakin, Jumalan sallimukseksi, isäni, niin täytynee meidän toki uskoa siihen", vastasi poika lempeällä ja lohduttavalla äänellä. "Mutta vaikka meidän parhaat aikeemme epäonnistuisivatkin maailmassa, niin on meidän hyvä tahtomme kuitenkin aina aarre, jota ei kukaan voi meiltä riistää ikuisiksi ajoiksi."
"Ei niin!" keskeytti hänet kuningas katkerasti hymyillen. "Etkö sitten usko minulla milloinkaan olleen hyvää tahtoa? Poikani, tarkoitatko sinä, etten minä olisi koskaan ajatellut tehdä Tanskaa onnelliseksi! Vähät meidän hyvästä tahdostamme! Sillä me voimme yhtä vähän kuin pahallakaan. Se tulee ja menee tuulen lailla — mutta se mikä tapahtuu, se tapahtuu siitä huolimatta." Kuningas vaikeni eikä poika tiennyt mitä vastaisi hänen sekavaan puheeseensa. Hän huokasi hiljaa, ja vetäsi irti rikkaruohon, joka oli kietoutunut sen ruusupensaan ympäri, jonka vieressä hän seisoi.
"Mikset anna rikkaruohon olla?" kysyi isä. "Mitä se voi sille, että oli luotu rikkaruohoksi. Jos sillä olisi ollut oma tahto, niin se olisi kyllä mieluummin ollut lilja tai ruusu; mutta muuttuiko se siltä muuksi? Usko minua, poikani, ei ole sen parempi meidän ihmisten. Onhan totta, että meillä on jonkinlainen tahto. Se voi tulla meissä lujaksi ja voimakkaaksi ja tehdä melkein ihmeitä; mutta se ei ole Jumalasta, ja se on meidän onnettomuutemme. — Eläimet ovat onnellisia; millä ei ole mitään valintaa. Enkelit ovat autuaita; mutta heillä ei ole muuta tahtoa kuin heidän Herransa ja Jumalansa tahto. Mutta minun rippi-isäni sanoi, että jos ikävöimme täydellisesti vapaata tahtoa oman mielemme mukaan, niin se ei kuitenkaan ole meidän vaan perkeleen." Hän vaikeni sekavasti nauraen. — "Katsos, kuninkaaksi minä tahdoin tulla", jatkoi hän, "ja siksi minä tulin — kaksi kertaa yhden sijaan. Se maksoi paljon, poikani, liian paljon — enemmän kuin minkä arvoisia koko tämä kurja elämä ja ontto kruunu ovat. — Viisi kertaa minut ajettiin maanpakoon — muistatko sinä, kun me sinun ja veljesi kanssa kulimme kerjäten ympäri Saksaa? Mutta minä en menettänyt rohkeuttani. — Kuninkaaksi pääsin kuitenkin taas; kuninkaana he saavat antaa minun myöskin kuolla. Mutta minkälainen kuningas minusta tulikaan?" kuiskasi hän käheästi ikäänkuin itsekseen ja tuijotti maahan. "Minkä hautakirjoituksen saanenkaan tanskalaisiltani? Miltä näyttää kruununi sinä päivänä?" Hän piteli kättään otsallaan ja vaipui taas synkkiin mietteisiin. Poika katsoi kauhuissaan onnetonta isäänsä ja liitti yhteen kätensä kuin rukoillen hiljaisen rukouksen hänen sielunsa puolesta.
Nyt avautui puutarhanportti, ja yksi kuninkaan palvelijoista ilmoitti saapuneen kaksi vierasta, joilla oli kirjeitä ja viestejä kuninkaalle.
"He voivat tulla", sanoi kuningas hiukan levottomana kun prinssi ilmoitti tämän hänelle. "Ilman aseita, luonnollisesti. Sinä jäät tänne."
Palvelija poistui, ja heti senjälkeen astui sisään Arvi Smålantilainen sekä Sven Tröst, joka näytti olevan hyvin hämillään ja epävarmana. Aseenkantaja antoi vanhan aatelispalvelijan ensin toimittaa asiansa, ja itse hän katseli sill'aikaa tarkasti molempia ruhtinaallisia henkilöitä.
Vanhus jätti kuninkaalle sinetillä suljetun kirjeen ja polvistui maahan. "Mahtavin herra kuningas", alkoi hän juhlallisesti. Mutta Kristoffer vetäsi vihaisen näköisenä kirjeen hänen kädestään, ja vanhus nousi vaieten sekä vetäytyi etemmäksi kunnioittavaan asentoon.
Kuningas repäisi auki kirjeen ja heitti siihen pikaisen silmäyksen. "Sinun tädiltäsi Holbekista", sanoi hän Otolle. "Valitusvirsiä! Liikuttavia puheita sisarussovusta, — rakkaat jäähyväiset ennenkuin jätämme tämän maailman. — Tyhjiä! Nuo aavistukset, kuolemanpelon ja hartaustunteen me tunnemme — ne johtuvat hermojännityksestä ja heikkoudesta — sillä taudilla on vaiheensa kuin kuulla. Lue sinä tämä valitusvirsi, ja säilytä se minun nimessäni niin liikuttavasti kuin voit. Minä en siitä välitä. — Hän aikoo luostariin katumusta tekemään", jatkoi hän silmäillen taas kirjettä. "Hm, sano, että hän tekee siinä viisaasti jos osaa pettää itsensä tuntemalla lohdutusta siitä, että latelee rukouksia nunnien kera." Sen sanottuaan hän antoi kirjeen pois ja vaipui taas entiseen mietiskelevään asentoonsa.
Prinssi katseli häntä tuskallisin katsein. "Ystävällinen sana teiltä itseltänne, isä", alkoi hän väräjävin äänin. Mutta kuninkaan käden ankarasti torjuva liike sai hänet heti vaikenemaan. Prinssi luki nyt itse kirjeen, näyttäen syvästi liikutetulta. Hän lähestyi taas kuningasta; mutta uudistettu viittaus ja ehkä myöskin vieraiden läsnäolo esti hänet puhumasta.
"Vapauta minut noista kiusanhengistä!" mutisi kuningas. "Kuuntele mitä heillä on sanottavaa. — Minä haluan olla rauhassa."
Prinssi Otto säilytti kirjeen ja astui lempeän arvokkaasti Arvi Smålantilaisen luo. "Tätini, kuningattaren, kirjeestä minä olen nähnyt kuka olet, rehellinen palvelija", sanoi hän sydämellisen hyväntahtoisesti laskien kätensä Arvin olkapäälle. "Niin kauan kuin Mauno Birgerinpoikaa ja hänen sukuansa mainitaan täällä Pohjolassa, ei ikinä unohdeta mitä sinä olet tehnyt tämän onnettoman kuningasperheen puolesta. Kun sinun hurskas emäntäsi nyt luopuu maailmasta eikä voi ottaa palvelijaa mukaansa luostarini, niin tule minun luokseni. Niin kauan kuin omistan jotain maailmassa, ei sinultakaan mitään puutu."
"Kiitän nöyrimmästi, jalo herra", vastasi Arvi liikutettuna. "Mutta sallikaa minun puhua suoraan", lisäsi hän pyyhkäisten silmään herahtaneen kyyneleen. "Minä tahdon kiittäen ja kunnioittaen palvella teitä, kunhan armollinen rouvani on antanut ensin minulle eron; mutta se mikä tekee teidän tarjouksenne minulle niin erikoisen rakkaaksi, ei ole sellainen kiintymys teidän korkeuttanne kohtaan, jota palvelijan tulee osoittaa isännälleen; se ei syntyisi niin äkkiä, ja näenhän minä teidät ensi kerran tänään. Mutta te olette niin ihmeellisesti nuoren kuningas Mauno Birgerinpojan näköinen, hänen, joka oli minulle rakkaampi kuin oma sieluni. Senjälkeen kuin he mestauslavalla hakkasivat hänen kauniin päänsä Pyhänhengensaarella, en minä ole nähnyt ainoatakaan ihmissilmää, jossa olisi ollut niin paljon hänen sieluaan kuin teidän —"
"Hyvä on, kunnon vanhus", keskeytti prinssi hänet ystävällisesti. "Minä olen sinun Maunosi jos voin, ja sinä tyydyt yhdennäköisyyteemme ja hyvään tahtooni. Se on siis päätetty. Onko sinulla muuten suullisia viestejä tädiltäni?"
"Ei ole muuta minun armolliselta kuningattareltani kuin mitä kirjeessä seisoo. Mutta minulla itselläni, jalo herra, olisi pyyntö teidän isällenne, jota en hänen ankaran silmäyksensä vuoksi uskaltanut esiintuoda. Ehkä on sopimatonta näin halvan palvelijan sellaista uskaltaa."
"Puhu vain! Mitä olisit pyytänyt isältäni?"
"Elkää suuttuko, armollinen herra, en tahtoisi loukata teitä tai teidän herra isäänne, sillä voihan näyttää uskaliaalta ja liian rohkealta minun uskoa että vieraan palvelijan rukouksella voisi olla minkäänlaista vaikutusta hänen kuninkaalliseen korkeuteensa. Mutta minun emäntäni, kuningattaren, sielu on suuren murheen painama; se tarvitsee lohdutusta ja ennenkaikkea sydämellisiä rakkaudensanoja, jotka hän voisi ottaa mukaansa erotessaan tästä maailmasta ja sen katkerasta kylmyydestä. Elkää antako minun astua hänen silmiensä eteen saamatta mukaani sellaista sanaa, vaikka vain yhtä! Ja — elkää suuttuko, armollinen herra! —" lisäsi hän hiljemmin. "Jos sitä sanaa ei löydy sieltä mistä minä etsin sitä, teidän ankaran herra isänne sielusta, niin ottakaa se omasta lempeästä sydämestänne. Mutta antakaa kuninkaan sulkea se omakätisesti sinetillään. Minun onneton emäntäni on katseleva sitä kuolinhetkenään, eikä hän silloin enää epäile ikuisen rakkauden ja sovinnon —"
"Hyvä on, uskollinen vanhus, sen sanan saat viedä hänelle, sen lupaan sinulle, eikä siitä myöskään tule puuttumaan oikeata sinettiä." Prinssin viittauksesta Arvi väistyi ja Sven Tröst lähestyi. "Mikä on sinun asiasi, nuori mies?" kysyi prinssi ja näytti mielihyvällä katselevan aseenkantajan avomielisiä kasvoja.
"Jos sanon totuuden, herra prinssi", vastasi Sven Tröst vältellen, "niin ei minulla oikeastaan ole tänne mitään asiaa, mutta matkalla sain halun nähdä teidät ja teidän herra isänne. Siedättekö suoraa puhetta, herra prinssi", jatkoi hän rohkeasti ja melkein ylimielisesti, "niin tunnustanpa, että teidän isäänne nähden tein sen enemmän uteliaisuudesta kuin kiintymyksestä. Ymmärrättehän te hyvinkin mitenkä tuon vanhan kuningasrakkauden on käynyt, josta meitä tanskalaisia kiitetään, senjälkeen kuin hän panttasi jopa melkein möi maan ja valtakunnan saksalaiselle. Me juutilaiset emme ainakaan ole hyvillä silmin katselleet hänen hallitustaan."
Prinssi astui hämmästyneenä askeleen taapäin. Hän tarkasti uskaliasta juutilaista aseenkantajaa leimuavin kotkankatsein. Hänen hurskaan lempeä katsantonsa, näytti äkkiä muuttuneen ja siinä ilmeni ylevyyttä ja ylpeyttä, jota hänessä ei tätä ennen huomannut ja joka valtavalla voimalla musersi nenäkkään nuorukaisen ylimielisyyden, saattaen hänet hämilleen.
"Suokaa anteeksi, ylhäinen prinssi", jatkoi Sven Tröst kumartaen, "jos minun puheeni on loukannut ja suututtanut teitä. Mutta saatte mieluummin suuttua minulle kuin pitää minua teeskentelijänä ja kurjana imartelijana. Te pitäisitte tietysti aivan hävyttömyyden huippuna, jos minä olisin tullut tänne vain tyydyttääkseni uteliaisuuttani ja sanoakseni loukkaavia sanoja teidän kuninkaallisesta herra isästänne, jopa hänen läsnäollessaan, erittäinkin nyt kun ei hänellä ole minkäänlaista valtaa. Mutta minun nähdäkseni on hän sulkenut silmänsä sekä vihalle että rakkaudelle, — enkä minä kuitenkaan tullut tänne aivan ilman asiaa."
"Puhu, kummallinen ihminen", keskeytti hänet prinssi. "Millä voitte puolustaa tunkeilevaisuuttanne ja kuulumatonta ylimielisyyttänne?"
"Suokaa minun puhua vapaasti, armollisin herra. Minä seison tässä aseitta, enkä minä voi olla vaarallinen; minun henkeni onkin tänä hetkenä teidän palvelijoittenne vallassa. Suoraan puhuakseni: minä tanskalaisena vihaan koko sydämestäni teidän isäänne, ja olen tullut tänne mukanani kirje eräältä hänen vihamieheltään, joka ennen oli hänen ystävänsä. Minä luulin kirjeen sisältävän kehoituksen kapinaan hänen varjohallitustaan vastaan sekä valtikan luovuttamista teille tai teidän veljellenne, tai kelle tahansa, joka voisi vapauttaa meidät saksalaisista, ja siihen olisin mielelläni antanut käteni. Mutta nyt epäilen, että onkin kysymyksessä katala salahyökkäys tai ehkä teidän kurjan herra isänne ja ehkä teidänkin salamurha, ja senvuoksi olen omin päin tullut tänne teitä varoittamaan."
"Onko se mahdollista!" huudahti prinssi. "Niinkö pitkälle on menty." Hän kääntyi levottomana katsomaan isäänsä, joka istui syviin ajatuksiin vaipuneena siksi kaukana ettei kuullut heitä. "Mieletön poika", jatkoi prinssi vetäytyen kauemmas hänestä, "mitä sanot! Salaliitto, siis — meidän henkeämme uhataan. — Ja sinä tiedät sen — sinä olet itse ollut petturien kirjeviestinä?"
"Niin, jos sen siksi arvelette, armollinen herra. Minä uskoin niinkuin jo sanoin, että oli kysymyksessä kapina, enkä minä sitä kutsu petokseksi silloin kun on kysymyksessä valansa ja lupauksensa rikkonut herra. Mutta niin ei ollut tarkoitus; omituisen sattuman kautta minä sain aavistuksen oikeasta petoksesta samassa silmänräpäyksessä jona kirje joutui petturin käsiin —"
"Mainitse hänet! Kuka oli se katala?" kysyi prinssi äärimmilleen jännityksessä.
"Sitä tahdon ensin miettiä", vastasi aseenkantaja. "Minä en ole täällä syyttäjänä; minä vain otaksun, mutta en ole asiasta varma. Katalaa suunnitelmaa minä en tunne. Roistojen nimet eivät ole meille niin tärkeät ennenkuin heidät asetetaan vastaamaan todellakin suoritetuista teoista. Minä vain kehoittaisin teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Tässä linnoittamattomassa kaupungissa te ette ole varmassa turvassa, vaikka voittekin luottaa porvareihin. Elkää luottako edes setäänne. Avoin hyökkäys lienee tuskin kuitenkaan pelättävissä. Jos niin olisi ollut, niin olisitte ehkä nähnyt minut etummaisena vihollisten rivissä. Jos te nyt tämän tunnustukseni jälkeen tahdotte uskoa minun sanaani, tarjoudun minä palvelijaksenne, niin kauan kuin tämä vaara on pelättävissä. Minun nimeni on Sven Tröst, Galtien sukua. Minä tahtoisin olla nimeni arvoinen."
"Sinun avomielisyytesi on takeena rehellisyydestäsi, eksynyt ihmisparka", vastasi prinssi. "Jää edelleen tänne taloon, ja tule luokseni kun annan kutsua sinua." Senjälkeen hän viittasi heitä molempia poistumaan ja kääntyi itse kuninkaan puoleen, joka näytti levottomalta ja suuttuneelta prinssin pitkään keskusteluun vieraiden kanssa.
"Mitä he tahtoivat?" kysyi kuningas. "Vaivaavatko minua edelleenkin palvelijat ja ylhäiset kerjäläiset, vaikka he hyvin tietävät ettei minulla ole enää lihavia luita heittää koirille?"
"Eivät he olleet kerjäläisiä, herra isä", vastasi prinssi, koettaen salata levottomuuttaan, "Nuori aatelinen aseenkantaja oli Juutinmaalta; hän halusi yhtyä seurueeseemme, ilman minkäänlaisia itsekkäitä vaatimuksia."
"En minä tarvitse enempiä vetelehtijöitä ympärilleni!" mutisi kuningas. "Jos nämä itserakkaat herrat haluavat auttaa minua, niin tulkoot tuhatlukuisina. Hanki minulle sotajoukko niin minä asetun kansani etunenään ja kuolen kunnialla sen nimen puolesta jota kannan. Minä rikon kaikki pakkosopimukset — minä karkoitan panttiherrat maasta, sanottakoon sitä oikeaksi tai vääräksi. Mutta minä en tarvitse löyhkäpäitä avukseni ollakseni raukka omassa valtakunnassani. Jos minun viholliseni haluavat hyökätä minun kimppuuni, ei kourallinen heittiöitä kuitenkaan voi puolustaa majesteettia. — Mutta mitä enää tarvitaankaan. Jos maailma on yhtä kyllästynyt minuun kuin minä siihen, niin olemme valmiit eroamaan. Murhatkoot vain minut milloin haluavat. Näin kurjan elämän vuoksi ei tarvitse kättään kurottaa."
"Oi jospa hurskas äitini vielä eläisi!" huokasi prinssi. Hän koetti turhaan ilahduttaa sairasta kuningasta, saaden vaivoin salatuksi levottomuutensa Sven Tröstin varoittamasta salaliitosta, jolla hän ei mitenkään tahtonut huolestuttaa isäänsä, joka huolimatta elämän halveksumisestaan kuitenkin usein pelkäsi kuolemaa eikä missään enää uskonut olevansa turvassa.
Luomatta ainoatakaan katsetta kauniiseen näköalaan tai rehellisen Pietari Vitfeltin kukkasyllätyksiin, palasi kuningas yhtä synkkänä kuin oli tullutkin takaisin parvekehuoneeseensa. Hän istuutui koneellisesti ruokapöydän ääreen, mutta ei syönyt eikä juonut; hän istui pelipöydän ääressä poikansa kanssa, mutta koskematta ainoaankaan pelinappulaan eikä hän tahtonut nähdä muita kuin poikaansa. Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin saapuneiksi. Kuninkaan kuullessa jälkimäisen nimen, havahti hän synkistä mietelmistään ja huusi ankaralla äänellä: "Henkivartijat! viekää se petturi torniin! Hänet tuomitaan uuden lain mukaan, maailman sitoumuksista välittämättä! Huomenna hänen päänsä putoaa!"
Prinssi muistutti hänelle niin säälivästi kuin mahdollista, ettei täällä ollut tornia eikä henkivartijoita, eikä hän nyt ollut tilaisuudessa panemaan niin ankaraa tuomiota täytäntöön.
"Ja kumminkin kutsutte Te minua kuninkaaksi!" huudahti Kristoffer katkerasti naurahtaen. "No niin, se nimitys onkin maksanut kylliksi monta päätä", keskeytti hän itsensä käheällä äänellä. "Kallundborgin juttu oli kuitenkin pahin." Hän vaipui taas syviin mietteisiin.
Marski astui nyt sisään, mutta ei voinut saada kuningasta taivutetuksi näkemään Ingvar Hjorthia tai antamaan hänelle anteeksi, hänen täytyi viipymättä lähteä talosta. Marskin kanssa pidettiin nyt vakava neuvottelu, mikäli kuninkaan synkkä mieliala sen salli, ja prinssi Otto ilmoitti sanaa vanhalle sotapäällikölle, mitä Sven Tröst oli kertonut kavalasta liitosta kuninkaan henkeä vastaan. Sairaan herran huomaamatta ympäröitiin talo vahdeilla ja neuvotteluja jatkettiin. Marskilla oli mukanaan turvallisuus- ja suojeluskirje kuninkaan velipuolelta, kreivi Juhanalta, missä kuningas Kristofferille ja hänen seurueelleen vakuutettiin suurinta turvallisuutta, joko hän sitten tahtoisi jäädä maahan tai jättää sen; ja kaikkia kreivin linnanpäälliköitä ja sotaöverstejä käskettiin "osoittamaan hänen rakkaalle veljelleen Tanskan kuninkaalle, kaikkea mahdollista kunnioitusta ja apua, missä ikänä hän suvaitseisi oleskella". Tämän tanskalaiselle kuninkaalle omassa maassaan nöyryyttävän suojeluskirjeen oheen oli liitetty omakätinen kirjoitus kreivi Juhana lempeältä, jossa hän kohteliaimmin kutsui kuningasta vieraakseen Nykjöpingin linnaan, missä hänet vastaanotettaisiin kaikella loistolla ja kunnioituksella. Ritari Ingvar Hjorth oli marskin pyynnöstä samana aamuna ollut kreivi Juhanan luona kunniatervehdyksellä ja tuonut nämä kirjeet mukanaan. Hän oli vakuuttanut marskille kreivin myötätunnon ja osanoton kuningasta kohtaan hänen onnettoman asemansa takia olevan toden ja vilpittömän sekä luuli kuninkaan aikovan toistaiseksi ottaa kutsun vastaan. Tähän oli marskilla kuitenkin omat epäilyksensä. Hän epäili syyllä kuninkaan ja prinssin oleskelun kreivi Juhanan luona helposti muuttuvan kohteliaaksi vankeudeksi.
Ilta oli jo käsissä, eikä kuningasta oltu vielä saatu tekemään mitään päätöstä, vaikka lopuksi oli täytynyt antaa hänen ymmärtää, että hänen henkeänsä uhkasi vaara. Lopulta hän keskeytti kaikki marskin ehdoitukset valtakunnan ja itsensä pelastamiseksi. "Kaikki on menetetty", huudahti hän, "minä tiedän sen. Valtakunta ja kunnia, voima ja mahtavuus, omaisuus ja toivo! — Ei ole muuta jälellä kuin elämä, tuo viheliäinen alaston elämä, ja sen takia en ota ainoatakaan askelta. Mitä auttavat neuvot ja järkevät ehdoitukset! Suurin viisaus on kuitenkin tyhmyyttä onnen ollessa meille vastaisen, ja onnellinen härkä voi tulla jumalana palveltavaksi maanpäällä; sehän on vanha juttu. Minä olen väsynyt pakenemaan onnettomuutta. Jos maailmassa on olemassa korkeampi järki, joka johtaa tapausten juoksun, no niin, jätettäköön sitten hallitus sille, sillä muutenhan narrien tavoin turhaan vaivaamme tyhmiä päitämme. Mutta jos taas hulluus meitä ja kaikkia hallitsee — mitä hyötyä meillä silloin on viisaudestamme ja varovaisuudestamme? Minä olen nyt valvonut ja miettinyt itseni melkein hulluksi kansani ja valtakuntani tähden. Nyt tahdon nukkua ja antaa kansan huolehtia itsestäni, jos se siihen kykenee." Sen jälkeen hän nousi ja poistui makuuhuoneeseensa, lukiten oven jälkeensä.
"Paha kyllä on hän oikeassa", sanoi vanha marski huolestuneen näköisenä vieden käden korkealle ryppyiselle otsalleen. "Kaikki on menetetty — myöskin melkein ymmärrys. Mutta niin kauan kuin elämä vielä on jälellä, en jätä toivoa", jatkoi hän päättäväisesti. "Tahdotteko seurata neuvoani, nuori herra Otto?"
"Te olette meidän ainoa uskollinen ystävämme ja kokenut neuvonantaja hädässä", vastasi prinssi. "Mikä on Teidän neuvonne?"
"Teihin ja veljeenne, jalo herra, on Tanskan kansan silmät nyt kiinnitettyinä. Teidän velvollisuutenne isänmaata kohtaan, on säilyttää henkenne parempia aikoja varten. Jyllannissa on puhjennut kapina. Själlannissa ja muualla saarissa kytee tuhkan alla. Luultavasti on tulossa verilöyly, samanlainen kuin Skånessa, mutta minä tiedän että te ette siihen tahdo ottaa osaa. On huono tapa maksaa velkansa saamamiehelleen murhalla —"
"Sellaista ajatusta, sen toivon Jumalan nimessä, ei ole koskaan juolahtanut isäni mieleen", keskeytti hänet prinssi.
"Ei, vaan kansan mielessä se on uhkaavana", jatkoi marski. "Hätä ei lakia lue. Kansaa sorretaan yli sen voimien. Pian ei ole puhetta oikeudesta, vaan hätäpuolustuksesta. Jos se puhkeaa, on teidän ja kuninkaan henki suuressa vaarassa. Ei kukaan saksalainen tule epäilemään, että te ette olisi kapinaan osallisia. Te tulette tapaamaan verivihollisia sekä heidän, että katkeroituneen rahvaan joukosta. Teidän täytyy niin pian kuin mahdollista jättää maa. Te tiedätte kapinaa valmistettavan. Minä panen kaikki järjestykseen matkaa varten; tämän turvakirjeen avulla se vielä voi tapahtua oikeissa, ajoin. Huomenna on kaikki valmiina. Teidän herra isänne täytyy tahtoa. Hänen turvallisuudestaan tänä yönä pidämme kyllä huolen."
"Yksi vanhoista ystävistä jäi kuitenkin meille uskolliseksi", sanoi
Otto tarttuen marskin käteen. "Jumala palkitkoon teidän jaloutenne.
Elämä ja onni ovat Jumalan kädessä."
He poistuivat tehdäkseen välttämättömimpiä valmistuksia matkaa varten, mutta marskin neuvosta mahdollisimman hiljaa, ja osoittamatta vähintäkään pelkoa.
NELJÄS LUKU.
Ei varmuus-, vaan kunniavahdeiksi oli rehellinen Pietari Vitfelt marskin kehoituksesta kutsunut kaksitoista kansalaisistaan vahtimaan taloa, joka tällä hetkellä oli pidettävä kuninkaankartanona. Nämä miehet, joista suurin osa oli käsityöläisiä, kuuluivat kaikki Pyhänkolminaisuudenliittoon, ollen sellaisina luotettavia miehiä, jotka persoonallisista mielipiteistään huolimatta olivat velvottautuneet puolustamaan laillista hallitsijaansa. Yllään juhlavaatteet ja vanhanaikaisilla porvariaseilla varustettuina olivat nämä porvarit istuutuneet Pietari Vitfeltin kauppaan, jossa hyvinvoipa isäntä oli antanut asettaa kokonaisen tynnyrin olutta heidän eteensä tiskille. Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat, jotka luvultaan eivät olleet edes niin suuret kuin tavallisen ritarin saattue, olivat Sven Tröstin ja Arvi Smålantilaisen kanssa saaneet paikkansa talon sivurakennuksessa, missä heitä samoin kestittiin mitä parhaiten.
Molemmissa paikoissa vietettiin illalla hyvin iloista elämää. Olut teki porvarit puheliaiksi. Kuninkaan läsnäolo talossa, sekä hänen huolestuttava asemansa johti mieleen kaikki vanhat jutut hänestä ja hänen hallituksestaan, ja koska ei ketään hänen väestään ollut lähettyvillä, eivät porvarit epäilleet sanoa suoraan ajatuksiansa.
Pöydän päässä istui voimakas harmaapartainen mies, joka oli ollut sotilaana kuningas Eerik Meenvedin aikana, ja kokenut monenlaista aikoinaan. Hänellä oli useimmiten sananvuoro, ja hänen toverinsa panivat suuren arvon hänen mielipiteillensä. Häntä vastapäätä istui pieni hintelä kankuri, jolla oli kalpeat, sairaloiset kasvot ja pää riipuksissa. Seppä oli juuri lopettanut hullunkurisen jutun nuoruutensa ajoilta, ja alettiin laulaa iloisia lauluja ja juoda maljoja.
"Ei veljet", sanoi kankuri kimakalla äänellä, kasvoillaan hurskas ilme, "jos aijomme laulaa ja juoda, niin muistakaamme hurskaina kiltaveljinä ensiksi liiton sääntöjen mukaan hyviä pyhimyksiä juomalla neitsyt Marian ja pyhän Kolminaisuuden maljan!"
"Loruja, täällä me emme ole yhdistystahossa", vastasi seppä. "Sinä et koskaan voi juoda kylliksi pyhiä maljoja, kankuri Pekka, ja kumminkin sinä ensimäiseksi makaat pöydän alla. Pidä sinä vain huoli siitä, ettet taita meiltä kynttilää illaksi, niinkuin viimeksi yhdistystalolla, tai likaa oksennuksillasi Pietari Vitfeltin puhdasta lattiaa."
"Sentähden olenkin kaikessa hurskaudessa maksanut sakkoni liiton säästökassaan", huokasi kankuri. "Herra Jumala! Henki on valmis, mutta miten lienee lihan laita, sen kai itse tiedätte", hän vaikeni nyt ja turvautui pikariinsa.
"Juoda me tahdomme, mutta kohtuullisesti", sanoi taas seppä. "Pikari toisessa ja sota-ase toisessa kädessä tahdomme osoittaa järjestyksen vallitsevan vahtituvassa. Autuaan kuningas Meenvedin aikana", jatkoi hän pöyhkeillen, "olin minä myöskin monta kertaa vahtina kuningaskartanoissa. Niin, siinä oli herra, jolle ilolla voi tehdä palveluksia. Tiedättekö, minä olin mukana hänen häissään Helsingborgissa. Oli siellä komeutta ja iloa, uskokaa pois; sellaista ihanuutta emme koskaan enää saa nähdä meidän päivinämme."
"Ne häät olivat kuitenkin hänen onnettomuutensa", huomautti kankuri.
"Mitä! onnettomuutensako? Hiisi vieköön!" jatkoi seppä. "Hänen hääpäivänsä juuri oli onnellisin hänen elämässään; sen hän taisi itsekin sanoa, ja sen minä myöskin uskon. Onko onnettomuus viettää häitä kauniin prinsessan kanssa, jota sydämestään rakastaa, kun hän vielä lisäksi oli hyvä Herran enkeli niinkuin kuningatar Ingeborg oli."
"Kankuri Pekka on kuitenkin oikeassa", sanoi kaupungin lihakauppias, lihava punakkakasvoinen mies, joka oli istuutunut myymäläpöydälle aivan oluttynnyrin viereen, josta, hän anteliaasti laski olutta sekä itselleen että tovereilleen. "Joutuihan hän niiden häiden kautta tuohon kirottuun ruotsalaiseen jupakkaan, saaden viheliäisen langon vaalittavakseen. Se oli kallis lankous Tanskan maalle, niin olen usein kuullut sanottavan; ja siksipä se myös loppuikin surkeasti."
"Niin", vastasi seppä, "kaikkihan kuitenkin kerran loppuu, ja kun kunnon ihmiset kuolevat, on se aina tavallaan surkeata. Koska sinä muuten olisit ollut samaa mieltä kankuri Pekan kanssa, naapuri? Muuten hänestä on kaikki surkeata, olipa sitten kyseessä hautajaiset tai häät."
"Minä tahdon mielelläni uskoa, että häät olivat iloiset, ja morsian kaunis", sanoi teurastaja, "mutta mitä se auttoi. Sinä varmaankin olet nähnyt kuningatar Ingeborgin, Kristern seppä? Oliko hän todellakin niin kaunis kuin sanotaan?"
"Olenko nähnyt hänet", sanoi vanha seppä pöyhkeillen. "Olenpa kylläkin. Se, joka ei ole häntä nähnyt, ei ole nähnyt mitään näkemisen arvoista maailmassa. Te olette varmaankin kuulleet laulun hänestä? Sitä lauloivat nuorena ollessani sekä vanhat että nuoret, ja siitä olivat sekä kuningas että porvarit yhtä mieltä, ettei meillä Tanskassa sitten kuningatar Dagmarin aikojen jälkeen ollut nähty sellaista kuningatarta."
"Laula meille se laulu, Kristern seppä, jos se on hurskas ja kaunis", sanoi kankuri Pekka. "Ehkä sillä voisin lyhentää aikaani kangaspuiden ääressä istuessani."
"Minä en nyt tiedä muistanko sen aivan alusta loppuun", vastasi seppä. "Mutta mistä eniten pidimme sen muistan kyllä hyvin, nimittäin miten hän hääpäivänään rukoili kaikkien vankiparkojen ja varsinkin Stig marskin kauniiden tyttärien puolesta, jotka olivat vangittuina Vordingsborgissa. Kuningas oli ankara kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat sukua hänen isänsä murhaajalle, eikä siitä häntä kukaan voinut moittia. Mutta kuitenkin säälitti meitä kaikkia nuo viattomat tyttöparat, ja kovalle otti, ennenkuin kuningatar sai heidät vapautetuiksi. Kuningas oli luvannut täyttää hänen ensimäisen pyyntönsä, ja silloin hän heti pyysi, niinkuin laulussa sanotaan:
"Ens pyyntööni nyt siis suostukaa se ilo minulle suokaa! vangit vapaiksi laskekaa, marskin tyttäret ilmoille tuokaa.
"Katsokaa! Sitä hän ei aristellut. Mutta mitä luulette kuninkaan sanoneen?
"Muutapa, rakkahan, pyytänet, on vangeilla raskas taakka. Ja marski Stigin tyttäret, ovat tornissa kuoloonsa saakka."
"No sepä hittoa! oliko kuninkaalla niin karkea puheenlaatu?" kysyi teurastaja pöydän päästä. "Hänellä oli varmaan ruosteinen ääni sinä päivänä, Kristern seppä."
"Ei mitään tyhmyyksiä, rakas naapurini", vastasi seppä tuimasti. "Jokainen lintu laulaa nokkansa mukaisesti. Jos tahdotte kuulla lisää, niin pitäkää suunne kiinni niin kauan kuin minä puhun. Tahdotteko tietää, mitä kuningatar sanoi tästä vastauksesta? Hän oli, Jumala minua auttakoon, vähällä matkustaa sinne mistä oli tullutkin, niin paljon kuin hän pitikin kauniista kuninkaastamme. Herra yksin tietää tarkoittiko hän sen tosissaan. Voi olla, että hän vain tahtoi säikäyttää kuningasta; mutta kuuluu käyneen aivan niinkuin laulussa sanotaan:
"Se oli neitonen Ingeborg, näin haastavi murheissaan: 'miehet, jotka mun maahan toi mua pois tulkoon saattamaan!'
"Ja nyt saatte kuulla kuinka kuninkaan lopulta täytyi myöntyä:
"Ei niin, ei niin, neitsyt Ingeborg: 'minä pyyntöä kuuntelen. Mitä anottekin, mitä pyydätte, minä täytän, rakkaani, sen.'
"Ja sitten kuningas Tanskanmaan
näin haasteli drotsilleen:
'Heti vangit raudoista laskekaa,
marskin tyttäret vapauteen!'
"Se oli neitonen Ingeborg,
hän ei maahan ois jäänytkään
ellei vangit ois laskettu raudoistaan,
marskin tyttäret elämään."
Se on myöskin totinen tosi, että sekä naiset että miehet ylistivät siveätä Ingeborg neitsyttä, niinkuin laulussakin sanotaan, ja kiittivät moninkertaisesti Jumalaa siitä, että hän oli tullut tähän maahan ja minä voin todistaa todeksi sanat, joilla laulu loppuu:
Luostarissa oli riemu suuri,
nunnat veisasivat iloissaan.
Riemu kuninkaankin kartanossa
oli myöskin silloin valloillaan.
Rukoilkaa
puolesta heidän
jotka kruunua tulevat kantamaan.
"Eivät kai nuo vangitut neitoset sentään niin pian voineet tulla Helsingborgiin", huomautti teurastaja. "Ette suinkaan itse heitä nähnyt, Kristern seppä?"
"En, naapuri, mutta varmaa on, että urhoollinen Åke Johnson seurasi heitä maasta. Sanotaan hänen olleen mieltyneen toiseen heistä; mutta hän tuli yksinään takaisin ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningasta. Minä muistan hyvin sen päivän, jolloin hänet haudattiin. Se oli kuusitoista vuotta sitten. Kuningas itse kulki juhlakulkueessa lähinnä kirstua ja oli syvästi murheellinen. Hän oli kolme vuotta sitten kadottanut rakkaan isäpuolensa, iloisen kreivi Gerhardin, hänet, jota kutsuttiin sokeaksi; hän oli ollut hänelle rehellinen ja uskollinen ystävä kaikkina aikoina. Kuninkaan toinen ystävä, drotsi Pietari Hessel, oli kuollut kolme vuotta kuninkaan häiden jälkeen, ja vuotta ennen oli hän kadottanut vanhan viisaan neuvonantajansa, John Littlen. Niin, niin, hänellä oli tosiaankin paljon surua eläessään; mutta paljon kunniaa ja ihanuutta hän myöskin sai osakseen, se on varma. Minä olin hänen mukanaan suuressa kulkueessa Rostockissa. Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta. Se oli hauskaa, uskokaa pois. Siellä me olimme hänen kanssaan suurella huvittelupaikalla kaupungin ulkopuolella, ja kaikki kävi loistavasti makeine viinineen, simoineen, ritari-leikkeineen ja soittoineen. Siellä oli joka päivä koolla yli kuusituhatta ihmistä ainoastaan nähdäkseen meitä, ja yli kaksikymmentä vierasta ruhtinasta oli saapuvilla, jotka kaikki kumarsivat meidän kuningastamme aivan kuin keisaria."
"Tuhat tulimmaista! näitkö sinä kaiken tuon komeuden, Kristern seppä?" keskeytti teurastaja hänet hymyillen. "Sinä kai olit mukana turnajaisissakin! Ei, totta tosiaan, sinähän ainoastaan taoit kultanaulat kuninkaan hevosen kenkiin. Tämä ei ole ensimäinen kerta, jolloin sinä sen meille syötät. Mutta kaikesta sinä et vielä ole puhunut. Näitkö sinä myöskin, miten hän silloin käyttäytyi, kun veljensä kuningasvainaja antoi hänelle ritarinlyönnin? Sehän tapahtui juuri samoissa juhlissa. Eikö pitkä Kristoffer sillä kertaa näyttänyt syntiseltä petturi raukalta, joka aijotaan mestata?"
"Hiljaa, ei hän oli jotensakin lempeä ja kohtelias", kuiskasi seppä vilkuen ympärilleen. "Olihan hän sillä kertaa sopinut veljensä kanssa, ja hän oli kalliilla valalla vannonut itsensä vapaaksi ja viattomaksi."
"Ohhoijaa", sanoi kankuri, tehden ristinmerkin. "Sen valan saa hän varmasti vielä kalliisti maksaa tässä maailmassa, käyköön sitten kiirastulessa miten hyvänsä. Sanotaan myöskin olevan totta, että hän on ollut liitossa ruotsalaisten herttuoitten kanssa, onpa hän luovuttanut meidän muonavarastojamme viholliselle ruotsalaisella sotaretkellä, silloin kun hän ehdoin tahdoin antautui vangiksi."
"No niin, mitä kaikkia onkaan siitä miesparasta sanottu", keskeytti teurastaja hurskaan kankurin ivallisesti hymyillessä. "Samana vuonna, jona hän vietti komeat häänsä, kerrottiin hänen uhanneen kuningas Meenvedin sekä kruunua että henkeä, epäiltiinpä hänen olleen salaisessa yhteydessä lainsuojattomien kanssa. Mutta olihan kaikki valhetta ja tyhjää puhetta; vannoihan hän itsensä siitä vapaaksi kuin rehellinen mies. Sen vuoksi saikin hänen drotsinsa Anders Högberg menettää henkensä. Hänen kävi vieläkin huonommin kuin Kallundborgin linnanherran. Mutta toverit, mitä me tässä menneentalvisista lumista väittelemme. Ja koska hän tuolla sisällä kuitenkin tuli kuninkaaksemme, niin emme tahdo puhua kuin hyvää hänestä. Siihen velvoittaa meidät vielä hyvä vapauskirjeemme, ja olemmehan me kokoontuneet tänne osoittamaan hänelle kunnioitustamme sekä suojelemaan häntä." —
"Tietysti", yhtyi seppä kiivaasti puheeseen, "onhan meidän velvollisuutemme suojella hänen henkeänsä, mutta oman kunniansa suojelkoon hän itse parhaansa mukaan. Siltä, joka on palvellut hänen autuasta veli-vainajatansa ei voi vaatia, että hän kantaisi kuningas Kristofferia käsillänsä. Niin, kuningas Meenvedin laista kuningasta me emme koskaan enää saa. Olihan hänelläkin virheensä. — Mutta mitäs niistä! Eipä hän kolikoita säästellyt ja komeutta hän rakasti; taisipa hän välistä olla liiankin ankara. Mutta miehen lailla hän kohotti maansa kunniaan, ja oikeutta rakastava hän oli kuin itse pyhä-Yrjänä ja arkkienkeli Mikael, joka syöksi Lusiferin helvettiin."
"Maltappas hiukan toveri", keskeytti hänet teurastaja, "oliko hän myöskin oikeudenmukainen kuningattarelleen — hänelle jonka vuoksi te piditte niin suurta ääntä? Eikö hän lopulta hylännyt hänet ja sulkenut hänet luostariin? Häpeä sanoa, mutta niin eivät olisi pyhä Mikael eikä pyhä Yrjänä kohdelleet vaimojansa."
"Ohhoh, akkojen loruja", alkoi seppä kiihkeästi, "tottakai siihen jotakin syytä oli; mutta sitä hän kyllä katui ja koetti hyvittää ennen kuolemaansa. Pahuksen kiivas hän oli, sitä ei kukaan voine kiertää — mutta sellaisiahan me olemme kaikki, eikä se niin paha asia ole. Kyllä hänellä olikin paljon päänvaivaa tuosta, joka on tuolla sisällä, ja ruotsalaisten vehkeilyistä. Jumala kyllä tietää, että kuningattarella oli hyvä sydän, mutta hän kuuluu olleen yhtä mieltä Ruotsissa olevien kapinallisten veljiensä kanssa, ja välittäneen vähä tuosta pelkurista — hänestä, joka oikeudenmukaisesti oli kuningas — siihen ei meidän kuninkaamme koskaan voinut suostua. Sillä sitä, jolla oli oikeus puolellaan, auttoi hän rehellisesti huolimatta siitä, oliko tämä roisto tai Fenix-lintu; ja minun tietääkseni oli hän siinä oikeassa, hän ajatteli kuninkaallisesti. Ja sitten seurasivat nuo kaikki hänen lastensa onnettomuudet."
"Voi armias Jumala! minkä onneton kuningatar sille taisi?" huudahti vakavan näköinen kirvesmies, joka tähän asti oli vaieten kuunnellut toisten puhetta. "Olihan hän paljon säälittävämpi kuin tuo hullu kuningas. Olisipa hän vain itse, auta armias, synnyttänyt lapset maailmaan, niin hän olisi saanut tietää, miltä tuntuu —"
"Se olisi ollut liikaa vaadittua, mestari", vastasi kankuri, "siihen ei olisi pyhinkään mies suostunut. Mutta minä olen usein kuullut sanottavan lapsien onnettomuuden olleen Jumalan rangaistuksen kuninkaan kovuudesta arkkipiispa Grandia kohtaan, sekä siitä, että hän nai sukulaisensa ilman pyhän isän suostumusta —"
"Pappien loruja", keskeytti seppä hartaan kankurin. "Hän teki oikein masentaessaan arkkipiispan. Ei kai se mies ollut niinkään pyhä, muuten ei meidän herramme olisi antanut panna häntä viralta. —"
"Mutta mitenkä oikeastaan kävi kuningas Meenvedin lasten?" kysyi teurastaja vilkaisten salaa ovelle, "eikö hän tuolla sisällä ollut osaltaan syypää näihin onnettomuuksiin?"
"Ei, toveri, roistollekin voi tehdä vääryyttä", vastasi vakava kirvesmies. "Syntyihän kuusi kuolleena maailmaan sen tietävät kaikki; ja olettehan kuulleet puhuttavan kahdesta nuoremmasta, niistä kahdesta kauniista kaksoisprinssistä, joiden puolesta rukoiltiin kaikissa kirkoissa, ja joista odotettiin niin paljon. Toisen tappoi tauti; mutta viimeinen ja ainoa putosi kuningattarelta vaunuista ja murskautui hevosten jalkoihin, kun hän aikoi kohottaa lasta näyttääkseen sitä kansalle. Oi, se mahtoi olla yhtä suuri onnettomuus maalle ja kansalle kuin itse Ingeborg kuningattarelle —" Sen vuoksi antoi kuningas viedä hänet luostariin, eikä tahtonut nähdä häntä.
"Aivan oikein mestari, niin minäkin olen kuullut", alkoi teurastaja taas puhua. "Teidän täytyy kuitenkin myöntää, Kristern seppä, että viisas kuningas Meenved lopulta tuli hiukan sekapäiseksi, ettekä te voine sanoa hänen olleen oikean aviomiehen esikuvan —"
"Herra varjelkoon, te puhutte kuin hullu; joka ei tiedä parempaa olioon vaiti, naapuri", huudahti vanha seppä kiivaasti lyöden nyrkillään pöytään. "Hän piti kuitenkin enemmän vaimostaan kuin yksikään teistä, lönkkähousut, pitää omasta tai toisen vaimosta, hän oli sitäpaitsi uskollinen hänelle kuin kulta. Sen minä olen kuullut Roeskilden piispa Olavin omalta palvelijalta, ja hän oli sen kuullut piispan omalta famulukselta, ja famulus oli kuullut sen piispan omasta suusta, sillä niin pian kuin piispa Olavi oli mennyt kuninkaan luokse ja puolustanut kuningattaren viattomuutta, heittäytyi kuningas hänen kaulaansa itkien kuin lapsi. Kuningas antoi heti tuoda hänet pois Pyhän Klaran luostarista ja kantoi häntä siitä päivin käsillään, kunnes hän heitti henkensä, siirtyen autuaiden majoihin. Kaikki se minkä kuningatar ennusti hänelle kuolinhetkenään, katsellessaan kuin pyhä enkeli rakkaan Jumalan taivaaseen, täyttyi aivan tarkalleen: kuningas ei voinut elää häntä kauemmin; sen hän tiesi, ja kuningas kuolikin, ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut. Mitä vielä pyytäisitte? Nyt he lepäävät rauhassa ja rakkaudessa vierekkäin Pyhän Benktin kirkossa Ringstedissä", lisäsi väkevä seppä surumielisesti, "ja aina Ringstedissä käydessäni minä poikkean kirkkoon katsomaan heidän hautojaan ja rukoilemaan heidän sielujensa puolesta. Ei, miehet, elköön kukaan puhuko pahaa sanaa kuningas Meenvedistä: sellaista kuningasta emme pitkiin aikoihin saa. Vaikka kultaisitte hänet tuolla sisällä kiireestä kantapäähän, niin minä en antaisi ainoata karvaa kuningas Meenvedin keltaisesta parrasta tuon miehen vuoksi."
"Kuolema ja kirous, tuossahan hän seisoo!" mutisi paksu teurastaja tuijottaen ovelle, ja hän oli vetää oluttynnyrin hypätessään alas lattialle. Kaikki hypähtivät paikoiltaan ja katsahtivat pelästyneinä kuninkaan huoneen ovelle. Se oli auki, ja pitkä kuolonkalpea mies seisoi kynnyksellä, tuijottaen hurjasti eteensä; hänellä oli kynttilä toisessa ja paljastettu miekka toisessa kädessä, näyttäen unissakulkijalta tai aaveelta. Kynttilä, jota hän kantoi kädessään valaisi räikeästi kamalasti vääntyneet kasvot. Kankuri ja useimmat porvareista polvistuivat tehden ristinmerkin. Kun he tointuivat tästä pelästyksestään, oli ovi suljettu, ja peloittava näky kadonnut.
"Tuhat tulimmaista! Hän kuuli varmasti mitä sanoitte, Kristern seppä", sanoi teurastaja, joka näytti vähiten peljästyneeltä ja hymyili ivallisesti tyhjentäessään pikarinsa. "Kyllä hän vielä huomenna kykenee katkasuttamaan teidänkin kaulanne, ja kuka meille sitten kertoo tarinoita Eerik Meenvedistä ja Rostokin turnajaisista?"
"Jos sen sallitte tapahtua, niin olette kehnoja kiltaveljiä", vastasi seppä tyynesti. "Enhän minä sanonut sen enempää kuin minkä sanoisin hänelle itselleen vasten kasvoja tai hän kysyisi minulta, olkoon hän sitten lempeän tai happamen näköinen. Mutta hän on nyt saanut tuntea töittensä seuraukset ja taitaapa antaa pääni olla rauhassa. Hänen lienee kohta vaikea pitää omaansa kohdallaan."
"Eivät asiat sentään liene niin hullulla kannalla, toveri", sanoi vakava kirvesmies. "Kuka uskaltaisi kohottaa kättään häntä vastaan? Onhan hän kruunattu ja voideltu kuningas; jos hänen lankonsa ja keisari auttavat häntä niin voi hän vielä kerran päästä valtaan."
"Toverit hoi, juokaamme nyt ja kallistakaamme tynnyreitä!" keskeytti teurastaja sopimattoman puheenaineen. "Kuulkaa miten ne elämöivät tuolla takakartanolla! Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat siellä pitävät hauskaa, ja jos he uskaltavat, niin uskallamme kai mekin. On pian keskiyö. Jos silmämme tahdomme pitää auki, niin tarvitsemme juomaa ja laulua."
Nyt alettiin tyhjennellä haarikoita ahkerasti, ja laulella hullunkurisia rekilauluja. Voimakas olut alkoi pian vaikuttaa, ja kun keskiyön jälkeen ensimäinen tunti oli kulunut, nukkuivat melkein kaikki Pyhänkolminaisuudenveljeskunnan kiltaveljet syvässä unessa pöydän alla, sill'aikaa kuin vanha veitsiseppä Risto istui hiljaa mietteissään sen päässä käsi posken alla. Useimmat kuninkaan palvelijoista olivat ojentautuneet penkille ja nukkuneet. Ainoastaan Sven Tröst ja vanha Arvi Smålantilainen istuivat valvoen juomapöydän ääressä.
"Kas tässä on kirje minun kuningattarelleni", sanoi Arvi. "Se on suljettu kuninkaan omalla sinetillä. Se tuo lohdutusta minun emäntä-paralleni. Heti aamun koittaessa minä lähden. Toivoisin jo olevani kunnolla poissa täältä, nuori herrani. Asiat eivät ole oikealla kannalla tässä talossa?"
"Oletko nähnyt näkyjä, vanhus?" kysyi aseenkantaja itsetietoisesti hymyillen.
"Teidän ulkona käydessänne minä istuin tuolla ikkunan luona", jatkoi vanhus hiljaa. "Kaikki täällä ympärilläni nukkuivat niinkuin nyt. Minä ajattelin onnetonta kuningasta tuolla sisällä, ja katselin ylös hiljaisiin tähtiin; silloin lensi tähti ja katosi. Samassa näin kuninkaan kulkevan hitaasti tuolla toisella puolella olevan salin läpi. Hänellä oli melkein palanut kynttilä toisessa kädessä ja suuri miekka toisessa, hänen käyntinsä muistutti pahantekijää, joka ajattelee suurta rikosta; mutta voisin vannoa, ettei se ollut elävä olento. Tiedämmehän kuninkaan sulkeutuneen makuuhuoneeseensa. Marskin ja prinssin huoneet ovat vieressä. Voitte olla varma siitä, että se oli hänen haamunsa —"
"Semmoiseen en usko, ennenkuin itse näen. Ehkä hän kulkee unissaan; hänen synkät ajatuksensa ja muistonsa eivät varmaankaan suo hänelle rauhaa. Juuri samanlaisena kuin sinä näit hänet, sanotaan hänen hiipineen Kallundborgin linnassa sinä samana yönä, jona hänen vanha linnanpäällikkönsä mestattiin, ja luultiin hänen väijyneen veljensä henkeä. Huu, enpä saa hänen tämänpäiväistä ilmettään mielestäni! En ole juuri arkalasta kotoisin, ukkoseni, mutta jos näkisin hänen kulkevan unissaan, niin luulenpa varmasti, että juoksisin matkoihini."