"En minä pelästynyt", vastasi Arvi tehden hiljaa ristinmerkin, "mutta näky oli kaamea. Samalla tapaa minä näin myöskin onnettoman kuningas Birgerin, kolmena yönä ennenkuin hän kuoli Holbekissa, vaikka minä samana hetkenä istuin hänen vuoteensa ääressä, hänen maatessaan samettiverhojen takana."
"Elä saata minua hulluksi näkyinesi", keskeytti hänet aseenkantaja ja nousi. "Antaa hänen kummitella, näyttäytyä vaikka pää kainalossa jos haluaa — mitä se minuun kuuluu? Toinen on asia jos paholainen tahtoo ottaa hänet haltuunsa; mutta hänen kurjaa henkeänsä ei täällä muuten uhkaa mikään vaara. Minä olen kokonaista kolme kertaa kulkenut kaupungin ympäri ja siellä oli hiljaista kuin hautausmaalla. Tuskin meidän olisi tarvinnut saattaa prinssiä levottomaksi. Saatpas nähdä, että me olemme narrien tavoin turhia hälyytelleet."
"Suokoon Jumala niin olevan!" vastasi vanhus päätään puistellen. "Eipä siltä, että hänellä tai maalla olisi suurempi onni odotettavissa hänen eläessään; mutta on sentään hyvin kummallista nähdä jonkun ihmisen haamun ikäänkuin irtautuvan hänestä itsestään etsiäkseen jotakin entistä turmanajatusta tai omaa hautaansa, vaikka ihminen vielä elää ja hengittää."
"Minä olen varma siitä että sinä petät itseäsi, vanhus", huudahti Sven Tröst, ja tarttui tarmokkaasti haarikkaan, joka oli täynnä Pietari Vitfeltin voimakasta olutta. "Jos sinun aavenäkysi ovat muuta kuin taikauskoa ja haaveilua — jos kuolema todellakin seuraa sinua kintereillä — no hyvä, silloin minä kunnon tanskalaisena nuorukaisena tahdon juoda tuon kunnon ystävän maljan ja tahdonpa sanoa hänet tervetulleeksi tähän taloon, siinä tapauksessa että hän tulee rehellisenä miehenä eikä pidä roistoja ja salamurhaajia kätyreinään. — Minä kuulen hevosenkavioiden töminää kadulta. — Hiljaa!" hän vaikeni hetkeksi säpsähtäen. "Haa! Jos hän ratsastaisi tuonenratsullaan kaupunkiin ja laskeutuisi sen selästä tämän oven edessä — jos hän seisoisi silmäini edessä tänä hetkenä", jatkoi tulistunut nuorukainen hurjasti hehkuvin katsein. "Jos kuulisin hänen luunikamoidensa kalahtelevan ja katsoisin hänen mustiin, syviin silmänonteloihinsa, niin tyhjentäisinpä kuitenkin tämän pikarin hänen tervetuliaisikseen ja kiittäisin häntä vanhan Tanskan nimessä käynnistä —"
Kun hän näin puhui ja heilautti ylpeän ylimielisesti pikaria, katsahti hän ikkunasta vastapäätä olevaan kivirakennukseen, missä kuningas asui, silloin hän samassa huudahti kauhusta ja laski pikarin kädestään. Hän näki korkean liekin hulmahtavan katosta ja koko etuosan talosta olevan ilmitulessa. Hirvittävä huuto kuului samassa kadulta ja kaikkialta talosta aikoi kuulua liikettä ja ääniä. "Tulipalo, murhapoltto!" huusivat Sven Tröst ja Arvi yhtaikaa, herättäen nukkuvat palvelijat. "Pelastakaa kuninkaanne!" huusi Arvi jyrisevällä äänellä. "Prinssi — prinssi Otto!" huusi Sven Tröst ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki syöksyivät hänen jälkeensä, ja kukin juoksi taholleen mitä suurimman kauhun vallassa. Useimmat ajattelivat ensiksi pelastaa itsensä ja tavaransa sekä laskivat irti hevoset tallista; mutta Arvi ja Sven Tröst syöksyivät palavaan rakennukseen. Puodissa oleva porvarivartio kömpi samassa hetkessä pelästyneenä ja unenpöpperössä esiin pöydän alta, ja vanha voimakas seppä sai vaivoin vedetyksi heidät ulos palavasta talosta, jonka liekit äkkiä ympäröivät joka puolelta. Pietari Vitfelt itse seisoi melkein alastomana kadulla lapsi kummallakin käsivarrella ja vaimonsa vieressään. Hän ojensi lapset äidille ja syöksyi taas palavaan taloonsa. "Kuningas! Prinssi! Minun ylhäiset vieraani!" huusi hän. "Oi, minua kurjaa miestä, miten uskallankaan näyttäytyä heidän ylhäisyydelleen ja pelastaa heidät näin paitasillani." Hän kiirehti kuninkaan ja prinssin huoneisiin. Etusali oli savua täynnä. Liekit leimahtivat ulos kaikista makuuhuoneista, mutta ei ketään vieraista näkynyt. Kuninkaan makuuhuoneen ovi oli aukimurrettu. Yksi ikkunoista oli rikottuna lattialla ja arveltiin jonkun pelastaneen kuninkaan tätä tietä. Huolestunut isäntä riistettiin väkivallalla ulos talosta ennenkuin katto romahti alas.
Pelästys ja hämmästys olivat yleisiä. Pian olivat melkein kaikki pienen kaupungin asukkaat rientäneet palopaikalle tungeskellen sen ympärillä. Lopuksi löydettiin vanha marski Vendelbo paljaspäisenä puolipukeissa ja pahasti palaneena kadulta, missä hän makasi tainnoksissa. "Missä hän on? missä he ovat?" huusi hän käsiään vääntäen. "Hänet vietiin ikkunan kautta — ratsumiehet veivät hänet. Mutta ketä he olivat? Minne he menivät?"
"Rauhoittukaa, herra marski, hän on pelastettu", kajahti nuorekas ääni, ja Sven Tröst tunkeili ihmisjoukon läpi. "Ei ole ainoakaan hius kärventynyt hänen päässään, mutta savu oli melkein tukehduttanut hänet. Hän oli tainnoksissa, mutta kyllä hän pian siitä toipuu —"
"Kuka? Minun onneton kuninkaaniko?" kysyi marski.
"Ei, vaan prinssi Otto", vastasi Sven Tröst. "Minä olen vienyt hänet tuonne viereiseen taloon. Vähät siitä missä kuningas on; ei hänestä ole niin suurta väliä."
"Vihaatteko tekin minun onnetonta kuningastani?" kysyi marski katseessa soimaava ilme ja hän väänteli taas laihoja käsiään. "Auta armias Jumala! Kunhan vain eivät murhaajat olisi vieneet häntä pois. Viekää minut prinssin luo! Jumala teille palkitkoon sen, että kuitenkin tahdoitte pelastaa hänet. — Missä hän on?"
"Täällä, jalo herra, seuratkaa minua!" sanoi Sven Tröst tarttuen vanhaa sotapäällikköä kainaloon taluttaakseen hänet taloon. Samassa kuului voimakas ääni: "Hevonen! Hevonen! Minä olen löytänyt jäljet." Ääni oli vanhan Arvi Smålantilaisen.
"Kaksi hevosta", huusi marski tunnetulla sotapäällikönäänellään ja tunsi taas olevansa entisissä voimissaan. Sill'aikaa kuin kiiruhdettiin täyttämään hänen käskyään, kertoi Arvi, että kaksi metsästäjäksi pukeutunutta mykkää herraa oli ratsastanut sieltä välissään kuningas kolmannella hevosella, ja hän arveli voivansa löytää heidän jälkensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat sekä Arvi että vanha marski hevostensa selässä. Sven Tröst heitti vaipan vanhan sotapäällikön hartioille ja asetti keikarimyssynsä hänen harmaille hiuksilleen. "Onnea matkalle!" huusi hän. "Minä pidän huolen prinssistä. Hänen tähtensä toivon takaa-ajonne onnistuvan." Sven Tröst kiirehti takaisin vielä tainnoksissa olevan prinssi Oton luo, ja marski ratsasti Arvi Smålantilaisen kera kaupungista Alholmiin vievää tietä, missä ovela ruotsalainen koko ajan tarkkasi kolmen hevosen jäljet.
VIIDES LUKU.
Ålholmin linna, nykyinen Kristiansholm, sijaitsi kolme penikulmaa Saxköpingistä, vastapäätä Nystadia, kauniissa pyökkimetsien ja peltojen muodostamassa puoliympyrässä, josta oli ihana näköala Nystadin poukamalle ja pienelle järvelle, jonka saarella linnan nähtiin kohoavan jonkun matkan päässä. Se oli hyvin linnoitettu, vahvojen muurien ja kaksinkertaisten vallihautojen ympäröimä. Linnan muinaisgoottilaiset rakennukset muodostivat neliön, viiden kyynärän paksuisine kivimuureineen, ja jokaisesta kulmasta kohosi korkea torni. Se oli kuninkaallinen linna, mutta velkaantunut kuningas oli jättänyt sen panttitiluksena velipuolelleen kreivi Juhanalle, joka sitäpaitsi omisti Nystadin kaupungin, sen asukkaat kuuluivat tilaan samoinkuin talonpojatkin. Linnoituksia pidettiin hyvässä kunnossa, ja ankara saksalainen päällikkö piti komentoa linnassa.
Oli kulunut kolme tuntia yli puoliyön. Aamu alkoi sarastaa, ja itäinen taivas komeili jo kauniissa aamuruskossaan, kun puhallettiin metsästystorveen Ålholmin linnanportin ulkopuolella. Vartija portin yläpuolella vastasi heti merkkiin torvellansa. Pian senjälkeen laskettiin nostosilta; portti avautui, ja kaksi äänetöntä metsämiestä hevosten selässä, naamarit kasvoillaan, ja pitkä sidottu herra välissään, ratsasti sisään linnanportista.
"Missä minä olen?" kysyi vangittu kuningas, katsahtaen ympärilleen, hurjan surullinen ilme katseessaan.
"Eikö tämä ole Ålholm, minun oma kuninkaallinen linnani?"
Molemmat naamioidut metsästäjät kumarsivat vaieten, auttoivat samalla kuninkaan alas hevosen selästä ja veivät hänet pitkin kapeita puurappuja linnansillalle parvekesalin eteiseen.
"Puhukaa ihmiset!" huudahti vanki suurimman jännityksen vallassa.
"Olenko velipuoleni käsissä? Onko myöskin lempeä Juhana petturi.
Hänenkö käskystään, te murhapolttajat, uskallatte pahoinpidellä Tanskan
kuningasta?" Ei mitään vastausta kuulunut.
Hän oli enemmän kuolleen kuin elävän näköinen. Käsivarsien side riippui rikkirevittynä kaulassa ja oli veren tahrima. Hänen sielulliset kärsimyksensä ja voimakas mielenliikutuksensa näyttivät avanneen elämän kaikki sulut ja rikkirepineen sekä hänen ruumiinsa että sielunsa. Hän horjahti ja vaipui tainnoksissa rappusille. Metsästäjät nyökäyttivät vaieten toisilleen — ja kantoivat hänet parvekesaliin, jonka ovi oli auki. Kolkossa salissa oli hiljaista. Päivän sarastus valaisi korkeita holveja ja monimutkaisia ovenkoristeita. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, paitsi kahta vartijaa, jotka seisoivat täysissä varustuksissa, kuin rautapatsaat oven pielissä ja sulkivat oven sisäänastujien jälkeen. Kaikki näytti valmistetulta onnettoman vieraan vastaanottamiseksi. Salin vasemmalla puolella oli joukko huoneita, näiden läpi he kantoivat pyörtyneen kuninkaan kaikkein sisimpään pyöreään tornikamariin, joka sai valonsa korkealta paksuissa muureissa olevista ristikkoikkunoista. Täällä näkyi vuode sekä pöytä, jolla oli viinikannu ynnä pikari. Sidottu vanki asetettiin vuoteelle ja nyt vasta päästettiin auki hänen siteensä. Niin pian kuin hän aukaisi silmänsä tarjosi lyhyempi metsästäjistä jonkunlaisella osanotolla hänelle pikarin viiniä; mutta hän torjui sen inholla luotaan. "Juo ensin itse!" mutisi kuningas. "Kredensa, petturi!"
Metsästäjä kääntyi selin, nosti naamariaan ja tyhjensi pikarin pohjaan saakka. Senjälkeen asetti hän jälleen naamarin kasvoilleen ja täyttäen pikarin uudelleen hän asetti sen ynnä pöydän ja viinikannun vuoteen ääreen. Hän osoitti kuninkaan vertavuotavaa käsivartta, ilmoittaen merkeillä, että hänelle lähetettäisiin apua. Senjälkeen kumarsivat he molemmat sangen kohteliaasti, ja poistuivat sanaakaan sanomatta vankilan ovesta, jonka he sulkivat rautakangella.
"Tornivankilassa — elinkautisvankina, — ja omassa linnassani", mutisi kuningas. "Veljeni Juhanan vallassa — hm, että minut täällä murhattaisiin — hiljaa ja kohteliaasti, kaikessa rauhassa. Haa, kosto!" Hän riuhtaisi kiharan mustista hiuksistaan, heittäen sen luotaan. "Ei", jatkoi hän hurjin katsein, "kuninkaanmurhaajaa ei minusta kuitenkaan tullut. Hän kuoli valtaistuimellaan, kun luonnon järjestys hänet kutsui — siitä ajatuksesta ei koskaan koitunut tekoa. Tahdolle ei kukaan voi mitään — teko ainoastaan on jotakin. Ajatus on harhakuva. Sanat ovat tyhjää ääntä. Hm, mitäpä muuta olisi vala? Minä olen puhdas tämän petturin rinnalla —. Minä hullu, joka luotin velipuoleen! Tiesinhän minkä arvoinen veljeys on. Nyt ymmärrän minä hänet. Sentähden oli hän niin veljellinen — haa! niinkuin panttijuutalainen — kunnes puolet valtakuntaa tuli omakseen. Siksi liehakoitsi tuo lempeä ystävä neljätoista vuotta. Nyt voi hän repiä rikki kerjäläisen — jakaa saaliin serkkunsa kanssa — niin juuri! — minun ruumiillani ostaa rauhan kaljulta korpilta. Lempeä Juhana! minä olin hutilus sinuun verraten — Sinä olet minun mestarini. —"
Kuningas luuli olevansa yksinään. Mutta nyt astui äkkiä tornihuoneen pylvään takaa esiin kookas ritari, kypäri ja panssari yllä ja kypärinsilmikko alaslaskettuna. Kookas olento kulki hitain askelin kuninkaan vuoteelle tuijottaen terävästi häneen silmäaukon kautta, ja sanaakaan sanomatta. Kuningas huomasi hänet vasta sitten, kun äänetön vieras jo seisoi aivan hänen edessään. Hän kohottautui äkkiä vuoteessa, mutta aivan kuin salama olisi lyönyt vieraan tuijottavasta katseesta, hän kauhusta huudahtaen kaatui taapäin mennen uudelleen tainnoksiin. Kun hän taas aukaisi silmänsä, oli panssaroittu ritari kadonnut, ja hän huomasi ihmeekseen haavansa sidotuiksi ja tunsi niiden tuskien lieventyneen. Vanha ruma nainen istui nyt hänen vuoteensa ääressä ja voiteli laastarilappua. "Kuka oli täällä?" kysyi kuningas. Mutta nainen vaikeni aivan välinpitämättömän näköisenä. Hän jatkoi sairaanhoitajan tehtäväänsä, ja keskeytti sen vain hetkeksi, ojentaakseen hänelle pikarin. Kuningas joi ja tunsi voimistuvansa. "Kuka oli täällä, nainen?" kysyi hän uudelleen käskevällä äänellä. "Oliko se elävä ihminen? vai — vai Kallundborgin vanhus?" mutisi hän epäröivällä, tuskin kuuluvalla äänellä — "vai kuollut kidutettu drotsi."
Nainen säilytti välinpitämättömän ilmeensä, aivan kuin hän olisi ollut kuuromykkä. Kuningas laskeutui uudelleen vuoteelle ja näytti muutamien syvien tuskallisten huokausten jälkeen vaipuneen levottomaan väsymyshorrokseen.
Sillä välin oli linnanväki herännyt. Vahteja vaihdettiin muureilla, ja saksalaiseen ritarin pukuun puettu paksu herra kulki valppaana vallituksilla. Aurinko oli noussut. Linnanportin ulkopuolelle pysähtyi kaksi vierasta hevosten selässä! Vartija muurilta lähestyi ankaraa päällysmiestä. He puhelivat salaa keskenään ja päällikkö vavahti. "Hm! Salakäytävän kautta?" mutisi hän. "Kreivin drotsi, arvelen minä? — Hyvä; hän kulkee vapaasti sisään ja ulos, se on selvää — Ja nyt jo pari vainukoiraa täällä? — No hyvä, anna vahdin viedä heidät ritarisaliin."
Vartija poistui. Päällysmies astui linnan saliin, mihin vanha marski
Vendelbo saatettiin, neljän asestetun sotilaan saattamana.
"Kuka te olette? Mitä te tahdotte minusta?" kysyi saksalainen käskynhaltija ankaralla äänellä, välttäen levottomana vanhan sotapäällikön tuikean katseen.
"Tanskan kuninkaan drotsi ja marski", vastasi Pietari Vendelbo tyynen arvokkaasti, katsoen häntä lujasti silmiin. "Teidän herranne, kreivi Juhanan, suojeluskirjan nojalla, vaadin minä, että herrani ja kuninkaani loukkaamaton persoona heti paikalla saatetaan vapaalle jalalle." Hän ojensi nyt kreivi Juhanan onnettomalle kuninkaalle antaman suojeluskirjan, ja linnan isäntä tuijotti suuresti hämmästyneenä kirjeeseen ja suureen sinettiin "Sitäpaitsi vaadin minä herrani ja kuninkaani nimessä", jatkoi marski, "että te viivyttelemättä luovutatte meille kahleissa ja raudoissa molemmat rohkeat majesteetin rikkojat".
"Te näette hämmästykseni, herra marski", vastasi päällysmies kohteliaalla äänellä, luettuaan ensin hitaasti kirjeen. "Minä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä puhutte. Tästä kirjeestä näen tosin, että olen velvollinen osoittamaan teidän herrallenne ja kuninkaallenne kaikkea kunnioitusta ja avunantoa, jos hänen armonsa suvaitsisi pyytää täältä kyytiä tai muuta apua matkalleen. Mutta kun minulla ei ole ollut kunniaa ja onnea nähdä hänen kuninkaallista armoaan, en ymmärrä mitä tarkoitatte hänen vapauttamisellaan, ja yhtä vähän ketä majesteetin rikkojia vaaditte luovutettaviksi."
"Verrattoman häpeällistä", mutisi marski tanskaksi polkaisten lattiaan. Mutta hän huomasi samalla linnanpäällikön antavan vartijalle merkitsevän viittauksen ja malttoi mielensä. "Sallikaa sitten, että ilmoitan teille asian", sanoi hän saksaksi. "Minun kuninkaani on täällä linnassa luultavasti jossain teidän vankitorneistanne. Tänä aamuna on kaksi roistoa ja murhapolttajaa raastanut hänet tänne; heidän täytyy myös olla täällä, olen seurannut petturien jälkiä portille asti. Konnantyö on tehty. Ei maksa vaivaa salata sitä."
"Kuolema ja kirous, herra marski", huudahti linnanvouti astuen askeleen taapäin, käsi pitkällä miekallaan. "Teidän kertomuksenne kuninkaan ryöstämisestä, aivan kuin hän olisi ollut jokin ihana neito, tuntuu minusta narrimaiselta ja mahdottomalta seikkailulta. Minun täytyy uskoa teidän kulkevan unissanne, herra marski, sillä näin aikaisin aamulla, ette kai ole saanut humalaa."
"Alhainen roisto!" huusi nyt vanha marski äärimmilleen tulistuneena ja paljasti miekkansa "Päästä silmänräpäyksessä onneton kuninkaani vapaaksi, taikka elävän Jumalan kautta —"
"Taikka mitä?" keskeytti hänet linnanvouti kylmällä ivanaurulla, astuen taaksepäin paljastetuin miekoin, samalla kun hänen neljä vahvaa sotilastaan hänen viittauksestaan heittäytyi vanhan kiivaan marskin kimppuun vääntäen miekan hänen kädestään.
"Jos te olette ritari", huusi marski, "niin taistelette kanssani ja annatte jumaluuden ratkaista välimme. Minä julistan teidät pelkurimaiseksi konnaksi, jos kieltäydytte."
"Sellaiselle julistukselle saatan minä nauraa", vastasi päällysmies. "Kunniani puolesta ei minun tarvitse koetella voimia vanhan voimattoman mielipuolen kanssa."
"Toimitteko tässä omalla vastuullanne, vai herranne käskystä, kurja roisto", huudahti suuttunut marski, luoden häneen halveksivan katseen, sillävälin kun sotilaat sitoivat hänen vapisevat kätensä.
"Siitä en ole teille vastuunalainen", sanoi päällysmies välinpitämättömästi pistäen pitkän miekkansa tuppeen. "Minä toimin täällä sen arvon ja vallan nojalla, joka on minulle uskottu. Missään ei minua ole määrätty kuuntelemaan vanhan miehen haukkumasanoja ja tahdon vastata teoistani, herra marski ja drotsi, vaikkapa edustaisitte kuningas Kristofferin koko neuvostoa ja lisäksi sotajoukkoa. Viekää hänet torniin."
"Oman herranne ja ruhtinaanne nimessä, ihminen, kuulkaa minua!" huudahti nyt marski nostaen sidottuja käsiään. "Jos ette voi, taikka tahdo vapauttaa onnetonta herraani omalla vastuullanne, niin vaadin vapaata poistumista täältä teidän herranne luo. Jos kreivi Juhanan lempeys ei ole vääryyden ja julmuuden teeskennelty naamio, on hän kuuleva minua. Jos hän on osallinen siihen, mitä on tapahtunut, niin ei hän ole mikään ritari eikä kunnian mies. Jos kurja valtiollinen suunnitelma on silmänräpäykseksi viekoitellut hänet olemaan osallinen niin kunniattomaan tekoon, tarvitsee minun ainoastaan mainita hänen oma korkea syntyperänsä, jotta hän halveksisi yritystä, joka ainaiseksi on häpäisevä alkuunpanijansa."
"Pois! Hullujen huoneeseen tuo narri!" käski päällysmies kylmästi, antaen sotureilleen viittauksen, jota raa'at sotilaat näyttivät tahtovan täsmällisesti noudattaa.
"Inhimillisyyden nimessä!" huusi marski luoden katseen, jonka edessä soturit väistyivät. "Te voitte murhata minut tässä yhdessä onnettoman herrani kanssa, mutta viekää minut hänen vankilaansa. Antakaa minun kuolla hänen kanssaan ja olla hänelle lohduttajana viimeisenä hetkenään."
"Viekää pois hänet!" käski linnanpäällikkö jyrisevällä äänellä ja polki lattiaan.
Soturit eivät vitkastelleet enempää, vaan tarttuivat sidottuun ukkoon ja veivät hänet ovelle. Silloin avautui äkkiä sivuovi, joka tähän asti oli ollut raollaan, ja pitkä ritarillinen olento astui esiin täysissä varusteissa ja kypärinsilmikko suljettuna. Se oli sama olento, joka äsken oli näyttäytynyt kuninkaalle. "Kreivi Juhana Wagrienin nimessä", sanoi ritari käskevällä äänellä, "päästä tämän miehen siteet. Hänen puheensa on tosi: Tanskan kuningas on todella täällä."
Linnanpäällikkö näytti erittäin hämmästyneeltä. Hän aukaisi suunsa kuin aikoisi puhua, mutta vaikeni äkkiä ja kumarsi syvään panssaripukuiselle ritarille, sillävälin kuin marski hänen viittauksestaan vapautettiin siteistään.
"Te tunnette minut, linnanvouti, se riittää" jatkoi, tuntematon ritari, "mikä täällä on tapahtunut tutkitaan mitä ankarimmin. Minä olen varma siitä, että olette tietämätön siitä. Antakaa heti vangita etuvartija ja yövahti. Itäisestä tornista löydätte vangitun kuninkaan. Hänet täytyy heti vapauttaa ja vahvan vartioston saattamana viedä Nyköpingiin. Se on kreivin järkähtämätön tahto. Hän inhoaa petosta, johon hänet on tahdottu kietoa. Ei minulle, herra marski!" lisäsi hän kääntyen Vendelbota kohti, "vaan kreiville olette kiitollisuuden velassa tästä inhimillisestä teosta, jonka minä hänen nimessänsä täällä suoritan. Minä en tahdo tulla tunnetuksi, enkä halua kuninkaanne kiitosta. Mutta te saatte nähdä, että kreivi Juhana lempeä ei vääryydellä kanna nimeään, ja että hän ei ole unohtanut ruhtinaallista ja ritarillista syntyperäänsä." Näin sanoen hän poistui pikaisin askelin, ottamatta vastaan marskin kiitoksia.
Linnanvahti katseli kauan äänetönnä ja ihmeissään hänen jälkeensä. "Hm. Hm"! sanoi hän itsekseen. "Se on eri asia. Vai tuulee nyt siltä suunnalta. —? Tämä tuntuu minusta aivan kummalliselta ivanäytökseltä", sanoi hän ääneen. "Mutta minun täytyy kai uskoa ja tehdä, mitä herrani kaikkein uskotuin ystävä ja oikea käsi käskee. Miehet, laittakaa kuntoon kantotuoli! Kaksitoista ratsumiestä nouskoon hevosten selkään. — Suvaitsetteko seurata minua, herra marski? Jos tämä ei ole mieletöntä unta herrani parhaasta ystävästä, tuosta aivan kuin saduissa esiintyvästä ritarista, jota minun muutamien seikkojen vuoksi täytyy totella, niin täytyy teidän antaa anteeksi erehdykseni ja epäilykseni teidän terveen järkenne suhteen. Olen itse vähällä tulla hulluksi kaikesta tästä." Senjälkeen hän meni marskin seurassa kuninkaan vankihuoneeseen itäiseen torniin.
Sillävälin oli vanha Arvi Smålantilainen piiloutunut muutamien pensaiden taakse Ålholmin linnankaivantojen ulkopuolella, odottamaan marskin ilmoitusta viedäkseen sanoman prinssille siitä mitä täällä tapahtui. Piilopaikastaan hän saattoi nähdä jokaisen, joka tuli tai meni linnaan. Eikä ollut hän kauan odottanut täällä, kun jo kaksi metsästäjää ajoi nelistäen linnasta, kadoten metsään järven rannalla. Toisen tunsi hän lauttapaikan ketunmetsästäjäksi. Hänen teki hyvin mieli seurata heidän jälestään; mutta tärkeämpi velvollisuus esti häntä siitä. Puolituntia oli jo kulunut ja hän alkoi tulla levottomaksi marskin puolesta, kun hän näki pitkän ritarin, kypärinsilmikko suljettuna ratsastavan ohi, huomaamatta kuitenkaan mistä hän tuli. Kiire, jolla hän ratsasti, tuntui vanhuksesta myös arveluttavalta; mutta hän pysyttelihe hiljaa, jääden paikalleen. Usein katsahti hän nousevaan aurinkoon arvatakseen ajan kulun; hän rukoili aamurukouksensa ja muutamia Aveja, mutta ei vain marskilta saapunut mitään ilmoitusta. Lopuksi tuntui hänestä sovittu aika kuluneen. Hän huokasi syvään ajatellessaan jaloa marskia, jonka hän varmasti luuli joutuneen vangiksi, ehkäpä murhatuksikin kuninkaansa kanssa. Arvi Smålantilainen nousi nyt ratsunsa selkään ja hyräili surunvoittoisella äänellä, vaipuneena vanhoihin synkkämielisiin muistoihinsa:
Kera kuningattaren kuningas pakeni,
Vieraille maille he poistui,
Kaula Maunukselta katkaistiin,
Näin kuninkaan pojan vei kuolo julma,
Uskottomuus on monen surma.
Juuri kun hän aikoi kannustaa ratsuansa joutuakseen Saxköpingiin apua hakemaan, avautui linnanportti ja hän luuli näkevänsä ruumissaaton. Se oli sairas kuningas, jota hitaasti kannettiin kantotuolissa kahden hevosen välissä, kahdentoista ratsumiehen ja vanhan marski Vendelbon saattamana. Kun Arvi näki marskin, tuli hän hyvin iloiseksi ja ratsasti hänen luokseen. Marski kuiskasi pari sanaa uskolliselle palvelijalle. Arvi kumarsi syvään hänelle sekä suljetulle kantotuolille ja ratsasti sitten nopeasti tietä myöten Saxköpingiin päin, viedäkseen prinssi Otolle tiedon siitä minne hänen onnetonta isäänsä nyt vietiin. Ålholmasta ei ollut Nyköpingiin paljon kahta peninkulmaa enempää, mutta oli jo melkein puolipäivä, ennenkuin sairaan kuninkaan saattue joutui Laalannin lauttapaikalle, Guldborgin salmen rannalla, missä kaikki oli valmista ylimenoa varten. Vähä väliä oli heidän täytynyt pysähtyä, sillä kantotuolin hiljainen liikuntakin aiheutti kuninkaalle ankaria tuskia ja pelättiin, ett'ei hän voisi kestää tätä lyhyttä matkaa, jota hän nyt itse näytti toivovan, vaikk'ei kukaan varmuudella tiennyt, voitiinko sitä pitää pakollisena vai vapaaehtoisena.
KUUDES LUKU.
Nyköpingissä tiedettiin jo, että kuningasta odotettiin linnaan. Tämä vanha goottilainen linna oli yksi Tanskan suurimpia ja kauneimpia. Kuningas Meenvedin aikana oli se luovutettu hänen isäpuolelleen Holsteinin kreivi Gerhardille, joka enimmäkseen täällä oleskeli puolisonsa, kuningatar Agneksen seurassa. Heidän poikansa kreivi Juhana lempeä, piti nyt hänelle pantiksi annettua linnaa aivan kuin omanaan ja oli huomattavasti parannellut sen linnoituksia. Kaupunginasukkaat ylistivät yksimielisesti kreivin lempeyttä ja huolenpitoa kaupungin vaurastumisesta; mutta heidän isänmaallisuuttaan loukkasivat kuitenkin saksalaiset soturit valleilla sekä pakollinen veronmaksu vieraalle panttiherralle.
Jo edellisen päivän aamusta saakka oli kreivi Juhana ollut poissa. Keskipäivällä sanottiin kreivin tulleen kotiin vesilinnun metsästyksestä ja saaneen tärkeitä sanomia Laalannista. Hän antoi nyt tehdä komeita valmistuksia linnassa, kuten sanottiin, vastaanottaakseen suurella kunnioituksella velipuolensa kuninkaan vierailun, jonka kreivin väki oli pelastanut suuresta vaarasta, vapauttaen hänet muutamien hurjanrohkeiden kavaltajien käsistä. Moni tunsi tosin myötätuntoa onnetonta, vainottua kuningasta kohtaan, jonka omassa maassaan täytyi etsiä turvaa toisten luona. Tätä osanottoa seurasi kuitenkin avoimesti lausuttu paheksuminen kelvottomasta hallitsijasta, joka suurimmaksi osaksi oli syypää siihen kurjuuteen, mihin valtakunta oli vajonnut "Mitä hän nyt täältä tahtoo?" sanoi eräs vanha porvari joka seisoi molemmat kädet taskuissaan laivasillalla uteliaiden keskuudessa katsellen suuren lautan lähestymistä virtaa pitkin. "Jos hänellä olisi kunniantuntoa penninkään edestä kuolisi hän häpeästä ja harmista, kun nuo ylpeät saksalaiset ovat kunnioittavinaan häntä pyytämällä hänet tervetulleeksi omaan linnaansa kuin ylhäisen kerjäläisen."
"Jos hän voisi kuolla häpeästä, olisi hän, piru minut vieköön, kuollut jo aikoja sitten", mutisi eräs pikinuttu. "Hänen autuaan veljensä aikana voimme me suomia saksalaisia Grönsundissa, ja oikein tuhansittain; mutta niin kauan kuin tämä mies on seisonut peräsimessä, on jo paljon, jos kapakassa voi kerrankaan antaa saksalaiselle selkään. Mutta sitten se onkin hengen asia, ja kunniasta ei maksa puhuakaan."
"Hiljaa, suu tukkoon! Tuolla tulee kreivi linnasta kaikkine hovimiehineen. Ei, mutta katsoppas kuinka he ovat koristaneet itsensä, aivan kuin lempeä kreivi itse! Luuletko toveri, että hän tarkoittaa jotakin kaikella tällä komeudella?"
"Niin, kyllä hän jotakin sillä tarkoittaa, siitä voitte olla varma", vastasi toinen katsellen lautalle. "Hän tarkoittaa, että on hauska laskea ulos rihmat ja kalasumppu, kun turska tahtoo kunnioittaa häntä vierailullaan. Ja jos hän syökin tuhman turskan pidoissaan, se on toinen asia, siihen täytyy raukan suostua. Toinen kohteliaisuus on toisen arvoinen."
"Konnallekin voi tehdä vääryyttä, toveri", huomautti ensimäinen. "Ovathan he kuitenkin velipuolia, ja veri, kuten tiedätte on aina paksumpaa kuin —"
"Seis! Varokaa sanomasta minulle pahaa vedestä", keskeytti hänet merimies kuivasti hymyillen, "eikä kernaasti suolaisesta. Sillä, paha minut periköön, eikö suolaisessa Tanskan vedessä ole enemmän rehellistä voimaa kuin kaikkien näiden hienojen hovimiesten veressä yhteensä. Kreivi näyttäköön lempeältä kuin toukokuunkissa, minä en kuitenkaan antaisi mädännyttä touvinpäätä hänen rehellisyydestään."
"Kuolema ja kirous, toveri", kuiskasi porvari katsahtaen ympärilleen. "Hän on aivan takanamme ja on aivan kalpea kasvoiltaan. Kääntykäämme ympäri ja paljastakaamme päämme."
"Lempo sen tehköön", murahti merimies poistuen taaksensa katsomatta, sillävälin kun porvari kääntyi ja tervehti kreiviä ja hänen hovimiehiään.
"Te tiedätte hyvin, hyvät nyköpingiläiseni, että teidän kuninkaanne tulee tänne", sanoi kreivi lempeällä äänellä, hyvin alentuvasti vastaten vanhan porvarin tervehdykseen, jota esimerkkiä osa hoviseurueesta noudatti. "Toivon, että tahdotte vastaanottaa hänet kaikella sillä kunnioituksella, joka hänelle kuuluu."
"Sitä ei ole puuttuva, herra kreivi", vastasi vanha porvari syvään kumartaen. "Hän kantaa toki oikeudella kuninkaamme nimeä, ja vaikka onni on hänelle vastainen, ei totisesti yksikään tanskalainen mies ole unohtava hänen nimeänsä."
"Tuosta minä pidän, mies", vastasi kreivi ystävällisellä äänellä. "Minun kuninkaallista veljeäni ilahduttaa huomatessaan, että vielä rakastatte häntä ja vilpittömästi otatte osaa hänen menestykseensä. Olette kai kuulleet, kuinka hänen vihamiehensä ovat polttaneet talon hänen päänsä päältä ja raastaneet hänet vankeuteen."
"Se oli todella halpamainen teko, armollinen herra, kuka sitten lieneekin ollut osallinen siihen. Eikö totisesti ollutkin Jumalan onni, että teillä oli niin tarkka selko asiasta, armollinen herra, ja että ennätitte hänelle avuksi ennenkuin he jo olivat tappaneet hänet. Kun hän tulee tänne, on hänen henkensä varmassa turvassa, sen me tiedämme!"
"Niin, siihen voitte luottaa", vastasi kreivi totisesti ja melkein vapisevalla äänellä, samalla kuin hänen kalpeutensa vaihtui hohtavaan punaan. Hän vilkuili ympärilleen hypittäen hevostaan hietikolla.
"Voitte olla varma siitä, että nyt hänellä ainakin on rehelliset aikeet, niin kauan kuin niitä kestää", kuiskasi porvari töykeälle merimiehelle, joka taas lähestyi häntä, sitten kun kreivi oli ratsastanut tiehensä. "Hän on kuitenkin luotettava ja kohtelias herra, sitä ei voi kukaan kieltää, ja niin kauan kuin hän puhuu jollekin, täytyy häntä sekä uskoa että kunnioittaa, niin vastenmielisesti kuin se yleensä tehdäänkin. Jos hänellä onkin ollut sormi mukana viimeisessä ketunjuonessa, kuten kuiskaillaan, niin häpee hän nyt ja katuu sitä, voisinpa melkein vannoa sen. Sanonpa teille, että tunnustelin hieman hänen valtimoaan." Näin sanottuaan nyökäytti vanhus päätään tyytyväisen näköisenä.
"Uskokaa minua tai ei, mestari Ib", sanoi merimies, "mutta jos te tahdotte tunnustella sen miehen valtimoa, täytyy teidän nousta varhain ylös. Hampaita enempää, ette te, pahus vieköön, hänestä kuitenkaan näe; mitä lempeämmin hän liehakoi, sitä vähemmin minä luotan häneen. Kerran olen antanut sievän naisväenkoiran narrata itseäni, se oli keritty kuten leijona ja opetettu heiluttamaan häntää ja tanssimaan, mutta se puri minulta puolen sormea, kun minä taputin sitä. Siksi sidoinkin sille kiven kaulaan ja annoin sen luistaa liukkaan ankeriaan seuraan."
"Katsokaa, katsokaa!" huudettiin nyt. "Tuolla nousevat he maihin kuninkaan kanssa."
"Herra Jumalani! eikö hän osaa kävellä?" sanoi eräs vanha vaimo. "Vai kunnianko vuoksi he kantavat häntä häkissä?"
"Niin senhän voi ymmärtää", sanoi kainalosauvoja käyttävä ryysyinen kerjäläinen. "Tarkoitatteko, että kuningas kulkisi maata myöten kuin joku meistä? Ei, silloin olisi hän varmaankin hullu. Olisinpa minä kuningas, saisitte luvan kantaa myös minua ja aina hautaan saakka. Hurraa! No miksi et huuda hurraata mukana? Ettekö ole saaneet kreiviltä juomarahoja sitä varten? Tämäkös on uskollisuutta ja tanskalaista rehellisyyttä?" Ja nyt huusi hän: "Hurraa ja eläköön kuningas!" kunnes hän tuli käheäksi kuin korppi. Moni muu kerjäläinen ja raajarikko huusi samaa, kun kuningas kannettiin linnaan, ja kreivi Juhana hovimiehineen tervehti häntä kunnioittavasti kullatuista satuloistaan. Kuningas katseli puoliavoimesta kantotuolista pahantekijän näköisenä, jota viedään mestauspaikalle ja jolla on ainoastaan sen verran elämää jäljellä, että hän tuntee syntitaakkansa ja kuolemankauhun.
"Herra Jumala! voiko kuningas olla tuon näköinen?" huokasi eräs katselijoista tehden ristinmerkin. "Jos ei hänellä olisi kunniaa, enpä tahtoisi vaihtaa hänen kanssaan."
"Mutta kunnia, muoriseni, sepä onkin enemmän arvoinen kuin ruoka ja juoma, vaatteet ja kengät", sanoi kerjäläinen. "Me kerjäläiset emme koskaan tiedä mitä se on. Kumartaisipa tuollainen ylhäinen kreivi ja kaikki hänen ritarinsa yhdelle meistä, hatut kädessään, ja me sairaalan asukkaat huutaisimme hurraata — hyi hitto! eikö silloin sydän hyppäisi köyhän kurjan kurkkuun. Luulisinpä tulevani hulluksi ilosta ja ylpeydestä. Mutta siitäkään hän ei välittänyt. Eihän hän nyökännyt kertaakaan eikä heittänyt meille edes kuparikolikkoa. Hän on kai jo niin tottunut kunnianosoituksiin, että ne eivät enää vaikuta häneen."
"Niin kai mahtaa olla, tai sitten oli hänellä muuta ajateltavaa", sanoi toinen. "Hän näytti pikemminkin siltä, joka ajattelee enemmän viimeistä voitelua kuin tämän maailman ihanuutta ja kunniaa. Hyvä Jumala! olemmehan kuitenkin kaikki ihmisiä. Kuulkaa mitä sanon, hänellä ei ole monta päivää jäljellä; sen saatoin minä selvästi nähdä hänen silmänvalkuaisistaan; nehän näyttivät melkein siltä kuin olisi niissä ollut kuolonkaihi."
Kansanjoukko hajaantui nyt välinpitämättömänä, mutta urinassa kreivi Juhana lempeä vastaanotti kuninkaan suurimmalla huomaavaisuudella ja kohteliaisuudella. Loistavaan ateriaan, joka oli valmistettu, ei sairas kuningas kuitenkaan voinut ottaa osaa. Hän vastasi velipuolensa kohteliaisuuksia lyhyesti ja kylmästi, synkkä epäluulo katseessa ja pyysi heti lääkärinapua. Kreivin lääkäri saapui, havaiten kuninkaan avonaiset haavat vähemmän vaarallisiksi kuin hänen sisäisen kiihtyneen mielentilansa ja antoi siitä herrallensa viittauksen. Kreivi saattoi marskin kanssa heikon kuninkaan komeaan makuuhuoneeseen, missä Tanskan valtakunnan leijonan ja sydämien koristama vaakuna oli asetettu suuren kullatun vuoteen yläpuolelle.
"Vai niin, minun juhlavuoteeni!" mutisi Kristoffer nähdessään komean vuoteen. "Oletteko jo huolehtinut osoittaaksenne minulle viimeisen palveluksen, herra veljeni?"
"Tältä vuoteelta toivon pian näkeväni teidän nousevan reippaana ja terveenä sekä ruumiillisesti että sielullisesti", vastasi kreivi Juhana. "Heittäkää pois synkät ajatuksenne, ylhäinen sukulaiseni, ja olkaa kuten vieraani täällä, yhtä levollinen ja tyytyväinen kuin —"
"Kuin omassa linnassani", keskeytti hänet Kristoffer katkerasti nauraen. "No niin, onhan tämä linna tavallaan omani niinkuin kaikki mitä te ja serkkunne omistatte valtakunnassani. Ha, ha, se on toki jalomielinen panttiherra, joka lainaa velkaantuneelle veljelleen yhden tämän omista vuoteista kuolinsijaksi. Minä otan sen myös huomiooni ja kiitän."
Näin sanoen heittäytyi hän väsyneenä, vaatteet ja saappaat yllään vuoteelle. "Kas niin, nyt voitte tilata ruumisarkkuni", jatkoi hän hetken vaiettuaan. "Antakaa ostaa vahakynttilöitä ja mustaa verkaa hautajaisiini. Tahdotteko saada pantin etumaksusta? No niin — teillähän on minun korkeasti kuninkaallinen persoonani — Haa, oikeinko minä olen astunut juutalaisleiriin Nyköpingin linnassa? Tahdotteko sen kirjallisesti. Kuulkaa drotsi, asettakaa panttikirje!"
"Teidän katkera mielenne loukkaa minua, herra veljeni", vastasi kreivi Juhana lempeällä, säälivällä äänellä. "Jospa tietäisitte kuinka syvästi se minua surettaa."
"Kirjoita drotsi", keskeytti hänet kuningas kalpeat kasvonsa suonenvedontapaisesti väännyksissä, hän viittasi Pietari Vendelbolle, joka huolestuneena pudisti päätään. "Kuuntele ja kirjoita sitten. Kirjoita: Tanskan kuningas ottaa viimeisen lainan rakkaalta velipuoleltansa, kreivi Juhana lempeältä: — Kaupungin kerjäläisten hurraa huudoista saapuessaan hänen vieraakseen — talonvuokrasta omassa linnassani — ruuasta, juomasta ja vuoteesta kuollakseni — synninpäästöstä ja viimeisestä voitelusta — vahakynttilöistä ja yömessuista. Kaiken tämän edestä makaan minä tässä panttina ja vakuutena viimeiseen hetkeeni saakka. Minä lupaan olla nousematta tästä vuoteesta ennenkuin kaikki on maksettu viimeiseen penniin. Kirjoita edelleen drotsi: Kun minä olen kuollut, saa jalo veljeni kuninkaallisen ruumiini pantiksi, kunnes Tanskan kansa rakkaudesta ja kiitollisuudesta lunastaa sen ja suo sille haudan. — Kas niin, oletteko tyytyväinen tähän panttikirjaan, herra veljeni? Ettekö pyydä jotakin panttia lisäksi? Tahdotteko saada sieluni autuuden myöskin?" — Rikkiraadeltu sääli itseänsä kohtaan näytti hänen näin puhuessaan muuttavan tukahduttavan hurjaa katkeruuden ja itsepilkkaamisen kalvavaksi tuskaksi, ja hän kätki kasvonsa vuodevaatteisiinsa huudahduksella, joka enemmän muistutti epätoivon naurua kuin itkua.
Vanha marski polvistui hänen vuoteensa ääreen itkien katkerasti.
"Onneton veljeni Kristoffer"! huudahti kreivi Juhana ankarasti liikutettuna, tarttuen kuninkaan kylmään käteen. "Sinun onnettomuutesi on suurempi kuin rikoksesi; sinä olen menettänyt enemmän kuin kaikki maailman kruunut; sinä olet menettänyt uskon ihmisyyteen. Katso minuun Kristoffer, etkö löydä ainoatakaan inhimillistä piirrettä minussa? Tahdotko tehdä minusta paholaisen?"
"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahti kuningas nousten nopeasti pystyyn ja luoden häneen läpitunkevan katseen. "Olitko itse murhapolttajien mukana, veli Juhana? Tahdoitko murhata minut salaa ryövärilinnassasi? Tai tahdoitko haudata minut elävältä kaikessa hiljaisuudessa. Oliko se ainoastaan aikomus, mutta olit liika pelkuri toteuttaaksesi sen? Oletko tyhmässä tylsämielisyydessä katunut sitä, näytelläksesi jalomielistä? Tahdotko mieluummin avoimesti murhata minut täällä kiusallisella loistolla ja kohteliaisuudella ja imelällä veljenrakkaudella. Haa, tietäisinpä vain, että olet se kurja petturi ja teeskentelijä, jona sinua vielä tänä hetkenä pidän, silloin olisin iloinen, minä tanssisin ja hyppisin itseni hengiltä, niin minä katsoisin sinun lempeisiin teeskentelijän silmiisi ja nauraisin itseni kuoliaaksi. Katso minuun veli Juhana! Missä sinä olit viime yönä? Ha, ha, Kristoffer on pyhimys sinun rinnallasi — sinä olet saatana."
Kreivi Juhana oli käynyt kalman kalpeaksi; hän horjahti ja vaipui tajuttomana tuolille. Marski kiirehti kauhuissaan hänen avukseen; mutta sairas kuningas puhkesi kauheaan nauruun. "Näetkös marski", huudahti hän, "minä en kuitenkaan ollut huonoin, — lempeä veljeni Juhana on tehnyt minusta pyhimyksen. Kutsukaa tänne pappi, nyt on minulla rohkeutta, nyt tahdon ripittää itseni."
Marskin huudoista riensi kreivin väkeä herransa avuksi, ja kreivin äkillinen pahoinvointi, joka kuitenkin pian meni ohitse aikaansai suuren levottomuuden linnassa. Kuninkaan sairaus sitävastoin huonontui hirvittävässä määrässä. Hurjin katsein torjui hän kaiken avun. Kreivin saksalaisen linnankappalaisen, joka oli heti saapunut kuulemaan sairaan rippiä, ajoi hän pakoon leimuavin katsein, ikäänkuin olisi tämä ollut kavaltaja. Ja kun prinssi Otto iltapäivällä saapui Nyköpingin linnaan, huomasi hän isänsä tilan erittäin arveluttavaksi. Kuninkaan mieli tuntui nyt rauhalliselta, mutta se oli jääkylmää, kivettynyttä tyyneyttä. Hän makasi korkealla komealla juhlavuoteella kuten kuollut avoimin liikkumattomin silmin. Hänen huulillansa lepäsi välinpitämättömyyden ja lohdutuksen ja ystävällisen osanoton halveksumisen hymy.
Vanha marski ja prinssi Otto valvoivat koko yön hänen vuoteensa ääressä hiljaisen surun vallassa, vahakynttilöiden palaessa korkeissa jalustoissa. Lääkärit kulkivat onnettomuutta ennustavin katsein ulos ja sisään, ja eteisen täyttivät kuninkaan asemiehet ja palvelijat, joiden joukossa myös Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen olivat. Aamupuolella olivat lääkärit menettäneet kaiken toivon kuninkaan henkiinjäämisestä. Suuri sairashuone oli täynnä kaupungin tanskalaisia pappeja ja ulkomaalaisia luostariveljiä. Useimmat olivat vaeltavia harmaaveljiä tai kerjääviä fransiskaanimunkkeja, jotka vasta jälkeenpäin saivat luostarin Nyköpingissä, mutta nyt ainoastaan silloin tällöin oleskelivat siellä hurskailla vaelluksillaan. He olivat, vanha harmaaveli etunenässä, saapuneet kulkueessa linnaan, mukanaan monstranssi ja pyhä öljyruukku, jakaakseen kuolevalle kirkon pyhiä armonvälikappaleita, ja auttaakseen häntä rukouksilla ja sielumessuilla viimeisessä taistelussa.
Kun kuningas näki nämä valmistukset, näyttivät jäätävä kylmyys ja välinpitämättömyys katoavan katkeran kuolemankauhun edestä.
"Luuletko, munkki, että minä vielä voin tulla autuaaksi?" kuiskasi hän vanhalle harmaaveljelle, joka lähestyi häntä monstranssia kantaen. "Vai olenko löytävä ikuisen kuoleman, sieltä minne sinä johdatat minut? Eikö ole tarpeeksi, että minut jo täällä on kiusattu kuoliaaksi? Tahdotteko myöskin murhata sieluni hurskailla teeskentelyillänne?"
Isä kuiskasi kuolevalle kuninkaalle muutamia taivuttavia sanoja parannuksesta ja kääntymisestä, ja että hänen tulisi huolehtia kuolemattomasta sielustaan ja tunnustamalla syntinsä uskoa sen yksistään autuaaksi tekevän kirkon käsiin. Kuningas nyökäytti päätään ja isän viittauksesta poistuivat kaikki läsnäolijat huoneesta.
Kun palattiin, vastaanotti kuningas ehtoollisen ja viimeisen voitelun. Hän näytti koko lailla, tyyntyneeltä. "Nyt riittää jo sitä lajia", keskeytti kuningas virren, joka uudelleen viritettiin. "Kiitoksia, munkki, viimeisestä lohdutuksesta tässä maailmassa, ja siitä mitä lupasit minulle toisessa. Mutta ellet pidä sanaasi, ei sinun käy hatuistakaan paremmin kiirastulessa kuin minun. Nyt pois!"
Vanha harmaaveli ja hänen veljeskunnan jäsenensä kumarsivat aran näköisinä ja poistuivat.
"Kas niin", mutisi kuningas kääntäen katseensa vanhaan marskiin, joka seisoi kädet ristissä hänen päänalusensa vieressä, "nyt olen pessyt käteni kuten Pilatus; nyt olen puhdas ja sovittanut kaiken menneisen; nyt voin kuolla yhtä autuaana kuin kuningas Valdemar suuri ja Valdemar Seier ja kaikki korkeasti autuaat esi-isäni, joista on pidetty niin paljon melua. Hurskas munkki oli oikeassa: kaikki mikä kuuluu tähän maailmaan on kuitenkin tyhjää ja katoavaista, olkoonpa se sitten hyvää tai pahaa. Oikea elämä alkaa vasta sitten kun on kuollut ja poissa. Hm. munkki punnitsi syntini armonvaa'alla; ne olivat kepeät kuin kyyhkysen untuvat. — Kun oikein ajattelee, niin kirkko on kuitenkin ihana laitos!" jatkoi hän väsyneellä äänellä. "Enhän sentään liene elänyt paljoa huonommin kuin kaikki muutkaan. Yksi mies ei toki koskaan voine hävittää koko kansaa, jos se vain johonkin kelpaa. Näyttäkää nyt, että saatte asiat kuoltuani paremmalle tolalle. Kiitos vain, vanha narri, sinä pidit minun puoltani viimeiseen saakka. Ja sinä poikani", tässä kääntyi hän prinssi Oton puoleen, joka kyyneleet lempeissä sinisissä silmissään seisoi kuolinvuoteen ääressä. "Katsele nyt isäsi esimerkkiä ja tee parempi valinta, jos voit. Kruunu ja valtakunta ovat sinun, jos kaikki käy oikein; sinä olet vanhin, sinä olet hurskain mieleltäsi ja luulenpa, että sinulla on myöskin suurin rohkeus. Mutta veljesi on viekkaampi, pane se mieleesi! Hän ei ollut tylsämielinen narri kuten sinä; hän ei jäänyt kerjäläiskuninkaan luokse hädän ja tarpeen hetkellä seuratakseen minua hautaan. Maailmassa kysytään viisautta ja viekkautta. Rehellisyydellä ja hurskaudella voit mennä luostariin. Täällä tarvitaan tiikerikissaa. Mitä tekee ritarillinen haaveilija hurskaine kyyhkysensilmineen susien ja kettujen joukossa? Tee miten tahdot eli mitä sinun täytyy, sillä tahtomme on heikko, mutta pidä huoli siitä, että kerran voit kuolla levollisemmalla mielellä kuin isäsi. Kiitos osanotostasi, mutta elä kiusaa minua enää sanoillasi. Jos munkki on puhunut totta kuolen minä autuaana." Senjälkeen hän kääntyi eikä puhunut enää sanaakaan. Poika kostutti hänen jääkylmää kättänsä kuumilla kyynelillään ja polvistui hänen vuoteensa ääreen hiljaa rukoillen hänen sielunsa puolesta. Kuolon hiljaisuus vallitsi Nyköpingin linnassa ja kun soitettiin puolipäivämessulle oli kuningas heittänyt henkensä.
Kun kreivi Juhana näki velipuolensa ruumiin, huuhtoi kyynelvirta hänen kauniita kasvojaan, ja jokainen, joka näki hänet kuninkaan kuolinvuoteen ääressä, ei kyllin voinut kiittää hänen osanottoansa sukulaisen puolesta, joka kuitenkin oli pannut niin vähän arvoa sille, mitä tämä oli hänen hyväksensä tehnyt, aina valtaistuimelle nousemisesta hänen viimeiseen hetkeensä saakka. Jokainen epäedullinen huhu kreivin mahdollisesta osallisuudesta Saxköpingin ja Ålholmin kavallukseen vaikeni. Alhainen väijytys, joka eniten oli kiiruhtanut kuninkaan kuolemaa, pantiin ainoastaan kahden laalantilaisen herrasmiehen Henneke Pryden ja Jon Ellemosen syyksi, joita pidettiin kreivi Gerhardin salaisina kätyreinä, mutta joita kreivi Juhana ei kuitenkaan asettanut vastaamaan teoistaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Yhdeksäntoista vuotta ennen kuolemaansa oli kuningas Kristoffer, eräänä katumuksen masentavana hetkenä, jolloin hän taasen lyhyeksi aikaa oli sopinut jalomielisen veljensä kanssa, antanut huomattavan lahjoituksen Sorön luostarille, tullakseen sinne haudatuksi, ja että siellä kerran laulettaisiin sielumessuja hänen sielunsa rauhan ja autuuden puolesta. Sinne oli myöskin hänen tyttärensä Agnes v. 1312 haudattu, luostarikirkkoon, ja samoin hänen kuningattarensa Eufemia kolme vuotta sitten. Sinne oli hän myös vuosi sitten antanut viedä vanhimman poikansa, silloin jo kuninkaaksi tunnustetun Eerikin, ruumiin. Onnettoman Kristofferin ruumis vietiin myöskin sinne, sitten kun kreivi Juhana kahdeksanatoista vuorokautena yötä ja päivää oli antanut lukea sielumessuja hänen autuudekseen.
Myöhään illalla, toisena päivänä syyskuuta, lähestyi ruumissaatto Soröta soihtuineen juhlallisella komeudella. Ruumispaarien edessä talutettiin hevosta, jolla kuningas oli ratsastanut Loheden taistelussa Dannevirken luona. Rahvas kutsui sitä pilkaten "terveeksi hevoseksi", se oli myöskin haavoittunut ja ontui nyt viimeistä kertaa kuolleen herransa kunniaksi. Kuninkaan tyhjää varustusta, joka kantoi selviä todistuksia miekaniskuista, jotka osaksi olivat syynä hänen kuolemaansa, kannettiin myös ritarillisen tavan mukaan arkun edellä, samoinkuin suruharsolla verhottua vaakunakilpeä. Mustalla veralla verhottua arkkua kantoivat talonpojat, ja sitä seurasi niinhyvin maallisia herroja kuin rahvasta, paljon suuremmassa määrässä kuin kansan yleisestä epäsuosiosta kuollutta kuningasta kohtaan olisi voinut päättää. Mutta hänellä oli kerran kuitenkin ollut suuri puolue kansan joukossa. Nyt kun hän oli kuollut, surkutteli häntä moni, ja hyväluontoinen kansa näytti viimeisten surullisten tapahtumien vuoksi antaneen anteeksi hänen huonon ja kelpaamattoman hallituksensa. Nuori, surun painama prinssi Otto, joka yllään musta ritaripuku ratsasti lähinnä ruumisarkkua, kreivi Juhanan sivulla, näytti erityisesti vetävän yleisen huomion puoleensa. Missä ruumissaatto kulki, siellä osoittivat kaikki nuorta kaunista prinssiä, jota, huolimatta kansan vaalioikeudesta, pidettiin melkein valtaistuimen oikeutettuna perillisenä. Hän kantoi jo Laalannin, Själlannin ja Vironmaan herttuoiden nimeä, omistamatta kuitenkaan paljoa enempää kuin hevosen, jolla ratsasti. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen surullisella osanotolla. Lähinnä prinssiä ja kreivi Juhanaa ratsastivat vanha marski Vendelbo ja ritari Ingvar Hjort ynnä melkoinen joukko tanskalaisia ritareja sekä kreivi Juhanan saksalaiset hovimiehet. Prinssin asemiesten joukossa, jotka melkein kaikki olivat herraspoikia Laalannista, tepastutteli Sven Tröst iloisen näköisenä juutilaista orittaan, suurella vaivalla pidättäen sitä hitaassa hautajaistahdissa. Tosin hän ei muodollisesti ollut astunut prinssin palvelukseen, mutta hän oli erikoisesti mieltynyt nuoreen kuninkaanpoikaan. Siksi hän oli lupaa kysymättä liittynyt prinssin seurueeseen siitä yöstä asti, jolloin hänellä oli ollut onni pelastaa prinssi palavasta makuuhuoneesta. Isän kuoleman jälkeen ei prinssi ollut puhunut sanaakaan Sven Tröstille. Kiitollisuutensa reipasta asemiestä kohtaan ei kuitenkaan saanut häntä unohtamaan sitä ilmeistä vihaa kuollutta kuningasta kohtaan, jota nuori mies oli osoittanut. Aseenkantajan iloisten kasvojen näkeminen kuninkaan ruumissaatossa oli prinssistä erittäin vastenmielistä, ne loukkasivat hänen lapsenrakkauttaan; mutta hän ymmärsi, että olisi ollut epäkiitollista ajaa hänet pois.
Arvi Smålantilainen ei ollut tällä kertaa Sven Tröstin seuralaisena. Samana hetkenä, kun kuningas kuoli, oli vanha ruotsalainen noussut hevosensa selkään ja kiiruhtanut Holbekin linnaan, viedäkseen leskikuningatar Märtalle veljen viimeisen lohdutuksen, minkä hän toivoi kirjeen kuninkaallisine sinetteineen sisältävän.
Oli jo melkein yö kun ruumissaatto saapui Soröhön. Niin monta kaupungin ja seudun asukasta kuin suureen luostarikirkkoon sisältyi, oli sinne jo kauan ennen kokoontunut, ollakseen läsnä surujuhlassa; mutta paljon suurempi joukko kaikensäätyisiä ihmisiä täytti luostarimetsän läpi johtavan tien, mistä surusaatto nyt hiljaa lähestyi. Hiljainen suru oli huomattavissa useimpien kasvoilla, vaikkakin kaikki kansan lausunnot osoittivat, että suru koski enemmän maata ja valtakuntaa kuin haudattavaa kuningasta. Kyyneleitä näkyi ainoastaan prinssi Oton ja vanhan marskin silmissä. Kreivi Juhana näytti tosin silloin tällöin ankarasti liikutetulta; mutta kun joku piti häntä silmällä, nähtiin hänen noudattavan tyyntä arvokkuutta, jota hänen kannattajansa pitivät niin suuressa arvossa. Luostarinmetsään johtavan metsästysportin ääressä olivat surusaaton ratsastavat jäsenet laskeutuneet hevosten selästä, jalan seuratakseen kuninkaallista ruumista. Kuu oli jo laskeutunut, ja soihdut loimusivat hiljaa tyynessä kesäyössä korkean, tummanvihreän pyökkimetsän lomassa. Sven Tröst oli uskonut hevosensa eräälle prinssin tallirengille. Hänen mielialansa oli aivan toinen kuin useimpien muiden, sillä hän piti tätä hautausta Tanskanmaan salaisena ilojuhlana. Hänestä tuntui, kuin surupuvut juhlallisessa soihtuvalossa, joka sekaantui tähtien tuikkeeseen pyökin lehvien välissä, olisivat ainoastaan surullinen ja tarumainen valepuku, jonka alla piiloutui uusi kukoistava elämä, onnellisemman ajan toiveineen. Prinssi Otto oli hänen aavistamansa kultaisen ajan sankari; hän, vanhin toivorikas kuninkaanpoika, luuli asemies, nousisi nyt isänsä haudalta vapauttamaan kansansa vieraasta ikeestä ja kohottaisi uudelleen vajonneen valtaistuimen. Hänen lippujensa alla uneksi rohkea asemies voitoista, onnesta ja kuolemattomasta kunniasta. Ja taistelun päätyttyä näki hän koko Tanskan valtakunnan voitto- ja ilojuhlan, missä taas soihdunvalo ja tähtienloiste kohtaisivat pyökinlehvien välissä, mutta surupuvut olisivat vaihdetut loistaviin juhlapukuihin, jolloin kaikki tanskalaiset heittäytyisivät toistensa syliin kuin löydetyt sisarukset ja hän itse heittäytyisi kauniin Agneta-neidon syliin, joka oli kirjaillut tunturikyyhkyt hänen päähineeseensä, ja vyön hänen kapeille vyötäröillensä. Mutta tyttö kasvoi nyt luostarikoulussa rikasta ja ylhäistä sulhasta varten, maan vihollisten joukosta, isän seuratessa ylpeätä rendsborgilaiskreiviä ja odottaessa maan pelastusta ulkomaalaiselta. "Uutta rohkeutta, Sven Tröst!" kuiskasi aseenkantaja itselleen. "Esbern Snårekin uskalsi kosia kuninkaantytärtä."
Näiden ajatusten kiitäessä nuoren isänmaallisen haaveilijan mielessä, oltiin juuri kuljettu niinkutsutun Esbern Snåren myllypadon ohi, silloin oli hän vähällä virittää iloisen taistelulaulun Esbernin kosimamatkasta Valdemarin sisaren luo, jota hän usein lauloi ollessaan iloisimmalla päällään. Mutta samassa hän kuuli voimakkaiden, syvien bassoäänien laulaman ruumisvirren tunkeutuvan suuresta metsätemppelistä. Ne olivat Sorön luostarin hurskaat cisternciensimunkit, jotka apottinsa johdolla tulivat kuninkaallista ruumista vastaan, ja nyt tervehtivät sitä syvillä, hurskailla virrensävelillä. Elämänhaluinen nuorukainen joutui äkkiä syvän surumielisyyden valtaan. Hän risti kätensä aivan tahtomattaan ja ajatteli kuollutta kuningasta sekä maan ja valtakunnan onnea ja kukoistusta, mitä hänkin ehkä oli uneksinut nuoruudessaan, ennenkuin tuli kunnianhimoiseksi ja turmeltuneeksi, ja kuinka nyt hukkaan menneen kuninkaallisen elämän petetty toivo ikäänkuin sulautui kumeaan hautajaislauluun ja luostarikirkon kellojen hautajaissoittoon, joka pian kaikui seudun kaikista hautajaiskirkoista. Salainen itsemoite sekaantui nuorukaisen surumielisiin mietteisiin kaiken inhimillisen korkeuden katoavaisuudesta. "Hm, minähän ratsastin kuitenkin viestiä tuoden hänen jälkeensä", kuiskasi hän itsekseen. "Vanha Arvi oli oikeassa — Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset."
Kulkue oli jo joutunut luostarikirkolle, ja kuninkaan ruumis kannettiin keskimmäistä käytävää myöten kirkkaasti valaistulle pääalttarille, missä pysähdyttiin luostariuijien vahakynttilöineen asettuessa ruumiin ympärille, laulaen matalalla äänellä "Misere Dominen", kuolleen kuninkaan sielulle. Apotti lausui vapisevalla äänellä tavanmukaisen kirkollisen hautajaisluvun, heittäen kolme lapiollista multaa arkunkannelle. Senjälkeen vaikeni hän hetkeksi. Kun hän lopuksi taasen korotti äänensä, ei hän lausunut sanaakaan kuolleen kiitokseksi; mutta hän rukoili sydämellisesti ja totisesti hänen sielunsa rauhan puolesta, kehoittaen surevaa kuninkaanpoikaa rukouksella ja voimakkailla teoilla täyttämään suurten Valdemarien jälkeläiseen kohdistuneen isänmaan hiljaisen toivon. Hän viittasi Absalonin ja Esbern Snåren hautoihin, muistuttaen prinssiä ja kansaa ajasta, jolloin jalo ruhtinas ja hänen uskolliset rohkeat miehensä yhdistivät paloitetun Tanskan maan, ja Jumalan avulla pelastivat kansan ja valtakunnan perikadosta. Senjälkeen sulettiin ruumisarkku ja asetettiin se paikalleen alttarin taakse, kuningatar Eufemian ja hänen lapsensa hautojen viereen. Kun nyt prinssi Otto näki isänsä ruumisarkun äitinsä ja pikku sisarensa arkkujen välissä, vastapäätä huonossa huudossa olleen veljensä hautaa, paisuivat hiljaiset kyyneleet hänen silmissään virroiksi. Mutta apotin sanat olivat täyttäneet hänen sielunsa korkeilla kuninkaallisilla ajatuksilla, ja katsahtaessaan alas huomasi hän seisovansa suuren piispa Absalonin hautakivellä. Kunnioittavasti astui hän takaisin, nosti silmänsä vanhempiensa hautojen yläpuolella olevaan Kristuksen kuvaan, painaen yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten liikuttaen huuliansa. Sven Tröst, joka oli tunkeutunut kansanjoukon läpi kirkkoon, seisoi tänä hetkenä, lähellä prinssiä alttarikorokkeen takana. Hän ei saattanut nähdä prinssin kasvoja, eikä harrasta katsetta; mutta hänestä tuntui, kuin olisi enkeli kuiskannut Absalonin haudan yli: "Rauha ja armo kuolleille! Minä lupaan sinulle, Herra, vapauttavani Tanskan maan, tai kuolen ristin alla kunniasi puolesta!"
Että nämä sanat eivät tulleet sankarin haudalta, kuten tuntui, vaan nuoren kuninkaanpojan huulilta, siitä oli Sven Tröst vakuutettu; ja kun kulkue lähti kirkosta lupasi hän sydämessään Jumalalle ja Pyhälle Neitsyelle, ettei hylkäisi prinssi Ottoa, ennenkuin hänen hurskas toiveensa Absalonin haudalla oli täytetty.
* * * * *
Ennenkuin prinssi seuraavana aamuna oli matkustanut Sorön luostarista, palatakseen uusien määräystensä mukaan Saxköpingiin, ilmoitti palvelija aseenkantajan, joka oli pelastanut hänen henkensä murhapolttoyönä, haluavan puhutella häntä.
"Se on minulle vastenmielistä", vastasi prinssi, "en näe häntä mielelläni; erittäinkin täällä, missä vielä luulen näkeväni kulkueen isäni haudalla. Tiedän, että sielumessu tuolla on ilolaulu nuoren miehen korvissa — mutta, kiittämättömäksi ei hän saa kutsua minua. Anna hänen tulla."
Marski meni hakemaan Sven Tröstiä. Prinssi seisoi apotin suurimmassa huoneessa, niinkutsutussa uudessa piispantuvassa, jonka sanottiin olevan samalla paikalla, missä vanha piispantupa oli sijainnut ennen luostarin paloa ja missä piispa Absalon oli kuollut. Lieden yläpuolella riippui suuren piispan ja sotapäällikön muotokuva luonnollista kokoa. Aseenkantaja jäi muutamiksi hetkiksi seisomaan kynnykselle ja oli jo pari kertaa tervehtinyt prinssiä, ilman että tämä oli kääntynyt häntä kohti. Lopuksi yskähti hän hieman kärsimättömästi uudistaen tervehdyksensä. Prinssi kääntyi nyt katsoen häneen vakavasti ja nyökäyttäen päätään. "Vai niin, oletko sinä täällä", sanoi hän astuen askeleen lähemmäksi, alakuloisilla kasvoillaan ystävällisyyden ja pidätetyn harmin sekainen ilme. "Minä olen sinulle kiitollisuudenvelassa", hän sanoi. "Tiedän sen, mutta kuinka suuri velkani on, sitä ei tiedä vielä kukaan meistä. Nuori mies, olet pelastanut henkeni, mutta minkä arvoinen se on, sen saa aika osoittaa. — Katso tätä miestä!" hän viittasi piispa Absalonin kuvaa. "Olisipa minulla tuollainen mies rinnallani, voisin kai tehdä jotakin Tanskan hyväksi ja sinä ehkä olisit pelastanut tärkeän elämän."
"Minä toivon niin; olen siitä iloinen ja ylpeä, jalo herra prinssi", vastasi Sven Tröst. "Mutta minä en tullut tänne muistuttaakseni teitä siitä. Elkää luulko, että olen seurannut jälkiänne kuin velkoja saadakseni maksun velasta, josta mainitsitte. Minä olisin temmannut teidät tulesta, vaikka olisitte ollut veriviholliseni ja halvin palvelijani — en olisi tahtonut antaa itse kuninkaankaan palaa elävänä."
"Vai niin! Eipä olisi voinut odottaa niin paljon sinulta, mielesi ei ollut kovinkaan ystävällinen häntä kohtaan", keskeytti hänet prinssi, hienoilla haaveellisilla kasvoillaan katkeruuden ilme. "Elävältä poltetuksi et olisi kuitenkaan tahtonut tuomita häntä? Viemällä hänen verivihollisiltaan sanan kavaltajille, olet kai itse hankkinut kipinän paloon, mistä pelastit minut, mutta joka oli syynä onnettoman isäni kuolemaan."
"Luulenpa itsekin samaa, herra prinssi, ja melkein kadun sitä nyt, kuitenkin eniten teidän itsenne ja sen vihan vuoksi, jota kannatte sydämessänne minua kohtaan. Mutta minä olin sokea ase toisten käsissä, ja pahan, mihin tietämättäni olen ehkä syyllinen, tahdon sovittaa; siksi tulin minä tänne. Tahdon tehdä teille tarjouksen, herra prinssi. Käskekää käsivarttani ja hevostani, kunnes olette voittanut Tanskan kruunun. Sitten voitte, jos tahdotte, tuomita minut kuolemaan, sanoista, jotka lausuin teidän isästänne ja viestistä, jonka vein hänen vihollisilleen."
Prinssi hätkähti ja katseli ihmetellen aseenkantajan avomielisiä kasvoja "Näkisit siis mielelläsi minut Tanskan valtaistuimella. No niin, sitä varten olen syntynyt ja kasvatettu. En yhtäkään käsivartta ja hevosta tahdo halveksia, kunnes sortajamme tunnustavat minun ja kansan oikeuden. Sinä olet aseenkantajani Sven Tröst; mutta tästälähin näet minut ainoastaan silloin kun annan kutsua sinua."
"En tahdo palvella teitä rahan ja leivän edestä, herra prinssi, vaan omasta halustani ja kunnian vuoksi", vastasi nuorukainen ylpeästi ja rohkeasti. "Jos kasvoni eivät teitä miellytä, täytyy minun alistua siihen. Mutta jos teillä on joku tehtävä minulle, niin sanokaa. Mieluimmin haluaisin että se olisi jotakin rohkeutta vaativaa, jotakin, joka voisi olla maalle ja teille hyödyksi."
"Hyvä, koska tahdot palvella minua kunnian vuoksi, tahdon kuitenkin maksaa hieman palkastasi edeltäpäin", sanoa prinssi katsoen häneen lipeän päättävästi. "Jos pidät herttua Oton luottamusta kunniana, niin anna heti satuloida hevosesi. Muutamien laalantilaisten ratsumiesteni kanssa saatat sinä minun uskolliset lähettilääni veljeni ja lankona Brandenburgin markkreivin luo. Rovasti Gerlack ja kaniikki Gottfried odottavat refektoriumissa määräyksiäni. Heidän onnellisesta matkastaan riippuu minun ja Tanskan toivo. Tämän uskon minä nyt sinun huostaasi, ynnä molempien kunnianarvoisten henkilöiden hengen ja turvallisuuden. Te saatte suojeluskirjeen kreivi Juhanalta; mutta jos joudutte kreivi Gerhardin käsiin, voi se teille maksaa henkenne ja minulle kaiken avun toivon."
"On enemmän kysymyksessä kuin te ja me, herra prinssi", vastasi Sven Tröst. "On kysymyksessä Tanskanmaa, kuten huomaan. Saatte nähdä minun ymmärtävän antaa arvoa luottamukselle ja kunnialle, jota osoitatte minulle. Onko teillä muuta käskettävää?"
"Ei!" vastasi prinssi rypistäen otsaansa, kun sielumessu taas kaikui luostarieteisen läpi kirkosta. "Mene marskin luo, hän antaa sinulle lähempiä määräyksiä — matkusta Jumalan nimeen!" lisäsi hän lempeämmin, "ja palaa onnellisesti hyvän sanoman kera". Näin sanoen viittasi prinssi häntä poistumaan. Sven Tröst lähestyi kuitenkin ensin avomielisen osanottavasti, sanoakseen nuorelle ruhtinaalle pari ystävällistä sanaa jäähyväisiksi ja ehkäpä saadakseen itsekin sydämellisemmän hyvästijätön. Prinssi vastasi hänen kylläkin tuttavalliseen lähentelemiseensä astumalla askelen taapäin ja uudisti vaieten, vaikkakin tyynesti ja lempeästi viittauksen.
Sven Tröst ei viivytellyt enempää. Hän näki jälleen prinssin kasvoilla arvokkuuden ja majesteetin, jonka hän oli havainnut Pietari Vitfeltin puutarhassa, sinä aamuna, jolloin hän oli lausunut nuo rohkeat sanat hänen isästään. "Näitä sanoja ei hän kuitenkaan koskaan unohda", ajatteli hän itsekseen poistuessaan ja kunnioittavasti tervehtiessään. Ennenkuin sielumessu kuolleen kuninkaan kunniaksi oli luettu loppuun Sorön luostarikirkossa, istui Sven Tröst ratsunsa selässä mukanaan kuusi reipasta laalantilaista panssariin puettua ratsumiestä, ynnä kaksi hengellistä herraa välissään. He ratsastivat reippaasti luostariportista ulos, tervehtivät prinssiä, joka seisoi apotin seurassa avatun ikkunan ääressä, viitaten heille vakavasti jäähyväisiksi.
* * * * *
Oli lämmin päivä. Yöllä kohosi raju ukkosmyrsky; Langelannin ja Fennernin välillä ajautui eräs laiva kohti Holsteinin rannikkoa. Sven Tröst ja molemmat hengelliset herrat seisoivat kannella. Jos ei tahdottu hukkua aavalle merelle, täytyi täältä etsiä maata, huolimatta marskin ankarista kielloista. Ennen aamun valkenemista ajoi alus maalle Kolbergin nummen lähellä. Suurilla ponnistuksilla pelastuivat kuitenkin ihmiset ja hevoset. Rajuilma oli ohi. Aurinko nousi Kolbergin nummen takaa. Alus oli jo uponnut; mutta Sven Tröst ja hänen seurueensa olivat vahingoittumattomina nummella.
"Erittäin huonoja ja arveluttavia enteitä, kunnioitettava herra præpositus", sanoi Riben kaniikki, nousten läpimärkänä hevosen selkään. "Suokoon Jumala, että loppu ei olisi alun kaltainen!"
Rovasti vaikeni sangen arvelevan näköisenä, antaen auttaa itsensä konkarinsa selkään meriveden vuotaessa vaatteistaan.
"Olkaa rohkealla mielellä, kunnioitettavat herrat", sanoi Sven Tröst, pudistaen veden itsestään kuin villisorsa. "Nyt meillä on kova maa hevostemme jalkojen alla, ja ainoastaan saksalaisten läpi on meidän murtauduttava. Se on aina kuitenkin parempi kuin taistella vasten merta ja myrskyä ja itse Herramme mahtavia enkeleitä — olin vähällä sanoa — pyhä Neitsyt antakoon minulle anteeksi, jos se oli synti."
"Olisipa Kaikkivaltias vastassamme, niin matkamme olisi totisesti turha, nuori mies", sanoi rovasti vakavan arvokkaasti. "Ne eivät ole pilkan asioita. Lähinnä Jumalaa ja pyhää neitsyttä kiitän minä pelastuksestani sinun kevytmielistä reippauttasi, nuori hurjimus. Jollet olisi heittänyt nöyryyttä syrjään, ja vetänyt minua maalle niistä muutamista hiuksista, joita en ole uhrannut pyhälle säädylleni, en voisi nyt kehoittaa sinua tulevaisuudessa suurempaan kunnioitukseen Herran palvelijoita ja heidän esimiestään kohtaan."
"Olisitteko tahtonut, että olisin antanut teidän hukkua, kunnioituksesta kultaisia niskahiuksianne kohtaan, hurskas herra?" kysyi Sven Tröst pidätetyn ivallisesti.
"Eipä niinkään, poikani; mutta ennenkuin uskalsit tuota häväisevää temppua, olisi sinun pitänyt pyytää anteeksi suojeluspyhältäni."
"Sen rukouksen kestäessä olisitte te kunnianarvoisa isä, hukkunut kuin jauhosäkki. Teillä mahtaa olla kummallinen suojeluspyhimys, jos hänellä on jotakin sitä vastaan, että autan häntä henkenne vaalimisessa, erittäinkin, jollei hän halua hankkia itselleen vaivaa."
"Voi, meidän turmeltuneen nuorisomme hurskaus näyttää nykyään hurjalta!" huokasi rovasti latinaksi oppineelle virkatoverilleen. "Herra kanonikus, jos voisitte pelastaa tämän nuoren miehen sielun, olisi se minulle mieluista. Minulla on nyt muuta ajateltavaa, ehkä vilustun tämän aamukylvyn jälkeen."
Ratsastettiin hyvää vauhtia nummen yli että jouduttaisiin niin pian kuin mahdollista holstenilaisten estämättä Mecklenburgin rajalle. Haaksirikkoiset merimiehet Korsöristä etsivät ensimäisen kalastajakylän, mutisten arvelevasti, ett'ei ollut hyvä olla pappeja mukana myrskyssä, jolleivät he olleet niin hurskaita, että voivat pitää kurissa rajuilman. Matkustajat eivät olleet kaukana Lübeckin alueen rajalta, kun he eräänä iltana näkivät suuren joukon holsteinilaisia ratsumiehiä ratsastavan rajaa kohti Segebergin tietä myöten.
"Katsokaa", huudahti Sven Tröst. "Varmaankin he ovat ritari Hartvigin väkeä."
"Gerhardin verisiä kätyrejä!" huudahti kaniikki pelästyen.
"Pojan murhaaja!" mutisi pastori tehden ristinmerkin. "Hänen väkensä ei varmasti armahda Jumalan, eikä prinssin palvelijoita."
"Ne ovat jo katkaisseet tiemme rajalle", huomautti aseenkantaja. Kaikki pysähtyivät pelästyneinä ja neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä. "Minä tahdon neljän reippaan palvelijan kanssa viedä heidät harhaan, sillä välin kun te muut kuljette rajan yli", sanoi hän. Ei ollut pitkiä aikoja arvelemiseen ja annettiin hänen ratsastaa neljän miehen kera edeltäpäin. Molemmat toiset jäivät rovastin luokse, ja ribeläinen kaniikki ratsasti tiedustelemaan, mutta tuli pian aivan hengästyneenä takaisin. "Kiiruhtakaa täältä herra rovasti", huusi hän. "Tie on vapaa, mutta nuorta uskalikkoa — häntä kai emme koskaan enää näe. — Herramme palkitkoon häntä hulluudestaan. Vahinko, ettemme voineet valmistaa häntä paremmin kuolemaan. Hän sopii totisesti paremmin tähän hurjaan maailmaan kuin mihinkään muuhun."
Rovasti seurasi nyt ribeläistä kaniikkia, saapuen pian onnellisesti rajan yli. He jatkoivat matkaansa yöhön saakka Lübeckiläisen alueen halki. Usein he pysähtyivät katsomaan taakseen, mutta Sven Tröstiä ja hänen neljää seuralaistaan eivät he nähneet. Hiljaisena keskiyönä alkoivat molemmat hengelliset herrat laulaa hurskasta latinalaista pyhiinvaelluslaulua, joka sisälsi rukouksia niiden puolesta, jotka kuolivat matkalla, tai jotka äkkinäinen ja väkivaltainen kuolema tempasi syntiensä keskeltä. Mutta, ennenkuin Sven Tröstin ja hänen seuralaistensa sielumessu oli loppuun laulettu, kuului heidän takaansa kavion kapsetta ja iloista laulua. He olivat iloisesti yllätettyjä, nähdessään aseenkantajan palaava laalantilaisineen, jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat elossa ja hyvällä tuulella. Laalantilaiset kertoivat heti, kuinka he olivat heittäneet kuperkeikkaa holsteinilaisten kanssa lähellä Segebergin järveä ja väliin miekkailleet, väliin ratsastaneet kilpaa heidän kanssaan, kunnes ratsumiehet lihavine marskimaanhevosineen olivat väsyneet leikkiin. Sven Tröstin asetakki oli sotanuijan repimä, ja kirjailtu kyyhkyläinen hänen koreassa hatussaan riippui repaleisena hänen kasvoillaan. "Se, joka teki tämän, sai maksaa sen kalliisti", sanoi hän, "se lurjus tuskin avaa enää silmiänsä tässä maailmassa, ja jos edelleen saisin määrätä hänen kohtaloaan, en päästäisi häntä kiirastulesta ennenkuin hattu olisi jälleen ehjä."
"Onpa onni, maanmies, ettei sinusta tule piispaa tai paavia", sanoi kaniikki. "Sinusta tulisi aivan liian ankara herra eläville ja kuolleille. Onko oikein lyödä ihminen kuoliaaksi ja sitten vielä lisäksi toivoa hänen sielulleen rauhattomuutta ja ainoastaan repaleisen hatun vuoksi."
"Maatkoon hän sitten mielellään rauhassa", vastasi asemies. "Mutta hurskas herra, ette tiedä, minkä arvoinen se hattu on. Ette varmaankaan tahtoisi lukea sielumessua viholliselle, joka repii rikki pyhän neitsyeen kuvalla ja merkillä koristetun temppelilipun."
"Ethän vain tahtone verrata halpaa maallista vaatekappaletta pyhään palladioon?" sanoi rovasti. "Sinä olet nuori, rakastunut narri ja harjoitat epäjumalanpalvelusta sydämmessäsi maallisilla ja omatekoisilla muistoilla lihan maailmasta."
"Tämän epäjumalanpalveluksen antaa kyllä Herramme minulle anteeksi. En vaihtaisi tätä hattua kaikkien 11,000 neitsyen pyhiin jäännöksiin", jatkoi asemies rohkeasti, "Neidosta, joka sen ompeli, tulee ehkä kerran pyhimys — jonka kuitenkin Jumala estäköön olin vähällä sanoa. Ennenkuin taas näen hänet, täytyy ihmeitä tapahtua Tanskan maassa", lisäsi hän puoliääneen. "Mutta ellei meillä kaikilla olisi toivoa, näyttäisivät asiat pahoilta."
Matkan tarkoituksesta ei nuori asemies tiennyt muuta, kuin mitä oli saattanut arvata prinssin vakavista lausunnoista. Molemmat hengelliset herrat vaikenivat salaperäisesti kaikista tärkeistä asioista, keskustellen usein latinaksi. Rovasti Gerlack oli erittäinkin suljettu; hänen arvokas ilmeensä ilmoitti itseensätyytyväisen varmuuden tehtävänsä tärkeydestä ja omasta kelvollisuudestaan viisaudella suorittamaan valtiomiehen tehtävän. Hän näytti joskus katselevan nuorta asemiestä jonkunlaisella epäluulolla. Ribeläinen kaniikki Gottfried oli nuorempi mies, jolla oli vilkkaampi ja avomielisempi luonne; hän puheli mielellään nuorten maamiestensä kanssa heidän rakkaasta "Cimberlandista", noudattaen vastenmielisesti umpimielisyyttä, mihin rovastin valtiomiehen katse ja varovainen käytös näyttivät velvoittavan häntä.
Kaikki toivoivat nyt hartaasti lepoa, ja rovasti mainitsi siitä, aivan tarpeettomasti, latinaksi virkaveljelleen.
"Kunnianarvoiset herrat, koska te olette niin vahvoja latinassa, voisitte te auttaa minua selvittämään pari latinalaista ja lisäksi vääristeltyä sanaa", sanoi asemies puoleksi leikillisen, puoleksi vakavan näköisenä. — "Mitä merkitsee Dei gratia?"
"Jumalan armosta", vastasi rovasti. "Niin paljon latinaa ymmärtää kai yksinkertaisinkin maallikko."
"Ja Domicel Dan?" kysyi asemies edelleen. "Se on kai tohtorilatinaa. Merkitseekö se Tanskan maan herraa? Vaiko ainoastaan sitä, joka odottaa tulevansa siksi?"
"Prinssi Oton sinetti!" huudahti rovasti säikähtyneenä kopeloiden kädellään takkinsa taskua. "Mitä ihmettä tämä Merkitsee. Nuori mies, missä olet lukenut tämän kirjoitukin? Ja missä, on itse sinetti. Minulla ei ole sitä — Jumala auttakoon meitä. Ilman sitä on matkamme turha."
"Valtioviisas herrani, kun teillä on niin tärkeä kalleus mukananne matkalla", vastasi asemies, "ei teidän olisi pitänyt pudistaa sitä meriveden mukana Kolbergin nummelle. Jos tahdotte rehellisesti sanoa minulle, mitä latinalainen kirjoitus merkitsee ja mitä sinetillä tehdään, niin luulenpa kyllä että löydämme vielä aarteen."
"Jos sinulla on prinssin salainen sinetti, niin taivaan tähden tuo se esiin!" sanoi rovasti pysähtyen ja ojentaen kätensä. "Anna se tänne! niin saat tyhmät kysymyksesi anteeksi. Poikani, sinä ymmärrät yhtä vähän valtioviisautta kuin latinaa. Jos prinssi jo olisi kutsunut itseänsä Tanskanmaan herraksi: ja kuninkaaksi Jumalan armosta, olisin minä puolustanut sitä; mutta domicellus merkitsee ainoastaan junkkeria eli prinssiä, joka hän todellisuudessa on. Miksi hän ei vielä ole tullut ulkonaisesti muuttuvassa maailmassa, sitä hän on jo Jumalan armosta korkean syntyperänsä kautta, ja siksi kai pitäisi hänen kutsua itseänsä, kun on kysymyksessä hänen ja valtakunnan paras. Missä on sinulla sinetti?"
"Tässä, korkeasti oppinut herra", vastasi asemies ojentaen rovastille pyöreän metallisinetin. "Katsokaas, en olisi mielelläni tahtonut sen merkitsevän herraa, sillä jos hän olisi ilman laillista vaalia ja nimittämistä kutsunut itseänsä maan herraksi, olisin pitänyt häntä narrina ja lörpöttelijänä ja hävennyt suuria ajatuksia, joita minulla hänestä on. Sanokaa nyt minulle myös mihin sinettiä käytetään. Hän ei toki koskaan antane sinetillään vahvistaa muuta kuin —"