"Anna sinä hänen ja meidän pitää siitä huolen!" keskeytti hänet rovasti ylpeän näköisenä piilottaen sinetin povelleen. "Mitä sinä kokematon nuorukainen ymmärtäisit valtioasioista. Juutilaisissa ritarilinnoissa opitaan liian aikaisin ajattelemaan kuninkaanvalaa ja olemaan kuninkaiden ja ruhtinaiden holhoojina." Molemmat vaikenivat nyt tyytymättömän näköisinä ja etsittiin yöpymispaikka, jatkaakseen seuraavana päivänä tärkeää matkaa.
KAHDEKSAS LUKU.
Lähellä Brandenburgin rajaa Uckerin virran ja järven, rannalla, sijaitsi Prentzlovin kaupunki, monine vihreine puutarhoineen sekä markkreivillinen linna, joka torneineen kuvastui järveen. Eräänä elokuun viimeisenä päivänä ratsasti puiston läpi, lähellä Prentzlovin linnaa, suuri ruhtinaallinen metsästysseurue, johon prinssi Oton lanko, markkreivi Ludvig, otti osaa, yhdessä vieraansa saksalaisen ritarikunnan suurmestarin kanssa, ynnä joukko herroja ja ritareja keisarin hovista. Markkreivin ja saksalaisen suurmestarin välissä ratsasti nuori tanskalainen prinssi Valdemar, pyöritellen hevostaan naurun ja iloisen pilan kaikuessa. Sven Tröst oli myös ruhtinaallisten asemiesten seurassa. Hän oli oleskellut jo muutamia viikkoja linnassa, näkemättä vielä prinssiä lähempää, tai ilman että tämä olisi huomannut hänet. Hän ei kuitenkaan nähnyt ensi kertaa tätä prinssi Oton nuorempaa veljeä. Kaksi vuotta aikaisemmin oli hän nähnyt hänen pakenevan Loheden taistelusta Dannevirkessä haavoittuneen isänsä kanssa, sillävälin kuin toinen veli joutui vangiksi ja toinen makasi kuolettavasti haavoitettuna. Prinssi oli silloin puolikasvuinen poika ja pakeni kasvoillaan melkein samanlainen kevytmielinen ilme, joka hänellä nytkin oli ratsastaessaan metsästykseen, yllään uusi komeileva surupuku. Kahtena viimeisenä vuotena hän oli huomattavasti kehittynyt, mutta näytti täällä lankonsa hovissa mitä suruttomimmassa iloisuudessa kuluttavan nuoruutensa, ilman ainoatakaan vakavaa ajatusta. Prinssi harrasti vain jokapäiväisiä huvituksia, vähääkään välittämättä huomispäivästä. Se että isän kuolema ei syvemmälle vaikuttanut hänen sydämeensä ja, että hän niin vähä näytti ajattelevan Tanskan sekaista ja surkeaa tilaa, olivat herättäneet Sven Tröstissä niin ratkaisevan ylenkatseen nuorta prinssiä kohtaan, että hän ei edes kertaakaan koettanut herättää hänen huomiotaan, tai hankkia tilaisuutta sanoakseen hänelle pari sanaa veljensä sankarillisista ja vakavista aikeista. Tällä metsästysretkellä tuli hän usein prinssin läheisyyteen ja oli hänellä oiva tilaisuus tarkastaa hänen olentoaan ja käytöstään. "Ei, mutta katsoppas kuinka kohtelias!" kuiskasi Sven Tröst eräälle laalantilaisista ratsumiehistä, jonka kanssa hän oli tullut tuttavalliseksi matkalla. "Hän tulee riivatuksi kuin isänsä, paitsi juromaisuudessa. Katsos vain, eikö hän jo samalla lailla vilkuta viekkaasti vasenta silmäänsä. Ei, kylläpä pidän prinssi Ottoa paljon parempana. Hänen avomielisestä vakavasta katseestaan voi heti nähdä mitä hän tarkoittaa, olkoonpa hän sitten paha tai hyvä. Voit luottaa siihen, että hänellä on kymmenen kertaa parempi sydän, vaikka tämä prinssi onkin hieman viekkaampi."
"Meidän nuori herttuamme on sekä hurskas että ymmärtäväinen", vastasi laalantilainen, "ja hänellä on sydän oikealla paikalla, siitä voin panna kaulani pantiksi. Hän kuuluu eniten muistuttavan autuasta kuningatarta, joka oli niin kaunis. Mutta tulkoonpa hän keneen tahansa, niin tahdomme me laalantilaiset nyt uskaltaa hänen puolestaan henkemme ja veremme viimeiseen saakka. Niin kauan kuin Jumala suo prinssi Otolle ikää, emme ketään muuta kuningasta tahdo maahan."
"Sen sanon minäkin", sanoi Sven Tröst. "Mutta mitä apua voi hän luulla saavansa täältä? Mitähän nämä keisarin herrat mahtavat haluta? Ja hurskas suurmestari — hän hiipii täällä ympäriinsä kuin kissa kuiskutellen kaikille korkeille herroille korvaan. Nuorelle prinssille näyttää hänellä olevan paljo uskottavaa. Prinssin pitäisi varoa itseään heidän tempuiltaan. Pelkäänpä, että he antautuvat liika paljon tekemisiin lankonsa ja keisarin kanssa, luottaen liian vähän maan omiin uskollisiin miehiin."
"Sen ymmärtänee kai prinssimme paremmin kuin kukaan meistä", vastasi laalantilainen ratsumies sydämellisellä luottamuksella. "Mutta olisinpa iloinen, jos pian taas olisimme kotona nuoren herttuamme luona. Ylpeitä saksalaisia palvelijoita ymmärrän ainoastaan puoleksi; niin paljon olen kuitenkin ymmärtänyt: he luulevat meidän tulleen tänne ostamaan Tanskan maalle ja kansalle saksalaista rohkeutta ja miehuutta, kuten tapahtui kuningas Kristofferin aikana. Uskokaa pois, se on harmittanut minua sydänjuuria myöten."
"Niinpä juuri", puhkesi Sven Tröst innokkaasti puhumaan. "Saatpa nähdä,
että se on laulun loppu. Olisinpa ajatellut sitä, ennenkuin ratsastin
Soröhön, sekä mennyt toista tietä ja heittänyt kaikki junkkarit ja
Kristofferinpojat paholaisen valtaan."
Nyt kuului metsästyshuutoja ja Sven Tröst unohti metsästysintonsa vuoksi siksi päiväksi isänmaalliset huolensa.
Kun illalla palattiin puiston läpi, oli prinssi Valdemarin hevonen jollain tavoin vahingoittunut, jonka vuoksi prinssi ratsasti hitaasti metsästysseuran jäljessä säästääkseen kaunista eläintä. Hän tuli senvuoksi ratsastaneeksi lähellä Sven Tröstiä, joka laalantilaisten palvelijoiden seurassa kulki metsästyssaaliin mukana. Prinssi kuuli heidän puhuvan tanskaa ja tuli tarkkaavaksi. "Vai niin, herra veljeni lähetystö!" sanoi hän tanskaksi kääntyen Sven Tröstin puoleen. "Teille on nyt tullut kiire siellä kotona. Koska näitte veljeni viimeksi?"
"Kolme viikkoa sitten Sorössä, herra junkkari", vastasi Sven Tröst. "Näin hänet suuren piispa Absalonin kuvan vieressä ja vakavissa ajatuksissa Tanskan maan pelastamiseksi. Se tapahtui pari päivää isänne hautajaisten ja viimeisen hetken jälkeen."
Prinssin iloinen katsanto hävisi äkkiä; hän rypisti otsaansa tarkastaen aseenkantajaa terävällä katseella. "Sinä et tule käyttäytymisen koulusta, etkä keisarin hovista huomaan minä", sanoi hän hillityllä kiivaudella. "Jollei se olisi koulu, jonka itse aion läpikäydä, olisin helposti voinut antaa sinulle juutilaisen härkäkauppiaan vastauksen tällä älyttömällä piiskalla." Hän läimäytti samalla metsästysruoskallaan. "Isäni viimeisestä hetkestä en sinulta kysynyt; kuten kyllä huomaat koetan parhaani unohtaakseni sen. Enkö näytä happaman näköiseltä, maamies?" jatkoi hän iloisella äänellä. "Minä en pidä hyödyttömästä surusta, ymmärrätkö; ja jos minä ajattelisin kaikkia onnettomuuksia, joita siellä kotona tapahtuu, niin saisin harmaita hiuksia ennen partaa. Mikä on nimesi? Olen nähnyt sinut ennen. Missä se tapahtui?"
"En tiedä, pidättekö kohteliaana, että muistutan teitä siitä, herra junkkari", vastasi aseenkantaja, katkerasti hymyillen. "Pyhän Antin päivänä on siitä kaksi vuotta kun minulla oli kunnia —"
"— nähdä minun lapsenselkäni, tarkoitat kai, ja se tapahtui toisenlaisella metsästysretkellä kuin tällä", keskeytti hänet prinssi kevyen leikillisellä äänellä. "Se oli ensimäinen suuri pojankujeeni; se on totta: kun pojat tahtovat leikkiä sankaria käy hullusti. Et kai tahtone, että häpeäisin sitä, ett'en antanut ottaa itseäni vangiksi tai lyödä itseäni kuoliaaksi, kuten vanhemmat veljeni? — Sen tempun voin kyllä tehdä aikanani heidän esimerkkinsä mukaan. Sinä olit se reipas aseenkantaja, joka seurasi Stig Antinpojan lippua", jatkoi hän. "Muistan kyllä sinut. Sano terveisiä herrallesi. Siitä päivästä ehkä vielä kerran kiitän häntä."
"Ritari Stig Björholmasta ei ole enää herrani, jalosukuinen junkkari. Senjälkeen, kun hän muutti väriä ja rupesi Rendsborgin kreiville marskiksi, olen ratsastanut vain yhdellä hänen asiallaan — ja se oli viimeinen."
"Se on totta, hän on muuttanut puoluetta. Katsokoon itse, mitenkä hän sitä tekoa puolustaa", sanoi prinssi vakavana. "Siitä voi kyllä tulla pulmallinen seikka hänelle, jos vain lehti kääntyy. Mutta te siellä kotona teette hänelle väärin. Viisas mies, kuten Stig Antinpoika, tietää aina mitä tekee. Hän osaa kyllä vastata puolestaan, kun aika joutuu."
"Onpa tosiaan aika jokaisen tanskalaisen osoittaa kuka hän on ja vastata nimestään", huudahti aseenkantaja innoissaan. "Jollette nyt seuraa meitä, herra junkkari, auttamaan rohkeata veljeänne pelastamaan maata ja valtakuntaa?" — —
"Kenen luulet minun olevan?" kysyi prinssi nauraen. "Luuletko minun olevan satujättiläisen, jolla on puoli miljoonaa käsivartta? Ei, jos veljeni tahtoo tehdä ihmetöitä, anna sinä hänen koettaa onneansa ja pitää yksin kunnia. Onhan hän vanhin ja viisain, ja hänethän tahdotte siellä kotona kuninkaaksi. Minä tahdon nähdä hieman maailmaa ja oppia jotakin. Sota ja valtiotaito ovat myöskin asioita, joita täytyy oppia; mutta kaikki vaatii aikansa, ja huomenna on myöskin päivä. Aikanani voin kyllä tehdä itseni narriksi ja mitellä voimiani suuren kreivi Gerhardin kanssa —"
"Kutsutteko tekin häntä suureksi, herra prinssi? Luulin hänen olevan sitä ainoastaan saksalaisen suussa."
"Ellei hän ole sitä juutilaistesi suussa, on hän sen pian näyttävä teille", vastasi prinssi nauraen. "Mutta mikä oli kuuluisa nimesi? Enhän saanut kuulla sitä."
"Mitä kiitokseen tulee, niin uskallan olla eri mieltä urotöistä ja odottaa toistaiseksi. Muuten on nimeni Sven Tröst."
"Vai niin, nimi kuuluu kyllä hyvältä, mutta se on kai vain haukkumanimi, joka on annettu sinulle pilalla, teidän kohteliaan tapanne mukaan siellä kotona."
"Niin antoi isäni hyvässä toivossa kastaa minut", vastasi aseenkantaja närkästyneenä. "Kuitenkin Herra tietäköön, että minulla on ainoastaan vähän lohdutusta vielä. Kun kerron maanmiehilleni, kuinka kevyeltä kannalta otatte maan suuren hädän ja kurjuuden, eivät he myös varmasti odota suurta lohdutusta teiltä, jalosyntyinen junkkeri."
"Taaskin juutilaista kohteliaisuutta", vastasi prinssi ylpeästi hymyillen. "Tahdot varmaankin saada minut unohtamaan kuka olen, kurittaakseni sinua hienon kasvatuksen puutteesta. Olet kai oppinut ratsastamaan. Näytä minulle nyt taitoasi. Ratsasta neliä jahtikeihääni kantaman ulkopuolelle — ja ole huomenna takaisin siellä, mistä olet tullutkin. Tietääkseni olette te valmiit täällä. Kun kerran uudelleen tapaamme, saamme nähdä, kuka parhaiten vastaa nimestään." Näin sanoen nyökäytti prinssi hänelle kokolailla lempeästi jäähyväisiksi. Sven Tröst tervehti häntä salaisella suuttumuksella karauttaen nuolennopeudella hänen ohitsensa puiston läpi.
"Kuka on antanut teille tuon juutilaisen härkämullikan johtajaksi?" kysyi prinssi kääntyen laalantilaisen palvelijan puoleen, joka ratsasti lähinnä häntä, sama jonka kanssa Sven Tröstillä oli tapana jutella.
"Oma herttuamme, teidän herra veljenne, ylpeä junkkari", vastasi laalantilainen. "Ja se täytyy meidän myöntää, ett'ei hän olisi voinut antaa meille reippaampaa johtajaa, niin nuori kun hän onkin. Hän ei ole koskaan neuvoton ja pelkää yhtä vähän tapella kuin lausua julki ajatuksensa."
"Sepä vasta on Sven Tröst, jolla on sekä nokka että kynnet", sanoi prinssi pilkallisesti hymyillen. "Mutta lohdutuksella, jota tarvitsette siellä kotona, täytyy olla pää nokkana ja jotain muuta kynsinä kuin lyhyt miekka."
"Meidän oikea toivorikas lohdutuksemme ei ole ilman päätä, herra junkkeri", vastasi laalantilainen "eikä häneltä Jumalan avulla tule puuttumaan myöskään aseita ja avustusta, sillä lähinnä Herraamme ja pyhää Knuutia, on teidän jalo herra veljenne kaikkien tanskalaisten toivo ja lohdutus."
"Oletpa nopsa mies. Mikä on nimesi?"
"Knuut Låle, jalosukuinen herra; ja toivon ettei hyvä pyhimyskaimani ota kättänsä pois minusta eikä maastani ja kansastani, koska hän kuitenkin on lähinnä peräsintä Herramme luona."
"Sinäpä olet vahva uskossa, maanmies; siinä olet oikeassa", sanoi prinssi hymyillen samalla pilkallisella tavalla. "Jos kaikki olette sitä uskoa, ei maalla ja valtakunnalla ole mitään hätää. Pyhä Knuut oikealla sivullaan on veljeni kyllä selviytyvä kaljusta kreivistä, kuten häntä kutsutte."
"Ah, jospa se olisi pyhän Knuutin ja Herramme tahto, nuori herra!" huudahti laalantilainen. "Silloin olisi yhdentekevää, vaikka te ette olisikaan samaa mieltä."
"Ei, mutta katsoppas vain!" huudahti prinssi vakavana, katsoen tarkasti Knuut Lålea. "Luuletko ymmärtäväsi, koska tarkoitan totta tai ei? Luuletko, että pidän pilanani pyhää Knuutia? Pidätkö minua kerettiläisenä?"
"Ei, Jumala varjelkoon, nuori herra; mutta tuskinpa uskotte pyhään Knuuttiin yhtä vahvasti kuin minä. Muutoin ette ajattelisi matkustaa keisarin kartanoon sensijaan että tulisitte kanssamme kotiin auttamaan rehellistä veljeänne hallitukseen."
"Mutta mitäs sanot maanmies, jos juuri pyhältä Knuutilta olisin saanut toisen tehtävän, kuin mitä sinä ja nokkaviisas Sven Tröst minulta vaaditte? Voitko tietää, ettei maan suurella suojeluspyhällä ole jotain muuta suunnitelmaa minuun nähden, jota sinä tai ne kaikki muut narrit eivät voi uneksiakaan? Katso minua!" jatkoi prinssi ylpeällä katsannolla. "Etkö voi nähdä pyhän Knuutin sinettiä ja nimimerkkiä otsallani? Ne ovat taivaalliset kirjeet, joita nykyään kirjoitetaan sitä tietä, ymmärrätkö?" Näin sanoen kannusti hän hevostaan ratsastaen edelleen, antautumatta enempää laalantilaisten kanssa keskusteluun.
Aikaisin seuraavana aamuna jätti junkkeri Oton lähetystö Brandenburgin hovin Prentlovissa kulkeakseen lähimmästä satamasta laivalla Saxköpingiin. Laalantilaiset palvelijat kuuntelivat osanotolla Sven Tröstiä, joka nyt antoi suuttumuksensa purkautua. Etenkin prinssi Valdemarin jahtipiiskasta lausuman uhkauksen vuoksi. "Hm, tyranni pistää heissä kuitenkin kaikissa esiin", mutisi hän. "Sellaiset herrat tuovat aina pöyhkeyden mukanaan kuvitellussa sankaripaidassa. Oikea jalosukuinen junkkeri näpäyttää kohta maamummoa nenälle ja tavoittaa aurinkoa ja kuuta kehdossaan."
"Mitä on tapahtunut, maanmies?" kysyi kaniikki. "Eikö linnassa ole osoitettu sinulle tarpeeksi kunnioitusta?"
"En puhu itsestäni, vaan lapsellisesta ja ylpeästä junkkeristamme täällä. Mutta minä olen väärässä; olin narri kun antauduin puheisiin hänen kanssaan. Mitä muuta olisi voinut odottaakaan puusta, joka kantoi meille tämän hedelmän, hänestä tuli Tanskan vapauden ja kunnian häpeäpaalu."
"Eikö prinssi ole vastannut toiveitasi, poikani?" kysyi rovasti Gerlack pilkallisella äänellä. "Se on ikävä hänelle, mutta onni hänen ruhtinaalliselle herra veljelleen. Ehkäpä et nyt tahdo ottaa kättäsi vanhimmalta kuninkaanpojaltamme, vaikka hän uskaltaisikin omata toisen mielipiteen valtioasioissa kuin sinä."
"Olen todella ansainnut ivanne, kunnianarvoisa isä", vastasi Sven Tröst katkeruudella. "Voitte kernaasti pitää sitä naurettavana, että minä kahdenkymmenen vanhana välitän muustakin kuin hevosista ja koirista, ja ennenkuin olen saanut harmaita hiuksia kurjuudessamme, uskallan ajatella ja puhua asioista, joihin maan kunnianarvoisimmat harmaapäät eivät löydä vastausta. Mutta teidän tulee ajatella, että Ebbe Galt Norserista oli isoisäni, ja että hänen rohkea poikansa, ritari Niilo Brattinborgilainen, on enoni. Olen nähnyt voimakkaan mestari Jaakko Ribeläisen ja piispa Sven Arhuusilaisen raudassa ja panssarissa ritareiden joukossa Haldissa, ja olen myös itse kerran ollut Dannevirken luona, missä saatiin otsat verisiksi Tanskan kunnian ja vapauden puolesta."
"Siitä urotyöstä ei sinun pitäisi koskaan puhua, poikani", keskeytti hänet rovasti. "Dannevirken viime urhot eivät seiso palmunoksat käsissään meidän aikakirjoissamme."
"Silloin ovat aikakirjojemme kirjoittajat ammentaneet viisaat tietonsa uuninnurkasta, mutta eivät koskaan itse nähneet asioiden tapahtumaa", vastasi Sven Tröst kiivaasti. "Jos ainoastaan tulos määrää kunnian ja jälkimaailman tuomion, niin on teillä oikein, oppinut herra; mutta jos kunnon mies voi kuolla kunnialla, ei teidän pidä halveksia niitä, jotka viimeksi kaatuivat Dannevirken luona."
"Niiden joukossa et sinä ollut", sanoi rovasti. "Enkä myöskään puhu niistä, jotka kaatuivat, vaan niistä, jotka pötkivät pakoon."
"Minä en, kautta Jumalani, juossut pakoon", vastasi aseenkantaja erittäin katkeroituneena, lyöden vaistomaisesti miekkaansa. "Mutta minä seurasin asemestariani, kun hän määräsi, eikä ollut muuta tekemistä. Saksalaiset pakenivat ja pettivät meidät; ja jos nyt sieltä on luvattu suojelussotajoukko, niin voimme kyllä taas saada häpeää ja pilkkaa osaksemme oman tyhmyytemme ja vieraiden roistojen uskottomuuden takia."
Rovasti vaikeni purren huulensa yhteen. "Elä puhu niin kiivaalla ja ylpeällä äänellä, nuori kansalaiseni", sanoi kaniikki, "eläkä koskaan unohda kenelle puhut. Minun kunnianarvoisa herra veljeni ja præpositus ei ole vastuunalainen siitä mihin hän korkean herransa nimessä on voinut ryhtyä. Eläkä ole kohtuuton urhoollisia saksalaisia ystäviämme kohtaan. Heidän rohkeutensa ja miehuullisuutensa on kuuluisa koko maailmassa; juuri he muinoin voittivat ylpeät roomalaiset legionat, vapauttaen Germanian ja Skandinavian roomalaisesta rautavaltikasta."
"Saksalaisten urhoollisuutta kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta, niin kauan kuin he pysyvät kotonaan. Mutta heidän ostetuilla lahtarijoukoillaan elköön kukaan ajatelko Tanskan pelastusta; se on samaa kuin ostaa häpeää ja onnettomuutta kansan ytimellä ja verellä, etenkin kun senvuoksi täytyy pantata saaria ja maita ja myödä uskollisia alamaisia kuin eläimiä."
"Kuka on pakoittanut ruhtinaitamme hakemaan vierasta apua, jollei itsepäinen ritaristomme, joka tahtoo olla sekä kuninkaan että kansan herrana?" puhkesi rovasti innokkaasti puhumaan. "Jos Haldin ja Björnsholmin ritarit ovat oppineet sellaista puhetta, tyhmänrohkea ihminen, niin pyydä heitä nyt varomaan itseään ja varo myös itse itseäsi! Sillä sen lupaan sinulle, että jokaisen sanan, jonka sinä tästälähtien sanot minulle sillä äänellä, olen saattava tulevan maanherramme kuuluviin, että hän saisi tietää minkälaista ihmistä hän on kunnioittanut luottamuksellaan ja armollaan."
"Ilmoittakaa vain hänelle, ei ainoastaan, mitä tästälähin sanon, vaan joka sana, jonka jo tähän asti olen puhunut", vastasi aseenkantaja ylpeästi. "Olen mielelläni toistava sen hänen läsnäollessaan, ja jos hän sen vuoksi uskaltaa taittaa hiuskarvankaan päästäni, kieltäydyn minä uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta ja julistan hänet halpamaiseksi sieluksi, joka ei voi kuulla totuutta."
"Mutta sellainen puhe voi maksaa pääsi majesteetinrikkojana, nuori uskalikko, tiedätkö sen?" kysyi rovasti.
"Ei vielä", vastasi aseenkantaja uhmaavasti. "Sen, joka tuomitsee minua majesteettirikoksesta, täytyy itse olla majesteetti, ja myöskin silloin on laki meitä molempia varten. Teidän junkkerillanne ei ole oikeutta myöten vielä sanaakaan sanottavaa Tanskassa, ja jos hän haluaa ilman lakia ja oikeutta uhata elämääni, olisi hän laiton väkivallantekijä, jota vastaan minulla on aseet puolustaakseni itseäni. Sen voitte myöskin kernaasti kertoa prinssille, jos teitä haluttaa."
Rovasti vaikeni kalveten.
"Hiljaa, hiljaa nuori kansalaiseni! Sinä teet itsesi onnettomaksi", kuiskasi kaniikki. "Minä annan sinulle neuvon, elä tule mukanamme Saxköpingiin, sillä sinulle ei käy hyvin."
"Olkaa vain levollinen!" vastasi aseenkantaja puoliääneen. "Luulenpa tuntevani junkkerin paremmin. En ole sanonut muuta, kuin mistä tahdon vastata kuningas Valdemarin lain mukaan tai — jos mieluummin niin halutaan — miekalla ja tapparalla jokaista ritaria ja asemiestä vastaan, joka tahdotaan lähettää vastaani."
Tämän vakavan väittelyn jälkeen ei rovasti puhunut enää sanaakaan Sven Tröstille koko matkalla; mutta saattoi nähdä hänen närkästyneestä katseestaan, että hän aikoi pitää sanansa, eikä salata prinssiltä mitään, joka voisi saattaa rohkean asemiehen epäedulliseen valoon.
YHDEKSÄS LUKU.
Saxköping näytti nyt aivan sotaiselta. Prinssi Otto oleskeli Pyhänhengenveljien suuressa kokoushuoneessa, joka oli mitä komeimmin varustettu hänen hovinpitoaan varten. Tämä pieni rauhallinen kaupunki näytti nyt muuttuneen linnoitukseksi ja koko seutu leiriksi. Jokainen tilanomistaja ja vapaa talonpoika Laalannista, joka ei tahtonut itseään pidettävän petturina ja osallisena kuolleen kuninkaan yölliseen pahoinpitelyyn, oli varustanut itsensä ja väkensä, muodostaakseen henkivartion nuorelle prinssille, joka puolestaan oli uskonut itsensä laalantilaisten uskollisuuden varaan. Prinssin luottamus heihin häpeällisen päällekarkauksenkin jälkeen oli herättänyt yleistä ihastusta saariasukkaiden keskuudessa, ja he kilpailivat suurimmalla innolla vartijoidakseen hänen henkeään ja turvallisuuttaan. Hän oli muutamien päivien perästä nähnyt ympärillään pienen sotajoukon, jonka voima päivittäin kasvoi ja jonka muodostivat pelkät vapaaehtoiset. He olivat itse pitäneet huolen tarpeistansa ja koko varustuksestaan, aseista hevosiin saakka. He olivat vannoneet prinssille uskollisuutta, ja marski sekä prinssi itse harjoittivat heitä joka päivä aseiden käytössä ja kaikenlaisissa sotatempuissa. Saksalaiset varusväet Ålholmissa ja muissa kreivi Juhanan omistamissa herraskartanoissa varustautuivat huolellisesti levottomia saarelaisia vastaan, eivätkä uskaltautuneet vahvojen linnojensa ulkopuolelle.
Iltapäivällä auringon laskiessa nousi Sven Tröst matkaseurueineen maihin Örebyssä ja ratsasti Saxköpingin kaupungin ulkopuolella olevan suuren leirin läpi. Rovasti nyökkäsi voitoniloisen näköisenä nähdessään monien aseiden loistavan ilta-auringon valossa.
"Seuraa neuvoani, maanmieheni", kuiskasi kaniikki Sven Tröstin korvaan, "ja käänny pois tästä. Kiiruhda enosi tai ritari Buggen luo Haldiin. Täällä ei koskaan käy sinulle hyvin, ellet heti lankea maahan ja ajoissa rukoile armoa."
"Silloin olisin pelkuri aasi", vastasi aseenkantaja.
"Tulet katumaan sitä huomenna", sanoi kaniikki hiljaa. "Minä tunnen korkeasti kunnioitettavan esimieheni ja hän saa suuria aikaan armollisen herrasväkemme luona."
"Jollei prinssi ole parempi mies, ja jollei hän itse osaa eroittaa oikeaa väärästä, niin on hyvä, että saadaan tietää se, ennenkuin on myöhäistä. Mitä minulle tahdotaan tehdä? Minä olen vapaa ja oma herrani."
"Sen tulet itse näkemään, nuori itsepäinen mies", kuiskasi kaniikki huolestuneen näköisenä "Olen pahoillani puolestasi, koska olet maanmieheni, ja rehellisen enosi vuoksi, ja senvuoksi, että autoit meitä niin ketterästi sekä maalla että merellä. Mutta sinä lennät, Jumal'auta, kuin hyttynen tulta kohti. — Ah niin, nuoruus ja viisaus eivät seuraa toisiaan."
He tulivat nyt kaupunkiin ja pysähtyivät suuren veljeskunnantalon pihalle, missä hengelliset herrat pian laskettiin salaiseen keskusteluun prinssin kanssa.
Sven Tröst istui illalla juomapöydän ääressä aseenkantajien huoneessa, kertoen kovaäänisesti nuorille sotilaille, mitä hän luuli prinssillä olevan mielessä ja miten tyhmää oli hakea apua vierailta. Samassa astui sisään kamaripalvelija ja käski häntä prinssin nimessä heti seuraamaan itseään.
"Minne?" kysyi Sven Tröst. "Sen tahdon kuitenkin ensin tietää."
"Prinssin ja hänen neuvostonsa luo, tänne veljestön saliin."
"Vai niin, onko hänellä neuvosto? Sittenpä tahdon nähdä, mihin se kelpaa", mutisi Sven Tröst seuraten kamaripalvelijaa. Hän ei kuitenkaan astunut ilman salaista levottomuutta kynnyksen yli korkeaan saliin. Täällä hän näki prinssin, ympärillään joukko ritareita ja herroja, joiden joukossa hän tunsi marskin ja ritari Ingvar Hjortin ynnä molemmat hengelliset herrat. Rovasti Gerlackin voitonriemuisa ilme ei ennustanut hyvää. Niin kaniikki kuin vanha marskikin näyttivät huolestuneen osanottavaisesti katsovan nuorta uskalikkoa. Levottomat katseet, jotka he kiinnittivät prinssiin, ilmoittivat, että täällä oli varmaan tapahtunut jotakin, mistä he eivät odottaneet hyviä seurauksia. Prinssin vakalla kasvoilla lepäsi pidätetyn harmin ilme. Aseenkantajan astuessa sisään, kääntyi nuori ruhtinas häntä kohti, tarkastaen häntä tutkivalla katseella, mutta vaikeni muutaman hetken ja sanoi sitten tyynesti ja varmasti: "Olen kutsunut sinut tänne, vapaaehtoinen aseenkantajani, kiittääkseni sinua uskollisten miesteni läsnäollessa osoittamastasi reippaudesta ja innosta, kun muutama viikko sitten pelastit minut elävänä palamasta, ja nyt viimeksi saattaessasi lähetystöäni yhtä vaarallisella kuin tärkeällä matkalla. Pidätän itselleni oikeuden, kerran vielä osoittaa sinulle täyden tunnustukseni. Vastaanota nyt siitä todistukseksi tämä kunniamiekka, jota minä itse olen tähän saakka kantanut! Herran palvelija on kerran antanut sen minulle isänmaan vapauttamiseksi ja oikeutetun kuningashuoneen puolustukseksi." Näin sanoen ojensi hän hämmästyneelle aseenkantajalle oman komean kullatulla kahvalla varustetun miekkansa. Sven Tröst näytti ankarasti liikutetulta ja näytti aikovan puhjeta hehkuviin kiitollisuuden sanoihin. "Mutta", keskeytti hänet prinssi vakavana ja melkein tylysti, "tästä hetkestä saakka täytyy meidän erota. Ennen keskiyötä jätät sinä Saxköpingin ja leirini. Minä en tahdo pitää palveluksessani ketään, en edes parastakaan, joka on epäillyt oikeamielisyyttäni ja hyvää tahtoani ja osoittanut olevansa kiukkuinen ja vihamielinen onnetonta isääni kohtaan."
Sven Tröst seisoi hetkisen aivan kuin ukkosen iskemänä pitäen prinssin kunnialahjaa kädessään, ja hänen miehekkäiden jäähyväissanojensa kaikuessa vielä hänen korvissaan ja sydämessään. Hän oli punastunut ja kalvennut melkein samana hetkenä. Kaikkein ristiriitaisimmat tunteet näyttivät taistelevan hänen sydämessään; miekka putosi hänen kädestään, ja hän teki liikkeen kuin aikoisi hän sysätä sen syrjään jalallaan. Mutta silloin hän näki vanhan marski Vendelbon kyynelsilmin katsovan häntä puoleksi ystävällisellä, puoleksi moittivalla katseella ja hän nosti nopeasti miekan lattialta painaen sen kultaisen kahvan huulilleen ja juoksi sitten ulos ovesta kyyneltulvan virratessa pitkin poskia. Katsomatta oikealle tai vasemmalle kulki hän kuin unissakävijä talliin, missä hän löysi hevosensa jo satuloituna. Sillä oli aivan uusi satula loistavin hopeaheloin. Vanha Arvi Smålantilainen ojensi sen hänelle.
"Sinä täällä", huudahti Sven Tröst tointuen. "Mitä tämä merkitsee?
Missä on oma satulani?"
"Vanha riippuu tuolla naulassa", vastasi Arvi. "Mutta armollinen herrani on käskenyt minun jättää teille tämän ynnä rahakukkaron, joka riippuu tuossa matkarahoineen. Te olette kyllä nuoren ruhtinaamme suuressa armossa ja suosiossa, huomaan minä, ja se ilahduttaa minua."
"Niin, sanoppas muuta, ukkoseni", vastasi Sven Tröst heittäen rahakukkaron, joka riippui satulannupissa, tallin lattialle. "Hänen suosiotansa en ole kosiskellut, mutta se on kuitenkin hämmästyttänyt minua ja tehnyt minut melkein narriksi. Olin vähällä ratsastaa täältä itkien, mukanani prinssin kunniamiekka ja täysi palkka. No niin, tämä miekka on seuraava minua hautaan; mutta palkkaa ja rahoja en ota vastaan." Senjälkeen hän talutti itse hevosensa tallista. — "Hyvästi vanha Arvi", jatkoi hän hieman liikutettuna ja ojensi vanhukselle kätensä asettaessaan jalkansa kannukselle. "Sinun rouvasi on kai mennyt luostariin, koska näen sinut täällä. Mutta, jos tuot mukanasi ainoastaan kuolemaa ja onnettomuutta, näkisin sinut kuitenkin mieluummin kaljun kreivin linnassa kuin prinssi Oton luona."
"Minun rippi-isäni on sanonut sen olleen vanhan höperön mieleni ennakkoluuloa ja taikauskoa", vastasi vanhus, "ja tahdon uskoa häntä. Hyvän Maunu Birgerinpojan kuvan täytyy seurata minua hautaan, katsokaas, ja jollen voi pitää surua ja onnettomuutta loitolla hänen kynnykseltään kuten kyllä voi tapahtua, niin ei siltä vanhanaikainen uskollisuus ja rakkaus ole sammuneet. Mutta mitä te aijotte, nuori herra? Miksi ylenkatsotte jalon herramme armon ja ruhtinaallisen lahjan."
"Kaikki herrasarmo on minulle vastenmielistä", vastasi aseenkantaja. "Hankkikoon prinssi meille maahan vapauden ja rauhan, jos voi. Armoa voi hän itse tarvita; sen voi jokainen vapaa sielu vastaanottaa vain Herraltamme. Mutta minun mitättömästä palveluksestani annettu helisevä maksu ei tule kuormittamaan hevostani. Sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle juuri niillä sanoilla; hän on tarkoittanut hyvää, enkä minä tahdo loukata häntä. Sano, että kiitän häntä nöyrästi, tai mitä vain haluat. Sinä jäät siis hänen luoksensa, — hyvä! Vartioi nyt uskollisesti ja rakkaudella hänen henkeään kuin olisi hän hurskas mestattu kuninkaanpoikasi. Kuka tietää, pääseekö hän vähemmällä? Minulle hän on osoittanut kunnian ajamalla ovesta ulos. En saa nyt uhrata henkeäni ja vertani hänen puolestaan, tai taistella kruunun ja maan kunniaksi hänen hurskaiden, kauniiden silmiensä alla; sen minä olin kuitenkin luvannut pyhälle Neitsyelle sydämessäni. Hyvästi! Jumala olkoon kanssamme." Sven Tröst kannusti nyt hevostaan ratsastaen ulos Veljeskunnantalosta Saxköpingissä, sekä suuntasi kulkunsa kaupungin itäisestä portista Guldborgin salmelle päin.
* * * * *
Missä vain Saxköpingin hovista karkoitettu aseenkantaja kulki, ei hän kuullut puhuttavan muusta kuin prinssi Otosta, ja mitä maan ja kansan luultiin voivan odottaa häneltä ja hänen varustuksistaan Laalannissa. Själlannissa luultiin jo varmuudella tiedettävän prinssin tehneen salaisen liiton lankonsa Brandenburgin markkreivin ja Saksan keisarin kanssa, jolloin hän ilman säätyjen tietoa ja suostumusta, siis kerrassaan laittomasti ja kelvottomasti, olisi luovuttanut kruunun oikeuden Vironmaahan langollensa, osaksi sisaren puuttuvista myötäjäisistä, osaksi avunlupauksesta Saksasta kreivi Gerhardia vastaan. Muutamat luulivat senlisäksi tietävänsä hänen antaneen langolleen salaisen toivon siitä, että Tanskan kruunu kerran, hänen ja veljensä kuoltua voisi siirtyä markkreivillisen huoneen haltuun. Tämä tuntui kuitenkin liian mahdottomalta, eikä kukaan tahtonut uskoa siihen. Jyllannissa arveltiin sitävastoin prinssin olevan neuvotteluissa sekä kreivi Gerhardin että kreivi Juhanan kanssa, joiden molempien kesken hän aikoi jakaa valtakunnan. Missä vain näihin liikkeellä oleviin huhuihin uskottiin katosi toivo, joka oli kohdistunut prinssi Ottoon. Hänen nuoremmalta veljeltään odotettiin vielä vähemmän; hänen kevytmielisyytensä ja välinpitämättömyytensä olivat tunnetut. Tämä lainvastainen liitto oli muka solmittu hänen suostumuksellaan, sanottiin, ja usein kuultiin lausuttavan, että olisi paljon parempi olla ilman kuningasta, kuin valita uusi Kristoffer hänen pojistaan, jotka jo edeltäpäin möivät kruunun oikeudet voittaakseen sen vieraalla asevoimalla.
Mistä nämä huhut salaisesta liitosta olivat peräisin, ei Sven Tröst osannut selittää, vaikka hän itse olikin auttanut niiden leviämistä varomattomasti lausumalla arvelunsa suunnitelmista ja liitoista, joista oli saanut aavistuksen. Itsellään ei hänellä ollut kuitenkaan niin huonoja ajatuksia prinssi Otosta, ja hän ryhtyi nyt usein puolustamaan häntä kovaa ja kohtuutonta panettelua vastaan.
Niitä nuoren prinssin ylevyyden, jalouden ja hyvyyden piirteitä, jotka hän itse oli oppinut näkemään, ei hän voinut unohtaa eikä tuomita väärin, ja kuninkaanpoika, jonka miekkaa hän kantoi, oli yhä hänen nuoruudenunelmiensa sankari, joka toisi onnellisemman tulevaisuuden Tanskalle.
Kahtena viime kuukautena nuori urotöitä janoova aseenkantaja oli joutunut aivan kuin tapausten pyörteistä poistemmatuksi ja siirretyksi elämään ja maailmaan, joka osaksi oli ollut hänelle vieras. Tästä osanotosta julkiseen elämään ja maailman suuriin tapahtumiin, joista hän lapsuudessaan oli uneksinut enonsa kotona, kun puhe oli johtunut Tanskan kronikkoihin ja muinaisajan suuriin urotöihin, tästä yksityisen ihmisen elämän virran vuotamisesta suureen kansanelämän valtamereen, — tästä hiljaisen, rajoitetun toveripiirin laajentumisesta kansan yhdistyneiden tai vastakkaisten voimien temmellyspaikaksi, — oli hän kaksi vuotta sitten saanut elävän kuvan ottaessaan osaa sotaretkeen ja taisteluun, joka huolimatta onnettomasta lopustaan, oli hänen elämänsä suurin ja huomattavin tapaus. Mutta hän oli nyt nähnyt kansan hädän ja tarpeen, hän oli seisonut kurjan kuninkaan kuolinvuoteen ja haudan ääressä, ja hän oli saanut käsityksen elämän vakavuudesta, joka hänen yksinäisellä matkallaan yhä enemmän ja enemmän valtasi hänen mielensä, saattaen hänet arvostelemaan ja muistelemaan omaa elämäänsä ja oloansa.
"Lörpöttelijä, hourupää"! huudahti hän muutamia kertoja ääneensä. "Oikein!" — Nämä Stig Antinpojan sanat hänen kaksimielisessä, salaperäisessä kirjeessään kaikuivat alituisesti hänen korvissaan, ei kuitenkaan Stig Antinpojan, vaan ketunmetsästäjän sorahtelevalla ja pilkallisella äänellä. Hänessä oli syntynyt sanomaton viha tätä ihmistä kohtaan, jota yleensä pidettiin Saxköpingin salaliiton päämiehenä, ja veri nousi Sven Tröstille päähän, kuin nuorelle härälle, joka kerta kun se näkee punaisen mekon. "Hän on oikeassa, hänet täytyy hirttää", jatkoi hän. "Lörpöttelijä, hourupäinen minä olen, sietämätön narri, jota ei kukaan voi kärsiä. Tuomitsen ja puhun kaikkea, vaikken vielä ymmärrä mitään. Toisenlaiseksi täytyy muuttua tämän maan, se on totinen tosi, mutta itse täytyy meidän muuttua ja minun myöskin. Mitä auttaa, että kartanoissamme huudamme itsemme käheiksi kuninkaita ja ruhtinaita vastaan, kun itse olemme raukkoja. Mitä auttaisi vaikka prinssit olisivat enkeleitä, kun jokainen käsi ja sormi maassa tahtoo olla oma herransa ja päänsä?"
Tuollaisten mielenpurkausten kestäessä hän ratsasti hitaasti eräänä kauniina syyskuunpäivänä Limvuonon lähellä olevan nummen yli, lähestyen Stig Antinpojan lujaa linnaa Björnholmia. Siellä hän oli viettänyt seitsemän nuoruutensa surutonta vuotta ja sinne veti häntä nyt sydämensä voimakkaasti takaisin. Hän ei enempää tahtonut palvella Stig Antinpoikaa — se oli päätetty; mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa sen hänelle itse ja tahtoi ehkä tavata kerran vielä hänen kauniin keskenkasvuisen tyttärensä. Että käynti enemmän koski tytärtä kuin isää, joka sillävälin oli otettu kotiin luostarikoulusta, sen tunsi hän salaisesti mielessään; sillä hän otti usein matkalla hatun päästään katsoakseen revittyä tunturikyyhkyä, joka oli taitamattomasti kokoonparsittu, näyttäen hänestä huonolta enteeltä. Mitä lähemmäksi hän tuli Björnholmia, sitä hitaammin hän ratsasti ja sitä vakavammaksi tulivat hänen ajatuksensa. Hänestä tuntui, kuin olisi jalon prinssi Oton miekka, joka kalisi hänen sivullaan, soimannut häntä siitä, että hän palasi takaisin kavaltajan, kreivi Gerhardin marskin ja ystävän luo, ikäänkuin tuomaan terveisiä ja vastauksen murhapolttajina, joille hän oli vienyt salaisen kirjeen. Kun hän istui näissä ajatuksissa ja taas oli ottanut hatun käteensä, antaakseen tunturikyyhkyjen ja rakkaiden lapsuusmuistojen hajoittaa epäilyksensä, näki hän kahden ratsumiehen tulevan vastaansa tietä myöten Björnholmista. Aurinko laski tulipunaisena heidän takanaan ruskean nummen ja Limvuonon taakse. Heidän kasvonsa olivat varjossa, mutta toinen näytti olevan pitkä mies, yllään ruskeanpunainen nuttu. "Ketunmetsästäjä", huudahti Sven Tröst varjostaen kädellään auringonloistetta vastaan. "Aivan oikein! se pitkä roisto! ja hän tulee Björnholmista! Hän on nyt siellä saanut palkan ja kiitoksen konnantyöstään." Hetkeäkään epäilemättä paljasti hän ensikerran tositeolla prinssin miekan, iloiten saadessaan vihkiä sen tuon roiston verellä, jota se näytti janoavan. "Vetäkää miekkanne tupesta Henneke Bryde!" huusi hän kovalla äänellä. "Puolusta henkeäsi kurja murhapolttaja! Prinssi Oton miekka tahtoo juoda nyt kurjaa sydänvertasi."
"Ohoh, Stig Antinpojan kirjeenkantaja!" huudahti pitkä punatakki nauraen herjaavasti ja paljasti välinpitämättömästi miekkansa asettuen puolustusasentoon. "Oletko kääntänyt takkisi uuden hovituulen mukaan, lörpöttelijä, ja saanut junkkerin miekan ylvästelläksesi. Seis narri, ja seuraa meitä takaisin Björnholmiin. Voit todistaa, että olet tuonut meille kirjeen ja sanoman kaupoistamme kreivin kanssa; nyt he jättävät meidät, nuo suuret roistot, ja lähettävät hakemaan hornasta kiitosta ja palkintoa. Jos tahdot olla todistajamme, niin tahdomme jakaa kanssasi palkinnon ja kunnian." Pitkä ketunmetsästäjä ei saanut aikaa enempiin ehdotuksiin. Prinssin kultainen miekka reippaan aseenkantajan kädessä suhisi jo hänen korvissaan antaen hänelle iskun kasvoihin. "Kuolema ja helvetti", huusi hän hypähtäen satulassaan. "Paholaisen vehkeitä, Jonni, noiduttu ase. Pistä hänet kuoliaaksi, pelkuri Jonni! Onko tämä toveruutta." Hänen onnistui iskeä Sven Tröstiin haava, mutta sai itse vaarallisemman ja putosi satulastaan. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä tunsi Sven Tröst petollisesti hyökättävän päällensä takaapäin ja hän tunsi tuskallisen piston selässään. "Kurja roisto, miekkailetko kuten salamurhaaja?" huusi hän kääntyen toista metsästyspukuista herraa kohti. Mutta hänen silmissään musteni ja hän kaatui tajuttomana satulastaan korkeaan kanervikkoon, lyöden päänsä mukulakiveen.
Kun Sven Tröst taasen aukaisi silmänsä, ei hän enää maannut kanervakankaalla, vaan suuressa sängyssä, missä hän ei voinut liikahtaakaan tiukkien siteidensä vuoksi. Hän tunsi päänsä raskaaksi kuin kivi, ja kaikki tuntui pyörivän hänen silmissään. Paikka tuntui hänestä tutulta. Hän oli Björnholmissa. Mahtava linnanherra Stig Antinpoika itse seisoi keskellä holvattua huonetta, jakaen käskyjään väelleen. Vastapäätä aseenkantajan vuodetta oli toinen, missä makasi sairas surkeasti valittaen; äänestä ja hurjista kirouksista luuli Sven Tröst voivansa tuntea vihatun vastustajansa, ketunmetsästäjän. Korkea linnanherra kääntyi viekas hymy soikeilla kasvoillaan Sven Tröstin vuodetta kohti, astumatta kuitenkaan askeltakaan häntä lähemmäksi. "Luulenpa, ettet kuole tällä kertaa mieletön", sanoi hän. "Rikkaruoho ei menehdy niin helposti; mutta hänelle tuolla olet sinä antanut kuolinhaavan ja se oli oikein. Hän oli roisto ja tyhmä koira, sitäpaitsi hän teki konnantyön. Viimeisessä olit hänen kaltaisensa." Sen jälkeen poistui hän sairashuoneesta, mistä hän heti oli ajanut pois osanottavan talonväen. Ainoastaan lääketaitoinen pappi, joka oli linnan kotikappalainen, jäi jälelle. Hän kulki hiipivillä kissanaskelilla vuoteelta toiselle kehoittaen sairaita kääntymykseen ja lahjoituksiin kirkolle, ennenkuin armon aika oli kulunut.
Kun Sven Tröst avasi silmänsä, luuli hän huomanneensa läsnäolevien joukossa hienon naisellisen olennon, jonka hän oli nähnyt ainoastaan selkäpuolelta, ja hän toivoi sydämessään, että se olisi ollut kaunis Agneta neito, joka kaksi vuotta sitten oli lähetetty hänen tähtensä luostarikouluun. Kauan makasi hän puolinukuksissa mutisten epäselviä sanoja luullusta näöstään, samalla kuin kaikki hänen muistonsa ja toiveensa varjokuvien tavoin kulkivat hänen sisäisen silmänsä ohi. Näitä hänen haaveitaan keskeyttivät haavoitetun metsästäjän kiroukset ja uhkaukset ja alituisesti toistetut sanat: "Palkkani! antakaa minun palkkani!"
"Tulkaa tajuihinne, Herra Henneke! Katukaa kehnouttanne ja rikostanne!" sanoi hengellinen. "Elkää koskaan pyytäkö palkkaa ja kiitosta pahanteoistanne tässä tai tulevassa elämässä! Kuulittehan, ettei se koskaan ole ollut hurskaan herrani tarkoitus. Mutta teidän elämänne on pian lopussa, herra Henneke. Ette elä enää tätä yötä. Ehkä voisin vielä pelastaa teidän sielunne —"
"Sinä et pelasta kenenkään sielua, munkki. Olet kirjoittanut itsesi valheen esimiehen valtaan", huusi ketunmetsästäjä. "Tunnen korpinkyntesi yhtähyvin kuin kavalien herrojesi tarkoituksen. Palkkani, palkkani, te saatanat! tai" — hän vaikeni uhaten ja hampaitaan kiristäen.
"Nuori mies, elkää piitatko siitä hurjasta, paatuneesta syntisestä!" sanoi pappi välinpitämättömällä äänellä Sven Tröstille. "Hänen hengenvetonsa ovat lasketut, ja hän puhuu kuin riivattu hullu, jolla vielä on käytettävänä kokonainen elämä epäkristilliseen kostoon ja pahoihin töihin."
Stig Antinpojan viekkaan kotikappalaisen ja kirjurin näkeminen oli Sven Tröstille yhtä vastenmielistä kuin haavoittuneen murhapolttajan läsnäolo, ja hän makasi koko yön tuskallisimmassa tilassa, voimatta sulkea silmiään. Sillä hän ei kuullut muuta kuin metsästäjän raivoisasti huutavan palkkaansa ja munkin kylmät kehoitukset parannukseen. Ennen aamunkoittoa vallitsi hiljaisuus sairashuoneessa. Lamppu paloi himmeästi hänen edessään pöydällä rukouskirjan ja muutamien sidetarpeiden välillä. Puolikuollut ketunmetsästäjä näytti olevan väsynyt ja lähellä kuolemaa. Sven Tröst makasi hiljaa silmät auki ja liikkumatta, pitäen tarkasti silmällä kaikkea. Nyt hän näki kauhukseen verisen miehen nousevan puoleksi ylös sängyssään ja ojentavan pitkän käsivartensa lamppua kohti. "Uutta valoa, pelkuri Jonni! Nyt nukkuvat kuningas ja prinssi, nyt ajamme ketun ulos savulla. Nahasta saamme linnoja sekä linnoituksia — nyt sytytän oljet ja lastut." Sen jälkeen hän ojensi lampun suuriin sängynuutimiin, jotka silmänräpäyksessä leimahtivat korkeaan liekkiin. Raivoisasti huutaen syöksyi hän itse palavasta vuoteestaan pudoten kuolleena lattialle, tulen levitessä koko huoneeseen. Sven Tröst ei voinut liikahtaakaan paikaltaan; mutta hän kokosi kaikki voimansa läpitunkevaan huutoon, että tuli oli irti. Pappi heräsi, juosten pelästyneenä ulos sairashuoneesta. Sven Tröst näki ainoastaan savua ja liekkejä ympärillään, turhaan ponnistellen noustakseen ylös. "Palkkani, palkkani!" kuuli hän vielä metsästäjän korahtelevalla äänellä huutavan vieressään ja kaatui itse puolitukehtuneena vuoteelleen. Pian hän tunsi kahden voimakkaan käden tarttuvan itseensä ja hänet kannettiin ulos raittiiseen ilmaan missä tunsi kahden pienen ja lämpöisen käden koskettavan päätänsä. Kun hän taas oli lepäävässä asennossa luuli hän tajuttomassa tilassaan tuntevansa hurmaavan kosketuksen otsassaan, aivan kuin näkymättömän enkelin hengityksen. Tämän havainnon jälkeen katosivat kaikki levottomat ajatukset ja kauhunkuvat hänen sielustaan.
"Agneta!" kuiskasi hän, "pikku rakas suojelusenkeli! Oletko vienyt minut paratiisin ihanuuteen?" Hän ei voinut heikkoudessaan avata silmiään, ja tajunta sekä ymmärrys näyttivät olevan kokonaan poissa. Mutta hän uneksi koko ajan paratiisin autuuksista, sillävälin kun tulet sammutettiin linnassa. Aamun koittaessa haudattiin Henneke Bryden palanut ruumis Björnholmin linnankappelin hautausmaahan, ilman kellonsoittoa ja hautajais-menoja.
KYMMENES LUKU.
Sven Tröstin mielenhäiriö kesti kauan; luultiin sen aiheutuneen hänen päähänsä saamastaan kolauksesta. Haavoittuneen aseenkantajan uni onnellisuudesta, jota hän kuvitteli mielessään salaisimpien toiveidensa mukaisesti, muodostui hänelle nyt kokonaiseksi maailmaksi, missä Agneta neidon kuva sekaantui tuhansiin ihmeellisiin seikkailuihin ja mitä rohkeimpiin jalon ja sankaritöistä rikkaan elämän suunnitelmiin isänmaan pelastukseksi ja kunniaksi. Tätä unitilaa jatkui hyvin kauan, sillävälin kun koko todellinen maailma tuskineen ja suruineen oli kadonnut hänen uinuvalta sieluelämältään.
Kun hän ensikertaa täysissä tajuissaan astui ulos kuumasta sairashuoneesta hengittäen raitista ilmaa, oli hän uneksinut kokonaisen talven ja kesän. Oli taas syksy, ja lehdet olivat kellastuneet harvoissa lehtipuissa Björnholmin lehdossa, aivan samoin kuin silloin kun hän viimeksi katseli Limvuonoa ja vanhaa linnaa kohti. Mutta se oli nyt autio ja tyhjä. Mahtava linnanherra oli poissa Ainoastaan linnanvouti muutamien miesten kanssa oli jälellä linnaa vartijoimassa, ynnä linnankappalainen parin vanhan palkollisen kera. Pitkän unensa kestäessä oli Sven Tröst kuitenkin muutamia kertoja luullut kuulevansa Stig Antinpojan äänen, mutta vielä useimmin luullut saaneensa salaisia käyntejä suojelusenkeliltään, joka hellästi hengitti hänen otsalleen. Silloin tällöin hän oli luullut kuulevansa ihania säveliä, osaksi tutuista lapsuutensa aikuisista kansanlauluista ja aina Agnetan kiehtovan äänen laulamina. Agneta oli nyt ensimäinen, jota hän kysyi, mutta sanottiin hänen olevan vielä luostarikoulussa. Hän kysyi prinssi Ottoa ja mihin tämä oli ryhtynyt maan pelastamiseksi. Vastattiin olkapäiden kohotuksella ja pyydettiin, ettei hän välittäisi siitä; kaikki oli entisellään ja odotettiin yhtä vähän pelastusta prinssi Otolta kuin keltä muultakaan. Nyt vasta hän sai tietää kuinka kauan hän oli ollut sairaana, ja kuulemansa mukaan tuntui hänestä kuin koko Tanskanmaa olisi maannut hänen kerallaan haavoittuneena ja kuolonhorroksissa. Pian hän kuitenkin tunsi itsensä täysin parantuneeksi. Terveyden puna palasi hänen poskilleen ja selvyys hänen ajatuksiinsa ja mielikuviinsa; hän saattoi pyöritellä hevostaan reippaasti ja vilkkaasti kuin ennenkin. Siksipä olikin hän nyt innokas jättämään aution Björnholmin etsiäkseen sukulaisia ja ystäviä, jotka eivät vielä olisi menettäneet vapauden toivoa ja isänmaan vapautuksen suunnitelmia.
Juuri kun hän, aikaisin eräänä aamuna näissä aikeissa, seisoi tallissa yllään matkapuku, ja oli jo satuloinut ja sitonut tavaransa hevosen selkään, astui pitkä Stig Antinpoika kypärissä ja haarniskassa tallin ovelle. Mahtava linnanherra oli palannut kotiin yöllä ja aikoi samana aamuna taas jättää linnan. "Mihinkä niin aikaisin, Sven Tröst?" sanoi hän ankaralla äänellä, näyttäen pitkät kapeat kasvonpa kypärin alta. "Oletko nyt jälleen saanut ymmärryksen ja voimasi tehdäksesi uudelleen hullutuksia?"
"Ah, oletteko vihdoinkin täällä, herra!" huudahti aseenkantaja kiiruhtaen häntä kohti, mutta väistyi hänen ankaraa katsettaan. "Te olette vihainen minulle, mutta taidattepa vihastua yhä enemmän, kun sanon teille, mitä kauan olen ollut estetty lausumalta."
"Se on mahdollista. Mitä se on?"
"Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, ankara herra Stig, minua kohtaan osoittamastanne huolenpidosta", jatkoi Sven Tröst, "ynnä kaikesta mitä olette opettanut minulle jalossa asetaidossa ja kaikissa ritarillisissa kyvyissä. Mutta kun minä jouduin onnettomuuteen tuolla puiston luona, olin matkalla Björnholmiin ainoastaan kiittääkseni teitä kaikesta hyvästä ja antaakseni teidän tietää, etten kauempaa tahdo palvella teitä aseenkantajananne."
"Mitä, poika!" huudahti linnanherra jäykästi, polkien jalkaansa. "Mutta se on totta", jatkoi hän lempeämmin, "poika sinä et enää ole. Voin lyödä sinut ritariksi minä hetkenä tahansa, mutta sen täytyy sinun ansaita muulla kuin haaveilla ja isänmaallisilla tuhmuuksilla. Mitä haaveita nämä nyt taas ovat? Miksi et tahdo palvella minua enempää? Onko enosi tehnyt sinut hulluksi. Tai unikuningas junkkeri? Juuri nyt kun tarvitsen sinua, tahdot sinä pettää minut, mieletön!"
"Oletteko te vielä kreivi Gerhardin marski", vastasi Sven Tröst, "ja sanokaa mitä tahansa herra, Rendsborgin kreivi on ja pysyy tyrannina ja verivihollisena. Niin kauan kuin sydämessäni on pisarakaan tanskalaista verta, en kavalla isänmaatani, vaikka siten voisinkin tulla yhtä mahtavaksi kuin te itse."
"Tyhmää puhetta, mies. Mitä sinä ymmärrät maan ja valtakunnan menestyksestä. Jätä se minun asiakseni. Minua voit seurata varmasti; olen aina tietänyt mitä teen."
"Minä tiedän nyt myös, mitä olen tekevä tästä lähtien, ankara herra marski. Minä en tahdo enää sokeasti totella ketään herraa, olkoon hän vaikka keisari. Viimeistä asiaa, jonka ratsastin teidän palveluksessanne kadun koko elämän ikäni. Se ei ollut jaloa eikä ritarillista, sen olette itse tunnustanut kieltämällä sen ja käskemällä kavaltajat hakemaan hornasta palkintonsa."
"Kuolema ja onnettomuus! se tehtiin kreivin toimesta. Siinä asiassa minä olin ainoastaan hänen marskinsa. Mitä koskee se minua ihmisenä ja vapaana miehenä?"
"Tahdon sanoa teille suoraan mihin aijon ryhtyä herra", vastasi Sven Tröst. "Minä liityn nyt rehelliseen enooni tai ritari Buggeen Haldista, taikka jokaiseen, joka osaa ja tahtoo tehdä jotakin vapauttaakseen maan saksalaisista."
"Mene sisään ja pane maata Sven Tröst, sinä olet järjiltäsi. Mitä sinä uneksit, mieletön? Luuletko, että minä olisin hyljännyt kurjan Kristofferin ja hänen poikansa, jos olisi ollut odotettavissa jotakin toivoa maan pelastukseksi heidän puoleltaan?"
"Luulen kyllä teidän tarkoittavan maan ja kansan parasta, ankara herra; mutta kuitenkaan en voi olla teidän mieltänne asiassa, joka koskee saksalaista hallitusta. Jos uudelleen puhkeaa riita Rendsborgilaisen kanssa, on käteni taas häntä vastassa, vaikkei kävisikään paremmin kuin viimeksi, jolloin oma reipas käsivartenne oli häntä vastassa. Tapahtukoon Herran tahto, kunhan minun vain ei tarvitse elää sitä onnettomuuden päivää, että saan nähdä vanhan herrani ja asemestarini antavan reippaan käsivartensa ja viisaan päänsä valtakunnan vihollisen palvelukseen."
"Marssi heti paikalla tiehesi, tyhmeliini, eläkä koskaan enää tule silmieni eteen!" huudahti roteva ritari ankarasti kiivastuen. "Minulla oli paremmat ajatukset viisaudestasi, Sven Tröst. Olet tarpeeksi kauan ollut hullu haavojen ja kuhmujen vuoksi; siihen kyllä on ollut neuvoja, sen on aika ja laastarit voineet parantaa. Mutta nyt huomaan sinun olevan tyhmän narrin kuten enosi tyhjänpuhuja Haldissa, joka uhmaa Jumalan rangaistuksella ja luulee voivansa tehdä ihmeitä. Jos tahdotte vapauttaa maan saksalaisista, kuten kerskaatte, niin toivon ne ensin paholaisen huomaan, jotka nyt junkkeri Oton kanssa ja hänen yksinkertaisten laalantilaistensa kanssa ovat saattaneet kreivin haarniskaani syöksemällä koko maan onnettomuuteen."
"Mitä minä kuulen!" huudahti Sven Tröst hämmästyneenä. "Onko jalo prinssi Otto tullut tänne sotajoukon kanssa?"
"Pyh, poikien kujeita!" mutisi ritari. "Jos kreivi tahtoo tehdä heille sen kunnian, että marssii heitä vastaan, puhalletaan se sotajoukko pois kuin akanat ja silput. Mutta se on kirvelevä teitä kaikkia. Mieti vielä asiaa, Sven Tröst. Jos seuraat omaa uhmailevaa mieltäsi, on kaikki onnesi tässä maailmassa mennyttä. Olin odottanut sinusta jotakin, mutta nyt olet varmalla tiellä hirsipuuhun."
"Jumalan nimessä, ankara herra, omantuntoni aijon kuitenkin vapauttaa.
Vielä kerran sydämelliset kiitokset kaikesta hyvästä, ritari Stig.
Sanokaa myös jalolle tyttärellenne, että minä en koskaan elämässäni voi
unohtaa —"
"Pois se! Unohda mielelläsi uskollisuutesi ja kiitollisuutesi minua kohtaan, mutta unohda ennenkaikkea kaikki rakastuneet lastenhaaveet, eläkä koskaan kuvittele mielessäsi Agnetan ajattelevan sinua tai kysyvän petollista Sven Tröstiä, kun sinä riiput korpinruokana Rendsborgin hirsipuussa." Näin sanoen kääntyi ritari, poistuen kiivain askelin linnaa kohti. Aseenkantaja katseli surullisena hänen jälkeensä, taluttaessaan hevostaan tallista. Hän katseli vielä kerran vanhaa rakasta Björnholmia tarkkaan, ikäänkuin hän olisi sanonut hyvästit sille ikipäiviksi, jonka jälkeen hän hitaasti ratsasti portista ja puiston läpi. Hänestä tuntui kuin jokainen pensas ja puu olisi vaatinut häneltä surulliset jäähyväiset. Vihdoinkin vapautti hän itsensä näistä surumielisistä mietteistä ratsastaen reippaasti puiston uloskäytävää kohti, tullakseen Viborgiin vievälle tielle. Mutta samassa suhahti nuoli aivan hänen korvansa ohi; hän näki joukon kuljeskelevia mustalaisia leiriytyneinä erääseen kuoppaan, mistä pitkä tummaihoinen mies hyppäsi ylös teräsjousi olkapäillään ja kiiltävä metsästyspuukko kädessään. Sven Tröst tarttui miekkaansa, ratsasti esiin auringonpaisteeseen viidakon ulkopuolella, mutta antoi hämmästyneenä miekkansa vaipua, huutaen: "Volle! Musta Sven, tahdotko murhata minut?"
Hurja, musta ihminen heittäytyi polvilleen hevosen eteen, kädet ristissä rinnallaan ja näytti olevan valmis sekä itkemään että nauramaan. "Gondulin hengille olkoon kiitos, että ammuin kuin raukka, rakas nuori herra", sanoi hän liikutettuna. "Tahdotteko hakata korvani minulta tämän kepposen vuoksi; kiiruhtakaa sitten, mutta leppykää toki taas! Minä luulin teitä tuoksi ketunroikaleeksi. Tahdoin antaa hänelle pienen kiitoksen viimeisestä itseltäni ja teidän rehelliseltä herra enoltanne."
"Raivoatko sinä, Volle? — Nouse ylös ihminen! Olisitko tahtonut murhata Stig Antinpojan ja enoni käskystä? Koska on Niilo Brattinborgilainen lähettänyt salamurhaajia vihollisiaan vastaan?"
"Se oli ainoastaan oma hyvä mielijohteeni, nuori herra", vastasi musta mies nousten ylös. "Minut lähetettiin tänne kaikessa hiljaisuudessa tiedustelemaan teitä. Sanottiin teidän makaavan sairaana täällä ja että olitte menettänyt järkenne ja tajunne, mutta että ritari Stig oli Rendsborgissa. Silloin tapasin nämä vanhat hyvät ystävät ja sain tietää, että vanhaa kettua odotettiin tänä kauniina aamuhetkenä ja sitten —"
"Silloin meni piru sinuun tänä kauniina aamuhetkenä, Volle, puuhevosen ja koiranruoskan vuoksi Björnholmissa. Olkoon jo tarpeeksi tästä kurjasta kostonlaukauksesta. Mutta jos taitat hiuskarvankaan vanhan herrani päästä, niin maksaa se kaulasi, sen minä lupaan. Jos sinulla on hevonen niin seuraa minua."
"Heti, nuori herra. Kaulaani te ette muuten omista, vain korvani annoin teidän valtaanne. Nyt jäähyväiset vanhalle seuralleni ja sitten olen valmis." Sen sanottuaan kiiruhti musta mies hyppäyksellä mustalaisjoukon luo, ja Sven Tröst ratsasti kappaleen matkaa edelle maantietä myöten.
Niin kutsuttu "Musta Sven" oli yleisesti tunnettu Jyllannissa taitavaksi salametsästäjäksi ja seikkailevaksi uskalikoksi. Hän kuului alkujaan kuljeskeleviin mustalaisiin, joiden kanssa hän ei kuitenkaan ollut kestävässä toveruudessa, ollen usein herraskartanojen palveluksessa metsästäjänä. Kahtena viime vuonna oli hänellä ollut sellainen toimi Sven Tröstin enon luona Brattinborgissa lähellä Viborgia, missä hän oli kunnostautunut uskollisuudella. Björnholmissa hän oli kolme vuotta sitten istunut vangittuna salametsästyksestä, mutta Sven Tröstin välityksellä hän oli päässyt vapaaksi ankarasta rangaistuksesta ja julmasta kohtelusta. Nyt hän tuli ratsastaen satulatta pienellä hevosella, jonka hän näytti varastaneen laitumelta.
"Kuinka eno jaksaa?" kysyi Sven Tröst. "Hän on kai marssinut prinssin avuksi?"
"Hän kyllä sen jättää tekemättä, nuori herra. Isäntä on saanut sappitaudin käräjäjutun takia tuon kavalan koiran kanssa, jolle minä tahdoin kostaa tänään hänen puolestaan."
"Mitä, sairasko suuttumuksesta vanhan oikeusriidan vuoksi? Hänen pitäisi silloin mieluummin antaa harminsa purkautua ja antaa hyvän miekkansa olla tuomarina."
"Sitä sanon minäkin, nuori herra; siinä olisi ollut järkeä. Mutta sellaisissa asioissa on isäntämme, meidän kesken sanoen, narri. Mieluummin hän olisi menettänyt tiluksensa kuin voittanut jalankaan verran maata väkivallalla ja vääryydellä, sanoo hän. Eikö sellainen ole tyhmää puhetta? Tietäähän hän kuitenkin, yhtähyvin kuin me, että ei enää ole muuta oikeutta maassa, kuin minkä jokainen kunnon mies voi ottaa kädellään ja miekallaan. Se on aivan hullu, joka meidän aikoinamme tahtoo jättää asiansa vihamiehensä käsiin, mutta sen teki isäntä kuvitellen vielä olevansa viisas ja luulotellen kreivin häpeävän tuomita hyvän ystävänsä hyväksi. Kaikkia vielä! Kalju verikoirahan olisi myöskin ollut hullu, jos hän olisi tuominnut toisin ja vastustanut mahtavaa ystäväänsä marskia."
"Niin, sinä juuri olet oikea mies tietämään, mikä on oikein, Volle! Vai niin, että Stig Antinpoika on pitänyt koko tilan?"
"No entä sitten? Senhän olisi kuka hyvänsä, lukuunottamatta herkkäuskoista enoanne, voinut vannoa edeltäpäin. Minä ratsastin hänen kanssaan Viborgin käräjille, kun kaljun kreivin piti tuomita heidän välillään. En koskaan unohda sitä päivää, nuori herrani. En minä ole pelkuri, sen te kyllä tiedätte; mutta kun pöyhkeä kreivi oli sanonut mikä oikeus oli, ja Stig Antinpoika piti tilan nyökäyttäen sikamaisen kavalasti, silloin kääntyi katseeni isäntääni, ja Gondulin henget piesköön minua! Hän oli niin kalpea kasvoiltaan kuin Viborgin kirkonseinä ja katsoi kreiviin sellaisilla silmillä, kuin isoäitini kertoi Sulla Kullan katsoneen Norjan noitiin, silloin kun ne muuttuivat kiviksi."
"Lörpötystä, mieletön Volle, sen teki pyhä Olavi, mutta ei koskaan taikauskoinen noita, josta puhut", keskeytti hänet Sven Tröst. "No mitä sanoi sitten eno kreiville?"
"Ei yhtä sanaa, nuori herra. Hän nousi hevosen selkään synkkänä kuin maa ja ratsasti käräjiltä. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin uskalsin avata suuni. Mutta kun vihdoinkin sain tietää mitä hän mietti, mitäpä luulette sen olleen? Kauniista tiluksesta, jonka he olivat häneltä ottaneet, ei hän virkkanut sanaakaan, eikä edes, että aikoisi lyödä Stig Antinpoikaa otsaan. Ei: Tanska, onneton Tanska, oli kaikki, mitä hän sanoi. Eikö se ollut tyhmää puhetta? Mitä koski se Tanskaa, että ne roistot olivat vetäneet isäntää nenästä?"
"Etkö voi ymmärtää sitä, Volle? Siksi pidän minä enosta. Tiluksia on hänellä vielä kylliksi, ja mitä välittää hän palasesta maata? Mutta, että maassa ei enää ole oikeutta, se on suurempi onnettomuus; se voi kyllä saattaa rehellisen miehen päähän harmaita hiuksia."
"Niin, se on paha kyllä", vastasi Musta Sven. "Mutta ei olisi ollut niin väliä oikeudesta, kunhan ne vain eivät olisi vieneet tilusta. Mutta mikä minusta tuntui kaikkein kummallisimmalta oli, että hän sanoi mieluummin ratsastavansa kerjäläisenä käräjiltä, kunhan kukaan rehellinen mies vain ei luulisi; että hän nyt olisi kreivin verivihollinen ainoastaan oman asiansa vuoksi. Eikö sekin ollut aivan hullua puhetta, nuori herra? Kun minä vihaan jotakin roistoa, niin onhan luonnollista, että vihaan häntä itseni vuoksi ja siksi että hän on käyttäytynyt huonosti minua kohtaan. Kukapa tahtoisi vihata vihollistaan toisten vuoksi? Mutta sellaisia ovat isännän kummalliset haaveet, ja minä luulen hänen suuttuneen siitä niin, että on saanut itseensä sappitaudin."
"Se on rehellisen enoni tapaista!" huudahti Sven Tröst iloisena, "mutta sano minulle, missä on prinssi Otto ja mitä hän aikoo?"
"Niin, sitä ei kukaan tiedä niin varmasti. Sanotaan hänen tulleen tänne puolen, ja kaikki kansa on liikkeessä, mutta juostaan edestakaisin, eikä ole järjestystä asioissa. Luullaan hänen aikovan marssia Viborgiin antaakseen valita itsensä hallitsijaksi. Mutta jos hän on viisas, odottaa hän vielä. Näettekö kuinka paljon kansaa vaeltaa Viborgin tietä?"
"Kiiruhtakaamme heidän jälkeensä ja saattakaamme järjestykseen asiat", sanoi Sven Tröst, ja he ratsastivat nyt reippaasti suuren talonpoikaisjoukon jälestä, joka jalan ja hevosin, asein ja ilman, vaelsi yhdessä kaikista kylistä Viborgiin, kovaäänisesti jutellen ja iloisesti mainiten prinssi Ottoa, josta nyt tulisi kuningas ja joka vapauttaisi maan saksalaisista.
YHDESTOISTA LUKU.
Prinssi Otto lähestyi todellakin Viborgia Pohjois-Jyllannin itärannikolta, pienen sotajoukon etupäässä, jonka pääasiassa muodostivat laalantilaiset ja saksalaiset palkkajoukot. Hän odotti syystäkin, että huhu hänen tulostansa pian saattaisi uskolliset juutilaiset liikkeelle, ja että muutamien päivien kuluttua oli kokoonnuttu hänen lippujensa alle. Joukko juutilaisia oli myöskin, innon, ja hartauden elähdyttäminä, jo liittynyt häneen. Ilo hänen tulostaan ja sotaisista puuhistaan oli sitä suurempi kun jo kaksi kuukautta oli tiedetty, että kreivi Juhana lempeän välityksellä oli tehty sopimus prinssin ja vihatun kreivi Gerhardin välillä. Että tämä sopimus prinssi Oton puolelta oli tehty ainoastaan ajan ja voimien voittamiseksi, nähtiin nyt selvästi, ja iloittiin siitä, että hän oli ollut yhtä valtioviisas, kuin hän nyt osoitti olevansa rohkea ja päättäväinen. Mutta jokaisen, joka tunsi Holsteinilaisen kreivin viekkauden, asevoiman ja kuuluisan sotataidon, täytyi pitää huimapäisenä ja melkein epätoivoisena yrityksenä vastarintaan ryhtymisen. Useimmat vapaaehtoiset olivat viikatteilla ja raskailla puukengillä varustettua maalaisväkeä; toiset ratsastivat varustettuna varstoilla ja heinähangoilla. Laalantilaiset olivat parhaiten varustettuja, ja heillä oli hyvät hevoset. He pysyttelivät lähinnä prinssiä ja pitivät itseään hänen henkivartijoinaan. Saksalaiset palkkasoturit näyttivät suurine viiksineen eniten sotaisilta, kantaen jonkunlaista univormua, ja olivat mielellään yhdessä, näyttäen halveksivan huonosti varustettuja tanskalaisia sotatovereitaan. Muuten he kulkivat ja ratsastivat tavallisissa joukkoryhmissä, ilman minkäänlaista määrättyä järjestystä. Jokainen liittyi ystäviinsä ja tuttaviinsa, tai lähimpiin maanmiehiinsä. Juutilaiset liittyivät juutilaisiin ja ne harvat själlantilaiset, jotka olivat mukana, muodostivat oman joukkonsa. Sotajoukko oli usein hajalla, sillä jokainen kulki eteenpäin, tai levähti mielensä mukaan. Mutta kulkuetta seurasi torvenpuhaltajia, jotka silloin tällöin kokosivat hajaantuneet joukot, kun päälliköt katsoivat sen tarpeelliseksi, mikä aina kuitenkin viivytti marssia.
Noudatettiin kuitenkin alituisesti varovaisuutta ja annettiin suljetun ratsujoukon kulkea edeltä, että voitaisiin kohdata jokainen odottamaton hyökkäys. Ei oltu myöskään laiminlyöty, tavallisen sotatavan mukaan, lähettää ratsastavia vakoojia tarkastamaan seutua ja antamaan ilmoituksen niin pian kuin vihollinen huomattiin. Kun sotaväki yöllä lepäsi kylissä, asetettiin jonkunlaisia etuvartijoita eli niinkutsuttuja pidättäjiä, jotka olivat varustetut torvilla ja seisoivat siksi lähellä toisiaan, että saattoivat kuulla toistensa huudot ja voivat siten pian ilmoittaa leiriin vihollisen lähestymisen. Muonittamisesta ei ollut ollenkaan pidetty huolta. Oli luotettu siihen, mikä nyt todella tapahtuikin, että missä sotajoukko vaeltaisi, perheenisät tulisivat avoimin käsin maan vapauttajia vastaan. Kaikki laarit ja varastohuoneet seisoivat avoinna, ja missä juutilaisessa talossa vain oli leipä tai heinätukko, annettiin se pois halukkaasti ja ilolla.
Sotajoukossa vallitsi hyvä henki, ja marssittiin yhä reippaammin Viborgia kohti, iloisesti laulaen ja toivorikkaasti iloiten odotetusta vapautuksesta. Prinssi Oton suunnitelma oli niin pian kuin mahdollista vallata Viborg, missä saksalainen päällysmies vallitsi vanhaa Borrevoldin linnoitusta ja oltiin vakuutetut siitä, että jokainen viborgilainen ilolla ottaisi osaa linnan valtaamiseen. Kaikki perustui siihen, että tuli ylläpitää ja käyttää hyväkseen hetken onnellista mielialaa ja alkaa sotaretki reippaalla ja onnellisella yrityksellä, ennenkuin Borrevoldin saksalainen päällysmies oli ennättänyt saada apua.
Oli seitsemäs päivä lokakuuta; mutta ilma oli vielä kirkas ja kaunis kuin syyskuussa. Oltiin lähdetty liikkeelle ennen aamunkoittoa ja kuljettu maantielle Randersin ja Viborgin välillä. Ennen keskipäivää toivottiin jouduttavan Jyllannin pääkaupunkiin. Asemansa vuoksi keskellä maata, katsottiin Viborgia oikeudella Pohjois-Jyllannin sydämeksi ja paikaksi, mistä maan yhdistyneiden voimien tulisi virrata, jos suurten vapautussuunnitelmien mieli onnistua. Prinssi Otto ratsasti marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin välissä laalantilaisten ratsumiestensä kanssa sotajoukkonsa etupäässä. Kaikki hänen ritarinsa, jotka enimmäkseen olivat hyvinvoipia maatilanomistajia Laalannista ja Själlannista, ynnä joukko juutilaisia herrasmiehiä, ratsastivat lähinnä hänen ympärillään. Kreivi Juhana Lempeätä itseään ei näkynyt prinssin sivulla; mutta sopimuksen mukaan, jonka nojalla Morsland oli luovutettu ja pantattu kreiville, seurasi prinssiä tälle retkelle viisikymmentä hänen ratsumiestään ja osa hänen ritarejaan. Prinssin seurueessa nähtiin sitäpaitsi rovasti Gerlack, uusi kansleri Ige ja ritari Boetius Falke, joita kolmea pidettiin viisaina ja varovaisina neuvonantajina. Prinssi puheli ystävällisesti kaikkien kanssa, ritarista halvimpaan talonpoikaan, ja hänen lempeistä sinisistä silmistään säteili elävä toivo ja melkein haaveellinen innostus, joka täytti jokaisen, joka hänet näki, luottamuksella ja varmuudella. Vielä ei oltu nähty vihollista, mutta huhuiltiin mahtavan kreivi Gerhardin jo jättäneen Rendsborgin sulkeakseen tien Viborgiin, se huhu oli aamulla levinnyt sotajoukkoon ja kiirehtänyt marssia. Talonpoikaisjoukolla, joka nyt Sven Tröstin johdolla kulki Viborgia kohti pohjoisesta, oli vielä pitkä taival jälellä, eikä se voinut toivoa tulevansa Viborgiin ennen iltaa.
"Ennenkuin aurinko laskee täytyy Borrevoldin olla käsissämme", sanoi prinssi vanhalle marskille. "Antaa sitten renhdsborgilaisen tulla huomenna."
Marski nyökäytti päätään, loi katseen takanaan kulkevaan jalkaväkeen ja nousevaan aurinkoon. Se oli jo korkealla itä-taivaalla. Oli ainoastaan pari peninkulmaa Viborgiin. Kaupunki ynnä sen kaksikymmentä kirkkoa ja luostaria kohosi ja auringonloisteessa riemuitsevan sotajoukon silmien edessä. Nyt saapui pari tiedustelijaa ankarasti nelistäen tuoden prinssille sanoman, että vihollisen sotajoukko marssi Tapdrupia kohti ja että holsteinilaisia ratsumiehiä näkyi Tapnummella.
"Jumalan nimessä, silloin täytyy meidän murtautua läpitse. Marski, antakaa koota sotajoukko. Jos Viborgin miehet eivät nyt näe meitä voitonherroina — niin eivät he näe minua koskaan."
Luikkujen ja torvien raikuessa, ja marskin kootessa sotajoukkoa, tuli uusia tiedustelijoita kertoen vihollisen ratsuväen olevan lukuisan, ja että kreivi Gerhard itse johti sitä. Mutta he eivät näyttäneet erittäin kiirehtivän; joukko vihollisen ratsumiehiä näytti asettuneen asemiin rotkotielle Tapnummen luo, näyttäen haluavan siellä kohdata tanskalaisen armeijan ja odottaa omaa jalkaväkeään.
"Ymmärrättekö hänen suunnitelmansa, marski?" sanoi prinssi. "Jos me viivyttelemme, hyökkää hän päällemme nummella koko voimallaan. Jos väistämme taistelua ja vetäydymme vasemmalle, voisimme ehkä mennä Haldiin ritari Buggen luo ja odottaa uskollisia ystäviämme. Mutta minusta meidän pitää rynnätä eteenpäin ja ryhtyä taisteluun. Meillä on tuuli ja aurinko selkäpuolellamme; rotkotiellä voimme kohdata vihollisen yhtä suurella voimalla ja suojata sivustat tienojilla."
"Oikein, herra prinssi", vastasi marski. "Jos voisimme välttää taistelua ja miehittää Haldin, olisi se varovaisinta ja ehkä viisainta. Jos ryntäämme eteenpäin ja hyökkäämme heti, olisi se rohkeata, mutta uhkapeliä. Tie Haldiin lienee myöskin katkaistu. Tässä on valittava joko taistelu tai pikainen perääntyminen. Mieliala on hyvä. Teidän ensimäisestä urotyöstänne on kansan luottamus ja ehkäpä sodan tulos riippuva. Herramme määrää kaiken. Minä en kiellä mitään."
"Taivaan tähden, armollinen herra prinssi", sanoi rovasti Gerlack erittäin levottomana. "Elkää antako liian suuren innon viedä teitä harhaan niin tärkeässä asiassa. Pelastakaa sotajoukko peräytymällä tai etsikää vahva asema ja odottakaa Herran hetkeä. Huomenna voi piispa Sven olla luonanne ratsujoukkonsa kanssa; joka päivä saapuu uusia sotilaita tuhansittain; jos mestari Jaakko saa edes kaksi päivää aikaa, voi hän hyökätä vihollisen selkään Riben tietä myöten. On kysymyksessä vain voittaa aikaa."
Kansleri ja ritari Falke neuvoivat samaa. Prinssi Otto pysähtyi vähäksi aikaa vakavasti miettimään, marskin järjestäessä kokoontuvat joukot. Prinssin katse oli kohotettu hajanaisten pilvien peittämää taivasta kohti. Tuntui, kuin hänen hiljainen ihastunut katseensa tahtoisi tunkea läpi ikuisen kohtalon arvoituksellisen hunnun ja lukea jumaluuden tahdon päänsä yläpuolella kiitävistä pilvistä. "Se on päätetty!" huudahti hän korkealla äänellä kohottaen kätensä. "Tämä päivä on näyttävä Tanskanmaalle ja minulle, olenko minä määrätty isänmaan pelastajaksi ja kantamaan suurten Valdemarien kruunua. Eteenpäin, maanmiehet, Tapnummea kohti! Minä olen luvannut viedä teidät vihollista vastaan pysähtymättä; tämän lupauksen tahdon täyttää. Jos Kaikkivoipa tahtoo suoda meille onnen ja voiton, on joka hetki hänellä yhtä hyvä. Hänellä on valta tänään ja ikuisesti. — Eteenpäin!"
Tähän puheeseen vastasivat sekä laalantilaiset että juutilaiset ilohuudolla. Käsky lensi kulovalkean tavoin viimeisiin riveihin saakka, ja rynnättiin reippaasti parhaassa järjestyksessä. Prinssi itse ratsasti aatelisjoukossa, kaikkien ritareidensa ja uskollisten laalantilaistensa ympäröimänä, joista voimakkain, lipunkantajana, kantoi tutun Dannebrogin ristin koristamaa päälippua. Lähinnä heitä tulivat kaikki ne soturit, jotka olivat asestetut kirveillä, miekoilla ja keihäillä, tai niiden puutteessa viikatteilla ja heinähangoilla, pieni joukko jousi- ja linkomiehiä seurasi sotajoukon pääosaa, saksalaiset ratsumiehet ratsastivat osaksi sivuilla, osaksi varamiehinä, valmiina suojaamaan sivustoja. Tässä järjestyksessä saavutettiin vakoojien mainitsema pitkä rotkotie, joka kahden vesiperäisen niityn välissä johti Tapnummelle. Aurinko ei ollut vielä saavuttanut korkeinta asemaansa, kun vihollisen keveästi asestetut ratsumiehet tulivat näkyviin. He olivat miehittäneet solan ja näyttivät odottavan hyökkäystä. Heidän lukumääränsä oli jo huomattava, ja kaukana nummella nähtiin suuria välkkyviä peitsijoukkoja liikehtivän eteenpäin. Prinssi Otto hätkähti nähdessään tämän uhkaavan ylivoiman. Rovasti Gerlack pysytteli kuolonkalpeana hänen rinnallaan ja rukoili häntä kaikkien pyhimysten nimessä vetäytymään takaisin, eikä antautumaan täällä taisteluun. Mutta prinssi heitti häneen ankaran katseen. "Puhukaa mieluummin innostavia ja jumalisia sanoja sotureille tänä tärkeänä hetkenä. Mutta elkää lannistako arkamaisuudellanne luottamustamme Kaikkivoivan armoon!" Näin sanoen hän kääntyi pois hengellisestä neuvonantajastaan, antaen marskille määräyksen asettaa sotajoukko kiilan muotoiseen taistelurintamaan. "Virittäkää nyt pyhä paternoster, sielunpaimenemme!" käski hän hengellistä herraa, ja rovasti alkoi vapisevalla äänellä hurskaan laulun, jonka sotahuuto kuitenkin pian vaimensi. "Eteenpäin Tanskan miehet. Alas tyrannit!" huusi moni. "Paholainen murskatkoon kaljupäisen kreivin!" oli juutilaisten sotahuuto. Prinssi Oton ja vanhan marskin johtamina hyökkäsi aatelisjoukko rotkotielle saakka. Jalkaväki seurasi perässä tihein joukoin, ja saksalainen ratsuväki, joka sotajoukon sivustoina liittyisi jalkaväkeen, ja mahdollisuuden mukaan ahdistaisi vihollisen sivustoja, ratsasti niittyjä myöten molemmilla puolin ja katosi syviin ojiin; mutta heidän oli vaikea tunkeutua eteenpäin alavan ja vesiperäisen maaperän vuoksi. Suureksi ihmeekseen näkivät prinssi ja marski vihollisen kiireemmiten peräytyvän. He luulivat tunteneensa itse mahtavan kreivi Gerhardin molempien sotaisten poikiensa seurassa, ja nyt nähtiin ensikerran tuon voitonvarman sotaherran väistyvän. Tämä näky kiihoitti sotajoukon innostusta, ja kaikki ponnistelivat saavuttaakseen ja hajoittaakseen pakenevat joukot.
Kun ojat loppuivat ja joukko nummiteitä yhtyi tiehen, tuli se vähitellen leveämmäksi. Tässä avautui Tapnummi heidän eteensä. Nyt vasta ymmärsivät he kreivin liikkeet. Hänen jalkaväkensä oli miehittänyt keskellä nummea suuren kanervia kasvavan kukkulan ja asettunut puoliympyrän muotoon, jonka taakse hän ratsuväen kanssa peräytyi, ottaen mukaansa huomattavan apujoukon peitsi- ja linkomiehiä, joille hän peräytymisellään oli antanut aikaa yhtyä itseensä. Hän antoi jalkaväen miehittää kukkulan, vetäytyen itse ratsuväen kanssa yhä kauemmas taapäin, aikoen yhtyä Tapdrupista tulevaan joukkoon.
"Antakaa heti murtaa puoliympyrä", huusi prinssi, ja marski kiiruhti antamaan käskyn murtautua vihollisen vahvan aseman läpi.