Tapani Löfvingin seikkailut

TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT

Isonvihan aikana

Hänen oman päiväkirjansa pohjalla kertoellut

KYÖSTI WILKUNA

1918.

ALKULAUSE.

Niinsanotuilla seikkailukertomuksillakin on epäilemättä oma sijansa kunkin kansan kirjallisuudessa. Varsinkin poikavuosina ne ovat tavallisesti halutuinta luettavaa, ja löytääpä niistä moni kypsyneemmälläkin iällä tyydyttävää ajanvietettä. Että meilläkin on seikkailukirjallisuudella oma eikä suinkaan harvalukuisin lukijakuntansa, osoittaa se verraten runsas lukumäärä eriarvoisia seikkailukertomuksia, joita vuosien kuluessa on suomennettu tai vieraista alkulähteistä mukailtu. Kun puhtaasti omintakeinen seikkailukirjallisuus meillä vielä toistaiseksi on melkein olematonta, niin pyytää tämä »Tapani Löfvingin seikkailut Isonvihan aikana» tehdä siinä suhteessa jonkinlaisen vaatimattoman aloitteen.

Tapani Löfving on kirjavista seikkailuistaan kirjoittanut itse lyhyen päiväkirjan. Siitä kuvasta päättäen, minkä hän noissa päiväkirjamuistiinpanoissa itsestään antaa, hän on mitä onnistunein sotaseikkailija, älykäs, rohkea, kylmäverinen ja aina neuvokas. Biografisessa Nimikirjassa lausuu hänestä Yrjö Koskinen m.m.: »Löfvingin luonteessa näkyy olleen kummallinen sekoitus jumalisuutta ja uhkamielisyyttä. Hänen rohkeutensa ja sukkeluutensa sekä erinomainen taito muuttaa ruumiin ja kasvojen muotoa tekivät hänestä varsin onnistuneen sissisoturin».—Löfving on siis varsin kiitollinen päähenkilö seikkailukertomukselle—sitäkin enemmän, kun hänen vaiheensa sattuvat tuohon maallemme merkilliseen Isonvihan aikaan, josta moni jännittävä tieto vielä perimätietona elää aikalaistemme muistissa.

Läpi kirjan olen enimmiten tarkoin pysytellyt Löfvingin omien muistiinpanojen pohjalla, tyytyen laajemmin ja seikkaperäisemmin kertomaan vain erinäisiä jännittäviä kohtia, jotka Löfving päiväkirjassaan useinkin sivuuttaa vain muutamalla rivillä. Jos kertomuksessa ilmenisi joitakin vähäisempiä historiallisia virheellisyyksiä, niin on syy niihin etsittävä Löfvingin omasta päiväkirjasta. Mutta teoshan onkin ennen kaikkea seikkailukirja nuorisolle, pyytämättäkään varsinaisen historiallisen tai taidekirjallisuuden piiriin.

Nivalassa, 14. p:nä elok. 1911.

* * * * *

TOISEN PAINOKSEN JOHDOSTA

Loistavasti on kansamme nyt vapaussodassaan näyttänyt, ettei se satavuotisen venäläisen sorron alaisena vähääkään kadottanut sotilaskunnostaan. Vapaustaistelumme antaa mielestäni kuin uuden taustan kaikille niille tuhansille otteluille, joita esi-isämme ovat ryssää vastaan käyneet. Entistä kirkkaammin havaitsemme nyt, ettei ainoakaan pisara vertamme vuotanut koskaan hukkaan näissä taisteluissa, vaan olivat kaikki kansamme menneetkin haavat nyt saavuttamamme vapauden hinnan ensi maksueriä. Kirkkaana piirtyköön nyt mieleemme ja sydämeemme myös Löfvingin sisukas sissihenki.

Nivalassa, kesäkuussa 1918.

KYÖSTI WILKUNA.

* * * * *

TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT

I

* * * * *

ENSIMMÄINEN LUKU.

Syntymäni ja nuoruusvuoteni. Minusta yritetään tehdä kauppamiestä, mutta eräs korvapuusti katkaisee urani.

Ensi kerran näin päivänvalon—niin vakuuttaa kastetodistukseni—jouluaattona 1689. Vanhempani asuivat silloin Narvassa, missä isäni palveli konstaapelina sikäläisessä varusväessä. Edelleen kertoo kastetodistukseni minun pari päivää sen jälkeen päässeen kristillisen seurakunnan jäseneksi, ja koska kastaminen toimitettiin pyhän Stephanin eli Tapanin päivänä, tehtiin minusta tuon ensimmäisen marttyyrin kaima. Kun äitini, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen vaimo, myöhemmin teroitti mieleeni kristinopin pääkappaleita, luki hän usein Tapani-marttyyrin suuresta uskosta ja kuolemasta kehoittaen minua vaeltamaan elämässäni niin, että olisin kunniaksi saamalleni nimelle. Kuinka minä monivaiheisen ja kirjavan elämäni aikana olen onnistunut näitä äitini kehoituksia toteuttamaan, sen ratkaiskoon Jumala.

Ensimmäiset vuoteni kuluivat leikeissä samanikäisteni kanssa Narvan valleilla. Kun me eräänä päivänä olimme tapamme mukaan sotasilla ja minä muutaman ovelan kujeen avulla olin houkutellut viholliseni ansaan, taputti eräs vanha vartiosotilas, joka hymyillen oli seurannut leikkiämme, minua olalle ja sanoi: »Mitä hyvänsä sinusta, poika, tuleekin, niin varo vain, ettet hirsipuussa päiviäsi päätä!» Myöhemmin johtuivat nuo vanhan sotilaan sanat usein mieleeni, kun kaulani oli vähällä joutua nuoransilmukkaan.

Ollessani yhdeksännellä ikävuodellani muuttivat vanhempani varsinaiseen kotimaahamme, johon isäni olikin aina ikävöinyt. Armon vuonna 1698 siirrettiin hänet toivomuksensa mukaan Käkisalmen varusväkeen, ja minä luonnollisesti seurasin äitini kanssa mukana. Pari vuotta sen jälkeen puhkesi tuo pitkäaikainen sota, jonka temmellyksiin minäkin ennätin varttua osaa ottamaan. Inkerinmaalta alkoi tulvia pakolaisia Viipurin ja Käkisalmen seutuville, ja minun vilkas mielikuvitukseni sai yltäkyllin työskentelyn aihetta. Minun ja ikätoverieni leikit muuttuivat yhä sotaisemmiksi ja jokainen meistä tahtoi näytellä nuoren Kaarlo-kuninkaan osaa. Jos äitini kiitti Jumalaa, joka niin hyvissä ajoin oli johtanut meidät pois ensimmäisenä sodan jalkoihin joutuneesta Narvasta, ajattelin minä sen sijaan monesti mielikarvaudella, etten tuon Käkisalmeen muuttomme takia saanut olla näkemässä kuuluisaa Narvan taistelua, jossa kahdeksan tuhatta meikäläistä löi pakosalle viisi kertaa suuremman vihollislauman. Mutta Herramme oli kyllä minunkin osalleni varannut yltäkyllin sodan kohtaloita.

Ennenkuin siirryn edemmäs, on minun tässä esiteltävä hiukan tarkemmin eräs käkisalmelaisista leikkitovereistani, sillä hänen elämänpolkunsa tuli vastaisuudessa sangen kohtalokkaasti risteilemään omani kanssa. Hän kuului kauniimpaan sukupuoleen, ollen itseäni pari vuotta nuorempi tytön heilakka, jota virkku ja hieman vallaton luonteensa veti meidän poikien joukkoon. Hän oli sotilaan lapsi kuten minäkin ja nimeltään Hinriika, jonka me pojat lyhensimme milloin Hinniksi, milloin Riikaksi. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja oli jo varhain kadottanut äitinsä. Sen takia hän oli päässyt hieman villiintymään eikä näyttänyt ollenkaan viihtyvän omaan sukupuoleensa kuuluvien kainojen ikätoveriensa parissa. Muistan vielä elävästi, kuinka hän eräänä päivänä minun ollessani ensi aikoja Käkisalmessa ilmestyi meidän poikasten keskelle ja suuret, ruskeat silmät sädehtien pyysi päästä osalliseksi meidän sotaleikkiimme. Tunsin rehellisessä poikasydämessäni heti alunpitäen kiintymystä tuota reipasta tytönhattaraa kohtaan, ja olihan hän monessa suhteessa sukulaisluonteeni. Ja tuo kiintymykseni muuttui yhä hellemmäksi sen jälkeen, kun minun oli erottava Riikasta ja toisista leikkitovereistani.

Kun neljäntoista vuotiaana olin uudistanut kasteenliittoni ja muutenkin olin mielestäni jo täyden miehen veroinen, aloin minä vakavasti harkita mahdollisuutta päästä sotilaaksi, huolimatta siitä, että äitini oli jo aikoja sitten päättänyt minusta, ainoasta pojastaan, tehdä rauhanmiehen ja saanut luonteeltaan sävyisän isänikin tähän tuumaansa yhtymään. Tällä iälläni olin minä kasvanut jo melkein täyteen pituuteeni, eikä minusta koskaan venynyt keskikokoista suurempaa. Mutta voimakas minä kokoisekseni olin ja ennen kaikkea notkea ja ripeä liikkeissäni. Hypyissä ja ruumiin taivutuksissa ei minua kyennyt kukaan voittamaan. Näin ollen katsoin olevani kuin luotu sotilaaksi, jota paitsi minua siihen veti kiihkeä seikkailunhaluni.

Muutamia päiviä ripille pääsyni jälkeen päätin puhua asiasta isälleni. Kun hän eräänä iltapäivänä palasi toimestaan pieneen asuntoomme ja tapansa mukaan laski penkille raskaan miekkansa ja kolmikolkkahattunsa, vedin minä miekan huotrasta ja aloin tehdä sillä kaikenlaisia oppimiani hyökkäys- ja väistöliikkeitä, ikäänkuin tuolla sanattomalla tavalla antaen isäni tietää, mihin minun sydämeni palavimmin halasi. Isäni näytti arvaavan ajatukseni, sillä äitiin vilkaistuaan lausui hän:

»On jo aika, Tapani-poikaseni, sinun heittää nuo poikasten kujeet ja ruveta ajattelemaan vakavaa tointa.»

Laskin miekankärjen lattiaan ja aioin pyytää isääni menemään linnoituksen komentajan, eversti Stjernschantzin luo ehdottamaan minua varusväkeen otettavaksi tai saadakseni häneltä suosituskirjeen Inkerissä taistelevan Suomen maa-armeijan päällikölle. Mutta ennen kuin kerkesin suutani avata, ehätti äitini väliin ja sanoi:

»Minä olen tuuminut samaa asiaa jo pitemmän aikaa ja nyt luulen löytäneeni Tapanille toimialan. Hän on saanut oppia kirjoitusta ja luvunlaskua, ja koska kauppias Jaakkima Frees Viipurissa on meille etäistä sukua, niin ei ole mikään sen viisaampaa kuin että minä matkustan Tapanin kanssa sinne ja toimitan hänet palvelukseen sukulaisemme luo.»

»Mutta minä en halua kauppiaaksi, vaan sotilaaksi», rohkenin vihdoin epätoivoissani sanoa.

»Ei niistä mitään», sanoi äitini ankarasti. »Kauppiaana sinulla on edessäsi paljon parempi ja turvallisempi tulevaisuus kuin sotilaana, ja siihen ammattiin sinulla on sitäpaitsi suuret lahjat.»

Kun edelleen koetin taistella hartaimman haluni puolesta, vetosi äiti neljänteen käskyyn, ja kun lisäksi isä, kuten tavallista, mukautui äidin neuvoihin, näin parhaaksi vaieta. Sitäpaitsi rakastin äitiäni siinä määrin, etten pitemmällä niskoittelulla halunnut hänelle tuottaa mieliharmia. Muuten ei joustava luonteeni tästä vanhempaini päätöksestä ollut kovinkaan kauan masennuksissa. Olenhan Viipurissa jonkin verran lähempänä sotatapauksia, ja kukaties joudunkin siellä yht'äkkiä keskelle sodan telmettä ja saan tarttua miekkaan, ajattelin minä ja kuvittelin Viipuriin menoni omille unelmilleni mitä suotuisimmaksi.

Matkustin siis syksyllä v. 1703 Viipuriin, jossa äitini toimitti minut kirjanpitäjän oppilaaksi mainitun Jaakkima Freesin kauppahuoneeseen. Täällä vietin kokonaista viisi yksitoikkoista vuotta istuen ahtaassa puotikamarissa kaikenlaisten tavarakääröjen keskellä ja merkiten kirjoihin suola-, tupakka-ja inkiväärieriä sekä varttuen sillä välin täydeksi mieheksi. Ajatukseni liikkuivat kuitenkin alati jokapäiväisen toimintapiirini ulkopuolella. Ilmassa tuntui lakkaamatta ruudinkäryä ja sotaista levottomuutta. Rajalla taisteltiin nämä vuodet melkein yhtä menoa, ja alituiseen kulki Viipurin kautta suomalaisia joukko-osastoja kaakkoiselle rajalle, missä Venäjän tsaari oli ruvennut rakentamaan kaupunkia ja linnoitusta Nevajoen suulle. Ennen kaikkea antoi mielikuvitukselleni työtä inkeriläinen sissipäällikkö Kivekäs, jonka urotöistä ja seikkailuista kerrottiin toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja.

Oltuani kolmisen vuotta Viipurissa luulin jo kerran vankeuteni tavarakääröjen keskellä päättyneen sekä saavani vaihtaa hanhensulan ikävöimääni miekkaan. Lokakuun alussa 1706 tuli nimittäin venäläisten tsaari suuren sotajoukon kanssa Viipurin edustalle ja alkoi piirittää kaupunkia, jota kenraaliluutnantti Maydell puolusti kolmentuhannen suomalaisen kera. Sainpa nyt sangen läheltä maistaa, miltä sota tuntuu, sillä heti piirityksen alussa viskasi vihollinen vanhan Viipurimme muurien sisäpuolelle muutaman vuorokauden kuluessa yli tuhat pommia, niin ettei välistä tiennyt, minne päänsä suojaan pistää. Mutta lienevätkö meidän suomalaisten vastatervehdykset tuntuneet tsaarista ja hänen kahdestakymmenestä tuhannesta miehestään vähän liian kuumilta, koskapa hän muutamana tuulisena yönä vähän ennen kuukauden loppua oli kojeinensa hävinnyt kaupunkimme edustalta. Sitten muuttui sota taas pieniksi partio- ja ryöstöretkiksi rajaseuduilla, ja Viipurissa palasi elämä entiseen uomaansa. Minä sain edelleen kumartua tilikirjojen yli ja raapustella numeroita loppumattomiin.

Mutta Viipurin piiritys ei ollut sotaista seikkailunhaluani sammuttanut. Päinvastoin oli mielikuvitukseni pienistä sotakokemuksistani saanut lisäyllykettä. Puolasta tuli viestejä, että peloittavan valloittajamaineen saavuttanut kuninkaamme varusti suurta retkeä Venäjälle perinpohjin nujertaakseen itäisen vihollisemme. Tämä ynnä toisaalta rajasissien rohkeat kepposet, joista yhtämittaa kuuli Viipurissa kerrottavan, olivat omiaan johtamaan ajatukseni kauas yksitoikkoisesta työstäni. Olin jo monesti saanut isännältäni muistutuksia hajamielisyydestäni, kunnes sitten keväällä 1708 sattui sellainen tapaus, joka kerrassaan katkaisi kauppamiesurani.

Istuin eräänä aamupäivänä tavallisessa työssäni ja minun piti juuri merkitä kirjaan muutamille Jääsken talonpojille velaksi annettu suolamäärä. Mutta ajatukseni olivat kokonaan illalla kuulemissani jutuissa, ja huomaamattani piirustin numerosarakkeiden keskelle parrakkaan kasakan sekä suomalaisen sissin lävistämässä häntä miekallaan. Kun töherrykseni alkoi olla valmis, tunsin jonkun kurkistelevan olkapääni yli. Kääntyessäni hieman sivulle huomasin vierelläni isäntäni, Jaakkima Freesin, hallavan peruukin ja terävän nenän. Yritin nousta paikaltani, mutta samalla sain kipenöivän korvapuustin.

Mitä tämän jälkeen seurasi, sen jätän mieluimmin kertomatta, sillä puolustukseksi sille, kaunistelematta puhuen, riittävät tuskin nuoruuteni ja pikainen luonteeni. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että kun olin isännälleni maksanut korvapuustin, joutui hän useammaksi päiväksi vuoteeseen. Minut taas kuljettivat kivalterit raatihuoneen alla olevaan kaupungin vankityrmään, jonka vartija minua seuraavana päivänä lohdutti tiedolla, että tulisin menettämään oikean käteni.

»Siinä nyt ollaan, Tapani-poikaseni», sanoin minä itselleni. »Sinä olet vasta yhdeksäntoistavuotias ja harjaantunut miekkaa käyttämään, mutta mitä hyödyttävät sinua nyt kukoistava nuoruutesi ja asetaitosi, kun oikea kätesi hakataan sinulta häpeällisesti pois!»

Ajatellessani vakavammin tulevaisuuttani avuttomana raajarikkona valtasi minut yhä suurempi ahdistus. Tyrmän seinät olivat vahvat ja raudoitettu ovi varmasti teljetty, joten vähintäkään pakenemisen mahdollisuutta ei ollut. Kun mieleeni muistuivat vanhempani sekä Riika, jonka kuva oli haihtumatonna mielessäni säilynyt, ei se suinkaan ollut omiaan epätoivoani lievittämään. Mutta äidin kuva toi mieleeni hänen opetuksensa ja neuvonsa, ja minä aloin hiljaa itsekseni toistella Davidin psalmeja, joita jo pienenä olin saanut suuren joukon oppia ulkoa. Kun epätoivoni seitsemännen päivän iltana oli korkeimmillaan enkä voinut hetkeksikään silmiäni ummistaa, toistin useampaan kertaan ja sydämeni pohjasta kuudetta psalmia. Se rauhoitti minua ihmeellisesti, ja puolenyön tienoissa nukahdin virkistävään uneen.

Aamulla heräsin siihen, että yksi kaupungin kivaltereista tuli hakemaan minua ulos. Luulin jo lähdettävän suoraan teloituspaikalle, mutta ulos tultuamme sanoi kivalteri minun olevan nyt vapaan ja käski mennä isäntäni luo. Ihmeissäni ja vähän vastahakoisesti lähdin Freesin taloon. Tapasin isäntäni istumassa kirjoituspulpettinsa ääressä. Minuun katsahtamatta puhui hän:

»Kunniallisen ja jumalisen äitisi takia en tahtonut saattaa sinua rangaistukseen teostasi, mutta toimesi minun luonani ei luonnollisesti myöskään voi tämän jälkeen jatkua. Kun kuitenkin ajattelemattomasta ja äksystä luonteestasi huolimatta olet ollut toimessasi älykäs ja ripeä ja koska lisäksi kuulut tyrmässä ollessasi katuneen tekoasi, niin en tahdo sinua suoraapäätä syöstä tielle.»

Hän otti pulpetilta lyhyehköllä kirjoituksella ja omalla sinetillään varustetun paperin Ojentaessaan sen minulle jatkoi hän:

»Tässä on sinulle todistus sekä samalla suositus palvelukseen rajamajuri Simo Affleckin luona. Hän tiedusteli minulta jokin aika sitten kirjanpitoon perehtynyttä kirjuria. Ja tässä on jäljellä oleva osa palkastasi.»

Hän ojensi minulle nahkakukkaron, jossa oli muutamia riikintaalereita hopeassa. Liikutettuna laskin paperin ja rahakukkaron takaisin pulpetille ja ilmoitin, etten hyvällä omallatunnolla voi niitä ottaa vastaan, sillä enhän ollut häneltä vielä pyytänyt anteeksikaan tekoani. Ja häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että vasta isäntäni hyväntahtoisuus sai minut tuntemaan katumusta käytökseni johdosta. Tyrmässä ollessani olivat minua liiaksi vaivanneet muut tunteet, jotta siellä olisin rehellisesti voinut katumuksen valtaan antautua. Kun isäntäni sanoi katumuksestani kuulleensa, niin sen hän jostakin syystä sanoi selvästi omasta päästään. Mutta ojentaen minulle kätensä sanoi hän:

»No, älkäämme nyt enää sitä muistelko. Ota vain nämä hyvällä omallatunnolla, ja Jumalan haltuun!»

Siihen päättyi urani kauppamiehen ammatissa. Olin nyt vapaa kuin taivaan lintu, ja, mikä parasta, voimakkaaksi varttunut oikea käteni oli yhä edelleenkin palveluksessani. Nyt jos milloinkaan oli mielestäni aika omistaa se miekan heiluttamiseen ja heittää hanhenkynä hitolle. Mutta ensinnä ohjasin kuitenkin matkani Käkisalmeen tervehtiäkseni vanhempiani sekä nähdäkseni, mimmoinen impi Riikasta oli varttunut. Lähtiessäni ostin pienen kullatun hopeasormuksen, jonka sisälle kaiverrutin sanat: »Muisto ystävältäsi Tapanilta». Sen aioin soveliaan tilaisuuden sattuessa antaa Riikalle, jonka olin jo tottunut yhdistämään kaikkiin rauhallisempiin tulevaisuuden unelmiini.

Kotiin saavuttuani tapasin äitini sairaana. Jyrkästi vastusti hän nytkin aikomustani lähteä taisteluita etsimään. Niin palava halu kuin minulla siihen olikin, en kuitenkaan hennonut nytkään tehdä vastoin hänen tahtoaan, vaan lähdin jonkin aikaa kotona vietettyäni tuon huonossa huudossa olevan rajamajurin luo Pielisjärvelle.

Ennen lähtöäni olin tavannut Riikan useamman kerran. Kun ensi iltana kotiin tultuani olin entisiä leikkitanhuitani katsomassa, kohtasin siellä Riikan käyskelemässä omissa unelmissaan. Hänestä oli kehittynyt korkearintainen, solakka tyttö, jonka ruskeista silmistä välkehtinyttä entistä vallattomuutta nyt vaimensi neitseellinen kainous. Ilman mitään tunnustuksia ja hempeitä sanoja selveni meille suhteemme heti tuossa ensi kohtauksessamme. Tunnettuani hänet punastuin nimittäin vahvasti, ja ikäänkuin heijastuksena levisi punastus hänenkin poskilleen, ulottaen äärensä aina siroihin, tuuhean tukan salaamiin korviin ja ihmeen valkealle kaulalle saakka. Viime kerran tavatessamme uskalsin suudella häntä, ja silloin annoin myöskin hänelle sormuksen, jota hän lupasi uskollisesti kantaa, kunnes tulisin häntä vaimokseni pyytämään.

Niin matkustin sitten kahden naisen esirukousten saattamana Pielisjärvelle. Vaikka tuleva toimeni olikin rauhan tointa syrjäisellä seudulla, oli mielessäni kuitenkin varma aavistus siitä, että minä ennen pitkää olin joutuva keskelle sodan pyörteitä. Ja niin kävikin, kuten seuraavassa olen kertova.

* * * * *

TOINEN LUKU.

Sota leviää sisämaahan ja minä saan heti aloitteeksi juosta kilpaa kasakan hevosen kanssa.

Rajamajuri otti minut mielihyvin veronkantoapulaisekseen, ja sain hoitaakseni Kiteellä olevan Suorlahden kartanon. Täällä elin vielä parisen vuotta rauhan miehenä. Mutta idästä päin alkoi kuulua yhä pahempaa, kunnes synkkiä aavistuksia synnyttäen levisi tieto onnettomasta taistelusta Pultavan luona, jossa siihen saakka voittamaton kuninkaamme oli lyöty ja josta hän joukkojensa jäännösten kanssa oli paennut Turkinmaalle. Pian sen jälkeen tuli Venäjän tsaari suuren armeijan kanssa uudelleen maahamme ja valloitti Viipurin kesällä 1710. Vähän sitä ennen oli äitini Jumalan armosta päässyt viimeiseen lepoonsa.

Kaikkialla oli ihmiset vallannut suunnaton pelko. Joka suunnalla tapasi länttä kohti rientäviä pakolaisia, ja ne, jotka edelleenkin aikoivat kotinurkille jäädä, kuljettivat karjansa ja omaisuutensa salojen kätköön. Samankaltaisiin toimiin olin minäkin ryhtynyt haltuuni uskotun omaisuuden suhteen.

Eräänä heinäkuun aamupäivänä seisoin kujasilla ja katselin tuleentuvaa ruisvainiota. Kunpa saataisiin vilja korjatuksi ja talteen kuljetetuksi, ennenkuin vihollinen näille tienoin ilmestyy, ajattelin itsekseni. Silloin kuului omituista töminää, ja kun käännyin katsomaan pitkin tietä, joka vainion läpi kulkien hävisi viidakkoon, tuprahti sieltä yht'äkkiä näkyviin ankara pölypilvi, minkä keskellä hulmusi hevosten harjoja ja välähteli pitkävartisia piikkejä.

»No nyt, Tapani, aseta kieli suoraan suussasi, sillä saat tehdä tuttavuutta kasakkain kanssa, ennenkuin osasit odottaakaan!» sanoin minä itselleni ja aloin rauhalliseksi tekeytyen astella pihaan päin.

Olisin kyllä hyvin ehtinyt juosta rantaan, työntää kaikki kartanon veneet vesille ja päästä saarten suojassa pakoon, mutta isäntävelvollisuuteni pidätti minua alallaan. Pihalle päästyäni olivat kasakatkin jo kintereilläni, ja siinä tuokiossa olin minä pölyisten, parrakasten miesten ympäröimänä. Päällikkö laskeutui hevosen selästä, astui eteeni ja kysyi, olinko minä kartanon omistaja tai hoitaja. Tulin kutakuinkin hyvin toimeen venäjänkielessä, mutta en ollut kuitenkaan ymmärtävinäni hänen kysymystään, vaan hyvin yksinkertaisen näköiseksi tekeytyen pudistin päätäni. Päällikkö viittasi silloin luokseen erään miehistään, joka hänen käskystään toisti saman kysymyksen kurjaksi väännetyllä suomenkielellä.

Vastasin, etten ole kumpikaan, vaan ainoastaan työvouti.

»No missä sitten on tilanhoitaja?» tiedusteltiin minulta edelleen.

»Kolme päivää sitten hän lähti kuljettamaan kartanon jyvävarastoa
Savonlinnaan».

»Ah, tshort, sen sinä hirtehinen valehtelet! Eikö kartanossa sitten muka olisi jyviä jäljellä?»

»Enpä luule montakaan kappaa olevan, ja mitä on, ovat ne kernaasti vierasten käytettävänä.»

Päällikkö irvisti vastaukseksi minun kohteliaisuuteeni ja käski parin miehistään jäädä minua vartioimaan sekä muiden seurata itseään. He hajaantuivat penkoen ja nuuskien ympäri taloa, mutta minä tunsin suurta tyytyväisyyttä siitä, että jo parisen viikkoa sitten olin kuljettanut talon viljavarat muutamaan saareen, missä jyväsäkit olivat kätkettyinä erääseen vaikeasti löydettävään luolaan.

Hetken kuluttua palasi päällikkö luokseni, kirosi ja ärhenteli sekä sivalsi minua korvalle, minkä minä tyynenä koetin kestää. Sitten tiukkasi hän minulta, missä kartanon karja ja hevoset ovat.

»Ne kuljetettiin samoihin aikoihin Savonlinnaan», vastasin minä, ja uudelleen oli minun syytä olla mielessäni tyytyväinen, että lehmät ja hevoset olivat turvassa, sillä aikaa ennen vihollisen tuloa oli ne ehditty viedä etäiselle laitumelle.

»Ah, durak!» ärjyi päällikkö lyöden minua uudelleen korvalle, ja ikäänkuin hänen esimerkistään innostuneina alkoivat ympärillä olevat kasakatkin minua lyödä läimiä, tyrkkiä ja potkia.

Kun mylläkkä ympärilläni asettui ja minä sain vähän henkeäni vetää, näin äskeisen tulkin päällikön käskystä juoksevan pirttiin ja tuovan sieltä puolillaan olevan piimähaarikan. Pitäen sitä nenäni edessä ja takoen vihaisesti nyrkillään sen kylkeen äyhkyi päällikkö:

»Mitäs tämä? Itsekö, roisto, olet sitä tehnyt, kun lehmät ovat
Savonlinnassa?»

Niin hurjasti kuin minun sisälläni kiehuikin, onnistuin minä yhä edelleenkin pysymään näköjään rauhallisena sekä aloin selittää:

»Mutta maistakaahan sitä piimää, niin huomaatte, että se on jo monen viikon vanhaa. Tuolla aitassa sitä on kokonainen amme, koottu jo juhannuksen aikana, ennenkuin karja Savonlinnaan vietiin.»

Päällikön suusta tuli kirouksia tulvanaan, ja piimähaarikan tyhjensi hän minun silmilleni. Ympärillä olevat kasakat räjähtivät pilkkanauruun, samalla kuin muutamat heistä päällikön käskystä kävivät käsiksi minuun ja sitoivat ranteeni yhteen monikertaan kiedotulla niininuoran pätkällä. Mielessäni välähti jo, että he rupeavat minusta kiduttamalla tietoja pusertamaan. Mutta ryöstettyään ja peuhattuaan kaikkialla talon huoneissa sekä sälytettyään mukaansa kaikenlaista otettavaksi kelpaavaa nousivatkin kasakat hevosten selkään ja varustausivat pois lähtemään. Minut sijoitettiin parin villinnäköisen partaniekan väliin, joista toinen sitoi yhteen kytketyistä ranteistani lähtevän nuoranpään satulaansa. Sitten lähdettiin täyttä ravia liikkeelle.

Kiinni sidottujen käsieni takia oli minun mitä tukalinta juosta, mutta kasakan satulaan sidottu nuora ja takanani korskuvat hevoset pakottivat minut seuraamaan mukana. Sivullani ratsastavat nauroivat ja irvistelivät minulle pahanilkisesti, hiki virtasi pitkin ruumistani, ja hevosten jaloista tupruava pöly oli minut tukehduttaa. Tunsin, etteivät jalkani enää kauan jaksaisi suorittaa tehtäväänsä, vaan että vaipuisin pitkin tietä hevosten jaloissa raahautumaan. Mutta silloin tuli onneksi Kiteen kirkko näkyviin, ja kasakat pysähtyivät erääseen taloon, jonka pihanurmelle minä läähättäen vaivuin pitkälleni. Epäselvästi vain tajusin, kuinka kasakat ympärilläni elämöivät ja kuinka sisältä kuului pelästyneen ja ahdistetun naisväen kirkunaa.

Kun olin pahimmasta uupumuksestani hiukan toipunut, nousin istumaan voidakseni tehdä joitakin huomioita. Päinvastaiselta suunnalta, kuin mistä me olimme tulleet, läheni taloa toinen kasakkajoukko, kuljettaen mukanaan muutamia vankeja, joukossa pari naistakin, sekä kaikenlaista ryöstösaalista. Tämä oli siis nähtävästi eri tahoille ryöstelemään hajaantuneiden vihollisjoukkojen sovittu kokoontumispaikka. Mutta kauan en saanut siinä huomioitani tehdä, sillä samassa läheni minua muuan rokonarpinen ja hirveän ruma kasakka, joka potkaisten vaati minua nousemaan. Sen tehtyäni päästi hän siteet ranteitteni ympäriltä ja alkoi sitten kiskoa vaatteita päältäni, niin että minä lopuksi seisoin siinä ilkosen alasti virnottavan kasakkajoukon keskellä.

»Mitähän iloa sinulle, Tapani-poikaseni, nyt aiotaan valmistaa?» kysyin itseltäni, kun samalla huomasin kasakkain pariin kohtaan pihamaalle puuhaavan nuotioita. Ensiksi ajattelin, että vihollinen aikoi minut ja toiset vankinsa roviolla korventaa. Sellaisia julmuuksia oli kuultu vihollisten Inkerissä ja Käkisalmen puolella yllin kyllin harjoittaneen. Katselin jo ympärilleni, mistä saisin jonkinlaisen aseen käsiini temmatuksi, puolustaakseni sillä itseäni niin kauan kuin suinkin ja saadakseni kärsimieni kolhujen korvaukseksi lähettää manalaan edes muutamankaan noista ympärilläni pauhaavista paholaisista. Maltoin kuitenkin vielä mieleni ja odotin, kunnes minuun ruvettaisiin uudestaan käymään käsiksi.

Pian huomasin kuitenkin nuotioiden suhteen erehtyneeni. Kasakat olivat nimittäin saaneet käsiinsä muutamia lehmiä, joita he nyt ryhtyivät pihalla teurastamaan, ja nuotiot oli viritetty lihojen paistamista varten.

Äskeinen riistäjäni, joka nyt omien repaleisten housujensa sijalle oli pukenut minulta anastamansa, lähestyi jälleen ja viskasi minulle risaisen ja pahoin likaantuneen pellavapaidan. Se oli nähtävästi ollut pitkät ajat hänen omilla hartioillaan, ja vaikka minulla ei suinkaan ollut halua sellaista jätettä päälleni pujottaa, tuntui toiselta puolen alastomuutenikin siksi nololta, että katsoin lopulta parhaaksi ottaa antimen kiltisti vastaan. Jalomielinen lahjoittaja seisoi vieressäni, kunnes olin saanut repaleen ylleni, minkä jälkeen hän parin toverinsa avustamana köytti käteni jälleen yhteen. Sen jälkeen tyrkkäsivät he minut tallin päässä olevaan pieneen ruoka-aittaan ja pönkittivät oven ulkoa.

Aitan seinissä ei ollut muuta aukkoa kuin ovi, mutta räystästen alta ja oven alanurkassa olevasta kissankäytävästä pääsi sen verran valoa, että näin hyvin ympärilleni. Kasakat olivat puhdistaneet sen ruokavaroista, joten siellä oli vain muutamia astioita ja pari tyhjää hinkaloa. Astellessani edestakaisin huomasin muutamien lattiapalkkien hiukan liikkuvan ja mieleeni välähti heti paon tilaisuus. Kumarruin alas ja tarkastelin lähemmin lattiaa. Lankut olivat irtonaisina poikkiniskojen päällä, joten niistä verraten helposti saattoi muutamia siirtää paikoiltaan. Eräästä suuremmasta raosta näin myöskin, että lattian alla oli kyllin tilaa miehelle ryömiäkseen ulos. Nyt oli päästävä vain selville siitä, kuinka tarkkaan aittaa vartioitiin, ja sitten yöllä yritettävä, sillä kaikesta päättäen aikoivat viholliset tähän yöpyä. Muutamista seinänraoista tirkistelemällä sain selville, ettei aitan ympärillä liikkunut vartijaa, mutta sensijaan oli toinen nuotioista lähellä aitan ovea, ja sen ympärillä hääräsi joukko kasakoita syöntipuuhissa. Sen paremminhan heidän kannaltaan katsoen ei kannattanutkaan vartioida sisään suljettua ja käsistään köytettyä vankia.

Aurinko oli jo laskullaan, ja hämärän tuloa odotellessani istahdin kumollaan olevalle kalanelikolle ja aloin tarkastella käsiäni kytkevää nuoraa. Kun olin hetken käyttänyt hampaitani, huomasin ilokseni nuoran höltyvän. Mutta toistaiseksi minun oli viisainta jättää se paikoilleen, sillä saattoihan joku vartijoistani milloin hyvänsä pistäytyä minua katsomaan.

Kesäinen hämärä laskeusi vihdoin maille. Minun oli aika ruveta suunnitelmaani toteuttamaan. Kukaan vihollisista ei ollut vielä käynyt aitassa minua katsomassa, mutta pelkäsin, että he sen kuitenkin tekisivät ennen yölevolle asettumistaan. Päästäkseni siitä huolesta päätin itse huomauttaa heitä olemassaolostani. Kumarruin kissanreiästä tähystämään nuotiolle. He olivat nähtävästi saaneet käsiinsä viinaa, jota he äänekkäästi hoilaten ryypiskelivät. Hyvä on, ajattelin minä, tuo edistää vain minun tarkoituksiani. Toiset heistä, nähtävästi vartiolta vasta palanneet, olivat vielä syöntipuuhissa, paistaen piikkiensä kärjissä lihakappaleita.

Ryskytin ovea ja kumarruin uudestaan katsomaan. Omalta melultaan eivät he nähtävästi olleet sitä huomanneet. Ryskytin vielä pari kertaa kovemmin ja kerran huutaa hoilautinkin sekä jäin sitten seurauksia odottamaan. Vihdoin otettiin pönkkä sijaltaan, ja pari horjahtelevaa kasakkaa ilmestyi ovelle.

»Ruokaa, veljet, minulla on kuoleman nälkä», sanoin minä sävyisästi, ja kun he eivät näyttäneet sanojani ymmärtävän, tein minä heille syöntiä muistuttavilla eleillä tarkoitukseni selväksi. He räjähtivät nauramaan ja selittivät nuotiolla mellastaville tovereilleen, kuinka tsuhna-lurjus sanoo haluavansa ruokaa. Silloin yksi aterioivista viskasi minua kohti puoleksi kalutun luun, jonka vaivalloisesti otin yhteen sidottujen käsieni väliin ja lattialle kyyristyen aloin muka ahnaasti sitä kaluta. Kasakat nauroivat makeasti, sulkivat uudelleen oven ja asettivat pönkän paikalleen.

Yksin jäätyäni heitin luun nopeasti kädestäni ja aloin sen sijaan kaluta ranteissani olevaa nuoraa. Muutamissa minuuteissa olin saanut käteni vapaiksi ja kumarruin oitis lattianlankkuja tutkimaan. Ne olivat vahvat, halaistuista hirsistä veistetyt, eikä minun onnistunut saada kättäni yhteenkään rakoon niin pitkälle, että olisin voinut kohottaa lankun sijaltaan. Mutta päivällä muistin toisen hinkalon pohjalla nähneeni pienen jauholapion. Se oli koivupuuta ja hiukan kouruksi veistetty, mutta siitä huolimatta sain minä sen soveltumaan suurimpaan lattianrakoon ja kohotetuksi sillä sen verran lankkua sijoiltaan, että käteni sopi paremmin rakoon. Nyt sain yks kaks väännetyksi lankun paikaltaan. Vieressä olevalle tein saman tempun ja sitten laskeuduin viivyttelemättä lattian alle.

Kivijalassa oli ympäriinsä suuria aukkoja, ja eräästä peräseinällä olevasta ryömin ulos. Ensinnä pistin siitä vain pääni varovasti esille ja tähystelin ympärilleni. Sillä puolella ei ainakaan lähettyvilläni näkynyt vartijoita, ja etäämmäs en hämärän takia voinut nähdä. Muutaman sylen päässä aitasta alkoi ruispelto, ja ensimmäinen työni oli nyt ryömiä sinne. Kasakat hoilasivat yhä nuotioiden ääressä pihalla sekä sisällä asuinrakennuksessa. Heidän liekaan pantuja hevosiaan oli syödä järskyttelemässä ympäri ketoja ja pellon pientareita.

Lähdin rohkeasti ja Jumalaan turvaten liikkeelle. Pitkälläni kosteassa ruohossa ryömien pääsin muutamassa tuokiossa ruispeltoon. Siten ensimmäisen suojan saavutettuani pysähdyin hetkeksi ja käännyin taakseni silmäilemään. Muuan puolijuopunut kasakka tuli samassa aitan taakse, ja luulin jo heidän vainuavan pakoani. Mutta hän oli nähtävästi tullut vain hevosia katsastamaan, sillä hetkisen kuluttua palasi hän takaisin pihalle. Kevein mielin lähdin kiireesti konttaamaan pitkin peltoa eteenpäin. Kuljettuani siten vielä toisenkin, ohraa kasvavan pellon halki huomasin edessäni riihirakennuksen mustine oviaukkoineen. Sen takaa alkoi pienoinen, lyhyttä heinää kasvava luhtaniitty, joka toisella reunallaan rajoittui vähitellen metsäksi ylenevään viidakkoon. Kun vartijoita ei täälläkään päin ollut näkyvissä, lähdin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ryömimään pitkin riihen sivua päästäkseni sen taakse ja sitten pitäen sitä suojana itseni ja kartanon välillä ryömiäkseni edelleen niityn poikki metsään, jolloin pakoni olisi varmasti turvattu.

Mutta nurkan ympäri pujahdettuani olin vähällä tulla pahki kahteen kasakkaan, jotka maassa istuen nuokkuivat riihen seinustalla. Kummankin pyssy ja keihäs olivat seinän nojassa. Vaikka liikuinkin melkein mitään ääntä synnyttämättä, havahtui toinen kasakoista kumminkin heti minun näkyviin tultuani. Silmänräpäyksessä toinnuin hämmästyksestäni, karkasin pystyyn ja tempasin toisen keihäistä, jolla naulitsin seinään lähempänä olevan ja puolittain jo seisaalleen ehtineen kasakan. Mutta hänen toverinsa oli paljon ketterämpi, hän tempasi pyssyn seinustalta ja ojensi sen minun rintaani vasten, ennenkuin minä keihäälläni kerkesin valmistaa hänelle saman kohtalon kuin toisellekin. Kuului jo hanan napsaus, mutta samassa hetkessä minä heitin keihään kädestäni, tartuin pyssyn piippuun ja nostin sen suuta ylöspäin. Tulta tuiskahti korvalliselleni kärventäen hiuksiani, ja kuula mennä vinkasi olkapääni yli. Samassa kuin pyssy laukesi, riuhtasin minä sen kasakan kädestä ja survasin sen perällä häntä otsaan, niin että hän ääntä päästämättä kuukertui riihen seinustalle.

Mutta laukaus oli pamahtanut, hälytys oli tehty, ja aikaa ei siis ollut hukata. Heti kasakan maahan vaipuessa heitin pyssyn kädestäni ja lähdin suinpäin karkaamaan luhtaniityn poikki metsän reunaan. Pihasta päin kuului huutoja ja hevosten hirnuntaa, ja juuri kun olin viidakkoon pääsemässä, pamahti takanani useita laukauksia. Kuulat vinkuivat korvissani ja rapisivat edessäni olevain petäjäin oksissa. Mutta samassa olin minäkin metsän suojassa ja tunsin olevani turvassa kasakoilta, sillä hevosin he eivät nyt voineet minua seurata ja jalkapelissä minä kyllä tulisin aina puoleni pitämään. Niin kankeat ja kipeät kuin raajani olivatkin kuluneen päivän kolhuista ja saatuani juosta kilpaa kasakan hevosten kanssa, porhalsin minä tuulena pensaiden, kantojen ja louhien yli suoraan eteenpäin, umpimähkään yhä syvemmäs metsään. Eikä minun juoksuani ainakaan puku rasittanut. Mutta haavoja ja verinaarmuja sain jalkani täyteen, ja senpä vuoksi lähdinkin noudattamaan muuatta sattumalta kohtaamaani metsätietä.

Aamun valjetessa tulin laajan suon partaalle, jonka yli tie kulki pitkospuita myöten. Niitä pitkin oli minun, paitarepaleeseen verhotun, avojalkaisen miehen varsin mukava harpata eteenpäin. Mutta nälästä ja uupumuksesta olin aivan nääntymäisilläni, ja kun lisäksi katsoin nyt päivän valjettua vaaralliseksi jatkaa matkaani ihmisten käyttämiä uria myöten, niin jätin äkkiä pitkospuut ja poikkesin suolle.

Tultuani mielestäni tarpeeksi kauas polulta heittäydyin lopen uupuneena selälleni laajalle rahkamättäälle, johon vaivuin kuin parhaalle untuvapatjalle. Mättään reunoilla kasvavat suokanervat suojasivat minua siksi hyvin, että minut saattoi keksiä vasta ihan viereen tultua. Porraspuilta lähdettyäni olin hyppinyt pitkin rahkamättäitä, joissa jalanjälkiä ei pitkäksi aikaa jäänyt näkyviin. Saatoin siis kutakuinkin turvallisesti heittäytyä väsymykseni valtaan.

Aurinko oli noussut ja hiveli tuoreella lämpimällään minun puolialastonta, runneltua ruumistani. Jossakin lähelläni äänteli suokurppa, ja ylhäällä ilmassa toisteli yksitoikkoista säveltään taivaanvuohi. Pian kuitenkin tunkeutui korviini toisenlaisiakin ääniä, sillä etäältä suonreunoilta rupesi kuulumaan takaa-ajavien kasakkain huutoja ja ärhentelyä. Mutta kanervat ympärilläni tuoksuivat unettavasti, ja heittäen itseni Jumalan huomaan vaivuin sikeään uneen.

Päivä oli sivuuttanut jo puolen, kun vihdoinkin heräsin. Raajani olivat kankeat, ja pieninkin liike tuntui tuskalliselta, jota paitsi tunsin kiukkuista nälkää. Vihollisten äänet olivat vaienneet, ja kun makuultani varovasti ja puolittain kohosin ympärilleni tähystelemään, en huomannut millään suunnalla, niin kauas kuin silmä kantoi, ainuttakaan elävää olentoa. Heinäkuun aurinko vain valoi polttavaa hellettään harmaan suomaiseman yli. Niin tuskallista kuin se aluksi olikin, nousin kuitenkin seisoalleni ja lähdin pyrkimään suon toista laitaa kohti. Kuljin edelleenkin mättäältä mättäälle, sillä pitkospuille en varovaisuuden vuoksi huolinut palata. Matkallani tapasin laajan muurainalueenkin, ja noilla parhaimmilleen kypsyneillä mehevillä suon antimilla tyydytin pahimman nälkäni.

Päästyäni kuusimetsää kasvavalle maalle suuntasin kulkuni sinnepäin, missä tiesin kohtaavani Suorlahteen vievän tien. Sikäli kuin jäseneni ehtivät jonkin verran vertyä, sujui matkani paremmin. Aurinko alkoi painua jo kuusien taakse, kun saavuin tielle. Ympärilläni oli kesäillan tyyni rauha. Hetken kuunneltuani ja pantuani korvani maata vastenkin en erottanut muita ääniä kuin lintujen liverrystä. Silloin lähdin rohkeasti kulkemaan tietä pitkin. Siinä kävellessäni muistelin viimeisiä kokemiani, ja minua rupesivat kovasti säälittämään toiset vangit, joita kasakat eilen olivat mukanaan raahanneet. He saivat varmaankin, samaan aikaan kuin minä täällä turvassa astelin, kärsiä kovinta kidutusta minun pakoni tähden.

Sivuutettuani erään tien mutkan pysähdyin äkkiä kuin salaman lyömänä. Noin parinkymmenen sylen päässä ratsasti käymäjalkaa vastaani kaksi kasakkaa. Ensiksi välähti päähäni ajatus hypätä syrjään ja paeta kuusten suojassa. Mutta se oli myöhäistä, sillä he huomasivat minut luonnollisesti heti ja pyssyään ojentaen komensivat minua pysymään alallani. Rauhalliseksi tekeytyen jäinkin paikalleni, kunnes he ehtivät luokseni.

»Kuda tij idjosh (minnekä sinä menet)?» kysyi heistä toinen hevosensa pysäyttäen.

»Domoi (kotiin)», vastasin minä ja lisäsin sitten suomeksi: »Toverinne päästivät minut vapaaksi».

Kysymyksestään päättäen olivat he toista joukkuetta kuin ne, jotka minut olivat Suorlahdessa vanginneet, ja se rauhoitti minua hiukan.

He vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, joista ymmärsin heidän aikovan ottaa minut mukaansa. Toinen, jolla oli savuava piippu hampaissa, lähti hiljalleen ratsastamaan eteenpäin, mutta toinen komensi minua pitämään kiinni hänen hevostaan. Hänellä oli siis nähtävästi aikomus laskeutua satulasta ja sitoa minun käteni.

»Katso nyt, Tapani, eteesi ja varo toista kertaa joutumasta surman silmukkaan», sanoin itselleni, pitäen tarkasti silmällä kasakan liikkeitä, samalla kuin hänen käskynsä mukaisesti pidin hevosta turvan alta.

Kasakalla oli selkänsä takana satulassa kaikenlaista ryöstösaalista, kuparikattiloita, pyttyjä ja nyyttejä. Sen vuoksi täytyi hänen satulasta noustakseen ja saadakseen toisen jalkansa niiden yli kumartua syvään. Vilkaisin hänen edelleen ratsastanutta toveriaan ja näin hänen kadonneen saman tienmutkan taa, joka minut vasta ansaan saattoi. Tartuin silloin salamannopeasti kasakkaa niskasta ja painoin häntä vieläkin alemmas, niin että hän jäi tuohon luonnottomaan asentoon kiikkumaan, voimatta minun niskasta nujertaessani edes huutaakaan. Sitten tempasin hänen vasemmalla kupeellaan roikkuvan miekan ja upotin sen hänen ruumiiseensa, niin että hän sätkytellen ja koristen putosi alas tielle.

Otin nyt kiireesti arvokkaimmilta näyttävät hänen kuljettamastaan ryöstösaaliista sekä hänen miekkansa ja pistoolinsa ja livahdin kuusten suojaan, huolimatta suinkaan jäädä odottamaan, kunnes toinen kasakka palaisi toveriaan etsimään. Päästyäni turvalliseen paikkaan syvemmälle metsään ryhdyin saalistani tarkastamaan. Siinä oli ensinnäkin villakankaasta valmistettu viheriäinen kauhtana, joka oli minulle heti hyvään tarpeeseen alkavaa yökylmää vastaan. Eräästä sangen painavalta tuntuvasta mytystä löysin lähemmäs tuhat taaleria rahaa ja nahkapussin, jossa oli kultasormuksia, korvarenkaita ja solkia.

Sormuksia silmäillessäni osui katseeni muutamaan pieneen, kullattuun hopeasormukseen, joka sai minut ankarasti säpsähtämään ja vapisemaan kautta ruumiini. Tempasin kiireesti sormuksen hyppysiini ja katsoin sen sisäpuolelle. Tällöin en voinut pidättää pientä huudahdusta, sillä sormuksen sisäpuolella seisoi kuin seisoikin kirjoitus: »Muisto ystävältäsi Tapanilta».

* * * * *

KOLMAS LUKU.

Seikkailuni Maanselän saloilla ja eroni rajamajurin palveluksesta.

Jääköön lähemmin kuvailematta se synkeä mieliala, minkä minussa synnytti tuo onneton sormuslöytöni. Jyskyttävin ohimoin tuijotin siihen kauan, tajuamatta muuta, kuin että Riika, jota en Käkisalmesta lähtöni jälkeen ollut tavannut, oli monen muun kansalaiseni kanssa joutunut raakojen kasakkain uhriksi. Oliko julma kidutus päättänyt hänen nuoren elämänsä vai oliko hänet vankina raahattu kauas Venäjälle, siihen ei mykkä sormus voinut antaa mitään valaistusta. Kun vihdoinkin kykenin hieman selvemmin asiaa harkitsemaan, käsitin, että Riikan oli täytynyt jossakin Käkisalmen puolella joutua vihollisten valtaan, sillä muuten ei hänen sormuksensa olisi voinut tulla kasakan ryöstösaaliiksi. Mutta mitä minun oli nyt tehtävä? Harvoin olen elämäni varrella tuntenut itseäni niin neuvottomaksi ja avuttomaksi kuin tätä kysymystä harkitessani. Jos olisi ollut hitunenkaan toivon mahdollisuutta päästä lemmittyni jäljille, en olisi hetkeäkään empinyt lähteä seurailemaan häntä vaikka Venäjän toiseen ääreen ja panna oma elämäni alttiiksi pelastaakseni hänet orjuudesta. Mutta nyt näyttivät kaikki tiet olevan tukossa, sillä koko kaakkoisin kulma maatamme oli jo vihollisen vallassa, joten oli enemmän kuin turhaa lähteä sieltä urkkimaan tietoja Riikan kohtalosta. Ja niin minä en ymmärtänyt muuta kuin raskain mielin jättää lemmittyni Jumalan huomaan, sillä että hän oli vielä elossa, siitä säilyi sydämeni pohjalla pieni varmuuden kipinä.

Itse ryhdyin niihin toimiin, mihin minua virkani tilanhoitajana ensi kädessä velvoittivat. Saatuani Suorlahden väen koolle asetin eri suunnille vartijoita, joiden tuli määrätyillä merkeillä antaa kartanoon tieto, jos vihollisia näkyisi, sekä ryhdyin sitten kiireesti viljan korjuuseen. Rannassa pidettiin veneitä aina lähtövalmiina, ja miehillä oli aseet mukana työpaikallaan. Täten muistutimme niitä juutalaisia, jotka Baabelin vankeudesta palattuaan saivat työskennellä miekka toisessa ja muurauslasta toisessa kädessä.

Onnellisesti saatiin vilja korjatuksi ja puiduksi. Noin seitsemisenkymmentä tynnyriä jyviä kuljetin sitten veneillä Savonlinnaan, jossa nyt miehistöineen isännöitsi Käkisalmen linnan entinen päällikkö, eversti Stjernschantz, ja jossa myöskin sain viimeisen kerran isääni tavata. Häneltä kuulin, että Riikan isä oli vähän ennen piiritystä kuollut kulkutautiin ja että Riika kohta sen jälkeen, yksin jääneenä, oli lähtenyt jonkin sukulaisensa luo Viipurin tienoille. Sen enempää ei isäni hänestä tiennyt. Hänen oli siis täytynyt joko perillä tai jo matkallaan joutua jonkin vihollisjoukon valtaan.

Savonlinnasta palattuani lastasin jäljellä olevat jyvät veneisiin ja lähdin niitä kuljettamaan Pielisjärvelle jättäen Suorlahden kartanon typötyhjäksi oman onnensa nojaan. Kun huhuja levisi vihollisten tulosta aina Pielisjärvelle saakka, poltatti majuri Affleck ne viljavarat, joita ei voitu ottaa mukaan eikä ehditty väestölle jakaa, ja sitten lähdimme rekikelejä hyväksemme käyttäen edelleen Nurmekseen ja sieltä Kajaaniin. Levättyämme pari päivää Kajaanin linnassa komensi majuri minut tiedusteluretkelle Nurmekseen. Miehistökseni sain kolme aseilla hyvin varustettua rotevaa renkiä.

Oli leuto päivä joulukuun alussa, kun lähdimme eväspussit ja pyssyt selässämme suksilla painaltamaan kohti kaakkoisella taivaanrannalla kuumottavaa Vuokattia, jonka ohi meidän oli kuljettava Nurmekseen. Puolenpäivän jälkeen, kun olimme jo sivuuttaneet Vuokatin, muuttui ilma suojaiseksi ja suksikeli huononi. Vaivalloisesti kävi kulku tahkoutuneessa lumessa ylös Maanselän harjanteelle. Hiestä läpimärkinä ja nääntyneinä osuimme iltahämärissä pieneen ja yksinäiseen talorähjään Hiienvaaran rinteelle ja päätimme yöpyä siihen.

Talossa oli vanhanpuoleinen mies, yhtä iäkäs emäntä ja juuri mieheksi varttuva poika. Isäntä, joka muutenkin teki epämiellyttävän vaikutuksen, lupasi hyvin ynseästi ja luimistellen meille yösijan. Kursailematta ripustimme nyt enimmät vaatteemme ja jalkineemme kuivamaan sekä asetuimme lämpimän muurin kupeelle aterioimaan.

Saatuaan tietää, mitä miehiä me olimme ja minne matkalla, ei talon väki osoittanut halua pitempiin puheluihin, vaan murjotti äänettömänä omissa hommissaan. Heidän ynseä ja umpimielinen käytöksensä herätti epäluuloani; päätin pitää silmäni auki. Niinpä syödessäni ja toverieni kanssa jutellessani pidin koko ajan varkain silmällä talonväen hommia. Hetken kuluttua huomasinkin vaarin salakähmää kuiskaavan jotakin pojalle, joka veti sarkamekon päälleen ja hevosen illastamisesta mutisten lähti ulos.

Syötyään heittäytyivät mieheni penkille pitkälleen ja alkoivat kohta raskaasti kuorsata. Istuin vielä muurin kupeella ja vetelin savuja nysästäni. Muori oli kiivennyt uunille, ja vaari kutoi päreen valossa verkkoa.

»Minnekäs se poika jäi, kun sitä ei näykään tallista palaavaksi?» kysäisin minä saatuani piipun poltetuksi pohjaan.

»Liekö mennyt saunaan nukkumaan», murahti vaari minuun katsahtamatta.

Epäluuloni kasvoi yhä, ja itsekseni päätin valvoa niin kauan kuin väsymykseltäni jaksaisin sekä herättää sitten kaikessa hiljaisuudessa yhden miehistä valvomaan sijastani. Mutta koetellakseni vaaria asetuin itsekin pitkäkseni penkille ja sijoitin miekkani sekä molemmat pistoolit vierelleni. Aloin hengittää raskaasti sekä sitten kuorsata samaan tahtiin miesteni kanssa, pitäen kuitenkin toista silmääni sen verran raollaan, että saatoin hyvin nähdä vaarin hommat. Hän kutoi edelleen verkkoa ja niisti väliin pärettä, jolloin hän aina katsoa luihautti penkkiä kohti.

Jonkin hetken kuluttua nousi hän ylös ja siirsi jalallaan jakkaraa, niin että se kaatui. Mutta minä kuorsasin häiriytymättä edelleen. Silloin hän lähti varovasti liikkuen ulos. Kun häntä ei hyvään aikaan kuulunut takaisin palaavaksi, aioin jo nousta ylös ja lähteä katsastamaan, mitä ulkona oli tekeillä. Mutta samassa palasi vaari ja hiljaa tassutellen läheni minua sekä rupesi ottamaan aseitani. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti niihin tarttua, kavahdin minä salamana seisaalleni ja sivaltaen tyrmistynyttä vaaria korvalle niin, että hän kaatui, kiljaisin:

»Tuosta saat, kelmi! Vai kavaltaa aiot kunniallisia partiomiehiä.»

Säikähtyneinä hypähtivät mieheni ylös ja silmiään hieroen töllistelivät ympärilleen.

»Sitokaa tuo vaari, hänellä on joitakin pirun konsteja tekeillä», komensin minä, ja tuossa tuokiossa oli kiroileva äijä sidottu käsistään ja jaloistaan. Kiireesti vedimme senjälkeen vaatteet päälle ja saappaat jalkoihin.

»Meidän on viisainta lähteä heti matkaan, sillä varmaankin majailee täällä jossakin lähistöllä karjalaisia sissejä», sanoin minä miehille.

»Mutta mitä teemme tuolle vaarille?» kysyi yksi miehistä.

»Jätämme siihen, kunnes hänen poikahulttionsa apureineen tulee häntä pelastamaan. Mutta ettei hän ennen aikojaan siitä liikkeelle pääsisi, on meidän paras sitoa hänen aviosiippansakin, joka piileskelee tuolla uunilla.»

Pari miehistä sieppasi muorin alas, ja tuossa tuokiossa makasi hänkin sidottuna.

»Ja nyt taipaleelle, niin että tuli suksista suihkaa!» huusin, ja kiireesti työnnyimme pihalle.

Mutta juuri kun olimme valmiina heittäytymään suksillemme, kuului reen kitinää, ja samassa ajoi pihalle neljä hevosta. Reistä karkasi toistakymmentä pitkillä keihäillä varustettua partaniekkaa, jotka ympäröivät meidät kolmelta puolen. Tempasin pistoolini ja laukaisin ne peräkkäin lähinnä seisovia kohti, sivaltaen heti sen jälkeen miekkani. Mieheni eivät ehtineet muskettejaan laukaista, vaan alkoivat perillä huitoa ympärilleen. Pimeä vaikeutti taistelua, me tulimme tungetuiksi erilleen toisistamme, ja yksin jääneenä puolustin minä itseäni pirtin nurkan luona.

Hetken aikaa torjuttuani vihollisten uhkaavia keihäitä ja haavoitettuani heistä hyvänlaisesti ainakin kahta, kuulin toisten huudoista, että kaksi tovereistani oli kaatunut ja kolmas saatu vangiksi. Samassa jakaantui minua ahdistava joukko kahtia, antaen tietä eräälle rotevalle sissille, joka oli siepannut vahvan aisakoivun ja tavoitti sillä olkainsa takaa minua lyödäkseen. Ketterästi syrjään hypäten väistin minä vaarallisen iskun, mutta toista lyöntiä miekalla torjuessani meni kunnon aseeni kappaleiksi. Samalla sain pari keihäänpistoa käsivarteeni ja minuun käytiin joka puolelta käsiksi. Hetkistä myöhemmin makasin minä käsistä ja jaloista niiniköydellä sidottuna ainoan henkiin jääneen, Pekka-nimisen toverini rinnalla reslan perällä.

Kun rosvot olivat vähän aikaa viivähtäneet sisällä ja vapauttaneet liittolaisensa pintehistä, lähtivät he meluten ja hoilaten ajamaan takaisin. Edellämme ajoi yksi hevoskuorma sissejä ja perässä kaksi. Oman reslamme keulalla istui kaksi miestä, joista toinen ajoi hevosta, toinen piti kädessään tapparaa. Matka kulki tiettömiä epätasaisia metsämaita, arveluni mukaan eteläiseen suuntaan.

Kun koetin päästä miesten kanssa keskusteluun ja tiedustelin, mihin he meitä veivät, vastasi toinen hevosta nykien: »Ka, pyhä velj, kyllä siitä ehit tiion suaha, jahka perille tullah.» Jätin heidät rauhaan ja koetin miettiä, miten päästä tästä tukalasta pintehestä. Makasin kyljelläni sangen epämukavassa asennossa, ja selkäni takana ähki Pekka. Hapuillessani taakse sidotuilla käsilläni sain kouraani Pekan parran ja mieleeni välähti heti jotakin. Lähensin ranteeni hänen suunsa eteen, ja paikalla älysikin Pekka tarkoitukseni, alkaen kaluta käsiäni kiristävää nuoraa. Etteivät keulalla kyyröttävät miehet olisi huomanneet puuhiamme, ähkyin ja vaikertelin minä yhtä mittaa.

Kun Pekka oli arviolta noin puoli tiimaa käyttänyt hampaitaan, tunsin minä nuoran vihdoin hellittävän ja käsieni olevan vapaina. Pidin niitä edelleenkin selkäni takana ja odotin tilaisuutta voidakseni vapauttaa jalkanikin. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin matkueemme joutui synkän kuusikon pimentoon, niin ettei voinut juuri käden pituutta eteensä nähdä. Tempasin silloin nopeasti puukkoni, jota sissit eivät olleet huomanneet minulta riistää, ja vapautin silmänräpäyksessä jalkani. Tie kulki onneksi epätasaista vaaran rinnettä alaspäin, joten reki kolisi ja heittelehti puolelta toiselle. Tämän ynnä pimeän takia eivät vartijamme voineet huomata minun puuhiani. Vielä pari silmänräpäystä ja Pekkakin oli vapaana siteistään. Minun oli mahdoton kuiskata hänelle toimintaohjetta, eikä aikaa sitäpaitsi ollut hetkeäkään hukata, sillä suojaava kuusikko ja louhinen rinne saattoivat milloin hyvänsä päättyä. Niinpä heti, kun olin sivaltanut poikki Pekan jalkoja kiristävän nuoran, karkasin pystyyn ja iskien puukkoni tapparaa pitelevän rosvon hartioihin loikkasin reslasta kuusten keskelle. Pekka seurasi rivakasti kintereilläni.

Iskun saanut mies ehti karjahtaa, ja ajaja pysäytti paikalla hevosen. Huutaen ja kiroillen pysähtyivät perässä tulevat samaan rykelmään, ja ennenkuin ehdimme paria askelta eteenpäin harpata, kuului pari kolme laukausta. Pekka takanani huudahti, ja minä tunsin hänen vaipuvan maahan. Mutta minun oli mahdoton pysähtyä häntä auttamaan, ellen itsekin tahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi. Suinpäin ja umpimähkään loikkailin minä eteenpäin minkä puutuneet jalkani, pimeys ja louhinen maa suinkin sallivat. Mutta pimeydestä oli minulle enemmän hyötyä kuin haittaa, sillä vainoojieni oli siten mahdoton seurata jälkiäni. Kuulin kyllä hyvän aikaa heidän melunsa aivan kintereilläni, mutta muutettuani suuntaa alkoivat heidän äänensä vähitellen loitota, ja kun olin päässyt ulos kuusikosta sekä kykenin nopeammin juoksemaan, lakkasivat ne kokonaan kuulumasta.

Turvassa en kuitenkaan ollut näillä tienoin, sillä päivän valjetessa saattaisivat he helposti seurata jälkiäni ja joko suksilla tai hevosilla minut piankin tavoittaa, Riensin sen vuoksi yhtä menoa eteenpäin, ja etten eksyisi samalle paikalle takaisin, koetin puiden asentoa tarkkaamalla pitää suuntaa pohjoista kohti. Lunta oli ainoastaan puoleensääreen, joten se ei sanottavasti kulkuani vaikeuttanut.

Reessä ollessani olivat käsivarteen saamani haavat veren hyydyttyä tyrehtyneet, mutta alkoivat nyt juoksusta lämmettyäni uudelleen vuotaa. Kiskaisin sen vuoksi paidanhihastani pari kaistaletta ja hampaita apuna käyttäen sidoin haavat parhaani mukaan. Sitten porhalsin taas viimeisiä voimiani jännittäen puolijuoksua eteenpäin. Matkani kulki yli aavojen soiden, kangasten ja vaarojen, öinen erämaa lepäsi ympärilläni äänetönnä talvisessa unessaan. Joskus kuului etäältä pitkäveteinen suden ulvonta, jota säesti ketun ilkeä parunta. Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt lähettyvilleni, sillä silloin olisin ollut hukassa.

Kun itäinen taivaanranta vihdoin alkoi vaaleta, saavuin laajan, kulovalkean autioksi polttaman ahon reunaan, joka pohjoispuolella näytti rajoittuvan korkeaan hongikkoon. Sieltä olin kuulevinani ikäänkuin kukon kiekumista. Kuljettuani vielä noin puoli tuntia eteenpäin näin metsän päällä kiemurtelevan pari savupatsasta. Kohta sen jälkeen keksivät silmäni hongikon rinteessä kaksi taloa.

Niin iloiseksi kuin tämä löytöni minut aluksi saattoikin, aloin kuitenkin pian empiä taloon menemistä, sillä eihän ollut lainkaan taattua, etteivätkö väet olleet liitossa rajantakaisten rosvojen kanssa. Mutta väsymykseni ratkaisi asian, sillä tunsin, etten kykenisi edemmäs kulkemaan. Niin astelin rohkeasti eteenpäin ja työnnyin ensimmäisen talon pirttiin.

Talonväki oli sisään astuessani aamiaisella, josta minäkin kohta tervehdykset vaihdettuamme pääsin osalliseksi. Isännän ja hänen väkensä huomasin pian rehellisiksi kuninkaan alamaisiksi, ja silloin uskalsin vapaasti kertoa yölliset seikkailuni. He olivat kuulleet vienalaisten sissien suurella joukolla liikkuneen näillä seuduin ryöstelemässä sekä pitävän leiriä jossakin Hiienvaaran seutuvilla. Itse he kuitenkin olivat vielä säilyneet näiden vierailulta.

Isännän arvelun mukaan olin minä viime yönä taivaltanut kokonaista kuusi penikulmaa. Eipä siis ihme, että jalkani tuntuivat raskailta kuin lyijyharkot ja syötyäni kykenin tuskin itseäni liikuttamaan. Kun isäntä oli luvannut lähettää renkinsä heti paikalla viemään sanaa majurille Kajaaniin sekä pitää tarkoin varalla, etteivät sissit odottamatta taloon pääsisi, kömmin minä turvallisin mielin ylös lämpimälle uunille, jossa kohta vaivuin sikeään uneen.

Heräsin vasta myöhään illalla. Mitään erinomaisempaa ei päivän kuluessa ollut tapahtunut. Isäntä oli hiihtänyt pitkän matkan etelää kohti, mutta sisseistä ei ollut näkynyt jälkeäkään. Valvoimme isännän kanssa pärevalkean äärellä haastellen kaikenlaista tämän levottoman ajan tapauksista ja odotellen renkiä palaavaksi. Kun oli vierähtänyt tunti pari sivu puolen yön, palasi tämä vihdoin mukanaan kaksikymmentä jääkäriä, kaksi majurin kirjuria sekä joukko renkejä, kaikki hyvin asestettuina. Näiden kanssa tuli minun kaikin mokomin etsiä rosvojen leiripaikka sekä karkoittaa heidät seudulta.

Ensi aluksi komensin miehet levolle, jota he ankaran hiihdännän jälkeen hyvin kaipasivatkin. Itse toimitin isännän kanssa vuorotellen vartijan virkaa sekä nukahdin vielä pari tuntia aamuhämärässä. Seuraava päivä oli toinen adventtisunnuntai, taivas oli selkeä ja suksikeli parasta lajia. Haukattuamme vankan aamiaisen lähdimme viimeisten tähtien vaalenevalla aamutaivaalla vielä pilkkiessä painaltamaan kohti eteläisellä ilmanrannalla häämöttäviä lumisia vaaroja. Kun molemmista taloista lähti miehiä mukaamme, oli meitä alun neljättäkymmentä henkeä käsittävä joukkue. Ripeästi sujui matkamme, ja puolipäiväauringon kirkkaasti paistaessa saavuimme siihen Hiienvaaran taloon, jossa meidät oli sissien käsiin kavallettu.

Talossa oli muori yksinään kotona ja säikähtyi pahanpäiväisesti meidän pirttiin ilmestyessämme. Aluksi hän ei ollut ollenkaan tietävinään rosvojen lymypaikkaa, mutta hetken häntä kovisteltuamme ilmoitti hän sen vihdoin. Se oli puolentoista penikulman päässä yksinäisessä Lahden talossa Hiienjärven rannalla.

Saatuamme tämän tärkeän tiedon sekä otettuamme eväsrepuistamme hiukan vahvistusta lähdimme oitis matkaan, kulkien muorin osoitusten mukaan lounaista ilmansuuntaa kohti yli vaaraisen selänteen. Aurinko punoitti vielä taivaan rannalla, kun puiden välistä näimme allamme pienen salojärven ja sen vastakkaisella rannalla talon, josta kohosi pari savupatsasta korkealle ilmaan. Lähemmin tarkastellessamme huomasimme pihan avonaiset sivut suljetuiksi korkeilla hirsivarustuksilla. Keskellä pihaa paloi suuri nuotio, jonka ääressä istuskeli joukko miehiä. Pirtin katolla seisoi vartija turkki päällä, ja varustuksen ulkopuolella ärhenteli joukko koiria.

Pidimme lyhyen sotaneuvottelun. Toiset ehdottivat jakaannuttavaksi kahtia ja kierrettäväksi metsän suojassa talon takapuolelle, josta sitten yön tullen hyökättäisiin yht'aikaa varustuksen kimppuun. Minä pidin kuitenkin ajan voittamiseksi parempana hyökätä suoraan järven yli. Jos rosvot olivatkin miesluvultaan vahvemmat sekä varustetussa asemassa, oli meillä sen sijaan parikymmentä miestä säännöllistä sotaväkeä ja paremmat aseet, joten en ollenkaan epäillyt voittavamme.

Heti merkin annettuani laskimme yhtenä pyrynä rinnettä alas järven jäälle. Paikalla pani pirtin katolla oleva vartija toimeen hälytyksen ja suljetussa pihassa syntyi liikettä ja melua. Järven puoleisella sivulla olevalle hirsivallille kohosi parrakas pää toisensa viereen.

»Kunhan nyt pysyisitte kiltisti siellä itse laittamassanne satimessa, että apajani tulisi niin suureksi kuin mahdollista», ajattelin kiitäessäni miesteni etunenässä kaikin voimin rantaa kohti.

Rosvojen huomasin olevan varustettuja etupäässä jousilla, ainoastaan joillakin heistä näkyi olevan tuliluikkuja. Pyssynkantaman ulkopuolella pysäytin joukkoni. Viisitoista jääkäriä asetin rintamaan ja komensin heidät juoksemaan sekä ampumaan hyvin tähdätyn yhteislaukauksen hirsivallilla odottavaan rosvojoukkoon. Seuraus oli, kuten odottaa sopikin, että joka ainoa rosvo katosi vallilta, paitsi viittä kuutta miestä, jotka jäivät siihen kuolleina kellettämään. Jääkärit saivat kyllä hekin vastaansa nuoli- ja kuulasateen, mutta ainoastaan pari heistä lievästi haavoittui.

Erotin nyt kiireesti viisi jääkäriä ja seitsemän muuta miestä, jotka komensin toisen kirjurin johdolla kiertämään talon takapuolelle sekä ottamaan vastaan viholliset, jos he lähtisivät varustuksestaan peräytymään. Kohta kun he olivat kadonneet huoneiden taa ja minä juuri järjestin kahtakymmentä jäljellä olevaa miestäni päähyökkäykseen, alkoi talon takaa kuulua kiivas taistelun meteli. Kuten jäljestäpäin selvisi, oli siellä näreikön keskellä suuri, pölkyistä ja havuista kyhätty tilapäinen talli, jonne sissit olivat keränneet Pielisjärven, Nurmeksen ja Sotkamon puolelta ryöstettyjä hevosia, kaikkiaan kuutisenkymmentä kappaletta. Joukko sissejä oli takasolasta hyökännyt tallille pelastamaan hevosia joutumasta meidän käsiimme. Mieheni joutuivat parahiksi estämään heitä tässä aikeessaan.

Komensin joukkoni seuraamaan itseäni ja hyökkäsin vitkastelematta ylös vallille. Olin järjestänyt väkeni niin, että he kapusivat ylös samalla hetkellä. Ylös tultuaan pistivät he määräykseni mukaan ensiksi ainoastaan päänsä vallinharjan yli ja ampuivat nopeasti yhteislaukauksen pihalla tiheänä joukkona seisoviin vihollisiin. Seuraavana tuokiona, kun rosvot vielä olivat yhteislaukauksen aiheuttaman sekasorron vallassa, heittäysin minä hurraata huutaen vallilta alas pihalle ja heti maahan päästyäni lävistin tervetuliaisiksi muutaman rokonarpisen ja punapartaisen roikaleen, joka ei ehtinyt edes keihästä suojakseen ojentaa. Mieheni seurasivat heti kintereilläni, ja pistimet tanassa hyökkäsivät jääkärit epäjärjestyksessä olevan rosvolauman kimppuun.

Taistelu pihalla ei kestänyt kauan. Lumi alkoi pian punoittaa kaatuneiden sissien verestä, ja sekasortoisena joukkona tunkeutuivat toiset kummallakin takaosalla olevien hirsiröykkiöiden yli pakoon. Miekat ja piikit ojossa seurasimme heidän kintereillään. Pölkkytallin luona taisteli toinen joukkoni kaksi kertaa lukuisampaa sissiparvea vastaan. Kun pihasta ulos hyökätessämme molemmat joukkomme pääsivät yhtymään, lähti koko jäljellä oleva viisikymmenmiehinen sissilauma hurjaan pakoon. Ajoimme heitä takaa hämärän tuloon saakka, kaataen heistä useita sekä ottaen joukon vankeja. Omalta osalta lävistin kymmenkunta rosvoa ja ammuin kolme.

Pakenevien joukossa huomasin muun muassa Hiienvaaran kierosilmäisen äijän, joka niin katalasti oli vihollisiin liittynyt. Päästyäni hänen kintereilleen tempasin hänet kiinni pitkästä niskatukasta ja heitin kinokseen, komentaen jäljessä tulevan miehen sitomaan hänet. Muiden vankien mukana sai hän sitten seurata meitä Kajaanin linnaan kärsimään hyvin ansaittua rangaistustaan.

Paitsi mainittua kuuttakymmentä hevosta löytyi talosta kaikenlaista ryöstösaalista, muun muassa melkoinen määrä jyviä. Vietettyämme yön talossa sytytimme sen hirsi varustuksineen palamaan ja valtavan tulenloimun tietämme valaistessa lähdimme saaliinemme ja vankeinemme aamuhämärissä ajelemaan Kajaania kohti.

Joulun vietimme sitten kaikessa rauhassa Kajaanin linnassa. Mutta koska aika täällä sydänmaan perukoilla tuntui vähitellen käyvän pitkäksi ja mieleni paloi Etelä-Suomeen, suurempain sotatapausten keskelle, menin nimipäivänäni rajamajurin puheille ja pyysin häneltä eroa toimestani. Oikullinen ja käsittämätön ihminen kun hän oli sekä lisäksi tällä kertaa hyväisesti juovuksissa, suuttui hän pyyntööni silmittömästi, alkoi ärjyä ja temmeltää, niin että vaahto suusta kävi, ja raahautti minut lopuksi pimeään vankityrmään. Siellä sain virua kokonaista kolme päivää ja oli minulla kyllin tilaisuutta miettiä ihmiselämän kummallisia käänteitä ja oikkuja, joita kohtalo näytti erityisen runsaskätisesti minun osalleni varanneen.

Mutta paljon enemmän kuin syytön vankeuteni vaivasi minua yksinäisyys ja liikkumattomuus sellaisenaan, sillä silloin takertuivat aina ajatukseni Riikan kohtaloon ja mieleni synkkeni syttäkin mustemmaksi. Voisi kenties näyttää siltä, kuin olisin tämän seikan ottanut hyvinkin keveästi, kun yleensä näissä muisteluissani olen niin vähän kajonnut Riikaan ja hänen kohtaloonsa. Mutta itse asiassa palasi hän aina mieleeni, milloin vain levottomalta elämältäni joudin hetkeksikään pysähtymään ja antautumaan mielikuvituksen valtaan. Niinpä oli tämä pakollinen paikallaan pysyminen Kajaanin linnan vankityrmässä juuri sen takia minulle monin verroin vaikeampi kestää kuin mitä se muutoin olisi ollut.

Edellä olevan tahdoin vain sanoa puolustuksekseni, etteivät ne, joiden silmiin mahdollisesti joskus maailman päivinä nämä vaatimattomat muistelmani joutuvat, syyttäisi minua liian suuresta kevytmielisyydestä—sillä kevytmielisyyttä, Herra paratkoon, on luonteessani aina ollut runsaasti, mutta en kuitenkaan soisi, että minua siitä paheesta syytettäisiin suhteessani lapsuuteni ystävättäreen. Jos jonkun mielestä kaikenlaisten seikkailujen ohella näytän liian vähän huolehtivan lemmittyni kohtalosta, niin siihen on yksinkertaisesti syynä vain se, etten tahdo lukijoitani turhanpäiten rasittaa liian paljon omista mielenmurheistani puhumalla.

No niin, tiesin kyllä, ettei vankeuteni, johon minut oli ihan aiheettomasti raastettu, voisi missään tapauksessa kovin kauan kestää, ja neljäntenä päivänä sainkin minä jälleen astua päivänvaloon. Esimieheni oli nyt yhtä kohtelias ja makea kuin Tapanin iltana kiukkuinen. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään ja sanoi suuttuneensa yksistään vain sen tähden, että minä pyrin pois hänen palveluksestaan. Hän kiitteli ripeyttäni ja rohkeuttani sekä kirjoitti minulle suosiollisen erokirjan. Saatuani sitten jäljellä olevan palkkani, satakaksikymmentä taaleria kuparissa, lähdin vanhan vuoden viimeisenä päivänä taivaltamaan Uudellemaalle yhdessä kapteeni Salomon Enbergin kanssa, joka sotamarski Nierohtin lähettinä oli ollut Kajaanin linnassa.

* * * * *