NELJÄS LUKU.
Saan paikan armeijassa ja poltan sillan vihollisten nenän edessä.
Tammikuun lopulla saavuin Liljendaaliin, jossa Suomen pääarmeija silloin oli leirissä. Pyrin hetimiten perille tultuani kenraalimajuri Armfeltin puheille, esitin hänelle rajamajuri Affleckilta saamani erokirjan sekä ilmoitin haluavani jotakin tointa armeijassa. Kenraali otti minut sangen ystävällisesti vastaan, kyseli Kajaanin kuulumisia ja kun olin hänelle lyhyesti ja avomielisesti, kuten tapani oli, kertonut viimeisistä seikkailuistani, taputti hän minua olkapäälle ja sanoi minun kaltaiseni miehen, jos kenenkään, tarvitsevan sijansa armeijassa. Tunsin itseni tästä kenraalin kohteliaisuudesta varsin ylpeäksi ja vakuutin hänelle alttiuttani.
»No, no, pidän teidät kyllä muistissani, milloin vain tarvitsen sukkelaa ja ripeätä miestä», lausui hän minua ovelle saattaessaan, »mutta pahoin pelkään, että monen rehellisenkin alttius joutuu liian kovalle koetukselle.»
Näitä sanoja lausuessaan näin hänen otsallaan viivähtävän synkän pilven. Tuo jalo sotilas aavisti varmaan jo tällöin isänmaansa ja sen viimeisen, vaivalla kootun armeijan synkeän kohtalon, joka meiltä muilta oli vielä tulevien vuosien kätkössä. Vasta joitakin aikoja armeijassa oltuani alkoi minulle selvitä, kuinka huonolla kannalla sotajoukon tila oli, ja kuinka kaikki sotatoimet Nierohtin ja Armfeltin ponnistuksista huolimatta jäivät hajanaisiksi ja hervottomiksi. Ja yhä huonommiksi kehittyivät asiat, kun vanha kunnon Nieroht vuotta myöhemmin, tuhansista vastoinkäymisistä murtuneena, äkkiä sairastui ja kuoli, ollessamme leirissä Kymijoen suulla, ja hänen sijaansa Suomen armeijan ylipäälliköksi tuli uudestaan tuo kelvoton Lybecker.
Mutta ehätänhän jo tapausten edelle. Seuraavana päivänä siitä, kun olin käynyt kenraali Armfeltin puheilla, sain paikan päästen munsterikirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin, majuri Fraserin komppaniaan. Toimeeni en aluksi ollut suinkaan tyytyväinen, sillä tulihan pääasiallisimpana aseenani taasenkin olemaan hanhenkynä, johon jo Viipurissa palvellessani olin ehtinyt niin perin pohjin kyllästyä. Mutta pian sain mieluisampaa ja enemmän luonnettani vastaavaa tointa. Kenraali Armfelt piti minut lupauksensa mukaan muistissaan, ja kevättalvella komennettiin minut pienen miesjoukon kanssa ensimmäiselle partioretkelleni, jonka tein Viipurin seuduille. Turhaan koetin täällä saada joitakin tietoja Riikasta ja hänen sukulaisistaan. Hänen kohtalonsa pysyi minulle vielä toistaiseksi pimeän peitossa.
Samanlaisia partio- ja tiedusteluretkiä sain sitten tehdä tuon tuostakin. Koska näillä ensimmäisillä retkilläni ei mielestäni sattunut mitään erinomaisempaa, niin en huoli ruveta lukijaa rasittamaan niistä laveammin kertomalla, vaan siirryn kokonaista pari vuotta ajassa eteenpäin, sillä silloin ryhtyi tsaari Pietari oikein todenteolla maatamme valloittamaan. Mainitut vuodet olivat jonkinlaista väliaikaa, jolloin armeija liikehti Kymijoen ja Viipurin välisillä seuduilla, saamatta tilaisuutta mihinkään ratkaisevampaan tekoon. Vanhan marsalkka Nierohtin tarmolla suunnittelema Viipurin takaisin valloituskin raukesi kunnollisen tykistön ja muiden sotatarpeiden puutteessa tyhjiin, ja tästä masentuneena tuo iäkäs ylipäällikkö sitten kuolikin, kuten jo olen maininnut.
Päästiin sitten aseman juuri nimeksikään muuttumatta kevääseen armon vuonna 1713, neljä vuotta siitä kuin Kaarlo-kuningas oli tullut Pultavassa lyödyksi ja kolme vuotta sen jälkeen, kun Viipuri oli menetetty venäläisille. Toukokuun kymmenentenä päivänä nousi tsaari Pietari kahdentoista tuhannen miehen kanssa maihin Helsingin Hietalahdessa, kun kenraalimajuri Armfelt puolinetoista tuhansine miehineen, joiden joukossa minäkin olin, oli ensinnä karkoittanut hänen kaleerinsa kaupungin satamasta. Kun vihollinen kuitenkin pääsi maihin, emme voineet enää paikkaamme puolustaa, vaan sytytimme kaupungin palamaan ja peräydyimme asukasten seuraamana maalle pääarmeijan luo Porvooseen. Kohta sen jälkeen palasi tsaari kuitenkin uuteen pääkaupunkiinsa ja venäläinen sotavoima vetäytyi meritse Pernajanlahden perukassa olevaan Koskensaareen, johon se asettui leiriin. Ollessani tiedusteluretkellä sain urkituksi, että Venäjältä odotettiin Koskensaaressa olevan vihollisvoiman vahvistukseksi kahdeksantuhatta ratsumiestä. Tuotuani tämän tiedon pääarmeijalle pyysi Armfelt lupaa marssia jonkin armeijaosaston kanssa oitis Kymijoelle lyödäkseen tuon ratsujoukon takaisin. Sen jälkeen olisi ollut helppo koko voimalla käydä Koskensaaressa majailevan vihollisarmeijan kimppuun, varsinkin kun Helsingin edustalle oli tullut ruotsalais-suomalainen sotalaivasto, joka olisi voinut tukkia vihollisen peräytymistien. Mutta tähän järkevään tuumaan ei hänen pelkuruutensa Lybecker suostunut. Näin omin silmin, kuinka kiihtyneenä Armfelt ja muut upseerit tulivat sotaneuvottelusta. Ja kun sotaneuvottelun tuloksista tieto levisi armeijaan, valtasi kaikkien mielet sama kiihtymys, ja äänekästä nurinaa sekä sotamarsalkasta lausuttuja herjauksia kuului kaikkialta. Niin pääsivät vihollisvoimat yhtymään, meikäläisten sotilasten täytyi tyytyä vain voimattomina hampaitaan kiristämään. Kohta sen jälkeen alkoi yhtynyt vihollisvoima pitkin rantatietä liikehtiä Porvoota kohti.
Oli helteinen päivä heinäkuun puolivälissä. Kedoilla lainehti vehmas nurmi, mutta niitty- ja peltomiehiä ei näkynyt työssä. Metsässä kukahteli käki ja heinikossa siritti sirkka. Rakuunain ja tykkimiesten hevoset, joita oli liekään pantuina ympäri ketoja, olivat ahmineet kyllikseen mehevää apilasta ja seisoivat nyt vatsat pulleina ja päät nuupollaan, huiskien laiskasti kärpäsiä kyljiltään. Hevoset kuuluivat tuhatmiehiselle etujoukolle, joka kenraalimajuri Armfeltin komennossa oli asettunut Vanhankartanon ympäristölle, noin penikulman päähän Porvoosta jokivartta ylöspäin. Sanoin tätä etujoukoksi, vaikka oikeampi nimitys sille olisi jälkijoukko, sillä hänen ylhäisyytensä sotamarsalkka oli päävoiman ja kyökkinsä kanssa vetäytynyt Mäntsälään ja oli kenties sieltäkin jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti.
Olin eilisen päivän sekä viime yön ollut parin miehen kanssa tiedusteluretkellä Pernajan puolella ottamassa selkoa vihollisten lukumäärästä ja liikkeistä. Aamupuolella olin nukahtanut muutaman tunnin heinissä tallinparvella, ja haukattuani senjälkeen aamiaiseksi puolihomehtuneen leivänkannikan sillinpäiden kanssa istuin nyt päivää paistatellen ja nysääni imeksien tallinportaalla. Päärakennuksen pihanpuoleiset ikkunat olivat auki, ja eräässä huoneessa näin kenraali Armfeltin käyskentelevän edestakaisin.
Pölypilveen peittyneenä läheni silloin Porvoosta tulevaa tietä ratsumies ajaen täyttä laukkaa höyryävällä hevosellaan.
»Mitä kuuluu?» huutelivat hänelle sotilaat, jotka tienvarsinurmikolla loikoen nousivat istualleen hänen ohi rientäessään.
Mutta ehtimättä heidän uteliaisuuttaan tyydyttää karautti rakuuna päärakennuksen porrasten eteen ja jättäen hevosensa pihanurmea järsimään katosi sisään. Näin ikkunan läpi hänen viittoen puhuvan jotakin kenraalille, joka hetkistä myöhemmin ilmestyi portaalle. Varjostaen kädellä silmiään tähysteli hän ympärilleen.
»Löfving!» huusi hän viitaten minulle, joka sillä välin olin noussut seisomaan.
Kunniaa tehden astuin minä hänen eteensä.
»Kuuletteko tuota ammuntaa?» sanoi hän. »Siellä on etuvartiostomme taistelussa vihollisen kanssa, joka on ehtinyt jo Porvoon edustalle. Nouskaa heti ratsaille ja rientäkää sinne minkä hevosesta lähtee. Kohta kun etuvartijamme ovat peräytyneet joen yli, sytyttäkää silta palamaan. Jos vihollinen seuraa ihan kintereillä, on etuvartioston sitä pidätettävä niin kauan, että te ehditte saada sillan kunnollisesti palamaan. Ymmärrättekö?»
»Olen täsmälleen täyttävä käskynne, herra kenraali», vastasin minä tehden uudelleen kunniaa.
Riensin heti lähimpäin sotilasten luo ja tyhjensin heidän ruutisarvensa rensseliini. Tarkastettuani, olivatko tulukseni kunnossa, sieppasin renkituvasta kirveen vyöni alle ja ottaen kedolta lähimmän hevosen lähdin täyttä karkua ajamaan Porvoota kohti, josta silloin tällöin jymähti tykinlaukaus. Muskettien pauketta ei raskaan ilman takia voinut vielä tänne saakka erottaa.
Ehdittyäni sille kukkulalle, josta Kiialan vainioiden yli näkyy Porvoo, huomasin etuvartijaimme kulkevan juuri sillan yli, kääntyen tavan takaa laukaisemaan muskettinsa vihollista kohti, joka oli jo ilmestynyt Pappilanmäelle. Kannustin ja hosuin hevostani, joka aivan suorana lensi siltaa kohti. Etuvartijajoukko oli jo ehtinyt yli ja marssi Kiialaa kohti. Huusin heidän päällikölleen, majuri Gyllenströmille, kenraali Armfeltin käskyn ja ratsastin edelleen.
Ollessani noin kymmenen sylen päässä sillasta suistui hevoseni äkkiä polvilleen, lennättäen minut hyvän joukon eteenpäin tielle. Joutamatta sen enempää piittaamaan hevosesta, johon varmaankin oli sattunut yksi ympärilläni vinkuvista kuulista, juoksin sillalle. Voimaini takaa kirvestä heiluttaen irroitin tuossa tuokiossa muutamia kansilankkuja ja työnsin ne läjään. Sen jälkeen riuhtaisin puolilahonneen kaidepuun irti ja löin sen säpäleiksi, tukkien kuivat pirstat kansilautojen väliin. Sitten siroitin rensselissäni olevan ruudin puiden sekaan ja otin tulukseni esille.
Vihollinen oli Pappilanmäeltä nähnyt minun puuhani ja laukasi yht'aikaa ainakin parisataa muskettia minua kohti. Ympärilläni oli helvetillinen vinkuna ja surina, sillan puista lenteli sälöjä ja maa takanani jokiäyräällä ikäänkuin savusi. Mutta Jumalan sallimuksesta ei minuun sattunut yksikään kuula.
»Vaikka ampuisitte minut seulaksi, niin täytän sittenkin kenraalin käskyn», ajattelin itsekseni ja kalkutin kipinöitä piikivestä.
Mäeltä lähti täyttä juoksua siltaa kohti muutamia kymmeniä viheriätakkeja, mutta meikäläinen etuvartiosto oli etsinyt suojaa Kiialan pellonojista ja lähetti heitä vastaan tuhoisan kuulasateen. Sain tulen taulankappaleeseen, ja ruudin kähähdellessä syttyivät rutikuivat siltapuut vehmaasti palamaan.
Olin polvillani tulta kiihoitellen, kun huomasin yhden venäläisen päässeen eheänä meikäläisten kuulasateen läpi ja juosseen aina sillan päähän saakka, josta hän ojensi pyssynsä minua kohti. Tempasin kiireesti oman muskettini ja ehtimättä juuri tähtäämään laukaisin sen häntä kohti. Kuula sattui viheriätakkia rintaan, ja töppösensä ilmaan heittäen keikahti hän selälleen. Mutta samassa laukesi hänenkin pyssynsä ja kuuma suraus sivusi vasenta ohimoani.
Sillanpää oli kuitenkin ehtinyt jo täyteen palamisen vauhtiin, ja pitkin maantien ojaa kumarassa juosten palasin minä meikäläisten luo. Majuri Gyllenström tuli luokseni ja sanoi kättäni pudistaen:
»Hyvin tehty, Löfving, mutta kuinka meidän on nyt teitä nimitettävä, sillä vasen korvannehan on riekaleina?»
Sivusin kädellä mainittua ruumiinosaani ja huomasin vasta nyt, että kaulalleni vuoti verta, sillä venäläisen kuula oli rikkonut korvalehteni, joka riippui riekaleena alas poskelle.
»Korvani olen näemmä menettänyt», vastasin minä, »mutta onhan tuo vain vasen korva. Moni tässä leikissä saa vielä päänsäkin menettää.»
Sen sanottuani tempasin korvalehden riekaleen irti ja viskasin menemään. Samalla saapui luoksemme oman komppaniani päällikkö, majuri Fraser, tuoden avuksemme satakunta miestä. Majuri Gyllenström jätti hänelle etuvartioston päällikkyyden ja lähti itse ratsastamaan Vanhaankartanoon.
Tällä välin olivat venäläiset kuljettaneet tykkejä Pappilanmäelle ja alkoivat niillä ampua meikäläisiä. Majuri Fraser nousi eräälle puolen sylen korkuiselle kivelle ja tarkasteli vihollisen hommia. Joukossamme oli Porvoon pappi, joka etuvartioston mukana oli seurannut kaupungista tänne. Hän pyysi majuria astumaan alas kiveltä, sillä hän väitti vihollisen yhdellä tykillään tähtäävän juuri häntä. Majuri tottelikin, mutta nousi hetkisen kuluttua uudelleen kivelle ja kädellä silmiään varjostaen tähysti joen taakse. Silloin tulla viuhahti kanuunankuula, riuhtaisten majurin vatsan kohdalta melkein poikki sekä surmaten kaksi kiven takana seisovaa sotamiestä.
»Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!» huudahti majuri saksaksi vaipuessaan maahan aivan minun jalkoihini.
Hänen sormensa tekivät kouristelevia liikkeitä ja hänen suunsa kävi vielä muutaman hetken, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Maatessaan selällään siinä meidän jaloissamme muistutti hän omituisesti pesästään pudonnutta linnunpoikaa. Hänet käärittiin Kiialasta haettuun karhuntaljaan, ja neljä sotamiestä kantoi hänet pois.
Niin paljon ja moninaisia sodankauhuja kuin seuraavina vuosina sainkin nähdä ja kokea, painui tämä näky kuitenkin kaikista syvimmin mieleeni. Muistellessani sitä ja ummistettuani silmäni näen ilmielävänä edessäni majuri Fraserin, kuinka hän raadeltuna makasi jaloissamme aukoen suutaan ja liikuttaen sormiaan.
* * * * *
VIIDES LUKU.
Metsissä ja maantiellä. Tutustun vastaiseen sotatoveriini keskellä vihollisten leiriä.
Oli raikas aamu syyskuun keskipaikkeilla, kun astuin ulos nokisesta saunasta, missä oljilla maaten olin muutamain komppaniatovereitteni kanssa viettänyt yön. Vainioilta ja Vanajan rantaniityiltä haihtui yöllinen sumu parast'aikaa riekaleina ilmaan, ja tuolta ja täältä kuului kiireistä, mutta tahdikasta varstankapsetta, kun maamiehet puivat viljojaan pois sotajoukkojen jaloista. Ympäri ketoja savusi vielä yöllisiä leirinuotioita, joiden ympärillä näkyi toistensa nojaan asetettuja musketteja, einehtiviä tai jalkineitaan parsivia sotamiehiä ja joukko nälkiintyneitä rääsyläisiä, joita armeijan kintereillä oli Uudeltamaalta kulkenut tänne Hämeeseen. Osa eri rykmenttien sotilaista oli jo luomassa valleja Vanajan rannoille sillan kummallekin puolelle. Kylän alla olevalla niityllä hirnahtelivat ratsuväen hevoset, ja vallinluojain taholta kuului välistä reipas laulun hoilaus. Sellaista ei oltu armeijassa pitkään aikaan kuultu, ja se vaikutti omituisen elostuttavasti kaikkien mieliin.
Armeijassa oli herännyt uutta luottamusta sen jälkeen kuin Lybecker oli viimeinkin kutsuttu sinne, missä hänen olisi pitänyt aina pysyä, nimittäin Tukholmaan, ja kenraalimajuri Armfelt oli toistaiseksi saanut ylipäällikkyyden. Mutta kykenisikö parhainkaan päällikkö enää korjaamaan hänen jälkiään? Sitä epäilivät kaikki, jotka asioita vähänkään ymmärsivät. Olihan Lybecker Armfeltin ja muiden rukouksista huolimatta peräyttänyt armeijan miekanlyönnittä rannikolta Hämeenlinnaan. Vihollisen voimat olivat siten saaneet rauhassa yhtyä ja rakentaa varustuksiaan sekä ottaa haltuunsa Helsingin ja Turun. Armfelt oli puolustuspaikakseen valinnut Mierolan sillan lähellä Hattulan kirkkoa. Taistelu oli ennen pitkää odotettavissa, sillä Hämeenlinnaa läheni venäläisten ylipäällikkö, kenraali Apraksin, jolla oli käytettävänään meikäläisiä paljon suurempi sotavoima.
Koska munsterikirjurin toimi ei minua ollenkaan miellyttänyt, kävin rykmenttini päällikön, eversti Yxkullin puheilla, pyytäen ylennystä virassani. Mutta hän kohteli minua röyhkeästi, sanoen hänellä olevan parempiakin miehiä autettavana. Pyysin silloin eroa paikastani mennäkseni johonkin toiseen rykmenttiin, jossa olisi minua huonompiakin miehiä. Mutta hän käski minun vain pysyä paikallani komppaniassani. Tämän jälkeen kävin vielä kenraalimajuri Fittinghoffin luona, että hän auttaisi minut pohjalaiseen rykmenttiinsä. Hän lupasikin minulle kenttävääpelin paikan, mutta ero entisestä rykmentistäni oli minun itseni hankittava. Mutta sehän minulta kiellettiin, ja sen vuoksi päätinkin nyt kääntyä itse Armfeltin puoleen.
Hän asui esikuntansa kanssa pappilassa, jonka pihalle minä asetuin odottelemaan puheille pääsyn mahdollisuutta. Jutellessani siinä erään hämäläisen kersantin kanssa kuulin tutun äänen huutavan nimeäni. Kääntyessäni näin ikkunassa kenraali Armfeltin, joka viittoi minua luokseen.
Astuessani sisälle istui hän yksinään pappilan vierastuvassa. Pöydällä hänen edessään oli kartta levällään, miekka sekä kolmikulmainen hattu olivat tuolilla hänen vieressään.
»Muutama päivä sitten olivat vihollisten etujoukot Nurmijärvellä», lausui hän karttaa silmäillen, »mutta varmaankin he ovat jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti. Tarvitsisin nyt pikaisesti tietoja heidän hankkeistaan ja viimeisimmästä lukumäärästään. Oletteko valmis lähtemään heti liikkeelle?»
»Heti paikalla, herra kenraali, mutta uskaltaisinko sitä ennen esittää pienen pyynnön?» vastasin minä.
Kun hän oli suopeasti nyökäyttänyt päätään, ilmaisin haluni tulla ylennetyksi munsterikirjurin virasta johonkin muuhun toimeen. Suosiollisesti lupasi hän toimittaa minulle ylennyksen heti, kun palaisin tiedusteluretkeltäni.
Hän oli sillä välin noussut seisomaan ja kävellyt ikkunan luo. Pappilan ohi marssi juuri komppania Hämeen läänin jalkaväkeä, joka arvatenkin oli menossa etuvartiostoon. Heitä katsellen puhui kenraali enemmän itsekseen kuin minulle:
»Uusmaalaiset ovat saaneet jo jättää kotiseutunsa. Jumala yksin tietää, saavatko hämäläisetkin tehdä samoin. Ja sitten on pohjalaisten vuoro! Ja tämä kaikki yhden kelvottoman ihmisen laiminlyöntien takia.»
Huomattuaan minun vielä viipyvän ovensuussa kääntyi hän puoleeni ja sanoi:
»Toivon teidän täyttävän hyvin tehtävänne, kuten ennenkin. Siitä lopultakin kaikki riippuu, kuinka uskollisesti kukin täyttää velvollisuutensa. Jumalan haltuun, Löfving!»
»Jumalan haltuun, herra kenraali!» vastasin liikutettuna ja läksin huoneesta.
Tämän jälkeen en enää nähnyt kenraali Armfeltia koko pitkällisen ja hävittävän sodan aikana. Tehtyään miehekästä vastarintaa Pälkäneellä, Tammerkoskella ja Isossakyrössä sai hän harventuneen, ryysyisen ja nälkäisen sotajoukkonsa kanssa peräytyä yhä kauemmas Pohjolan yöhön ja lumiin sekä loppujen lopuksi kestää viimeisten Suomen miesten kanssa kaikkia kuoleman kauhuja Norjan tuntureilla. Mutta minä jäin edelleenkin vihollisten valtaamaan Etelä-Suomeen, jossa omalla tavallani koetin olla hyödyksi isänmaalleni ja vahingoksi viholliselle.
Lähdin siis kohta Armfeltin luota tultuani retkelle. Tovereikseni sain vänrikki Sahlmanin sekä viisi sotamiestä. Kuljimme ensiksi meikäläisten etuvartioston ohi Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen Nurmijärvelle päin. Kylät Hämeenlinnan eteläpuolella olivat enimmiten melkein tyhjinä, sillä asukkaat olivat vihollisten pelosta piiloutuneet metsiin tai seuranneet meikäläistä sotajoukkoa.
Sivuutettuamme Janakkalan kirkon kuljimme metsäisten mäkien välitse mutkittelevaa maantietä Nurmijärveä kohti. Silloin kohtasimme äkkiarvaamatta kasakkajoukon, joka hiljalleen ratsasti meitä vastaan. Livahdimme oitis puiden väliin ja kiipesimme lähintä rinnettä ylös. Kasakkain näimme allamme pysähtyneen neuvottelemaan.
»Laukaiskaamme muskettimme tyhjiksi», sanoin tovereilleni, »mutta tähdätkää tarkoin kukin omaan mieheenne!»
Laukaisimme seitsemän muskettiamme melkein yht'aikaa ja seitsemän arohevosta jäi haltijattomiksi. Kasakat joutuivat hämmennyksiin, päällikkö kirosi ja ärhenteli. Kun hän oli saanut joukkonsa hiukan toipumaan, komensi hän kaksikymmentä miestä jalkaisin hyökkäämään kimppuumme, jolla aikaa toiset ampuivat meitä kohti yhteislaukauksen, niin että oksia ja kaarnanpalasia sinkoili ympärillämme. Olimme sillä välin saaneet muskettimme uuteen latinkiin ja kun kimppuumme lähetetyt kasakat tulivat puiden välistä näkyviin, lähetimme heille kuumat tervetuliaiset. Ainakin viisi heistä jäi petäjäin juurelle kierimään ja loput pakenivat suinpäin alas nähdessään pistimemme edessään välkehtivän.
Emme enää jääneet uutta rynnäkköä odottamaan, vaan riensimme toista rinnettä alas, ladaten juostessamme muskettejamme. Päästyämme takana olevan noron pohjalla kasvavaan tiheään viidakkoon ilmestyi vasta jättämällemme kukkulalle uusi joukko kasakoita. Lähetimme heille vielä erojaisiksi kuulatuiskun ja lähdimme sitten kiireesti viidakon suojassa rientämään pitkin noroa eteläiseen suuntaan.
Pääsimme sen enemmittä kasakoista eroon ja noin tunnin ajan kuljettuamme lähenimme jälleen varovasti maantietä muutaman yksinäisen metsätalon kohdalla. Näkyvissä ei ollut ristin sieluakaan, mutta joka tapauksessa marssisi venäläisten päävoima tästä piakkoin sivu. Meidän oli siis parasta asettua näille seuduin ottamaan selkoa vihollisvoiman suuruudesta.
Silmäillessäni typö tyhjäksi jätettyä taloa juolahti mieleeni eräs tuuma. Metsän reunassa lähellä tietä oli riihi. Mitäpä jos asetunkin sen ahtaaseen ullakkoon, niin voin aivan vierestä laskea ohi marssivain vihollisten lukumäärän? Eihän ollut luultavaa, että heidän päähänsä pälkähtäisi kiivetä nuuskimaan tyhjäksi jätetyn talon riihen ullakkoa. Toverini piiloutuisivat sen sijaan niityn takana olevalle metsäiselle kukkulalle ja tekisivät puolestaan sieltä käsin huomioita. Ihan tien viereisiin metsiin oli uhkarohkeata piiloutua, sillä arvatenkin kulkisi vihollisjoukkojen kummallakin puolen metsässä partioita vaanimassa meikäläisten mahdollisia väijytyksiä. Mutta etäämpää tehdyt huomiot eivät luonnollisestikaan olleet niin tarkkoja kuin ihan vierestä tehdyt. Kahdesta eri paikasta tehdyt havaintomme voisimme sitten verrata toisiinsa ja päästä siten kutakuinkin tarkkoihin tuloksiin.
Toverini pitivät tuumaani viisaana, ja vitkastelematta ryhdyimme panemaan sitä toimeen. Mutta riihen päädyssäpä ei ollutkaan aukkoa, kuten tavallista. Sitä parempi, sanoin minä, sillä eihän olkikatto miestä pidättäne ja sittenpähän olen kerran sinne päästyäni varmasti säilössä. Päädyssä on arvatenkin sellaisia rakoja, että voin niistä hyvin tielle tähystää. Kiipesin siis oitis yhden sotamiehen seuraamana ylös katolle, jossa siirsin pari malkaa sijaltaan ja aloin penkoa katto-olkia. Pian sainkin niihin sellaisen aukon, että mahduin siitä ryömimään ahtaaseen ja pimeään ullakkoon. Kaiken varalta otin muskettini ja rensselini sinne mukaan. Sotamies asetti oljet ja malat paikalleen ja laskeutui alas, jonka jälkeen he kaikki hävisivät metsään.
Asetuin pitkälleni välikaton multiin ja eräästä suurenpuoleisesta raosta sopi minun mainiosti tähystää tielle ja lähimpään ympäristöön. Oli tyyni ja ihana syyskuun päivä. Hiljaisuutta keskeyttivät ainoastaan linnut, jotka livertelivät metsässä huolettomina kuin olisi maassa vallinnut mitä herttaisin rauha. Omituisen kaihomielen valtaamana makasin pimeässä piilossani ja näin edessäni hylätyt pellot ja viheriän metsän niiden takana.
Kun kuusten varjot alkoivat pidentyä, kuului talon eteläpuolelta tasaista töminää ja hetken kuluttua ratsasti hiljaista ravia ajaen lymypaikkani ohitse tuhatmiehinen kasakkajoukko. Sain heidän lukumääränsä tarkoin lasketuksi ja summan merkitsin puukon kärjellä seinähirteen. Kohta kasakkain mentyä kulki ohitse kuormasto, jota seurasi rykmentti rakuunoita. Sitten kulki tykistö ja sen perässä muuan korkea-arvoinen upseeri esikuntineen. Arvasin hänet kenraali Apraksiniksi. Hänen lähimmän päällikkönsä, ruhtinas Galitsinin, tunsin entisiltä tiedusteluretkiltäni. Kohta ylipäällikön jäljestä alkoi jalkaväki marssia ohitse pitkissä ja tiheissä kolonnissa. Tarkkaavaisuuteni sain jännittää äärimmilleen ehtiäkseni saada heidän lukunsa selville, sillä he eivät kulkeneet säännöllisissä riveissä. Montakaan päätä en sentään luule erehtyneeni.
Jalkaväen mentyä pysyi tie lähes tunnin ajan tyhjänä. Iltakin alkoi jo hämärtää ja minä mietin jo kömpiä piilopaikastani ulos, kun jälleen alkoi eteläpuolelta kuulua töminää ja esiin ratsasti kokonainen rakuunarykmentti. Se oli nähtävästi vihollisarmeijan jälkijoukko ja pysähtyi talon luo, aikoen arvattavasti yöpyä tähän. Sain siis koreasti jäädä lymypaikkaani odottamaan yötä tai pahimmassa tapauksessa huomispäivää. Mitään hätää minulla ei kuitenkaan ollut, sillä rensselissäni oli leipää ja palanen suolattua lihaa ja nukkua kellettää saatoin kattomullassa vallan hyvin.
Rakuunat laittautuivatkin aivan oikein leiriin. Hevosensa he liekasivat kedoille ympäri taloa, virittelivät nuotioita ja alkoivat aterioida. Muuan nuotioista oli aivan riihen lähistöllä ja minun oli mukava seurata elämää sen ympärillä. Syötyään hakivat he riihen seinustalla olevasta kasasta olkia, joita levittivät alleen ja alkoivat sitten toiset loikoen tarinoida, toiset parsia vaatteitaan ja jalkineitaan.
Ennen yöpimeän tuloa saapui maantietä myöten vielä kymmenmiehinen rakuunajoukko ja pysähtyi riihen luona olevalle nuotiolle. He tuntuivat olevan hyvin kiihdyksissään ja heidän keskellään huomasin vangin, puolittain sotamieheltä, puolittain talonpojalta näyttävän nuoren, hartiakkaan miehen, jonka kädet oli lujasti sidottu selän taakse. Rakuunat tyrkkivät ja lyödä läimäyttelivät häntä ehtimiseen ja hänen kasvonsa olivat hyytyneen veren tahraamat. Nähtävästi olivat rakuunat olleet partioretkellä ja joutuneet kahakkaan meikäläisten kanssa.
Lisättyään puita nuotioon asettuivat rakuunat makuulle. Yö verhosi lähimmät ympäristöt vaippaansa ja riihen metsänpuoleinen laitakin jäi kokonaan pimentoon. Ensinnä aioin viettää koko yön piilossani ja vasta vihollisen mentyä ryömiä sieltä esiin, mutta nyt tulikin minulle vastustamaton halu yrittää heti, kun rakuunat näyttäisivät uneen vaipuneen, sekä koettaa samalla pelastaa vangittu maanmieheni. Yritys oli tosin sangen uhkarohkea, mutta sellaisethan minua juuri enimmän vetivätkin puoleensa. Ennen yölevolle asettumistaan olivat rakuunat sitoneet lujasti myöskin vankinsa jalat, ja makasi hän nyt heidän keskellään päin nuotioon. Rakuunat olivat itse kääriytyneet viittoihinsa, mutta vanki virui kyljellään ilman mitään suojaa yökylmyyttä vastaan.
Jonkin hetken kuluttua alkoi nuotiolta kuulua kuorsauksia. Jalkeilla ei näkynyt ketään, sillä vartijat olivat etäämpänä pimennossa. Oliko heistä yhtään asetettu riihen ja metsän väliin, siitä oli minun ensiksi päästävä selvyyteen. Aloin siis mitä suurinta varovaisuutta noudattaen kaivautua katto-olkien läpi. Onneksi muutamia hevosia syödä rouskutteli ihan riihen seinustalla, joten se hämmensi olkien kahinaa, mitä oli mahdoton kokonaan välttää, varsinkin tunkeutuessani aukosta katolle.
Kun vihdoinkin kyyrötin metsänpuoleisella katonpuoliskolla, kuului talosta päin askelia. Kurkistin varovasti harjan yli ja näin nuotiolle pysähtyneen erään upseerin, joka arvatenkin kierteli yövartioita tarkastamassa. Ja aivan oikein, hän kiersikin riihen taakse ja lausui jonkin sanan, mihin toinen miehen ääni antoi yhtä lyhyen vastauksen. Sen jälkeen jatkoi upseeri matkaansa ja hänen askelensa hupenivat pimeyteen.
Allani riihen seinustalla oli kuin olikin siis vartija. Kuinka nyt menetellä? Tosinhan olisin voinut vartijan yli loikata maahan ja hävitä saman tien metsään, ennenkuin ällistynyt rakuuna olisi ehtinyt edes pyssyään laukaista. Mutta minä olin nyt kerta kaikkiaan saanut päähäni pelastaa vangitun maanmieheni ja siksi minun oli päästävä vartijan huomaamatta maahan sekä sitten tehtävä hänet vaarattomaksi voidakseni ryhtyä enempiin toimenpiteisiin.
Yksi hevosista kalusi aivan takimmaisen päätyseinän alla. Aloin liikutella itseäni siihen päähän kattoa. Vaikka kuljettavanani oli ainoastaan sylen pituinen matka, vei se lähes puoli tuntia, sillä joka ainoa ja pieninkin liikkeeni oli tehtävä mitä varovaisimmin, ja sittenkin pelkäsin joka hetki vartijan allani kuulleen olkien tai kattomalkojen risahtelua. Mitään elonmerkkiä hän ei kuitenkaan antanut itsestään.
Päästyäni siis vihdoinkin katon reunalle ja kurkistettuani räystään yli näin allani hevosen ääriviivojen häämöttävän. Tartuin nyt muskettiani toisella kädellä perästä ja ojensin sen alaspäin, töytäten pistimenkärjellä hevosen selkää kohti. Hevonen karkasi ensin korskahtaen pystyyn ja laukkasi seinän luota pois. Mutta koska se oli jalastaan köydessä, kaatui se köyden päähän tultuaan nurinniskoin ja alkoi reuhtoa ylös päästäkseen. Vartija juoksi kohta sen luokse ja heikäläisiä puhuttelusanoja hokien ryhtyi auttamaan sitä jaloilleen.
Nyt en hukannut silmänräpäystäkään, vaan hivuttausin räystäälle ja pudotin siitä itseni maahan. Hevonen teutaroi siksi tuimasti, ettei vartija saattanut putoamistani kuulla, varsinkin kun hän itsekin oli yhä äänessä. Pitäen käsissäni muskettia tanakasti pistoasennossa asetuin odottamaan lähelle sitä nurkkaa, jonka takaa vartijan oli palattava paikalleen.
Kun hevonen oli viimeinkin rauhoittunut, kuuluivat vartijan askelet lähestyvän ja hetkistä myöhemmin ilmestyi hänen hahmonsa riihen nurkalle. Survaisin silloin pistimen voimaini takaa hänen rintaansa kohti. Pistin upposi polvekettaan myöten hänen ruumiiseensa ja heikosti korahtaen vaipui hän maahan. Aioin juuri rientää riihen toiselle, nuotion puoleiselle nurkalle, kun mieleeni välähti jotakin. Kumarruin heti alas ja riistin kaatuneelta vartijalta viitan, jonka kiskoin omille hartioilleni. Sitten ripustin vyölleni hänen sapelinsa ja ottaen päähäni hänen lakkinsa astelin varovasti nuotiolle, joka oli palanut jo hiillokselle ja valaisi ainoastaan vaisusti lähintä ympäristöä. Ketään ei näkynyt liikkeellä eikä askeliakaan kuulunut. Rakuunat ympärilläni kuorsasivat viittoihinsa kääriytyneinä. Vanki yksin näytti olevan valveilla.
Juuri kun kumarruin käsiäni muka hiiloksessa lämmittämään, kohotti muuan rakuunoista päätään ja murahti minulle jotakin hyvin unenpohmeloisella äänellä. Käsitin hänen tarkoittavan, että minun oli nuotioon lisättävä puita. »Da!» murahdin minä päätäni nostamatta ja lähdin hetken kuluttua riihen luo, jonka seinustalla olevasta pinosta otin muutamia halkoja ja vein ne nuotioon, asettaen ne kuitenkin niin, etteivät heti leimahtaneet tuleen. Sitten aloin taas käsiäni lämmitellä, pitäen kuitenkin ympäristöäni tarkoin silmällä.
Kohta kun äskeinen rakuuna alkoi jälleen kuorsata, kumarruin vangin puoleen, joka nähtävästi kovin ihmeissään käänsi päänsä minuun.
»Pysykää alallanne, kunnes katkaisen siteenne», kuiskasin minä hänelle mahdollisimman hiljaa.
Sitten otin hetkeäkään hukkaamatta puukkoni ja viilsin hiljaa poikki nuorat hänen käsistään ja jaloistaan. Mutta juuri kun hän oli seisaalleen kohoamassa, työnsi lähinnä makaava rakuuna viitan silmiltään ja vangin nähtyään kavahti istualleen. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti mitään virkkaa, potkaisin minä raudoitetulla saappaankorollani häntä otsaan, niin että hän ulahtaen rojahti takaisin selälleen.
»Joutuin toveri!» kuiskasin vangille ja harppasin riihen nurkalle, josta sieppasin muskettini ja painuin sitten yhtä kyytiä metsään. Vanki juoksi ihan kantapäilläni. Nuotiolla nousi ankara meteli ja muutamia umpimähkään ammuttuja laukauksiakin kajahti. Mutta me riensimme eteenpäin minkä säkkipimeässä metsässä suinkin saatoimme ja olimme piankin rakuunoilta turvassa. Kuljimme sitten umpimähkään siihen suuntaan, missä arvelin sen kukkulan olevan, jonne toverieni oli päivällä määrä asettua. Arviolta noin pari tuntia metsässä hiiviskeltyämme näimmekin edessämme puiden välissä vähäisen tulen. Lähemmäs mentyämme tunsinkin sen äärellä toverini.
»Ohoi, toverit, olkaa alallanne, täältä saapuu ystäviä», huusin puoliääneen ja sitten astuimme nuotiolle.
Kerroin puvustani pahasti ällistyneille tovereilleni lyhyesti seikkailuni, minkä jälkeen vapauttamani vanki teki selkoa omista vaiheistaan. Hän oli nimeltään Juho Ahokas, kolmenkymmenen vuotias, leveäharteinen ja peräti tyyniluontoinen mies. Syntynyt hän oli Loimijoella ja oli jo useita vuosia ollut Turun läänin jalkaväkirykmenttiin kuuluvan kapteeni Möllerin palveluksessa. Hän oli ollut isäntänsä ja kymmenkunnan sotilaan kera partioretkellä Lopen puolella, jossa he olivat väijyneet muuatta kuormastoa, mutta joutuneet kahakkaan erään vihollisjoukon kanssa. Ahokas oli joutunut vangiksi, mutta toiset olivat päässeet pakoon.
Lopetettuaan lyhyen kertomuksensa kävi Ahokas ahnaasti käsiksi leivänkannikkaan, jonka eräs sotamies hänelle ojensi. Haukattuaan sen muutamana suupalana kallistui hän nuotion kupeelle pitkälleen ja alkoi kohta raskaasti kuorsata. Kun toiset lupasivat vartioimisesta pitää huolen, noudatin hänen esimerkkiään ja vaivuin pian sikeään uneen.
* * * * *
KUUDES LUKU.
Armeija hajallaan. Vaellan Turkuun ja saan olla tekemisissä kelvottomain alamaisten kanssa.
Oli sumuinen lokakuun aamu ja päivä tuskin vielä sarasti, kun me Ahokkaan kanssa läpimärkinä samosimme suon halki luoteista ilmansuuntaa kohti. Edellisestä oli kulunut jo kappaleen kolmatta viikkoa. Olimme silloin heti päivän sarastaessa lähettäneet yhden sotilaista pitkin metsäteitä viemään päämajaan kirjettä, missä vänrikki Sahlmanin kanssa annoimme tarkat tiedot vihollisten lukumäärästä ja eri aselajeista. Itse lähdimme toisten miesten ja Ahokkaan kanssa retkeilemään Kärkölän, Lammin ja Tuuloksen puolelle, jossa emme kuitenkaan vihollisen kanssa joutuneet sanottavampiin tekemisiin.
Eilen illalla olimme saapuneet Hauhon kirkolle ja päättäneet siinä jakaantua kahteen joukkoon. Olimme muutamilta paikkakuntalaisilta kuulleet Armfeltin jättäneen Mierolan sillan ja vetäytyneen Pälkäneelle, missä hän oli rakentanut varustuksia Kostianvirran pohjoisille äyräille. Vihollinen oli myöskin näinä päivinä lähtenyt Hämeenlinnasta liikkeelle ja leiriytynyt Ilmoilan seutuville, noin parin penikulman päähän meikäläisten päämajasta. Ratkaiseva taistelu oli siis ihan ovella. Armeijaan kiiruhtaessamme päätimme me vielä hankkia mahdollisimman monipuoliset tiedot vihollisen asemasta ja hankkeista. Sitä varten tuli Sahlmanin sotamiesten kanssa kulkea venäläisten päämajan itäpuolitse, samalla kuin minä kiertäisin Ahokkaan kanssa länsipuolelta.
Illalla olimme siis eronneet ja yöllä olin Ahokkaan kanssa soutanut Hauhonselän yli ja sitten yhtä mittaa taivaltanut tiettömiä metsiä matkalla Hämeenlinnasta Pälkäneelle johtavalle maantielle. Sitä me luonnollisestikaan emme voisi paljon hyväksemme käyttää, vaan oli meidän ainoastaan kuljettava sen poikki ja sitten pitkin länsipuolisia metsiä jatkettava matkaa Pälkänettä kohti.
Suo, jota viimeksi olimme kulkeneet, kohosi kanervaiseksi ahoksi rajoittuen edessäpäin jyrkkään ja louhiseen kallionselänteeseen. Juuri kun olimme sen juurelle ehtineet, alkoi kallion takaa kuulua rattaiden räminää, kavioiden töminää ja hevosten korskuntaa. Arvasimme olevamme ihan maantien lähellä ja kiipesimme oitis kalliolle, nähdäksemme, keitä sen takana oli liikkeellä. Tultuamme kallionlaelle, jossa siellä ja täällä oli mataloita, mutta tiheitä kuusinäreikköjä, huomasimme kallion muodostavan toiselle puolelle pystysuoran seinän, jonka vieritse kulki maantie, noin kolme tai neljä syltä suoraan alapuolellamme. Maaten pitkänämme näreikössä tähystimme alas tielle.
Ohitse ratsasti melkein loppumattomalta näyttävä jono kasakoita, joiden välissä marssi aseettomia suomalaisia sotilaita, toiset verissään, toiset repeytynein vaattein ja loan tahraamina. Siellä täällä matkueessa, joka kulki Hämeenlinnaa kohti, oli vankkureita, joissa virui pahemmin haavoittuneita. Nähtyäni kulkueen allani välähti heti salamana mieleeni, että taistelu Pälkäneellä oli jo taisteltu ja meidän armeijamme lyöty. Jouduin tästä siinä määrin mielenliikutuksen valtaan, että hetkeksi unhotin vaarallisen asemamme ja nähdessäni vankien joukossa kersantti Kuulan omasta komppaniastani huusin hänelle:
»Hoi, veli Kuula, miten ovat asiamme?»
Kuula katsahti ylös veristyneillä silmillään ja tuntiessaan minut näreiden välissä vastasi ontolla äänellä:
»Armeija on lyöty ja hajallaan kuin akanat tuulessa.»
Samassa sai hän niskaansa pari kolme tyrkkäystä pyssynperistä ja meitä kohti ojentui kymmenkunta tuliluikkua. Vetäydyimme nopeasti näreiden suojaan, samalla kuin kuulat rapisivat oksissa ympärillämme. Heittäydyimme kiireesti alas kalliolta ja kätkeydyimme aholle. Jonkin hetken kuluttua ilmestyikin kallionlaelle etsiviä ja ympärilleen tähysteleviä kasakoita, jotka kuitenkin pian hävisivät.
Tunsimme itsemme omituisen herpaantuneiksi, aivankuin jokin meitä täällä maailmassa pitelevä emäjuuri olisi äkkiä riuhtaistu poikki. Neuvottomina kyyrötimme hyvän aikaa alallamme tietämättä, mihin meidän nyt oli ryhdyttävä. Mutta lopuksi karistin väkipakolla päältäni apean ja toivottoman mielialan, hypähdin pystyyn ja sanoin:
»Eläähän meidän sittenkin täytyy. Siispä eteenpäin!»
Niin lähdimme taivaltamaan karjanpolkuja myöten, tällä kertaa Hämeenlinnaan päin. Illalla tulimme Hattulan Juutilaan ja siellä tapasimme pari Hämeen rykmentin miestä, jotka rykmentin hajottua Pälkäneen tappelussa olivat lähteneet kotiseudulleen. Heiltä saimme lähemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt. Armeija oli Kostianvirran takana tehnyt urhoollista vastarintaa ja lyönyt useat vihollisen hyökkäykset takaisin. Mutta sitten olivat venäläiset kulkien lautoilla Mallasveden yli kiertäneet suomalaisten aseman, jolloin meikäläisten oli täytynyt kahdelta suunnalta tunkevan ylivoiman alta vetäytyä pois, kunnes koko armeija oli ankarasti taisteltuaan joutunut melkein täydelliseen hajaannustilaan. Mihinkä eri joukkokunnat olivat joutuneet, siitä ei sotamiehillä ollut tietoa. He sanoivat, etteivät itse muuta enää ymmärtäneet kuin lähteä omia kotinurkkiaan puolustamaan ja pelastamaan edes lähimpiä omaisiaan yleisestä tuhosta.
Vietettyämme yön Juutilassa lähdimme Ahokkaan kanssa taivaltamaan Turkua kohti. Siellä päin toivoin itselleni tarjoutuvan joitakin toiminnan mahdollisuuksia ja toverini toivoi niillä seuduin tapaavansa entisen isäntänsä, joka luultavastikaan ei ollut mukana Kostianvirralla. Venäläiset olivat jo elokuun lopulla marssineet Turkuun, mutta jättäneet sen jälleen ja palanneet Uudellemaalle ja Hämeeseen. Apraksin oli levityttänyt ympäri Turun lääniä julistusta, jossa luvattiin kansalle täysi turvallisuus. Senpä vuoksi eivät kylät täällä päin olleetkaan niin autioina kuin Uudellamaalla ja Hämeenlinnan ympäristöillä, vaan siellä ja täällä näki talojen piipuista savuja nousevan sekä ihmisiä tavallisissa askareissaan. Mutta levottomina ja pelonalaisina he elivät kotinurkissaan ehdättäen jokaiselta ohikulkijalta uutisia tiedustamaan.
Turusta olivat enimmät asukkaat ennen venäläisten tuloa kalliimman omaisuutensa kanssa paenneet Ahvenanmaalle tai Tukholmaan. Osa alempaa porvaristoa oli sentään palannut entisille asuinsijoilleen. Kaupungissa oli myöskin läänin maaherra, paroni Stjernstedt, joka vihollisen vierailun aikana oli piilotellut saaristossa. Menin hänen puheilleen ja kerroin hänelle viimeiset vaiheeni sekä tiedustelin, oliko minun lähdettävä etsimään armeijan jäännöksiä Pohjanmaan puolelta vai johonkin muuhunko ryhdyttävä. Hän määräsi minut olemaan hänen käytettävänään, jotta hän voisi seurata vihollisen hankkeita ja toimittaa niistä tietoja Tukholmaan.
Ahokas tapasi kuin tapasikin Turussa isäntänsä, joka oli joukkueineen ollut useissa pikku kahakoissa vihollisen kanssa ja kerran jo vangiksikin joutunut, mutta livistänyt karkuun ja päässyt onnellisesti Turkuun. Nyt hänen oli määrä viedä tänne kokoontuneet sotamiehet sekä lähisaaristossa kätkössä olleet kaleerit ja veneet Ahvenaan. Mutta Ahokkaan tuli jäädä minun käskyläisekseni.
Ensi töikseni retkeilin Ahokkaan kanssa Loimijoelle, jossa kapteeni Möllerin pyynnöstä kävin tarkastamassa hänen puustelliaan sekä korjaamassa talteen, jos siellä vielä löytyi jotakin arvokkaampaa. Otinkin sieltä haltuuni muutamia lampaita, kaksi hevosta satuloineen sekä joukon kolme- ja kuusnaulaisia kranaatteja. Nämä kaikki kuljetin Sauvossa olevaan omaan Hallela-nimiseen virkatalooni, tai paremmin sanoen torppaan, jota en vielä ollut nähnytkään. Lepäiltyäni täällä muutamia päiviä palasin Turkuun, jossa maaherralta sain määräyksen mennä Huittisiin hävittämään erään siellä olevan kruunun makasiinin, ettei se joutuisi vihollisen saaliiksi.
Lähdin oitis Ahokkaan kanssa ratsain matkalle. Saavuttuamme Hannunkosken kylään päätin poiketa muutamaan taloon, saadakseni tietää, oliko paikkakunnalla kuulunut vihollisia liikkuvan. Ahokas jäi molempain hevosten kanssa kujasille odottamaan. Kylän talot näyttivät kaikki huonosti hoidetuilta ja rähjääntyneiltä. Kuten myöhemmin sain kuulla, olivat hannunkoskelaiset laiskaa väkeä, kuuluen niihin ihmisiin, jotka kituuttaen elävät päivästä toiseen ja kantavat sydämessään ainaista tyytymättömyyttä esivaltaa ja paremmin toimeentulevia lähimmäisiään kohtaan pitäen näitä syypäinä heidän kurjuuteensa.
Astuin siis sisälle pirttiin, jossa istui muutamia miehiä viinaa ryypiskellen, ja näyttivät he jo olevan hyvänlaisesti humalassa. He kehoittivat minua istumaan seuraansa tarjoten minullekin viinakulhoa. Mutta minä kieltäydyin sitä ottamasta. Yksi miehistä, joka nähtävästikin oli talon isäntä, alkoi nyt tarkastella sarkakauhtanani alta näkyvää univormunkaulusta, joka oli kapealla kultakaluunalla reunustettu. Siitä hän arvatenkin huomasi minut herraksi ja sanoi röyhkeästi nauraen:
»Lyödäänkö sadan riikintaalerin veto, että venäläinen tästälähin pitää
Suomen?»
»Ei minulla ole varaa niin suuria vetoja lyödä», vastasin kartellen.
»Huilaa sitten helvettiin toisten Suomen herrain perässä!» sanoi hän ryyppytoveriensa hyväksyvästi nauraa röhötellessä.
Kun hän ei tällä saanut minua vielä suututetuksi, jota hän kaikin mokomin näytti haluavan, lisäsi hän hetken kuluttua ärsytellen:
»Tällä pojalla on paloverorahat jo valmiina ja ryssä saa ne heti, kun kylään tulee.»
»Hyvä on», vastasin minä, »mutta antaisitteko minulle oman rahani edestä vähän ruokaa?»
Tämän sanoin vain saadakseni syytä viipyä hiukan pitempään talossa, jossa noiden puolijuopuneiden miesten suusta saatoin siepata yhden tai toisen pikkutärkeän tiedon.
»Kyllähän sitä aina ruokaa on, mutta siitä saat maksaa kestikievaritaksan mukaan kymmenen äyriä hopeassa», vastasi isäntä.
Kaivoin rahat esille ja ojensin ne hänelle, jonka jälkeen häijyn näköinen, huolimattomasti puettu pikisilmä-akka kantoi pöytään leipää, voita, silakkaa ja savustetun lampaankyljen. Kun menin pöydän taakse navetakseni aterioimaan, tuli lähelleni pöydän päähän istumaan muuan vanha ukko. Isäntä meni ulos ja palasi hetken kuluttua takaisin kädessään pitkässä varressa oleva, puolikuun muotoinen lehtirauta. Hän läheni pöytää ja yritti yht'äkkiä varrastaa minut raudalla seinään kiinni. Mutta minä olin koko ajan ollut vanoillani ja samalla kuin hän ojensi aseensa, kumarruin minä vikkelästi pöydän alle.
Nyt tarrasi vierelleni asettunut vaari minua niskasta, koettaen pidellä minua kiinni. Mutta minä sieppasin penkiltä pöydän takaa muskettini, jonne sen syömään ryhtyessäni olin selästäni laskenut, ja tyrkkäsin sen perällä vaaria leuan alle, niin että hänen kätensä paikalla heltisivät. Samalla viritin musketinhanan ja ärjäsin isännälle:
»Ulos, lurjus, taikka laukaisen paikalla!»
Hän peräytyikin edelläni ulos ja pudotti puolikuunsa, minkä jälkeen minä miekanlappeella annoin hänelle muutamia kunnon sivalluksia. Mutta samalla tulla lennätti pirtistä akanhäijyläinen ja rupesi sivaltelemaan minua saavin korennolla päähän. Ennätin kuitenkin ennen ja löin häneltä korennon käsistä, jonka jälkeen hänenkin selkäpuolensa sai hyvin ansaitun osansa miekkani lappeesta. Kun korento putosi hänen kädestään, yritti hän siepata lehtiraudan, joka oli maassa jalkojeni välissä, samalla kun isäntäkin yritti uudelleen käydä minuun käsiksi. Mutta annoin potkuja oikealle ja vasemmalle, niin että kumpikin heistä sai hyvänpäiväiset mustelmat muistokseen.
Kun viimein pääsin heistä erilleni, aloin juosta kujalle, jossa Ahokas hevostani pidellen oli istunut omansa selässä ja hymyillen seurannut minun kahakkaani. Mutta edellä mainittu vaari, joka oli hyvin kookas ja luiseva äijä, seurasi juosten perässäni ja juuri kun olin satulaan nousemassa, tarttui hän muskettini perään. Kun en hellittänyt asettani, takertui hän minun korvuksiini, ja kun minä jalustimessa kiikuin verraten epämukavassa asennossa, sai hän minut keikautetuksi alleen. Toiset huutaa hoilasivat sill'aikaa kylänväkeä kokoon ja miehiä ja akkoja alkoi talorähjistä rientää paikalle. Vapautin kuitenkin itseni nopeasti vaarin alta ja annettuani hänelle muutamia oivallisia sivalluksia hyppäsin satulaan ja ajoin toverini kanssa täyttä laukkaa tieheni. Lakkini, kintaani ja rahakukkaroni jäivät kuitenkin taloon.
Huittisten kirkolle tultuamme kutsuimme talonpoikia koolle ja jaoimme heille sen vähäisen viljan, mitä makasiinissa vielä oli jäljellä, minkä jälkeen sytytimme sen palamaan, ettei siitä viholliselle olisi minkäänlaista hyötyä. Paluumatkalla pistäydyin uudestaan vierailulla Hannunkoskella ja otin kapineeni, jotka minun tullessani oli täytynyt sinne jättää.
* * * * *
SEITSEMÄS LUKU.
Taistelemme kaksi kuutta vastaan ja anastamme kuormallisen rahoja. Venäläinen rakuuna saa minut elämäni suurimman hämmästyksen valtaan.
Huittisista palattuani ja päivän Turussa levättyäni sain Ahokkaan kanssa lähteä uudelleen liikkeelle. Tällä kertaa oli matkamme määränä Loimijoki, sillä sielläpäin kerrottiin nähdyn vihollisia ja meidän oli urkittava tietoomme, mitä heillä oli tekeillä.
Lähdimme aikaisin aamulla Turusta ja marraskuisen päivän vaisusti harmaista maisemaa valaistessa ajoimme hyvää vauhtia pitkin Oripäähän ja Loimijoelle johtavaa tietä. Juho oli lähtiessämme saanut majatalomme isännältä lahjaksi käärön venäläistä lehtitupakkaa ja tyytyväisenä pyöritteli hän nyt mälliä poskessaan, ruiskauttaen välistä ruskean sylkilätäkön hevosen pään yli tielle.
»Varmaan sinä, Juho, vaihtaisit taivasosasikin tupakkapuruun, jos oikein lujalle ottaisi», sanoin minä nähdessäni, kuinka hartaasti hän käänteli mälliään ja siirteli sitä poskesta toiseen.
»Kyllähän se hyvää on, mutta tokkopa tuohon sentään tulisi taivasosaansa vaihtaneeksi», vastasi Juho yksikantaan.
»Mutta mahtaneekohan sinusta taistelussa olla suurtakaan apua», jatkoin leikinlaskuani, »sillä tuo mällin käänteleminenhän sinulta vie kaiken ajan ja huomion, niin ettet sinä ehtisi oikealla ajalla ja paikalla asettasi käyttää.»
»Eiköpä tuota ryssän kanssa aina toimeen tultane», arveli Juho suuttumatta.
Niin jatkoimme matkaamme ja puolenpäivän aikaan saavuimme Loimijoen kirkolle, jossa ensiksi ajoimme nimismiehen talolle. Kohta kun pääsimme pihalle ja laskeuduimme hevosten selästä, ehätti nimismies luoksemme ja sanoi:
»Ollapa teitä nyt viisi tai kuusikaan miestä, niin saisitte suuren joukon rahoja.»
»Mistä niin ja millä tavoin?» kysyin minä.
»Juuri ikään kulki tästä ohi kuusi venäläistä rakuunaa mukanaan kokonainen kuorma meikäläistä rahaa.»
»Minnepäin ne menivät?»
»Ypäjälle päin ja lienevät nyt puolen penikulman päässä täältä. Kolmen penikulman päässä, Ypäjän ja Jokioisten välillä, sanotaan olevan vihollisten leirin.»
»Hyvä on, antakaa meille vain tuoppi olutta mieheen», sanoin minä nimismiehelle.
Kun saimme oluttuopit, sanoin minä toverilleni:
»No nyt saat, Juho, näyttää, kelpaatko sinä muuhunkin kuin tupakkapurua jauhamaan ja rakuunahevosen kanssa kilpaa juoksemaan.»
»Montako niitä olikaan?» kysyi Juho.
»Kuusi, siis kolme miestä kohti. Mitäs arvelet?»
»Niin kolmeko? Ajoinpa minä kerran talkootansseissa seitsemän ypäjäläistä yksinäni käpälämäkeen, kun olin parhaillaan nousuhumalassa.»
»Mutta tämä onkin hieman toista kuin talkootanssit», huomautin minä.
»Vaan eiköhän seitsemän ypäjäläistä, vaikka ne ovatkin aina olleet hiukan jänishousuja, paina sentään koko joukon enemmän kuin kolme moskovalaista», arveli Juho totisena.
»No pianpahan saamme nähdä», vastasin minä tyhjentäen oluttuoppini sekä nousten satulaan.
Juho seurasi esimerkkiäni ja työntäen uuden lehtikäärön poskeensa sanoi:
»Perässä tullaan, antakaa vain nelijalkaisen pyyhkäistä.»
Painoimme siis kannukset ratsujemme kylkiin ja aloimme täyttä neliä pyyhältää Ypäjälle johtavaa tietä. Ratsastettuamme alun toista penikulmaa ja sivuutettuamme juuri Kauhanojan talot, kuulimme edessämme olevan tien mutkan takaa ratasten kolinaa. Pysäytin heti huohottavan ratsuni ja sanoin Juholle:
»Nyt he ovat varmasti ihan edessämme. On parasta, että me täältä takaapäin hyökkäämme täyttä neliä ajaen heidän niskaansa. Ensin laukaisemme muskettimme ja sitten käymme miekka kädessä heidän kimppuunsa, ennenkuin he ennättävät ampuma-aseitaan käyttää.»
Tarkastimme nopeasti, olivatko muskettimme reilassa, ja kopistimme ruutia sankkipannuun. Kummallakin meillä oli musketti ja minulla sitä paitsi pari pistoolia vyössäni.
»Pidä nyt, Juho, kieli suorana suussasi!» sanoin minä ja painoin kannukset hevoseni kylkeen.
Sivuutettuamme tien mutkan tuli näkyviimme kuusi venäläistä rakuunaa, jotka hiljalleen ajoivat eteenpäin, kolme kummallakin tien reunalla. Keskellä olivat rattaat, joiden keulalla ajurina istui meikäläinen talonpoika.
»Pidä huoli sillä puolen olevista», kuiskasin Juholle, viitaten hänelle tien oikealla syrjällä ratsastavia rakuunoita, »minä kyllä hoidan tämänpuoliset.»
Kulkueesta ei kukaan katsonut taakseen, ja rattaat kolisivat siksi äänekkäästi, että nelistävien hevostemme synnyttämä töminä saattoi vasta aivan lähellä tulla huomatuksi. Olimme noin kahdeksan sylen päässä rakuunoista, kun ojensin muskettini jälkimmäisenä ratsastavaa kohti. Juho seurasi esimerkkiäni ja peräkkäin pamahtivat laukauksemme.
Molemmat jälinnä ratsastavat rakuunat kierähtivät maahan, ja toisten hevoset kavahtivat laukaukset kuullessaan kahdelle jalalle. Pudotimme muskettimme tiepuoleen, ettei niistä taistelussa olisi haittaa, ja sivaltaen miekat esille karautimme eteenpäin. Taakseen vilkaistuaan lähtivät jäljellä olevat rakuunat ajamaan täyttä karkua eteenpäin. Kuormahevonen laukkasi häntä pystyssä heidän keskellään, niin että ajaja sai töin tuskin keulalla pysyneeksi. Laukaisin molemmat pistoolini sitä kohti sen pysähtymättä tai heikentämättä vauhtiaan.
Juhon hevonen oli koko joukon vahvempi minun hevostani. Hän pääsi tuossa huimassa kilpa-ajossa minusta hiukan edelle ja kannustaen ratsunsa voimat äärimmilleen ajoi hän syrjittäin kuormahevosen päälle. Viimeksimainittu suistui pitkin pituuttaan tielle, niin että toinen aisa rusahti poikki. Juhon hevonen kaatui myöskin ja sivu karahuttaessani näin Juhon itsensäkin kuppelehtivan samassa mylläkässä.
»Hyvä on», ajattelin, »kyllä Juho pitää kuormasta huolen sillä aikaa, kun minä toimitan niin, ettei rakuunoista ole meille enää vastusta.»
Maantiestä erkani vasemmalle kapeahko ja vähän ajettu tie, joka varmaan vei joihinkin metsätaloihin. Ensimmäinen vasenta tiensyrjää ajavista rakuunoista käänsi kohdalle tultuaan yht'äkkiä hevosensa sinne. Toinen, joka näytti olevan joukon päällikkö, huusi hänelle jotakin, jota minä kuitenkaan en voinut ymmärtää, ja käänsi sitten hevosensa hänen peräänsä. Toiset kaksi rakuunaa jatkoivat täyttä neliä maantietä eteenpäin.
Arvelematta seurasin edellisiä syrjätielle, sillä mieleeni välähti, että he koettavat tämän kautta kiertää takaisin kuorman luo, sillä aikaa kuin toiset kaksi ahdistaisivat minua tuonnempana maantiellä. Kun olin jo niin lähellä upseeria, että miekkani kärki saattoi ulottua hänen hevosensa lautasille, kääntyi hän äkkiä taakseen ja ojensi karpiininsa hevoseni otsaa kohti. Pamaus vain, ja kunnon ratsuni suistui polvilleen.
Paikalla kun laukaus oli pamahtanut, käänsi edellä ratsastava rakuuna hevosensa vasemmalle, niin että se pystyyn kavahtaen pysähtyi kahden oksistaan yhteen punoutuneen kuusen eteen. Upseeri pysäytti myös hevosensa ja vetäen vyöstään toisen pistoolin sekä ojentaen sen rakuunan rintaa kohti huusi vihasta kähisevällä äänellä:
»Aja eteenpäin tai minä ammun!»
Mutta mitään vastaamatta pudottausi rakuuna salamannopeasti hevosensa toiselle puolelle. Samassa pamahti laukauskin ja rakuunan hevonen hypähti syrjään, samalla kuin hänen isäntänsä kierähti kuusen juurelle.
Olin sillävälin selviytynyt kaatuneen hevoseni satulasta ja ehättänyt paikalle. Sen nähdessään tempasi upseeri miekkansa, mutta minun aseeni oli kerkeämpi ja parin silmänräpäyksen kuluttua laukkasi hänen hevosensa isännätönnä pitkin metsätietä. Käännyin tämän jälkeen nopeasti katsomaan, kuinka kuusen juurelle sortuneen rakuunan laita oli. Mutta hän kavahti samassa seisoalleen ja huudahti selvällä suomenkielellä:
»Tapani, etkö sinä ole Tapani Löfving?»
Jos pilvistä olisi pudonnut eteeni hampaisiin saakka asestettu ratsumies, en varmaankaan olisi siitä yhtään enempää hämmästynyt kuin tästä. Tuijotin sanatonna häneen ja hän olisi voinut miekallaan minut huoleti lävistää, minun kykenemättä sormeanikaan puolustuksekseni liikauttamaan.
Rakuuna tuijotti minuun näköjään yhtä hämmästyksissään. Hänen ruskeissa silmissään oli omituinen palo, huulet värähtelivät ja kasvoille, jotka olivat parrattomat ja nuorekkaat, levisi heleä puna. Yht'äkkiä peitti hän käsillä silmänsä ja purskahti itkuun, änkyttäen katkonaisesti:
»Riikahan minä olen … mutta kuinkapa sinä voisit minut tuntea … tällaisena.»
* * * * *
KAHDEKSAS LUKU.
Selviän vähitellen hämmästyksestäni ja meille tulee tulinen kiire päästä saaliinemme viholliselta suojaan.
Jos yleensä sopii puhua hämmästyksen huipusta, niin olin minä nyt joutunut sille korkeudelle. Tavallinen älyni ja käsityskykyni tuntui minut kerrassaan jättäneen ja tajuamatta, missä olin ja mitä oli tapahtunut, seisoin alallani, tuijottaen itkevään rakuunaan. Kun vihdoinkin alkoi päässäni tuntua joitakin elonmerkkejä, sain minä huuliani hyvän aikaa liikutettuani sanotuksi:
»Mutta, Jumalan nimessä, mitä tämä oikein merkitsee?»
Rakuuna otti kädet kasvoiltaan ja katsoen minua suoraan silmiin kysyi:
»Etkö minua todellakaan tunne, Tapani?»
Uudelleen punastuen loi hän silmänsä alas. Kun hän seisoi siinä edessäni ujona ja avutonna, kyynelten jäljet vielä poskilla, alkoi minulle piirre piirteeltä selvitä Riikan kuva. Viheriä ja repaleinen rakuunanviitta sekä kupeella riippuva pitkä miekka ikäänkuin haihtuivat silmissäni näkymättömiin noiden rakkaiden piirteiden edestä.
»Mutta … kuinka tämä kaikki on mahdollista?» sammalsin minä liikutettuna.
»Kuulit kai Kiteellä, että isäni kuoli Käkisalmessa neljä vuotta sitten», kertoi Riika. »Heti sen jälkeen lähdin enoni luo, joka asui Näykin kylässä Viipurista etelään. Olin muutamia kuukausia ollut siellä ja me olimme jo aikeissa venäläisten pelosta muuttaa Turun puolelle, kun vihollinen äkkiarvaamatta ilmestyi Viipurin tienoille. Kyläämme tuli muuan kasakkajoukko alkaen ryöstää ja hävittää mitä käsiinsä saivat. Kun miehet yrittivät vastarintaa, saivat he joka ainoa surmansa, enoni niiden joukossa. Meidät naiset ja lapset raahasivat he mukaansa. Lopulta jouduimme Pietariin, jossa saimme olla toista vuotta vankeudessa ja tehdä aamusta iltaan raskasta työtä. Sitten meidät kastettiin väkisin venäjän uskoon ja minulle annettiin nimeksi Tatjana. Voimakkaimmat meistä vietiin sen jälkeen ratsuväen kasarmiin ja rakuunan pukuun puettuina pakotettiin meidät ottamaan osaa sotaharjoituksiin.[1] Kun sitä oli kestänyt muutamia kuukausia, täytyi meidän muun sotaväen mukana seurata Suomeen ja taistella omia maanmiehiämme vastaan. Mutta usko minua, Tapani, yksikään suomalainen ei minun kauttani ole surmaansa saanut. Meitä on alati pidetty ankarasti silmällä, ettemme olisi päässeet karkuun, ja yksi onnettomuustovereistani, joka sitä Porvoon luona yritti, ammuttiin kuoliaaksi. Siitä huolimatta olen lakkaamatta hautonut karkaamista ja nyt, kun te niin odottamatta hyökkäsitte kimppuumme, päätin minä panna sen toimeen ja käännyin siinä aikomuksessa tälle syrjätielle.»
»Mitä kaikkea sinun onkaan täytynyt kärsiä!» puhkesin minä liikutettuna sanomaan likistäen hänen molempia käsiään.
»Tuota tuossa on minun kiittäminen siitä, ettei minulle sentään pahinta ole tapahtunut, kuten monelle onnettomuustoverilleni», sanoi Riika viitaten tien kupeessa makaavaan upseeriin.
»Kuinka niin?» kysyin minä kummastuneena, »olihan hän äsken vähällä ampua sinut kuoliaaksi.»
»Hän on siitä pitäen, kun minä tulin rakuunain joukkoon, kiusannut minua rakkauden tunnustuksillaan. Mutta siitä on ollut se hyvä, että hän on mustasukkaisen valppaasti vartioinut minua ja torjunut ankarasti toisten sotilasten lähentelyt. Ja muutenkin on hän minua kaikella tavoin koettanut suojata.»
Tunsin kiitollisuuden sekaista myötätuntoa nuorta vihollisupseeria kohtaan, jolle minun miekkani oli hankkinut nimettömän haudan täällä vieraan maan salolla.
Mutta samassa pamahti maantiellä kaksi laukausta muistuttaen meille vaarallista asemaamme vihollisleirin läheisyydessä. Lähdimme varovasti puiden välitse hiiviskelemään sinnepäin, samalla kun minä kiireesti latasin pistoolini.
Tien lähelle tultuamme näimme ainoastaan Juhon, joka kaatuneen hevosensa äärellä nelinkontin riuhtoi jotakin. Juoksin hänen luokseen ja näin vasta nyt, että hänen allaan makasi vahvaruumiinen venäläinen rakuuna, joka vääntelehti ja reutoi päästäkseen tukalasta tilastaan. Juho piteli häntä kiinni, mukiloi välistä nyrkillään ja hoki:
»Ähää, junkkari, vai et aio pysyä siinä! Kyllä, kyllä, kyllä minä opetan sinut alallasi olemaan.»
Heidän temmellyksensä ja Juhon aina hätäilemätön käytös näyttivät melkein hullunkuriselta, mutta aika alkoi olla jo liian täpärällä, jotta minä olisin voinut jäädä joutilaaksi syrjästä katsojaksi. Autoin siis Juhoa sitomaan vangin kädet. Tämän jälkeen kertoi Juho kuorman luota selvittyään ladanneensa kiireesti muskettinsa ja lähteneensä katsomaan, kuinka minun asiani olivat. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut minusta jälkeäkään ja niin oli hän juossut tietä eteenpäin. Mutta silloin oli häntä vastaan ratsastanut »tuo rakuunanheittiö». Se oli toinen niistä edelleen ratsastaneista ja hän oli arvatenkin palannut päällikkönsä kohtaloa urkkimaan. Nähdessään Juhon yksinään maantiellä oli hän ajanut päin, mutta silloin oli Juho ampunut hevosen hänen altaan. Rakuuna oli laukaissut pistoolinsa Juhoa kohti ja sitten he olivat käyneet käsirysyyn, jonka loppusuoritukseen minä ehdin Riikan kanssa.
Lopetettuaan selontekonsa katsoi Juho pitkään Riikaa, joka seisoi maantien syrjällä, ja sanoi:
»Totta kai se tuokin sidotaan?»
Riika naurahti ja vastasi:
»Ei tarvitse, seuraan teitä vapaaehtoisesti.»
Suu auki tuijotti Juho häneen kuin kummitukseen, ja jos hänellä olisi ollut mälli suussa, hän olisi sen varmaankin pudottanut. Mutta arvatenkin oli hän rakkaan purunsa kadottanut jo taistelun tuoksinassa.
Tein nyt Juholle muutamalla sanalla selväksi Riikan kohtalon, minkä johdosta hän virkkoi:
»No jopa nyt jotakin!» katsellen samalla säälivästi Riikaa.
Mutta meidän oli jo aika rientää, sillä pakoaan jatkanut rakuuna oli varmaankin ehtinyt jo venäläisten leiriin, josta epäilemättä heti lähetettäisiin vereksiä rakuunoita tai kasakoita paikalle. Palasimme siis miehissä kuorman luo, Juhon kiskoessa vankia perässään. Talonpoika oli heti ensi rymäkästä selvittyään pötkinyt metsään ja jäänyt sille tielleen. Rattaat olivat vioittuneet ja hevonen loukkaantunut siksi pahoin, ettei sitä voinut enää käyttää.
Tutkin kiireesti kuorman sisällön ja löytyi sieltä useita suuria nahkapusseja, joissa kaikissa oli rahoja, sekä melkoinen kasa paljaaltaan olevia kupariplootuja. Mutta kuinka oli meidän kuljetettava ne pois? Riikan hevonen oli seuraillut yhdessä upseerin hevosen kanssa isäntäänsä ja Juhon hevonen oli eheänä, järsien kulottunutta ruohoa maantien syrjältä. Kullakin meillä oli siis ratsut, vankia lukuunottamatta. Ensimmäisinä surmansa saaneiden rakuunain hevoset olivat laukanneet tiehensä.
Sidoimme nyt kiireesti rahapussit parittain yhteen ja sijotimme ne parhaamme mukaan kaikkien kolmen hevosen selkään. Mitä emme voineet mukaamme ottaa, kannoimme kiireesti metsään.
»Kuinkas me vankia kuljetamme?» kysyin minä auttaessani Riikaa satulaan.
»Joutaapa jaloitella», sanoi Juho, »sainpa tuota minäkin siellä
Janakkalassa kinttusuoniani jännittää.»
Hän sitoi vangin hevosen perään, työnsi vereksen lehtikäärön poskeensa ja kömpi satulaan niin rauhallisesti kuin olisi ollut kysymys rippikirkkoon lähdöstä. En huolinut estää Juhoa hänen puuhissaan, sillä muuta keinoa ei meillä ollut vangin kuljettamiseksi, jotapaitsi itsellänikin oli, totta puhuakseni, vielä hyvässä muistissa kilpajuoksuni Kiteellä. Mutta ennenkuin nousin satulaan, käskin toisia olemaan hiljaa alallaan, laskeuduin itse pitkälleni maantielle ja panin korvani maata vasten. Kuului kaukaista jyminää aivankuin maan alla olisi ollut joitakin voimia työssä.
»Nyt kiireesti taipaleelle, sillä vihollinen lähenee täyttä neliä», sanoin minä ylös hypähtäen.
Sen jälkeen lopetin pistoolin laukauksella loukkaantuneen hevosen, hyppäsin satulaani ja niin lähdimme täyttä karkua eteenpäin. Tultuamme Hattulan talojen kohdalle kertoi Juho niillä tienoin lähtevän eteläiselle suunnalle jonkinlaisen kylätien, jota myöten takamaiden kautta pääsisi Euran kappeliin. Päätin kääntyä sinne, koska oli pelättävissä, että vihollinen piankin tavoittaisi meidät valtatiellä.
Löysimmekin mainitun tien ja hävisimme pian metsien suojaan. Ratsastin Riikan kanssa rinnatusten edellä ja Juho seurasi vankineen perässä. Ojensin tällöin Riikalle hänen sormuksensa, jonka olin löytänyt kasakan ryöstösaaliin joukosta ja jota siitä lähtien olin kantanut vasemman käteni pikkusormessa. Riika hämmästyi tästä aluksi aivan sanattomaksi ja kun olin kertonut, kuinka sormus oli huostaani joutunut tuoden minulle mykät terveisensä omistajattareltaan, ilmoitti Riika yhden kasakoista ryöstäneen sen häneltä silloin, kun hän vangiksi joutui. Sen jälkeen jutteli Riika hänellä aamulla olleen epämääräisen aavistuksen siitä, että hän tämän päivän kuluessa saisi nähdä minut. Hän oli yöllä nähnyt unissaan, että minä olin tullut hänen makuutilansa äärelle, kumartunut hänen puoleensa ja sormeani kohottaen ruvennut kuiskaamaan hänelle jotakin. Hän oli samalla herännyt ehtimättä saada selvää sanoistani, mutta uni oli ollut niin elävää, että hän oli hyvän aikaa vielä valveillakin ollut näkevinään minut edessään.
Kun me sitten päivällä hyökkäsimme heidän kimppuunsa, oli uni paikalla muistunut hänen mieleensä. Taakseen vilkaistessaan hän ei tosin ollut heti ruudinsavun läpi voinut minua tuntea, mutta joku kummallinen vaisto tai aavistus oli kehoittanut häntä nyt jos koskaan yrittämään vapautua luonnottomasta asemastaan. Niin oli hän sitten yht'äkkiä kääntynyt metsätielle, mutta huutaa ei hän meille toisten rakuunain takia ollut uskaltanut.
»Oli sentään Jumalan onni, ettei yksikään kuulistamme sattunut sinuun», sanoin kauhistuneena ajatellen sitä mahdollisuutta, että Riika olisi minun kädestäni saanut surmansa.
»Silloin olisin jäänyt tässä vihollispuvussani sinne metsään makaamaan, etkä sinä olisi koskaan saanut tietää minun kohtalostani», sanoi Riika surumielisesti hymyillen.
Ilta oli sillä välin alkanut hämärtyä meidän ajaessamme hiljaista juoksua äänettömän metsän halki. Kun Juho oli jäänyt näkyvistämme, pysähdyimme me eräälle kankaan nyppylälle häntä odottamaan. Jonkin hetken kuluttua ilmestyikin hän näkyviimme, mutta yksinään.
»No mihinkäs sinä olet vankisi pannut?» kysyin minä, kun hän oli luoksemme ehtinyt.
»Mitäpäs, haittanahan se olisi näillä metsäpoluilla ollut», vastasi Juho vältellen.
»Niinpä niin, mutta mitä sinä hänelle teit?» tivasin minä katsoen häneen tuimasti.
»Tuota, sattuuhan sitä sodassa jos jotakin», mutisi Juho vastaukseksi pyöritellen mälliään ja syljeksien hieman rauhattomasti.
Aika ei sallinut ruveta häntä sen ankarammin tilille vaatimaan, jos siitä muuten olisi mitään hyötyä ollutkaan, ja niin lähdimme ratsastamaan edelleen. Taivas oli jo kauttaaltaan tähdissä, kun saavuimme erääseen pieneen metsätaloon Niinijoen latvoilla. Siinä päätimme viettää yösydämen ja lepuuttaa lopen väsyneitä hevosiamme, joille talosta saimme ostetuksi kunnolliset kaura-annokset. Minä ja Juho vartioimme vuorotellen taloa Riikan nukkuessa lämpimässä saunassa.
Heti aamun sarastaessa läksimme liikkeelle ja saavuimme ennen puolta päivää Euran lähistölle. Jätin Juhon ja Riikan hevosten kanssa metsään ja lähdin yksin, aseet vaatteiden alle piilotettuna, kylään tiedustelemaan. En ollut kauan kulkenutkaan, kun kylän laiteella tiheässä viidakossa tapasin naisia ja lapsia suuren pelon vallassa. Heiltä sain kuulla, että kylään oli aamulla Marttilasta päin tullen ilmestynyt joukko venäläisiä, jotka olivat sangen kiukkuisesti tiedustelleet rahakuorman ryöstäjiä ja harjoittaneet taloissa kaikenlaista vallattomuutta.
Vietimme sitten sen päivän metsässä piileksien ja kärsien nälkää, sillä leipä oli rensseleistämme jo loppunut, emmekä yöpaikasta olleet varhaisen lähtömme takia tulleet lisää hankkineeksi. Vasta pimeän tullen lähdimme liikkeelle ja menimme kylän yläpuolelta, muutaman kosken kohdalta Paimionjoen poikki kulkien jalkaisin ja hevosiamme taluttaen kaikenlaisia metsäpolkuja myöten Paimiota kohti, jonne saavuimme seuraavana aamuna.
Täällä ei ollut yhtään vihollista, mutta sen sijaan oli kirkolla joukko talonpoikia, jotka olivat hyvin kiihdyksissään niistä väkivallan töistä, joita venäläiset olivat kaikkialla harjoittaneet kostoksi partioretkeläisille. He uhkasivat vangita meidät ja jättää venäläisten haltuun, jottei syyttömän rahvaan tarvitsisi muka syyllisten takia kärsiä. Tästä sain heidät kuitenkin lujalla käytökselläni luopumaan, jopa he häpesivätkin uhkauksiaan, kun olin puhunut heille muutamia kovia sanoja.
Saatuamme muutamasta talosta melkein puolipakolla ostetuksi hiukan ruokaa, jatkoimme oitis matkaamme ja saavuimme iltapäivällä Sauvoon, jossa päätimme minun puustellissani levätä päivän tai pari.
* * * * *