YHDEKSÄS LUKU.
Ajamme yksiöistä jäätä Korpooseen ja retkeilemme sitten ympäri Ahvenan saaristoa.
Puustellini maat olivat vuokralla ja huoneista piti huolta muuan vanha vaimo, joka jo edeltäjäni aikana oli asunut talossa. Hän hankki kylältä naisen vaatteet Riikalle, joka halusi mitä pikimmin päästä venäläisen rakuunan puvusta. Ja täytyypä tunnustaa, ettei muutos minustakaan tuntunut vastenmieliseltä, kun Riika naisen asussa ilmestyi keskellemme.
Oleskelumme Hallelassa oli vaaranalaista, sillä jo seuraavana päivänä saimme kuulla erään vihollisjoukon olevan matkalla Sauvoonkin. Lähdimme siis heti liikkeelle ja ratsastimme Karunaan, jossa vietimme yön eräässä Krokelankylän talossa. Mutta kuten seuraavana päivänä saimme kuulla, oli venäläisten ylipäällikkö lähettänyt ympäri lääniä ja muun muassa tännekin kiertokapulan, jossa kansalle julistettiin, että kaikilta, jotka vain suojelevat ja ruokavaroilla auttavat suomalaisia sotilaita ja partiomiehiä, poltetaan armotta talot sekä viedään vaimot ja lapset Siperiaan. Täällä saimme myöskin kuulla, että vihollinen oli uudelleen asettunut Turkuun, jossa kerrottiin majailevan joukon kolmattakymmentä tuhatta venäläistä.
Kun kylän asukkaat näyttivät meidän vuoksemme olevan hyvin levottomia, päätimme pitempään viipymättä jättää tämänkin paikan. Paimionselkä oli vasta edellisenä yönä jäätynyt ja kaikki pitivät vaarallisena kulkea siitä yli, varsinkin hevosilla. Kun matkamme määränä oli Ahvenanmaa, jonne maaherra Stjernstedtkin oli paennut ja kun sillä taipalella emme hevosia voineet kuljettaa, luovutimme me niistä kaksi talonisännälle. Mutta kolmannella oli meidän yritettävä kuljettaa rahoja tuonnemmaksi saaristoon. Talosta saimme hevosten hinnaksi reen, johon sälytimme rahakääröt. Ja niin lähdimme sitten illan tullen uhkarohkealle retkelle parin virstan levyisen selän yli Paraisiin.
Kaikki kolme kuljimme jalkaisin edellä, noin parin sylen päässä toisistamme kantaen olallamme pitkiä seipäitä. Juho talutti hevosta, kulkien niin kaukana edellä kuin ohjakset suinkin yltivät. Jää allamme notkui, ritisi ja paukkui meidän juostessamme vastaista rantaa kohti. Keskellä selkää osoittautui jää vieläkin ohuemmaksi ja yht'äkkiä kuului takanamme tavallista kovempi rasahdus. Hevosen alla oli jää pettänyt ja se oli rekineen vaipunut veteen. Meidän seipäillä auttaessamme koetti se pyrkiä uudelleen jäälle, mutta se lohkesi aina sen alla. Kun itsekin olimme joka hetki vaarassa, täytyi meidän luopua nääntyneestä hevosesta, joka kallisarvoisine kuormineen pian vaipui syvyyteen.
Jatkoimme taas juoksuamme ja pääsimme kovan jännityksen jälkeen kunnialla rantaan. Paraisista jatkoimme yhtä mittaa matkaamme Korpoon Kalaisiin, jossa yövyimme luotsitaloon. Täältä lupasi eräs luotsilaivuri viedä meidät veneellä Ahvenanmaalle. Pidin häntä sen vuoksi koko yön ajan hyvänä tarjoillen hänelle mitä hyvää suinkin oli saatavana. Mutta aamulla, kun olisi tullut lähteä matkalle, olikin hän kadonnut jäljettömiin. Sellainen heittiömäinen epäluotettavuus sai minut vihan vimmoihin, ja temmaten molemmat pistoolini menin minä toisten luotsimiesten luo ja ärjäisin:
»Sillä tavallako te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita, jotka panevat henkensä alttiiksi isänmaansa puolesta? Jollette paikalla laittaudu kuljettamaan meitä eteenpäin, niin saatte tekemistä kanssani!»
Luotsit säikähtyivät pahanpäiväisesti ja kaksi miestä lähti kohta viemään meitä eteenpäin saaristoon. Meidän oli lykättävä venettä edellämme, kunnes pääsimme avoveteen.
Tultuamme Korpoon virralle huomasin siellä kiinni jäätyneen aluksen. Tiedustellessani, kenen se oli, ilmoittivat luotsit sen kuuluvan maaherra Stjernstedtille ja olevan lastattuna viljalla sekä muilla ruokatavaroilla. Hetkisen tuumittuani päätin kuljetuttaa sen, maksoi mitä maksoi, avovedelle, joka alkoi noin virstan päässä, sekä purjehtia sillä Ahvenaan. Sillä täällähän se saattoi milloin hyvänsä joutua vihollisen saaliiksi.
Komensin siis toisen luotseista hakemaan kylästä lisää miehiä sekä tarpeellisia työkaluja. Tunnin verran odoteltuamme saapuikin kolme miestä varustettuina kirveillä ja tuurilla. Irroitimme nyt jaalan jäistä ja toisten murtaessa sille uraa kiskoivat toiset sitä köydestä eteenpäin. Viisi tuntia hiki hatussa työskenneltyämme pääsimme vihdoin avoveteen. Komensin nyt miehet hankkimaan alukselle tarpeellisen taklauksen, ja kun kaikki oli kunnossa, lähdimme purjehtimaan ja annoimme tuulen määrätä suuntamme Köökariin, jonne saavuimme seuraavana päivänä.
Jätin aluksen tänne talvehtimaan muutamaan turvalliseen poukamaan ja itse jatkoimme kalastajaveneellä matkaa Föglööhön, jossa kuulin kapteeni Möllerin miehineen majailevan Stentorpan kartanossa. Siellä tapasin ihmeekseni vänrikki Sahlmaninkin, joka oli, samoinkuin minäkin Ahokkaan kanssa, kulkenut monia seikkailuja kokien Turkuun ja sieltä tänne Ahvenanmaalle, missä hän nyt oli Möllerin joukkokunnassa.
Viimemainittu mukanamme purjehdimme Föglööstä Ahvenan manterelle Saltviikin pitäjään, jossa maaherra Stjernstedt majaili Hagan kartanossa. Annoin täällä maaherralle tarkan raportin kaikista viimeaikaisista toimistani ja retkistäni sekä mitä olin saanut tietooni vihollisen hankkeista. Sen päästin Korpoosta ottamani miehistön kotimatkalle ja pyysin itselleni parin viikon virkalomaa voidakseni saattaa Riikan Tukholmaan. Maaherra myönsikin virkaloman ja kolmisin lähdimme Ekkerööhön pyrkiäksemme sieltä meren yli. Riika olisi muuten kaikin mokomin tahtonut jäädä tänne jakaakseen minun kanssani kaikki seikkailut ja vaarat, mutta siihen en voinut mitenkään suostua.
Ekkeröössä tapasimme eversti Jakob Grundellin, joka palasi Tukholmasta. Hän tiedusteli minulta Suomen kuulumisia ja vaati minua sitten kanssansa takaisin maaherran luokse. Kun ylipääsykin näytti toistaiseksi vaikealta, päätin seurata häntä takaisin itään päin. Otettuani hellät jäähyväiset Riikalta, jonka jätin erääseen taloon siksi, kun jälleen saisin tilaisuuden tänne palata ja saattaa hänet Tukholmaan, lähdin herra everstin ja Juhon kanssa matkalle.
Hagaan tultuamme oli maaherra lähdössä Kumlingeen. Liityimme samaan matkaan ja tulimme seuraavana päivänä mainitulle saarelle. Täältä komennettiin minut Turun saaristoon tiedusteluretkelle, mutta kelirikon takia täytyi minun lähes kuukauden päivät makailla joutilaana Kumlingen nimismiehen talossa.
Vasta tammikuun 12:ntena päivänä pääsin lähtemään liikkeelle ja kuljin Juhon sekä majoitusmestari Kustaa Gisselkorssin kanssa Houtskariin. Oli sunnuntaipäivä ja jumalanpalveluksen aika, kun tulimme Houtskarin kirkolle, jonka vuoksi menimme kuulemaan pastori Muntinin saarnaa. Kirkosta tultuamme ympäröi meidät joukko Hönsnäsin kylän talonpoikia, jotka alkoivat meitä haukkua ja panetella ärsyttäen lopuksi muutkin seurakuntalaiset meidän kimppuumme. Kun sanat eivät heitä vastaan auttaneet, sieppasin minä kiukuissani yhden mukanamme olevista kranaateista ja iskin sen kirkkomäkeen. Se räjähti ja suinpäin pakenivat talonpojat yksi sinne, toinen tänne. Mutta me lähdimme rauhassa tiehemme. Vierailtuamme papin luona ajoimme illalla hänen hevosellaan Saverkeitin saarelle, missä menimme erääseen taloon pyytämään yösijaa. Isäntä vastasi röyhkeästi, ettei hän uskalla kaikenlaisia maankiertäjiä taloonsa ottaa. Ajoin silloin isännän ja kaiken hänen väkensä paljain jaloin ulos pihalle. Yöksi emme taloon kuitenkaan jääneet, vaan ajelimme sinä yönä läpi puolen pitäjää ja palasimme sitten pappilaan.
Seuraavana päivänä sain kuulla, että pitäjäläiset olivat koonneet paloveroksi venäläisille 363 kupariplootua, joita säilytettiin kirkossa, kunnes he veisivät ne Turkuun. Lähetin nyt kiertokapuloita liikkeelle ja kutsuin pitäjäläiset koolle. Kun heitä seuraavana päivänä saapui miehissä kirkolle, pidin heille puheen ja osoitin, mikä kavala sotajuoni tuossa vihollisen paloverojutussa piili. Sillä maksettuaan venäläisille veroa joutuisivat he tavallaan alamaisen suhteeseen, jolloin vihollinen kyllä osaisi heidän niskoilleen sälyttää toisen toistaan raskaamman rasituksen. Puhuessani käytin vertauksena viiniä, joka kyllä aluksi on makeata ja suloista, mutta huomaamatta viekin nauttijaltaan järjen päästä ja jalat alta. Muistutin heille myöskin sitä uskollisuudenvalaa, jonka he olivat kuninkaalleen vannoneet ja mihinkä se heitä velvoitti.
Tämän jälkeen tein heille seuraavan ehdotuksen. Kirjoittaisin heidän puolestaan Turkuun ruhtinas Galitzinille ja pyytäisin häntä lähettämään pienen saattojoukon hakemaan rahoja, koska he (seurakuntalaiset) eivät suomalaisten sissien takia muka itse uskaltaisi niitä tuoda. Lupasin lyödä saattojoukon ja ottaa rahat sekä antaa niistä puolet takaisin pitäjäläisille itselleen ja toisen puolen pitää itse tovereineni. Talonpojat suostuivatkin tähän ehdotukseen.
Mutta jo seuraavana päivänä, juuri kun minun piti laittaa matkaan Galitzinille menevä kirje, kokoontuivat talonpojat jälleen kirkolle, ottivat rahansa kirkosta ja käskivät meidän paikalla korjata luumme pitäjästä tai muuten kutsuisivat he venäläiset meidän niskaamme. Suurinta suuta piti eräs Jakob Erson Houtskarin Koivusaaresta rehennellen muun muassa näin:
»Yksistään meidänkin kyläläisissä on miehiä lyömään käpälämäkeen vaikka viisikymmentä suomalaista sotamiestä, ja sinä tulet tänne muutaman miehesi kanssa meitä komentelemaan!»
Heti, kun hän oli päästänyt suustaan nämä sanat, viritin minä muskettini hanan ja karjaisin hänelle:
»Paikalla polvillesi ja lue isämeitä, sillä sinä olet kuoleman oma!»
Jollei hän vitkastelematta olisi tehnyt niinkuin käskin, olisin varmasti ampunut. Mutta nyt annoin minä sen sijaan hänelle musketin perällä muutamia iskuja. Sen jälkeen otin heidän rahansa ja vein ne takaisin kirkkoon. Pelästyksissään lupasivat silloin pitäjäläiset olla minulle uskollisia. Sitä vastoin pyysivät he, etten heidän pitäjässään kävisi venäläisten kimppuun luvaten puolestaan toimittaa minulle heti tiedon, milloin venäläisiä minun täällä ollessani ilmestyisi paikkakunnalle, että minä ajoissa tietäisin laittautua tieheni.
Tämä sopimuksemme ei kuitenkaan kestänyt kuin pari päivää. Sillä kun Nauvossa käytyäni olin paluumatkalla ja tulin Houtskarin pitäjän Kivimaan saarelle, kuulin muuatta taloa lähestyessämme kyytipojalta, että taloon oli kokoontunut kokonainen joukkue miehiä, jotka aikoivat ottaa minut kiinni ja jättää venäläisten käsiin. Pysäytin hevosen tielle lähelle taloa, ja kun pihalla näin muutamia miehiä, huusin heille, että tässä minä olen, pankaa nyt päätöksenne toimeen. Silloin lähti joka sorkka yksitellen tai pienissä ryhmissä tiehensä. Mutta minä menin sisälle ja pidin isännälle ankaran rippisaarnan käskien hänen ilmoittaa pitäjäläisilleen, että jos he laittavat esteitä tai koettavat vahingoittaa meitä, joiden tulee välittää tietoja Ahvenanmaalle ja Tukholmaan, niin olen mies hävittämään heidän kotinsa ja kontunsa maan tasalle.
Tämän jälkeen ei kukaan uskaltanut asettua enää minua vastaan. Oleskelin sitten edelleenkin koko talvisydämen täällä Turun saaristossa, kävin eri suunnilla tiedusteluretkillä, uskaltautuen joskus manterellekin aivan Turun lähistöön, ja lähettäen ahkeraan raportteja Ahvenanmaalle. Kyyti- ja ruokarahoiksemme saimme Ahokkaan kanssa tältä talvikaudelta ainoastaan 30 karoliinia kuparissa.
* * * * *
KYMMENES LUKU.
Jatkuvia risteilyjä ja seikkailuja saaristossa.
Maaliskuun alkupäivinä päätin Ahokkaan kanssa eräänä sunnuntaiaamuna käyttää mainiota keliä hyväksemme ja pistäytyä Iniön saareen nähdäksemme, oliko sillä suunnalla vihollisia. Parissa tunnissa ajoimme tuon kolmattapenikulmaisen taipaleen Houtskarista Iniöön ja olimme perillä kirkonkylässä juuri kun kansaa alkoi kokoontua Herran huoneeseen. Pysähdyimme kirkon luo ja rupesimme puhuttelemaan muutamia miehiä, jotka hyvin ynseästi ja karsastellen antautuivat kanssamme jutteluun. Mutta silloin ajaa karautti kirkkomäelle muuan mies Kolkalankylästä, joka on samannimisellä saarella vastapäätä kirkkoa, noin kolmen tai neljän virstan päässä siitä. Hän kertoi kylään eilen illalla Taivassalosta päin tulleen erään venäläisen vänrikin kahdentoista sotamiehen kanssa, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja harjoittaneet kaikenlaista väkivaltaa.
»Lähdemme paikalla sinne», sanoin minä Juholle, »ja teemme selvän rosvoista. Vai onko sinussa, Juho, miestä yrittämään peliä kaksi kolmeatoista vastaan?»
»Tuota, sopiihan sitä ainakin yrittää», vastasi Juho ja ryhtyi hevostamme irroittamaan.
Mutta silloin huusi joku väkijoukosta:
»Tuolla ne tulevat!» ja viittasi Kolkansaarta kohti.
Siellä näkyi todellakin kahden karin välissä kahdeksan hevosta liikkuvan kirkolle päin. Kussakin reessä istui mies tai pari ja auringonvalossa välähtelevistä aseista päättäen olivat he juuri Kolkalla mellastaneita venäläisiä.
»He näkyvätkin olevan siksi kohteliaita, että tulevat itse meidän luoksemme», sanoin minä Juholle; »sitä parempi, että saamme täällä noiden ynseiden saarelaisten nähden suorittaa tilimme heidän kanssaan.»
Kirkon alapuolella rannassa oli aittoja ja venevajoja, joiden välitse Kolkasta tuleva talvitie nousi kirkkomäelle. Laskeuduimme Juhon kanssa sinne ja asetuimme väijyksiin erään aitan suojaan. Määräsin Juhon ottamaan kirveen käteensä ja heti, kun ensimmäinen hevonen tulisi näkyviin, lyömään siltä luokan poikki. Kuorma jäisi siten paikalleen ja tukkisi tien, jolloin me kursailematta kävisimme vihollisten kimppuun solassa.
Jäältä kuului jo reenratinaa ja sotamiesten pulitusta. Kansanjoukko oli levottomana ryhmittynyt ylös kirkon juurelle. Ensimmäinen kuorma tuli esiin solasta ja paikalla hyökkäsi Juho hevosen luo ja rusahutti voimakkaalla lyönnillä luokan poikki, niin että aisat solahtivat maahan. Melkein samaan aikaan teki minun miekkani lopun vänrikistä ja yhdestä sotilaasta, jotka istuivat ensimmäisen kuorman päällä. Tuskin kerkesivät jäljessä tulevat vielä käsittää, mitä oli tekeillä, ennenkuin minä siirsin miekkani vasempaan käteen ja tempasin oikealla vuorotellen kummatkin pistoolini ja ammuin seuraavalla kuormalla olevat sotilaat. Jälkimmäisten kesken syntyi ankara hämminki, he luulivat varmaan suuremmankin voiman hyökänneen kimppuunsa ja peräyttivät kiireesti kolme viimeistä kuormaa jäälle sekä lähtivät suin päin pakoon.
Tyhjensimme nyt kumoon töyttäämällä nopeasti yhden kuormista, peräytimme hevosen jäälle ja rekeen hypäten lähdimme täyttä karkua ajamaan heitä takaa. Meillä olivat muskettimme vielä ladattuina ja päästyämme lähemmäksi laukaisimme ne jälkimmäisellä kuormalla kyyröttäviä venäläisiä kohti. Ainakin yksi heistä kierähti sätkytellen tien viereen. Sillä aikaa kun uudelleen latasimme musketteja, syytivät venäläiset kiireellä kuormainsa sisällön jäälle, jonka jälkeen he kykenivät kaksinkertaisella vauhdilla pakoaan jatkamaan. Kun he lisäksi olivat nyt jo sen verran typerryksestään tointuneet, että alkoivat ammuskella meitä kohti, näimme parhaaksi keskeyttää takaa-ajomme ja ryhtyä saalista korjaamaan.
Saimme kaikkiaan viisi hevosta rekineen sekä kahdeksan kuormallista tavaraa, jotka oli ryöstetty ympäri kyliä ja jotka jaoimme takaisin omistajilleen. Mutta hevoset pidimme itse. Saarelaisissa syntyi tämän jälkeen meitä kohtaan siksi suuri pelko ja kunnioitus, etteivät he yhdessäkään kylässä osoittaneet ynseyttä meitä kohtaan.
Jo seuraavana päivänä palasimme Iniöstä Houtskariin, jossa lahjoitin kaksi anastamistamme hevosista pastori Muntinille, niin että hän niiden avulla pääsi perheineen pakenemaan Ahvenanmaalle. Oleskelu Houtskarissa kävikin päivä päivältä vaarallisemmaksi, sillä yhä enemmän vihollisia alkoi ilmestyä saarille. Sen vuoksi päätin minäkin vetäytyä toistaiseksi Kumlingeen.
Kun eräänä kuutamoisena iltana Juhon kanssa ajelimme Kihdin yli mainittua saarta kohti ja minä reen perässä loikoillen hyräilin muuatta virrenvärssyä sekä kaihomielin muistelin Riikaa, kiintyi katseeni korkeimmalla taivaanlaella näkyvään, harvinaisen kirkkaaseen tähtisikermään, joka muodosti selvästi kaksinkertaisen C:n. Päätin mielessäni sen olevan ennustuksen siitä, että minä saisin kerran vielä armon suullisesti puhella hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa kanssa, joka vielä tätä nykyä oleskeli Benderissä Turkinmaalla[2]. Tämä toteutuikin sitten kolmen vuoden päästä, jolloin minulla oli onni keskustella Hänen Majesteettinsa kanssa Lundissa.
Pitkiä lepoja en ole koskaan elämässäni saanut nauttia, enkä oikeastaan ole kauan viihtynytkään yhdessä kohti, varsinkaan toimettomana pysyen. Kumlingessa olin ollut ainoastaan pari päivää, kun eversti Böckler, joka nyt oli lähimpänä esimiehenäni, komensi minut tiedusteluretkelle Brändöön ja Åfvan saarille, jotka ovat noin puolitaipalessa Kumlingen ja Kustavin eli Kivimaan välillä. Lähdin tällä kertaa yksinäni matkaan ja lähetin Ahokkaan Ekkerööhön viemään Riikalle kirjettä sekä vähän rahoja, jotta hän voisi taloon maksaa ylöspitonsa.
Brändöössä ja Åfvassa ei ollut vielä sinne tullessani vihollisia, mutta joka hetki saarelaiset heitä odottivat Houtskarista tai Iniöstä käsin. Åfvalaiset olivat kylänsä lähellä olevalle korkealle kalliolle rakentaneet suuren rovion, jonka luona oli yötä päivää vartija. Heti kun vihollinen tulisi näkyviin, oli rovio sytytettävä palamaan, että kaikki saaren asukkaat tietäisivät pitää varansa. Olin vasta muutaman tunnin oleskellut mainitulla saarella ja ryhdyin erään talon pirtin pöydällä laatimaan kirjettä eversti Böcklerille täkäläisistä kuulumisista, kun talon palvelustyttö hyökkäsi sisälle ja huusi: »Viholliset!»
Silmäsin ikkunasta ulos ja näin noin pyssyn kantaman päässä parisataisen joukon kasakoita ja rakuunoita lähenevän kylää. Ehtimättä korjata edes mustepulloani ja päällystakkiani syöksyin ulos ja juoksin talojen suojassa ylös vartijavuorelle. Kaksi vartijana olevaa saarelaista istui täällä kaikessa rauhassa päivälekolla viimeistellen tekemiään lusikoita, kauhoja ja ämpäreitä. Iskin viivyttelemättä tulta ja sytytin rovion palamaan.
Mutta viholliset olivat kohta huomanneet savun ja arvanneet, mitä sillä tarkoitettiin. Kun olin tervakset saanut kunnollisesti syttymään ja nousin seisoalleni, näin joukon kasakoita kapuavan kiireesti ylös kalliolle. Ensimmäisen heistä, joka juuri hyppäsi kalliolle, lävistin miekallani ja syöksyin sen jälkeen toista rinnettä alas jäälle, jonne päästyäni lähdin kuulain korvieni ympärillä vinkuessa juoksemaan minkä jaloistani pääsin. Taakse vilkaistessani näin kasakkain repivän puita alas roviosta ja sammuttavan, mitä minä olin saanut syttymään.
Juoksin sitten yhtä menoa noin kolmisen penikulmaa ja pääsin onnellisesti Enklingen saarelle. Siellä oleilin pari päivää ja päätin uudelleen lähteä kurkistamaan, kuinka asiat olivat Brändöön puolella kehittyneet. Mutta noin puolitaipalessa näin erään karin takaa neljättäsadan miehen suuruisen venäläisjoukon marssivan vastaani arvatenkin matkalla Ahvenanmaalle. Tein siis oitis kokokäännöksen ja lähdin juoksemaan. Ohjasin tällä kertaa suuntani Kumlingeen, josta toimitin kiireesti kirjeen eversti Böcklerille Wargataan, missä hän oli leirissä sotamiesten ja ahvenalaisten talonpoikain kanssa. Mutta jo seuraavana päivänä ilmestyi vihollisia Kumlingeenkin ja minun täytyi yhdessä kenttävääpeli Matti Jöökin komennossa olevain etuvartijain kanssa peräytyä Ahvenanmaalle.
Minulle ei jäänyt aikaa käydä Riikaa tervehtimässä, sillä kohta Wargataan tultuani komennettiin minut tiedustelulle takaisin Kumlingeen, minne arvatenkin oli vetäytynyt sekin joukkokunta, joka oli tullut minua vastaan merenjäällä. Saatuani hevosen, joita silloin muuten oli hyvin vaikea Ahvenanmaalta tavata, lähdin siis ratsastamaan Teilin selän yli.
Tultuani Kumlingen saaren läheisyyteen huomasin, että viholliset olivat pitkin rantaa asettaneet etuvartijoitaan. Ei siis ollut maalle yrittämistäkään. Sen sijaan ratsastin pitkin rannikkoa pohjoiseen päin, pysytellen koko matkan noin neljännespenikulman päässä rannasta. Saaren pohjoiskärkeen tultuani jatkoin ratsastustani Enklingeen, jonne saavuin myöhään illalla.
Maalle tultuani sidoin hevosen metsään ja lähdin jalan hiipien kylään nähdäkseni, oliko siellä vihollisia. Mutta kylä tuntui olevan aivan autio. Palasin silloin noutamaan hevostani, jonka vein muutaman talon tyhjään talliin ja koperoin parven nurkista heinänjätteitä sen eteen. Menin sen jälkeen tupaan, joka sekin oli asukkaista tyhjä, mutta jossa vielä tuntui hiukan lämmintä. Huolimatta edes tulta virittää riisuin viittani ja heittäydyin penkille pitkäkseni, sillä olin tuiki väsyksissä.
Kun muutamia tunteja nukuttuani nousin aamun sarastaessa, huomasin muurin vieressä verisen miehen ruumiin ja toisen pöydän jaloissa tuvan perällä. Täällä oli siis vihollinen elämöinyt edellisenä päivänä ja minä olin tietämättäni viettänyt yöni heidän uhriensa seurassa.
Löytämättä juuri mitään syötäväkseni lähdin oitis ratsastamaan takaisin Kumlingea kohti. Tällä kertaa ei vihollisen vartijoita näkynyt ainakaan pohjoisrannalla, joten minä pääsin onnellisesti maalle. Hevoseni sidoin tiheään viidakkoon ja lähdin itse nelinkontin ryömimään kylää kohti. Neljännespenikulman sillä tavoin kuljettuani kohtasin pensaikossa toisenkin nelinkontin kulkijan. Se oli muuan vanhanpuoleinen mummo, joka ennen vihollisten tuloa oli sullonut kalleimman omaisuutensa kirstuun ja piiloittanut sen tänne viidakkoon. Ryömimme yhdessä mummon piilopaikalle, mutta vihollinen oli löytänyt tiensä sinnekin ja vienyt aarteet muassaan.
Saatuani samalta vaimolta kuulla, että viholliset varustautuivat parasta aikaa lähtemään pois kylästä, konttasin sen jälkeen kylän yläpuolella olevalle vuorelle. Sieltä tarkastelin sitten kaikessa rauhassa pois marssivaa vihollista. Kun kylä oli tyhjentynyt kutsumattomista vieraistaan, laskeuduin alas ja menin postimiehen talolle, jossa olin asunut. Ennen lähtöäni olin täällä kätkenyt tallitunkioon puolentuopin tinapullon, jossa oli hiukan rahoja. Sen kaivoin nyt esiin lantakasasta. Samaan tunkioon oli muuan talossa asuva kalastaja kätkenyt myöskin rahansa, kaikkiaan viisikymmentä plootua kuuden taalerin kappaleissa. Mutta venäläiset olivat penkoneet tunkiota ja vieneet joka ainoan hänen rahoistaan vaikka eivät minun tinatuoppiani olleetkaan löytäneet.
Tämän jälkeen ratsastin takaisin eversti Böcklerin luo, joka juuri oli vetäytymässä Wargatasta Kastelholmaan, mutta pysähtyi minun tultuani entiseen asemaan. Vaivojeni ja kokemaini vaarain palkkioksi antoi eversti minulle kaksi dikatoonia. Sen jälkeen sain matkustaa Riikan luokse Ekkerööhön. Tapasin hänet terveenä, mutta muuten hyvin ikävissään. Oleskelin sitten hänen luonaan aina huhtikuun puoliväliin saakka, jolloin minun oli uudelleen lähdettävä vaarallisille retkilleni.
* * * * *
YHDESTOISTA LUKU.
Jälleen Suomen manterella, jossa me Ahokkaan kanssa hiivimme vihollisten päämajaan.
Oli mitä ihanin päivä toukokuun lopulla. Kevät oli tänä vuonna tullut verraten varhain ja kauniita ilmoja oli kestänyt vapunpäivästä asti. Tuomet ja pihlajat olivat täydessä kukassa ja päivänpaisteessa uiskenteleva metsä oli täynnä lintujen laulua.
Tänä ihanana päivänä nähtiin Uudeltamaalta Turkuun johtavaa tietä pitkin laahustelevan kaksi kurjaa olentoa. Edellä lynkkäisevä mies oli silmäpuoli ja kyssäselkä, jonka läjään painuneet hartiat olivat lisäksi vinot, niin että toinen olkapää oli toista tuntuvasti ylempänä. Hän talutti kepillä jäljessään umpisokeata miestä, joka kulki epävarmoin ja horjahtelevin askelin. Aina kun edestä- tai takaapäin kuului ratasten räminää, vetäytyi hän kauas tiepuoleen ja tuijotti sokeilla silmillään suu auki sekä hyvin pelästyneen näköisenä ohi ajaviin. Kumpikin oli puettu risaisiin vaatteisiin ja sokealla oli selässään säkkikulu.
Mutta jos näitä kurjia otuksia olisi lähemmin tutkittu, olisi kummankin housuista löytynyt pari vaarallista tukulaa, joita ruotsalainen sanoo nimeltä fyrboll. Päästessään huomaamatta jonkin vihollisten varastohuoneen luo saattoi sokea avata äkkiä silmänsä ja kyssäselkä oikaista hartiansa, jolloin he nopeasti iskivät tulen palloihinsa ja viskasivat ne rutikuivalle katolle tai työnsivät kivijalan aukosta lattian alle, jatkaakseen sitten yhtä kurjina rampoina vaivalloista matkaansa. Sillä sauvalla talutettava sokea ei ollut kukaan muu kuin minä, venäläisten kaikkialla etsiskelemä kenttävääpeli Tapani Löfving. Ja minua taluttava silmäpuoli kyssäselkä olisi lähemmin tarkastettaessa piankin tunnettu minun totiseksi ja mälliä pureskelevaksi toverikseni Juho Ahokkaaksi.
Kuten sanottu, lepäilin morsiameni luona Ekkeröössä aina huhtikuun puoliväliin, jolloin päällystöltäni sain käskyn lähteä Suomen manterelle vakoilemaan. Kuljimme yhdessä Ahokkaan ja vänrikki Sahlmanin kanssa saariston halki Kemiöön ja sieltä Vänön saarelle, jossa sairastuin vilutautiin. Makasin sitten horkan kourissa aina toukokuun puoliväliin saakka, jolla aikaa Juho piti minusta uskollista huolta. Toivuttuani sousimme sitten veneellä Tenholaan, josta kuljimme Kosken tehtaalle. Siellä tapasin entisen rykmenttitoverini, kersantti Gutzeuksen, joka liittyi meidän seuraamme. Kuljimme sitten edelleen Perniöön päin, tapasimme tiellä kolme vihollisen rakuunaa, joista yksi jäi henkeään vaille ja toiset lähtivät käpälämäkeen jätettyään ensin meille kuljetettavanaan olevat rahat. Niistä tuli meille mieheen viisikymmentä taaleria venäjän rahassa. Sen jälkeen päätin Ahokkaan kanssa pistäytyä Turussa ottamassa selkoa oloista vihollisen päämajassa. Hankimme Perniössä päällemme nämä vaaterisat, Juhon hartioihin tehtiin vaatekääröstä kyssa, minä ummistin silmäni, Juho toisensa ja niin lähdimme matkaan.
Olimme jo toista päivää olleet taipalella ja kohdanneet useita vihollisjoukkoja. Kaikki olivat päästäneet meidät kunnialla ohitseen, vieläpä viskelleet kopeekan rahoja Juhon hattureuhkaan. Minun säkkiini oli niinikään karttunut useita limpunkimpaleita.
Illalla saavuimme Turkuun. Itse en uskaltanut juuri nimeksikään tehdä havaintoja, mutta sen sijaan kuiskaili Juho minulle yhtä ja toista, milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kiertelimme aluksi kerjäillen ympäri kaupunkia. Melkoinen osa kaupunkilaisia, etupäässä alempaa porvaristoa, oli palannut asumasijoilleen ja maalaisiakin näkyi rattaineen torilla. Enin oli kaupungissa kuitenkin venäläisiä sotilaita, joita oli sijoitettu melkein joka taloon. Siivo tai paremmin sanoen siivottomuus oli tietysti sen mukaista. Hevosen lantaa, jätteitä ja monenmoista törkyä kaikkialla. Viinaa näyttiin viljeltävän runsaasti ja kaupunkiin oli ympäri maata kerääntynyt joukko kevytmielisiä ja kunniattomia naisia, jotka pitivät täällä yhteyttä maansa vihollisten kanssa. Ruhtinas Galitzin, joka esikuntineen ja hallintovirkamiehineen asusti linnassa, koki sentään pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja suojella aseetonta kansaa pahimmalta väkivallalta, joten sodan kauhut eivät koskaan Turun seuduilla muuttuneet niin kamaliksi kuin kauempana sisämaassa.
Illalla menimme Ahokkaan kanssa kauppias Kustaa Vithfootin avaraan pirttiin ja pyysimme yösijaa. Pirtissä majaili kymmenkunta vihollisen sotamiestä ja me saimme sijamme ovensuunurkassa. Kaivoimme säkistäni leivänkannikoita ja aloimme syödä kalsuta, jolla aikaa minä pidin korvani tarkasti auki kuullakseni sotamiesten keskustelua. He jutella pulittivat kaikenlaista retkistään ja ryöstöistään, mainiten pari kertaa minunkin nimeni, arvellen »Leving-hirtehisen» saaneen jo surmansa. Kehuipa yksi heistä kerran haavoittaneensakin minua sääreen. Myöskin sain kuulla, että tsaaria odotettiin piakkoin kaupunkiin saapuvaksi ja että häntä varten oli saman talon kellariin varattu suuri joukko ulkomaan viinejä. Muuan vanha sotamies, hiukan suomea mongertava sävyisä partaniekka, tuli meitäkin puhuttelemaan kysellen, mistä kaukaa me olimme ynnä muuta. Vastasimme olevamme Perniöstä ja saimme häneltä palan painoksi kimpaleen keitettyä lihaa.
Syötyäni asetuin pitkäkseni penkille ja aloin hetkisen kuluttua valitella vatsaani, keppuroiden ja vääntelehtien penkillä. Yksi sotamiehistä toi minulle silloin viinaryypyn. Hetkistä myöhemmin hypähdin pystyyn, hapuilin kepin käteeni ja lähdin sotamiesten nauraa hoilatessa kiireesti kämppimään ulos. Oli jo siksi pimeätä, että pihalle tultuani uskalsin huoleti avata silmäni. Menin pihan perälle ja löysin sieltä makasiinirakennuksen päästä suuren kivikellarin. Mutta sen ovi oli lukittu raskaalla rautamäärlyllä ja suurella lukolla. Mieleni teki kuitenkin kovin päästä sinne tutkimaan hänen tsaarillisen korkeutensa viinivaroja.
Kellarissa oli laudoista tehty vesikatto, ja koetellessani lautoja huomasin niistä muutamain olevan varsin löyhässä. Irroitin niistä siis varovasti kolme kappaletta paikoiltaan ja tunkeusin aukosta välikatolle, jonka ilokseni huomasin olevan tavallisen eikä holvatun. Työnsin nyt kaksin käsin multaa ja sammalia syrjään ja kiskoin sen jälkeen muutamia aluslankkuja sijaltaan. Sen jälkeen pudottausin varovasti alas ja huomasin joutuneeni todelliseen tynnyrien valtakuntaan. Iskin nopeasti tulta ja sytytin taskussani olevan, taliin tahratun rihmanpalasen. Laskin kellarissa olevan kaikkiaan kuusikymmentä tynnyriä, jotka merkeistään päättäen sisälsivät mitä parhaimpia viinejä. Aloin nyt vitkastelematta työni potkien tynnyreistä pohjat pois, niin että tuoksuva sisällys tulvehti solisten lattialle.
Olin jo särkenyt viisikymmentä tynnyriä ja ojensin juuri jalkani potkaistakseni ensimmäistäkuudetta, kun kattoaukolta samassa kuului äkäinen ja samalla kummasteleva kysymys:
»Kakoi tshort tam v'lednike navodet—kuka paholainen siellä kellarissa mellastaa?»
Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt toiminnassaan. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Tiesin olevani auttamattomasti satimessa, jollen ponnistaisi kaikkea kykyäni pälkähästä päästäkseni. Salamana välähtikin pelastuksen tuuma päähäni ja minä annoin potkuun koukistuneen jalkani kohdata tynnyrinpohjaa, jatkaen sitten umpimähkään potkimista ympäri kellaria, äheltäen samalla venäläisiä lauseita:
»Vain niin, lurjus, koreasti alallasi siinä! Kas siinä, roisto, ja siinä ja siinä!» toistelin minä hakata mäikyttäen samalla itseäni nyrkillä olkapäihin ja reisiin sekä päästellen aina sekaan kokonaan toisella äänellä suomalaisia kirosanoja.
»Mitä siellä on tekeillä?» kuului nyt äänekkäämpi kysymys aukolta.
»Ach, prijatelj!» huudahdin minä venäjäksi ikäänkuin vasta nyt olisin kuullut kysymyksen, »tule kiireesti avukseni, tsuhna hirtehinen täällä varastamassa enkä minä yksin voi hänelle mitään. Joudu, ystävä, valkeakin juuri sammuu!»
Samalla painoin heikosti riutuvan rihmanpalan sammuksiin, jatkaen yhä samaa rynnistelyä ja ähellystä. Ylhäällä oleva venäläinen tuntui todellakin rupeavan laskeutumaan alas, kaiketi yhtä paljon viinin tuoksun kuin seikkailunhalunkin houkuttelemana. Kohta, kun tunsin hänen jalkainsa sattuneen tynnyreihin, karkasin hänen kimppuunsa ja kuristin häntä kaksin käsin kurkusta, kunnes hän kellahti tynnyrien väliin. Mursin nyt pimeässä hapuillen pohjat viimeisistäkin tynnyreistä, ettei työni vain olisi keskeneräiseksi jäänyt, ja loikkasin sitten kiireesti aukosta ulos. Pihalla ei näkynyt ketään ja nopeasti tukin kumpaankin kattoon murtamani aukot. Otin sitten kepin käteeni ja vatsaani pidellen sekä valitellen palasin takaisin pirttiin, ummistaen sitä ennen tietysti tarkoin silmäni.
Penkille asetuttuani keppuroin ja valittelin yhä äänekkäästi. Sotamiehet, jotka olivat jo asettuneet makuulle, alkoivat kiroilla ja haukuskella. Jatkoin vain ujellustani, kunnes eräs heistä tuli ja tyrkkäsi minua kylkeen sanoen:
»Mene matkaasi, senkin hirtehinen, eihän tässä saa untakaan silmiinsä!»
Juhokin auttoi minua hätäillen jalkeilleni ja alkoi taluttaa ulos. Tätä juuri olin odottanutkin ja pihalle päästyämme työnsin minä Juhoa sauvan päällä mahdollisimman nopeasti porttia kohti, sillä olihan sotamies kellarissa saattanut mennä ainoastaan tainnoksiin ja näin ollen nostaisi hän piankin metelin. Ja vaikkei hän minua suinkaan ollut pilkkosen pimeässä tuntenut siksi vatsaansa valittavaksi umpisokeaksi ukoksi, joka vähän ennen oli ulos lähtenyt, oli meidän kuitenkin viisainta kaiken varalta laittautua mahdollisimman kauas talosta.
Kadulle tultuamme kuljimme kevätyön hämärässä eteenpäin Juhon kiskoessa minua sauvallaan perässä ja minun vatsaani pidellessä, valitellessa ja tuon tuostakin kompastuessa. Pari kertaa pysähdyttivät vartijat meidät, mutta kun me kummallakin kertaa laskimme suustamme kokonaisen valitusten tulvan siitä, kuinka meidät oli yökortteeristamme karkoitettu, käskivät he meidän kiireimmiten painaltaa sinne, missä pippuri kasvaa. Sitäpä me juuri hartaasti halusimmekin.
Päivällä kaupunkiin tullessamme oli Juho tullin ulkopuolella nähnyt kolme makasiineiksi muurattua rakennusta, joiden luona oli lastattu jauhokuormia ja jotka olivat näyttäneet olevan täynnä kuleja. Tultuamme niiden luokse emme ihmeeksemme keksineet vartijoita läheisyydessä missään päin. Otimme nyt sytytyspallot nopeasti housuistamme, iskimme niihin tulta ja pistimme yhden pallon jokaisen makasiinin nurkan alle. Ryömimme sen jälkeen nelinkontin pitkin peltoja ojia myöten eteenpäin ja pääsimme kunnialla Vähä-Heikkilän taakse metsään. Kiipesimme siellä muutamalle kukkulalle ja näimme makasiinien olevan ilmitulessa. Ympärillä vilisi sotamiehiä mustanaan, mutta heidän pelastusyrityksensä ei vedettömällä paikalla voinut mitään merkitä.
Tyytyväisinä lähdimme jatkamaan sen jälkeen matkaa ja saavuimme parin päivän perästä onnellisesti takaisin Perniöön, josta lähetin ilmoituksen päällystölleni Ahvenanmaalle.
* * * * *
KAHDESTOISTA LUKU.
Muutamien seikkailujen jälkeen palaan Ahvenanmaalle, jossa teen epätoivoisen ratsastusretken pelastaakseni morsiameni.
Palattuamme siis edellisessä kerrotulta retkeltämme Perniöön yhtyi meihin taas vänrikki Sahlman sekä muutamia muita kotiseudulleen hajaantuneita entisiä sotilaita, joten meitä lopulta oli seitsenmiehinen joukko. Retkeilimme sitten pohjoiseen päin ja saavuimme Tammelan pitäjään. Täältä kaappasimme kenraali Robert Brucen lähettämän postin, jota kaksi rakuunaa oli viemässä päämajaan. Sen jälkeen jouduimme samassa pitäjässä taisteluun kuusikymmenmiehisen venäläisjoukon kanssa. Siinä oli eräs välskäri rykmentin kirstun kanssa ja hänellä saattojoukkona kahdeksankuudetta miestä erään luutnantin komennossa. He olivat matkalla Hämeenlinnasta Turkuun päin. Saimme heidän tulostaan kuulla pitäjän kappalaiselta Oxeniukselta, ja päätimme hyökätä tuon lähes kymmenkertaisen vihollisjoukon kimppuun.
»Kuinka monta niitä ypäjäläisiä olikaan, jotka sinä kerran heinätalkoissa löit käpälämäkeen?» kysyin Juholta odotellessamme vihollista erään avaran niityn laidassa Haaviston kylän alla.
»Seitsemän», vastasi Juho vakavasti, lisäten heti perään vaatimattomasti: »mutta minä olinkin silloin juuri parhaillaan nousuhumalassa.»
»Sepä se», sanoin, »nyt sinulla ei ole edes nousuhumalaa ja meidän olisi yritettävä seitsemän kuuttakymmentä vastaan. Siinähän tulee vähän päälle kahdeksan miestä yhtä vastaan. Mitäs arvelet?»
»No, sittenpähän nähdään, jahka on yritetty», vastasi Juho rauhallisesti.
Kohta tämän sananvaihtomme jälkeen tuli vihollinen näkyviin. Annoimme heidän marssia kohdallemme ja hyökkäsimme sitten hurraata huutaen pitkässä rivissä päin vihollisen kylkeä. Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan ja nähtyään meidän harvalukuisuutemme, muodostivat viholliset nopeasti rintaman meitä kohti ja ampuivat kolme yhteislaukausta peräkkäin, niin että kaksikymmentä heistä laukasi pyssynsä aina kerralla. Me heittäysimme pitkäksemme eikä meistä kukaan edes haavoittunutkaan, paitsi että yksi kuulista hipaisi kersantti Holmgrenin saappaanvartta. Karkasimme heti laukausten vaiettua pystyyn ja hyökkäsimme eteenpäin. Vasta aivan lähellä pysähdyimme ja ammuimme mekin vuorostamme yhteislaukauksen. Meidän muskettimme olivat ladatut kolmella kuulalla ja vaikutus oli viholliselle sangen tuhoisa. Toistakymmentä heistä kaatui ja jäljellä olevat joutuivat mitä suurimman sekasorron valtaan. Mutta me hyökkäsimme miekoin ja pistimin vitkastelematta heidän kimppuunsa.
»Kyllä kelpaa!» huusin Juholle, nähdessäni hänen hartiavoimin huhtovan ympärilleen kuin kaskenkaatajan.
Taistelu oli pian päättynyt. Luutnantti, yksi aliupseeri ja viisikymmentä sotamiestä jäi tielle virumaan. Ainoastaan välskäri pääsi kahdeksan miehen kanssa pakoon meidän huolimatta heitä liioin ajaa takaa. Saaliiksemme jäi rykmentin kirstu, kaikki heidän rensselinsä ja viittansa sekä muutamia hevoskuormia sekalaista tavaraa.
Taistelupaikalta poistuessamme tapasimme pastori Oxeniuksen, joka kysyi minulta, montako miestä olin taistelussa menettänyt. Vastasin, etten yhtään ainutta. Silloin lupasi hän ensi sunnuntain jumalanpalveluksessa urkkijain huomaamatta kiittää Jumalaa, joka niin harvalukuiselle joukolle oli antanut sellaisen voiton.
Tämän jälkeen tuhosimme pienempiä rakuunajoukkoja Somerolla, Vihdissä ja Lohjalla. Kuljimme sitten Tenholaan ja Hankoniemeen, jossa Ruotsin saarilaivasto silloin oleskeli amiraali Vattrangin komennossa. Täältä menin amiraalin määräyksen mukaan uudestaan tiedustelulle Turkuun. Musketit ja kranaatit käsissä kävin tovereineni yösydännä Turussa, jossa silloin majaili m.m. kaksituhatta kasakkaa. Aamulla saimme Naantalista veneen, jolla saaristossa risteillen ja vihollisten kaleereja vakoillen kuljimme Rymättylän, Nauvon ja Kemiön kautta takaisin Hankoniemeen, josta laivasto sillä välin oli lähtenyt tiehensä minun ehtimättä antaa amiraalille ilmoitusta.
Täältä menin sitten Ahokkaan kanssa Perniönlahden perukkaan, josta otimme Kosken tehtaan rautaproomun ja kuljimme sillä Vänön saarelle. Sinne olimme keväällä jättäneet neljä hevosta. Sijoitimme ne nyt proomuun, hankimme purjeet ja lähdimme viilettämään Ahvenanmeren yli Tukholmaan, jonne saavuimme onnellisesti elokuun 10:ntenä päivänä.
Täällä sain nyt kuulla, että se pieni joukko meikäläisiä, joka oli ollut Ahvenanmaalla, oli vetäytynyt kokonaan Ruotsin puolelle ja että vihollisia oli ilmestynyt Ahvenan manterellekin. Olin nyt kuin tulisilla hiilillä ja tahdoin mitä pikimmin päästä sinne. Kärsimättömyydessäni menin kreivi Tauben puheille, hän kun nykyjään oli Suomen asiain ylin johtomies, ja hän komensikin minut Ahokkaan ja kahden sotamiehen kanssa Ahvenanmaalle.
Oli kuulas elokuun päivä, kun saavuimme Ekkeröön rantaan. Hyppäsin heti maalle päästyäni hevosen selkään ja ajoin täyttä neliä siihen taloon, jossa Riika asui. Portailla tuli talon emäntä minua vastaan ja Riikaa kysyessäni purskahti hän itkuun. Aavistin heti mitä pahinta ja uudistin kiivaasti kysymykseni. Minkä vaikeroinniltaan saattoi, selitti nyt emäntä, että toissa päivänä oli tänne tullut yht'äkkiä pienoinen joukko vihollisia, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja vieneet Riikan vankina mennessään. Muita vankeja eivät olleet ottaneet. Olivatko viholliset rakuunoita vai jalkamiehiä ja kuinka paljon heitä oli, tiedustelin edelleen. Heitä oli ollut vain kymmenisen miestä ja ainoastaan päällikkö oli kulkenut ratsain. Viholliset olivat tulleet niin odottamatta taloon, ettei Riika ollut ehtinyt mennä piiloon. Päällikkö oli katsonut häntä pitkään ja alkanut sitten puhua venäjäänsä, johon Riika ei ollut kuitenkaan mitään vastannut. Sitten oli päällikkö huonolla ruotsin kielellä kysynyt emännältä, oliko Riika hänen tyttärensä, johon emäntä oli myöntäen vastannut. Vai teidän tyttärenne, kyllä varmaankin, oli päällikkö vastannut ilkeästi nauraen ja käskenyt sitoa Riikan kädet. Ryöstettyään sitten mitä käsiinsä saivat ja murrettuaan kirstut ja kaapit auki olivat he lähteneet tiehensä, kuljettaen keskellään Riikaa.
»Sanokaa Löfvingille terveiseni ja että kuolen häntä muistellen ja hänen puolestaan rukoillen», oli Riika pois vietäessä huutanut itkien emännälle, joka omalta itkultaan ei ollut kyennyt mitään jäähyväisiksi sanomaan.
Saatuani nämä lamauttavat tiedot vaikertelevalta emännältä hyppäsin uudelleen ratsulleni ja lähdin ajamaan itärannalle. Täällä kuulin vihollisten myöhään toissa iltana kulkeneen salmen yli Hammarlandin puolelle. Menimme vitkastelematta lautalla yli ja jatkoimme tiedusteluja. Kaikkialla täälläkin oli tuo samainen joukko ryöstellyt ja useat kertoivat heidän muassaan nähneensä vangitun nuoren naisen. He olivat viettäneet yönsä Hammarlandin Näfsbyssä ja varhain eilen aamulla jatkaneet matkaansa itään päin. Olivatko he menneet Jomalaan vai Finströmiin päin, siitä emme saaneet tarkkoja tietoja. Käskin sen vuoksi toverieni kulkea Jomalaan ja itse lähdin ratsastamaan Finströmiin. Sundin kirkolla sitten yhtyisimme.
Alkoi olla jo ilta ja hevoseni oli hyvin uuvuksissa. Mutta pakotin sen nelistämään yhä eteenpäin. Iltapimeässä saavuin Finströmin kirkolle ja kuulin tuon samaisen vihollisjoukon vankineen kulkeneen tätä tietä ja jatkaneen matkaansa Saltviikiin. Mutta minun oli pakko ensin lepuuttaa hevostani, ennenkuin kykenin takaa-ajoa jatkamaan. Saatuani sen talliin ja hankittuani sille syötävää heittäydyin itse tuvanpenkille pitkäkseni. Mutta unta en saanut koko yönä, vaan vääntelehdin kuin piinapenkissä. Kenties saa Riika tälläkin hetkellä taistella kunniansa puolesta ja mitä voi hän, siteissä oleva nainen, raakoja miehiä vastaan. Kuin painajainen ahdistivat minua hänen terveisensä, että hän kuollessaan muistelee minua. Miksi hän ajatteli kuolemaa? Aikoiko hän omin käsin riistää elämän itseltään, jollei muutoin voisi kunniaansa säilyttää, vai tiesikö hän karanneena sotilaana tulevansa ammutuksi? Emännän kertomuksesta päättäen oli upseeri tuntenut Riikan, kenties hän oli juuri samasta rykmentistäkin, jossa Riikankin oli täytynyt isänmaataan vastaan miekkaa kantaa. Siinä tapauksessa, että hänet olisi tunnettu, oli hänellä kaikista vähimmin odotettavana mitään hyvää viholliselta.
Tällaiset ajatukset risteilivät koko yön polttavina päässäni ja tuskin alkoi aamu hämärtää, kun nousin satulaan ja lähdin yli peltojen ja läpi metsien kiidättämään suorinta tietä Saltviikiin. Täällä sain kuulla vihollisen olleen eilen iltapäivällä ja lähteneen sitten Sundiin päin. Kaikkialla valitettiin heidän ryöstelleen ja varsinkin päällikön käyttäytyneen vallattomasti.
Kun hevoseni oli hetkisen puhaltanut, lähdin samaa vauhtia jatkamaan Sundin kirkolle, jossa olin jo tunnin päästä. Täällä oli jo vihollisjoukko viettänyt yönsä ja lähtenyt aamulla itärannikolle päin. Käskin kyläläisten ilmoittaa tovereilleni, jotka eivät vielä olleet ehtineet Sundiin, että he tulisivat perässäni Sundskärin saarelle.
Painoin sitten taas kannukset ratsun kylkeen ja olin vajaan tunnin päästä Hultassa. Täältä olivat viholliset noin tunti sitten kulkeneet Sundskäriin pakotettuaan erään talollisen viemään heidät jaalallaan yli. Kun lahdella kylän alla näin keinuvan vielä kaksi jaalaa ja sain kuulla toisen jaalan omistajan olevan kotona, menin oitis hänen luokseen ja pyysin häntä viemään minut heti Sundskärin puolelle. Hän epäröi ja asetti kaikenlaisia esteitä, mutta kun minä kärsimättömyydessäni panin hänet lujalle, suostui hän vihdoin.
Etelästä puhalsi navakka tuuli eikä kestänytkään kauan, ennenkuin minä hevosineni nousin Sundskärin rannalle. Viskattuani jaalanomistajalle kaikki mukanani olevat rahat painoin taas kannukset hevosen kylkeen ja lennätin täyttä karkua Löföön taloja kohti. Tultuani ensimmäisen portille näin pihalla kolme kantamuksilla varustettua venäläistä sotamiestä sekä upseerin, joka juuri oli nousemassa hevosen selkään. Tempasin paikalla toisen pistooleistani ja laukaisin sen lähimpään sotamieheen, samalla kun hevosellani ajoin toisen nurin. Ennenkuin kuitenkaan ehdin käydä upseerin kimppuun, painoi hän kannukset hevosensa kylkeen ja lensi täyttä karkua toisesta solasta pakoon. Kolmas sotamies viskasi aseet luotaan ja pyysi armoa. Hyppäsin satulasta ja ajoin hänet hevoseni jalkoihin suistuneen toverinsa kanssa talliin, jonka oven telkesin ulkopuolelta. Hyökkäsin sitten miekka ja pistooli kädessä sisälle. Siellä oli vain pari kuolemaisilleen pelästynyttä naisihmistä, jotka sanoivat kylässä olleen vain nämä neljä venäläistä. Vangitusta naisihmisestä eivät he tienneet mitään.
Palasin kiireesti pihalle, hyppäsin uudelleen satulaan ja lähdin ajamaan upseerin jälkeen. Saavutin hänet lähellä Wargataa ja huusin hänelle venäjäksi, että hän antautuisi. Hän vilkasi taakseen, pysäytti ratsunsa ja huusi vastaan:
»Katsotaanhan, kuka tässä antautuu!»
Samalla ajoi hän täyttä neliä päin, heiluttaen miekkaansa. Laukaisin pistoolini ja haavoitin hänen vasenta kättänsä. Mutta pistooliin olin äsken kiireessä ladatessani pannut liian paljon ruutia, joten se lauetessaan lensi ilmaan. Ennenkuin toista pistooliani ehdin ojentaa vastustajaani kohti, kompastui ylen uupunut hevoseni ja kaatui nurinniskoin, jolloin minun toinen jalkani jäi sen alle. Siinä asennossa laukaisin nyt jäljellä olevan pistoolini aivan edessäni olevan vihollisratsun rintaan, niin että se suistui polvilleen. Vastustajani oli kuitenkin nopeammin jaloillaan ja oli vähällä ehtiä lävistää minut miekallaan. Mutta viime hetkessä sain riuhtaistuksi jalkani irti, kavahdin pystyyn ja miekkani sivaltaen torjuin uhkaavan piston.
Säilämme halkoivat nyt ilmaa ja kalskahtelivat toisiaan vasten ainakin neljännestunnin. Mutta lopulta alkoi vastustajani askel askelelta peräytyä, heitti sitten yht'äkkiä miekkansa jalkoihini ja hoki takaperin hyppien: »Pardon, pardon!» samalla kun hän viskasi eteeni suuren ja täysinäisen rahakukkaron. Pistin miekkani tuppeen, menin hänen luokseen ja ravistaen rinnuksista tiukkasin, missä vangittu nainen ja toiset sotilaat olivat. Peloissaan kertoi hän vangin olevan jo matkalla Kumlingeen. Noustuaan itse kolmen sotamiehen kanssa Sundskärin rannalle oli hän pakottanut jaalamiehen vangin ja toisten sotamiesten kera purjehtimaan yhtä painoa saaren pohjoispään ympäri Kumlingea kohti. Itse hän oli tahtonut käydä vielä Sundskärin kylissä, mutta rahvasta peläten oli pitänyt viisaampana lähettää vangin edellään Turkua kohti. Kysymykseeni, mitä varten he olivat vanginneet turvattoman naisen, vastasi upseeri varmasti tunteneensa hänet samaksi tytöksi, joka oli ollut rakuunana hänen omassa rykmentissään, mutta sitten suomalaisten sissien avulla päässyt karkuun. Jaalassa sanoi hän olevan viisi sotamiestä ja yhden aliupseerin.
Nämä tiedot saatuani nousin heti satulaan ja komentaen upseerin juoksemaan sivullani lähdin ajamaan takaisin Löföön kylään. Tänne tultuani telkesin upseerin saman talon saunaan, jossa hänen kaksi sotamiestäänkin olivat vankeina. Kyläläisten käskin kaiken uhalla pitää heistä vaarin siksi, kun toverini ehtivät tänne. Sen jälkeen tiedustelin miestä, joka lähtisi kanssani purjehtimaan Kumlingeen. Kaikki pitivät yritystä liian uskaliaana, sillä eteläinen oli kiihtynyt oikeaksi myrskyksi ja meri kuohui valkeassa vaahdossa. Tiedustelin edes venettä, että lähtisin sillä yksin matkalle, sillä alallani oli minun mahdoton pysyä. Kukaan ei tahtonut venettänsäkään minulle luovuttaa.
»Senkin naudat!» karjaisin minä vimmastuneena, »elätte meren keskellä, ettekä tuon vertaa uskalla, kun omat silakkaverkkonne eivät ole kysymyksessä. Mutta nyt minä menen rantaan ja valitsen sieltä parhaan veneen itselleni. Jonka oma se on, saa korvauksen tuosta sekä veneensä takaisin, jos Jumala suo matkani onnistua.»
Niin sanoen viskasin upseerin rahakukkaron pihalle miesten jalkoihin, huutaen vielä rantaan mennessäni:
»Mutta älköön huoliko kukaan tulla minua estämään, jos mielii nahkansa eheänä säilyttää!»
Valitsin rannasta sen veneen, joka minusta näytti nopeakulkuisimmalta, vyörytin siihen painolastiksi muutamia kiviä, asetin maston paikoilleen ja parilla potkulla murrettuani oven eräästä ranta-aitasta etsin sieltä purjeet ja tarpeelliset nuorat. Kun kaikki oli reilassa, työnsin veneen vesille, vedin purjeen ylös ja peräsimen ääreen istuen lähdin Jumalan nimeen tuolle vaaralliselle matkalle.
Vene kiiti kuin valkosiipinen lokki aallon harjalta toiselle. Aurinko oli laskullaan ja haikeamielisesti punersivat petäjät kuohujen keskeltä kohoavilla kareilla. Löföönlahden suulle tultuani näin kaukana edessäni vilahduksen purjeesta, joka kuitenkin pian häipyi karien suojaan. Vasta lahdensuun sivuutettuani huomasin, kuinka ankara merenkäynti nyt todellakin oli. Purteni vaipui välistä kuin syvään laaksoon tai hautaan, jota joka puolella ympäröivät vesijyrkänteet, sinkoutuakseen jo seuraavassa tuokiossa huimaa vauhtia ylös aallon harjalle. Silloin painoi aina tuuli purjeen melkein veteen ja joka hetki oli vene vaarassa täyttyä vedellä tai paiskautua kumoon. Oli Jumalan ihme, ettei sellaista kuitenkaan tapahtunut, vaan uskomattoman nopeasti kiiti pursi vahingoittumattomana eteenpäin. Läpimärkänä vaahdon pärskeestä istuin teljolla hoitaen peräsintä ja purjenuoraa. Myrskyn pauhu ja vaahtopäiden loputon vyöryntä taivaanrantaa kohti huumasivat omituisesti aistejani. Keuhkoni täyttyivät voimakkaasta suolantuoksuisesta ilmasta, ja jos Riikaa kuljettava jaala olisi nyt ilmestynyt eteeni, olisin ohjannut veneen suoraan sitä kohti, syöksynyt miekka kädessä kannelle ja alkanut keskellä tätä elementtien raivoa taistelun elämästä ja kuolemasta.
Mutta aurinko oli jo laskenut ja meri alkoi uhkaavasti tummeta. Kaukana en enää ollut Kumlingesta, mutta pimeässä minun olisi mahdoton ohjata venettäni pääsaarta ympäröivien lukuisten karien välitse. Minun oli siis viisainta ennen pilkkopimeän tuloa ohjata veneeni jonkin suuremman karin rannalle ja jäädä sinne huomista odottamaan. Ihan edessäni olikin suurenpuoleinen, kallioinen ja metsää kasvava kari. Mutta maalle laskeminen oli tuiki vaarallista. Ohjasin veneen saaren pohjoispäähän löytääkseni sieltä mahdollisesti tuulensuojaisen maallenousupaikan. Ja aivan oikein, siellä olikin, mikäli yhä lisääntyvässä hämärässä saatoin nähdä, varsin suojainen poukama muutaman kallionenäkkeen kainalossa. Käänsin nopeasti veneen sinne, laskin purjeen alas ja seuraavassa tuokiossa karahti jo veneen pohja rantahiekkaan.
Kiskoin venettä sen verran maalle, etteivät sitä aallot veisi mennessään, tyhjensin sen vedestä ja laitoin keulaan jonkinlaisen suojuksen purjeesta. Sen alle kämpien kääriydyin päällyskauhtanaani ja kuuntelin turvallisin mielin, kuinka myrsky pimeällä ulapalla vihaisesti ulvoi tai päästeli haikeita vihellyksiä kallionhalkeamissa. Pian vaivuin kuitenkin uneen, sillä kahden päivän jännittävä ajo ja yhden yön valvonta olivat minut lopen uuvuttaneet. Viisainta olikin nyt antaa luonnolle osansa, sillä huomenna kyllä tarvitsin niin sielun kuin ruumiinkin voimia.
Mutta tuskin olin puolta tuntia ollut unessa, kun eteeni ilmestyi Riika, tyrkkäsi minua kylkeen ja sanoi: »Joudu, Tapani!» minkä jälkeen hän kiiruhti pois. Heräsin heti ja mieleni täytti omituinen ahdistus. Mutta käsitettyäni sen uneksi, oman ylen suuressa jännityksessä olleen mielikuvitukseni tuotteeksi, ummistin jälleen silmäni ja aaltojen laulu tuuditti minut pian uneen. Mutta paikalla ilmestyi taas Riika eteeni, tyrkkäsi minua ja lausui äskeiset sanat, jotapaitsi hänen kasvoillaan oli tällä kertaa paljon hätääntyneempi ilme.
Kavahdin nyt viivyttelemättä jalkeille, työnsin pistoolit vyöhöni ja miekan kupeelleni sekä lähdin pimeässä hapuillen kiipeämään edessäni olevaa kalliota ylös. Päästyäni sen laelle olin tuulen huokausten mukana kuulevinani pimeydestä naisen äänen, joka pari kertaa kirkaisi vihlaisevasti. Riika! jysähti mielessäni ja sydämeni puristui kokoon. Aloin kompastella ja rotkoihin putoillen juosta umpimähkään eteenpäin. Edestäni kuului taas meren pauhu ja arvasin olevani lähellä toista rantaa. Mutta samalla pilkahti alhaalta tulenvalo silmiini. Kurottauduin kallion reunan yli katsomaan ja näin rannalla suojaisessa rotkossa palavan nuotion, jonka ääressä istui ja makaili viisi venäläistä sotamiestä sekä heidän keskellään yksi meikäläinen talonpoika. Lähellä nuotiota oli pieni turvekattoinen huone, nähtävästi tilapäinen kalastajanmaja.
Mutta juuri minun havaintoja tehdessäni kuului majasta laukaus ja kohta sen jälkeen syöksyi sieltä ulos Riika hajalla hapsin ja repeytynein vaattein, kädessään savuava pistooli. Hän viivähti majan edessä ainoastaan silmänräpäyksen ja lähti sitten juoksemaan rannalle päin kadoten pimeyteen. Mutta heti laukauksen pamahtaessa olivat sotamiehet nuotiolla kavahtaneet pystyyn ja siepanneet aseensa. Kaksi heistä laukaisi pyssynsä Riikan jälkeen, samalla kun minä syöksyin alas kalliolta ja huusin Riikaa nimeltä.
Sotamiehet, jotka olivat yrittäneet Riikan jälkeen, pysähtyivät hölmistyneinä kuullessaan minun huutoni. Olin jo ehtinyt nuotion valaisemalle alueelle, ja nähdessään minut, yksinäisen miehen, karkasivat kaikki viisi sotamiestä huutaen kimppuuni. Kaksi etumaista kaasin pistooleillani ja kolmannelle heistä valmisti miekkani saman kohtalon. Kaksi jäljellä olevaa lähti pakoon, mutta ennenkuin he ehtivät sukeltaa pimeän suojaan, saivat hekin tehdä seuraa tovereilleen.
Jäljestäpäin muistellessani tuntui koko kohtaus unennäöltä. Taistelu kesti tuskin paria minuuttia, siksi haltioituneella vimmalla käytin minä aseitani. Heti kun viimeinen sotamies sortui miekkani edestä maahan, juoksin rannalle majan taakse ja aloin huudella Riikaa. Mutta tuuli ja meren ulvonta nielivät ääneni enkä kuullut mitään vastausta.
Riensin takaisin nuotiolle. Siellä seisoi ymmällään ja neuvotonna kalastaja, joka aluksellaan oli venäläiset tuonut Sundskäristä tänne. Hän kertoi heidän hämärissä joutuneen haaksirikkoon lähellä rantaa. Kaikki he olivat kuitenkin pelastuneet maalle ja leiriytyneet tähän kallioiden suojaan. Joukon johtaja, aliupseeri, oli pakottanut Riikan menemään majaan sekä seurannut itse perässä. Kohta oli sieltä alkanut kuulua rynnistelyä ja Riikan avunhuutoja sekä sitten laukaus.
Menimme yhdessä kalastajan kanssa majaan ja näimme siellä aliupseerin makaavan kuolleena lattialla. Riikka oli itseään puolustaessaan saanut nähtävästi temmatuksi hänen pistoolinsa sekä sillä tehnyt lopun kiusanhengestään. Mutta minne hän oli itse hävinnyt? Sytytimme nuotiosta tervasroihut käsiimme ja etsimme pitkin rantaa. Jos hänen jälkeensä ammutut laukaukset olisivat sattuneet, niin ainakin löytäisimme hänen ruumiinsa. Mutta emme edes veritäplää keksineet hietikolla. Kuljin kahtaalle päin pitkin rantaa, ryömin rotkoihin ja kiipeilin kallioilla sekä huutelin ääneni käheäksi, mutta kaikki turhaan. Meri vain ulvoi ja möyrysi väsähtämättä, ja kun tuuli vihdoin sammutti soihtuni, palasin uupuneena ja masennuksissa takaisin nuotiolle, jossa kyyrötin lopun yötä synkissä mietteissä.
Heti päivän valjettua olin jälleen kallioilla kiipeilemässä. Yhtä tuloksetonta oli etsintäni tälläkin kertaa. Mutta sen sijaan huomasin nyt, että tämä kovanonnen paikka ei ollutkaan varsinainen kari, vaan kapean kannaksen kautta yhteydessä pääsaaren kanssa. Keksintöni johdosta tunsin mielessäni jonkinlaisen ilon välähdyksen. Entäpä jos Riika onkin sitä tietä pelastunut Kumlingeen? Heikkoa toivoani hämmensi kuitenkin tieto vihollisten oleskelusta saarella. Jos Riika olisikin pimeässä osunut kannaksen kautta Kumlingen manterelle, niin oliko hän siellä voinut välttyä joutumasta vihollisen käsiin? Joka tapauksessa oli minun kuitenkin hetimiten päästävä asiasta selville.
Ilmoitin kalastajalle lähteväni pääsaarelle Riikaa etsimään, ja kun hänellä ei ollut tilaisuutta takaisin paluuseen muutoin kuin minun veneelläni, lähti hänkin mukaani. Risteilimme sitten koko päivän Kumlingen metsissä, missä tapasimme useita piilottelevia kyläläisiä. Heiltä saimme ruokaa sekä tietoja vihollisten hommista, mutta Riikasta ei yksikään tiennyt mitään. Yöllä hiiviskelin vihollisen vartijoiden välitse kyliin ja taloihin, kuunnellen ja kurkistellen ikkunain takana, mutta aina yhtä turhaan.
Nyt alkoi minussa varmistua se, mikä jo tulisoihtujen valossa Riikaa etsiessämme oli mieleeni välähtänyt, että hän nimittäin oli epätoivoissaan syöksynyt mereen. Kun enempi viipyminen Kumlingessa näytti turhalta, palasimme kalastajan kanssa seuraavana päivänä tuolle kovan onnen niemelle. Täällä kuljin vielä pitkin rantoja, kahlasin veteen ja kurkistelin kivien väliin, löytääkseni edes hänen ruumiinsa ja kuljettaakseni sen lepoon siunattuun maahan. Mutta hän oli hävinnyt minulta pienintäkään jälkeä jättämättä.
Istuin pitkän aikaa rantakivellä ja tuijotin raskain sydämin tyyntyvälle merelle, joka kenties kätki syliinsä onnettoman rakastettuni. Vihdoin muistutti kalastaja minua paluumatkasta. Koneellisesti seurasin häntä veneeni luo, jonka työnsimme vesille ja lähdimme auringon länteen painuessa purjehtimaan takaisin Sundskäriin.
* * * * *
TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT
II
* * * * *
ENSIMMÄINEN LUKU.
Uusia seikkailuja Ahvenanmaalla.
Tultuani tuolta onnettomalta Kumlingen-matkalta takaisin Sundskäriin, jossa tapasin toverini, palasin heidän ja vankien kanssa Ruotsiin. Siellä vietin sitten Häfren pitäjässä aikaani alakuloisessa ja lamautuneessa mielentilassa aina seuraavan vuoden helmikuuhun saakka. Turvattomia ja nälistyneitä pakolaisia saapui yhtämittaa Ahvenanmaalta ja Suomesta, jossa vihollisjoukkoja vilisi kaikkialla. Kuningas viipyi yhä vielä Turkinmaalla ja Armfelt Suomen armeijan jäännösten kanssa vetäytyi juuri näihin aikoihin Tornionjoen yli Länsipohjaan. Puolan ja Venäjän lisäksi olivat Tanska ja Hannover liittyneet valtakunnan vihollisiin, kaikkialla vallitsi sekasorto ja hämminki ja liikkeessä oli mitä kirjavimpia huhuja sekä synkeitä ennustuksia pian tapahtuvasta perikadosta.
Valtakunnan eteläisille rajoille koottiin uusia sotavoimia, mutta Suomesta ei huolehtinut kukaan. Huolimatta siitä, että siellä vallitsivat kaikkialla viholliset, rupesi minua päiväin pidentyessä sydämeni yhä enemmän vetämään sinne. Siihen vaikutti yhtä paljon huoli isänmaani kuin Riikankin kohtalosta, sillä itsepintaisena eli minussa tunto siitä, että Riika on elävien ilmoilla ja että minun on suotu hänet vielä kohdata. Ja niinpä minä eräänä kirkkaana helmikuun aamuna nousin vuoteeltani lujin päätöksin lähteä jälleen kurkistamaan, kuinka asiat olivat Suomen puolella kehittyneet.
Lähdin oitis Grisslehamniin, josta oli suorin pääsy Ahvenanmaalle. Siellä tapasin kreivi Tauben sekä hänen korkeutensa Hessenin perintöprinssin Fredrikin, joka tähän aikaan oleskeli sotatoimissa Ruotsissa ja jonka sanottiin kosiskelevan prinsessa Ulriika Eleonooraa. Nuo molemmat korkeat herrat halusivat juuri miestä tiedustelulle Ahvenaan ja Suomeen ja minä sain kohta määräyksen lähteä matkalle yhdessä Ahokkaan kanssa. Hänen korkeutensa prinssi Fredrik antoi minulle matkarahoiksi joitakin dukaatteja sekä komensi muutamia paikkakunnan talonpoikia saattamaan meitä yli.
Niin lähdimme Herran nimeen vaaralliselle retkellemme. Saattamassa oli kolme talonpoikaa kahdella hevosella. Jää oli sangen epätasaista ja tuon tuostakin täytyi meidän tehdä pitkiä kierroksia sivuuttaaksemme jäänhalkeamia. Muutaman tunnin ajettuamme alkoi puhaltaa ankara tuuli, jää paukkui, vonkui ja halkeili ja syvyys allamme saattoi minä hetkenä hyvänsä avata meille kitansa. Edessämme taivaanrannalla häämöittivät Signilskärin luodot. Kun olimme niistä noin kahden virstan päässä, aukeni takanamme ryskyen ja paukkuen jäälakeus ja kahleistaan vapautuneet aallot alkoivat pärskiä vaahtoaan ilmaan, samalla kun jäälohkareet hirveällä ryskeellä hyökkäilivät toisiaan vastaan. Ruoskain pakottamina laukkasivat hevoset virmapäinä eteenpäin, niiden kavioista sinkoilevat jäänkimpaleet viuhuivat korvissamme ja reet lensivät kohona keikkuen röykkiöiden yli. Yhä uusia aloja lohkesi jäälakeudesta ja raivoonsa saatettu meri seurasi kintereillämme.
Kun pääsimme saarelle ja kuljetimme hevosemme ylös kallioiden välitse, pärskyivät hetkistä myöhemmin jo aallotkin rantoja vasten. Olimme siis vankeina ja saimme kiltisti tyytyä alallamme pysymään. Vasta seuraavana päivänä asettui myrsky, ilma seestyi ja yöksi tuli kova pakkanen. Aamulla oli meri uudelleen siksi vahvassa jäässä, että me uskalsimme lähteä jatkamaan matkaa Ekkerööhön.
Lähestyessämme päivän laskiessa Ekkeröön rantaa huomasimme maalta juuri jäätikölle laskeutumassa joukon pakolaisia hevosineen ja rekineen. Kohdalle tultuamme pysähdyimme ja aloimme molemmin puolin udella kuulumisia. Pakolaisia oli nelisenkymmentä henkeä kymmenkunnalla hevosella, osaksi säätyläis-, osaksi talonpoikaisperheitä. Muutamia oli Suomen manterelta saakka, mutta suurin osa Ahvenanmaalta, missä he kertoivat vihollisia vilisevän kaikkialla ja harjoittavan mitä ilkeintä väkivaltaa. Meitäkin kehoittivat pakolaiset kääntymään ja palaamaan takaisin Ruotsiin, sillä idässä päin uhkasi meitä varma perikato. Mutta minä pysyin järkähtämättömänä päätöksessäni kulkea eteenpäin itää kohti, missä illanhämärään peittyneenä uinui onneton isänmaani. Ruotsalaiset kyyditsijämme sen sijaan joutuivat pakolaisten kertomuksista sellaisen pelon valtaan, että tahtoivat kivenkovaan palata heidän kanssaan takaisin ja jättää minut Ahokkaan kanssa siihen. Koska jo kykenimme ilman heitäkin matkaamme jatkamaan, niin annoin heidän noudattaa tahtoaan.
Kun pakolaisten joukossa oli pari pappiakin ja heillä rippineuvot mukanaan, pyysin ehtoollista, ennenkuin eroaisimme ja minä Ahokkaan kanssa lähtisin jatkamaan vaarallista matkaamme. Oli liikuttava ja samalla mieltä ylentävä hetki, kun toverini kanssa polvistuin jäälle pakolaisjoukon keskelle ja pastori Gabriel Gronovius jakoi meille Herran pyhän ehtoollisen. Toimituksen päätyttyä annoin pastori Gronoviukselle matkapassini vietäväksi takaisin Ruotsiin ja sitten sanoimme pikaiset jäähyväiset toisillemme. He lähtivät kimmeltävän jäälakeuden yli laskevaa ehtooaurinkoa kohti, minä Ahokkaan kanssa taas päinvastaiselle suunnalle, kohti vaaroja ja tuntemattomia seikkailuja.
Jalkapatikassa marssien saavuimme vihollisia kohtaamatta seuraavana päivänä Saltviikin kirkolle, jossa poikkesimme nimismiehen taloon. Nimismies lähti vielä saman päivän iltana hevosellaan kyyditsemään meitä Sundin pitäjän Hultan kylään. Sieltä oli aikomuksemme jatkaa yhtä menoa matkaa Teilin selän yli, mutta kylän miehet olivat hevosineen ajaneet eteläisille pikkuluodoille, piilottaakseen sinne kalleinta omaisuuttaan. Meidän täytyi siis odottaa heidän paluutaan ja yövyimme kylän laidassa erään kalastajan tupaan.
Minulle ja Ahokkaalle laittoi kalastajan muori vuoteen tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn. Luettuani tavallisen ehtoorukoukseni paneuduin levolle ja vaivuin kohta sikeään uneen. Aamuyöstä näin hyvin selkeätä unta. Olin olevinani kotona Käkisalmessa, äiti kehräsi villoja ja minä, vallaton poikanaskali, loikoilin selälläni penkillä. Äiti alkoi kuulustella minulta katekismusta ja kovalla äänellä luin minä kymmenet käskyt, uskontunnustuksen ja isämeidän sekä kasteen- ja alttarinsakramentin. Kun olin päässyt alttarinsakramentin viimeisiin sanoihin, ilmestyi jostakin penkin viereen vanha, harmaatukkainen ukko, joka kysyi, uskonko, että kaikki on häviävä, ennenkuin ainoakaan sana siitä, mitä luin, häviää. Vastasin uskovani. Hän toisti jälleen saman kysymyksen ja minä vastasin jälleen myöntävästi. Silloin tyrkkäsi hän minua kahdesti nyrkillä olkapäähän ja sanoi: nouse ylös! Havahduin paikalla ja samalla kertaa olin kuulevinani laukauksen.
Hieraisin oitis unen silmistäni ja kavahdin sukkasillani lattialle. Uuninkyljessä paloi päre ja sen valossa näin avonaisella ovella kaksi venäläistä, jotka juuri ojensivat muskettinsa minua kohti. Kuului jo kaksi hananvirityksestä johtuvaa napsausta. Mutta alas kyyristyen loikkasin salaman nopeudella miehiä kohti ja ennätin silmänräpäystä ennen kuin musketit laukesivat tyrkätä niiden piiput ylöspäin. Kuulat menivät laipioon ja minä sain ainoastaan palavia ruudinjyväsiä silmilleni, mistä kasvoillani näkyy merkit kuolemaani saakka.
Heti kun laukaukset olivat pamahtaneet, hyppäsin taaksepäin ja tempasin penkiltä molemmat pistoolini. Mutta ennenkuin ehdin niitä käyttää, olivat molemmat venäläiset hävinneet ovelta. Hyökkäsin nyt ulos pihalle, missä näin noin parikymmenmiehisen vihollisjoukon. Laukaisin molemmat pistoolini heitä kohti ja sieppasin sen jälkeen tuvan seinustalta vankan koivuisen vesikorennon, jolla aloin huimia ympärilleni, kunnes joka sorkka oli kadonnut pihalta, paitsi puoltakymmentä kaatunutta ja haavoittunutta.
Palasin nyt kiireesti tupaan, jossa kalastajaukon näin tarkastelevan reidessään olevaa haavaa. Hän oli ollut portailla vettään heittämässä, kun viholliset olivat ilmestyneet pihalle ja ampuneet laukauksen häntä kohti. Se oli sama laukaus, jonka minä juuri unesta havahtuessani olin kuullut. Vedin nyt kiireesti saappaat jalkaani sekä takin päälleni ja komensin Ahokkaan tekemään samoin. Hän ei unenpökerryksissään ollut vielä mistään selvillä, vaan kyhjötti päätään kynsien sängyssä. Hänen suoriessaan vaatteita päälleen latasin pistoolini. Sitten otimme musketit kainaloomme ja syöksyimme kiireesti ulos.
Oli vielä niin pimeä kuin tähtikirkkaana helmikuun yönä yleensä saattaa olla. Itäisellä taivaanrannalla näkyi vasta ohut kajastus, jonka yläpuolella vilkutteli kirkas kointähti. Kun olimme päässeet noin viidenkymmenen askelen päähän tuvasta, eräälle pensaita kasvavalle kallionnyppylälle, näimme kokonaisen komppanian venäläisiä rientävän toiselta suunnalta paikalle ja ympäröivän tuvan. He luulivat nähtävästi minun olevan vielä tuvassa, koska eivät uskaltaneet tunkeutua sisälle, vaan osa heistä asettui ikkunan alle ja osa kiipesi katolle, jossa oli kyynärää vahvalti lunta. He rupesivat repimään kattoa alas, vaikka muori ja vaari huutelivat sisästä, ettei täällä ole ketään. Mutta nähtävästi he eivät ymmärtäneet heidän sanojaan.
Mutta kajastus idässä laajeni ja aikaa turhiin tarkasteluihin hukkaamatta lähdimme lumessa kahlaten marssimaan eteenpäin. Yli kallioiden ja läpi viidakoitten samoiltuamme tulimme merenrantaan. Kun olimme jäätikköä pitkin kulkeneet satakunta askelta, tuli aurinko näkyviin. Samalla asettui meidän ja rannan väliin niin sakea sumukerros, ettemme voineet nähdä kolmea askelta pitemmälle taaksepäin. Mutta edessä oli niin kirkas päivänpaiste kuin kauneimpana suviaamuna. Kiittäen Jumalaa tästä odottamattomasta suojasta riensimme turvallisin mielin eteenpäin pitkin hohtavaa jäälakeutta, samalla kuin usvaseinä takana tuntui seuraavan ihan kintereillämme.
Kuljimme luoteiseen suuntaan ja puolenpäivän tienoissa saavuimme Boksöön saarelle. Silloin haihtui kaikki sumu ja näimme takanamme viitisenkymmentä venäläistä rakuunaa ja kasakkaa, jotka olivat seurailleet meidän jälkiämme. Kymmenkunta heistä seisoi lähellä rantaa odotellen taaempana seuraavia tovereitaan. Käskin Ahokkaan pysähtyä muutaman kallion suojaan pitämään heitä silmällä ja lähdin itse juoksujalkaa lähimpään taloon saadakseni sieltä jotakin syötävää. Talossa oli joukko lähisaarten talonpoikia, jotka olivat paenneet tänne suojaan viholliselta. Ilmoitin heille vihollisten olevan tuossa tuokiossa saarella ja kehoitin heitä laittautumaan siekailematta pakosalle. Emännältä sain kiireessä leivän ja vasta paistetun juuston, jotka sulloin poveeni ja palasin Ahokkaan luo.
Jäljessä tuleva vihollisjoukko oli jo yhtynyt etumaisiin ja he kaikki lähenivät saaren rantaa. Emme jääneet siihen heitä odottamaan, vaan jatkoimme kiireesti matkaa saaren sisäosiin. Eräälle kalliolle kiivetessämme näimme kasakkain lyöden ja hutkien hyökkäävän pakenevain saarelaisten kimppuun. »Ollapa meillä kymmenenkään muskettia!» kuulin Juhon hammastensa lomitse murisevan. Mutta voimattomina täytyi meidän tyytyä kouristelemaan syyhyviä kämmeniämme ja ajatella vain omaa pelastustamme.
Koko jäljellä olevan päivän kiertelimme nyt Boksöön metsissä ja kallioilla kuullen tuolta ja täältä vihollisten ääniä ja hevosten hirnuntaa. Pimeän tullen laskeuduimme rannalle ja aioimme taas jäätikölle. Mutta jotteivät askeltemme jäljet taas seuraavana päivänä opastaisi vihollisia kintereillemme, riisuin saappaat jaloistani ja sovitin ne uudelleen paikalleen sillä tavoin, että oikean jalan saapas tuli vasempaan jalkaan terä taaksepäin sekä vasemman jalan saapas samalla tavoin oikeaan jalkaan. Kulkeminen oli sillä tavoin tosin verraten hankalaa, mutta sittenpä näyttivätkin askelemme tulevan sieltä päin, jonne juuri olimme menossa. Juho teki kehoituksestani saappailleen saman tempun ja sitten painalsimme musketteihimme nojaten yön pimeässä eteenpäin, kohti tuntemattomia kohtaloita.
Kun idässä jälleen näkyi kaita aamunkajastus, kohosi hämärästä eteemme autio luoto. Muutimme nyt kengät oikeinpäin ja kiipesimme maalle. Löydettyämme kallioiden välistä suojaisen paikan, kokoilimme risuja ja viritimme tulen. Lepuuttaen nuotion loimussa lopen väsyneitä raajojamme ahmimme nyt Boksööstä saamani leivän ja juuston. Kun aurinko tuli näkyviin, kiipesin lähimmälle kallionlaelle heittääkseni silmäyksen ympäristöön. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun huomasin luotoa lähenevän kokonaisen kasakkajoukon. He tulivat jälkiämme myöten ja olivat kai arvelleet niitä noudattaen osuvansa johonkin taloon tai tavarain kätköpaikalle.
Mitä meidän nyt tuli tehdä? Pienellä luodolla oli meidän mahdoton piiloutua niin, ettei vihollinen jälkiämme noudattaen löytäisi meitä. Yhtä mahdotonta oli myöskin ajatella pakoa toisiin saariin, sillä jäätiköllä saavuttaisi vihollinen hevosillaan meidät piankin. Ei siis muuta kuin pysyä alallaan ja antautua epätasaiseen taisteluun. »Jos täytyy tapella, niin eihän tuota ensi kertaa tapella paria-, kolmeakymmentä ryssää vastaan», sanoi Juho äkäisesti, kun nuotiolle palaten ilmoitin, mikä meillä oli edessämme.
Mutta pelastus tuli meille odottamatta, tarvitsemattamme ryhtyä taisteluun ylivoimaisen vihollisen kanssa. Juuri kun olimme sammuttaneet nuotion ja tarkastaneet aseemme, tuli koillisesta ankara myrskyn puuska, joka silmänräpäyksessä sai aikaan sellaisen lumituprakan, ettei käden pituutta eteensä nähnyt. Lähdimme heti liikkeelle ja tulimme päinvastaiselle rannalle kuin mistä olimme maalle nousseet. Saaresta lähteminen oli kuitenkin uhkarohkeata, sillä myrsky saattoi yhtä äkkiä asettua kuin oli noussutkin, jolloin vihollinen helposti keksisi meidät jäätiköllä. Kyyristyimme siis rannalle suuren kiven suojaan ja tuossa tuokiossa olimme puolitiestä lumeen peittyneet. Jonkin hetken kuluttua oli pahin myrskyn puuska jo ohi, mutta meidän jälkemme se oli ehtinyt lakaista tyystin umpeen. Kyyrötimme hievahtamatta alallamme ja pian alkoi kuulua luodolla kiertelevien venäläisten pulitusta. Muuan viisimiehinen joukkue kulki ohitsemme noin kymmenen syltä kivestä, mutta meitä he eivät huomanneet.