Kun vihollisen ääniä ei ollut enää hyvään aikaan kuulunut, uskaltauduimme kiven takaa liikkeelle, kiiveten lähimmälle kalliolle tähyilemään. Sieltä huomasimme kasakkain olevan jo luodosta melkoisen matkan päässä, ratsastaen takaisin samoja jälkiä kuin olivat tulleetkin. Iloisina laskeuduimme nyt kalliolta alas ja lähdimme luodon suojassa marssimaan päinvastaiseen suuntaan toivoen illaksi pääsevämme Skagöön saarelle.
* * * * *
TOINEN LUKU.
Uskollinen toverini kaatuu rinnalleni, jonka jälkeen minä saan kestää elämäni vaikeimmat seikkailut.
Marssittuamme jonkin aikaa jäätikköä pitkin selkeni ilma kokonaan ja aurinko tuli jälleen näkyviin. Juho kulki rinnallani laahustavin askelin ja yht'äkkiä hän pysähtyi sekä pyysi saada hiukan levähtää jäällä, sillä etemmäs hän ei sanonut muuten jaksavansa kulkea. Noudatin hänen tahtoaan ja hän paneutui jäälle pitkälleen, musketinperä pään alla sekä vaipui heti uneen. Käyskelin hänen vierellään edestakaisin ja istuin sitten hetkiseksi jalkojani lepuuttamaan. Vihertävän valkoisena kimmeltävä jäälakeus levisi autiona joka suunnalle. Liikkeellä ei näkynyt minkäänlaista elävää ja hiljaisuus oli niin suuri, että saattoi kuulla oman sydämensä lyönnit.
Hetken kuluttua havahtui Juho unenhorroksestaan ja kömpi seisaalleen.
»Taitaa olla viimeinen päiväni tämä», lausui hän liikkeelle lähtiessämme.
»Kuinka niin, niistä sinä sellaista päätät?» kysyin minä tuntien rinnassani omituista apeamielisyyttä, jonka aiheutti yhtä paljon laskevan auringon kaihoisa punerrus autiolla jäätiköllä kuin Juhon sanatkin.
»Niin vain minusta tuntuu», vastasi Juho, ja sitten jatkoimme äänettöminä matkaamme.
Mutta tuskin olimme kulkeneet paria sataa askelta, kun Juho uudelleen pysähtyi ja valitti, ettei hän jaksanut pitää silmiään auki. Täytyi siis pysähtyä ja Juho paneutui taas pitkälleen jäälle. Mutta pakkanen kiihtyi yhtä mittaa ja minun täytyi herättää toverini. Vaikka omia raajojanikin painoi tavaton väsymys, otin minä Juhoa käsipuolesta ja raahasin häntä eteenpäin, sillä jäätikölle yöpyminen merkitsi meille samaa kuin varma kuolema.
Juuri kun aurinko katosi näkyvistä ja hämärä lankesi lumiaavikolle, saavuimme Skagöön saaren pohjoisnokalle. Nousimme maalle ja lähdimme kulkemaan taloja kohti, joita tiesimme olevan sisempänä saarella. Mutta kun olimme juuri kiertäneet erään kallion, ilmestyi eteemme kuin maasta kohoten joukko vihollisen jalkamiehiä, jotka kulkivat sisäsaarelta rannalle päin. Pysähdyimme kuin salaman lyöminä. Minä toinnuin kuitenkin silmänräpäyksessä ja ojensin muskettini. Mutta ennenkuin ehdin sitä laukaista, oli etumainen venäläisistä hyökännyt muutaman askelen eteenpäin ja lävistänyt pistimellään Juhon, joka seisoi minusta muutaman askelen päässä vihollista lähempänä. Melkein samassa silmänräpäyksessä pamahti muskettini ja poikittain Juhon ruumiille kaatui hänen surmaajansakin. Laukaisin heti perään molemmat pistoolini vihollisjoukkoa kohti ja karkasin sitten ylös kalliolle. Takanani pamahti laukauksia, kuulat vinkuivat ympärilläni ja kymmenkunta venäläistä lähti kapuamaan perässäni vuorelle.
Vuorenlaki jatkui verraten tasaisena niemekkeen rantaan saakka, missä se äkkijyrkästi laskeutui mereen. Reunalle tultuani huomasin meren allani olevan pitkin niemen rantaa noin sata askelta laajalti sulana. Takaa-ajajani olivat jo ehtineet vuorenlaelle ja karkasivat huutaen minua kohti.
»Ennen vaikka jäiseen mereen kuin vihollisen valtaan!» päätin minä mielessäni ja syöksyin jyrkänteeltä alas.
Suolainen jääkylmä vesi kerran vain huljahti korvissani, kun sukkulana painuin syvyyteen. Pari silmänräpäystä vielä ja minä olin jälleen pinnalla. Pärskäytettyäni veden silmiltäni huomasin vuoren seinässä leivinuunin muotoisen ja miehen korkuisen onkalon, jonka pohja oli ainoastaan pari korttelia vedenpintaa ylempänä. Parilla vetäisyllä olin onkalon suulla ja vettä valuen kapusin sinne sisään.
Vainoojiltani olin nyt toistaiseksi varmasti turvassa, sillä jäljessäni eivät he voineet tulla yhtä vähän kuin ampumallakaan minuun ulottua. Mutta pakkanen oli nyt sen sijaan sitä vaarallisempi viholliseni. Oitis onkaloon päästyäni väänsinkin vaatteeni ja sukkani niin kuiviksi kuin suinkin jaksoin. Jalkojani paleli armottomasti ja niitä täytyi hieroa yhtä mittaa. Saappaani jäätyivät tuossa tuokiossa koviksi kurikoiksi. Kouristelemalla ja puhaltelemalla sain ne sen verran sujumaan, että kykenin jotenkuten kiskomaan ne jalkaani. Ollapa että onkalossa olisi ollut muutamakaan puunkapula, joihin olisi voinut tulen virittää, mutta ympärilläni oli vain kaljut, pakkasesta kiiltelevät kallioseinät. Sulana pysyäkseni täytyi minun yhtä mittaa hypellä ja hakata käsiäni ristiin rinnan yli. Muskettini ja pistoolini kuivasin parhaani mukaan ja laitoin ne uudestaan latinkiin. Onneksi oli ruutisarveni siksi tiivis, ettei vesi ollut päässyt sinne tunkemaan.
Taivaalle oli kohonnut täysikuu, ja minä kuulin venäläisten huutelevan yläpuolellani vuorenlaella. Silmätessäni ulos selälle huomasin joukon kasakoita lähenevän pitkin jäätikköä samalta suunnalta, mistä minä Juhon kanssa olin muutamia tuntia aikaisemmin tullut. Lähemmäs tultuaan huomasivat he minut, pysähtyivät railon reunalle, laskeutuivat hevosiltaan ja alkoivat ammuskella minua kohti kuin maalitauluun. Kuulat lumpsahtivat milloin veteen, milloin litkahtivat vuoren kylkeen, mutta minä makasin turvassa onkalon pohjalla ajatellen psalmistan sanoja: »Päivällä suojaa Hän minua oikealla kädellään ja yöllä lepään minä Hänen siipiensä varjossa.»
Kasakat näkivät turhan turhaksi, nousivat jälleen hevosilleen ja katosivat näkyvistäni. Vuorelta olivat viholliset nähtävästi myöskin poistuneet, sillä kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa. Kun kuukin peittyi jonkinlaiseen pilviharsoon ja tuli pimeämpi, päätin koettaa jotenkuten päästä kylmästä olinpaikastani. Vesirajassa pitkin vuoren seinämää olin huomannut kapean jääkaistaleen, joka nähtävästikin oli jäänyt siihen viime myrskyn jäljeltä. Sitä myöten lähdin yrittelemään pois turvapaikastani, sillä mahdotonta minun oli odottaa niin kauan kuin railo olisi miehenkantavaksi jäätynyt. Toisin paikoin oli jääkaistale vain parin vaaksan levyinen, ja ainoastaan suurinta varovaisuutta noudattaen pääsin sitä myöten eteenpäin, nojaten kylkeäni kallioseinään ja tukien joka askelella miekkani kärjellä jäähän.
Oltuani tunnin mitä ankarimmassa jännityksessä pääsin onnellisesti kohtaan, jossa vuorenseinä painui siksi loivaksi, että pääsin huoleti kapuamaan ylös. Jalkani olivat tuossa hitaassa kulussa kylmettyneet melkein tunnottomiksi, jonka vuoksi lähdin nyt juosten kulkemaan taloja kohti. Mutta tultuani niitä lähelle kuulin sieltä venäläisten mellastelua, yksinpä tuulimyllystäkin kuului heidän pulitustaan. Olivat kai sieltä jauhoja etsimässä. Ei siis auttanut muu kuin väsymyksestä, nälästä ja vilusta huolimatta painua takaisin metsään.
Rannalle tultuani lähdin jäätikön yli kulkemaan muuatta etempänä häämöttävää luotoa kohti. Yhtämittaisesta juoksusta oli kurkkuni käynyt kuivaksi, ja kun lähellä saarta kohtasin vähäisen railon, survoin musketin perällä sen ohueen jäähän reiän sekä laskeusin pitkälleni sammuttaakseni edes pahimman janoni. Kun suutani tarpeeksi kostutettuani nostin pääni, huomasin lähellä edessäni kolme kasakkaa, joista etumainen huusi:
»Shto durak!»
Kiukustuneena karkasin pystyyn ja laukaisin muskettini heitä kohti. Kuin paholaisen siivillä hävisivät he heti takaisin saarelle. Sielläkin oli siis vihollisia ja nämä olivat arvatenkin etuvartijoita. Suo siellä, vetelä täällä! Mutta täytyihän jonnekin yrittää. Juoksin siis syrjään kaartaen samalle saarelle, jonne kasakat olivat hävinneet. Kiipesin siellä muutamalle vuorelle, jossa taittelin kasan kuusen havuja, levittäen niistä osan alleni ja toisen osan päälleni. Niin kyyrötin puolet yöstä ja palelin niin, että sielu ja ruumis vapisivat, vaatteeni olivat puolittain jäässä, jalkani melkein tunnottomat eikä unesta luonnollisesti ollut puhettakaan, jonkinlaisessa horrostilassa vain värisin havuvuoteellani tähtien kiiluessa hataran peitteeni läpi.
Ennen päivänkoittoa kavahdin jalkeilleni, sillä oloni kävi yhä sietämättömämmäksi. Mutta liikkeelle en kyennyt lähtemään, sillä saappaani olivat kokonaan jäätyneet ja pusersivat armottomasti jalkojani. Sain ne jotenkuten kiskotuksi pois, jonka jälkeen hieromalla ja puristelemalla sain jalkateriini hiukan tuntoa. Sitten pistin saappaat kainalooni ja lähdin sukkasillani marssimaan takaisin jäälle, jossa kulkuni suuntasin luonaaseen, Getan saarta kohti.
Jää oli kauttaaltaan epätasaista ja rousteista. Lankeilin alinomaa ja sain haavoja käsiini ja jalkoihini, niin että lähes joka askel sillä kahden penikulman taipalella, jonka sukkasillani suoritin, oli verellä merkitty.
Kun aurinko vihdoinkin tämän pitkän ja elämäni vaikeimman yön jälkeen kohosi taivaanrannalle, saavuin Getan saarelle, jonka ainoastaan kapeahko salmi erottaa Ahvenan manteresta. Taloihin en uskaltanut kuitenkaan suoraan mennä, vaan nousin muutamalle lakealle ja metsäiselle vuorelle. Siellä istahdin lopen nääntyneenä puunrungolle osaamatta enää ajatella muuta kuin kuolemaa.
Mitä varten enää kannatti elää? Oliko minulla itselläni paremmin kuin isänmaallanikaan enää mitään tulevaisuuden mahdollisuutta? Kylmällä punerruksella valaisi helmikuun aurinko viluisia maisemia ja ympärilläni oli eloton haudan hiljaisuus. Kuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa värjötin minä, marssien, haavojen, nälän ja vilun masentama mies, siinä kaatuneen hongan rungolla. Toisella saarella makasi kelmeänä ja kangistuneena vihollisen lävistämä uskollinen sotatoverini ja itse olin kuin vainottu metsänpeto, jota kiukkuiset viholliset saarsivat joka puolelta. Ja saman kohtalon alaisiahan olivat melkein kaikki muutkin suomalaiset. Nousisiko taivaallemme enää uusi kointähti? Entä morsiameni? Ah!—
Sietämätön vilun ja nälän tunne ajoi minut kuitenkin pian tylsästä kuoleman horroksesta ja pakotti toimintaan. Isänmaatani ja morsiantani en nyt kuitenkaan voinut ajatella, vaan päämääränäni oli ainoastaan oman kurjan henkeni säilyttäminen. Umpimähkään lähdin liikkeelle ja kiertelin metsässä kuin nälistynyt lintukoira. Tuon tuostakin tapasin ihmisten jälkiä, joita risteili metsässä. Niitä olivat arvatenkin vihollisia paenneet saarelaiset tallanneet. Muutamia jälkiä umpimähkään seuraillessani osuin risuista kyhätylle majalle, jonka edessä yhtyi joukko muitakin jälkiä. Tänne olivat saarelaiset nähtävästikin kätkeneet tavaroitaan, mutta vihollinen oli osunut paikalle ja tyhjentänyt majan. Oven edustalla oli kasa heiniä, jotka vihollinen oli majasta syytänyt. Laskeusin hetkiseksi heinäkasaan istumaan ja pöyhiessäni heiniä jalkojeni ympärille sain käsiini tyhjän, karkean säkin. Sen käärin ensiksi sukkien päälle jalkojeni ympärille, ja kun edelleen pengoin heinissä, tuli sieltä käsiini ensiksi kokonainen leipä ja kohta sen jälkeen pienoinen rasia, joka oli puolillaan voita. Liikutuksesta kostuivat silmäni ja paikalla tulivat mieleeni Danielin sanat jalopeurain luolassa, kun Habakuk Herran käskystä toi hänelle ruokaa: »Herra, vieläkös muistat minua?»
Tuskin koskaan olen sellaisella halulla käynyt leipään käsiksi kuin nyt ja tuskin koskaan on leipä siinä määrin kohentanut masentunutta miestä kuin nyt. Muutaman hetken kuluttua oli löydöstäni jäljellä ainoastaan tyhjä rasia, mutta samalla tunsin minä myöskin jäsenissäni uutta tarmoa ja tarkoitusperäistä toiminnanhalua. Ensiksi täytyi minun saada kunnollisesti lämmitellä sekä jäätyneet saappaani jälleen käyttökelpoisiksi. Kokoilin metsästä puita ja viritin tulen muutamaan suojaiseen paikkaan noin viisikymmentä askelta majasta. Nuotion loimossa lämmittelin sitten perusteellisesti ja sulattelin saappaitani.
Mutta juuri kun olin saanut saappaat jalkaani vedetyksi, alkoi majan luota kuulua ääniä ja venäläisiä sanoja. Viholliset olivat siis taas ihan nenäni edessä! Syysin nopeasti lunta nuotioon niin, että se sammui, ja lähdin takaperin astellen kulkemaan rantaa kohti. Vihollisten huomaamatta pääsin loittonemaan jyrkän rantakallion taakse ja askelteni jäljet näyttivät kuin joku olisi sieltä käsin kulkenut nuotiolle. Vuorenseinämän alle oli meri viimeisen myrskyn aikana muodostanut suojaisen jääkammion. Ryömin sinne sisälle ja päätin siellä odottaa vihollisten poistumista. Mutta entäpä jos viholliset jälkiäni myöten, huolimatta niiden suunnasta, tulisivatkin tänne? Silloin voisivat he vähillä voimin vangita minut tässä komerossa. Ryömin siis kohta jälleen ulos, tarkastin ampuma-aseeni ja aloin sitten astella edestakaisin jäätiköllä vuoren alla. Jalkojani kirveli ankarasti ja minä vedin kengät sekä sukat pois. Silloin huomasin jalkojeni aina polviin saakka olevan valkoiset kuin paleltunut nauris. Aloin kiireesti hieroa niitä lumella ja tein sitä siksi, kunnes vihavoiminen lakkasi ja minun tuli lämmin ja väsyin. Sitten vedin taas sukkakulut ja kengät jalkaan sekä jatkoin edestakaisin kävelyäni. Mutta tuon tuostakin täytyi minun uudelleen paljastaa jalkani sekä hieroa niitä lumella. Vihollisilta, Jumalan kiitos, sain täällä vuoren alla olla sentään rauhassa.
Illan hämärtäessä näin edempänä jäätiköllä liikkuvan yksinäisen mieshenkilön. Menin hänen luokseen ja huomasin hänet keski-ikäiseksi kalastajaksi, joka kantoi sylissään noin kymmenvuotiasta tyttöään. Hän kertoi olleensa vihollisia paossa eräällä autiolla luodolla, mutta kylmä ja nälkä olivat ajaneet hänet liikkeelle. Tyttärensä sanoi hän olevan vilusta melkein tunnottoman ja nyt sanoi hän menevänsä kylään, vaikka se olisi vihollisia täynnä.
Kalastajasta erottuani nousin jälleen maalle, mutta toisesta kohdasta kuin mistä olin jäälle tullut. Harhailin taas metsässä ja eräitä jälkiä seurattuani osuin muutamaan vuorenonkaloon, johon huomasin joitakin tavarasäkkejä ja tynnyreitä kätketyksi. Aloin tutkia ja kopeloida niitä ja iloni ei ole suinkaan vähäksi arvattava, kun luolasta löysin kaksi tynnyriä savustettua lehmänlihaa sekä tynnyrillisen kuivattuja leipiä. Edelleen oli luolassa melkoinen kasa villoja käärittynä vanhaan nuottakuluun. Ensiksi käytin hyväkseni osan villoista suoltamalla niitä jalkojeni suojaksi niin paljon kuin saappaisiini mahtui. Sitten otin kymmenen leipää ja kaksi suurta lihapalaa, jotka sälytin aamulla risumajalla löytämääni tyhjään säkkiin, ja niin varustettuna lähdin kiitollisin mielin marssimaan eteenpäin.
Löydettyäni kauempaa länsirannalta mielestäni turvallisen paikan kyhäsin siihen pienen havumajan, jonka eteen viritin hitaasti, mutta kestävästi palavan rakovalkean. Siinä kyyrötin sitten kokonaista kolme vuorokautta, tuntien oloni edellisiin päiviin verraten kerrassaan ruhtinaalliseksi, sillä olihan minulla ruokaa ja lämmintä. Juomaa sain siten, että tyhjensin pari mukana kuljettamaani käsikranaattia, kuumensin ne nuotiossa ja kannoin jäälle, johon ne sulattivat aina kerrakseen muutaman lusikallisen vettä.
Kun vihollisia ei kuulunut eikä näkynyt, arvelin heidän viimeinkin jättäneen nämä seudut ja lähdin liikkeelle, kun ruokavaranikin alkoivat olla jo lopussa. Ensiksi ohjasin kulkuni Dyngööhön, jossa muutamien talojen asukkaat olivat jo palanneet pakosalta. Tuntuipa tavattoman suloiselta saada taas lämpimässä tuvassa oikaista lopen väsyneet raajansa levolle. Mutta kun olin muutamia tunteja uinaillut ja aioin nousta jalkeilleni, en tuntenutkaan kykeneväni liikkeelle. Jalkani olivat käyneet aivan tarmottomiksi kuin halvatulla.
»Täytyy kai minun jotenkin päästä eteenpäin, sillä enhän minä tännekään voi jäädä elävältä mätänemään!» päättelin mielessäni koettaen turhaan pakottaa jalkojani ottamaan askelia. Vihdoin suostui kaksi miestä taluttamaan minua. Heidän välissään kompuroiden pääsin toiseen kylään, josta sain taas kaksi taluttajaa eteenpäin. Sillä tavoin pääsin kylä kylältä kulkien vihdoin Finströmin pitäjään. Siellä sain aluksi hoivaa muutaman yksinäisen ja iäkkään leskivaimon luona. Olin nyt todellakin kuin Elia Zarpathin lesken luona, sillä kaikkialla ympäristössä vallitsi suuri hätä ja puute vihollisen ryöstöjen ja väkivallan jäljiltä. Myöskin mummo oli menettänyt suurimman osan vähäisestä omaisuudestaan.
Ennen pakoon lähtöään oli mummo kätkenyt navetan lakkaan heinien alle tynnyrillisen kuivia leipiä, lumikinokseen säkillisen jauhoja sekä navetan lakkaan toisen säkillisen herneitä. Kuin ihmeen kautta olivat ne säilyneet vihollisen nuuskinnalta samoinkuin ladon alla olleet voipytty ja pari leiviskää juustoa. Ja kerrassaan Jumalan ihmeeltä tuntui se, mitä tapahtui seuraavana päivänä siitä, kun olin mummon luokse tullut. Viholliset olivat vieneet hänen ainoan lehmänsä, mutta se palasikin nyt odottamatta kotiin nuora sarvissa ja iloisesti ammuen. Kyyneleitä vuodattaen ja ääneensä Jumalaa kiittäen talutti mummo lehmänsä navettaan ja haki sille heiniä eteen. Eikä todella sellaisen ihmeen arvoa voi käsittää muut kuin ihmiset, jotka ovat olleet niin suuressa hädässä kuin minä ja useimmat kansalaiseni tänä kovana aikana.
Mummo ryhtyi heti ensi päivänä hoitamaan paleltuneita jalkojani. Hän laittoi heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosen lannasta puuromaisen keitoksen, jota hän kääreiden sisässä asetti jaloilleni niin kuumana kuin ihoni suinkin sieti. Minä liikuin nelinkontin ryömimällä, hakkasin halkoja, korjasin tuvan oven, ikkunan ja lattian, jotka vihollinen oli rikkonut, sekä muurailin ränstynyttä uunia.
Koko maaliskuun ajan vietin mummon luona, jonne tulin mainitun kuun kolmantena päivänä. Kuun lopulla olivat jalkani mummon huolellisessa hoidossa jo siksi parantuneet, että minä kykenin huoleti kävelemään. Ilmatkin olivat jo lauhtuneet, ja ensimmäisten kevään oireiden mukana heräsi minussa vanha levottomuus, joka ajoi uusiin seikkailuihin.
* * * * *
KOLMAS LUKU.
Kaikenlaisten vaiheiden ja pikku seikkailujen jälkeen joudun jälleen Turkuun, jossa ruhtinas Galitzinin keittiöstä vien ylikokin vankina muassani.
Huhtikuun kolmantena päivänä tapasin Finströmin kirkolla turkulaisen ylioppilaan Sakarias Wegerin, joka oli matkalla Ruotsiin. Mutta kun tähän aikaan ei Ahvenanmaalta ollut sille suunnalle ketään menijöitä, sain hänet houkutelluksi palaamaan takaisin Suomeen. Siten liityimme kumppanuksiksi, sanoin lämpimät jäähyväiset hoitajamummolleni sekä maksoin hänelle mukanani säilyneistä rahoista karoliinin viikkoa kohti, ja niin lähdimme jalkaisin marssimaan Hultan kylään.
Mainitusta kylästä oli aikomuksemme lähteä suorinta tietä marssimaan Kumlingea kohti. Mutta kun rannikolle oli kasaantunut jääsohjoa melkein silmän kantaman matka, täytyi meidän kulkea pohjoiseen suuntaan niin pitkälle, että tapasimme kovaa jäätä, jonka jälkeen vasta suuntasimme kulkumme itää kohti. Seuraavana päivänä lauhtui ilma ja alkoi tuuleskella. Jäätikköön ilmestyi yhä useampia halkeamia. Väsymyksestämme huolimatta täytyi meidän jouduttaa askeleitamme ja puolenpäivän jälkeen saavuimme eräälle autiolle kallioluodolle keskellä Teilinselkää. Kun istahdimme hiukan jalkojamme lepuuttamaan sekä nauttimaan niukoista eväsvaroistamme, alkoi jäälakeus ryskyen liikahdella ja särkyä. Levottomana nousin syöntini keskeyttäen ja kiipesin idänpuoleiselle rantakalliolle nähdäkseni, saatoimmeko jatkaa matkaa Enklingeen. Mutta kuka voikaan kuvata mieltä masentavan hämmästykseni, kun luodon ja etäämpänä idässä näkyvän Enklingen välillä aaltoili meri vapaana!
Olimme siis joutuneet samanlaiseen asemaan kuin minä Juho-vainajan ja ruotsalaisten kyyditsijäin kanssa pari kuukautta sitten Signilskärillä. Mutta itse asiassa oli meidän nykyinen asemamme monin verroin peloittavampi. Silloin meillä oli riittävästi suojaa, polttopuita ja ruokaa, mutta tällä autiolla karilla ei näkynyt missään päin puuta eikä pensasta, jotapaitsi eväistämme riittäisi enää tuskin kahdesti syödä. Jos siis tätä vankeutta kestäisi muutamiakaan päiviä, olisi meillä edessämme mitä surkein kuolema.
Palasin toverini luo ja kerroin hänelle havaintoni. Pyysin häntä sen jälkeen nyhtämään sammalta ja turvetta kallioiden kyljistä laittaaksemme niistä jonkinlaisen katoksen yökylmää vastaan. Itse lähdin vielä kiertelemään karin ympäri löytääkseni jos mahdollista jotakin poltettavaksi kelpaavaa. Etsintäni oli kuitenkin aivan tulokseton. Lopen masentuneena istahdin silloin eräälle paadelle ja purin apeat huoleni Jumalalle, minkä jälkeen hiljaa veisasin värssyn:
Meill' avun vahvan Herra taivaan tuo,
Turva hädäss' on Hän suurin.
Ei hukkaan joutua Hän meidän suo,
Vaikk' kukistuis maailma juuri,
Vaikk' aallot kuohuis, meri pauhais
Ja vuoret vaipuis syvyyteen.
Rohkaistuneena palasin toverini luo ja ryhdyin häntä auttamaan majan rakentamisessa. Kykenimme kurjista rakennusaineistamme kyhäämään ainoastaan kyynärää korkean katottoman suojuksen, johon juuri sopi kaksi miestä pitkälleen. Mutta tarjosihan se edes suojaa mereltä puhaltavaa, luihin ja ytimiin tunkevaa tuulta vastaan. Siihen asetuimme niin liki toisiamme kuin suinkin mahdollista, toisen päällystakki alustana ja toisen peitteenä ja niin kyhjötimme siinä sitten väristen ja koettaen juttelulla lyhentää pitkiä yön hetkiä. Aamuyöstä vaivuin jonkinlaiseen unenhorrokseen, ja kun heräsin, huomasin toverinikin nukkuvan. Aamu jo hämärsi, vaikk'ei päivä vielä ollut noussut. Toveriani herättämättä nousin hiljaa ylös ja kiipesin itäiselle rantakalliolle. Ja iloni sen johdosta, mitä nyt näin, oli yhtä suuri kuin eilen hämmästykseni samalla kalliolla. Vankiluotomme ja Enklingen välinen penikulman levyinen selkä oli ahtautunut ajojäitä täyteen! Kiitos Jumalan, joka levätessämme oli rakentanut sillan meidän ja ihmisten asuman saaren välille!
Palasin suin päin majalle, herätin toverini ja ilmoitin hänelle tämän iloisen uutisen. Kiireesti viskasimme nyt rensselit ja musketit selkäämme sekä lähdimme pitempiä siekailematta tuulena taipalelle. Ja totisesti nyt hävisi ruumiistamme öinen kylmyys, kun me kaikki jänteremme jännittäen riensimme epävakaisten jääröykkiöiden yli hyppien toiselta keikkuvalta jääteliltä toiselle. Uskomattoman pian ja onnellisesti suoriuduimme tuosta penikulmaisesta taipalesta. Kun pääsimme Enklingen rantaan, nousi aurinko ja samalla alkoivat jääröykkiöt liikehtiä etelää kohti. Muutamaa hetkeä myöhemmin loiskahteli meri taas vapaana takanamme.
Enklingessäkin olivat useimmat surmalta säästyneet asukkaat palanneet koteihinsa ja heidän luonaan saimme nyt tervetullutta hoivaa vaivojemme jälkeen. Viivyimme sitten saarella kokonaista kaksi viikkoa, sillä yhtämittaisten myrskyjen ja ajojäiden takia oli meidän mahdotonta ennemmin jatkaa matkaamme. Mutta hätäkös meidän oli täällä ihmisten ilmoilla oleskella, kun ei lisäksi vihollisestakaan tänä kelirikon aikana ollut pelkoa.
Vasta kuukauden lopulla lähdin Enklingestä liikkeeseen toverini palatessa takaisin Ahvenaan. Risteilin sitten siellä ja täällä saaristossa, missä pääasiallisesti koetin kuulustella Riikaa. Björköön saarella kertoi muuan vanha kalastajapari, että heidän luonaan oli syksyllä majaillut eräs vihollisten käsistä päässyt suomalainen tyttö. Sydämeni rupesi rajusti lyömään tämän kuullessani ja kiireesti aloin udella heiltä lisää. Tyttö ei ollut paljon puhunut vaiheistaan, mutta heidän kuvailemansa tytön ulkomuoto sopi täydellisesti Riikaan. Sitäpaitsi hän oli saapunut heidän luokseen Kumlingesta tullen muutamana kolkkona syysyönä pienellä venepahasella. Aika sitäpaitsi sopi myös täydellisesti yhteen sen kanssa, jolloin Riika oli minulta hävinnyt. Minne hän sitten oli joutunut, siitä ei vanhuksilla ollut minkäänlaista tietoa. Kun vihollisia oli ilmestynyt Björkööhön, oli tyttö lähtenyt kiireesti pakosalle. Minnepäin hän oli kulkunsa suunnannut, sitä he eivät voineet sanoa. Mutta minulle olikin tällä hetkellä tärkeintä ja rohkaisevinta varma tieto siitä, että Riika oli vielä elossa. Nyt en enää ollenkaan epäillyt tapaavani hänet vielä joskus.
Saaristosta ohjasin kulkuni Taivassaloon, jossa sain vaihdetuksi päälleni talonpoikaisvaatteet. Muskettini ja miekkani piilotin myöskin tänne ja mukaani otin ainoastaan pistoolit, jotka säilytin sarkatakkini poveen. Lisäksi vielä ryhmysauva käteen ja vasen jalka hiukan ontuvaksi, ja niin olin valmis liikkumaan manterella vakoilijatoimissa. Taivassalosta kuljin sitten viattomana kerjäläisukkona Uuteenkaupunkiin, jonka edustalla majaili venäläinen kaleerilaivasto, minkä lukumäärästä ja taistelukuntoisuudesta minun onnistui urkkia tarkka selko. Niinikään liikuin kaupungin ympäristöön majoitetun vihollisen jalkaväen keskuudessa kerjäillen ja ilvehtien sotamiesten kanssa. He tarjoilivat minulle viinaa ja minä olin muutamasta ryypystä tulevinani täyteen humalaan, laulaa renkuttelin ja puhuin puuta heinää. Sanani sovitin kuitenkin koko ajan niin, että heidän vastauksistaan sain poimituksi useita tärkeitä tietoja.
Lokalahteen palattuani kirjoitin saamistani tiedoista tarkan raportin, jonka lähetin kreivi Taubelle erään Ruotsiin lähtevän lokalahtelaisen laivurin mukana. Sitten kuljin Turun lähistölle, jossa vakoiluliikkeeni tukikohdaksi otin Raision. Mainitun pitäjän nimismies Silvan sekä hänen poikansa ylioppilas Antti Silvan olivat luotettavia suomalaisia sekä isänmaan asialle uskollisia. He valmistivat minulle tallinsa luhdissa mukavan oleskelupaikan, jossa päivisin loikoilin pannen kokoon raporttejani yöllisiltä vakoiluretkiltä palattuani. Talossa pistäytyi usein vihollisten kuriireja tai pienempiä joukkokuntia, jotka olivat matkalla Turusta pohjoiseen tai päin vastoin. Mutta minä olin luhdissa täydessä turvassa tarkastellen luukun kulmauksesta, mitä pihalla tapahtui. Ruokaa toimitti nimismies poikineen minulle riittävästi. Täällä oleskelin sitten lähes toukokuun loppuun ja toimitin tällä ajalla useita raportteja kaikesta, mitä vihollisarmeijassa tapahtui. Raportit välitti ylioppilas Silvan Rymättylään, josta sikäläiset kalastajat kuljettivat ne Ruotsiin.
Raisiolaisen päämajan jätettyäni kuljeskelin taasen pohjoista kohti. Lemulla ollessani loppui minulta paperi ja lakkani oli myös vähissä. Kun pitäjässä silloin oleskeli yksi ainoa herrasmies, papin tehtäviä toimittava maisteri Turonius, päätin kääntyä hänen puoleensa paperia pyytääkseni. Mutta kun en ollenkaan tuntenut hänen mielialaansa ja kun kirkonkylällä majaili joukko venäläisiä, en uskaltanut omana itsenäni mennä tuota paperiasiaa toimittamaan. Kirjoitin siis pienelle paperipalalle, joka minulla vielä oli jäljellä, seuraavat sanat: »Korkeasti oppinut Herra Maisteri! Pyydän nöyrimmästi, että möisitte rengilleni, joka teille tämän kirjelapun tuo, hiukan paperia ja lakkaa, joiden puutteessa nykyjään olen. Kunnioituksella: Tapani Löfving».
Kirjelapun pistin taskuuni ja ottaen metsästä näön vuoksi havutaakan selkääni, sillä oli lauantaipäivä, lähdin pappilaan. Annettuani kirjeen maisterille kysyi hän sen luettuaan:
»Missäs sinun isäntäsi on?»
»Hän piilottelee tuolla kylän laidassa metsässä», vastasin minä.
»Mene nyt kiireesti ja sano hänelle, että tänne pappilaan saapuu koht'sillään majailemaan kenraalimajuri Golovin, jonka vuoksi sinun isäntäsi on parasta olla varuillaan.»
Hän haki kiireesti paperia ja lakkaa sekä toi vielä lisäksi leivän ja kimpaleen lihaa, mitkä hän käski viedä Löfvingille. Maksua hän ei ottanut, vaan käski minun kiirehtiä isäntäni luo. Minä en kuitenkaan pitänyt kovinkaan suurta kiirettä, vaan kuhnailin pihalla pappilan renkiä puhutellen, kunnes näin kenraalin lähenevän taloa. Saattueena hänellä oli kersantti ja kuusi rakuunaa. Avasin heille portin ja nöyrästi lakkiani nostaen ajattelin:
»Aijai, Tapani, ollapa sinulla nyt parikaan vantteraa toveria, niin sieppaisitpa tästä sievoisen saaliin, sillä eipä kiertelevän sissin ole sallittu joka päivä vihollisen kenraaleja vankinaan kuljettaa.»
Mutta sain tyytyä vain painamaan portin kiinni, jonka jälkeen lähdin maisterilta saamaani leipää syödä jytystellen astelemaan poispäin.
Kiertelin tämän jälkeen jalkaisin tai kalastajain veneissä siellä ja täällä Turun saaristossa. Rymättylässä sain kesäkuun 10:ntenä kreivi Taubelta tulleen kirjeen, jossa minua kehoitettiin edelleenkin hankkimaan tietoja vihollisten puuhista. Kreivi kertoi Hänen Ylhäisyytensä prinssi Fredrikin luvanneen minulle yliupseerin arvon, jos toimeni hyvin onnistuvat. »Hyvä on», ajattelin minä, »he eivät tule odotuksessaan pettymään.»
Päätin nyt jälleen kurkistaa itse vihollisen päämajaan ja pistäytyä siis Turussa. Kerjäläisasuani lisäsin tällä kertaa vielä siten, että suljin vasemman silmäni, pidin suutani hiukan vinossa sekä ryiskelin yhtämittaa vanhan miehen köhä-yskää. Kainalossani oli tietysti säkkirähjä ja kädessäni keppi. Näin varustettuna nousin kauniina kesäkuun aamuna Aurajoen rannalle, minne olin saapunut muutamien kalankaupalle tulleiden rymättyläläisten venheessä.
Kiertelin nyt siellä ja täällä kaupungilla kerjäillen vihollisen sotilailta ja tehden havaintoja, jotka, sen uskallan vakuuttaa, yhdestä silmästäni huolimatta eivät suinkaan jääneet puolinaisiksi. Kun päivä oli kulunut jo sivu puolen, päätin pistäytyä kurkistamassa linnaankin, jossa ruhtinas Galitzin esikuntineen majaili. Linnan portilla oli vilkas liike, siitä kun kulki edestakaisin sekä venäläisiä sotilashenkilöitä että anomusretkillä liikkuvia suomalaisia. Heidän mukanaan pääsin vartijain estämättä linkkasemaan linnanpihalle.
Galitzin seurueineen asui uuden linnan itäisessä siipirakennuksessa, missä itse Galitzinin hallussa olivat ne ylimmän kerroksen huoneet, joissa Pietari Brahe aikoinaan oli asustanut. Muut linnan osat olivat joko viljasäiliöinä tai sotilasten ja vankien asuntona. Tiesin, että noihin vanhan linnan synkkiin komeroihin oli suljettu monta suomalaista pappia ja isänmaallista virkamiestä, joita syystä tai toisesta ei oltu Venäjälle raahattu.
Mutta pihalla ei minulla ollut aikaa pitkiin tarkasteluihin, vaan soluin muiden puheille pyrkijäin mukana ahtaita kiertoportaita ylimpään kerrokseen. Kenenkään estämättä pääsin aina Galitzinin vastaanottohuoneeseen, jossa oli itse ruhtinas adjutantteineen sekä joukko kirjureita. Pysähdyin ovenpieleen toisten taakse ja avonaisella silmälläni Galitzinia tarkastellen ajattelin itsekseni: »Hauskaa tavata taas, ruhtinas, sillä emmepä ole tainneetkaan olla näin liki toisiamme sitten kuin siellä Janakkalassa, jossa seinänraosta riihen ullakossa tarkastelin sinun ja armeijasi ohikulkua. Tosin sinä et minun läsnäolostani tiennyt silloin paremmin kuin nytkään ja kaiketi se parasta onkin, ainakin minulle.»
Siinä ovenpielessä havaintoja tehdessäni jouduin surullisen lystikkään kohtauksen todistajaksi, Puheille pyrkijäin joukossa oli kaksi nuorta suomalaista tyttöä, kaikesta päättäen niitä kevytmielisiä ja isänmaastaan piittaamattomia naisia, joita oleskeli täällä Turussa sotamiesten parissa. Kun ruhtinas kysyi heidän asiaansa, sanoivat he haluavansa kääntyä kreikanuskoon. »Miksi te haluatte omasta uskostanne luopua?» kysyi ruhtinas edelleen. »Koska venäjän usko on meistä parempi kuin ruotsin usko ja … ja kun täällä on kaksi sotamiestä, jotka tahtovat naida meidät», vastasivat tytöt. Ruhtinas kysyi nyt sotamiesten nimiä. Tytöt mainitsivat heidän nimensä sekä rykmentin. Sotamiehet haettiin kiireesti esiin ja ruhtinas kysyi, oliko totta, mitä tytöt ilmoittivat. »Njet-njet!» kuului yhteen ääneen sotamiesten suusta. »Minä annan teille raippoja, jollette puhu totta!» karjaisi ruhtinas. Silloin vannoivat sotamiehet jonkin pyhimyksensä nimessä, etteivät he olleet koskaan sellaista aikoneet. He saivat nyt mennä, jonka jälkeen ruhtinas sanoi tytöille synkästi, että heidät kyllä kastetaan kreikanuskoon. Venäjäksi käski hän yhden käskyläisistään viedä tytöt pois ja annattaa heille raippoja. »Tyttöpoloiset! Mutta kyllä te olette sen ansainneetkin», ajattelin minä, kun tytöt kulkivat, ohitseni huoneesta.
Kun ruhtinas oli kuullut muidenkin huoneeseen tulleiden asian, loi hän katseensa minuun, jolloin minä kumarsin syvään ja ojensin lakkikuluani häntä kohti. Hän rypisti tyytymättömänä silmäkulmiaan, mutta otti sitten pöydältä kymmenen kopeekan rahan ja viskasi sen lakkiini. Kumarsin uudelleen ja lähdin senjälkeen kiireesti huoneesta, sillä adjutantin katse ei ennustanut minulle mitään hyvää.
Alakerrassa oli ruhtinaan keittiö, jonka puoliavoimesta ovesta tunkeutui portaille ihana paistinkäry. Se sai veden valahtamaan kielelleni ja minä sanoin itselleni: »Pistäypäs, Tapani-veikkoseni, sisälle, sillä eihän tiedä, mitä hyvää sinulle sieltäkin heruu, jota paitsi sinun on kaiken nimessä viisainta näytellä kerjäläisen osasi järkähtämättä loppuun.»
Keittiössä askarteli lihava ja punoittava ylikokki sekä pari hänen apulaistaan. Pysähdyin täälläkin vaatimattoman kerjuriukon tavalliselle paikalle ovenpieleen, paljastin pääni ja kumarsin ylikokkia kohti. Hän liikuskeli vain tärkeänä lieden äärellä ja jakoi määräyksiä apulaisilleen. Vasta kun paistit ja muut herkut oli saatu järjestetyksi suurille tarjottimille ja apulaiset ryhtyivät niitä kantamaan ylös, suvaitsi hän huomata minut, joka jälleen kumarsin. Kädet puuskassa asettui hän eteeni ja kysyi surkean huonolla suomenkielellä asiaani.
»Minä olen köyhä kerjuu-ukko ja rohkenin tulla anomaan vähäistä almua», vastasin surkealla äänellä, viitaten samalla säkkiäni.
»Ja mistä sinä olet?» kysyi kokki jälleen.
»Tuolta Rymättylän saarelta. Tulin tänä aamuna tänne kaupunkiin anelemaan vähän leivän apua.»
»Rumjattula», kertasi kokki ja tuntui sitten muistelevan jotakin, kunnes kysyi:
»Saadaanko siellä nykyjään kaloja?»
»Oo-jaa!» vakuutin minä, »silakoita ja siikoja saavat siellä nykyjään vahvasti.»
»Siikoja», kertasi hän taas ja alkoi sitten puhua apulaistensa kanssa venäjää, josta ymmärsin, että heidän kalavarastonsa nykyjään oli hyvin vähissä.
»Osaisitko sinä, vaariseni, opastaa meitä hyvälle kalapaikalle, josta saisi hankituksi ihan tuoreita kaloja?» kääntyi kokki jälleen puoleeni.
»Ihan luotisuoraan, sillä aamulla näin muutamain Rymättylän kalastajain laskevan mereen nuottiaan, joita he nyt ehtoolla tulevat kokemaan, eikä sinne ole kuin puolen tunnin purjehdusmatka», laskettelin minä vilkuillen avonaisella silmälläni mahdollisimman palvelushaluisesti.
Ylikokki neuvotteli jälleen apulaistensa kanssa, ja he päättivät heti herrojen päivälliseltä päästyä lähteä minun opastuksellani kaloja hankkimaan. Sain palasen oivallista paistia sekä viinaryypyn. Paistia nauttiessani ajattelin: »Tämä maistuu erinomaiselta ja minun tulisi olla siitä kiitollinen teille, hyvät Iivanan pojat, ja oikeastaanhan minä sitä olenkin, mutta siitä huolimatta tulee teidän kalaretkenne päättymään hieman toisin kuin mitä te itse suunnittelette. Ettekä te varmasti lähtisikään, jos tietäisitte, että tämä ukkorähjä kykenee tekemään liukkaampiakin liikkeitä ja että hänen takkinsa povessa uinuu kaksi ladattua pistoolia. Mutta joka tapauksessa: kiitos paistista ja ryypystä!»
Hetkistä myöhemmin varustauduttiin lähtemään. Sain linnanpihalta kantaakseni maston ja purjeen linnan alla jokirannassa olevaan veneeseen. Ylikokki apulaisineen toi purteemme ison nassakan paloviinaa, kaksi suurta aitomoskovalaista limppua sekä suuren nahkapussin, jossa nähtävästi oli isompi joukko vaskirahoja kalojen ostoon. Minä istuin peräsimeen, kokki miehineen asettui keulan puoleen, purje nostettiin ja niin lähdettiin hyvällä laitasella mennä viilettämään Airiston selkää kohti.
Ruis- ja Hirvisalon välisessä salmessa oli joukko vihollisen kaleereja, joiden välitse ja ohitse me viiletimme. Keittiömestarit vaihettelivat tervehdyksiä merisotilaiden kanssa ja kehuivat olevansa matkalla kalanhankintaan. »Niin kyllä, mutta kyllä niitä kaloja odottaa saa», ajattelin minä peräsintä hoitaessani. Kun oli tultu Airistonselälle, lähelle Rymättylän kaakkoista nokkaa, ei vihollisen aluksia näkynyt enää millään suunnalla. Nyt arvelin tarpeettomaksi pitää vasenta silmääni kauemmin suljettuna. Avasin sen siis selkosen selälleen, palauttaen samalla muutenkin kasvoilleni niiden tavallisen ilmeen. Tämän ihmeen huomasi ensiksi ylikokki, joka istui veneen keulassa minua vastapäätä. Hän yritti karata pystyyn, samoinkuin hänen apulaisensakin, jotka esimiehensä hämmästyksen nähdessään olivat vilkaisseet minuun. Mutta minulla olivat jo pistoolini esillä sekä viritettyinä. Ojentaen ne heitä kohti sanoin minä käskevästi:
»Istukaa alallanne, jollette mieli saada lyijyä ruumiiseenne!»
He näkivät parhaaksi totella, minkä jälkeen minä asetin toisen pistoolin viereeni tuhdolle, mutta toista pidin edelleenkin viritettynä oikeassa kädessäni hoitaen peräsintä vasemmalla. Ohjasin nyt rauhallisesti sivu Rymättylän, joka puolen tunnin kuluttua oli jäänyt selkämme taakse. Milloin tarvitsi purjeita muuttaa, komensin vangit osoitusteni mukaan suorittamaan sen. Pahimmasta tyrmistyksestä vähitellen toinnuttuaan tiedusteli ylikokki vapisevalla äänellä, mitä minä aioin heille tehdä.
»Vien teidät Ruotsiin vieraisille», vastasin, »eikä teille siellä mitään pahaa tehdä, kun vain ihmisiksi elätte. Rauhan tultua pääsette takaisin ja sitä odotellessanne voitte opetella siellä uusia ruokalajeja laittamaan.»
Korpoossa laskin illalla maalle ja toimitin rannassa tapaamaini kalastajain avulla vankini sidotuiksi, jotta minun olisi huolettomampi jatkaa matkaani heidän kanssaan. Seuraavana päivänä saavuin onnellisesti Ahvenaan, missä tapasin amiraali Wrangelin muutamien fregattien kanssa. Aioin jättää vangit hänen haltuunsa, mutta hän kehoitti minua kuljettamaan ne itse Tukholmaan. Veneen ynnä muut siinä mukana olevat tavarat lahjoitti hän minulle. Pussissa olevain vaskirahojen huomasin tekevän yhteensä viisikymmentä ruplaa. Veneeni jätin Ahvenanmaalle ja seurasin vankeineni laivaston mukana Kapellskäriin, josta amiraalin antamalla espingillä jatkoin matkaani Tukholmaan. Perille saavuin kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä.
Jätettyäni vangit kreivi Tauben adjutantille kirjoitin seikkaperäisen raportin viimeisistä vaiheistani sekä Turussa tekemistäni havainnoista ja vein sen kreiville, jonka luona myöskin prinssi Fredrik sattui olemaan. He kuulustelivat minua vielä suullisesti ja prinssi nauroi makeasti kertomukselleni kokkien vangitsemisesta sekä taputti minua ystävällisesti olkapäälle.
Kun palasin heidän luotaan majapaikkaani, oli taskussani vänrikin valtakirja.
* * * * *
NELJÄS LUKU.
Loppumattomilla vakoilumatkoillani joudun yksinäiseen saareen, josta pelastuttuani kaksi pehmeätä käsivartta kietoutuu kaulaani.
Edellisten seikkailujeni jälkeen lepäilin nyt Tukholmassa kappaleen kolmatta viikkoa. Heinäkuun seitsemäntenä päivänä sain sitten jälleen määräyksen lähteä Suomeen tiedusteluille. Tovereikseni sain tällä kertaa kokonaista kuusi miestä, kaikki suomalaisia, joista puolet turkulaisia ylioppilaita. Liikkeelle lähdimme samalla espingillä, jolla olin vankini Tukholmaan tuonut. Mutta vastatuulen takia meidän täytyi toista viikkoa pysyä alallamme Vaxholmassa ja Furusundissa, kunnes vihdoin pääsimme Ahvenanmerellä oleskelevan Ruotsin laivaston luo. Amiraali Wachtmeister antoi meille neljä leiviskää ruutia, kuusi möhkälettä piikiveä sekä joukon kuulia. Sen jälkeen annoimme tuulen pullistaa purjeemme ja kynnimme oman onnemme nojassa Ahvenanmeren aaltoja.
Risteiltyämme seuraavana päivänä Boksöön ja Simsalan luotojen lähistöllä lasketimme sen jälkeen suoraan itää kohti. Enklingen ja Brändöön sivu purjehdittuamme nousimme maihin Kustavin pitäjän Wartsalassa. Tänne jätimme aluksemme ja kuljimme veneellä Taivassaloon, missä vaihetimme pukua ja lähdimme maitse pyrkimään Turkua kohti. Pitkin matkaa oli teiden varsille ja niityille sijoitettu neljä- ja viisikymmenmiehisiä venäläisjoukkoja, jotka pysäyttivät jokaisen ohikulkijan ja asettivat tarkan kuulustelun alaiseksi. Emme huolineet antautua heidän kanssaan lähempiin tekemisiin, vaan kuljimme kiertoteitä ja enimmäkseen yön aikaan.
Raisioon päästyämme jätin minä mieheni metsään ja lähdin yksin nimismies Silvanin talolle. Nimismies vei minut kohta, tärkeimmät kuulumiset ilmaistuaan, ahtaalle tuvanyliselle, sillä venäläisiä saattoi milloin hyvänsä pistäytyä taloon. Ja aivan oikein: kun olin juuri ylösalaisin käännetyn nelikon pohjalla ruvennut raporttia kirjoittamaan, kuulin pihalta kaviontöminää ja venäläistä puheenpulitusta. Tarkastin kaiken varalta pistoolini ja jatkoin sitten työtäni. Venäläiset lyöttäytyivät taloksi ja koko päivän kuulin minä alhaalta tuvasta heidän rähinäänsä ja tappelun mäikettään, kun he ryypiskellessään joutuivat keskenään riitaan. »Kyllä maailmaan ääntä mahtuu», ajattelin raporttiani kirjoittaen, pitäen samalla kuitenkin korvani auki siltä varalta, että olisin saanut heidän puheistaan siepatuksi itselleni jonkin tärkeän tiedon. Vasta illalla lähtivät venäläiset tiehensä, jolloin minäkin palasin toverieni luokse. Yhden miehistäni lähetin toimittamaan kirjettä Tukholmaan ja jatkoin itse toisten kanssa matkaa lähemmäs Turkua.
Tämän jälkeen kului meiltä koko kesä yhtämittaisiin ja levottomiin kiertomatkoihin. Saatoimme tänään esiintyä Naantalissa ruhtinas Galitzinin karjanostomiehinä ja tehdä jo ylihuomenna suolan kauppaa Helsingin torilla, tai makailla tänään venäläistä postia odotellen tien varressa Somerolla ja esiintyä jo seuraavana päivänä viattomina heinämiehinä Lohjalla. Siellä ja täällä tapasimme isänmaalleen uskollisia sekä talonpoikia että virkamiehiä, joilta saimme niin hyvin tietoja kuin ruokavarojakin. Yöksi uskalsi sentään ani harva meitä taloonsa ottaa, sillä kaikki olivat peloissaan sen koston takia, jota vihollinen oli siellä ja täällä sissien takia harjoittanut. Mutta siitä ei väliäkään, sillä näin kesäiseen aikaan saatoimme vallan mukavasti viettää yömme milloin nuotiolla metsässä, milloin taas täysinäisessä tuoksuvassa heinäladossa.
Kävisi liian väsyttäväksi kertoa tarkemmin kaikista tämän kesän retkistä ja pikkuseikkailuista. Mainitsen niistä tässä senvuoksi ainoastaan muutamia.
Elokuun seitsemäntenä päivänä leiriydyimme Tammelan pitäjässä tiheään metsään noin sata syltä valtatiestä ja odottelimme Moskovasta tulevaa postia, jonka saamiemme tietojen mukaan olisi näinä päivinä pitänyt kulkea siitä ohi. Leirimme oli notkossa ja sen sekä tien väliin jäi korkeahko kukkula, joten olimme täysin suojassa sekä saatoimme pitää vireillä vähäistä nuotiota. Yksi joukostamme lymyili aina pensasten välissä kukkulalla pitämässä silmällä tietä. Kun posti tulisi edempänä tien mutkassa näkyviin, tuli hänen variksen raakunnalla antaa merkki nuotiolla oleville sekä päästää peräkkäin niin monta kvaa-ääntä kuin saattueessa olisi rakuunaa. Me toiset kulutimme sillä välin aikaamme loikoillen nuotiolla sekä tarinoiden ja syöden porossa hautomiamme nauriita, joita tullessamme olimme muutamasta naurishalmeesta varanneet kokonaisen kantamuksen.
Koko se päivä ja seuraava yö kului kuitenkin ilman mitään merkillistä. Aika alkoi meistä rauhattomista metsän ja maantien pojista tuntua jo pitkältä näin yhden ja saman nuotion tulilla. Mutta kun seuraavan päivän aurinko oli kiivennyt korkeimmalle kohdalleen, kuului kummulta variksen raakuntaa. Kuusi eri kertaa kajahti metsässä karkea kraak-kraak! Yhtenä miehenä kavahdimme jalkeille, tempasimme aseemme ja juoksimme mäen ympäri tien viereen, missä pysähdyimme tuuheiden kuusten suojaan. Toisaalta tullen yhtyi siinä vartijakin joukkoomme.
Samassa näimme tietä lähenevän kahden hevosen vetämäin kuormastovankkurien. Edellä ratsasti kolme rakuunaa ja perässä seurasi samoin kolme.
»On viisainta ampua ensiksi kuormahevoset, ettei saalis missään tapauksessa pääse käsistämme», sanoin miehilleni ja määräsin kaksi heistä siihen toimeen, »me toiset käytämme samalla aikaa aseitamme etumaisten rakuunain suistamiseen».
Kun kulkue oli ehtinyt melkein kohdallemme, annoin merkin, ja samalla pamahtivat meidän kaikkien musketit. Näin molempain kuormahevosten suistuvan tielle sekä kahden etumaisista rakuunoista kierähtävän alas satulasta. Hurraata huutaen hyökkäsimme nyt tielle ja samalla sai kolmas edellä ratsastaneista rakuunoista osansa minun miekastani. Jäljessä ratsastavat laukaisivat ampuma-aseensa meitä kohti ja kääntyivät sitten ympäri lähtien täyttä laukkaa ajamaan takaisin.
Taistelu oli siis pian suoritettu. Kävimme nyt kiireesti tarkastamaan suurten, umpinaisten vankkurien sisältöä. Mutta mitäs tämä? Kun olimme lyöneet auki vankkurien perässä olevan oven, tulvahti sieltä vastaamme oikea kanatarhasävelmä: kiekuntaa ja hätääntynyttä kanan kaakotusta! Vankkureissa oli nimittäin joukko jaloistaan sidottuja kalkkunoita, kukkoja ja kanoja. Toisessa vankkurien osassa näkyi kaikenlaisia hienompia ruokatavaroita ja viinipulloja. Ahneesti odottamamme postin sijasta olimme saaneet siis joukon herkkuja, joita nähtävästi kuljetettiin Turkuun ruhtinas Galitzinin pöytää varten. No, eihän tämäkään ihan hullumpaa ollut nälkäisille sisseille, jotka tavallisesti saivat tyytyä kovaan leipään, veteen ja naurispaistikkaisiin sekä olla kiitollisia, jos sitäkään aina oli tarjolla.
Kun olimme vankkurien sisällöstä tyhjentäneet kaiken sen, mitä mukanamme jaksoimme kuljettaa sekä hankkiuduimme painumaan jälleen metsään, huomasimme, että yksi joukostamme, nuori Klaus Rönnberg, makasi hengetönnä tienpartaalla. Hän oli saanut otsaansa vihollisen karpiinin kuulan. Seisoimme hetkisen äänettöminä ja allapäin hänen ympärillään ja ryhdyimme sitten valmistamaan hänelle hautaa kummun rinteeseen, kahden petäjän väliin. Kun olimme laskeneet toverimme aseineen sinne havuvuoteelle, siunasin minä haudan, minkä jälkeen yhteisesti veisasimme virren ja peitimme haudan. Yksi miehistä leikkasi toisen petäjän kylkeen ristin sekä vainajan nimikirjaimet.
Kun palasimme tielle kantamuksiamme korjaamaan, juolahti mieleeni muuan asia. Otin oitis poveltani palan paperia ja kirjoitin siihen nopeasti sanat: »Tämän kuorman valloitti vänrikki Tapani Löfving sotilaineen ja siihen hän katsoi olevansa täysin oikeutettu, koska Ruotsin ja Venäjän välillä vallitsee vielä täydellinen sotatila. On halpamaista raakuutta kostaa tätä minun tekoani rauhallisille talonpojille.»
Kirjeen jätin vankkureihin ja saaliimme korjaten katosimme senjälkeen metsään. Tultuamme iltapäivällä erään yksinäisen metsäniityn reunaan päätimme leiriytyä eräälle pihlajia kasvavalle puronäyräälle. »Vietetäänpäs sitten tässä somassa paikassa Klaus-vainajan peijaita», sanoin minä miehille, ja pian loimusi puiden välissä iloinen nuotio ja mukaamme sieppaamistamme kalkkunoista alkoivat höyhenet pelmuta ilmassa, kun miehet kävivät niitä kynimään. Vesi kielellä istuimme tulen ympärillä, kun puolikymmentä lihavaa kalkkunaa kärisi vartaissa.
Viinipullot avattiin ja herkullinen ateria alkoi.
»Ruhtinaallinen ateria!» mökelsi joku joukosta suu täynnä mehevää kalkkunaa.
»Ruhtinaallinen kylläkin, sillä Galitzinille nämä herkut olivat varmasti aiotut», huomautin minä.
»Varmastikaan hän ei ole parhaalla tuulella saadessaan tietää, mihin suihin hänen kalkkunansa ja viininsä ovat joutuneet. Mutta kukapa hänelle olisi kalkkunoita paistanutkaan, kun sinä, Tapani, siirsit hänen kokkinsa Tukholmaan.»
»Levittäkäähän tuosta kaviaaria leivällenne ja voikaa kuin pajarit.»
»Galitzinin malja, toverit, sillä paitsi tätä ihanaa ateriaa ansaitsee hän sen siitäkin syystä, että koettaa pitää yllä järjestystä ja hillitä sotilastensa ilkivaltaisuuksia. Kuulittehan viimeksi Raisiossa ollessamme, kuinka hän keväällä oli hirtättänyt muutamia upseerejaan, jotka olivat rahvaan keskuudessa harjoittaneet julmuuksiaan.»
»Kas sillä lailla! Siitä hän ansaitsee vielä toisen maljan. Jos hän sitä tekisi ahkerammin, niin ei meitä sissejä tarvittaisikaan muuhun kuin kalkkunoita paistamaan.»
»Eläköön ruhtinas Galitzin!»
Risteiltyämme ympäri Varsinais-Suomea ja läntistä Uuttamaata saavuimme syyskuun alkupuolella Mietoisiin. Täällä yövyimme erääseen yksinäiseen metsätorppaan. Yön aikana jutteli talonväki meille muun muassa Mahalan Mikosta, joka oli pitäjän rikkain talollinen sekä samalla tavattoman vihainen sisseille ja muille, jotka vielä sotaa kävivät. He sanoivat hänen pitävän koko pitäjää pelon vallassa.
»Vai on hän sellainen porho. Täytyypä pistäytyä häntä huomenna tervehtimään», sanoin minä.
Lähdin siis seuraavana päivänä matkaan jättäen toverini torppaan levähtämään edellisten päivien monien jalkavaivojen jälkeen. Mahalaan tultuani menin tupaan, jossa isäntä itse veisteli uunin luona jotakin kalupuuta.
»Hyvää päivää, Mikko!» tervehdin minä ja istuin penkille.
Hetkisen katsoi isäntä minua tuuheiden kulmiensa alta ja ärähti sitten:
»Kuka ja mistä sinä olet?»
»No etkö sinä, Mikko, minua tunne, vaikka minä tunnen sinut ja emäntäsi ihan esivanhempianne myöten», vastasin minä, sillä torpassa olin lähtiessäni ottanut selon Mahalan isäntäväen sukujuurista.
»En minä ainakaan muista sinua koskaan nähneeni», sanoi isäntä.
»Vai niin, koska sinä et halua minua tuntea, niin hyvästi sitten!» olin minä närkästyvinäni ja lähdin ulos.
Isäntä tuli perässäni pihalle ja sanoi:
»Kuulehan, tuota, kuka sinä sitten oikeastaan olet?»
Katsottuani häntä hetkisen kiinteästi silmiin vastasin:
»Olen Tapani Löfving, vänrikki hänen majesteettinsa kuningas Kaarle kahdennentoista armeijassa ja liikun täällä tiedusteluilla.»
»No niinpä palatkaa taloon saamaan suun-avausta.»
»Mutta osaatteko pitää omana tietonanne sen, mitä minä teille nyt ilmoitin?» kysyin minä.
»Mahalan Mikkoa ei ole ennenkään tyhjistä kieräilyistä syytetty», sanoi hän kätensä ojentaen. »Oikeille Suomen sotilaille en ole koskaan ollut nurja, vaikka joutavanpäiväisiä vihollisen härnääjiä en kärsikään.»
Palasimme siis hyvinä ystävyksinä tupaan, jossa ukko komensi emäntänsä laittamaan vieraalle ruokaa. Itse kaasi hän minulle nurkkakaapissa olevasta pullosta ryypyn. Emännän kuulin uunin luona hääriessään tiedustelevan hiljaa mieheltään, kuka minä olin, mihin isäntä kuului vastaavan, että olin muuan hänen vanhoja tuttaviaan.
Syötyäni ilmoitti isäntä, että Lehtisen kartanossa majailee komennuskunta venäläisiä ja että hän on luvannut myydä koiranpenikan komennuskunnan päällikölle, kapteeni Losakoville. Jos siis minä haluaisin tutustua tähän joukkokuntaan, niin voisin lähteä hänen kanssaan viemään penikkaa ja olla olevinani hänen renkinsä. Minä en epäillyt enää ollenkaan isännän luotettavaisuutta ja suostuin mielihyvin hänen ehdotukseensa.
Lähdimme siis oitis matkaan. Isäntä itse nousi hevosen selkään, mutta minä kävelin hänen rinnallaan ja kannoin käsivarrellani koiranpenikkaa. Perille tultuamme menin isännän kanssa kapteenin luokse, missä meille tarjottiin ryypyt. Kapteenin ja hänen luutnanttinsa välisestä keskustelusta, joka luonnollisesti kävi venäjäksi, sain siepatuksi tietooni pääasiallisimman sisällön viimeisestä armeijalle annetusta päiväkäskystä.
Ulos tultuani juttelin pihalla olevien sotamiesten kanssa. Silloin lähestyi meitä tallin luota eräs talon rengeistä, jonka hämmästyksekseni huomasin entiseksi Turun läänin jalkaväkirykmentin sotilaaksi. Olin nähnyt hänet kapteeni Andersenin komppaniassa ja oli hän luultavastikin palannut kotiseudulleen Pälkäneen tai Isonkyrön taistelun jälkeen. Sen pahempi näytti hänkin tuntevan minut. Kun sain tilaisuuden lähestyä häntä, pistin sotamiesten huomaamatta hänen käteensä pari karoliinia ja samalla kuiskasin:
»Ethän ole tietävinäsi mitään?»
»Mitäpäs minä», kuiskasi hän vastaan.
Mahalan isännän tultua lähdimme kartanosta ja minä päätin mennä täältä suoraan Vehmaisten ja Taivassalon puolelle, saadakseni tavata siellä arentimies Fingerrosia, joka oli minun hyvä ystäväni ja jolta olin ennenkin saanut tärkeitä tietoja. Isäntä lupasi toimittaa sanan tovereilleni, että he omia aikojaan pyrkisivät lahden yli Vehmaisten puolelle, missä sitten tavattaisiin Lahdenrannassa.
Eräästä Lehtisten kartanon torpasta lähti kaksi nuorta miestä soutamaan minua lahden yli. He laskivat minut maalle muutamalle matalakallioiselle rannalle vakuuttaen, ettei siitä ollut enää pitkälti Lahdenrannan taloon. Annoin heille karoliinin mieheen soutupalkkaa, minkä jälkeen he lähtivät takaisin. Minä sen sijaan lähdin astelemaan päinvastaiseen suuntaan. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun noin parisataa askelta kuljettuani aukeni leveä salmi eteeni! Minut oli siis katalasti jätetty saareen! Veneellä liikkuvia ei näkynyt missään, paitsi noita kiireesti poissoutavia saattajiani, jotka eivät huudoistani eivätkä viittomisistani olleet millänsäkään. Minun ei auttanut muu kuin niellä kiltisti harmini ja ruveta miettimään muita pelastuskeinoja.
Palasin manteren puoleiselle rannalle, mutta yhtään ihmistä en nähnyt salmen takana liikkuvan. Etäämpänä näkyi kyllä jonkin talon tai torpan katot ja huutoni olisi mahdollisesti kuulunut sinne saakka, mutta ainakaan ensi hädässä en siihen keinoon aikonut turvautua, sillä hädässä huutaminen on minusta aina ollut vastenmielistä. Parasta oli siis laittaa olonsa saarella niin mukavaksi kuin mahdollista ja odotella, kunnes näköpiiriin ilmestyisi veneitä. Ilta oli jo varsin lähellä, ja minä ryhdyin sen vuoksi keräämään puita, joista yöksi voisin kyhätä itselleni nuotion.
Kun suurella vaivalla olin saanut kootuksi melkoisen risuröykkiön suojaiseen paikkaan saaren keskelle, oli jo ehtinyt tulla joltinenkin hämärä. Juuri kun kumarruin tulta virittämään, olin kuulevinani aironloisketta saaren toisesta päästä. Riensin suinpäin sinne ja näin todellakin oman saareni ja toisen pienemmän saaren välissä liikkuvan veneen, jota soudettiin mannerta kohti.
»Hohoi, ystävät», huusin minä, »ottakaahan veneeseenne minut.»
Soutajat pysähtyivät ja meloivat lähemmäksi, jonka jälkeen vanhan miehen ääni kysyi:
»Kuka se on ja miten sinä olet ilman venettä sinne joutunut?»
Selitin nyt lyhyesti, miten olin saareen joutunut, sanoen olevani
Turusta kotoisin sekä liikkuvani karjan ostossa.
»No kaikenlaista koiruutta sitä tänä aikana tehdäänkin», jahkaili ukko ja työnsi rantaan veneensä, johon minä viivyttelemättä sijoittausin istumaan. Paitsi ukkoa häämötti veneen perässä myöskin pari naisihmistä. He olivat sen torpan väkeä, jonka katot näkyivät tänne, ja olivat he täällä saarten rantamilla kierrelleet meriruokoja leikkaamassa.
Rantaan päästyämme kysyin tietä Lahdenrantaan ja kiitettyäni ystävällistä torpanväkeä avuliaisuudestaan lähdin viidakon halki astelemaan osoitettuun suuntaan. En ollut kuitenkaan pitkälle ehtinyt, kun olin kuulevinani keveitä askeleita takanani. Pysähdyin ja käännyin katsomaan jäljelleni, mutta samassa kietoutui kaksi pehmeätä käsivartta kaulaani ja värisevä naisen ääni kuiskasi:
»Tapani!»
Kun en hetken aikaan kyennyt mitään virkkamaan, kietoutuivat kädet vielä lujemmin kaulaani ja puoleksi itkien, puoleksi nauraen kuiskasi sama värisevä ääni:
»Tapani, etkö sinä taaskaan minua tunne, vaikka minä olen naisen vaatteissakin?»
Nyt oli minun vuoroni kietoa käteni rinnoilleni nojaavan solakan naisvartalon ympäri ja pimeässä etsivät huulemme intohimoisesti toisiaan. Ja, totta puhuakseni, tämä olikin ensi kerta, jolloin minä ikävöivän miehen hurmiolla syleilin ja suutelin Riikaa.
Mutta enpä tahdo lukijaa kyllästyttää tällaisen hempeän kohtauksen pitemmällä kuvailulla eikä minun miekan käytössä kovettunut käteni sellaisiin kuvailuihin oikein pystykään. Mainitsen sen vuoksi vain lyhyesti, että kun katkonaisista sanoista ja hyväilyistä vihdoinkin selviydyimme järkevään keskusteluun, sain kuulla selityksen Riikan merkilliseen katoamiseen vuosi sitten Kumlingen länsirannalla. Paettuaan majasta, jossa hän oli ampunut ahdistajansa, kuten edellä on jo kerrottu, hän oli säkkipimeässä juossut umpimähkään pitkin rantaa ja niin osunut sille kapealle kannakselle, joka yhdisti tuon kallioisen niemekkeen pääsaareen. Minun huutoani hän ei myrskyn ja oman kuohuisen mielentilansa takia ollut lainkaan kuullut. Pääsaarella hän oli sitten piilotellut kokonaista kaksi vuorokautta eräässä ahtaassa luolassa.
»Ihan luolan edustalta kuulin kerran askelia ja varustauduin jo kuristamaan itseni sukkanauhalla, jos venäläisiä olisi ilmestynyt luolan suulle», kertoi Riika.
»Voi poloinen tyttöni, ne askelet eivät varmaankaan olleet kenenkään muun kuin sinun oman Tapanisi, joka kuoleman tuskassa etsiskeli sinua kaikkialta saaren metsistä», huudahdin minä.
Sitten kertoi Riika edelleen, kuinka nälkä ajoi hänet lopulta luolasta ja kuinka hän yön aikaan henkensä kaupalla lähti rannalta löytämällään veneellä merelle ja osui Björkööhön, missä hän sai hoivaa edellämainitun kalastajaparin luona. Kun vihollisia tuli Björkööhönkin, hän ei tuntenut oloaan siellä enää turvalliseksi, vaan lähti taas yksin harhailemaan saarelta toiselle, tullen lopuksi tänne manterelle ja tarjoutuen palvelukseen nykyisen isäntäväkensä luokse.
Lopetettuaan kertomuksensa veti Riika röijynsä alta pistoolin ja lausui sitä minulle näyttäen:
»Tämä on sama ase, jolla silloin riistin ahdistajaltani hengen. Paetessani se unohtui käteeni ja olen sitä sen jälkeen aina pitänyt ladattuna mukanani, jollei muuta niin tehdäkseni sillä nopean lopun itsestäni, jos uudelleen olisin joutunut samanlaiseen asemaan. Mutta, Jumalan kiitos, täällä olen saanut elää rauhassa. Tosin meillä on pari kertaa pistäytynyt venäläisiä, mutta he ovat käyttäytyneet siivosti ja kummallakin kertaa minä ehdin piiloutua tuvan ylisille.»
Kun olin lyhyesti kertonut omat, viime näkemämme jälkeiset vaiheeni, tarttui Riika käteeni ja huudahti:
»Voi rakkaani, mitä sinä oletkaan saanut kestää! Mutta nyt sinun täytyykin jäädä minun hoidettavakseni.»
Yhdessä kuljimme nyt torppaan, jossa Riika ilmaisi isäntäväelleen, kuka minä oikeastaan olin. Osaaottavasti puristivat vanhukset kättäni ja pyysivät minua käyttämään hyväkseni sitä kestitystä, mitä he tänä kovana aikana saattoivat tarjota.
»Itsekin olen vanha sotilas», lausui ukko, »vaikka vihollista vastaan en ole enää jaksanut käydä. Mutta poikani oli mukana ja hän on kuuleman mukaan kaatunut Pälkäneellä. Riika on meillä sen jälkeen ollut ainoana lapsenamme ja mielellämme pidämme hänet edelleenkin luonamme.»
Jäin torppaan kokonaiseksi viikoksi, jolla aikaa tänne saapuneet toverini majailivat läheisissä metsissä. Täältä toimitin Tukholmaan kolme eri kirjettä, nimittäin kreivi Taubelle, amiraali Wachtmeisterille ja neuvoston sihteerille Abram Drakelle, kertoen kussakin kirjeessä kaikki viime aikoina tietooni tulleet seikat.
* * * * *
VIIDES LUKU.
Esiinnyn jälleen oman kirjeeni kuljettajana ja saan venäläisen upseerin antamaan pamppua omille sotamiehilleen.
Mutta tämä ihana viikko loppui ja velvollisuuteni vaati minua taas liikkeelle. Riika tahtoi nytkin lähteä mukaani, mutta torpan vanhusten avulla sain minä hänet jäämään paikkaansa, jossa hän kaikitenkin oli paremmassa turvassa kuin minun vaivalloisilla ja vaarallisilla retkilläni. Ja kyllähän Riika tajusi tämän itsekin, mutta minun täytyi luvata mahdollisimman pian ilmestyä jälleen tänne. Eikä minun sydämeni, hyvin ymmärrettävästi, pannutkaan suuresti tällaista lupausta vastaan.
Jätettyäni hellät jäähyväiset Riikalle ja torpan väelle erosin toistaiseksi myöskin tovereistani, jotka ehdotukseni mukaan lähtivät pohjoiseen päin, Uudenkaupungin ja Rauman puolelle vakoilemaan. Itse menin aluksi edellä mainitun Fingerrosin luo ja viivyin siellä pari yönseutua. Hänen luonaan majaili joukko venäläisiä, ja kun upseerit heittivät keilapalloa Fingerrosin kanssa, olin minä mukana keilanpystyttäjänä. Muutetun kasvonilmeeni vuoksi pitivät venäläiset minua tataarina ja nauroivat keskenään minulle.
Fingerrosilta ostin hevosen kahdeksalla riikintaalerilla ja ratsastin sillä sitten lahden ympäri takaisin Mietoisiin, jossa Mahalan isännältä sain lainaksi satulan sekä paremmat sarkavaatteet kuin minulla ennestään oli. Mahalasta ajoin Lemulle, jossa yövyin Järäisiin. Kun seuraavana päivänä oli sunnuntai, menin kirkkoon, josta palattuani jouduin tekemisiin venäläisen rakuunan kanssa. Se rupesi kiven kovaan vaatimaan ratsuani kyytihevosekseen ja kun minä kieltäydyin, sivalsi hän minua kepillä käsivarteen. Niin kuumana kuin sappeni kiehuikin, täytyi minun kuitenkin tyynin mielin pitää isku hyvänäni, sillä joukko sivullisia oli näkemässä tätä kohtausta.
Lemulta ratsastelin rauhallisesti etelään päin ja päätin nyt entisen kerjäläisvaarin asemesta mennä Turkuun oikein komeasti hevosen selässä. Tullissa oleva vartija pysäytti minut tiedustellen asiaani sekä mistä minä olin. Sanoin olevani Halikosta pastori Paulinin renki sekä tulleeni ostamaan isännälleni paperia ja lakkaa. Sen enempää ei minua pidätetty. Ratsastin sitten tyynesti pitkin katuja ja tein havaintojani. Mennessäni erääseen kauppapuotiin asiaani toimittamaan, sillä tarvitsin todellakin paperia ja lakkaa, sattui puodin ulkopuolella hassunkurinen pikku tapaus. Hevoseni olin kiinnittänyt puodin seinään ja sen vatsa sattui sinä päivänä olemaan jostakin syystä kokonaan pilalla. Sisällä ollessani kulki siitä ohitse katua pitkin kaksi keikarimaista venäläistä upseeria, kummallakin päässään huolellisesti käherretty peruukki. Juuri kun he olivat hevoseni takapuolen kohdalla, suoritti se kiireisellä vauhdilla erään toimituksen, josta oli seurauksena, että kummankin upseerin peruukki ja osa univormua tulivat jollakin viheriällä märkyydellä ryvetetyiksi. Toinen iski peruukkinsa vihan vimmassa katuun ja kiroili kauheasti. Sitten viittasivat he muutaman ohikulkevan sotamiehen siivoamaan itseään. Nauroin puodin oven suojassa partaani, ja kun he olivat lähteneet paikalta, nousin satulaan ja ratsastin tieheni.
Turusta suuntasin kulkuni Piikkiön ja Paimion kautta Halikkoon. Siellä päätin mennä edellämainitun pastori Paulinin luo. Muutamilta tuttaviltani olin kuullut, kuinka hän oli luvannut olla uskollinen venäläisille sekä samalla vihata ja vainota niitä, jotka vielä pitivät vireillä sotaa venäläisiä vastaan. Ennen kaikkea hän oli lausunut uhkauksia minua kohtaan. Päätin nyt asettaa hänet koetukselle nähdäkseni, oliko hän tämän tehnyt tosissaan, vaiko vain näön vuoksi venäläisten uhkakuulutusten johdosta.
Ennenkuin menin hänen luokseen, kirjoitin Ernesti Grabben nimessä seuraavan kirjeen:
»Kunnianarvoisa ja Hyvinoppinut Herra Pastori.
Kun minut on komennettu tälle paikkakunnalle vakoilemaan ja hankkimaan tietoja vihollisten toimista ja kun olen tällä vihollisen valitsemalla seudulla joutunut hätään ja puutteeseen, niin rohkenen kääntyä Herra Pastorin puoleen pyytäen Herra Pastorilta lainaksi kahtakymmentä riikintaaleria Venäjän rahassa, koska täällä näkyy ainoastaan sellainen raha kelpaavan. Tässä mukana seuraa vakuutus siitä, että Herra Pastori on viipymättä saava takaisin saman summan Ruotsin rahassa. Samalla pyydän huomauttaa Herra Pastorille, että hän ei huolisi kovin paljon asiasta ilmaista tälle rengille, sillä hän on suuri koiransilmä ja epäluotettava mies.—Vaikka en varsinaisesti olekaan tuttu Herra Pastorin kanssa, niin uskallan jäädä odottamaan edellämainittua lainaa, josta, sen vakuutan, maksu on mitä pikimmin seuraava.
Kemiön pappilassa, 18 p:nä syysk. 1715.
Kunnianarvoisan ja Hyvinoppineen Herra Pastorin kuuliainen palvelija
Ernesti Grabbe.»
Kirjeen pistin taskuuni ja lähdin ratsastamaan pappilaan. Kiinnitettyäni hevosen tallin seinään astuin sisälle. Eteisessä kohtasin pastorin kälyn, neitsyt Bäckin. Hän ilmoitti, että pastori ei ollut kotona ja tiedusteli, mistä minä olen. Vastasin olevani Kemiöstä ja että minulla on kirje pastorille. Hän pyysi antamaan sen hänelle, minkä teinkin. Hän rupesi avaamaan sitä, mutta samassa saapui pastori itse kotiin ja kysyi, mikä kirje se oli.
»Se on teille», sanoin minä, samalla kuin neitsyt ojensi kirjeen hänelle.
Hän nuhteli kälyään, kun tämä oli avannut hänen kirjeensä, ja meni sitten sisälle lukemaan sitä. Hetken perästä hän tuli takaisin ja kutsui minut kamariinsa, missä hän aloitti seuraavan kuulustelun:
»Mistä sinä olet kotoisin?»
»Kemiöstä», vastasin minä.
»Kenen renki sinä sieltä olet?»
»Herra Eerikin», vastasin minä, tarkoittaen sillä Kemiön pappia.
»Kuka sinut on lähettänyt?»
»Sama herra Eerikki.»
»Tiedätkö sinä, kuka kirjeen on kirjoittanut?»
»Kyllä minä kuulin nimismiehen ja lukkarin juttelevan, että se on
Raappenson, se, joka on oleksinut siellä herra Eerikin luona.»
»Mistä hän on sinne Kemiöön tullut?»
»Tukholmasta sen sanotaan tulleen.»
»Mitä hän toimittelee ja onko hänellä muita miehiä mukanaan?»
»On niitä kaikkiaan viisi miestä, jokaisella talonpojan vaatteet päällään ja ruotsalaisia rahoja niillä näkyy olevan.»
Viimemainitun seikan sanoin sen vuoksi, että pastori paremmin uskoisi kirjeeseen ja antaisi minulle siinä pyydetyn summan venäläistä rahaa.
»Minkä kokoinen mies se Grabbe on?» kysyi hän edelleen.
»Hän näyttää olevan suunnilleen minun kokoiseni ja partaakin hänellä on sen verran kuin minullakin.»
»Mutta mistä sinä olet syntyisin?» kysyi hän nyt.
»Karjalasta, Suorlahden pitäjästä», vastasin minä.
»Kyllä kuulen puheestasi, että sinä olet Karjalasta», sanoi hän, sillä minä käytin karjalan-murretta, »mutta sanopas, kuinka monta pitäjää on Suorlahden ja Käkisalmen välillä?»
»Mitäs niitä nyt onkaan: Kitee, Ruokolahti, Kurkijoki, Hiitola», aloin minä muistella.
»Aivan oikein, sillä minä olen ollut koulunopettajana Käkisalmessa ja tunnen senvuoksi ne seudut. Mutta kuinka sinä tänne olet joutunut ja miten kauan sitten?»
»Minä tulin Hiitolan kirkkoherran Gutzeuksen mukana ja olen nyt kuusi vuotta palvellut täällä. Mutta sitten lähti Gutzeus Tukholmaan, jonka jälkeen minä rupesin rengiksi herra Eerikille.»
»Mikäs sinun nimesi on?»
»Tapani Martinpoika.»
Tähän päättyi kuulustelu ja pastori lausui:
»No niin, Tapani, tulepas sitten tänne tupaan saamaan ruokaa.»
Minä kiitin ja seurasin hänen mukanaan tupaan, jossa oli kaksi venäläistä rakuunaa. Ne ynnä heidän luutnanttinsa nimittäin majailivat pappilassa, kuten jo ennen olin kuullut. Neitsyt asetti minua varten pöydälle leipää, voita, savustettua lihaa ja silakoita. Pöytään istuessani pyysin veistä, sillä rakuunain nähden en uskaltanut ottaa esille omaa puukkoani. Pastori antoi minulle veitsensä, ja minä ryhdyin hyvällä ruokahalulla aterioimaan.
Silakkaa syödessäni sanoin minä pastorille:
»Nämä silakat on ostettu meidän pitäjästä.»
»Ei olekaan», vastasi pastori hymyillen.
»Mutta ihanhan nämä maistuvat samanlaisilta kuin Kemiön silakat», väitin minä.
»Kyllä ne on ostettu korpoolaisilta Turusta», nauroi pastori, »ja eikö nuo silakat liene kaikkialla samanmakuisia.»
Rakuunat, jotka näkyivät osaavan jonkin verran suomea, nauroivat myöskin. Olin hyvilläni, sillä olin puhunut tätä näyttääkseni hyvin yksinkertaiselta.