Lakattuani syömästä tuli toinen rakuunoista pastorin luo ja pyysi hänkin ruokaa. Pastori leikkasi hänelle kappaleen leipää ja lihaa sekä samoin toisellekin rakuunalle. He asettuivat penkille syömään. Minä menin heidän lähelleen istumaan ja kuiskasin pastorin huomaamatta toiselle rakuunalle:
»Enpä minä viitsisi noin penkillä syödä, kun ei kerta pöydän ääreen käsketä niinkuin muitakin ihmisiä.»
Ryssät ottivatkin sanani onkeensa, veivät syötävänsä närkästyneinä takaisin pastorille, kiroilivat ja uhkasivat mennä talonpoikain navetoista itselleen lampaita teurastamaan. Uhkailivatpa pappilankin navetassa käydä lihaa tekemässä.
Kiireesti meni nyt pastori vierastupaan, jossa luutnantti oleskeli. Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi viimemainittu arkitupaan, kädessään pamppu. Julmistunein kasvonilmein voiteli hän nyt molempain sotilastensa selät, niin että tupa mäikkyi. Istuin allapäin ja tuijotin totisena sillanrakoon, vaikka sisuksiani kutittikin nauru, sillä tätä juuri olin tarkoittanutkin, koska minulla tällä kertaa ei ollut tilaisuutta sen pahemmin vihollisiani vahingoittaa.
Iltapäivällä kutsui pastori Paulin minut jälleen kamariinsa ja kysyi:
»Kuinka he juuri sinut lähettivät tänne?»
»Tottapa niillä ei liene ollut parempaakaan panna», vastasin yksikantaan.
Tämän jälkeen kysyi hän uudelleen nimeäni ja minä vastasin kuten edelliselläkin kertaa.
»Kuulepas nyt, Tapani», virkkoi hän senjälkeen, »jos sinä kenellekään hiiskut mitään siitä asiasta, jolle sinut on tänne lähetetty, niin sekä oma isäntäsi että minä ja moni muu joutuu silloin hengenvaaraan. Koeta siis herran nimessä pitää suusi kiinni! Ja nyt saat mennä levolle, hevosesi kyllä saa talosta hoidon.»
Toivotin hyvää yötä ja menin takaisin arkitupaan, jossa paneuduin yhdessä talon rengin ja venäläisten rakuunain kanssa maata samalle penkille. Olipa minulla toisen rakuunan kanssa yhteinen päänalanenkin.
Aamulla tuli neitsyt Bäck tupaan ja herätti rengin sekä hetkistä myöhemmin minut, vaikka en tosissani enää nukkunutkaan. Kun olin pessyt silmäni ja kampasin huolellisesti päätäni, ihmetteli neitsyt, että minä olen kovin siisti talonpoikaisrengiksi. Sen jälkeen hän vei minut kamariin, jossa pastori vielä makasi rouvansa selän takana leveässä sängyssä.
»Mikäs sinun nimesi taasen olikaan?» kysyi hän silmiään hieroen.
»Tapani Martinpoika», vastasin kuten ennenkin.
»Aivan niin, ja kas tässä on nyt kirje herra Eerikille. Tervehdi häntä minun puolestani ja sano, että minä pysyn edelleenkin hänen ystävänään, mutta Grabbesta minä veisaan viisi. Tässä on kuitenkin rahat, joita hän pyytää, mutta anna ne ensiksi herra Eerikille.»
»Kyllä minä toimitan», vakuutin ja yksinkertaisuuttani osoittaakseni tiedustelin, oliko kirje sinetöity, vaikka näin sen itsekin. Kun pastori oli vielä saanut täydellisen vaitiololupaukseni, kehoitti hän minua rauhassa lähtemään takaisin Kemiöön.
Kun olin pihalla satuloinut hevoseni valmiiksi, kutsutin pastorin ulos.
Vedin hänet hiukan syrjään ja lausuin:
»Tahtoisin ilmoittaa teille jotakin, jos vain voin luottaa teihin.»
Pastori huomasi nyt, ettei hän ollut minkään rengin kanssa tekemisissä ja vakuutti sielunsa autuuden kautta, että saatoin huoleti uskoa hänelle asiani. Ojensin nyt hänelle takaisin äsken saamani rahat ja lausuin:
»Kas tässä saatte rahanne takaisin. Nimeni on Tapani Löfving ja olen ainoastaan koetellut, oletteko te luotettava suomalainen. Olen kuullut, kuinka te olette luvannut toimittaa minut venäläisten käsiin. Tehkää se nyt, sillä onhan luonanne venäläinen luutnantti ja kaksi sotilasta, mutta minä ilmoitan myöskin ennakolta olevani mies selviytymään kolmesta vihollisesta.»
»Miksi puhutte sellaista, rakas herra Löfving?» änkytti pastori hämillään. »Tulkaa sisälle ja olkaamme ystäviä.»
Minä seurasin häntä kamariin, jossa otin povestani esille pistoolit.
»Mutta minähän sanoin teille jo, että te saatte luottaa minuun», sanoi pastori närkästyneenä.
»No niinpä sitten luotankin teihin ja olen hyvin iloinen, voidessani sen tehdä», vastasin minä, pujottaen pistoolit takaisin poveeni.
Jäin sitten pappilaan vielä koko siksi päiväksi ja seuraavaksi yöksi. Meistä tuli pastorin kanssa hyvät ystävykset ja illalla joimme hänen kanssaan veljenmaljat.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Jumalanpalveluksessa oltuani lähdin pastori Paulinin ja venäläisten luutnantin kanssa Ruskonkylään, jossa oli eräässä talossa häät. Vaikka olinkin tullut pitoihin kuokkavieraana, käskettiin minut sentään pöytään, sillä ratsastinhan toki herrojen seurassa omalla hevosella. Aluksi jouduin istumaan aivan pöydän yläpäähän. Mutta kun isäntämiehet aikansa kursailtuaan alkoivat hekin asettua pöytään, työnsivät he minut yksi toisensa jälkeen tieltään, kunnes olin huilannut aivan pöydän alapäähän. Sitten syötiin ja ryypättiin runsaasti paloviinaa.
Kun ateria oli lopetettu, alkoi tanssi. Ensiksi tanssi pappi morsiamen kanssa, kuten tapa on. Hänen jälkeensä aioin minä rohkeasti viedä morsiamen tanssiin, mutta silloin huudahti luutnantti: »Maltchij!» sekä alkoi itse pyörittää morsianta. Poljin hänelle jalallani tahtia ja rallatin kurkun täydeltä, ollen olevinani aika humalassa. Se alkoi huvittaa luutnanttia ja tanssin loputtua tuli hän luokseni sekä joi kokonaisen paloviinapikarin minun onnekseni. Sitten veti hän minut pöydän luo sekä kehoitti juomaan hänen maljansa. Teinkin sen, mutta juodessani kumarsin syvään ja tyhjensin koko viinalasin hänen avaraan saapasvarteensa. Tyhjentelimme sitten ahkerasti toistemme maljoja ja kaksi tai kolme kertaa kaasin uudelleen lasini hänen saappaaseensa. Kun hän sitten lähti uudelleen tanssimaan, litkui hänen jalkansa kuin olisi hän juuri merestä noussut.
Mutta hän oli iloista poikaa ja nauroi täyttä kurkkua, kun minä rallatin tahtia ja panin toimeen kaikenlaisia hullunkurisia kujeita. Hän taputti minua olkapäälle ja suuteli poskelle sekä kehui minua mainioksi koiransilmäksi. Lopuksi meni hän pastori Paulinin luo, jonka uudeksi rengiksi hän minua luuli, sekä tahtoi ostaa minut kahdellakymmenellä ruplalla lahjoittaakseen minut sitten ruhtinas Galitzinille ilveilijäksi. Nyin pastoria takinhelmasta, että hän suostuisi kauppaan, mutta hän oli jyrkästi kieltäytyvinään. Niin jäi kauppa tekemättä ja minulta meni tilaisuus päästä joksikin aikaa oleskelemaan itse Galitzinin leivässä.
Maanantaiaamuna läksin jälleen matkaan, kulkien entisiä jälkiäni Turun kautta takaisin Vehmaalle, jossa Lahdenrannan torpassa lepäilin lähes viikon, kertoellen iltaisin takkatulen ääressä Riikalle ja vanhuksille kirjavista seikkailuistani.
KUUDES LUKU.
Pieniä seikkailuja ja vaarattomia kahakoita.
Entiset toverini eivät vielä olleet palanneet omilta retkiltään ja minä lähdin jälleen yksinäni liikkeelle. Taivassalon papista olin kuullut samaa kuin pastori Paulinistakin ja että hänkin olisi minua ankarasti uhkaillut. Päätin sen vuoksi asettaa hänet samantapaisen kokeen alaiseksi. Kirjoitin siis ensinnäkin omassa nimessäni kirjeen, jossa varoitin herra Strandmania uskottomuudesta omaa kuningastaan kohtaan, joka äskettäin oli Jumalan avulla palannut takaisin valtakuntaansa. Kirjeen lopussa mainitsin, että lähetän oman renkini sitä tuomaan hänelle, ja jollei hän nyt uhkaustensa mukaan vangitse renkiäni, niin pyysin sen mukana saada muutaman rivin vastaukseksi kirjeeseeni.
Kun olin vienyt kirjeen pappilaan ja pastori silmäillyt sen läpi, kysyi hän:
»Missäs sinun isäntäsi on?»
»Hän on tuolla metsässä, kun ei uskaltanut itse tulla peläten teidän vangitsevan hänet», vastasin minä. »Mutta vastauksen pyysi hän teidän kirjoittamaan.»
»Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä!» vastasi pastori tuikeasti.
»Mutta minä en uskalla ilman vastausta palata hänen luokseen», koetin selittää.
Nyt pistäytyi pastori huoneeseensa ja palasi hetkisen kuluttua takaisin. Kirjeeni alareunaan hän oli kirjoittanut seuraavat sanat: »Löfvingin ei tarvitse sekaantua minun asioihini, sillä minä itse vastaan siitä, mitä olen tehnyt tai vasta aion tehdä.»
Silloin lausuin ankarasti:
»Minä olen itse Löfving, mutta sinussa ei ole ikinä miestä vastaamaan siitä, mitä olet tehnyt!»
Tämän sanottuani vedin toisen pistoolin esiin ja ojensin sen hänen rintaansa kohti. Hän kalpeni ja oli vähällä vaipua lattiaan sekä pyysi änkyttäen minua antamaan hänelle anteeksi ja rupeamaan hänen ystäväkseen. Ja niin tämä pieni jupakka lopuksi päättyi, että annoimme tosillemme kättä ja minä jäin hänen vieraakseen seuraavaan päivään saakka saaden nauttia runsasta vieraanvaraisuutta.
Lokakuun ensi päivänä otin Kustaviin jättämäni aluksen ja purjehdin sillä Iniöön sekä sieltä läheiseen Keistiön saareen. Täältä lähetin taas kolme kirjettä Tukholmaan, joissa monien muiden seikkojen ohella ilmoitin, kuinka ruhtinas Galitzin on äskettäin jaellut saaristolaisille matkapasseja houkutellen heitä Tukholmaan tiedusteluretkille. Keistiöstä palasin takaisin Iniöön ja oleskelin siellä ankarain myrskyjen takia kokonaista neljä vuorokautta, jotka vietin Norrbyn kylässä Matti Heikinpojan talossa. Viimeistä iltaa talossa ollessani menin ulkona käymään, ja kun tuvan ikkunan ohi kulkiessani kuulin sisällä nimeäni mainittavan, pysähdyin kuuntelemaan painaen korvani aivan ikkunaan kiinni.
»Saapa nähdä, uskaltaako Löfving täältä mennä Houtskarin Koivusaarelle, kun ne ovat niin kovin uhanneet hirttää hänet heti, kun hän sinne tulee», sanoi isäntä.
»No olisipa se nyt sentään kovin julmasti tehty» arveli siihen emäntä.
Palasin tupaan, istahdin penkille pöydän päähän ja teeskentelin itseni hyvin väsyneeksi, haukottelin pitkään, painoin pääni käsivarrelle sekä aloin pian kuorsata. Tovin sitä tehtyäni olin havahtuvinani hereille, haukottelin jälleen sekä aloin kertoa nähneeni sellaista unta, että näiden seutujen talonpojat vaanivat minua vangitakseen ja hirttääkseen. Isäntä ja emäntä vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta minä tiedustelin viattomana, eivätkö hekin olleet sellaisia uhkauksia kuulleet. He myönsivät sen, jolloin minä vakuutin:
»Niin, niin, näen aina edeltäpäin unissani, mikä vaara minua kulloinkin uhkaa.»
Muutaman ajan kuluttua huomasinkin sitten tarkoitukseni toteutuneen, sillä tieto tästä ihmeellisestä kyvystäni oli levinnyt ympäri saariston.
Lokakuun kymmenennen päivän iltana saavuin ankaran lounaismyrskyn vallitessa Livoluotoon ja yövyin Povalan taloon Tersalan kylässä. Heräsin aamulla makeasta unestani uuninpäällä siihen, että tupaan tuli kolme venäläistä, jotka röyhkeästi vaativat isännältä viinaa. Sitä saatuaan väittivät he itsellään olevan ruhtinas Galitzinin määräyksen ottaa talonpojilta viinapannut pois. Isäntä antoi heille, nyt rahaa, mutta he vaativat vielä muutakin muka viinapannun lunnaiksi. Hetken vielä riideltyään saivat he vielä kirveen ja villasukat, minkä jälkeen he lähtivät ulos.
Minä olin tällä välin kiireesti pukeutunut ja tulin nyt uunilta alas. Nähtyäni ikkunasta, että samat miehet olivat uudelleen sisälle tulossa, paneuduin nopeasti penkille pitkäkseni ja sieppasin tyhjän viinalekkerin pääni alle. Venäläiset tulivat sisään ja yksi heistä läheni heti minua ja sieppasi röyhkeästi lekkerin pääni alta. Nousin laiskasti istumaan, haukottelin ja sanoin:
»Kyllä siitä ryypätä saa.»
Pudisteltuaan lekkeriä ja huomattuaan sen tyhjäksi löi sotamies sen lattiaan ja alkoi kovasti kiroilla. Sitten vetäisi hän sapelinsa ja löi sen pöytään että rämähti. Nousin nyt seisomaan ja ilmoitin olevani pastori Strandmanin renki sekä kokoavani hänen tsaarillisen majesteettinsa armeijalle tulevia veroja, uhaten sitoa heidät käytöksensä takia köysiin ja viedä ruhtinas Galitzinin luo. Sotamiehet aristuivat huomattavasti, mutta alkoivat sitten vedota kirjeelliseen määräykseensä, jonka he muka tahtoivat näyttää minulle, jos seuraisin heitä ulos rannalle.
Minä lähdinkin heidän jäljestään ja taitoin piha-aidasta aseekseni tukevan seipään. He vaativat minua kulkemaan edellään, jolloin he piankin olisivat voineet minut takaapäin lävistää. Minä en siis suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan seurasin heidän perässään rantaan. Kun he eivät voineetkaan näyttää mitään kirjallista määräystä, josta olivat kerskuneet, hutkin minä heitä kutakin erikseen seipäälläni niin, että tomu pölisi. Heidän veneensä oli kiinni ranta-aitassa, joka oli rakennettu muutamien kivien varaan ja jonne kuljettiin kapeata siltaa myöten. Voidellessani heitä seipäälläni juoksi heistä kaksi siltaa pitkin aittaan. Minä perässä! Kun tulin ovelle, olin vähällä saada heidän kirveistään rintaani, mutta ajoissa ehdin kuitenkin väistyä ja pyörähtää ympäri. Silloin jouduin vastakkain kolmannen sotamiehen kanssa, joka oli jäänyt selkäpuolelleni. Pukkasin hänet nopeasti seipäälläni sillalta veteen ja juoksin maalle. Molemmat aitassa olleet seurasivat uhkaillen perässäni. Mutta nyt annoinkin minä heille oikean suomalaisen voitelun, jonka he varmasti muistavat vielä Moskovaan palattuaankin. Kiireesti korjasivat he nyt itsensä käpälämäkeen ja toisissa kylissä olivat he kertoneet joutuneensa Povalassa tekemisiin erään paholaisen kanssa, joka oli sanonut olevansa Strandmanin renki ja jolla olisi ollut omaatuntoa lyödä heidät kuoliaaksikin, jolleivät he niin kiireesti olisi luitansa korjanneet. »Se oli kokonainen pikku perkele ja varmastikin se on entinen sotilas», olivat he lopettaneet juttunsa. Mutta minä jäin Povalaan vielä toiseksikin yöksi ja seuraavana päivänä tuli naapureista väkeä kiittämään minua siitä, että olin vapauttanut heidät ryöstäjistä.
Näinä päivinä sain tietooni, että venäläiset olivat vetäneet 83 kaleeria ylös Aurajokeen talviteloilleen sekä korjattaviksi. Sotaväkeä alettiin myös majoittaa talvileiriin. Uuteenkaupunkiin, Naantaliin, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin oli määrätty yksi rykmentti kuhunkin sekä Turkuun kolme rykmenttiä.
Lokakuun lopussa ja marraskuun alussa retkeilin taas mannermaalla Turun seutuvilla. Olin nytkin useat kerrat valepukuisena venäläisten keskellä, mutta tarkemmin en näistä kaikista pikkuseikkailuista huoli tässä kertoa. Marraskuun kymmenennen päivän tienoissa tulin taas Lahdenrantaan Riikan luokse. Kun aikomukseni oli itse mennä jälleen Tukholmaan voidakseni suullisesti tarkemmin esittää viime aikojen tapaukset Suomessa, päätin ottaa Riikan mukaani ja hankkia hänelle asunnon Tukholmasta. Itse tulisin siellä mahdollisesti taas viipymään hiukan pitempään eikä minun siis tarvitsisi elää alituisessa huolessa ja tuskassa morsiameni kohtalosta. Riika suostui luonnollisesti ilomielin ehdotukseeni ja vaikka meidän olikin hiukan sääli torpan vanhuksia, täytyi eron kuitenkin tapahtua.
Mukanamme lähti kaksi Viipurin puolelta kotoisin olevaa poikaa, toinen kolmen-, toinen neljäntoistavuotias. Sodan alussa olivat he kumpikin menettäneet omaisensa ja harhailleet sitten mitä kirjavimpia kohtaloita ja suurimpia kärsimyksiä kokien ympäri maata. Nyt he olivat kulkeutuneet tänne Vehmaan Lahdenrantaan ja pyysivät päästä meidän mukanamme Tukholmaan, johon minä suostuinkin.
Neljäntenätoista päivänä marraskuuta lähdimme nelisin tasaisella tuulella purjehtimaan ja pääsimme onnellisesti Eckeröön pohjoispuolelle, jossa meidät yhtäkkiä yllätti tavattoman ankara luodemyrsky. Olimme silloin kolmen penikulman päässä edellämainitun saaren rannasta. Minä istuin peräsimessä ja Riika oli minun vierelläni, pojat taasen maston juurella. Myrskynpuuska tuli niin yllättäen, että purjeita ei ehditty vetää alas, eikä siihen oikeastaan muut olisi kyenneetkään kuin minä ja minun taasen täytyi pysyä peräsimessä. Kaksi kertaa löi voimakas aalto ylitsemme ja luulin jo perikatomme tulleen ja heitin sieluni Jumalan huomaan. Melkein tajutonna nojautui minuun läpikastunut Riika, jonka ympäri olin lujasti kietonut vasemman käteni. Pojat olivat tarrautuneet maston juureen.
Mutta pahin myrskyn puuska meni yhtä pian ohi kuin oli tullutkin. Suurella vaivalla onnistuimme sitten iltahämärässä laskemaan maihin, jossa saimme kuivatuksi läpimärät vaatteemme sekä ostetuksi hiukan ruokaa, sillä meri oli pyyhkäissyt mukaansa meidän eväsvaramme. Seuraavana päivänä ilma oli jo siksi tasaantunut, että kykenimme jatkamaan matkaa päästen onnellisesti saman päivän iltana Furusundiin, jolloin meri tyyntyi kokonaan. Marraskuun kuudentenatoista päivänä tulimme Tukholmaan, jossa heti riensin kreivi Tauben puheille esittäen hänelle tarkan kertomuksen viimeaikaisista vaiheistani sekä jättäen päivämuistiinpanoni hänen nähtäväkseen. Kaikkien kestämieni vaivojen ja vaarojen palkkioksi sain ainoastaan kaksitoista riikintaaleria. Niin köyhä oli tähän aikaan valtion kassa. Riikan sain sijoitetuksi erään köyhyydessä elävän suomalaisen pappisperheen luo. Itse jäin myös Tukholmaan yli joulun.
* * * * *
SEITSEMÄS LUKU.
Sissiseikkailuja merellä.
Vuosi 1716 oli jo alkanut, rauhasta ei ollut tietoa enempää kuin ennenkään ja minua vartoi siis vielä moni rauhaton retki ja seikkailu. Mutta niitä vartenhan olin luotukin ja vaikka morsiameni nyt olikin turvassa Tukholmassa, paloi mieleni sentään isänmaahani.
Talvi alkoi kallistua jo kevääseen, kun levon ja lemmen aika minulta taas täksi kertaa päättyi. Huhtikuun kuudentenatoista päivänä kutsuttiin minut kreivi Tauben luo, ja häneltä sain määräyksen lähteä jälleen Suomeen saaden samalla matkarahoikseni kolmekymmentä riikintaaleria. Tovereikseni sain kolme suomalaista talonpoikaa Turun saaristosta, jotka myöskin olivat viettäneet talven Tukholmassa. Vaiherikkaan matkan jälkeen saavuin Vapunpäivänä Taivassaloon ja vaelsin oitis tapaamaan ystävääni Fingerrosia. Hän kertoi minulle heti, mitä oli kuullut Lehtisten kartanossa majailevalta, ennen mainitulta kapteeni Losakovilta, nimittäin muun muassa sen, että venäläiset odottivat Turkuun yliamiraali Apraksinia, minkä jälkeen kaleerilaivasto lähtisi liikkeelle.
Fingerrosin luona pukeuduin taas talonpojan pukuun, otin kontin selkääni ja lähdin taivaltamaan Turkua kohti sanoen meneväni niille ja niille ostoksille. Kaupunkiin tulin neljäntenä päivänä. Kaleerit olivat vielä joensuulla, mutta niiden luokse ei syrjäisiä päästetty, sillä niihin lastattiin parhaillaan ruokavaroja. Liikuin sen sijaan muualla kaupungissa ja ympäristöllä sekä sain tietooni ongituksi seuraavat seikat. Vihollisia oli maassamme tätä nykyä ainoastaan kaksitoista rykmenttiä, kussakin kuusi tai seitsemänsataa miestä, siis kaiken kaikkiaan noin seitsemän tai korkeintaan yhdeksän tuhatta miestä. Maalis- ja huhtikuun ajalla oli kuollut kulkutauteihin lähes puoli kolmatta tuhatta miestä ja yhtä suuri määrä elossa olevasta miehistöstä oli parast'aikaa sairaana. Tämän harvennuksen takia kaiketi oli vihollinen keskittänyt jäljellä olevat voimansa pääasiallisesti Etelä-Suomeen, sillä äskettäin olivat Pohjanmaalta saapuneet Turun lääniin siellä talvehtineet kasakat ja rakuunat.
Ruhtinas Galitzin oli viettänyt talven Pietarissa, mutta minun Turkuun tullessani hän oli jo palannut paikalleen. Tultuaan hän oli teloituttanut muutamia upseerejaan sekä tuominnut toisia kujanjuoksuun, syystä että he hänen poissa ollessaan olivat harjoittaneet ilkivaltaisuutta rauhallisen asujaimiston keskuudessa. Tämän kuultuani kohotin hattuani Galitzinin kunniaksi.
Olen jo ennenkin maininnut siitä suuresta siivottomuudesta ja roskaisesta elämästä, jonka venäläiset olivat vanhaan pääkaupunkiimme tuoneet. Se oli entisestäänkin kasvanut. Irtolaisnaisia liikkui kaupungissa vilisemällä: niitä oli venäläisiä, inkeriläisiä ja—surullista sanoa—myöskin melkoinen joukko suomalaisia! Viina vuoti virtanaan. Huhtikuun lopulla oli muutamassa majapaikassa kuollut samana päivänä kokonaista kahdeksan sotamiestä, ja kun heidän ruumiinsa oli ruhtinaan käskystä avattu, olivat jokaisen sisälmykset olleet aivan mustat ylettömästä paloviinan juonnista. Venäläisten taholta oli tapauksen johdosta levitetty ilkeämielistä huhua, että suomalaiset olivat muka noitakeinoillaan saaneet sen aikaan. No niinpä kylläkin, sillä olivathan he ahmineet Suomen karhujen ilolientä!
Kuluneena talvena olivat venäläiset rakennuttaneet osaksi Pietarissa, osaksi Turussa toista sataa pienempää sota-alusta. Kaikesta päättäen tultaisiin siis tänä kesänä toimimaan merellä entistä enemmän. Viime kuussa oli venäläisiä muuten kohdannut joltinenkin merionnettomuus. Eräs uusi linjalaiva oli komennettu Pietarista Tallinnaan. Lähtiessään oli laiva juuri satamassa kääntyessään laukaissut osan kanuunoistaan, jolloin ruutisäiliö jollakin tavoin syttyi ja laiva viidensadan miehensä kera lensi tulipatsaana ilmaan. Mutta tsaari Pietari oli hellittämätön mies, joten meillä tuli kyllä riittämään tekemistä hänen laivojensa kanssa.
Saatuani Turussa tietooni paitsi edellämainittuja joukon muitakin sodan kannalta tärkeitä seikkoja, palasin itse Tukholmaan niistä ilmoitusta tekemään. Perillä tapasin ihmeekseni viimekesäiset toverini sekä ylioppilas Sakarias Wegerin, jotka olivat omia aikojaan kulkeutuneet Tukholmaan. Heillä oli ollut omat kirjavat vaiheensa, mutta niiden kertominen ei kuulu tähän. Lyöttäydyimme nyt taas yhteen ja viivyttyäni ainoastaan muutaman päivän Tukholmassa lähdimme pienehköllä aluksella Suomen vesille.
Risteiltyämme siellä ja täällä saaristossa, tehtyämme kaikenlaisia pieniä palveluksia Ruotsin laivastolle sekä hätyytettyämme yksinäisiä vihollisen aluksia saavuimme kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä Hiittisten saaristoon. Siellä kohtasimme odottamatta venäläisen kuormalaivaston, johon kuului yksi sotapriki, kolmattakymmentä kaleeria, yksi kreijari, kaksi lotjaa ja neljä suurta eskaluuppia. Tämä laivakaravaani mennä jullaili kaikessa rauhassa Turkua kohti. Iskimme kohta sen kimppuun kuin väijyvä haukka kanaparveen ja kiivas tulenvaihto alkoi meidän ja prikin välillä. Mutta silloin parhaimman kahakan aikana karahti meidän aluksemme vedenalaiselle kalliolle ja siinä me sitten olimme kuin naulatut, vihollisten purjehtiessa tiehensä ja kadotessa näkyvistämme.
Vasta illalla saimme aluksemme irti kiveltä ja ankkuroimme lähimmän saaren suojaan. Hetkistä myöhemmin asettui naapuriksemme ruotsalainen fregatti Pollux, joka oli myöskin täällä vihollisen laivoja väijyskelemässä ja jota johti luutnantti Silvius.
Seuraavana päivänä purjehdimme yksinämme Turkuun päin, tapasimme Paraisten saaristossa venäläisen muonalaivan, jonka ammuimme upoksiin, ja palasimme illalla takaisin Hiittisiin. Mutta ennen ankkuripaikalle ehdittyämme kohtasimme suurenpuoleisen venäläisen eskaluupin, jossa paitsi paria laivamiestä oli neljä sotilasta. Lyhyen taistelun jälkeen valtasimme eskaluupin, jonka huomasimme olevan lastatun voilla, pähkinöillä, hunajalla, simalla ynnä muilla paremmilla ruokatavaroilla. Kuljettajat, jotka kaikki vangitsimme, ilmoittivat niiden olevan aiottuja ruhtinas Galitzinin tarpeiksi. Sääli vain, että kohtalo oli taasen saattanut minut verottamaan hänen ylhäisyytensä keittiötä.
Seuraavana päivänä jätin anastetun eskaluupin saaren rantaan ja määräsin kaksi miehistäni vartioimaan vankeja. Jäljellä olevain kolmen miehen kanssa lähdin itse omalla aluksellamme saaria kiertelemään. Puolenpäivän tienoissa tapasimme taas venäläisen muonalaivan, joka luotojen lomitse puikkelehti Turkua kohti. Puolta tuntia myöhemmin oli se meidän hallussamme. Lastina sillä oli sata säkkiä jauhoja, viisisataa leiviskää läskiä, muutamia tynnyreitä etikkaa, pippuria ja vahaa ynnä yhtä ja toista muuta. Mutta kun tämän arvokkaan saaliimme kanssa palasimme ankkuripaikallemme, oli eilen anastettu eskaluuppi tipotiessään. Rannalta löysimme edellisenä päivänä vartijoiksi jätettyjen miesteni ruumiit. Vankien oli nähtävästi onnistunut yllättää vartijansa, minkä jälkeen he aluksineen olivat livistäneet tiehensä.
Hätyytettyämme siten melkein joka päivä vihollisen aluksia ja oltuamme jo kerran vähällä joutua vangiksi taistellessamme kuutta kaleeria vastaan, tapasimme jälleen Veenoksan saaren luona heinäkuun ensimmäisenä päivänä Polluxin, jolla tällä kertaa oli seuralaisenaan fregatti Bernhardus. Hankoniemessä olimme saaneet kuulla olevan venäläisen vartioston, kolmesataa miestä kapteeni Arkaroffin johdossa. Päätimme nyt käydä heitä tervehtimässä. Jätin anastamani venäläisen muonalaivan Veenoksan rantaan erääseen suojassa olevaan poukamaan sekä kaksi miehistäni sitä vartioimaan. Sen jälkeen purjehdimme kolmen aluksen laivastona Hankonientä kohti, jonka nokalle saavuimme seuraavana aamuna.
Päivän valjetessa ampui Pollux venäläisen merkkilaukauksen, minkä jälkeen laskimme lähemmäs maata ja ankkuroimme noin puolen virstan päähän rannasta. Bernhardus oli vetänyt mastoonsa venäläisen lipun ja Polluxilla oli taas Tanskan lippu. Etäämpänä maalla näimme leirissä joukon rakuunoita, joiden hevoset söivät niityllä.
Päätimme houkutella kapteeni Arkaroffin ansaan ja vangita hänet sekä sitten, jos mahdollista, koko hänen miehistönsäkin. Siinä tarkoituksessa pukeuduin minä miehineni venäläisen merisotilaan pukuun, joita meillä oli hallussamme tarpeen tullen käytettäväksi. Sitten laskeuduimme eskaluuppiin ja soudimme rantaan.
Kaksi rakuunaa nousi ja ratsasti luoksemme.
»Shto karable jest—mitä laivoja ne ovat?» kysyi heistä toinen.
»Nashij—meikäläisiä» vastasin minä.
Sen jälkeen käskin toisen rakuunan ratsastaa kapteeni Arkaroffin luo ja pyytää häntä tulemaan laivaamme sekä tuomaan tullessaan luotsin, sillä meidän oli määrä purjehtia Turkuun, mutta emme tunteneet väyliä. Kun rakuuna oli mennyt matkaansa, kysyin minä toiselta, oliko hän kuullut, milloin kaleerilaivasto lähtisi Tukholmaan. Rakuuna vastasi, että sitä ennen odotettiin tsaaria linjalaivaston kanssa tänne saapuvaksi. Kerroin hänelle, että Tukholman retkeä varten on jo neljäkymmentä tuhatta miestä valmiina ynnä muuta mitä mieleeni sattui juolahtamaan, asettaen hänelle samalla kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, joihin hän hyvässä luottamuksessa antoi vastaukset.
Kun toista rakuunaa ja kapteenia ei kuulunut, pyysi hän meitä soutamaan heidän aluksensa luo, joka oli ankkurissa tuonnempana kylän alla. Ryhtyessämme noudattamaan hänen kehoitustaan ja soutaessamme pitkin rantaa, tarttuikin eskaluuppi kivelle. Silloin ratsasti rakuuna veteen, auttaakseen meitä pälkähästä, mutta nähdessään purtemme pohjalla joukon musketteja, säikähti hän ja yritti pahaa aavistaen palata takaisin. Kerkesin kuitenkin pistoolin laukauksella ehkäistä hänen pakonsa. Mutta samalla saapuikin paikalle kapteeni Arkaroff miehineen ja huomatessaan, mitä laatua venäläisiä me olimme, komensi hän miehensä ampumaan yhteislaukauksen meitä kohti. Me vastasimme tuleen tulella, jolla välin saimme eskaluupin irti kiveltä ja aloimme soutaa poispäin. Pollux oli, huomatessaan, miten asiat kehittyivät, nostanut kiireesti ankkurinsa, laskenut lähemmäs sekä laukaissut muutamia kanuunoistaan venäläisten keskelle. Jättäen paikalle kymmenkunta kaatunutta ja haavoittunutta pakenivat nämä kiireesti. Oli Jumalan ihme, että minä miehineni pelastuin pyräkästä ilman pienintäkään vahinkoa.
Purjehdimme tämän jälkeen länteen päin ottaen mukaamme ennenmainitun, vihollisilta anastamani aluksen, joka kiinnitettiin Polluxin perään. Sitä emme kuitenkaan onnistuneet kuljettamaan meikäläisen laivaston luo. Sillä neljännen päivän aamuna, ollessamme Köökarin lähistöllä, huomasimme taivaanrannalla kokonaista neljätoista venäläistä risteilijää, jotka suuntasivat kulkunsa meitä kohti. Tyhjensimme silloin nopeasti venäläisen aluksen, siirtäen siinä olevat arvokkaimmat tavarat Polluxiin, minkä jälkeen upotimme sen mereen ja lähdimme täysin purjein pakoon. Onnellisesti pääsimme eroon takaa-ajajistamme ja saavuimme seuraavana päivänä laivastoon.
Lepäiltyämme muutamia päiviä läksimme jälleen Herran nimeen merelle kyntäen ristiin rastiin Itämeren aaltoja sekä vainuten vihollislaivojen liikkeitä kuin väsymättömät lintukoirat.
Polluxista erottuani risteilin minä heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä omalla aluksellani Bråttöön saaren ympärillä päästäkseni erään venäläisen kaleerilaivueen jäljille. Erään luodon ympäri laskettuani olin joutua melkein keskelle mainittua laivastoa, joka oli ankkuroinut luodon suojaan. Muutimme nopeasti suuntaa ja pääsimme ampumamatkan ulkopuolelle, ennenkuin viholliset kerkesivät kanuunoitaan käyttää. Mutta kolme kaleeria nosti kiireesti purjeensa ja lähti seuraamaan perässämme. Vimmattua kilpapurjehdusta kesti iltahämärään, jolloin kaleerit Ahvenan eteläisten ulkokarien luo saavuttuamme näkivät vihdoinkin parhaaksi keskeyttää turhan takaa-ajonsa ja palata takaisin. Kun heidän purjeensa olivat kadonneet näkyvistä, muutimme mekin suuntaa ja laskimme yön ajaksi Nyhamnin luo.
Aamulla ani varhain olimme jälleen aaltojen selässä, laskettaen mainiolla takalaitaisella Eckeröötä kohti. Kaikki olimme mitä parhaimmalla tuulella ja minä innostuin kertoilemaan tovereilleni entisistä seikkailuistani ja hengenvaaroistani.
»Mitäs savua tuo mahtaa olla»? keskeytti yksi miehistä jutteluni ja viittasi edessämme aamu-autereesta kohoavaa Eckeröön rantaa kohti.
Todellakin, siellä kohosi erään kallioniemekkeen suojasta savua, joka kuitenkin lähemmäs tultuamme hälveni aivan kuin tuli olisi äkkiä sammutettu. Se oli näkynyt suunnilleen vanhan suolatehtaan paikalta.
»Laskekaamme lähemmäksi nähdäksemme, mitä siellä on tekeillä», sanoin miehille, ohjaten samalla aluksemme niemekkeen ympäri.
Mutta ällistyksemme ei ollut vähäinen, kun ympäri päästyämme huomasimme edessämme kohoavan kokonaisen mastometsän. Niemekkeen suojassa keinui kokonaista viisitoista venäläistä saaristoalusta sekä lisäksi yksi kaleeri ja eskaluuppi. Viholliset olivat nähtävästi huomanneet jo aikaisemmin meidän lähestymisemme, sillä eskaluuppi oli liikkeessä ja ehti soutaa meitä niin lähelle, että eräs sen miehistä piti keksiä varalla iskeäkseen kiinni alukseemme, samalla kun meitä huudettiin pysähtymään. Nopeasti suuntaa muuttamalla pelastuimme kuitenkin eskaluupista, mutta samalla oli kaleerikin liikkeellä ja kun tuuli hetken aikaa oli meille vastainen, jouduimme molempain vihollisalusten väliin. Asemamme näytti sangen arveluttavalta ja taistelua tuskin saattoi välttää. Komensin mieheni heittämään purrestamme mereen matollisen venäläistä leipää, säkillisen suoloja sekä puolitoista leiviskää juustoa siten keventääkseni aluksen liikkeitä sekä samalla varoen niitä mahdollisen tappion sattuessa joutumasta vihollisen saaliiksi. Sen jälkeen käskin miesteni tarttua musketteihin ja ampua yhteislaukauksen eskaluuppiin, joka soutaen oli uudelleen lähennyt aivan perämme taakse. Kuularyöpyn johdosta pysähtyi eskaluuppi, sillä puolisenkymmentä soutajaa, hellitti osansa saaneina airot käsistään.
Ennenkuin eskaluupista tai kaleerista ehdittiin vastata meidän tuleemme, kääntyi tuuli odottamatta. Annoin pikaisen käskyn niille miehistäni, jotka hoitivat purjeita, ja ennenkuin kummastakaan vihollisaluksesta huomattiin manööveriämme, pyyhälsi purtemme myötätuulessa ulos vaarallisesta asemastaan. Aallokko oli siksi kova, että vihollisen kanuunoista ei ollut suurtakaan pelkoa. Mutta sen sijaan muutti kaleeri esimerkkiämme seuraten purjeitaan ja lähti viilettämään perässämme suoraan ulapalle. Peräsintä hoitaen pidin lakkaamatta silmällä takaa-ajavaa vihollista ja panin huolestuneena merkille, että välimatka lyheni yhtä mittaa. Ennen pitkää olisi kaleeri perämme takana, jolloin se saattaisi käyttää sekä ampuma-aseitaan että keksejään. Aivoni työskentelivät kuumeisesti, keksiäkseen uuden pelastuskeinon. Se olikin ihan edessämme. Silmätessäni nopeasti eteenpäin ulapalle huomasin hyökylaineiden kuohunnasta, että noin virstan päässä edessämme oli poikittain, puolen virstan mittainen vedenalainen kari, joka kummassakin päässään kohosi paljaaksi kallioriutaksi. Päätökseni oli tehty. Purjeita muuttamatta ohjasin purtemme suoraan selänteen vedenalaista keskustaa kohti. Kerran vain raapasi pohja kallioon ja samalla olimme jo yli vaarallisen paikan. Seuratkoon nyt kaleeri perässä jos mielensä tekee! Käännyin katsomaan ja näin, että se oli nopeasti muuttanut purjeitaan luoviakseen selänteen ympäri. Mutta me kohotimme reiman hurraa-huudon, ammuimme ruotsalaisen merkkilaukauksen ja lasketimme täydellä myötäisellä länttä kohti. Välimatkamme venyi tämän tempun kautta siksi pitkäksi, että saatoimme toivoa huoleti ehtivämme illaksi Ruotsin rannikolle.
Päästyämme sitten erinäisten seikkailujen jälkeen takaisin laivastoon ja tehtyäni selkoa viimeisistä retkistäni lupasi amiraali hankkia minulle hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan luutnantin valtuuden. Tämän jälkeen sain käytettäväkseni suuremman aluksen, jolla risteilin lopun kesää Ahvenanmerellä ja Suomen rannikoilla. Huomattavin tapaus sattui lokakuun alkupuolella, jolloin olin väijyksissä Hankoniemen lähistöllä ja anastin lyhyen taistelun jälkeen venäläisen kaleerin sekä kolme muona-alusta. Ne ynnä parikymmentä vankia sain onnellisesti kuljetetuksi Tukholmaan, jonne saavuin marraskuun lopussa. Tuomani saalis jaettiin kolmia amiraliteetin, miehistön ja minun kesken. Vuoden 1716 sotatoimet merellä päättyivät tähän, ja minä jäin Tukholmaan talvea viettämään.
* * * * *
KAHDEKSAS LUKU.
Hänen majesteettinsa kuninkaan puheilla.
Olen jo ennemmin kertonut, kuinka minä kolmatta vuotta sitten ajaessani Ahokas-vainajan kanssa talvisena yönä Houtskarista Kumlingeen äkkäsin taivaalla C-kirjainta muistuttavan tähtisikermän ja kuinka minä sen johdosta ennustin saavani vielä armon tavata ihailemaani Kaarle-kuningasta. Tänä alkaneena vuonna 1717 tämä onni minulle suotiinkin. Kolmatta vuotta sitten oli kuningas äkkiä lähtenyt Turkinmaalta ja yötä päivää ratsastaen saapunut Pommeriin. Siellä hän oli sitten harvenneiden joukkojensa etupäässä koko edellisen vuoden taistellut yhtyneitä valtakunnan vihollisia vastaan, kunnes hän Stralsundin menetettyään oli ankarassa talvimyrskyssä pienellä venepahasella saapunut isänmaansa rannalle oltuaan sieltä poissa kokonaista kuusitoista vuotta. Pääkaupunkiinsa hän ei kuitenkaan koskaan elävänä palannut, vaan majaili yhä edelleenkin Skoonessa, jossa hänen kerrottiin puuhaavan uutta sotaretkeä. Siellä, Lundin kaupungissa, sain minä sitten kunnian kahteen erään olla hänen puheillaan.
Mutta kerronpa asiat järjestyksessään. Kuten sanottu, saavuin Tukholmaan marraskuun lopulla 1716. Vapautta saatuani oli ensimmäinen työni luonnollisesti rientää Riikaa tapaamaan. Olen jo ennen maininnut, että olin saanut hänet sijoitetuksi erään suomalaisen papin perheeseen. Tämä pappi oli Oulun kappalainen Abraham Frosterus. Suomen armeijan peräytyessä Länsipohjaan oli hänkin vaimonsa ja lastensa kanssa paennut kotisijoiltaan ja mitä kurjimmissa oloissa päätynyt tänne Tukholmaan. Hän asui rappeutuneessa talorähjässä Nygrändin varrella lähellä Skeppsbrota ja eli mitä suurimmassa puutteessa, sillä ne niukat tulot, joita hän ansaitsi tilapäisillä papillisilla toimillaan tänne asettuneiden suomalaisten keskuudessa, eivät riittäneet paljon mihinkään.[3]
Minun taloon tullessani oli perhe taas melkein leivätönnä, pastori oli jo pitemmän aikaa maannut sairaana ja Riika oli kalpea sekä paljon itkeneen näköinen. Minut ovella nähdessään hän riemastui sanattomaksi, mutta purskahti sitten itkuun ja kertoi hetken mentyä, mikä onnettomuus hänelle oli joku aika sitten tapahtunut. Pastori Frosterus oli kutsuttu hautaamaan erästä suomalaista virkamiestä ja hänen vaimonsa oli seurannut mukana hautajaisiin. Riika oli jäänyt lasten kanssa kotiin. Hän oli ryhtynyt perheen vähiä ruoka-astioita pesemään ja siinä omissa ajatuksissaan puuhaillessaan hän ei ollut muistanut pitää lapsia silmällä. Yksi pikkupojista oli silloin kiivennyt avonaiselle ikkunalle, josta hän oli horjahtanut alas ja loukannut pahoin jalkansa alakerran niinikään avonaiseen ikkunaan. Eräs ohikulkeva henkikaartilainen oli kantanut valittavan pojan ylös juuri kun vanhemmatkin saapuivat kotiin. Poika makasi yhä vieläkin vuoteessa ja kärsi ankaraa luunsärkyä. Yötä päivää oli Riika vaalinut nuorta potilasta, valvoen hänen vuoteensa ääressä ja vanhempain lohdutuksista huolimatta soimaten itseään onnettomuudesta.
Ensimmäinen toimeni oli luonnollisesti auttaa tuota puutteenalaista perhettä, sillä olihan minulla taas tällä kertaa maallista hyvyyttä koko joukon yli omien tarpeitteni. Asumaan minä asetuin aivan naapuriin ja olin sittemmin jokapäiväisenä vieraana heidän luonaan, missä minulle, seikkailujen miehelle, Riikan läsnäolo ja juttelu kovia kokeneen viisaan pastorin kanssa tarjosi kotoista viihtymystä. Ja pitkistä ajoista sain viettää todella kotoisan joulun. Perhe sai näihin aikoihin apua muualtakin ja kumpikin potilas alkoi vähitellen toipua. Se seikka ynnä minun alituinen läsnäoloni saivat Riikankin poskille hiljalleen palautumaan entisen nuortean punan, samalla kuin kevätaurinko toi uutta kirkkautta hänen rakkaisiin silmiinsä.
Mutta aika kallistui kevääseen ja minun oli jälleen lähteminen merille. Jo huhtikuun neljäntenä päivänä täytyi minun erota morsiamestani ja ystävistäni, sillä päällystöltäni sain käskyn lähteä vakoilemaan Itämerelle, jossa risteili venäläisiä, tanskalaisia ja englantilaisia sotalaivoja. Molemmat viimemainitutkin valtiot kuuluivat nimittäin nykyjään vihollisiimme.
Risteilin sitten parisen kuukautta Ruotsin eteläisellä rannikolla ja toimitin vihollisten liikkeistä tietoja amiraliteetille. Väliin olin valelipulla varustettuna keskellä vihollisten laivastoa ja kerran pistäydyin Kööpenhaminassakin. Kaikkiaan sain tänä aikana kaapatuksi viisikolmatta vankia sekä kolme kuorma-alusta, jotka oli lastattu ruokavaroilla ja viinillä.
Kesäkuussa sain käskyn mennä Lundiin hänen majesteettinsa kuninkaan puheille. Iloani ei voi sanoin kuvata saadessani nyt vihdoinkin kasvoista kasvoihin katsella sitä miestä, jonka edessä puoli Eurooppaa oli vavissut ja jonka persoonan ympärillä ajatukseni varhaisimmasta lapsuudesta olivat kierrelleet.
Oli kaunis ja varhainen kesäkuun aamu, kun minä pukuani huolella silitettyäni pamppailevin sydämin astelin Lundin kaupungin katuja pormestarin taloon, jossa hänen majesteettinsa asui. Kreivi Tauben luona olin kerran nähnyt Kaarle-kuninkaan muotokuvan hänen nuoruusvuosiltaan. Mielessäni oli pitkän solakka ja hoikka mies, jolla oli kapeat ja parrattomat kasvot, korkea otsa, kirkkaan siniset silmät ja vaaleat kiharaiset hiukset. Hämmästykseni sen vuoksi ei ollut vähäinen, kun adjutantti ohjasi minut kuninkaan huoneeseen ja minun katseeni pysähtyi pöydän ääressä istuvaan jäykkäpiirteiseen mieheen, jonka kasvot näyttivät paljon leveämmiltä kuin kuvassa, nähtävästikin sen johdosta, että koko päälaki paistoi kaljuna ja että hiuksia näkyi vain korvallisilla. Siellä täällä poskilla ja leuassa näkyi kirjavia täpliä, kaiketi paleltumain jälkiä, ja kasvonpiirteissä oli jotakin kovaa ja kivettynyttä. Yleensä näytti hän paljon vanhemmalta kuin mitä hän itse asiassa oli. Mutta puku oli tuo tunnettu ja aina sama: yksinkertainen sininen lievetakki, leveä nahkavyö ja suuret polussaappaat. Raskas miekka hankkiluksineen oli tuolilla pöydän päässä.
Kumarsin syvään, mihin hänen majesteettinsa vastaukseksi nyökäytti hieman päätään lausuen:
»Hyvää huomenta, Löfving! Minulle on kiitetty teitä oivalliseksi partiomieheksi.»
Uudelleen kumartaen vastasin minä:
»Olen puolisenkymmentä vuotta ollut melkein yötä ja päivää liikkeellä palvellakseni vähäisten voimieni mukaan isänmaatani ja Teidän Majesteettianne.»
Viivyin useita tunteja hänen majesteettinsa huoneessa, jolla aikaa hän tarkkaan tiedusteli minun syntyperääni, ikääni, retkiäni, oloja Suomessa, vihollisen menettelyä ja mieslukua siellä, kenen päällikkyyden alaisena minä milloinkin olin toiminut ja niin edespäin. Kaikkiin hänen kysymyksiinsä annoin minä alamaiset ja tarkat vastaukset. Kun hänen majesteettinsa hetkeksi vaikeni tuijottaen eteensä, rohkenin minä alamaisesti huomauttaa, kuinka vihollisen voimat nykyjään Suomessa ovat verraten vähäiset ja hajallaan maassa, joten pienemmälläkin armeijalla voisi nopeasti toimien puhdistaa isänmaani kutsumattomista vieraista. Sanojeni johdosta synkkeni kuninkaan katse huomattavasti ja pelkäsin jo avomielisessä rohkeudessani menneeni liian pitkälle. Mutta kuningas virkkoi ainoastaan:
»Kyllä pidämme Suomen muistissa.»
Hetken kuluttua lisäsi hän kuin itsekseen:
»Suomalaiset ovat aina olleet sotajoukkoni horjumattomin osa.»
Samassa astui huoneeseen kenraaliluutnantti kreivi Liewen. Hän tunsi minut ennestään ja tiesi retkistäni, minkä vuoksi hän lausui minusta muutamia suosiollisia sanoja hänen majesteetilleen.
»Näemme kyllä, ettei Löfving ole pelkuri», virkkoi siihen kuningas.
»En ole koskaan ollut pelkuri Jumalani paremmin kuin kuninkaanikaan edessä ja kaikista vähimmin vihollisteni edessä, sillä tiedän itselläni olevan armollisen Jumalan ja oikeamielisen kuninkaan, jotka palkitsevat minua ansioitteni mukaan», vastasin tähän kuninkaan suosiolliseen huomautukseen.
Tähän päättyi audienssini sillä kertaa. Hänen majesteettinsa määräyksestä sain sata dukaattia rahaa sekä määräyksen odottaa lähempiä ohjeita. Kun aika yhdessä paikassa ollen kävi minulle pian pitkäksi ja kun mieleni hyvin ymmärrettävistä syistä paloi Tukholmaan, päätin omin lupini lähteä pääkaupunkiin sekä mahdollisesti samalla pistäytyä tiedusteluretkellä Suomessa. Niin teinkin ja ratsastin majatalohevosilla neljässä päivässä tuon 64 penikulmaa pitkän taipalen Lundista Tukholmaan. Mutta tuskin olin päivää ollut perillä, kun minut haettiin kreivi Tauben luo, missä minua kuninkaallisen kirjeen perusteella odotti ankarat nuhteet siitä, että olin luvatta poistunut Lundista sekä käsky saapua kiireesti sinne takaisin. Lähdin oitis matkaan ja ratsastin takaisin Lundiin vieläkin lyhyemmässä ajassa kuin tullessani.
Perille päästyäni pyrin heti hänen majesteettinsa puheille, mutta minua ei otettu vastaan. Käännyin silloin kreivi Liewenin puoleen, mutta hän otti minut vihaisesti vastaan, sillä hän oli saanut kärsiä toruja minun omavaltaisen poistumiseni takia. Pilkallisesti kehoitti hän minua pyrkimään uudelleen kuninkaan puheille.
Niin päätin tehdäkin, sillä tapani ei ole koskaan ollut tyhjästä säikähtää ja jättää yrityksiäni keskeneräisiksi. Odotin siis soveliasta hetkeä tehdäkseni uuden yrityksen. Niinpä seisoskelin eräänä päivänä pormestarin talon pihamaalla odotellen kuningasta palaavaksi tavalliselta ratsastusretkeltään, joita hän päivittäin teki kaupungin ulkopuolella harjoittelevien alokkaiden luokse. Hetken kuluttua hän saapuikin seurassaan muutamia ylempiä upseereita. Kun hän hevosen selästä laskeuduttuaan astui portaita kohden, tartuin minä häntä päättävästi käsivarresta ja lausuin kunniaa tehden:
»Olen saanut armollisen kuninkaan määräyksen saapua tänne ja seison nyt tässä odottaen Teidän Majesteettinne käskyjä.»
Kuningas kääntyi nopeasti minuun päin ja virkkoi kummastuneena: »Löfving!» minkä jälkeen hän sen enempää puhumatta asteli saappaitaan kolistellen sisään. Hänen seuralaisistaan toiset nauroivat pilkallisesti, toisten heittäessä minuun vihaisia silmäyksiä. Lähdin kiireesti pihamaalta, astelin asuntooni ja heittäydyin äkämystyneenä vuoteelle pitkäkseni. Mutta tuskin olin siinä viittäkään minuuttia loikoillut, kun sisään hyökkäsi kuninkaan adjutantti kehoittaen minua kiireesti tulemaan hänen majesteettinsa puheille.
Heti kun olin päässyt kynnyksen yli, kysyi kuningas:
»Kuinka te viime kerralla ilman määräystä lähditte kaupungista?»
»Koska en tahtonut kuluttaa aikaani paikallani pysymiseen, päätin rientää Tukholmaan ja sieltä Suomeen hankkiakseni Teidän Majesteetillenne tietoja vihollisen voimasta», vastasin minä viivyttelemättä.
»Kuinka te saatoitte tietää meidän tahtomme?» lausui tähän kuningas.
»Viimeksi ollessani Teidän Majesteettinne kuulusteltavana ymmärsin
Teidän Majesteettinne tahdon olevan sen», vastasin minä ojentaen hänelle
samalla paperin, johon olin piirtänyt suunnitelmani tiedusteluretkestä
Suomeen.
Silmäiltyään sen läpi pani kuningas sen pöydälle ja hetkisen minua silmiin katsottuaan kysyi:
»Milloin te haluatte lähteä?»
»Se on armollisen kuninkaani vallassa, milloin ja minne minun on lähdettävä, veteenkö vai tuleen», vastasin minä.
»Ei, ei, vaan teidän on mentävä Turkuun», sanoi kuningas, hymähtäen, kysyen sen jälkeen, mitä minun matkani tulisi maksamaan.
»Viisikymmentä plootua», vastasin minä, »mutta sen minä voin periä venäläisiltä.»
Kuningas hymähti jälleen ja tarttui sitten kynään kirjoittaakseen maksumääräyksen. Kirjoittamaan ryhtyessään työnsi hän adjutanttinsa ja muut huoneessa olevat upseerit pois läheltään. Mutta minusta oli niin mieltäkiinnittävää nähdä tuon pelätyn miekkasankarin käyttävän kynää, etten voinut pidättäytyä astumasta lähemmäs ja kurkistamasta hänen majesteettinsa olkapään yli, kuinka hän piirtää raapusti paperille suuria kömpelöitä kirjaimia.
Päätettyään kirjoituksen taputti kuningas minua olkapäälle ja lausui:
»Rakas Löfving, lähtekää huomenna matkaan ja toimittakaa tehtävänne hyvin, niin me puolestamme huolehdimme, että Suomi saa pikaista apua.»
Koska minä siis pääsin vasta huomenna lähtemään, päätin aikani kuluksi ratsain pistäytyä läheisessä Malmön kaupungissa nähdäkseni sikäläisiä linnoituksia. Malmössä vietin yön ja lähdin aamulla niin pian kuin kaupungin portit oli ehditty avata ratsastamaan takaisin Lundiin. Puolisen penikulmaa taivallettuani huomasin ihmeekseni kuninkaan muutamain seuralaisten kanssa ratsastavan vastaani.
»Hyvää huomenta, kaikkein armollisin kuninkaani!» tervehdin kohdalle ehdittyäni ja satulasta alas hypättyäni.
»Kas Löfving, missäs te olette ollut?» lausui kuningas ratsunsa pysähdyttäen.
»Lähdin illalla katselemaan Malmön varustuksia, kun olen ollut Viipurissa, Käkisalmessa ja muissa linnoitetuissa paikoissa», oli vastaukseni, »mutta kun illalla kaupungin portit huomaamattani suljettiin, täytyi minun yöpyä sinne. Jos tällä teollani olen rikkonut Teidän Majesteettinne määräyksiä, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi.»
»No, mitä piditte Malmön varustuksista?»
»Kyllä ne ovat maineensa arvoiset, Teidän Majesteettinne.»
Tämän jälkeen kysyi kuningas, olinko jo saanut matkarahani, johon minä vastasin kieltävästi. Kuningas kääntyi nyt seuralaisiinsa, jolloin yksi heistä ilmoitti, että matkarahat ovat hänen luonaan saatavissa heti, kun minä tulen ja kirjoitan niistä kuitin.
»No niin, jääkää hyvästi ja täyttäkää tehtävänne, kuten olette luvannut», lausui hänen majesteettinsa lopuksi lähtien ratsastamaan edelleen.
Tämä oli viimeinen kerta, jolloin näin sankarikuninkaan, sillä seuraavan vuoden lopulla kannettiin hänen ruumiinsa paareilla Norjan rajan yli kotimaahan. Hetkisen katsottuani hänen jälkeensä, kuinka hän jäykkänä satulassa istuen ja kolmikolkkahattu syvälle painettuna ratsasti edelleen, käänsin minäkin ratsuni ja kiidätin täyttä karkua päinvastaiseen suuntaan, sillä olihan päämääränäni taas oma isänmaani. Samana päivänä kohta rahat saatuani lähdin kolmannen kerran Lundin ja Tukholman väliselle taipalelle.
* * * * *
YHDEKSÄS LUKU.
Piilosilla Turussa.
Niin pian kuin matkapassini Tukholmassa oli saatu reilaan, lähdin kuudentoista mieheni kanssa purjehtimaan Suomeen. Vaikka etäämpänä siellä ja täällä näimmekin vihollislaivoja, pääsimme kuitenkin saariston turvissa onnellisesti ja ilman vaarallisempia seikkailuja livahtamaan Hankoniemen lähistölle. Aluksemme ankkuroimme tuttuun poukamaan Wäänöön saaren rantaan. Tänne jätin miehistönikin alusta vartioimaan ja itse lähdin talonpojaksi pukeutuneena pyrkimään Turkuun toimittaakseni hänen kuninkaalliselle majesteetilleen lupaamani tiedot venäläisten nykyisestä asemasta ja voimasuhteista Suomessa.
Kun muuan saaren kalastajista juuri oli vaimoineen lähdössä Turkuun kaloja kauppaamaan ja jauhoja ostamaan, pääsin minä renkinä heidän mukaansa. Illalla saavuimme Turkuun ja onnellisesti selviydyttyämme linnan luona olevista venäläisistä tullitarkastajista soutelimme Aurajokea ylöspäin ja kiinnitimme veneen sillan luokse. Yöksi asetuimme erään kauppiaan taloon Aningaisten puolelle. Joka ainoassa Turun talossa asusti näihin aikoihin venäläisiä sotamiehiä ja niinpä täälläkin. Vietin siis yöni veljellisessä sovussa Iivanan poikain kanssa maaten tuvan lattialla samoilla pehkuilla kuin hekin ja olipa minulla yhteinen peitekin vieressäni makaavan sotilaan kanssa. Niin tarkkaan kuin koetinkin seurata heidän keskustelujaan, en niistä saanut kuitenkaan mitään tärkeämpää tietooni.
Aamulla olin jo varhain liikkeellä. Pysyttelin kuitenkin matkatoverini luona jokirannassa, sillä sotamiesten keskusteluista yöpaikassa olin saanut sen verran urkituksi, että kaupungissa pidettiin vakoilijoita tarkasti silmällä. En siis pitänyt viisaana yksinäni ja ilman nähtävää asiaa liikuskella kaupungilla. Mutta väänööläiset matkatoverini saivat jo aamusella asiansa toimitetuksi ja varustautuivat paluumatkalle. Minun täytyi siis keksiä jotakin muuta. Seisoskellessani heidän lähdettyään siinä sillan lähistöllä huomasin muutaman yksinäisen naisihmisen, joka jokea alas tullen ohjasi veneensä rantaan hiukan sillan yläpuolelle. Lähestyin häntä ja tunsin hänet samassa kuormastonkuljettaja Dykerin vaimoksi, joka asui eräässä torpassa Aurajoen rannalla, virstan päässä kaupungista. Tunsin hänen miehensä armeijassa-oloajaltani ja vaimon olin myöhemmin vakoiluretkillä liikkuessani oppinut tuntemaan.
Hetkisen minua silmäiltyään tunsi Dykerin vaimokin minut. Kehoitin häntä pienellä eleellä olemaan vaiti huomioistaan, sillä lähellämme liikkui ihmisiä, sekä aloin rauhallisesti jutella kalanhinnoista ja muista jokapäiväisistä asioista. Vaimo kertoi tulleensa kaupunkiin pienille asioille sekä käydäkseen kirkossa, jossa nyt aamusella pidettiin suomalainen jumalanpalvelus. Kiinnittäessäni hänen venettään rantalaituriin tiedustin hiljaa, sallisiko hän minun tämän päivää esiintyä kaupungilla liikkuessamme hänen renkinään tai miehenään. Hetkisen emmittyään suostui tuo reima eukko esitykseeni, ja kun tuomiokirkon kellot samalla alkoivat soida, lähdimme ensiksi jumalanpalvelukseen.
Kirkosta tultua pisti päähäni lähteä seuraamaan herra Simoa, joka viime aikoina oli toimittanut papillisia tehtäviä tuomiokirkossa. Eräässä kadunkulmassa pysäytin hänet ja ilmoitin, että minä seuralaiseni kanssa pyrin aviokuulutukseen. Hän kehoitti meitä seuraamaan kotiinsa kuulustellakseen meidän lukutaitoamme. Tätä juuri olin odottanutkin.
Pastorin luona pitivät kuten muuallakin venäläiset asuntoa. Huoneessa, johon pastoria seuraten ensiksi tulimme, oli kolme upseeria, jotka ryypiskelivät viinaa ja pelasivat korttia. Avaten huoneen perällä olevaan kamariin johtavan oven kehoitti pastori meitä käymään sinne, minkä jälkeen hän upseereihin kääntyen lausui:
»Suokaa anteeksi, hyvät herrat, nämä ovat avioliittoon aikovaa väkeä ja minun täytyy heitä sen vuoksi kuulustella.»
»Da, da!» nyökäyttelivät upseerit iloisesti sekä pastorille että meille.
Kun kamarin ovi oli suljettu ja olin varma, ettei keskusteluamme kukaan syrjäinen kuullut, ilmaisin pastorille nimeni sekä että olin tullut Turkuun ei aviokuulutusta ottamaan, vaan hänen kuninkaallisen majesteettinsa käskystä hankkimaan tietoja vihollisen voimista. Pastori ällistyi pahanpäiväisesti ilmoituksestani, tuijotti minuun ensin sanatonna ja otti sitten vihaisen ilmeen sekä lausui:
»Ettekö Herran tähden tiedä, kuinka julmasti vihollinen on kostanut niille, jotka ovat antautuneet tekemisiin teidän kaltaistenne kanssa? Ja miksi te juuri minun puoleeni käännytte? Näinhän te syöksette minut vaimoineni ja lapsineni surman suuhun. Eihän siitä ole pitkää aikaa, kun venäläiset samantapaisesta syystä ruoskivat kuoliaaksi Maksamaan kappalaisen, onnettoman Ruuth-vainajan.»
Pyysin pastoria rauhoittumaan vakuuttaen hänelle, että jollei hän minua ilmiantaisi venäläisille, niin en ainakaan itse tulisi sitä tekemään. Kerroin olleeni monen monta kertaa vihollisten keskellä paljon pahemmassa pintehessä enkä kuitenkaan koskaan ollut tuntenut pelkoa venäläisten edessä. Hän pääsikin vähitellen pelostaan, pyysi meitä olemaan vierainaan ja haki vaimonsa tarjoamaan meille ruokaa. Ja kun upseerit viereisestä huoneesta olivat poistuneet ulkosalle, pistäysi hän naapuriin kutsumaan siellä asuvan maisteri Yrjö Lithoviuksen luoksemme. Tämä osoittautui ovelaksi ja rohkeaksi mieheksi, joka peittelemättä paljasti minulle tiedossaan olevat seikat. Ja tarkat tiedot hänellä olikin Turun tienoilla majailevista vihollisjoukoista ja venäläisten viimeaikaisista varustuksista. Kiitettyäni sekä pastorin väkeä vieraanvaraisuudestaan että maisteri Lithoviusta arvokkaista tiedonannoistaan lähdin minä Dykerin vaimon kanssa jälleen kaupungille.
Jotta kaupungilla kiertelemisemme näyttäisi tavalliselta asioilla liikkumiselta, ostin minä torilta leiviskän tuoretta lihaa sekä leiviskän suoloja, mikä viimemainittu tavara tähän aikaan oli tavattoman kallista. Sitten kuljeskelimme kantamuksinemme katuja ylös, toisia alas, pysähtyen siellä ja täällä väkijoukkoihin päivän uutisia kuulemaan. Käveltyämme väsyksiin asti menimme veneelle ja soudimme pitkin jokea alaspäin. Täten oli minulla tilaisuus läheltä tarkastaa jokeen ahtautunutta kaleerilaivastoa. Linnan lähistöllä oli ankkuroinut danzigilainen kauppalaiva, joka oli tuonut Turkuun myytäväksi kolmesataa tynnyriä ruista. Meidän asianamme pitkin jokea soutaessamme oli muka mennä mainitusta laivasta jyviä ostamaan. Laskimmekin veneemme laivan luo ja minä kiipesin kannelle ja ostin näön vuoksi kahdeksan kappaa rukiita. Kun kauppa oli tehty, kysyin minä laivurilta, milloin hän aikoi purjehtia takaisin Turusta ja mitä väylää pitkin. Silmäiltyään minua hetkisen epäluuloisesti vastasi laivuri joutuvansa neljän- tai viidentoista päivän kuluttua paluumatkalle sekä purjehtivansa Utöön väylää.
»Minä olen Aspöön luotsiasemalta ja koska minä mahdollisesti joudun paluumatkallanne teitä luotsaamaan, niin tulin vain siksi kysyneeksi», sanoin yksikantaan.
Laivuri tuli heti luottavaisemmaksi ja tiedusteli, oliko niillä vesillä aivan äskettäin liikuskellut ruotsalaisia.
»Ei ole, eivätkä he enää uskalla oman maansa rannikolta loitota», vakuutin minä.
Mutta veneeseen laskeutuessani ajattelin: jollei mitään odottamatonta tule väliin, niin on tuo laiva neljän- tai viidentoista päivän kuluttua minun hallussani. Danzig kuului tähän aikaan myöskin vihollistemme joukkoon, joten minulla oli täysi oikeus siepata haltuuni sikäläisiä laivoja.
Sillan luo palattuamme jäi Dykerin vaimo veneeseen ostoksiamme vartioimaan, mutta minä nousin torille tehdäkseni siellä liikkuvien sotilasten parissa vielä joitakin havaintoja. Seisoskeltuani eri tavarakojujen edessä rupesin muutaman venäläisen kaupustelijan kanssa hieromaan saapasten kauppaa. Minä tarkastelin saappaita puolelta ja toiselta, kääntelin ja vääntelin niitä sekä tingin loppumattomiin, laverrellen samalla sitä ja tätä ympärillä seisoskelevien sotamiesten kanssa. Kun kauppakojun eteen ilmestyi myöskin Rymättylän nimismies, jota kohtaan minulla oli vanhastaan epäluuloja, mutta joka ei kuitenkaan tuntenut minua, lopetin vihdoinkin kaupanhieronnan ja hinta sovittiin viideksi karoliiniksi. Tarjosin kaupustelijaryssälle kolme karoliinia Venäjän sekä loput Ruotsin rahassa, mihin hän suostuikin. Mutta rahoja ottaessani sieppasi nimismies kämmeneltäni ruotsalaiset rahat ja kysyä tivasi, mistä olin kotoisin.
»Korpoosta», vastasin minä tyynesti, »ja olen nykyjään renkinä Erkki Matinpojalla ja saappaat minä ostin sille ylioppilaalle, joka meillä papinvirkaa toimittaa.»
»Mikä sen ylioppilaan nimi on?» tivasi nimismies edelleen.
»Niinkuin te nyt ette itsekin sitä tietäisi», vastasin minä, sillä todellakaan en tällä hetkellä sattunut muistamaan Korpoossa papinvirkaa toimittavan ylioppilaan nimeä.
»Niin, kyllä minä Antti Silvanin tunnen», sanoi nimismies.
»No niin, mitäs kysytte sitten, kun kerran itse paremmin tiedätte», tokaisin minä vastaan.
Mutta nyt löi nimismies valttinsa esiin, sanoen:
»Mutta Silvan itse oli ihan äskettäin Turussa. Miksi hän silloin ei itse ostanut saappaita?»
»Mistä minä sen tiedän!» vastasin minä juroksi tekeytyen.
»Niin niin, mutta sinä et ole mikään oikea korpoolainen!» tiuskasi nimismies.
»En olekaan, sillä olen syntyisin Kirkkonummen Killupakasta, mutta nykyjään olen kuten jo sanoin renkinä Korpoossa.»
Samalla huomasin itseäni ympäröivään miesjoukkoon ilmestyneen renki
Matti Juhonpojan, joka kaksi vuotta sitten palveli maisteri Pihlmannilla
Perniössä ja jonka lapselle minä kerran paikkakunnalla retkeillessäni
olin ollut kummina. Hänet nähtyäni jatkoin minä samaan hengenvetoon:
»Ja jollette usko, niin kysykää tuolta Matilta, kyllä hän minut tuntee»
»Totta se on kaikki, kyllä minä hänet hyvinkin tunnen ja muistan, kun hän oli kummina lapselleni», vahvisti Matti totisin naamoin.
»Älä sinä mies rupea valehtelemaan!» tiuskui nimismies ravistaen Mattia käsipuolesta.
Sappeni kuumeni kuumenemistaan ja kun nimismiehen kupeella riippui siro miekka, teki minun kovin mieleni siepata se ja survaista tuon kunnottoman omistajansa sisuksiin. Mutta paikka oli liian vaarallinen ryhtyäkseni harjoittamaan oikeutta mokoman isänmaansa unohtaneen viholliskätyrin kanssa. Hillitsin siis itseni nopeasti ja puhelin Matille mahdollisimman rauhallisesti:
»Eipä sitä ole pitkään aikaan satuttu tapaamaankaan. Kuinkas siellä eukko ja kummipoika jaksavat? Mutta pitääpä lähettää vähän tuomisia… Varrohan tässä, niin käyn ostamassa pojalle vehnäpullaa».
Samalla pujahdin väkijoukkoon ja jättäen niinhyvin rahani kuin saappaat sinne etäännyin nopeasti kojulta. Eräässä kadunkulmassa pysähdyin ja kurkistin taakseni. Nimismies oli ottanut joitakin sotamiehiä avukseen ja etsiskeli minua väkijoukosta. Kiersin kiireesti jokirantaan, jossa Dykerin vaimo veneessä istuen odotti minua. Kun en kuitenkaan halunnut rehellisesti ostettuja saappaitani niin vain jättää, pyysin minä Dykerin vaimoa menemään asianomaiselle kojulle sekä vaatimaan »miehensä» äsken ostettuja saappaita; sillä arvasin nimismiehen apureineen ulkoutuneen jo torilta. Käskin hänen palata tuomiokirkon rantaan, jonne minä sill'aikaa soutaisin veneeni. Hetken kuluttua palasikin vaimo saappaat mukanaan, minkä jälkeen me rauhallisesti lähdimme soutelemaan jokea ylöspäin. Kaikki ostokseni, paitsi saappaita, lahjoitin Dykerin vaimolle ja lähdin illan tullen pyrkimään takaisin miesteni olinpaikkaan, jonne kahden päivän seikkailujen jälkeen onnellisesti pääsinkin.
Nyt kirjoitin laajan ja seikkaperäisen raportin, jossa luettelin kaikki venäläisten Suomessa olevat rykmentit, niiden päälliköt ja eri rykmenteissä käytettyjen sotilaspukujen värit; sota-alusten lukumäärästä ja laadusta, eri vartioasemista sekä yleensä kaikista tietooni tulleista vähänkin tärkeämmistä seikoista tein raportissa selkoa. Raportin toimitin kolmena eri kappaleena, jotka kaikki osoitin hänen kuninkaalliselle majesteetilleen sekä lähetin toisen toisensa jälkeen Ruotsiin. Itse jäin koko loppukesäksi ja syksyksi Suomen rannikolle joutuen seuraavassa luvussa kerrottuihin seikkailuihin ja kahakoihin.
* * * * *