language: Finnish

TAPOJEN HISTORIAA

Kuusi akadeemista esitelmää pidetty Turussa syksyllä 1911

EDVARD WESTERMARCK

Helsingin Yliopiston praktillisen filosofian ja
Lontoon Yliopiston sosiologian professori

Suomensi

Joel Lehtonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS.

Ensimäinen esitelmä: Johdanto.
  Johdanto. — Naisen asema kulttuurin ala-asteilla.
Toinen esitelmä:
  Vanhemmat ja lapset.
Kolmas esitelmä:
  Velvollisuudet lähimäistä kohtaan.
Neljiä esitelmä:
  Muukalaisen asema.
Viides esitelmä:
  Elävien ja kuolleiden suhde.
Kuudes esitelmä:
  Uskonto ja magia.

ENSIMÄINEN ESITELMÄ.

Johdanto. — Naisen asema kultuurin ala-asteella.

Näissä esitelmissäni otan käsitelläkseni muutamia lukuja tapojen historiasta. Koskettelen niissä tapoja, jotka järjestävät suhteen miehen ja vaimon välillä, vanhempien ja lasten välillä, saman yhteiskunnan jäsenten välillä yleensä, eri yhteiskuntien jäsenten, elävien ja kuolleiden, sekä ihmisten ja heidän jumaliensa välillä. Mutta rajoitun alkeellisempiin kehitysasteihin kuin se, jota sanomme omaksemme. Arvelen, että näiden kultuurimuotojen tutkiminen voi olla mielenkiintoista paitsi tutkijalle, myöskin suurelle yleisölle, joka ei luonnollisestikaan tuntene itselleen vieraaksi jotain niin inhimillistä kuin ihminen itse on. Ja sitäpaitsi ovat luonnonkansat meille paljoa läheisempiä kuin monesti kuvittelemmekaan.

Omissa tavoissamme on monia jäännöksiä siltä ajalta, jolloin esi-isämme olivat raakalaisia. Niissä on jäännöksiä, jotka ovat yhä täydessä elinvoimassaan, ammoisia institutsiooneja, joiden merkitys on vieläkin koko yhteiskunnalliselle elämällemme ylen suuri, kun taas löytyy toisia jäännöksiä, jotka ovat olemassa vielä ainoastaan jonkinlaisina rudimenteina, joilla ei enää ole täytettävänä mitään varsinaista tehtävää, mutta jotka säilyvät yhteiskunnallisen hitaudenlain vaikutuksesta. Ne käsitykset, joista ne ovat kehkeytyneet, ovat kuolleet kauan sitten, mutta ulkonainen käyttö on vielä säilynyt. Me tulkitsemme niitä usein toisin, liitämme niihin sisällön, jota niissä ei alunpitäen ollut, ne saavat jonkinlaisten vertauskuvain luonteen. Tutustuaksemme niiden lähtöihin täytyy meidän palata toisiin aikoihin ja toisellaisiin olosuhteihin kuin meikäläiset ovat, monesti kultuuriasteille, jotka vallitsevat enää ainoastaan nykyajan raakalaisten keskuudessa. Me opimme siis tuntemaan omain tapojemme synnyn etnologian avulla.

Ne seikat, joihin kansojen tavat perustuvat, ovat sangen monet. Eräänlaiset teot saattavat tulla tavallisiksi yhteiskunnassa enemmän tai vähemmän sokean vaiston vaikutuksesta. Toisten yhteiskunta tapojen perustana ovat maagilliset tai uskonnolliset käsitykset taikka jotkin hyötykäsitteet. Lisäksi; meillä on suuri matkimis-taipumus. Kun näemme toisten suorittavan joitakin tekoja, niin olemme itse taipuvaisia noudattamaan esimerkkiä, usein, vaikka luulisi järkemme vaativan meitä tekemään aivan päinvastaista. Tämä seikka lisää puolestaan sitä suurta yhtäläisyyttä, joka vallitsee saman yhteiskunnan erilaisten yksilöiden menettelytavoissa, se vaikuttaa kansantapojen syntyyn sekä niiden säilymiseen polvesta polveen. Mutta sitäpaitsi vaikuttaa tähän säilymiseen suuressa määrin tavan oma voima, s.o. voima, joka sisältyy yhteiskuntatapaan tottumuksena. Jos teemme kerran sellaisen tai tällaisen teon, niin meihin jää taipumus toistaa samaa tekoa samallaisten olosuhteiden vallitessa. Samat ulkonaiset vaikutteet synnyttävät yleensä saman liikuntoseurauksen. Jos hevonen kerran on kääntynyt takaisin jollakin tien kohdalla, tahtoo se seuraavallakin kerralla, samaa tietä juostessaan, kääntyä takaisin juuri samalta kohdalta. Kun totumme suorittamaan joitakin tekoja, niin johdumme vähitellen suorittamaan niitä automaattisesti. Tavoista tulee siten eräänlaisia yhteiskunnallisia refleksejä.

Mutta samalla ne ovat jotain enempääkin. Tapa ei ole ainoastaan yhteiskunta-tottumus, vaan sitäpaitsi toiminnan ohje. Cicero huomautti täydellä syyllä, että kansan tavat ovat käskyjä, joita täytyy totella. Me itse sanomme, että tapa "vaatii" tai "käskee" niin tai niin, ja silloinkin, kun se "sallii" joitakin tekoja, sisältyy siihen, ettei niiden tekojen suorittamista saa millään tavoin estää. Nämä tavan olemuksen kaksi puolta liittyvät läheisesti toisiinsa. Tottumus ja käsky ovat toisilleen läheisempää sukua kuin niiden järjellisesti tulisi olla. Perustuipa jokin yhteiskunta-tapa mihin tahansa ja olipa se oikeastaan kuinka vähäpätöinen hyvänsä, niin on sellaisella ihmisellä, joka ei pyri itsenäisesti syventymään asiaan, taipumus paheksua jokaista poikkeamista tästä tavasta, pelkästään siitä syystä, ettei sellainen poikkeaminen ole tavallista. Tätä vaatimusta perustellaan siten, että se tai se teko on tehtävä siksi, että on ollut aina tapana tehdä niin samallaisissa olosuhteissa. Meidän tarvitsee ajatella ainoastaan pelkoa, jota epätavallinen menettely herättää useimmissa meistä, esim.: erikoisella tavalla pukeutuminen tai tavaksi tulleesta poikkeaminen jossakin pikkuseikassa, joka kuuluu seuraelämän etikettiin, jotta näkisimme esimerkin tavan voimasta. Kreikkalainen runoilija oli oikeassa, kun lausui, että tapa on kaikkien ihmisten kuningas.

Sen vaikutus on erikoisen suuri vähemmän kehittyneissä yhteiskunnissa, joissa yleinen mielipide on yksimielisempi kuin meillä, yhteiskunnissa, joissa ihmisten tunteet ja mielteet ovat yhtäläisemmät kuin meillä. Niissä on tapa paitsi ihmisten kuningas myöskin tyranni, joka vangitsee heidät rautakahlein. Ei sovi luulla, että luonnon ihminen elää vapauden-elämää. Rousseaun raakalainen ei vastaa nykyisen etnologian raakalaista. Tanskalaisilta lähetyssaarnaajilta saatu tieto, että pakanallisilla grönlantilaisilla on jokaista tointa, vähäpätöisintäkin, varten tapansa ja määrätyt sääntönsä, näyttää soveltuvan kaikkiin luonnonkansoihin.

Ja voi sitä, joka rikkoo tavan lakia vastaan. Hänellä on syytä peljätä muutakin kuin vain yleisen mielipiteen ruoskaa. Rangaistus, yhteiskunnan itsensä toimeenpanema taikka sen nimessä annettu rangaistus, on institutsiooni, jota tavataan muuallakin kuin kehityksen ylemmillä asteilla. Australian alkuasukkaiden tapa on, että jos joku heimon jäsen joutuu tavan määräyksistä poikkeamalla heimon yleiseen epäsuosioon, niin hänet pakotetaan kilpi kädessä asettumaan jonkin matkan päähän tovereistaan, jotka vuorotellen ja järjestyksessä alkavat heittää häntä kohti keihäitään. Keihään lennon kiivaus on suurempi tai pienempi sikäli, miten vakavanlaatuinen rikos oli, ja monesti käy niinkin, että rikollinen menettää täten henkensä. Mutta tavallisesti ei yhteiskunta kokonaisuudessaan langeta tuomiota ja pidä huolta sen toimeenpanosta, vaan joku erikoinen henkilö tai erikoiset henkilöt, jotka on varustettu laillisella valtuudella. Luonnonkansoillakin on tuomareja tai tuomioistuimia. Eräillä Australian heimoilla on se tapa, että kun joku heimon jäsen rikkoo niitä sääntöjä, joiden mukaan avioliitto solmitaan, – Australian heimoilla on näet sangen monimutkainen avioliitto-lainsäädäntö, joka sallii määrättyyn ryhmään kuuluvien heimon jäsenten mennä naimisiin ainoastaan erään toisen ryhmän jäsenten kanssa, – niin kokoontuvat niiden ryhmäin johtomiehet, joihin asianosaiset kuuluvat, asiaa tutkimaan ja valitsemaan tarpeen tullen eräitä henkilöitä toimeenpanemaan kuolemantuomiotakin. Silloinkin, kun yksityisen itsensä tai hänen sukunsa on ase kädessä hankittava oikeutensa, silloinkin on rikollista kohdannut kosto muutakin paitsi pelkkä yksityis-asia. Tapa vaatii, että on kostettava. Yhteiskunta ei ole tyytyväinen, ellei vääryyttä kärsinyt yksilö tai hänen sukunsa kohdista vääryydentekijään kostoaan. Kosto on luonteeltaan tavan määräämä velvollisuus.

Naisen asema kultuurin ala-asteilla.

Tämä tapojen historian luku, johon nyt siirryn, – naisen asema kultuurin alkeellisilla asteilla, – on tiettävästikin liian laaja, jotta voisin käsitellä sitä lähimainkaan tyhjentävästi esitelmäni rajoissa. Saatan ainoastaan esittää eräitä yleisiä loppupäätelmiä, joihin olen johtunut, sekä valaisevia esimerkkejä näiden päätelmien tueksi. Mutta paitsi aineen laajuutta vaikeuttavat sen käsittelemistä vielä muutkin seikat. Naisen asema eri luonnonkansojen keskuudessa on ensiksikin kovin erilainen, ja toiseksi eivät alaa koskevat tietomme ole täysin tyydyttäviä. Tutkimusretkeilijät ovat antaneet meille harvoin yksityiskohtaisia esityksiä naisen oikeuksista ja velvollisuuksista niiden kansain keskuudessa, joita he ovat kuvanneet. Sangen useasti tapaamme kirjailijain, niin, jopa samankin kirjailijan teoksissa ristiriitaisia tietoja. Ja kysymyksessä naisen asemasta, niinkuin monissa muissakin asioissa, on usein syytä epäillä, että europalaiset retkeilijät langettavat lausuntonsa tuntematta tarpeeksi kaikkia niitä seikkoja, jotka kuuluvat heidän käsittelemäänsä asiaan.

Tavallisin käsitys on se, että nainen n.s. luonnonkansojen keskuudessa on miehen orja. Tämä käsitys onkin varmasti oikea, mitä eräihin luonnonkansoihin tulee. Useain sellaisten keskuudessa on aviomiehellä valta ainakin eräillä rajoituksilla ja eräänlaisissa olosuhteissa vaikka riistää vaimoltaan hengen. Mies esitetään usein vaimon omistajaksi jolla on oikeus myödä hänet tai käyttää häntä mielensä mukaan. Ja kuitenkin näkee, etteivät sielläkään, missä sanotaan miehellä olevan vaimoonsa rajattoman vallan, tavat ole jättäneet vaimoa kokonaan inhimillisiä oikeuksia vaille. Esimerkkinä voidaan mainita Australian alkuasukkaat, jotka ovat aina olleet maailman pahimpien naisten-kiduttajain huudossa. Eräiden Australian heimojen keskuudessa joutuu aviomies, joka surmaa vaimonsa, lankonsa verikoston alaiseksi, taikka täytyy hänen luovuttaa joku omista sisaristaan langolle, joka kostaa surmatun sisarensa kuoleman siten, että tappaa tuon tytön, noudattaen oikeusperiaatetta: samalla mitalla, – sinä surmasit minun sisareni, minä surmaan sinun sisaresi. Joskus on aviopuolison hankittava heimolta lupa, jos haluaa rangaista vaimoansa tai hyljätä hänet; ja eräissä tapauksissa on naidulla naisella oikeus esittää heimon vanhimmalle syytös miestä vastaan, joka on ollut uskoton hänelle, jonka jälkeen mies saa rikkomuksestaan kärsiä. Eräiden pohjois-Australian heimojen keskuudessa myöntää tapa naisille oikeuden antaa säännöllisesti pidettävissä juhlissa itse selkään miehille, jotka ovat kohdelleet heitä pahoin. Nämä seikat eivät ole aivan yhtäpitäviä niiden etnografien esittämän väitteen kanssa, jotka sanovat, että miehellä on Australian raakalaisten keskuudessa täydellinen omistusoikeus vaimoonsa.

Monista luonnonkansoista väitetään, että ne panevat kaiken raskaan työn naisen hartioille, että naisen elämä on ainaista kärsimystä ja vaivaa, eikä meillä olekaan syytä epäillä näitä tietoja. Mutta miten tosia ne ovatkin, niin kuitenkaan eivät ne sisällä täyttä totuutta. Alkeellisessa yhteiskunnassa ovat, kuten enimmäkseen meilläkin, kummallakin sukupuolella eri tehtävänsä. Miehen on vastattava perheen elatuksesta ja suojelemisesta. Hänen tehtäviään ovat ne työt, joissa vaaditaan voimaa ja taitoa: sota, metsästys ja kalastus, aseiden ja työkalujen valmistaminen sekä usein asumuksen rakentaminenkin. Naisen huomattavimmat toimet ovat sitävastoin kotoista laatua: hän varustaa talon vedellä ja puilla, valmistaa ruuan, hoitaa lapset. Hän hankkii lisäksi perheelle kasvisravintoa, kerää syötäviä juuria ja poimii marjoja, ja maata viljeleväin luonnonkansojen keskuudessa toimittaa nainen yleisesti peltotyöt. Karjanhoito on yleensä miehen käsissä, koska se on kehittynyt metsästyksestä ja villien eläinten kesyttämisestä. Maanviljelys on taas ollut alunpitäen naisen hallussa, koska se on kehittynyt kasvien ja siementen kokoamisesta. Eri askareet on siten jaettu molempien sukupuolten kesken, määrättyjen sääntöjen mukaan, ja miten paljon vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset ovatkin vaikuttaneet niiden saantojen muodostumiseen, niin piilevät kuitenkin varsinaiset syyt syvemmällä. Ne ovat yleensä niiden neuvojen mukaisia, joita itse luonto on antanut.

Harvasta syystä ovat luonnonkansojen miehet saaneet enemmän moitetta kuin siitä näennäisesti julmasta tavasta, että he käyttävät naista kuormajuhtana. Oudosta tuntunee sangen merkilliseltä, että naisen on kannettava raskasta taakkaa, kun taas miehellä, joka kulkee hänen edellään, ei ole muuta kannettavaa kuin aseensa. Mutta hetken punnitseminen todistaa, että miehellä on hyvät syynsä pysyä retkellä toimintaan vapaana. Pientä karavaania uhkaavat joka taholta vaarat: vihollinen saattaa ilmestyi millä hetkellä tahansa, pedot ja käärmeet väijyvät metsissä ja viidakoissa. Miehen täytyy sentähden olla aina varuillaan ja valmiina nopeasti käyttämään aseitaan, puolustaakseen itseään ja perhettään.

Meidän on sitäpaitsi muistaminen, että mikä alkuperäinen syy lieneekin pannut sen tai tämän toimen toisen sukupuolen tehtäväksi, niin kansantapa on vähitellen jyrkistänyt tätä työnjakoa, ja samoin kansan taikausko monessa tapauksessa. Eräässä arabialaisessa kylässä keski-Marokossa heimon naiset suorastaan kauhistuivat, kun eräs miehistäni alkoi mennä noutamaan vettä; he sanoivat, etteivät he millään ehdolla salli sellaista, sillä vedenhaku on naisen tehtävä, eikä sovi mitenkään miehelle. Yleisesti tavattava käsitys on sellainen, että jos mies ryhtyy naisen tehtäviin, niin hänestä tulee luonteeltaan naisellinen ja sitäpaitsi sekä miesten että naisten ivan uhri. Kongon neekeri naiset pilkkaavat itse miestä, joka tahtoo auttaa heitä heidän peltotöissään. Joskus pidetään yksinomaan naista kelvollisena hoitamaan maata, siitä syystä, että hänellä arvellaan olevan maagillisen voiman, joka johtuu jollakin tavoin hänen äitiydestään. Eräät Orinokon indiaanit sanoivat jesuiittapappi Gumillalle: – "Kun naiset kylvivät maissia, kantaa joka kasvi kaksi tai kolme tähkää, kun he istuttavat maniokia, antaa joka taimi kaksi tai kolme kopallista juuria, ja samoin kaikki muukin moninkertaistuu. Minkätähden? Sentähden, että naiset osaavat synnyttää lapsia. Siksi on heidän pidettävä huoli maanviljelyksestä. Me miehet emme sellaista ymmärrä." Toisaalta jälleen on karjanhoitoa harjoittavien kansojen keskuudessa tavallista, että yksinomaan miehet lypsävät lehmät. Uskotaan, että eläimet sairastuvat ja kuolevat, jos nainen ryhtyy vaalimaan karjaa. Afrikan neekerikansoilla on tämä taikausko hyvin tavallinen.

On selvää, että tällainen työnjako johtaa muukalaisen retkeilijän helposti harhaan. Hän näkee naiset ahkerassa työssä, kun miehet taas istuvat ääressä laiskotellen, ja hän unohtaa pian, että miehetkin, kun heidän vuoronsa tulee, saavat kyllä ponnistaa voimiansa omalla toiminta-alallaan. Monet seikat, joihin on syynä tottumuksen voima, pannaan heti miehen laiskuuden ja itsekkyyden syyksi, ja matkakuvaajat julistavat, että naitu nainen on miehen vanki, jolla ei ole minkäänlaisia yhteiskunnallisia oikeuksia. Ja kuitenkin on tämä sukupuolten keskinäinen työnjako juuri naisen oikeuksien lähde. Se takaa hänelle oikeuksia ja valtaa niillä aloilla, jotka ovat yksinomaan hänen. Kodissa on hän sangen usein täydellinen itsevaltiatar. Silloinkin, kun hänen asemaansa pidetään muuten orjan kohtalona, saattavat heimon tavat joskus kieltää miestä ottamasta ainoaakaan talousesinettä, ellei hän pyydä vaimolta lupaa. Omistavatpa naiset sivistymättömien kansojen keskuudessa joskus maankin yksinään, eivätkä miehet. Niinkuin jo sanoin, ovat juuri naiset ensin ryhtyneet maata viljelemään, ja siitä on eräissä tapauksissa seurannut, että he ovat yksinään saaneet omistusoikeuden peltoihin.

Sitä rajatonta valtaa, jonka useiden luonnonkansojen miehillä sanotaan olevan vaimoihinsa, rajoittavat siis merkittävässä määrin monet seikat, jotka on jätetty yleensä huomaamatta, kun on esitetty naisen aikaisinta historiaa. Ja meidän täytyy hyljätä ehdottomasti vääränä se yleinen väite, että alemmat kansanrodut, kokonaisuutena käsitettyinä, pitävät naisiaan melkein täydellisessä alamaisuuden tilassa. Monien sellaisten keskessä on naitu nainen, silloinkin, kun hän on miehensä isäntävallan alainen, huomattavassa määrin riippumaton, mies kohtelee häntä kunnioituksella, ja hänellä on merkittävän suuri vaikutus mieheensä. Useissa tapauksissa on vaimo suorastaan miehensä vertainen, joskus hänen käskijänsäkin. Tämän väitteen tueksi saattaisin esittää paljon sellaisten tutkijain antamia tietoja, jotka tuntevat kuvaamansa kansat sangen tarkoin, mikä seikka on takeena siitä, että heidän esityksensä on pääkohdissaan oikea.

Useiden, ehkä useimpien pohjois-Amerikan indiaaniheimojen keskuudessa on nainen kohonnut asemaan, jota tuskin voi alennustilaksi sanoa. Näiden indiaanien elämän erinomainen tuntija, mr Grinnell kirjoittaa: – "Luullaan yleensä, että indiaaninainen on pelkästään orja ja työjuhta, mutta mikäli minä olen huomioita tehnyt, on tämä käsitys aivan väärä. Totta on, että naiset siellä askaroivat peltotöissä, että he suorittivat kaikki vaivaloiset tehtävät… mutta he eivät olleet palvelijoita, vaan päinvastoin kunnioitetussa asemassa. Heidän neuvoaan kysyttiin monessa kohdassa, eikä ainoastaan perhettä koskevissa, vaan myös tärkeämmissä ja yleisissäkin asioissa. Joskus pääsivät he neuvottelukokouksiin, joissa he saivat puhua ja antaa neuvoja… Tavallisesti eivät naiset arkailleetkaan keskeyttää ja oikaista miestensä puheita, jos nämä lausuivat jotain, josta naiset eivät olleet samaa mieltä, ja miehet kuuntelivat kunnioittavasti ja tarkkaavasti naisia. Omahaindiaanien naiset olivat yhteiskunnallisesti miesten vertaisia; mies ja nainen olivat molemmat perheen johtajia, heidän omaisuutensa oli yhteistä, eikä mies saanut luovuttaa ainoaakaan kapinetta saamatta vaimolta lupaa." Amerikalainen Lewis Morgan kirjoittaa seneca-heimosta, jonka jäseneksi hänet oli otettu: – "Talouden naispuoli johti kaikessa ja oli keskenään sangen yksimielinen. Varastot olivat miesten ja naisten yhteisiä; mutta voi sitä aviomiestä tai rakastajaa, joka ei kuljettanut korttansa yhteiseen kekoon! Vaikka hänellä olisi ollut monta lasta ja paljokin omaisuutta, niin hänet voitiin karkoittaa kodista milloin hyvänsä." Nordenskiöld mainitsee, että tshuktshien keskuudessa näyttää naisen valta olevan hyvin suuri. Kauppa-asioissa, silloinkin, kun on kyseessä aseet ja työkalut, tiedustellaan aina hänen neuvoansa, jota sitten seurataan; niin, nainen saa omin päinsä myödä moniakin kapineita tai tehdä niillä mitä haluaa. Indian luonnonkansojen keskuudessa nauttii nainen useissa tapauksissa huomattavia oikeuksia. Esim. kandh-kansan keskuudessa, – vuoristoheimo, joka oli vielä äskettäin surullisen kuuluisa taipumuksestaan käyttää ihmisuhreja, – eivät miehet koskaan ryhdy mihinkään toimiin yksityisissä eivätkä yleisissä asioissa neuvottelematta ensin naisten kanssa, joilla on yleensä suuri vaikutus heimon päätöksiin. Heidän naisillaan on avioliitossakin harvinaiset oikeudet. Naidulta naiselta ei vaadita laisinkaan uskollisuutta miestänsä kohtaan, mutta sensijaan pidetään miehen uskottomuutta tavattoman häpeällisenä ja siitä rangaistaan miestä monesti siten, että häneltä riistetään kaikki yhteiskunnalliset edut. Ja vaimo saa koska haluaa jättää miehensä, kunhan se vaan ei tapahdu ennen vuoden kulumista häistä tai ennen vuotta lapsen syntymisestä. Malajin-saaristosta ja Polynesiasta voidaan samoin löytää esimerkkejä raakalaisista, jotka kohtelevat naisiaan vertaisinaan, myöntävät niille sekä kunnalliset että poliittiset oikeudet, ja taipuvat joskus muutenkin tottelemaan heidän tahtoansa. Palau-saarilla ei suvun vanhin mies, suvun miehinen päällikkö, saa ryhtyä mihinkään yrityksiin neuvottelematta ensin suvun vanhimpien naispuolisten jäsenten kanssa. Line-saarilla, Mikronesiassa, on naisilla valtiollinen äänioikeus, ja väitetään, että he yleensä määräävät päätöksetkin, paitsi silloin, kun on pohdittavana kysymys sodasta jotakuta naapuriheimoa vastaan. Jos vihdoin käännymme Afrikaan, niin löydämme sieltäkin kansoja, joiden keskuudessa naisten ei suinkaan tarvitse kadehtia europalaisten sisartensa asemaa perheessä. Tunnettu löytöretkeilijä Schweinfurth kertoo, että hänen oleskellessaan monbuttu-heimon parissa sisäisessä Afrikassa miehet eivät koskaan tohtineet myödä hänelle mitään kapineita, jos hän halusi niitä ostaa, vaan vastasivat alinomaa: "Kysy vaimoltani, se on hänen." Varsin luotettava kertoja, Theophilus Hahn, joka on oleskellut kauan hottentottien parissa, lausuu, ettei miehellä sielläkään ole lainkaan sananvaltaa taloudessa, niin, hänellä ei ole oikeutta edes juoda siemausta hapanmaitoa talon maitopytystä, ellei ole pyytänyt lupaa vaimoltaan. Ja jos mies on niin julkea, että koettaa anastaa kodissa valtaa, on seuraus, että hänen omat naispuoliset sukulaisensa määräävät hänelle sakon, lehmiä ja lampaita, jotka annetaan vääryyttä kärsineelle vaimolle. Eräiden kafferi-heimojen keskuudessa joutuvat nuorenmiehen kaikki lehmät vaimon omaisuudeksi, kun mies menee ensimäiseen avioliittoon. Ja sekä Afrikassa että muuallakin on jotenkin tavallista, että naidulla naisella on yksinomainen oikeus kaikkeen omaisuuteensa. Lopuksi lisättäköön, että useiden luonnonkansain naisilla on myöskin avioliittoa solmittaessa ja purettaessa oikeuksia, joita sivistyneempien kansain naisilla ei ole. Joskus vaatii tapa, että kosija on nainen, eikä mies; indialainen garo-heimo pitää suurena häpeänä sitä että mies kosii, se on loukkaus, joka voidaan sovittaa ainoastaan kovilla sakoilla ja uhreilla. Melkoisen useasti on naisella oikeus erota miehestään. Eräissä itä-Afrikan seuduissa saa hän vaatia avioeroa, jos mies ei ole ommellut hänelle vaatteita. Birman shan-heimon keskuudessa saattaa vaimo karkoittaa talosta miehen, joka juo tai käyttäikse muuten pahoin, ja silloin on vaimolla oikeus pitää omanaan kaikki, mikä avioliitossa oli puolisoiden yhteistä omaisuutta. Savara-heimon vaimoilla, – etelä-lndiassa asuva vuoristolaiskansa, – on oikeus jättää miehensä milloin he ikinä vaan haluavat.

Ehkä vielä väitetään, että monivaimoisuus on yleinen luonnonkansojen keskuudessa, ja että monivaimoisuuteen sisältyy naisen tunteiden solvaus. Mutta on huomattava ensiksikin, että sangen monet raakalaiskansat ovat ankarasti yksivaimoisia, ja että eräät näistä ovat kaikkein alhaisimmalla asteella nykyään elävistä luonnonkansoista. Pakollista monogamiaa tavataan melkoisen yleisesti esim. lndian raakalaisheimoissa. Ceylonin vedda-kansa, joka on kovin alhaisella kehityskannalla, on tässä suhteessa niin ankara, että sanotaan avio-uskottomuutta heidän keskuudessaan tuntemattomaksi, ja heillä on sananparsi, jossa lausutaan, että ainoastaan kuolema voi eroittaa toisistaan miehen ja vaimon. Luzonin igorrotit sallivat miehelle ainoastaan yhden vaimon, ja jos toinen puoliso rikkoo uskollisuuden-lupauksensa, voidaan vaimo tai mies pakottaa lähtemään ainaiseksi kodistaan. Borneon vuori-dajakit elävät yksiavioisuudessa, ja eräs päällikkö, joka rikkoi kerran tämän tavan, menetti sillä teollaan tyyten vaikutusvaltansa. Edelleen on huomattava, että sielläkin, missä polygamia on sallittu, on se tavallisesti rajoitettu harvalukuisten miesten oikeudeksi. Yksin muhamettilaisillakin, joilla on maine, että he ovat erikoisen taipuvia moniavioisuuteen, on miehillä vain poikkeustapauksessa useampia kuin yksi vaimo. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että eräiden kansojen keskuudessa on monivaimoisuus melkein välttämätön itselleen naiselle. Eräissä heimoissa on naisten luku paljon suurempi kuin miesten, syynä ovat sodan hävitykset tai joku muu sellainen seikka, – toisissa maissa syntyy merkittävän paljon runsaammin naisia kuin miehiä, ja alkuperäisissä oloissa olisi naimattomaksi jääneen naisen vaikea suoriutua olemassa-olon taistelussa. Siellä, missä uuttera työ on tarpeen perheen elättämiseksi, siellä missä työn suorittavat suureksi osaksi naiset, ja palvelijoita tai palvelijattaria ei ole saatavissa, siellä keventää moniavioisuus vaimon työtaakkaa. Niinpä suosivat naiset itse usein monivaimoisuutta. Winwood Reade kertoo, että eräiden neekerikansain vaimot koettavat pakottaa miehiään ottamaan toisen vaimon heti kun miehellä vaan on varaa maksaa tarvittava kauppasumma, ja vaimo moittii miestään saituriksi, ellei mies täytä tätä hänen toivomustaan. Livingstone kertoo, että kun makololo-naiset saivat kuulla, että Englannissa saa miehellä olla ainoastaan yksi vaimo, niin useat heistä huudahtivat, etteivät he haluaisi elää sellaisessa maassa, eivätkä voi ymmärtää, miten Englannin naiset suvaitsevat moista järjetöntä tapaa; sillä heidän sopivaisuuskäsitteidensä mukaan pitää jokaisella arvon-miehellä olla rikkautensa merkkinä monta vaimoa. En luonnollisesti kiellä, ettei monogamia olisi avioliiton ihannemuoto ja ettei polygamiaan oikeastaan sisältyisi naisen luonnollisten tunteiden loukkaus, samoin kuin se tekee terveen perhe-elämänkin mahdottomaksi, mutta ihannetta ei voida aina saavuttaa, ja luonnonkansojen elämään liittyy seikkoja, jotka tekevät yksiavioisuus-periaatteen toteuttamisen ankarassa muodossa melkeinpä mahdottomaksi, tuskin toivottavaksikaan.

Toinen väite, joka tehtänee, on se, että miehet alkeellisilla sivistysasteilla ryöstävät vaimonsa monesti väkivallalla vaimon sukulaisilta, ja ettei tämä liioin todista, että miehet kunnioittavat naisen tunteita. Mutta naisenryöstö ei ole lähimainkaan niin tavallista kuin usein on oletettu. Nykyisten luonnonkansain keskuudessa on se päinvastoin harvinainen poikkeus; raakalaisheimot tai saman heimon klaanit (Sukulaisuuteen perustuva, perhettä suurempi yhteiskuntaryhmä.) eivät elä tavallisesti sotakannalla keskenään, ja heidän jäsentensä väliset avioliitot solmitaan yleisimmin täydellisessä sovussa. Käsitys, että vaimonryöstö on ollut aikoinaan yleisesti vallinnut tapa, perustuu suureksi osaksi päätelmiin, jotka on tehty eräistä häämenoista. Sattuu monesti, että sulhanen käyttää todellista tai teeskenneltyä väkivaltaa viedessään kodista morsianta, joka ponnistelee päästäkseen irti tai pakenee äitinsä syliin; mutta meillä ei ole oikeutta pitää tätä tapaa oikeana jäännöksenä muinaisesta vaimonryöstöstä, s.o. riistämisestä kodista vastoin naisen omaa, vieläpä hänen vanhempiensakin suostumusta. Jo Spencer huomautti oikeutetusti, että mainitun juhlamenon lienee synnyttänyt naisen häveliäisyys. Teeskennelty vastustelu on imettäväisiin kuuluvien naaraiden ominaisuus. Koiras kosii, naaras on vastahakoinen ja pakenee, vaikka se sielustaan ja mielestään onkin halukas yhtymykseen. Tämä naaraan omituisuus on oletettavastikin syntynyt siitä, että naaraan vastahakoisuus tulistaa yhäti koiraan intohimoa, siten palvellen lajin säilymistä hyödyttävää tarkoitusta. Tämä koskee myöskin kehittyneintä imettäväistä, ihmistä, jolloin mies on koiraseläimen ja nainen naaraan vaistojen perijä. Nansen kertoo, että Grönlannin itärannikolla on avioliittoon mentäessä välttämättömänä ehtona, että mies menee valittunsa majaan, tarttuu häntä tukkaan ja kiskoo tytön muitta mutkitta mukanaan kotiinsa. Tästä koituu useasti rajuja kohtauksia, sillä hyvä tapa vaatii, että naimattomien naisten on oltava ylen kainoja ja vastustettava naimatarjouksia; mutta naisen sukulaiset katsovat tapahtumaa koko ajan rauhallisesti syrjästä, sillä taistelua pidetään sulhasen ja morsiamen täydellisenä yksityisasiana.

Useimmilla luonnonkansoilla on se tapa, että mies ostaa vaimonsa, – hevosilla, härillä, rahalla, kankailla, neuloilla, ampumatarpeilla, melkeinpä millä hyvänsä. Tätä on väitetty todistukseksi siitä, että nainen on yhtä oikeudeton kuin nuo eläimet, joihin hänet vaihdetaan. Mutta tämä käsitys ei ole oikea. Hinta, joka vaimosta suoritetaan, on korvaus vahingosta, jonka perhe kärsii menettäessään työkykyisen jäsenen, eikä se merkitse, että mies ostaa itsellensä orjan. Voisin mainita kansoja, joiden keskuudessa miesten valta vaimoihinsa on vähäpätöinen, vaikka he ovatkin hankkineet ostamalla vaimonsa. Jopa niinkin, että kun osto-avioliitot ovat juurtuneet kansaan todelliseksi kansantavaksi, pidettäisiin suorastaan naisen häpäisemisenä, jos hänet luovutettaisiin miehelle ilmaiseksi. Kun kerroin marokkolaisille ystävilleni, etteivät kristityt maksa vaimoistaan mitään, vaan saavat päinvastoin monesti niiden myötä rahaa, niin olin huomaavinani heistä, etteivät he pitäneet tätä suinkaan naisen kunnioittamisen todisteena. He näyttivät paremminkin arvelevan, että kun me kerran emme tahdo vaimoistamme mitään maksaa, niin emme pidä kai heitä minkään arvoisinakaan.

Kokonaispäätelmänä voimme sanoa, että naisen asema alemmilla kultuuriasteilla on huomattavasti erilainen eri kansain keskuudessa. Eräillä kansoilla se on kieltämättä sangen surkuteltava, toisten keskuudessa taas oivallinenkin. Ja yleensä on se paljon parempi kuin tavallisesti on otaksuttu.

Siirrymme nyt erääsen tärkeään kysymykseen, johon saattaa kuitenkin toistaiseksi vastata ainoastaan epätäydellisesti, – kysymykseen, miksi naisen kohtelu on eri yhteiskunnissa niin erilainen? Mitkä ovat tekijät, jotka määräävät hänen yhteiskunnallisen ja oikeudellisen asemansa?

On oletettu, että hänen asemansa on yhteydessä tavan kanssa, jolla sukulaisuus lasketaan. Sangen monien, alhaisella kehityskannalla olevain kansojen keskuudessa luetaan sukulaisuus pelkästään äidinpuolelta, s.o. henkilöä pidetään äitinsä sukuun kuuluvana, eikä isän, ja omaisuus joutuu perintönä äidinpuolelle, siten, ettei miehen lähin perillinen ole hänen poikansa, vaan hänen sisarenpoikansa; ja eräissä poikkeustapauksissa on miehellä suurempi valta sisarenlapsiinsa kuin omiinsa. Tämä järjestelmä ei merkitse kuitenkaan sitä, että äiti olisi perheen pää, ja miten se lieneekin syntynyt, niin kukaan ei usko enää sitä teoriaa, jonka esitti ensiksi Bachofen, nimittäin että sukulaisuuden laskemistapa pelkästään äidin puolelta on seuraus muinaisesta "gynaikokratiasta" eli naisvallasta. Mutta äskettäin on Steinmetz koettanut todistaa, että miehen valta vaimoonsa on yleensä suurempi niiden kansojen keskuudessa, jotka laskevat sukulaisuuden ainoastaan äidinpuolelta. Jos asianlaita olisikin tällainen, niin emme kuitenkaan olisi vielä arvoitusta ratkaisseet, sillä yhä jäisi selitettäväksi, onko sukulaisuuden laskeminen lisäsyynä naisen yhteiskunnalliseen asemaan yleensä, vai sen seuraus. Mutta minusta tuntuu epäilyttävältä, onko Steinmetzin väite laisinkaan oikea. Ne seikat, joihin hän on väitteensä perustanut, näyttävät olevan aivan liian harvalukuiset, jotta niistä voisi tehdä yleisiä loppupäätelmiä, ja tietomme miehen ja naisen oikeuksista luonnonkansojen keskuudessa ovat ylimalkaan niin häilyviä, että ne tuskin kelpaavat sellaisen tilastollisen tutkimuksen pohjaksi, jota Steinmetz on yrittänyt tehdä. Kun vertailen keskenään samaan rotuun kuuluvia eri kansoja, jotka ovat samalla kultuuriasteella ja elävät samoilla seuduilla samoissa ulkonaisissa olosuhteissa, mutta eroavat toisistaan sukulaisuudenlaskemistavan puolesta, niin en huomaa, että toisen tai toisen sukulaisuusjärjestelmän, isänpuolelta tai äidinpuolelta laskettavan, käytännössä ololla olisi sanottavaa yhteyttä miehen ja vaimon keskinäisten oikeuksien ja velvollisuuksien kanssa. Australiassa tavataan molemmat sukulaisuusjärjestelmät rinnatusten, lähellä toisiaan asuvilla heimoilla, mutta naisen asema näyttää olevan kaikkien heimojen keskuudessa samallainen. Ja Indian raakalaisheimojen keskuudessa, jotka lukevat yleensä sukulaisuuden ainoastaan isänpuolelta, nauttii nainen huomattavia oikeuksia.

On sanottu, että naisen asema on merkittävässä määrin riippuvainen taloudellisista olosuhteista. Pohjois-Amerikan indiaaneista on tehty se huomio, että missä nainen heillä saattaa työllään avustaa heimoa sen toimeentulossa, siellä häntä kohdellaan paremmin kuin heimojen keskuudessa, joissa mies hankkii yksinään kaikki ravintoaineet. Niinpä on hän kunnioitetummassa asemassa niissä yhteiskunnissa, jotka elävät kalastuksella, kuin metsästyksellä elävissä; hän auttaa miestään kalastustoimissa, jota vastoin metsästys on pelkästään miehen työnä. Grosse jälleen on lausunut, että naisella on vähän arvoa metsästäjäkansain keskuudessa sekä vielä niiden kansain keskuudessa, jotka elävät karjanhoidolla. Naisia, sanoo hän, kielletään ylimalkaan puuttumasta karjanhoitoon, ja kun heistä ei juuri sodassakaan saata olla apua, niin on luonnollista, että paimentamisella ja rosvoamisella elävät miehet halveksivat heitä. Sitävastoin on naisen asema parempi maataviljeleväin kansojen keskuudessa. Heillä on maanviljelys kunnioitettu elinkeino, kuten ei ole laita niiden kansojen keskuudessa, jotka elävät etupäässä karjanhoidolla, ja tämä seikka tuottaa naiselle valtaa ja vaikutusta, koska juuri nainen pitää suurimmaksi osaksi huolen maanviljelys-askareista. Tiettävästi ovat nämä Grossen tekemät päätelmät osaksi oikeita, vaikka sietävätkin melkoista tingintää. On huomattu, että nainen monien sellaisten kansain keskuudessa, jotka elävät metsästyksellä tai karjanhoidolla, on erittäin arvokkaassa asemassa, mikä seikka on aivan vastainen Grossen väitteelle. Vámbéry sanoo, että paimentolaiskansa karakirgiisit kohtelevat naista paljoa paremmin kuin sellaiset samanrotuiset heimot, joilla on kiinteät asuinsijat ja jotka harjoittavat maanviljelystä. Meidän on muistettava, että kuta suurempaa hyötyä miehet voivat saada naisten työstä, sitä suurempi on heidän kiusauksensa joutua käyttämään heitä orjina. Mutta toisaalta täytyy ottaa huomioon eräs seikka, jolla on päinvastainen tendensi, nimittäin se, että missä sukupuolten välinen työnjako on niin ankarasti toteutettu kuin luonnonkansoilla on laita, siellä tulee työstä työntekijän oikeuksien lähde. Kun vielä maatakin, jonka naiset hoitavat, pidetään usein pelkästään heidän omaisuutenaan, niin ei liene epäilemistäkään, että maanviljelys on ainakin useissa tapauksissa vaikuttanut naisen asemaa parantavasti.

Alati kuulee toistettavan väitettä, että kansan sivistyksen mittapuuna on se asema, missä nainen on kansan keskuudessa. Mutta ainakaan kultuurin alku-asteilla ei asianlaita ole niin. Useat erittäin alhaisella kehityskannalla olevat raakalaiset, kuten esim. Ceylonin vedda-heimo ja Andaman-saarten alkuasukkaat kunnioittavat naista paljoa enemmän kuin monet korkeammalla asteella olevat kansat. Tutkimusretkeilijät ovat usein ihmeekseen huomanneet, että kahdesta vieretysten asuvasta heimosta vähemmän sivistynyt on naisilleen lempeämpi kuin naapuriheimo. "Bushmanneilla", lausuu Fritsch, "on vaimo miehen elinkautinen seuralainen, kaffereilla hän on orjatar ja kuormajuhta". Ja jos vertaa naisen asemaa sellaisten sivistyneiden kultuurikansain keskuudessa, kuten esim. kiinalaiset, hindut ja arabialaiset, hänen asemaansa useiden tai useimpien luonnonkansain keskuudessa, niin ei vertaus ole ensinmainituille edullinen. Yhtenä syynä tähän on varmasti se seikka, että itämaisilla kultuurikansoilla, samoin kuin muinaisilla kreikkalaisillakin, edustivat kultuuria etupäässä miehet, jotka olivat kehittyneitä sivistyksen ja tiedon puolesta, kun taas kotoiset askareet olivat suoneet naisille vähän tilaisuutta älylliseen kehittymiseen. Tämä seikka on laajentanut henkistä juopaa miehen ja naisen välillä, ja saanut miehet halveksimaan naista ja hänen huonommuuttaan. Mutta toisena, ainakin yhtä suurena syynä naisen alennustilaan on uskonnon vaikutus katsantokantoihin, tapaan ja lakiin. Aasian kultuuriuskonnot ovat yleensä katselleet häntä melkoisen epäsuopein silmin. Juutalaiset pitivät häntä synnin ja kuoleman alkujuurena, ja tämä käsitys siirtyi kristinoppiin. Kirkkoisä Tertullianus vaatii, että naisen on kuljettava yksinkertaisissa vaatteissa, surevana ja katuvana, sovittaakseen Eevalta saamaansa perintöä eli sitä häpeää, että hän teki ensimäisen synnin, ja myös sitä rikosta, että hän on ollut syynä ihmissuvun kiroukseen. Mâconin kirkolliskokouksessa, 6:nnen vuosisadan lopulla esitti eräs piispa kysymyksen, onko nainen laisinkaan ihmisolento; hän itse vastasi tähän kysymykseen kieltävästi, kun taas kokouksen enemmistö piti raamatussa todistettuna, että nainen kaikkine vikoineen on kuitenkin ihmissuvun jäsen. Senaikainen kristinoppi piti häntä epäpuhtaana olentona, jonka läheisyys voi helposti saastuttaa kaiken pyhän. Hänen paikkansa kirkossa oli erillään miehistä, ja hän tuli sisään omasta ovestaan. Hän oli suljettu kaikista papillisista toimituksista. Aikaisimmassa kirkossa oli tosin n.k. "diakonissoja" ja "leskiä", mutta heidän tehtävänsä oli ainoastaan suorittaa eräitä halpa-arvoisia kirkontoimia; ja nämäkin sangen vaatimattomat paikat olivat avoinna ainoastaan neitseille ja iäkkäille leskille. Vaikka maallikolla oli oikeus toimittaa hätäkaste, ei naiselle missään tapauksessa liene myönnetty tätä oikeutta. Nainen ei saanut myöskään puhua julkisesti kirkossa, ja ankarana syytöksenä eräitä kerettiläisiä vastaan pidettiin sitä, että he sallivat naisten sitä tehdä. Eräs kirkonkokous Auxerre'ssa 6:nnen vuosi-sadan lopulla kielsi naisten ottamasta ehtoollista paljain käsin, nähtävästikin haluten siten estää sakramentin saastuttamista. Ja vähänväliä teroitettiin mieliin, että naisten on ehdottomasti pysyttävä loitolla alttarista messua toimitettaessa.

Kirkon käsitys, että nainen on synnillinen ja epäpuhdas, vaikutti luonnollisestikin kristilliseen lainsäädäntöön. Pakanallisen keisarikunnan viimeisinä aikoina lienevät Rooman valtakunnan naiset nauttineet suurempaa vapautta kuin naisella koskaan sitä ennen tai sen jälkeen on Europassa ollut. Tavallisin avioliittomuoto oli silloin tuo ilman conventio in manum'ia, kuten termi kuului, s.o. että kun nainen meni naimisiin, ei mies saanut minkäänlaista valtaa häneen, vaan hän jäi edelleen isänsä vallanalaiseksi; ja keisariajalla oli isän valta vähitellen rajoittunut aivan vähäpätöiseksi. Mutta kun kristinusko otettiin valtionuskonnoksi, hävisi pian tämä vapaus. Jo myöhemmässä roomalaisessa oikeudessa, mikäli kristillisten keisarien säädökset olivat siihen kajonneet, huomaamme taantumuksen siltä aikaisempien pakanallisten oikeusoppineiden noudattaman periaatteen kannalta, joka edellytti, että miehellä ja naisella ovat lain edessä samat oikeudet. Ei ole epäilemistäkään, ettei kristillinen kirkko olisi osaltaan syypää niihin vääryyksiin, joita Europan nainen on saanut vuosisatoja kärsiä ja jotka eivät vieläkään ole täydellisesti poistetut. Kuuluisa englantilainen oikeushistorioitsija Sir Henry Maine huomauttaa, että naisen asema avoliitossa on ollut erikoisen ahdas niissä Europan maissa, joissa kanoninen oikeus on enimmän vaikuttanut lainsäädäntöön.

Kaiken tämän ohella on kuitenkin lohdullista ajatella, että samat ominaisuudet, jotka ovat synnyttäneet käsityksen, että nainen on saastainen olento, sekä sillä tavoin, uskonnon avulla, ovat osaltaan alentaneet hänen tilaansa, ovat olleet naiselle myöskin vallan lähteenä. Naisen saastaisena pitäminen merkitsee sitä, että nainen oletetaan varustetuksi joillakin salaperäisillä voimilla, jotka toisaalta tosin tahraavat pyhiä esineitä, kun hän joutuu niiden kanssa liian läheisiin tekemisiin, mutta jotka toisaalta jälleen antavat hänelle kyvyn kaikellaisten maagillisten temppujen tekoon. Marokossa hämmästytti minua usein, kuinka miehet pelkäävät vaimojaan. He pitävät naista vaarallisena olentona, joka saattaa pakottaa salaisesti heidät melkein mihin tahansa. Naisella on tuhannet keinot tehdäkseen miehen orjakseen, sytyttääkseen hänen rakkautensa uudestaan tuleen, jos se on sammunut, saattaakseen hänet vihaamaan muita naisia, joita mies on alkanut rakastaa. Nainen leikkaa vaan esim. pienen palasen aasin korvasta ja keittää sen ruuassa, jonka syöttää sitten miehelleen. Mitä tästä seuraa? Niin, kun mies syö sen pienen palan aasin korvaa, muuttuu hän itse aasimaiseksi: tottelee kaikkea, mitä vaimo sanoo hänelle, ja muuttuu hänen kuuliaiseksi juhdakseen. On siis parasta, ettei mies vihoita vaimoaan, vaan kohtelee häntä ystävällisesti. Eräässä hindujen pyhässä kirjassa sanotaan, että miehen tulee olla lauhkea kaikille talossaan oleville naisille ja antaa heille tuontuostakin pikku lahjoja, sillä muuten hävittävät naiset koko talon kiroillansa. Kun Marokossa vietetään jonkun pyhimyksen kunniaksi juhlaa, ja kokoontuu paljon väkeä, miehiä ja naisia, antavat miehet naisten syödä ensin, sillä he sanovat: "kuinka me uskaltaisimme aterioida nälkäisten naisten nähden? Sillä tavoin heittäytyisimme alttiiksi heidän pahoille silmilleen." Esivalta antaa aina kapinallisten heimojen naisten olla rauhassa. Eräästä beduiini-kylästä, jossa olin oleskellut jonkin aikaa, sain kerran saattojoukokseni lähimpään kaupunkiin puolen tusinaa naisia. Miehet eivät näet tohtineet lähteä saattamaan minua, sillä he pelkäsivät, että kuvernööri pistää heidät vankilaan; mutta heidän naisensa, he olivat aivan turvallisia. Marokon berberi-seuduilla saattaa mies pelastautua vihollisen vainosta menemällä jonkun naisen turviin. Hän on silloin yhtä hyvin suojattu hätyyttäjiä vastaan kuin jos hän olisi paennut pyhimyksen hautaan tai moskeaan; kukaan ei uskalla häneen koskea, sillä naista ja hänen perhettään peljätään. Ja tämä taikauskoinen pelko naista kohtaan kasvaa hänen onnekseen sikäli, kuta vanhemmaksi hän tulee; mikäli häneltä vähenee kyky lumota miestä nuoruudellaan ja kauneudellaan, sitä suuremmiksi kasvavat hänen noitataitonsa, sitä vaarallisemmaksi hän kehittyy. Marokkolainen sanoo, että kun poika syntyy, niin syntyy samalla sata pirua, ja kun tyttö syntyy, niin syntyy sata enkeliä; mutta joka vuosi siirtyy sittemmin yksi enkeli tytöltä pojalle ja yksi piru pojalta tytölle, joten satavuotista miestä ympäröi sata enkeliä, mutta kun nainen tulee sadan vuoden vanhaksi, ympäröi häntä sata pirua.

Niinkuin esitelmäni alussa sanoin, olen voinut tässä tarjota kuulijoille ainoastaan katkelman. Olen esittänyt eräitä näkökohtia, joiden luulen joutuneen yleensä enemmän tai vähemmän syrjäytetyiksi. Jos esitykseni kokonaisvaikutuksesta naisen asemasta kultuurin alkeellisilla asteilla on tullut liian valoisa, johtuu se siitä, että se on ennen väritetty poikkeuksetta liian mustaksi. Olisin kyllä voinut puhua kokonaisen tunnin julmuuksista, joita barbaariset miehet ovat harjoittaneet naisia kohtaan. Mutta tarkoitukseni ei ole ollut esittää tässä sitä, mitä joku erikoinen yksilö saattaa tehdä, vaan sääntöjä, jotka saavat ilmaisumuodokseen kansojen tavat.

On mielenkiintoista tietää, että useat niistä oikeuksista, jotka laki vasta viime vuosina on tunnustanut kultuurioloissa elävälle naiselle, jopa ehkä useat sellaisetkin oikeudet, joita se ei ole hänelle vieläkään myöntänyt, tavataan, eikä aivan harvoinkaan, jo eräillä seuduilla aarniometsän raakalaisten keskuudessa.

TOINEN ESITELMÄ.

Vanhemmat ja lapset.

Kaikilla kansoilla, joista meillä on jotain varmaa tietoa, on tavan mukailema suhde vanhempain jalasten välillä. Perhe on yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin me sitä tunnemme. Avioliiton muoto vaihtelee: milloin on se yhden miehen ja yhden naisen keskinäinen suhde, milloin yhden miehen ja useampien naisten, tai yhden naisen ja useampien miesten, tahi sitten, vaikka ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, jonkin miesryhmän ja naisryhmän välinen suhde. Mutta olipa aviosuhde monogaminen, polygaminen, polyandrinen tai ryhmä-avioliittoa, niin aina on olemassa erikoinen, tavan järjestämä yhteiskunnallinen suhde vanhempain ja lasten välillä. Vanhemmilla on tietyt velvollisuudet lapsia kohtaan ja lapsilla määrätyt velvollisuudet vanhempiaan kohtaan. Vanhempain suhdetta lapsiin saattaa pääasiassa sanoa suojelussuhteeksi, lapsien suhdetta vanhempiin taas kuuliaisuussuhteeksi. Tämä koskee paitsi perheitä kultuuriyhteiskuntain keskuudessa, myöskin perheitä koko ihmissuvussa. Perhe on niitä raakalaiskauden jätteitä, joissa ei ilmene kuihtumisen merkkiäkään, vaan jotka ovat vielä tänäkin päivänä yhtä elinvoimaisia kuin kuunaan ennen.

Perheellä on juurensa suvun olemassa-olon ehdoissa. Sen syntyyn on epäilemättä syynä se, että sikiöt tarvitsevat suojelusta. Jokaisen eläinlajin, joka säilyy olemassaolon taistelussa, täytyy soveltua niihin olosuhteisiin, joissa se elää. Tämä ei pidä paikkaansa pelkästään silloin, kun on kysymys lajin fyysillisestä elämästä, ruumiin muodoista ja toiminnasta, vaan se koskee myöskin sen psyykkistä ja yhteiskunnallista elämää, sielunominaisuuksia ja yhteiskunta-tottumuksia. "Sikiö" tarvitsee vanhempien vaalintaa; sitä vailla se kuolisi, ja siitä seuraisi myöskin lajin perikato.

Me tapaamme vanhemmista ja lapsista muodostuvan perheen jo monien eläinten keskuudessa. Se nähdään useimpien lintujen elämässä. Koiras ja naaras elävät yhdessä paitsi pesimisaikana myöskin sen jälkeen. Munien hautominen joutuu etupäässä naaraan osaksi, mutta koiras auttaa sitä ja asettuu sen paikalle, kun emon on poistuttava pesästä hetkiseksi. Koiras hankkii naaraalle ruokaa ja suojelee sitä kaikellaisilta vaaroilta. Kun hautoma-aika loppuu ja pojat ovat päässeet munasta, alkaa uusien tehtävien jakso. Lähimpinä päivinä poikasten munasta päästyä eivät linnut yleensä koskaan jätä poikiaan pitkäksi aikaa yksin, jolleivät elatushuolet pakota siihen, ja kun vaara uhkaa, puolustavat vanhemmat uljaasti noita avuttomia pikku olentoja. Kun poikaset varttuvat hiukan, opettavat vanhemmat niille lentotaitoa ja muuta, mikä kuuluu terveen lintupedagogikan tehtäviin, eivätkä ne hylkää pesää ennenkuin pojat tulevat toimeen ominpäin. Kaikki nämä tavat johtuvat isän- ja äidinvaistoista, jotka linnuilla ovat, ja jotka tiettävästikin luonnollinen valinta olemassaolon taistelussa on synnyttänyt. Lintujen luokassa on vanhempien aivan välttämätöntä vaalia poikasiaan. Tasainen ja keskeytymätön lämpö on ensimäinen ehto, jotta sikiö munassa kehittyisi ja pojat säilyisivät hengissä. Tämän tarkoituksen toteuttamiseksi tarvitsee naaras useimmiten koiraan apua, joka hankki naaraalle kaikkia elintarpeita ja vuoroittelee joskus sen kanssa haudonnassa.

Toisin on nisäkkäiden luokan laita. Senkään keskuudessa eivät pojat aikaisimmalla iällään tule koskaan toimeen ilman äitiä, mutta isän apua ei sitävastoin yleensä ehdottomasti vaadita. Siitä seuraa, että kun naaras pitää poikasten menestymisestä suorastaan liikuttavaa huolta ja vaalii niitä hellällä rakkaudella, niin ei isä tavallisesti ollenkaan niistä huolehdi. Useimpain nisäkäslajien sukupuolten keskinäiset suhteet rajoittuvat paritteluaikaan; koiras hylkää naaraan jo ennenkuin pojat ovat syntyneetkään, joten koiras on siis aivan vieras sikiöilleen. Mutta tästä säännöstä on poikkeuksia. Eräiden nisäkäslajien keskuudessa on sukupuolten yhdessäolo pitkäaikaisempi; niin on laita esim. valaiden, hylkeiden, virtahevosen, poron ja eräiden petoeläinlajien, kuten osaksi kissaeläinten ja näätienkin. Kaikkien näiden nisäkäslajien koiraat ja naaraat elävät yhdessä poikasten syntymisen jälkeenkin, ja koiraan työnä on sinä aikana suojella perhettään. Samoin on useain apinalajien. Mielenkiintoisimmat ovat luonnollisesti ihmisenmuotoiset apinat. Gorilla elää perheittäin. Koppenfelsin tietämän mukaan viettää koiras yönsä kyyryssä puun juurella, jossa naaras ja pojat ovat pesässä, ja suojaa niitä leopardien hyökkäyksiltä. Tämä kertojamme tapasi kerran yhdessä koiraan ja naaraan sekä kaksi poikasta, joista vanhempi lienee ollut noin kuusi vuotta vanha, nuorempi noin yksi-vuotias. Koiras rakentaa puolestaan puuhun pesän, viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkeudelle maasta. Aivan samallaisia elintapoja on nähty simpansien keskuudessa. Savagen lausunnon mukaan voi tavata vanhan simpansiparin istumassa puun juurella pistellen poskeensa hedelmiä ja pakinoiden keskenään ystävällisesti, sillaikaa kuin lapset keikkuvat vallattomina ja iloisina oksalta oksalle. Ja Koppenfels vakuuttaa, että koirassimpansi rakentaa naaraalle ja pojalleen pesän hankomaiseen puunoksaan ja viettää itse yönsä alempana puussa, yövartiana.

Kun siirrymme kehittyneimmistä apinoista alempiin ihmisrotuihin, niin kohtaamme saman ilmiön. Isän, äidin ja lasten muodostama perhe on aivan yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin sitä nykyisin tunnemme. Ja kuten alemmilla, perheittäin elävillä nisäkäslajeilla, niin on ihmisilläkin etupäässä äidin tehtävänä hoidella välittömästi lapsia, kun taas isä on perheen suojelija ja turva. Usein kuulee väitettävän, ettei isä raakalaiskansojen keskuudessa välitä lainkaan lapsistaan, vaan että isänrakkaus on inhimillisen kultuurin myöhäinen tuote; mutta tässä väitteessä ei ole ollenkaan perää. Myönnän, että tietomme sivistymättömistä kansoista ovat vajanaiset, ettei retkeilijäin ilmoituksiin aina ole luottamista, mutta kun tarkastaa tyystin etnologista kirjallisuutta, niin näkee, että juuri uskottavimmat kirjailijat ovat valtavasti yksimielisiä vanhempain tunteista lapsiaan kohtaan. Näkee, että isänrakkaus on tuskin vähemmän yleinen kuin äidinrakkaus, vaikkei se luultavasti olekaan yhtä voimakas kuin äidinrakkaus, vaan monissa tapauksissa paljonkin heikompi. Mutta tavallisesti se ilmenee huomattavan voimakkaana alkeellisimpienkin raakalaisten keskuudessa. Esimerkkinä siitä, että luonnonkansoilta muka puuttuu isänrakkaus, on usein mainittu patagonialainen päällikkö, joka nakkasi hillittömän vihan vallassa pikku poikansa murskaksi kallioon, kun poika pudotti maahan munakorin, jonka isä oli antanut hänen käsiinsä; mutta tapauksen kertoja lisää nimenomaan, että sama isä alistuu toisissa olosuhteissa, maltissaan ollessa, sangen koviinkin kärsimyksiin pitääkseen huolta lapsistaan tai puolustaakseen niitä. Samoin on Australian alkuasukkaiden laita. Kun miehen valtaa viha ja kun hän tuskin tietää, mitä tekee, saattaa hän kohdella lapsiaan äärettömän ankarasti, mutta sellainen tapaus on harvinainen poikkeus; tavallisesti on hän lapsilleen ylen hellä, kantaa niitä olallaan, kun ne matkalla uupuvat, ja pitää huolta, että ne saavat kyllikseen ravintoa, vaikkapa hän itse näkisikin nälkää. Ja saman isänrakkauden tapaamme muissakin alhaisella asteella olevissa luonnonkansoissa: veddoissa, tulimaalaisissa, hottentoteissa. Harvoja raakalaiskansoja on ankarammin kuin Fidji-saarten alkuasukkaita syytetty epäinhimillisestä julmuudesta, ja silti myöntävät nekin lähetyssaarnaajat, jotka kuvaavat heitä kaikkein mustimmilla väreillä, että heillä on sekä äidin- että isänrakkaus lapsiaan kohtaan monesti niin suuri ja liikuttava, ettei sitä voi olla ihmettelemättä.

Lyhyesti: isänrakkautta on pidettävä vaistona, joka kuuluu suuremmassa tai pienemmässä määrin ihmisluontoon ja joka syntyy luonnollisen valinnan vaikutuksesta, koska se on tarpeellinen lajille. Ja juuri tämä vaisto, yhdistyneenä ainakin jonkinlaiseen aviouskollisuuteen, — myöskään miehen kiintymys vaimoonsa ei ole kokonaan kultuurin tuote, — panee isän elättämään perhettään ja suojelemaan sitä.

Kysytään nyt, miksi sitten juuri ihmisellä ja ihmisen muotoisilla apinoilla on tämä vaisto, jota ei, kuten sanottu ole enimmillä nisäkäs-lajeilla. Luulen, että siihen on syynä osaksi sikiöiden harvalukuisuus, osaksi ajan pituus, jolloin sikiöt ovat avun tarpeessa. Tekijät, joista lajin säilyminen riippuu, ovat monenlaiset: sikiöiden luku, niiden suurempi tai pienempi kyky tulla toimeen omin voimin, sekä äidinhoito ja isänhoito; ja kaikkien lajien keskuudessa, jotka eivät sorru olemassa-olon taistelussa, ovat nämä tekijät sellaisessa suhteessa toisiinsa, että sama tulos s.o. lajin säilyminen saavutetaan. Luurangottomien ja kalojen sekä matelijain keskuudessa ovat molemmat vanhemmat tavallisesti aivan huolettomia sikiöidensä kohtalosta. Äärettömän suuri prosenti sikiöistä tuhoutuu sentähden ennenkuin ne tulevat täyskasvuisiksi; mutta munittujen munien luku on sovitettu hukkaan joutuvain munain määrän mukaan, ja lajin säilyminen on siten turvattu. Toisaalta jälleen, kuta pienempi määrä poikia syntyy, sitä suurempaa vaalintaa ne tarvitsevat, jotta laji voisi säilyä; ja sekä ihmisen että ihmisenmuotoisten apinain sikiöiden luku on suhteellisesti pieni, verrattuna muiden nisäkkäiden sikiöiden lukuun. Sitäpaitsi on ensinmainittujen eläinten sikiöiden avuttomuuden-aika poikkeuksellisen pitkä, ja tämä on, kuten sanottu, toisena syynä siihen, että sikiöt tarvitsevat paitsi äidin, myöskin isän suojaa. Tämä selitys on luonnollisestikin hypoteesi, mutta mielestäni hypoteesi, joka nojautuu terveihin premisseihin. Ja jos se on oikea, on meillä syy olettaa, että perhe löytyi alkuaikojenkin ihmisillä; sillä meidän on kai otaksuminen, että samat syyt synnyttivät heillä samoja seurauksia, että lapset heilläkin olivat luvultaan verrattain harvat ja varttuivat hitaasti, ja tarvitsivat sentähden isän vaalintaa. Jos kenestä tuntuu vastenmieliseltä, että olen juuri samassa tuokiossa puhunut ihmisistä ja apinoista, niin huomautan, että kuta syvemmälle jonkin yhteiskunta-institutsioonin juuret ulottuvat, sitä lujemmalla pohjalla se institutsiooni seisoo. Juuri siksi, ettei perhe ole enemmän tai vähemmän satunnaisten seikkain tulos, seikkain, jotka johtuvat ainoastaan jostain kultuuriasteesta, vaan että se riippuu vaistoista, jotka olivat ihmissuvulla jo sen lapsuuden-aikana ja ovat todennäköisesti vanhemmat kuin itse aikaisin ihminen, juuri siksi me voimmekin olettaa, että perhe on säilyvä tulevaisuudessakin riippumatta kultuurin muutoksista.

Täytyy kuitenkin lisätä, että sitä hypoteesia perheen iästä, jonka olen tässä esittänyt, eivät suinkaan hyväksy kaikki sosiologit, jotka ovat esittäneet oppeja aikaisimman ihmisen yhteiskuntaelämästä. Päinvastoin on melkoisen yleisesti levinnyt sellainen ajatus, että ihminen eli alunpitäen promiskuiteettisessa tilassa, ettei ollut olemassa pysyväisiä liittoja miehen ja naisen kesken, eli, kuten lordi Avebury on ajatuksenaan lausunut, että kaikkien saman heimon miesten ja naisten katsottiin olevan toistensa miehiä ja vaimoja. Tämän hypoteesin mukaan ei isällä ollut mitään asemaa perheessä, häntä ei edes tunnettukaan, ja lapset olivat heimon yhteisomaisuutta. Teoksessani inhimillisen avioliiton historiasta (Ruotsalaisen painoksen nimi on "Det menskliga äktenskapets historia".) olen asettunut tätä mielipidettä vastustamaan ja koettanut todistaa, etteivät mitkään meidän tuntemamme tosiseikat sitä tue. Useimmat tiedot raakalaiskansoista, joiden on väitetty elävän promiskuiteettisessa tilassa, ovat todistettavastikin vääriä, eikä ainoaakaan niistä saata pitää luotettavana. Nekään tavat, joita on väitetty yhteiskunnallisiksi jäännöksiksi sellaiselta ajalta, jolloin avioliittoa ei ollut olemassa, eivät niinikään ole mielestäni mitään todistuksia. McLennan arveli, että tapa laskea sukulaisuus pelkästään äidinpuolelta polveutuu ehdottomasti ajalta, jolloin isyydestä ei oltu varmoja, mutta tämän päätelmän mielivaltaisuuden huomaa heti, kun ajattelee, ettei päinvastainen tapa, lukea sukulaisuus yksinomaan isänpuolelta, mitenkään voi johtua siitä, ettei ollut äitiydestä varmuutta.

On lisättävä, että maternelli l. äidinpuolelta laskettava sukulaisuus-järjestelmä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kuvauksen kanssa perheen organisatsioonista, jonka tässä esitin. Silloinkin, kun sukulaisuus luetaan yksinomaan äidinpuolelta, pitää isä lapsista huolen, eikä eno. Eikä isän suojeleva asema ole luonnonkansain keskuudessa ainoastaan tosiasia, vaan luonnonkansat pitävät sitä suorastaan velvollisuutena. Esim. Uuden-Britannian ihmissyöjäin keskuudessa on päällikköjen tehtävänä valvoa, että miehet hankkivat perheilleen kelvollisen elatuksen, ja jos joku mies lyö perheensä hoidon laimin, saa hän selkäänsä. Monet raakalaiset eivät anna miehen mennä naimisiin ennenkuin hän on kokeella näyttänyt pystyvänsä elättämään ja suojelemaan perheensä; hänen täytyy ensin osoittaa olevansa taitava, väkevä tai rohkea. Eräiden kafferi-heimojen miesten on tapettava sarvikuono ennenkuin ryhtyvät naimapuuhiin. Borneon dajakit vaativat, että miehen on ennen naimisiin menoa hankittava määrätty luku ihmisen päitä. Ja ylä-Egyptin arabialaisten joukossa joutuu sulhanen ennen häitä sangen vakaviin rohkeudenkokeihin: morsiamen sukulaiset ruoskivat häntä, ja jos hän tahtoo olla ansiollinen saamaan tyttönsä käden, täytyy hänen tyytyväisen näköisenä kestää tämä koe, joka on joskus ylen ankara. Sivistymättömiltä kansoilla on siis monessa tapauksessa melkoisen vakava käsitys perheenisän velvollisuuksista. Tuntuupa siltä kuin eräät niistä olisivat siinä suhteessa paljon ankarampiakin kuin me.

Mutta isällä ei ole perhettään kohtaan ainoastaan velvollisuuksia, vaan myöskin oikeuksia, joista äiti on usein osallisena huomattavassa määrin. Monesti näyttää siltakin, kuin isän oikeudet olisivat ristiriidassa hänen velvollisuuksiensa kanssa. Useiden kansain tapa sallii isän tappaa vastasyntyneen lapsensa, ja joskus se suorastaan velvoittaakin isän tekemään niin. Mutta miten hirveältä tämä tapa meistä tuntuneekin, niin on sitä tuomitessa otettava huomioon ne olosuhteet, joissa se on syntynyt. Se ei näet ole tarkoituksettoman julmuuden ilmaisu, vaan se johtuu taikauskosta, tietämättömyydestä tai tukalista taloudellisista oloista. Monella kansalla on tapana aina surmata kaksoset, koska kaksoset ovat muka merkki siitä, että äiti on ollut miehelleen uskoton, — saman miehen ei näet luulla voivan olla molempain lasten isä; tämä käsitys saattoi muinaisgermaanit tappamaan kaksosensa. Eräiden kansain keskuudessa on tapana surmata enimmät tyttölapset, ja se tapa johtuu vaikeista elinsuhteista. Vastasyntynyt lapsi on vanhemmille taakka, josta voi koitua mitä suurinta haittaa näille heidän siirtyessään paikasta toiseen ja koettaessaan elättää itseään ja perheen muita jäseniä. Äskensyntyneen surmaaminen saattaa siis käydä välttämättömäksi, ja sen nojalla se muuttuu vähitellen tavaksi On huomattava, että milloin tapa sallii tai säätää lastenmurhia, silloin surmataan lapsi aina melkein heti, kun se on syntynyt; jos se pelastuu vaikka ainoaksikin päiväksi tai vain muutamaksi tunniksi, niin vanhempain rakkauden ääni pääsee tavallisesti voitolle, ja lapsen henki säästyy. Retkeilijät ovat usein kummastelleet, kuinka hellästi juuri ne kansat kohtelevat lapsiaan, joilla on tapana surmata osa niistä heti syntymän jälkeen. Tässä kuten muissakin kohdin on tutkijan tarkastettava tapoja niiden oikeassa valossa.

Isän oikeudet lapsiin ovat eri kansoilla erilaiset. Kun muutamat luonnonkansat sallivat hänen eräissä oloissa surmata äskensyntyneen sikiönsä, kieltävät toiset häneltä tämän oikeuden. Joskus saattaa hän, jos haluaa, myydä lapsensa, joskus ei. Milloin hän saa naittaa tyttärensä tiedustelematta tämän omia toiveita, milloin on tyttärellä täysi vapaus antaa kätensä kenelle tahtoo. Yleensä on oltu taipuvaisia liioittelemaan lasten riippuvaisuutta vanhemmistaan luonnonkansain keskuudessa, samoinkuin on liioiteltu vaimonkin riippuvaista asemaa.

Kuta yksityiskohtaisemmin luonnonkansojen pedagogikaa tutkii, sitä suurempia yllätyksiä se tarjoaa. Luonnonkansoilla näyttää olevan melkein sääntönä, että vanhemmat rankaisevat lapsiaan harvoin tai ei koskaan. Metoodit, joita europalaiset siirtolaiset käyttävät pakottaakseen lapsiaan tottelemaan, ovat monesti järkyttäneet raakalaisten mieltä. Jätän sanomatta, ovatko heidän omiin, inhimillisempiin periaatteihinsa syynä vanhemman tunteet lapsiaan kohtaan ja heidän kykenemättömyytensä ajattelemaan, minkälaiset heidän leväperäisyytensä seuraukset mahdollisesti voivat olla, vai ovatko raakalaisten lapset niin hyviä, ettei heitä tarvitse oikaista. Usein kirjoitetaan, että ne ovat erikoisen kuuliaisia, vaikkei niitä koskaan rangaista. Eräs tuttavani, englantilainen, joka oleskeli kauan länsi-Afrikan neekerikansain parissa, kasvatti oman poikansa seurassa neekeripoikaa. Hänen mielestään oli tuo poika itse henkilöitynyt hyvyys; jos hänelle jotakin antoi, jakoi hän saamastaan aina ystävilleenkin. Aivan toisellainen oli tuon englantilaisen oma poika: hän piti itse kaikki saamansa lahjat. Isä arveli, että tämä poikien erilaisuus johtuu rotu-erosta. Ehkäpä ovat lopultakin juuri itsekkyys ja voitonhimo, yhdistyneinä tarmoon ja sitkeyteen, tehneet eräät rodut niiksi, joita me kutsumme kultuurikansoiksi. Mutta en voi syventyä tässä tyystimmin tähän pulmalliseen kysymykseen.

Mitä tulee isänvaltaan luonnonkansojen keskuudessa, on vielä mainittava, että sitä kestää yleensä ainoastaan sen aikaa, jolloin poika on alaikäinen ja tytär naimaton. Isä saattaa kyllä myöhemminkin vaatia, että häntä kohdellaan kunnioituksella, mutta häntä ei silloin kunnioiteta niin paljon isyyden kuin hänen ikänsä tähden. Alempien rotujen tapa vaatii yleisesti, että heimon nuorempien jäsenten on pidettävä arvossa niitä, jotka ovat heitä itseään iäkkäämmät. Monia yhteiskuntia hallitsevat yksinomaan vanhat miehet.

Isänvaltaa emme tapaa suurimpana raakalaisten keskuudessa, vaan kansoissa, jotka ovat edistyneet melkoisen pitkälle sivistyksessä. Raakalaistilassa olevien indiaanien perhe-institutsiooni erosi isän vallan puolesta huomattavasti muinaisen Meksikon ja Perun korkeammalla asteella olevien kansain perhe-institutsioonista. Meksikon azteekit kasvattivat lapsensa kunnioittamaan ja pelkäämään vanhempiaan niin suuresti, että ne tuskin tohtivat puhuakaan heidän läsnäollessaan. Nuorimies ei saanut itse valita vaimoansa, vaan hänen täytyi odottaa, kunnes vanhemmat sen tekivät, ja eräässä Meksikon maakunnassa oli vaatimus, että sulhanen oli kannettava häihin, jotta näyttäisi siltä kuin hän menisi vasten tahtoaan naimisiin. Kiinassa on perheenisän valta suorastaan rajaton; nainut poikakin on yhä isänsä holhuun alainen. Kiinalaiseen poikaan istutetaan jo aikaisimmasta lapsuudesta saakka sellainen kunnioitus vanhempiaan kohtaan, että se muuttuu uskonnolliseksi tunteeksi, josta, kun hän tulee vanhemmaksi, kehittyy koko hänen uskontonsa perusta — esi-isäin palvelus. Konfutse'n moraalisysteemissä ei löydy korkeampaa velvollisuutta kuin tottelevaisuus vanhempia, varsinkin isää kohtaan; isää, siinä sanotaan, on palveltava kuin itse taivasta. Miten tärkeinä muinaiset seemiläiset pitivät velvollisuuksia vanhempia kohtaan, ilmenee Iisakin ja Abrahamin väleistä ja myöskin neljännestä käskystä sekä itse käskyn paikasta, se näet seuraa aivan niiden käskyjen perästä, joissa käsitellään ihmisen velvollisuuksia Jumalaa kohtaan. Muhamettilaisuus pitää myöskin tottelemattomuutta vanhempia vastaan ensimäisen luokan syntinä, yhtä kauheana kuin epäjumalanpalvelusta. Omituista oli Marokossa nähdä, miten täys-ikäiset pojat, kaksi-kolmekymmenvuotiaat, pujahtivat hiljaa leiristäni pois, kun kuulivat isänsä tulevan sinne, tai istuivat äänettöminä ja kumarassa jossakin teltan nurkassa isän tultua sisään. Muinaisessa Roomassa oli isällä lapsiinsa jus vitae necisque. Hän sai panna heidät vankeuteen, myödä ja surmata heidät "Kahdentoista taulun lain" nimenomaisen säädöksen nojalla. "Kaikki, mikä kuului talouteen", sanoo Mommsen, "oli laillisia oikeuksia vailla, — vaimo ja lapset ihan samoin kuin härkä ja orja". Myöskin täys-ikäinen poika ja hänen lapsensa olivat perheenisän mielivallan alaisia. Mutta ajan mittaan muuttui, kuten viime esitelmässäni huomautin, olennaisesti tuo roomalainen patria potestas eli isänvalta. Jo pakanallisten keisarien aikana himmeni se pelkäksi varjoksi entisestään. Ja kristinoppi vaikutti yhä lisää sen kukistumiseen; kun se tähdensi jumalallista isyyttä, painui maallinen isyys taustalle. Mutta myöskin muinais-germaanilainen käsitys isän ja pojan suhteista toisiinsa vaikutti huomattavasti Europan kansain tapoihin ja lakeihin. Germaaneilla ei isällä ollut koskaan samaa valtaa täyskasvuisiin poikiinsa kuin roomalaisella perheenisällä. On väitetty syystä, että vielä tänäkin päivänä huomataan monista Europan maista, miten erilainen roomalainen ja germaaninen vaikutus isän valtaan on ollut. Germaanisissa maissa ja Englannissa, jonka asukkaat ovat sekarotua, tunnustavat sekä tapa että laki lapsen riippumattomaksi vanhemmistaan heti kuin se on tullut täysikäiseksi, ja täys-ikäisyys alkaa verrattain aikaisin. Romaanisissa maissa tapaa taas vielä eräitä roomalaisen patria potestas-vallan piirteitä. Ranskassa antaa yleinen mielipide, jopa lainsäädäntökin vanhemmille merkittävän vallan lapsiaan kohtaan. Poika ei saa lähteä isänsä luvatta kodista ennenkuin hän on täyttänyt yksikolmatta vuotta, paitsi siinä tapauksessa, että hän pyrkii armeijaan. Jos lapset rikkovat törkeästi isäänsä vastaan, on isällä ankarat rankaisukeinot käytettävinään. Viittäkolmatta vuotta nuorempi poika ja yhtäkolmatta nuorempi tyttö eivät saa mennä vanhempiensa luvatta naimisiin, ja muodon vuoksi täytyy vielä iäkkäämpienkin lasten pyytää siihen lupa.

Olemme nähneet, mihin seikkoihin isän velvollisuudet perhettään kohtaan perustuvat. On mainittava vielä joku sana sellaisten velvollisuuksien syistä, joita tavat vaativat lapsilta vanhempia kohtaan. Nämä syyt ovat komplisoidumpia. Etupäässä johtuu vanhempien valta lapsiinsa selvästikin vanhempien luonnollisesta etevämmyydestä ja lapsen luonnollisesta avuttomuudesta sen ensimäisinä vuosina. Vanhempien, etenkin isän, etevämmyys herättää lapsissa kunnioituksen tunteen, joka ei perustu ainoastaan isän fyysillisiin, vaan myöskin hänen henkisiin etevämmyyksiinsä, mitkä hänellä säilyvät kauan sittenkin kun hänen ruumiillinen voimansa on jo alkanut vähetä. Varsinkin luonnonkansoissa on lasten kunnioitus vanhempia kohtaan suureksi osaksi nuoren kunnioitusta vanhempaa kohtaan. Vanhat miehet edustavat heimon viisautta. Heidän sanojansa pidetään monesti oraakelilauselmina. "Pitkä ikä ja viisaus", sanoo indiaani, "kuuluvat aina yhteen". Länsi-Afrikassa on vanhoilla kunnianimi, joka merkitsee "monitietoista". He tuntevat heimon ikivanhat tavat, ja kansoilla, joilla ei ole kirjoitettuja lakeja eikä uskonnollisia kirjojakaan, ovat he kansan ainoina tiedonlähteinä esi-isien oikeustajunnan ja uskonnon alalla. Sitäpaitsi heitä peljätään ja pidetään kunniassa sen taikauskon tähden, jota vanhuus synnyttää yhteiskunnan nuoremmissa jäsenissä. Vanhoilla luullaan yleisesti olevan salaisia ja laadultaan yliluonnollisia voimia, eikä ole kaukana sekään hetki, jolloin he siirtyvät kuoleman kautta henkien maailmaan. Eräs tutkimusretkeilijä kertoo, että Niasin malajit kunnioittavat vanhoja pelkästään itsekkyytensä vuoksi: he näet toivovat, että vanhan sielu säilyttää kuoleman jälkeen hellässä muistossa ne henkilöt, jotka kohtelivat häntä hyvin maailmassa. Muuan lähetyssaarnaaja kuuli itä-Afrikassa neekerin sanovan eräästä vanhasta miehestä: "Täyttäkäämme, mitä hän toivoo, sillä hän kuolee piakkoin."

Luulen huomanneeni, että kansat, jotka hartaimmin palvelevat kuolleita esi-isiään, kunnioittavat myöskin vanhuksiaan enimmin jo niiden eläessä.

Nämä seikat ovat epäilemättä antaneet jossain määrin lasten velvollisuuksille vanhempia kohtaan sen uskonnollisen luonteen, joka niille on tullut monien kansain keskuudessa. Mutta tärkeimpänä syynä tähän on kuitenkin luultavasti se tavaton merkitys, minkä vanhempien siunauksilla tai kirouksilla arvellaan olevan. Jos Ugandassa keski-Afrikassa poika kieltäytyy tottelemasta isäänsä, ja isä koskettaa häntä vaipallaan, on poika heti kirottu ja hänen luullaan kuolevan pian sen jälkeen, ellei hän uhraa vuohta ja saa siten anteeksi isältään. Monilla koillis-Afrikan kansoilla on usko, että mitkään yritykset eivät voi luonnistua, elleivät ne ole saaneet vanhusten siunausta. Israeliittain käsitys oli, että vanhemmat, varsinkin isä, saattoivat määrätä siunauksillaan ja kirouksillaan lastensa kohtalon, kuten ilmenee esim. Iisakin ja Jaakobin tarinasta. Meillä on täysi syy olettaa, että se palkinto, — menestys ja pitkä ikä, — jonka neljäs käsky lupaa sille, joka kunnioittaa isäänsä ja äitiään, ajateltiin alkuaan vanhempien siunausten aiheuttamaksi. Tämä ajatus on lausuttu selvästi Syrakin kirjassa, jossa luetaan: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi sanoissa ja töissä, että heidän siunauksensa tulisi sinun ylitsesi. Sillä isän siunaus perustaa lasten huoneet, mutta äidin kirous hävittää perustukset." Myöskin muinaiset hindut ja egyptiläiset ajattelivat, että kuuliaisuus vanhempia kohtaan palkitaan onnella ja pitkällä iällä. Plato esittää eräässä teoksessaan tarkoin, miten tärkeää lasten on kunnioittaa vanhempiansa; vanhempien kirot, sanoo hän, ovat mahtavampia kuin mitkään muut kirot, eivätkä toisaalta taas heidän rukouksensa lasten puolesta ole sen heikompia. Vanhoissa ylimys-perheissä Venäjällä pelkäävät lapset vielä tänäkin päivänä isän kiroja.

Ei ole epäilystäkään, ettei vanhempien kiroissa ja siunauksissa piilevää voimaa käsitetty alunpitäen maagilliseksi voimaksi. Tämä koskee kaikkia muitakin kiroja ja siunauksia. Ne eivät ole alkujaan jollekin jumalalle lausuttuja rukouksia, vaan pelkästään maagillisia keinoja, joilla vaikutus kohdistetaan siihen henkilöön tai seikkaan, jota siunataan tai kirotaan, jotta ne sitten toteutuisivat. Usko, että sellainen siirtämis- ja muuttamisprosessi on mahdollinen, johtuu siitä läheisestä yhteydestä, missä toivotus ja käsitys sen toteutumisesta ovat toisiinsa. Toivotusta pidetään todellisuuden siemenenä, joka kehittyäkseen on ainoastaan maagillisen voiman lisäystä vailla. Mutta seikka on nyt se, että yliluonnollisuuden valtakunnassa ei ole lainkaan tarkkoja rajoja siihen kuuluvien ilmiöiden eri luokkien välillä. Niinpä tapahtuu monesti, että maagillisia voimia henkilöidään ja muutetaan yliluonnollisiksi olennoiksi tai siirretään jonkun jo olemassa olevan yliluonnollisen olennon lisäominaisuudeksi. Kreikkalaiset henkilöivät kirouksia Erinnys-hengetärten, koston jumalatarten, muodossa. Vanhemmilla oli Erinnys-hengettärensä, jotka kostivat ne vääryydet, joita lapset heille tekivät, ja nuo hengettäret olivat epäilemättäkin vanhempien omia henkilöityneitä kirouksia. Mutta sama tehtävä siirretään joskus myöskin itselleen Zeus-jumalalle. Hesiodos sanoo, että jos kuka kohtelee pahoin isäänsä tai äitiänsä, niin Zeus vihastuu ja rankaisee ennemmin tai myöhemmin kunnotonta poikaa tai tytärtä. Roomalaisilla oli divi parentum-jumalat, vanhempainjumalat, jotka samaten on käsitettävä henkilöitetyiksi kiroiksi. Eräässä vanhassa laissa, jota arveltiin Servius Tulliuksen säätämäksi, sanotaan: "Jos poika lyö isäänsä tai äitiään, kohtaa häntä vanhempain-jumalien kosto."

Johdutaan nyt ehdottomasti kysymään, miksi uskotaan, että vanhempien siunauksilla ja kirouksilla on näin poikkeuksellisen suuri voima. Eräänä syynä on epäilemättä tuo uskonnollinen kunnioitus vanhuutta kohtaan, josta olen juuri puhunut. Kuta iäkkäämmäksi isä tulee, sen tehoisammiksi uskotaan hänen siunaustensa tulevan, Israeliittain keskuudessa oli se isän mystillinen etuoikeus, että hän voi määrätä poikansa vastaisen kohtalon, erikoisen suuri juuri silloin, kun isän päivät alkoivat olla luetut; ja etelä-Alrikan hererot pitävät siunausta, jonka isä antaa kuolinvuoteellaan, erittäin tehokkaana. Mutta samalla saavat vanhempain ja etenkin isän toivomukset maagillista voimaa myöskin heidän yhteiskunnallisesta asemastaan, heidän vallastaan lapsiinsa. Miten suuri vaikutus tällä seikalla on lausuttujen toivomusten tuloksiin, ilmenee selvästi siitä kreikkalaisesta käsityksestä, että Erinnys-hengettäret s.o. henkilöityneet kirot, eivät kostaneet ainoastaan rikkomuksia, joita tehtiin vanhempia, vaan myöskin iäkkäämpiä veljiä ja sisaria kohtaan, jotavastoin nuoremmalla veljellä tai sisarella ei ollut lainkaan Erinnystä, joka olisi kostanut hänen puolestaan, mikä viimemainittu seikka johtuu siitä selvästä syystä, ettei nuorten kirouksilla arveltu oikeastaan olevan mitään merkitystä. Marokossa sanotaan, että kirot, jotka mies singauttaa vaimoonsa, ovat yhtä tehokkaat kuin nekin, jotka isä lausuu lapsilleen. Ja Tonga-saarten alkuasukkaiden käsitys on sellainen, ettei kirouksessa ole mitään voimaa silloin, kun se kohdistetaan henkilöön, joka on korkeammassa yhteiskunta-asemassa kuin Itse kirooja.

Isän maagillisten apuneuvojen voimaa lisää siis hänen asemansa perheessä. Ja syy siihen, miksi hänellä antiikin ja itämaiden kultuuri-kansakuntien keskuudessa oli aikoinaan tai on vieläkin niin mahtava asema perhepiirissä, on myöskin enimmäkseen yhteiskunnallista laatua. Perhe-institutsiooni on eräällä tavalla suhteessa yhteiskunnan valtiollisiin oloihin. Alkeellisilla kulttuuriasteilla on klaani tai kunta yleensä yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti vahvin yhteiskunta-kokonaisuus, ja siitä syystä ei minkään erikoisen perheen päämies voi vaatia itselleen liiallisen suurta valtaa. Mutta toiseksi muuttui tila, kun useat eri klaanit ja heimot yhdistyivät suuremmaksi valtioksi. Uusi valtio pyrki heikontamaan ja hävittämään klaani-organisatsioonia; mutta samalla jälleen lisääntyi perheen merkitys, ja perheen päämiehestä tuli mahtavampi kuin hän oli ollut klaani-kaudella. Nähdään siis, että silloin kuin klaani-siteet ovat lujat, ovat perhe-siteet heikot, ja päinvastoin. Grosse on siis luultavasti oikeassa olettaessaan, että isän teki sanan täydessä merkityksessä patriarkaksi vasta se seikka, että hänestä tuli sen vallan perijä, joka oli ennen ollut klaanilla.

Mutta kun valtiolla on ollut varhaisempina aikoina taipumus lujentaa perhesiteitä, on sen myöhemmän kehityksen vaikutus ollut päinvastainen. Sitten kun kansallinen elämä tuli intensiivisemmäksi, kun kansalliset harrastukset ja pyrkimys yhteiseen poliittiseen päämaaliin lähensivät eri perheiden jäseniä toisiinsa, menetti perhe jälleen suuresti yhteiskunnallista merkitystään, ja perheenisän valta väheni melkoisesti. On väitetty, että Englannissa ja Amerikassa, jossa poliittinen elämä on saavuttanut suurimman kehityksensä, lasten kunnioitus vanhempia kohtaan on huomattavassa määrin pienempi kuin toisissa sivistysmaissa, joissa yleinen tietoisuus ei niin paljon keskity politiikkaan. Mutta muutkin seikat ovat vaikuttaneet osaltaan isänvallan supistumiseen: esi-isäin-palveluksen loppuminen, sellaisten taikauskoisten käsitysten katoaminen, joista äsken puhuin, ja last but not least, inhimillisemmän elämänkatsomuksen leviäminen, joka ei salli lasten vapauden joutua isän mielivallasta riippuvaiseksi. Nykyaikainen käsitys isän asemasta perheessä on ilmaistu sattuvasti ranskalaisen encyklopedistin sanoissa "Le pouvoir paternel est plutôt un devoir qu'un pouvoir".