KOLMAS ESITELMÄ.
Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan.
Siirrymme nyt perheen piirin ulkopuolelle ja luomme silmäyksen niihin tapoihin, jotka ovat jo varhain järjestäneet suhteet samaan heimoon kuuluvain ihmisten välillä. Niinkuin ennen olen huomauttanut, ei tapa ole ainoastaan yhteiskunnallinen tottumus, vaan myöskin toiminnan ohje, ja alkeellisilla kultuuriasteilla se on ainoa sellainen ohje. Tavalla on käskyn voima, ja luonnonkansat kannattavat uskollisesti Hegelin lausetta, ettei ihmisellä saa olla minkäänlaista yksityis-omaatuntoa. Illan esitelmän nimeksi saattaa siten antaa "Velvollisuudet lähimaista kohtaan", jos "lähimäisellä" ymmärretään ainoastaan oman yhteiskunnan jäsentä. Sillä ainoastaan tässä mielessä raakalainen vastaisikin kysymykseen: "Kuka on lähimäisesi?" Toisen yhteiskunnan jäsentä hän ei pidä lähimäisenään, vaan päinvastoin usein vihollisenaan.
Viime esitelmässäni lausuin sen olettamuksen, että vanhempien ja lasten muodostama perhe oli jo ihmissuvun alkuaikoina olemassa. Mutta pidän epäilyksenalaisena, oliko samoin laita yhteiskunnan sen laajemmassa merkityksessä. Niitä apinoita, jotka ovat ihmistä lähimpänä, ei voi kutsua sosiaalisiksi eläimiksi.
Orangutangia on tavattu joko perheittäin, jolloin perheen muodostaa koiras, naaras ja yksi tai kaksi pentua, taikka vieläkin pienempinä ryhminä, joissa on ainoastaan kaksi yksilöä, täyskasvuinen naaras tahi koiras ja yksi pentu. Gorilla elää yleensä parittain tai perheenä, ja samoin on simpansin laita. "Harvoin näkee", lausuu Savage, "useampia kuin yhden tai kaksi pesää samassa puussa taikka samalla paikalla; on kyllä nähty viisikin, mutta ainoastaan poikkeustapauksissa. Simpanseja ei voida sanoa sosiaalisiksi eläimiksi." Tämä tieto, jonka muutkin zoologit ovat joko todeksi vahvistaneet tai toistaneet, on erikoisen tärkeä, koska simpansi muistuttaa ihmistä myöskin verrattain huonon ruumiillisen voimansa ja vähäisen rohkeutensa puolesta, joten olettaisi, että tämä eläin pitäisi etunaan elää yhteiskunnittain. Mutta voidakseen määrätä, sopiiko jollekin lajille parhaiten yhteiskunnallinen vai eristetty elämä, täytyy ottaa muitakin seikkoja huomioon. Toiselta puolen on yhteiskunnallinen elintapa lajille edullinen ja suojaa sen säilymisen olemassa-olon taistelussa, siksi, että suuri ryhmä yksilöitä pystyy luonnollisesti paremmin vastustamaan vihollisen hyökkäyksiä kuin yksityinen yksilö tai pieni perheryhmä. Mutta suuremmissa ryhmissä elämisen mahdollisuus riippuu siitä, voidaanko ravintoa saada tarvittavassa määrin; ja ravinnon riittävyyden määrää kaksi erikoista seikkaa, — ensiksikin, kuinka runsaasti jollakin seudulla on ravintoaineita, ja toiseksi, miten paljon ruokaa eläin tarvitsee elääksensä. Ihmisenmuotoiset apinat ovat suuria eläimiä ja tarvitsevat sentähden ravintoaineita runsaasti; mutta samalla on niitä ravintoaineita, joista ne elävät, verrattain niukalti, ja siksi ne eivät voi elää suurissa ryhmissä. Sama seutu ei tuota niin runsaasti hedelmiä, että niiden turvissa saattaisi muodostaa varsinaisia yhteiskuntia. Kerrotaan nimenomaan, että simpanseja tavataan suurempina laumoina juuri siihen vuodenaikaan, jolloin enimmät hedelmät kypsyvät, ja tämä seikka todistaa selvästi, että tämä apina viettää eristettyä elämää pääasiallisesti sen vuoksi, että sen on muina vuodenaikoina vaikea saada ravintoa.
Johtuu ehdottomasti olettamaan, etteivät meidänkään aikaisimmat kantaisämme voineet, samallaisten syiden vuoksi, elää suurina yhteiskuntina. He elivät enimmäkseen samallaisella ravinnolla kuin ihmisen muotoiset apinat ja tarvitsivat sitä samat määrät kuin nekin. Vielä sittenkin, kun ihmisestä tuli osaksi lihansyöjä, on uskottavaa, että hän pysyi yhä perheittäin eläjänä tai eli suuremmissa yhteiskunnissa ainoastaan harvoin. Spencerin huomautus on oikea, että petoeläimen, joka elää sellaisella riistalla, ettei sen pyytämisessä ja surmaamisessa tarvita toisten apua, on edullista elää yksinään, varsinkin, jos sen saalis on hyvin hajallaan ja peto pyytää sitä hiipimällä sen kimppuun tai maaten väijyksissä. Lajille olisi ehdoton vahinko elää sellaisissa tapauksissa joukoittain. Tästä johtuu, että suuremmat lihansyöjä-eläimet ja pienemmätkin lihansyöjät, joiden riista on voimatonta ja hajallaan, viettävät yleensä yksinäistä elämää. Että ihmissuvunkin laita oli kauan sen alkuaikoina siten, näyttää sitäkin todennäköisemmältä, kun muistaa, että vielä nykyään on olemassa metsästäviä raakalaiskansoja, jotka elävät paremminkin perheittäin kuin heimoittani; ja monet seikat todistavat, että tähän on syynä ravinnon riittämättömyys. Lichtenstein ilmoittaa, että vaikeudet, joita bushmaneilla on voidakseen tyydyttää elämänsä välttämättömimpiä tarpeita, tekevät heille mahdottomaksi elää suurina yhteiskuntina. Nekin perheet, jotka yhtyvät pieniksi laumoiksi, kokevat joskus, että heidän on pakko erota toisistaan, kun yhteinen maankaista ei jaksa elättää heitä kaikkia. Samoin on selitetty, että tulimaalaisetkin elävät aina hajallaan elintarpeiden puutteen vuoksi, eikä heitä näe suurta joukkoa koskaan monta päivää peräkkäin yhdessä. Mutta eivät ainoastaan karujen ja epäsuotuisain seutujen raakalaiset vietä näin yksinäistä elämää; Ceylonin vedda-perheet elävät toisistaan aivan erillään, ja Brasilian aarniometsissä ovat retkeilijät tavanneet usein kieliä, joita puhuvat ainoastaan harvat, toisilleen sukua olevat yksilöt, joten he elävät siis täydellisesti eristettyinä, edes voimatta tulkita ajatuksiaan kenellekään muille seudun asukkaille. Lyhyesti: sellaiset raakalaiset, jotka eivät tunne karjanhoitoa eivätkä maanviljelystä, vaan elävät pelkästään sillä, mitä luonto heille lahjoittaa, — metsänriistalla, kaloilla, hedelmillä, juurilla, yrteillä j.n.e. — he elävät useimmiten, joskin löytyy poikkeuksia, perheinä, jonka muodostavat vanhemmat ja lapset, taikka sitten laajempina perheryhminä, joihin kuuluu eräitä muitakin sukulaisia. Heillä on perhe tai laajentunut perhe huomattavin yhteiskunnallinen kokonaisuus. Ja kumminkin on huomattava, että kaikkein alkeellisiin matkin kansat, mitä nykyään on maailmassa, ovat nyt paljon kehittyneemmällä asteella kuin alkeellinen ihminen oli. Heillä on aseet ja työkalut, joilla he puolustavat henkeään tai surmaavat tahi pyytävät saaliinsa taikka hankkivat niillä jollakin toisella tavoin ravintonsa. He tuntevat ennen kaikkea tulenteko-taidon, jonka avulla kovat ja säikeiset juuret valmistetaan ravinto-kelpoisiksi ja myrkylliset juuret ja yrtit vaarattomiksi. Jos nyt nämä alkeelliset metsästäjäkansat vieläkin elävät enemmän perheittäin kuin suurempina ryhminä, niin ei ole liian rohkeaa olettaa, että muinaisaikoina sen ravinnon laatu, jolla ihminen eli, sekä ne suuret määrät ravintoa, mitkä hän tarvitsi, estivät vieläkin suuremmassa määrin varsinaisen yhteiskuntaelämän muodostumista kuin on laita nykyään elävien metsästäjäkansain keskuudessa.
Näyttää siis kuin olisi ihmisen tapa elää yhteiskunnittain johtunut etupäässä hänen edistyksestään henkisen ja aineellisen kultuurin aloilla. Kun saatiin yhteiskuntaelämän ulkonaiset ehdot, tuli ihmisestä sanan varsinaisessa merkityksessä yhteiskunnallinen, sillä yhteiskunnallinen elintapa oli edullinen hänelle. Meidän ei kuitenkaan sovi luulla, että sukulaisperheet jatkoivat ainoastaan laskelmien nojalla yhdessä elämistä hajoomatta eri suuntiin. Ihmisessä sellaisena kuin häntä nyt tunnemme, on vallalla yhteisövietti, ja voimme olettaa, että hän saavutti tämän vietin luonnollisen valinnan kautta niinä varhaisina aikoina, jolloin yhteiskunnallinen elintapa tuli hänelle mahdolliseksi ja samalla hyödylliseksi olemassa-olon taistelussa.
Yhteisövietti on yksilön taipumus elää toisten samaan lajiin kuuluvien yksilöiden seurassa. Ihmistä tyydyttää sellainen yhdyselämä, hänen on paha olla, jos hänet jätetään yksin, hän on hyvillään, kun hän pääsee takaisin toveriensa pariin. Mutta yhteiskunnan jäsenillä ei ole ainoastaan hupi olla toistensa seurassa, vaan heillä on myöskin alttiuden tunteita toisiaan kohtaan. He puolustavat ja auttavat toisiaan hädässä, he tekevät toisilleen kaikellaisia palveluksia. Jokainen metsästäjä tietää, miten vaikeaa eläimiä on lähestyä, kun ne ovat yhtenä laumana tai joukkona. Kaniinit hakkaavat takajaloillaan kovasti maata varoittaen vaarasta tovereitaan, lampaat ja vuorikauriit samoin etujaloillaan, jotapaitsi ne laskettelevat vihellys-ääniä. Useat linnut ja eräät nisäkkäät asettavat vartioita, joina hylkeillä kuuluu yleensä olevan naaraita. Apinaparven johtaja on myöskin etuvartia ja kirkaisee tuon tuostakin, ilmoittaen huudoillaan joko vaaran läheisyyttä tai ettei sitä ole. Sudet ja eräät muut petoeläimet metsästävät laumoina ja auttavat toisiaan karattaessa saaliin kimppuun. Darwin kertoo indialaisista variksista, että parvi niitä elätti kerran paria kolmea sokeaa toveriaan.
Saman raakalais-yhteiskunnan jäsenet tuntevat myös sympatiaa toisiaan kohtaan. Jos hyökätään jonkun yhteiskunnan jäsenen kimppuun, niin rientävät toverit hyökkääjää vastaan. Aikaisin yhteiskunta on keskinäiseen sympatiaan perustuva puolustusliitto. Tämä sympatia se on etupäässä monien tapain ja lakien pohjana, jotka määräävät saman yhteiskunnan jäsenten keskinäisen suhteen. Tapa kieltää heitä riistämästä toistensa henkeä ja omaisuutta. Miksi? Varsinaisesti siksi, että yhteiskunnan muut jäsenet tuntevat sympatiaa kärsivää kohtaan, paheksuvat vääryyttä, vihastuvat väärintekijälle. Tämä yhteiskunnan paheksunta on alkuperäinen, tyypillinen muoto siitä, mitä me kutsumme moraaliseksi paheksumiseksi. Tapa on velvollisuuden käsky, koskapa henkilö, joka sen rikkoo, joutuu yhteiskunnan paheksumisen esineeksi, joka paheksuminen saa selvimmän ilmenemismuotonsa yhteiskunnan antamassa rangaistuksessa. Yhteiskuntaelämä tuottaa siis ihmiselle kaikellaisia velvollisuuksia hänen oman yhteiskuntansa jäseniä kohtaan. Ja nämä velvollisuudet ovat jo alkeellisessakin yhteiskunnassa suureksi osaksi samat, jotka sivistyneet kansat tunnustavat velvollisuuksiksi. Kaikki yhteiskunnat, joista meillä on tietoja, vaativat, että niiden jäsenten yleensä on pidettävä arvossa toistensa henkeä, omaisuutta ja kunniaa. Sekin velvollisuus, että jäsenten on puhuttava totta, mitä on usein pidetty kultuurikansain keksintönä, tavataan jo alhaisimmilla kehitysasteilla olevilla luonnonkansoilla.
Jos vertailemalla tarkastelee, miten eri kansat käsittävät velvollisuuden puhua totta, niin näkee selvästi, kuinka väärä se käsitys on, että ihmissuku olisi muka joka suhteessa moraalisesti sikäli parantunut, mikäli se on edistynyt intellektuaalisessa kultuurissa. Moraalin historia ei ole ollut ainaista edistyskulkua niitä siveellisiä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi. Joskus ovat raakalaisten käsitykset eräistä velvollisuuksista ankarammat kuin meidän, ja he täyttävät ne elämässäänkin tarkemmin kuin me. Niinpä kunnioittavat useat sivistymättömät kansat totuutta niin suuresti, ett'eivät edes kiusauksellisimmatkaan asianhaarat voi heitä vietellä valhettelemaan. Näin on Ceylonin veddain laita, jotka ovat kovin alhaisella kehitysasteella; heidän luotettavuutensa on naapurikansoilla sananpartena. Ei ole todella koskaan kuultu heidän sanovan sellaista, joka ei olisi totta; muuan vedda, jota epäiltiin oman heimonsa alueen ulkopuolella syypääksi murhaan ja joka vietiin oikeuden eteen, olisi helposti voinut päästä rangaistuksesta kieltämällä rikoksensa, mutta hän ei kieltänyt, vaan oli aivan vaiti. Muitakin esimerkkejä voisi mainita eräiden Indian mannermaan sivistymättömien heimojen harvinaisesta totuudenrakkaudesta. Kerrotaan korvá-kansasta, joka on tunnettu ryöstöretkistään ja tavattomista julmuuksistaan, joita se näillä retkillä harjoittaa, että kun sen kansan rosvoja saadaan kiinni ja viedään oikeuteen, niin he eivät koskaan kiellä rikostaan, vaan kuvailevat päinvastoin perinpohjaisesti ryöstöretkensä. Eräistä toisista Intian raakalaisheimoista tiedämme luotettavien kertojain kuvauksista, että heimon jäsen saattaa tehdä itsemurhankin, jos sanotaan, että häntä epäillään syylliseksi valheesen. Ylimalkaan saattaa sanoa, että alhaisimmalla kehityskannalla olevat alkuasukkaat näyttävät kunnioittavan totuutta enemmän kuin kehittyneemmät raakalaiset.
Mutta luonnonkansojen moraalissa emme näe pelkästään negatiivisia tapain-käskyjä. Heidän tapansa eivät rajoitu ainoastaan kieltämään eräitä tekoja, joista koituu kärsimystä tai vahinkoa toisille, vaan ne vaativat myöskin tekoihin, jotka positiivisesti lisäävät toisten menestystä. Keskinäinen auttavaisuus ja armeliaisuus on kaikilla luonnonkansoilla huomattava piirre yksilön suhteessa oman yhteiskuntansa muihin jäseniin. Tämä koskee alhaisimpiakin luonnonkansoja. Australian raakalaisten ystävällisyyttä toverejaan kohtaan kiitetään yksimielisesti. Kun joku alkuasukas saa työllään siirtolaisten parissa hiukan rahaa ja menee sitten takaisin heimolaistensa luokse, niin hän jakaa heidän kanssaan koko ansionsa. Sairaita hoidetaan ylen hellästi; kun heimo siirtyy olinpaikasta toiseen, niin sellaisia, jotka eivät jaksa itse astella, kannetaan. Ja Australian pohjoisrannikolla ovat retkeilijät huomanneet, että sokeat ovat ryhmän lihavimpia, sillä heille annetaan aina parhaat palat. Nansen väittää, ettei ole sääliväisempää ihmistä kuin grönlantilainen; hänen ensimäinen käskynsä kuuluu: "auta lähimaistasi". "Mutta", lisää tämä kertojamme, "valitettavaa on, että mikäli eskimoyhteiskunta sivistyy, sikäli se menettää hyveensä". Eräs kristitty lähetyssaarnaaja kertoo Guyanan indiaanien olevan niin vierasvaraisia, että heillä on vierasvaraisuudesta kehittynyt heikkous. Uusien-Hebridien alkuasukkaat, jotka ovat aina olleet hurjimpain raakalaisten maineessa, ovat itse ruumiillistunut anteliaisuus heimolaisiaan kohtaan; "naapurin ei tarvitse kuin toiselta jotain pyytää, ja toinen antaa heti paikalla". Hottentoteista luemme vanhoista matkakuvauksista, että he ovat keskinäisissä suhteissaan maailman ystävällisimpiä, anteliaimpia ja hellimpiä ihmisiä, että he ihastuvat, kun vaan saavat tilaisuuden auttaa lähimäistään ja ovat aina valmiit jakamaan viimeisenkin suupalansa toveriensa kanssa. Samallaisia kuuluivat olleen myöskin Madagaskarin alkuasukkaat ennenkuin ranskalaiset anastivat saaren. Merkillistä, mutta totta on, että niin kutsuttu korkeampi kulttuuri on aina näyttänyt vaikuttavan turmelevasti luonnonkansojen luonteeseen. Jos tarkastamme uudenajan siirtomaiden historiaa, niin huomaamme kaikkialla saman tuloksen, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja lännessä: valkea rotu ilmestyy paikalle, sivistää, turmelee, hävittää sukupuuttoon. Tätä arvoitusta: miksi europalaisella kultuurilla on sellainen kauhistava ominaisuus, että se saastuttaa jokaisen rodun, joka joutuu kosketuksiin sen kanssa, kannattaisi sosiologin tarkoin tutkia. Probleemi on sitäkin komplisoidumpi, kun länsimaiselle sivistykselle teoriassa ominaiset moraalikäsitteet eivät ole suinkaan huonompia kuin luonnonkansain tapain-käskyt vaatiessaan lähimmäistä täyttämään velvollisuutensa toista kohtaan, vaan päinvastoin ne ulottavat nämät velvollisuudet käsittämään paljon laajempia ihmisjoukkoja. Mutta kun sellaiset kansat yhtyvät, joiden kultuurit eroavat toisistaan hyvin suuresti, niin ylimalkaan ne näyttävät omaksuvan toisiltaan etupäässä paheita, eivätkä niinkään hyveitä.
Sanoin, että tavat, jotka järjestävät saman yhteiskunnan eri jäsenten keskinäiset suhteet, ovat suurelta osaltaan kehittyneet altruistisista taipumuksista, jotka liittyvät yhteisöviettiin. Mutta eräät muutkin seikat ovat vaikuttaneet niiden muodostumiseen. Esimerkkinä siitä, kuinka komplisoitu velvollisuuksien alkuperä voi olla, käsittelen tässä parilla sanalla äsken kosketellun velvollisuuden, nim. totuudenpuhumisvelvollisuuden, muodostumista. Tämä velvollisuushan on suureksi osaksi, jopa enimmäkseen altruistista juurta. Henkilö, joka ei puhu totta, joutuu syypääksi vääryyteen sitä henkilöä vastaan, jota hän koettaa pettää. Ihmiset tahtovat kernaasti tietää totuuden. Uteliaisuus, joka on totuuden-rakkauden alkeellinen muoto, on yhtä vanha kuin ymmärrys, se on ihmisälyn ammoinen ominaisuus, sitä on monilla eläimillä. Se, joka koettaa meitä puijata, saa meidät pettymään pyrkimyksessämme päästä selville totuudesta, ja hän saa silloin luonnollisesti meidän ja meidän kanssamme sympatisoivain lähimäisten paheksumuksen osakseen. Mutta me emme tunne kärsivämme vääryyttä valheen tähden ainoastaan siksi, että tahdomme tietää totuuden, vaan myöskin ja pääasiassa sentähden, että totuuden tietäminen on meille merkitykseltään sangen tärkeätä. Menettelytapamme perustuvat mielikuviimme; siksi voi valheen taikka petollisen lupauksen luoma väärä käsitys jostain menneestä, nykyisestä tai tulevasta tosiasiasta johtaa aivan odottamattomiin tapauksiin, jotka tuottavat pyrkimyksillemme vahinkoa. Ja sitäpaitsi; huomatessamme, että meitä on petetty, herää meissä nöyryytyksen tunne, koska toinen henkilö on käyttänyt tylysti meitä oman tahtonsa leluna. Se loukkaa meidän itsetuntoamme, se leikkaa kunniaamme. Ranskan ritarikuningas Frans I:nen lausui, ettei ritari koskaan voi sietää valhetta, vaan hänen on vaadittava siitä hyvitys miekallaan.
Valheen ja petoksen tuomitseminen johtuu siis suureksi osaksi siitä mielipahasta tai vahingosta, jota ne tuottavat petetylle henkilölle; tämä selviää niistä poikkeustapauksistakin, jolloin pidetään luvallisena, jopa velvollisuutena harhauttaa jotakin henkilöä, niinkuin esim. sairasta petetään, ettei hänen tilansa huononisi. Mitä erikoisesti raakalaisten totuudenrakkauteen tulee, on meidän myöskin huomattava, että ihmiselle on epäilemättäkin luonnollisinta puhua totta. Kieltä ei keksitty totuuden peittämiseksi, vaan sen ilmaisemiseksi. Valhe ja petos ovat harkinnan ja laskelmain tuloksia. Epäiltävää on, lieneekö luomakunnassa toista niin valhettelunhaluista eläintä kuin ihminen. Spencer väittää, että koirat joskus valhettelevat teoillaan; mutta pääasia ei ole se, johtaako koira objektiivisesti katsoen ihmistä harhaan, vaan se seikka, tarkoittaako koira suoranaisesti sitä; eikä Spencer ole todistanut, että koiralla olisi sellainen aikomus. Myöskään lapsi ei ole luonnostaan valhettelija, siitä tulee petollinen vasta silloin, kun muut ryhtyvät rajoittamaan sen toimintavapautta. Montaigne sanoi, että lapsen epärehellisyys kasvaa sikäli kuin se varttuu ja sen ikä lisääntyy. Ranskalainen psykoloogi Perez väittää, että jo kaksivuotiaat lapset tekevät pieniä petosyrityksiä, mutta vasta kolmi- tai nelivuotiaina pakottaa heitä nuhteiden tai rangaistuksen pelko valhettelemaan useammin. Kerrotaan eräistä raakalaisista, että he ovat niin tuhmia tai tietämättömiä, että sen vuoksi puhuvat aina totta; mutta he oppivat kyllä pian valhettelemisen tempun, kun joutuvat tekemisiin sivistyneiden muukalaisten kanssa. Pienessä raakalais-yhteiskunnassa, jonka jäsenet elävät erillään maailmasta, ei ole teeskentelyn syytä eikä edes tilaisuuttakaan siihen. Niillä motiiveilla, jotka tavallisesti johtavat ihmisiä valheesen ja petokseen, — pelko ja voitonhimo menestyksen toivoon yhdistyneinä, — ei ole toimialaa pienissä yhteiskunnissa, joissa kaikkien yhteiskunnan jäsenten välillä vallitsee sopusointu ja keskinäinen sympatia ja joissa teeskentely tuskin voi tulla kysymykseenkään, koska salaisuuksia ei ole. Toisin on niiden kansojen laita, jotka ovat joutuneet useasti kosketuksiin muukalaisten kanssa. Muukalaista on helppo pettää, eikä omatunto käskekään siinä kursailemaan. Mutta kun valheellisuus pääsee seurustelussa muukalaisten kanssa tavalliseksi, käy pian niin, että tottumuksesta tulee toinen luonto, joka alkaa sitten ilmetä myöskin suhteissa omiin heimolaisiin, ja näin ovat luonnonkansat, jotka ovat olleet paljon matkustavien tai uutisasukkaiden parissa, menettäneet entisen rehellisyytensä. Toinen valheesen johtanut seikka on yhteiskunnallisten arvoluokkien muodostuminen; petos on keino, jolla toinen yhteiskuntaluokka koettaa kerätä toisen kustannuksella itselleen etuja. Totuuden pahin vihollinen on poliittinen sorto. Epäluotettavuus, joka on yleensä ominaista itämaalaiselle, on paraasta päästä despoottisen hallitusmuodon tulos; Marokossa ovat vapaat vuoristolaiset ehdottomasti rehellisempiä ja luotettavampia kuin alamaan beduiinit, joita hallitus itsekkäästi sortaa ja nylkee. Valhe on heikon ase; orja turvautuu valheesen pelastuakseen herransa vihalta. Schopenhauer väittää, että nainen on luonteeltaan taipuvaisempi valheesen kuin mies, ja useat eri kansojen, raakalaisten tai sivistyneiden, luonteenominaisuuksien kuvaajat väittävät samaa. Eikä olekaan kummastuttavaa, että heikompi sukupuoli turvautuu aseesen, jota se helpoimmin voi käyttää. Kun valhe siis ilmaisee tavallisesti heikkoutta, niin sitä halveksivat sellaiset, jotka ihailevat rohkeutta ja raisuutta. Muinais-skandinavialaiset halveksivat juuri siksi niin syvästi valhetta ja kavaluutta, että he halveksivat pelkuruutta. Halveksuminen on siis syy lisää, miksi valhetta paheksutaan. Saksalaisten filosoofien Kantin ja Fichten vaatimuksissa, että totuutta on ehdottomasti kunnioitettava joka tilassa, ilmenee myöskin tämä vastenmielisyys pelkuruutta kohtaan, joka tahraa pahemmin kuin mikään muu ihmisen kunniaa. Kant käsittää totuudenvelvollisuuden ihmisen velvollisuudeksi itseään kohtaan, ottamatta lukuun, joutuuko joku muu kärsimään tämän käskyn rikkomisesta vai ei; hän pitää valhetta oman persoonan arvon solvauksena.
Mutta sitäpaitsi estää eräänlainen taikauskoinen pelko valhettelemasta. Valheessa on jotain ilkeätä, siinä näyttää piilevän maagillinen kovanonnen voima. Amerikalainen psykoloogi Stanley Hall on julkaissut mielenkiintoisen tutkielman lasten valheista, käyttäen aineksia, jotka hän kokosi enimmäkseen New-Yorkista, ja tämä tutkielma on valaiseva myöskin mitä iäkkäämpien valheisiin tulee. Lapset pitävät kaikkia totuudesta poikkeamisia usein aivan yhtä kauheina, eroittamatta toisistaan tahallisia ja tarkoittamattomia valheita. Eräät lapset pelkäävät niin kovin puhua sellaista, mikä ei ole totta, etteivät uskalla sanoa koskaan mitään, eivät edes "kyllä" tai "ei", lisäämättä: "ehkä" tahi "minä luulen" taikka jotain muuta sellaista, joko ääneen, kuiskaamalla tai pelkästään mielessään. Eräs poika luuli, että jos hän sattuu valehtelemaan, niin hän kuolee yhtäkkiä, valheellisen sanan maagillinen voima tappaa hänet. Sitävastoin eivät lapset pelkää laisinkaan yhtä suuresti sellaista valhetta, jonka muodostaa harhauttava, vaieten suoritettu teko. Kun joku kysyy lapselta tietä, niin opastaa lapsi hänet väärään paljoa mieluummin osoittamalla sormellaan väärään suuntaan, kuin puhumalla suoranaisesti valhetta; ja lapsi pitää paljon pienempänä syntinä sitä, että hän pettää nyökkäämällä päätänsä, kuin että vastaa myöntävästi. Menettelyllä valehtelemista pidetään yleensä melkoisen viattomana tekona, jota vastoin oletetaan, että lausutussa valheessa piilee mystillinen vahingoittamis-voima. Että tuota vahinkoa tuottavaa voimaa pidetään aivan mekaanisena, ilmenee keinoista, joita lapsi käyttää vastustaakseen valheen seurauksia. Monet amerikalaiset lapset arvelevat, että tuo voima tulee vahingottomaksi, kun painaa vasemman kätensä oikeaan olkapäähänsä, tai pistää säärensä ristiin, tahi tekee jonkin muun sellaisen liikkeen, jonka tarkoitus on johtaa vahingoittamis-voimaa toisaalle. Taikka auttaa heidän mielestään sekin, kun ajattelee lausetta: "en minä tarkoita sitä, mitä sanon", tai käyttää kaksimielistä vastausta, jonka toinen ymmärtää väärin. Samantapaisia käsityksiä on monilla täysikäisiiläkin, ja ne ovat saaneet teoreettisen ilmaisumuotonsa jesuiittani kasuistiikan opissa totuudenpuhumisen-velvollisuudesta. Alfonso de' Liguorin mukaan, joka eli kahdeksannellatoista vuosisadalla ja kanonisoitiin yhdeksännellätoista, ja jonka teoksista on juhlallisesti julistettu, ettei niissä ole sanaakaan, jota vastaan voitaisiin huomauttaa, — tämän pyhän miehen mukaan saa käyttää kaikellaisia kaksimielisyyksiä hyvän tarkoituksen puolesta, vaikkapa vahvistaa ne vielä valallisella vakuutuksellakin. Ihmisellä on oikeus käyttää kaksimielisellä tavalla sellaisia sanoja, joilla on kaksi eri merkitystä, niinkuin esim. latinalaista volo-sanaa, joka merkitsee sekä "tahtoa" että "lentää". Saamme käyttää kaksimielisiä lauseita, joita voi ymmärtää kahdella eri tavalla; jos sanomme esimerkiksi "tämä on Pekan kirja", voi lause merkitä joko että kirjan omistaa Pekka, tai että Pekka on sen kirjan kirjoittanut; ja tuollaisen lauseen saamme kyllä sanoa, kunhan se toiselta merkitystavaltaan on totuudenmukainen, vaikkapa henkilö, jolle puhumme, luulisikin meidän käyttävän sitä tuossa toisessa merkityksessä. Pyhä Alfonso sallii meidän lisäksi kumota omat sanamme sellaisella tavalla, että puhuteltu saattaa mahdollisesti huomata kumoamisen, vaikka ei olekaan todennäköistä, että hän tosiaan sen huomaa; Alfonson mielestä tekee väärin, jos pistää valaa lausuessaan sanan "ei" ainoastaan ajatuksissaan lisäksi siihen, mitä vannoo; mutta sensijaan on luvallista lisätä se kuiskaamalla, tuskin kuuluvalla äänellä, tai kätkeä rykäisyyn tuo peruutus. Tästä saamme, aivan katolisen kirkon helmasta, loistavan esimerkin, mikä merkitys annetaan lausutulle sanalle sellaisenaan, ottamatta lukuun seurauksia, joihin se voi johtaa. Samoin väittää Tuomas Aquinolainen, katolisen opin suurin auktoriteetti kaikissa moraalisissa kysymyksissä, että joskin suoranaisen valheen puhuminen on aina väärä teko, jota se on silloinkin, kun koettaa pelastaa valheella jotakuta hengenvaarasta, — niin ei ole luvatonta kätkeä totuutta teeskentelyyn. Ja monet maailmalliset moraalifilosofit väittävät, että vaikka emme saakaan valhetella, on meillä kuitenkin oikeus vastata toiselle henkilölle sellaisella tavalla, että hän todennäköisesti tekee vastauksestamme väärän johtopäätöksen. Tällaisella äärimmäisellä formalismilla on epäilemättä sijansa myöskin meidän kasvatuksessamme. Aina niistä ajoista saakka, jolloin opettelimme puhumaan, ovat vanhemmat ja opettajat painaneet mieleemme, että meidän velvollisuutemme on puhua totta, ja sanaan "valhe" on yhdistynyt käsitys jonkinlaisesta synnillisestä ja hirveästä, jotavastoin toisia vähemmän suoranaisia petollisuuden muotoja on pidetty kasvatuksessa vähemmän silmällä, koska ne eivät ole niin tavallisia, vaan vaikeammin huomattavia ja määriteltäviä. Ja tämä seikka on antanut valheelle sen peljättävän, mystillisen tuhovoiman, jonka ajattelemattomat ihmiset ja varsinkin alkeelliset kansat, ollessaan alinomaa valmiit sekoittamaan sanan ja todellisuuden toisiinsa, uskovat sillä sangen usein olevan.
Yliluonnollisten voimain pelko saattaa olla myöskin yhtenä anteliaisuus-hyveen motiivina. Ahneudella tai saituruudella heittäikse ihminen alttiiksi yliluonnollisille vaaroille, kun taas anteliaisuus tuottaa hänelle siunausta. Marokossa ei kenenkään päähän pälkähtäisi aterioida toisten läsnäollessa pyytämättä heitäkin aterialle, sillä muuten saattaisi syrjästä katsoja myrkyttää ruuan "silmäämällä". Samallaisesta syystä pidetään vaarallisena kieltäytyä antamasta jotain, jota toinen pyytää; jos toinen esimerkiksi näyttää suuresti tahtovan ostaa pyssyni tai hevoseni, niin teen viisaasti myödessäni ne hänelle, muuten saattaisi ehkä pyssylleni tai hevoselleni käydä jollakin tavoin onnettomasti. Käsitys, että maagillista kovanonnen-voimaa, jota marokkolainen kutsuu nimellä l-bäs, voidaan siirtää katseella tai äänellä taikka jollakin muulla tavalla, antaa köyhille mahtavan aseen. Muinais-kreikkalaisten käsityksen mukaan oli kullakin kerjäläisellä Erinnys-hengetär, joka kosti sille henkilölle, joka ei ollut kerjäläiselle antelias. Salomon sananlaskussa sanotaan: "Siltä, joka köyhälle antaa, ei mitään puutu, mutta sitä, joka silmänsä ummistaa, kohtaavat monet kiroukset". Sama ajatus on myös Syrakin kirjassa: — "Elä käännä silmääsi anovasta pois, eläkä anna ihmiselle syytä kirota itseäsi! Sillä kun hän kiroaa sinua sydämensä katkeruudessa, on Hän kuuleva hänen rukouksensa, joka hänet on luonut." Mutta köyhällä ei ole ainoastaan kyky rangaista kirouksillaan kovasydämistä, vaan hän saattaa myöskin palkita anteliasta siunauksillaan. Oleskellessani andjra-heimon parissa, pohjois-Marokon vuoristossa, tuli siihen kylään, jossa asuin, lauma kuljeskelevia kirjanoppineita, tolba, jotka kävivät talosta taloon, ottivat lahjoja ja antoivat vastineeksi siunauksensa. Kun sitten kirjanoppineet olivat kylästä lähteneet, huomautin ystävilleni, että noiden vieraiden kestitseminen taisi tulla aika kalliiksi. "Eikä", vastasivat he; "me teimme päinvastoin hyvät kaupat. Kun me annoimme kirjanoppineille yhden rahan tahi yhden vuohen, niin he antoivat meille takasin siunauksillaan kymmenen." Lähtiessään maalle ei marokkolainen kaupungin asukas jätä koskaan antamatta ropoa kerjäläisille, jotka kaupunginporttia kaunistavat, — ei kerjäläisen, vaan oman itsensä tähden, sillä hän tahtoo saada kerjäläisen siunauksen matkalleen. Syrakin kirjassa luemme samaten: "Köyhälle ojenna kätesi, että sinun siunauksesi olisi täydellinen!"
Jo ennen esitetty tosiasia, että kiroilla ja siunauksilla on taipumus muuttua rukousten luontoisiksi, selittää osittain, miksi armeliaisuuden-velvollisuudelle on yleisesti annettu uskonnollinen merkitys; mutta pääsyynä siihen, miksi itämaiset uskonnot ovat katsoneet tämän velvollisuuden niin tavattoman tärkeäksi, näyttää kuitenkin olevan eräs toinen seikka. Ne teroittavat mieleen armeliaisuutta uskonnollisen kultin olennaisena osana ja autuuden välikappaleena. Hindujen pyhäin kirjain mukaan vapauttavat almut lahjoittajan synnistä. Zoroasterin uskonto korottaa armeliaisuuden velvollisuudeksi, joka puhdistaa sielua yhtä suuresti kuin uskonnolliset puhdistusmenot. Juutalaisten keskuudessa sai almujen anto mitä tärkeimmän merkityksen; apokryyfisissä kirjoissa ja rabbiini-kirjallisuudessa joutui se sana, joka vanhoissa kirjoissa merkitsi "vanhurskautta", tarkoittamaan "almun antamista" ja tämä tapa laajeni niin valtavasti, että eräät rabbiinit julistivat viimein, että oli luvatonta antaa köyhille enempää kuin viides osa koko omaisuudestaan. Juutalaisesta synagoogasta siirtyi almujen antaminen ja samalla rukous ja paasto sekä kristilliseen kirkkoon että muhamettilaiseen moskeaan. Muhametinoppi lausuu, että rukous vie ihmistä puolitiehen Jumalan luo, paastoaminen saattaa häntä Jumalan palatsin portille, mutta ainoastaan almut hankkivat hänelle pääsyn sisälle. Mitä kristinuskoon tulee, niin kaikkihan tietävät, kuinka merkittävänä kulmakivenä armeliaisuus oli alussa sen moraalissa. Kristinopin keralla sai uskonnollinen armeliaisuus sijaa Europassa. "Köyhäin ravinto", lausuu paavi Leo Suuri, "on taivaan-valtakunnan oviraha". "Niinkauan kuin markkinoita kestää", sanoo Krysostomos, "elkäämme unohtako ostaa pelastustamme almuilla". Rikasta miestä pidettiin ainoastaan velallisena; kaikki hänen yltäkylläisyytensä oli köyhien omaisuutta, kaikella, mitä hän heille antoi, lyhensi hän vaan velkaansa. Köyhät kohosivat yhtäkkiä parhaalle paikalle seurakunnassa; Gregorius Suuri julistaa lauselman, johon koko keskiaika yhtyy: "Elkäämme halveksiko köyhiä, vaan kunnioittakaamme heitä suojeluspyhinämme." Nyt saattaa kyllä johtua olettamaan, että syynä siihen, miksi kristinoppi piti almujen antamista merkitykseltään niin erinomaisen tärkeänä, oli sen opin perustajan syvä ja kaikkiin kohdistuva ihmisrakkaus. Mutta toisaalta on meidän muistettava, että kirkkoon vaikutti sen alkuaikoina suuresti juutalainen synagooga, ja juutalaisuudessa tuli almujen antamisesta vallan selvästi uhrin jälkeläinen. Niin käsittivät asian itse rabbiinitkin. Alinomaa mainitaan almut ja uhrit rinnatusten, jolloin annetaan suurempi arvo ensinmainitulle; ja todisteena siitä, että almujen antamista pidettin uskonnollisena toimituksena, voidaan mainita, että se tapahtui synagoogassa. Samoin oli almujen-anto aikaisimmilla kristityilläkin jumalanpalveluksen osana. Ehtoolliseen kuului lahjoja ja luonnontuotteita, joista osa käytettiin ehtoolliseen, mutta loput jaettiin seurakunnan köyhille. Heprealais-kirjeen tekijä sanoo almuja uhreiksi, jotka ovat Jumalalle otollisia; lrenæus lausuu, ettei Uusi Testamentti ole poistanut uhreja, vaan ainoastaan muuttanut niiden muotoa; ja Augustinus julistaa, että "kristityjen uhreja ovat ne almut, joita he antavat köyhille". Aivan samallainen asema on armelaisuudella muhamettilaisuudessa. Indialaisissa uskonnon-lähdekirjoissa puhutaan almujen antamisesta sellaisella tavalla ja sellaisessa yhteydessä, että ehdottomasti näkee, että sitä pidettiin uhrina. Tämä siirtyminen uhrista almujen antamiseen onkin aivan luonnollista. Alkuperäisen käsityksen mukaan syö jumala hänelle uhrattujen ravintoaineiden henkisen puolen, kun taas aineelliset osat jäävät köyhäin syötäviksi. Tässä alkaa jo siirtyminen uhrista almuun. Mutta ajan kuluessa muuttuvat ihmisten uskonnolliset käsitykset, ja he alkavat ajatella, etteivät heidän jumalansa tarvitse lainkaan ravintoa elääksensä. Luulisi, että kun kehitys ehti tälle asteelle, ihmiset olisivat lakanneet uhraamasta. Mutta yleisenä lakina on, että kulttimenot elävät kauemmin kuin käsitykset, joista ne aiheutuivat. Sittenkin, kun uhria ei enää käsitetty jumalalle tarjotuksi ateriaksi, ajateltiin, että se on kuitenkin vielä jumalalle mieluinen kunnioituksen osoitus ja ihmisen nöyrän mielenlaadun merkki. Uhrin arvo laskettiin sen uhrauksen mukaan, mikä uhrin annosta aiheutui. Mutta kun uhritoimitus näin muuttui vertauskuvaksi, säilyi käytännössä se, mitä uhrattiin; köyhistä tuli jumalan perijöitä, ja uhri muuttui almujen antamiseksi. Tätä muutosta ovat edistäneet aivan varmasti altruistiset tunteet ja eetiiliset näkökohdat, mutta tuskin on uskottavaa, että almujen antaminen olisi voinut saada erinomaisen tärkeää merkitystään maailman-uskonnoissa, ellei sen ulkonainen muoto olisi kuulunut jo aikaisemmin uskonnolliseen kulttiin uhrilahjana jumaluudelle.
NELJÄS ESITELMÄ.
Muukalaisen asema.
Olemme nähneet, että ne luonnonkansain tapainkäskyt, jotka koskevat saman yhteiskunnan jäsenten yhteiselämää, ovat oleellisesti samallaiset kuin nekin, jotka sivistynyt ihminen tunnustaa oikeiksi. Elä tapa, elä varasta, elä petä, elä ylimalkaan tuota lähimäisellesi kärsimyksiä, vaan auta päinvastoin häntä, kun hän on hädässä, — nämä ohjeet tavataan ihan eri kultuuriasteilla olevilla kansoilla, ja ainakin monet luonnonkansat pitävät niitä aivan yhtä sitovina kuin mekin. Ja kuitenkin on sangen tärkeä eroitus heidän ja meidän moraalikäsitteidemme välillä. Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan käsitetään sivilisatsioonin aikaisemmilla kehityskausilla etusijassa velvollisuuksiksi oman yhteiskunnan jäseniä kohtaan. Näin on pääasiallisesti, vaikka siitä on mielenkiintoisia poikkeuksiakin.
Luonnonkansojen keskuudessa ei muukalaisella ole laisinkaan vakinaisia oikeuksia. Hänen henkeään eivät suojaa tavat, eivätkä hänen omaisuuttaankaan. Muukalaisen surmaamista pidetään yhtä viattomana huvina kuin jos tappaisi metsänelukan; eikä muukalaisia monesti ainoastaan sallita tappaa, vaan sitä pidetään suorastaan kiitettävänäkin tekona. Miehuuden-ihanne on taitava soturi, joka on kaatanut paljon vihollisia. Indiaani arvioi miestä hänen ottamainsa päänahkojen luvun mukaan, Borneon dajaki hänen kokoomainsa pääkallojen määrän mukaan. Kuitenkin huomaamme taas toisaalta, että ne säännöt, jotka ovat voimassa etupäässä oman heimon keskuudessa, ovat niinkin kehittymättömillä kansoilla kuin Australian raakalaiset jossain määrin muutoksille alttiita. Raakalaisheimo ei aina ole sodassa kaikkien naapureidensa kanssa. Se solmii usein ystävällisiä suhteita yhden tai useampien heimojen kanssa, jotka asuvat ympäristöllä, ja sellaisissa olosuhteissa vaatii tapa, että viimemainittujen jäseniä on kohdeltava sävyisästi. Kansainoikeuden siemen tavataan jo sangen alkeellisissa yhteiskunta-oloissa. Mutta oikeudet, jotka myönnetään vieraan heimon jäsenille, ovat hetkellistä laatua, ja eroavat siis olennaisesti pysyväisistä oikeussuhteista, jotka vallitsevat saman heimon eri jäsenten kesken.
Sosiaaliseen kehitykseen kuuluu m.m. yhteiskunta kokonaisuuden laajeneminen. Monet eri heimot, jotka elivät ennen erillään, yhdistyvät, usein sodan ja valloituksen kautta, suuremmaksi kokonaisuudeksi, valtioksi; siten ovat esim. kaikki muinaiset arjalaiset valtiot syntyneet. Samalla tapahtuu myöskin tapain-käskyissä vastaava laajennusprosessi. Pysyväiset oikeus-suhteet syntyvät uuden, laajentuneen yhteiskuntaryhmän jäsenten välille, samaan valtioon kuuluvien eri yksilöiden välille. Heidän oikeutensa saattavat tosin olla sangen erilaisia. Kun yhtyminen on tapahtunut valloittamisella, muodostavat valloittajat ainakin pitkäksi aikaa aatelisluokan, jolla on omat erikoisoikeutensa, ja kukistetuista tulee alempi yhteiskuntaluokka, joka on usein orjansuhteissa ensinmainittuun. Aatelismiehen henkeä, omaisuutta ja kunniaa suojelevat tavat tai laki enemmän kuin kansan miestä. Mutta vaikka eri yhteiskuntaluokilla on erilaiset oikeudet ei ainoastaan poliittisessa, vaan myöskin puhtaasti moraalisessa suhteessa, niin nauttivat kuitenkin kaikki kansalaiset laajemmassa tai pienemmässä määrin yhteiskunnan turvaa, he ovat toisiinsa eräissä tavan määräämissä oikeussuhteissa, joita jokaisen yhteiskunnanjäsenen, niin ylhäisen kuin alhaisen, täytyy kunnioittaa.
Toisin on muukalaisen laita. Hänen asemaansa ei yhteiskunnan laajennusprosessi ensin laisinkaan koske. Kun tavan määräykset alkavat koskea yhä suurempaa ja suurempaa yksilöjoukkoa, ja kun yhteiskunta samalla kasvaa taajuudessa, jäävät sen ulkopuolella olevat yhtä oikeudettomiksi kuin ennenkin. Kreikassa ei "halveksittavalla muukalaisella" ollut vanhimpina aikoina mitään laillisia oikeuksia, eikä hän myöhemminkään nauttinut lain suojaa samassa määrin kuin oma kansalainen. Atenassa esimerkiksi rangaistiin atenalaisen murhaamisesta kuolemalla, jota vastoin henkilön, joka surmasi muukalaisen, tarvitsi vaan poistua maasta. Latinalaista sanaa hostis, vihollinen, käytettiin alunpitäen kaikista muukalaisista; ja Plautus toistaa luultavastikin vanhan roomalaisen sananlaskun, kun hän sanoo, että ihminen on susi henkilölle, jota hän ei tunne. Mommsen olettaa, ettei Roomassa vanhimpina aikoina ollut rangaistusta muukalaisen murhasta, ellei murhattu kuulunut kansaan, jonka kanssa roomalaiset olivat tehneet liiton. Parempi ei muukalaisen asema ollut myöskään germaanilaisena muinaisaikana. Hän oli alussa lain ulkopuolella. Hänet sai rankaisematta surmata, ellei hän ollut jonkun kansalaisen vieraana. Vielä Länsi-Götan lakikin sääsi, ettei sen, joka surmaa muukalaisen, tarvitse maksaa sakkoja surmatun sukulaisille, eikä häntä julistettu lain-suojattomaksikaan. Ja miten omaisuuden kunnioittamisen laita oli muinais-germaanien keskuudessa, ilmenee siitä Caesarin lauseesta, ettei ryöstöä, joka tehtiin heimon alueen ulkopuolella, pidetty vääryytenä, vaan päinvastoin yllytettiin siihen, sitä varten, että nuorilla miehillä olisi tointa, joka estäisi heitä vaipumasta velttouteen.
Sikäli kuin kosketus vieraiden kansojen kanssa lisääntyi, muuttui muukalaisen asema. Roomassa asetettiin hänet jo aikaisin valtion suojeluksen alaiseksi. Germaanilaisissa maissa tuli kuninkaasta hänen suojelijansa, ja henkilö, joka surmasi muukalaisen, tuomittiin sakkoihin, jotka osaksi tai kokonaan joutuivat kuninkaalle. Mutta kauan pysyi muukalaisen asema kuitenkin kaikkea muuta kuin kadehdittavana poikkeusasemana. Vielä keskiajan lopulla uhkasi ainakin monissa Europan maissa vaara sekä muukalaisen omaisuutta että vapautta. Eräillä Ranskan seuduilla joutui muukalainen, joka viipyi samalla seudulla vuoden ja vuorokauden, tilusten herran orjaksi. Ja silloinkin, kun muukalainen sai pitää vapautensa ja omaisuutensa niin kauan kuin hän itse eli, menettivät hänen jälkeenjääneet sukulaisensa oikeuden hänen perintöönsä, kun hän kuoli. Sen kuuluisan oikeusinstitutsioonin nojalla, jota kutsuttiin nimeltä droit d'aubaine sai muukalais-vainajan omaisuuden kokonaisuudessaan joko kuningas tai lääniherra, ja muukalaisena ei pidetty ainoastaan henkilöä, joka oli tullut maahan vieraasta maasta, vaan sellaistakin, joka oli siirtynyt läänistä toiseen. Koko keskiajalla kohdeltiin muukalaista niinkuin hänet olisi vartavasten luotu ryöstettäväksi. Surkuteltavia olivat varsinkin ne raukat, jotka joutuivat haaksirikkoon vieraalla rannikolla. Rannikon asukkaat tekivät heidät orjikseen ja ryöstivät heiltä kaikki, mitä heillä oli. Ranskassa menivät monet halusta asumaan rannikolle, harjoittaakseen haaksirikkoisten rosvoamista elinkeinonaan; useilla seuduilla oli se varmaankin tuottavin ammatti, mihin yritteliäs mies saattoi antautua. Keskiajan lopulla koettivat ruhtinaat ja kirkolliskokoukset kumota vanhoja, haaksirikkoisia koskevia säädöksiä, mikäli kysymys oli kristityistä merimiehistä; mutta uskottomia ei kielletty ryöstämästä millään säädöksellä. Vielä myöhään uudella ajallakin oli Pommwrin rannikoilla tapana rukoilla sunnuntaisin kirkoissa kaitselmusta siunaamaan rantoja monilla haaksirikoilla. Ja väitettiin, että koska haaksirikko on Jumalan lähettämä rangaistus, niin on haaksirikkoisten sääliminen jumalatonta.
Kun haemme tuon epäinhimillisen kohtelun syitä, jonka uhrina muukalainen on ollut aikaisempina kultuurikausina, ei vastausta ole vaikea löytää. Olemme nähneet, että ne tapain-käskyt, jotka järjestävät saman yhteiskunnan jäsenten keskinäiset suhteet, ovat kehittyneet suureksi osaksi siitä keskinäisestä sympatiasta, joka vallitsee yhdessä elävien henkilöiden välillä. Luonteenomaiseen yhdessäelämisen taipumukseen saman lajisten yksilöiden kanssa kuin henkilö itse on, sekautuu tuiki läheisesti jokin määrä sympatiaa ja alttiutta, jotka yhdyselämä, etujen yhteisyys, elintavat, kieli, katsantokannat, uskonto, lyhyesti sanoen, kaikki ne seikat, jotka yhdistävät saman ryhmän eri jäseniä yhteiskunnalliseksi kokonaisuudeksi, ovat eloon herättäneet. Mutta toisilleen vieraiden välillä ei ole sellaista yhteenkuuluvaisuus-tunnetta. Puuttuu maaperä, jota sympatia vaatii orastaakseen ja kasvaakseen. Sentähden puuttuu se vastustuskin, joka voisi estää itsekkäitä taipumuksia pääsemästä valtoihinsa ja määräämästä ihmisten tekoja. Ja kun tietää, ettei myöskään muukalainen puolestaan haikaile tehdä toiselle niin paljon vahinkoa kuin voi, jos siitä on hänelle hyötyä, niin ymmärtää, että häntä katsellaan luonnollisestikin epäilevin silmin ja pidetään vihollisena.
Lisäksi tulee vielä seikka, joka laajentaa juopaa eri yhteiskuntien jäsenten välillä. Kuten yhtäläisyyksillä on taipumus synnyttää mieltymystä, niin herättävät erilaisuudet vastenmielisyyttä ja halveksumista. Jokainen kansa pitää tavallisesti itseään parhaana. Raakalainen luulee olevansa äärettömän paljon parempi kuin valkea mies. Niinpä sai englantilainen siirtolainen Australiassa, kun hän käski alkuasukasta työhön, vastauksen: "Valkea mies tekee työtä, ei musta; musta mies on gentlemanni." Eskimolaiset tarinoivat, että ensimäinen Suuren Hengen luoma ihminen oli epäkelpo, jonka vuoksi Luoja heitti hänet hylkynä käsistään ja kutsui häntä nimeltä kob-lu-na, joka merkitsee "valkea mies"; mutta Suuren Hengen toinen yritys onnistui paremmin, sillä silloin syntyi täydellinen ihminen, joka sai nimen in-nu, — sana, jolla eskimolaiset mainitsevat itseään. Kun muuan grönlantilainen näki muukalaisen olevan tavoiltaan häveliään ja siivon, huomautti hän usein: "Hän on melkein yhtä hyvin kasvatettu kuin mekin", tai "Hänestä alkaa jo tulla ihminen", s.o. grönlantilainen. Raakalainen pitää omaa kansaansa ainoina oikeina ihmisinä ja omaa maatansa maailman keskuksena. Ja samallaisia mielikuvia ja tunteita tapaamme niilläkin kansoilla, jotka ovat ehtineet kehityksessä pitemmälle. Kreikkalaiset kutsuivat Delphoita maailman keskipisteeksi ja sanoivat, että helleenin ja barbaarin luonnollinen suhde on sama kuin isännän ja orjan suhde. Muinaiset israeliitat ajattelivat, että heidän oma maansa oli paras kaikista maistaja he itse Jumalan valittu kansa. Muhamettilaisten mielestä ovat europalaiset viekkaita ja julmia petoja, jotka koettavat anastaa väkivalloin heidän maatansa, ja he arvelevat, että meillä europalaisilla ei ole mitään muuta arvokasta kuin rahat ja ampuma-aseet. Meidän on ehkä hyödyllistä huomata, vaikkei se meidän turhamaisuuttamme kutkutakaan, että ainoastaan länsimaiset kansat itse uskovat länsimaisen kultuurin verrattomaan oivallisuuteen.
Se, mitä olen tähän asti puhunut muukalaisen oikeudettomuudesta alkeellisilla kultuuriasteilla, koskee eri yhteiskuntain jäsenten välisiä vakinaisia oikeussuhteita. Mutta samaa muukalaista, joka ei uskaltaisi, koska tapa on jättänyt hänet suojattomaksi, milloinkaan asettua sellaisen heimon keskuuteen, joka ei ole hänen omansa, ja jota tavallisissa oloissa ja tilaisuuden salliessa vainottaisiin kuin metsäneläintä, jolta ryöstettäisiin kaikki, mitä hänellä on, samaa muukalaista kohdellaan niin kohteliaasti kuin suinkin voidaan silloin, kun hän on vieraana. Vierasvaraisuus on ominaisuus, joka näyttää olevan aivan kaikilla luonnonkansoilla, joita muukalainen, n.s. korkeampi kultuuri ei ole turmellut. Ja sen oikeudettomuuden rinnalla, joka on muuten ominaista eri yhteiskuntien jäsenten välillä, ovat vierasvaraisuuden käskyt suorastaan hämmästyttäviä. Muukalainen otetaan tervetulleena vastaan erityisin kunnianosoituksin. Majan paras paikka luovutetaan hänelle. Paraat ruuat annetaan muukalaiselle. Hänelle tarjotaan ensiksi. Perheen omat jäsenet kohtelevat häntä kuin palkolliset isäntäänsä. Hänen henkensä ja omaisuutensa on kaikin mokomin turvattava, vaikkapa talon omat jäsenet itse joutuisivat siten vaaraan. Niin, tapa vaatii, että yksin vihollisellekin on oltava vieraanvaraisia. Muinaiset pohjoismaalaiset pitivät sitä velvollisuutenaan, vaikkapa olisi tiedetty, että tuo henkilö oli surmannut kestitsijänsä veljen, joten häntä olisi kaikissa muissa olosuhteissa uhannut isännän kosto. Indialaisessa runossa "Hitopadesha" luetaan: "Vaikkapa vihollinen tulee taloon, on sinun oltava hänelle vierasvarainen. Puu varjostaa sitäkin, joka hakkaa sen oksia. Vieras on jokaista muuta ihmistä ylempi."
Vierasvaraisuutta ei pidetä ainoastaan ensimäisen luokan velvollisuutena, vaan se on myöskin huomattavassa määrin yhdistetty uskontoon. Hindujen pyhissä kirjoissa mainitaan aina vierasvaraisuus ihmisen suurimpien uskonnollisten velvollisuuksien joukossa. Eräässä niistä sanotaan: "Se, joka ei anna ravintoa jumalille, vieraille, omaisille, vainajien hengille ja itselleen, hän ei elä, vaikka hengittäisi." Hesiodoksen mukaan Zeus vihastuu sille, joka loukkaa avunetsijää tai vierasta, ja lähettää hänelle ankaran rangaistuksen. Plato sanoo, että jokaisen on muistettava suhteissaan muukalaisiin, että muukalainen on läheisemmässä jumalien suojassa kuin oma kansalainen. "Muukalaisen suojelushenki ja jumala, joka seuraa Zeun askeleita, on mahtava; siksi tulee sen, jolla on kipinäkin varovaisuutta, välttää rikkomasta muukalaista vastaan." Samallainen käsitys vallitsi Roomassakin. Vieraana nautti muukalainen uskonnon suojaa; dii hospitales, vierasystävyyden jumalat, ja itse Jupiter häntä varjelivat, jonka vuoksi velvollisuuksia vierasta kohtaan arveltiin vieläkin sitovammiksi kuin sukulaisuus-velvollisuudet Juutalaisten Talmud esittää vierasvaraisuuden jumalanpalveluksen tärkeimmäksi osaksi, yhtä suureksi velvollisuudeksi kuin isän ja äidin kunnioittaminen. Muhammed sanoi: "Jokainen, joka uskoo Jumalaan ja ylösnousemukseen, kunnioittakoon vierastaan." Mutta tässä niinkuin monissa muissakin kohdin pyhitti Muhammed ainoastaan tavan, jota arabialaiset olivat pitäneet pyhänä ikimuistoisista ajoista.
Se seikka, että muukalainen, jonka osana muissa oloissa olisi rangaistukseton ryöstö ja surma, näin nauttii vieraana ollessaan etuoikeuksia, on varmaan kaikkein mielenkiintoisimpia vastakohtia, mitä tapain historia tuntee. Miten on tämä omituinen ilmiö selitettävissä? Miksi otetaan muukalainen vastaan kotiin ja antaudutaan kaikellaisiin tukaluuksiinkin tuon suojattoman olennon vuoksi, jota kuitenkin sydämen pohjasta vihataan ja halveksitaan? Kurjaa kulkulaista on vieraalla seudulla kunnioitettava kuin talon isäntää! Verivihollisen täytyy saada turvansa sen kodissa, joka ehkä on vaaninut hänen henkeään vuosikausia, kostaakseen veljensä kuoleman! Tämä on menettelyä, joka tosiaan kaipaa selitystä.
On väitetty, että vierasvaraisuus on välttämätön tapa sivistymättömissä maissa, joissa ei ole matkustaville majataloja, ja että ystävällisyys matkustavaa muukalaista kohtaan on viisauden-sääntö, koska henkilö, joka on vieraana tänään, voi olla huomenna kestitsijänsä isäntä. Mutta vaikka vierasvaraisuus perustuisi muihinkin syihin, niin näyttää minusta kuitenkin aivan epäilemättömältä, että sen vaativin käsky ja se arvo, joka sille annetaan, johtuu maagillisista käsityksistä.
Yksinäinen muukalainen ei ole näet niinkään merkityksetön henkilö kuin saattaisi luulla. Kuvitelkaa mielessänne pientä yhteiskuntaa, jossa kaikki tuntevat toisensa, jossa on totuttu näkemään pelkkiä tuttuja kasvoja. Sitten ilmestyy sinne eräänä päivänä olento, jota ei ole nähty koskaan ennen, ehkä omituisissa vaatteissa ja puhuen kieltä, jota ei ymmärretä. Tuntematon muukalainen, kuten kaikki tuntematon ja outo, herättää taikauskoisissa käsityksen jostakin yliluonnollisesta. Indialaisessa, kreikkalaisessa ja roomalaisessa kirjallisuudessa mainitaan vieraat lähinnä jumalia ihmisten kunnioituksen esineinä. Aiskylos puhuu ihmisen "jumalattomasta käytöksestä jumalaa tai vierasta tai omia vanhempiaan kohtaan". Odysseiassa kerrotaan, että jumalat kulkevat kaupungeissa kaukaisista maista vaeltavien muukalaisten hahmossa näkemässä ihmisten väkivallantöitä tai hurskautta. Heprealais-kirjeessä on kirjoitettu: "Elkäät unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sen kautta ovat muutamat tietämättään saaneet enkeleitä vieraikseen."
Muukalainen voi vieraana tuoda tullessaan onnea ja siunausta. Oleskellessani ensimäisiä päiviä Demnatissa, Suuren Atlas-vuoriston berberien keskuudessa, väittivät alkuasukkaat, vaikka ovatkin yleensä vihamielisiä europalaisille, että he ovat sangen tyytyväisiä siihen, että tulin sinne, sillä minä toin muka heille matkassani sadetta ja ruokatarpeiden hintain halpenemisen; ja pohjoisen Marokon arabiankieltä puhuvat vuoristolaiset vakuuttivat, että minulla on "onnea tuottavat kehräsluut", koskapa heidän kylässään, sitten kuin minä olin tullut heidän pariinsa, alkoi käydä useasti sheriffejä, profeetan oletettuja sukulaisia, jotka ovat aina arvokkaita vieraita, sillä heidän luullaan olevan varustettuja suuremmassa tai pienemmässä määrin pyhyydellä, baraka. Muukalainen voi tuottaa menestystä joko tahtomattaankin onnen tuojana, tai onnentoivotuksillaan, joita pidetään ylen tehokkaina; ja on täysi syy olettaa, että jos häntä kohdellaan hyvin, niin hän antaa vastalahjaksi siunauksensa. Ei ole siis kumma, että muukalainen on monin paikoin tervetullut vieras. Kun hän astuu kalmukin majaan, sanoo Bergman, ihastuvat kaikki siellä olijat, sillä he pitävät hänen tuloaan onnena, joka kohtaa odottamattomasti perhettä. Hindujen pyhissä kirjoissa luetaan, että brahmini, joka tulee vieraaksi, tuo mukanaan sadetta ja sateen seurauksena ravintoa, ja että isäntä, joka kohtelee hyvin vieraitaan, saa rikkautta, mainetta, pitkän iän ja kaikki taivaan siunaukset.
Mutta vieraaksi tulevaa muukalaista ei pidetä ainoastaan mahdollisena hyväntekijänä, vaan myöskin mahdollisen onnettomuuden aiheuttajana. Yleensä uskotaan, että hän on taitava noita, ja etenkin hänen kirojaan peljätään. Etelä-Afrikan hererot eivät pidä mitään kiroa kovempaa onnea tuottavana kuin kiroa, jonka muukalainen sinkoaa niitä kohtaan, jotka karkoittavat hänet asunnostaan. Kreikkalaisten käsityksen mukaan oli vierailla ja avun-tarvitsevilla, kuten vanhemmilla ja kerjäläisilläkin, omat Erinnys-jumalattarensa, jotka olivat heidän kirojensa olennoita. On hyvin luultavaa, että sekin Platon mainitsema "muukalaisten suojelushenki ja jumala, joka seuraa Zeun askeleita", oli ainoastaan loukatun muukalaisen kirojen konkreettinen ilmaisumuoto; ja samallaisella tavalla voinee selittää roomalaistenkin dii hospitales- eli vieras-ystävyyden jumalten synnyn. Indialaisten pyhissä kirjoissa on luku, jonka tarkoitus on teroittaa mieleen ehdottomana välttämättömyytenä, että vierasta on hoidettava hyvin, koska vieras, jos hän huomaa itseään loukattavan, voi polttaa talon vihansa liekeillä; "vieras", sanotaan, "tulee taloon kuin palava tuli".
Se seikka, että vieraaksi saapuvan muukalaisen kiroja pidetään näin peloittavina, johtuu osaksi siitä käsityksestä, että hän on puoleksi yliluonnollinen olento, mutta osaksi myöskin siitä seikasta, että hän joutuu niin läheisiin kosketuksiin isäntänsä ja hänen omaisuutensa kanssa. Jonkin toivotuksen tai kirouksen vaikutus ei riipu ainoastaan voimasta, mikä sillä alunpitäen on, eräiden lausujansa ominaisuuksien mukaan, vaan myöskin siirtävästä välineestä, — aivan samoin kuin sähköiskun voima riippuu sekä sähkövirran luontaisesta vahvuudesta että johdon laadusta. Parhaat siunausten tai kirousten johdot ovat veri, ruumiillinen kosketus, ruoka taikka juoma. Marokossa, jossa vierasvaraisuus on kansallistapa, ajatellaan, että talon tai teltan isännän on autettava oman etunsa tähden jokaista, joka etsii suojaa hänen luonaan, sillä kun turvanetsijä on hänen kodissaan, on hän joutunut aivan läheiseen kosketukseen isännän kanssa ja voi siten siirtää isäntään kirouksensa. Velvollisuus vierasta kohtaan tulee yhä sitovammaksi sitten, kun isäntä on aterioinut vieraansa seurassa; sillä jos kaksi henkilöä syö yhdessä, syntyy heidän välilleen se johto, jota kirous tarvitsee siirtyäkseen.
Kun kaksi henkilöä tahtoo Marokossa tehdä keskenään sitovan sopimuksen, lähtevät he jonkun pyhimyksen haudalle ja aterioivat siellä yhdessä. Tämän tavan tarkoituksen osoittaa lause: "ruoka kostaa" sille, joka rikkoo sopimuksen. Paikan pyhyys lisää ainoastaan ehdollisen kiron vaikutusvoimaa, mutta kirouksen sisältäjä, oikea rankaisija on syöty ruoka, sillä siinä piilee ehdollinen kirous.
Käsitykset, joihin nämä tavat perustuvat, eivät varmaankaan rajoitu ainoastaan Marokon arabialaisten ja berberien ajatusmaailmaan, vaan niitä voi pitää muidenkin samallaisten tapojen syinä, joita useilla kansoilla nähdään. Fidji-saarten alkuasukkailla vaatii tapa, että isännän on puolustettava henkensä uhallakin muukalaista, joka ehtii hänen kynnyksensä yli, mutta ennenkuin tuo muukalainen on tullut majaan tai sittenkuin hän on poistunut sieltä, on lupa hänet ryöstää tai tappaa, miten vaan haluaa. Jos kenen onnistuu Indian kandhien keskuudessa pujahtaa vihollisensa asuntoon, voi hän olla huoletta, sillä isäntä ei saa koskea vihollisensa hiuskarvaankaan niinkauan kuin vihollinen on hänen luonaan. Arabian beduiinien keskuudessa voi muukalainen asettua jonkun henkilön suojeluksen alaiseksi koskettamalla hänen telttansa köysiä. Nuo beduiinit arvelevat sitäpaitsi, että jos kaksi henkilöä, "syö suolaa" yhdessä, niin heidän välilleen syntyy ystävyyden side; mutta eräiden heimojen parissa täytyy tämä yhteinen ateria uudistaa kerta vuorokaudessa, koska suolaa, kuten he sanovat, ei enää muuten ole vatsassa.
Voimme nyt käsittää, että tavaton kohteliaisuus, jota vieraalle osoitetaan, ja ne etuoikeudet, jotka hänelle myönnetään, eivät johdu ainoastaan siitä, että häneltä toivotaan siunausta, vaan enemmänkin hänen vihansa pelosta. Muitakin varokeinoja noudatetaan vieraaksi tulevaa muukalaista vastaan. Joskus ei isäntä millään ehdolla huoli korvausta hoidosta, koska hän pelkää vieraan lahjoja. Mikä tietää, millaisia pahoja toivotuksia tai maagillisia voimia vieraan lahjassa piilee? Indialaiset kirjat ovat täynnä ohjeita, miten lahjat on vastaan otettava, tai kieltoja ottamasta niitä lainkaan. Kun marokkolainen antaa toiselle lahjan, supisevat sekä saaja että antaja bismillah, "Jumalan nimeen", tehdäkseen lahjan vahingottomaksi. Matkalla Marokon sisämaassa tarjosin kerran eräälle pojalle lantin, kun hän oli pidellyt hevostani, mutta poika kieltäysi jyrkästi huolimasta sitä. Atlas-vuoristossa lähetti muuan päällikkö, jonka vieraana olin pari päivää, saattajakseni naapuripäällikön linnaan berberiläisen, ja kun sitten annoin berberille vähän juomarahaa, otti hän tosin lahjan vastaan, mutta sylkäisi kolikkoon ennenkuin pani sen laukkuun, sillä hän arveli, että se voi, ellei tätä tee, hävittää jo ennestään hänen laukussaan olevat rahat. Eräs ranskalainen retkeilijä kertoo Annamista, että sikäläiset alkuasukkaat eivät uskalla koskaan ottaa lahjoja, koska he pelkäävät, että ne tuottavat onnettomuutta.
Myöskin tervehdysmenoissa löydämme pelon ilmauksia, jota muukalainen herättää, sekä kaikellaisia keinoja, joilla koetetaan tehdä hänet kykenemättömäksi vahinkoa tuottamaan. Eräillä Marokon seuduilla on tapana, että kun muukalainen tulee kylään, niin joku mieshenkilö ojentaa hänelle astiassa vettä. Jos hän ei tahdo vettä juoda, ei hän saa lupaa kuljeskella mielensä mukaan kylässä, vaan hänet majoitetaan kylän moskeaan. Kun kysyin, mistä syystä siellä tuo tapa on, vastattiin minulle, että se on suojeluskeino. Jos näet muukalainen veden juotuaan varastaisi tai käyttäytyisi muulla tavalla huonosti kylässä ollessaan, niin pöhöttäisi vesi ankarasti hänen polvensa, joten hän ei voisi paeta kylästä; juomaan kätkeikse näet ehdollinen kirous, joka sitoo vieraan. Nejdin arabialaisilla on tapana tervehyttää muukalaista siten, että kaatavat hänen päähänsä voisulaa, varmaan koettaen tehdä siten tehottomiksi ne vahingolliset voimat, joita hänessä saattaa piillä. Samallainen tarkoitus on luultavasti sen venäläisenkin tavan pohjana, että vieras otetaan vastaan tarjoamalla hänelle suolaa ja leipää; molemmissa näissä aineissa arvellaan näet olevan maagillisia voimia, joten ne soveltuvat puhdistusneuvoiksi. Myöskin meidän omissa tervehdystavoissamme on vielä jätteitä siltä ajalta, jolloin muukalaista kohdeltiin epäluulolla ja tervehdysmenot olivat varovaisuus-toimenpiteinä. Meidän hatunnostomme perustuu siihen keskiaikaiseen tapaan, että otettiin kypäri pois päästä sen merkiksi, ettei tervehtijä tahtonut olla vihollinen; päänsä paljastamallahan uskaltautui hengenvaaralliselle iskulle alttiiksi. Samoin on tervehtiminen kättä antamallakin luultavasti jäännös ajalta, jolloin siinä oli todellinen sisältö: kun joku ojentaa kätensä toiselle, näyttää hän, ettei hänellä ole asetta.
Matkojeni alkupuolella Marokossa hämmästyin usein, kuinka vastakohtaisen erilaisia siellä tulotervehdys ja hyvästely olivat. Kun muukalainen saapuu taloon, ei tervehdyksistä tahdo tulla loppua, ja ne verhotaan tavattomaan sanojen kukkais-asuun. Mutta kun hän lähtee pois, niin hänelle tuskin annetaan kättä hyvästiksi. On näet erikoisen tärkeää saada muukalainen heti kohta itselleen suosiolliseksi, sillä hän on vaarallisin juuri alussa. Pahansilmän teoriaan sisältyy, että ensimmäinen silmäys on myrkyllisin. Pelko vähenee sikäli kuin tuttavuus lisääntyy. Kuta enemmän muukalaiseen tottuu, sitä vähemmän yliluonnolliselta hän tuntuu, sitä vähemmän peljätään hänen kirojaan ja annetaan arvoa hänen siunauksilleen. Kun lisäksi vielä tulee käsitys, että vieraan on sopimatonta elää isäntänsä kustannuksella kauemmin kuin pakko vaatii, niin ymmärretään hyvin, miksi vierasvaraisuuden velvollisuutta kestää niin lyhyen aikaa. Anglo-sakseilla oli sääntönä: "Kaksi yötä vieras, kolmantena talon jäsen" s.o. orja. Eteläslaavilaiset sanovat, että "vieras ja kala haisevat kolmen päivän päästä". Marokossa riittää "Profeetan kestiystävyyttä" kolme päivää, ja ensimäisenä yönä on muukalainen "Jumalan vieras". Kun Atlas-vuoristossa tulin jonkin berberiläisen päällikön linnaan, tarjottiin minulle ensimäisenä iltana tavallisesti ruuaksi lammas tai useampiakin; seuraavana päivänä ei isäntäni ollut niin antelias; ja kolmantena päivänä oli viisainta lähteä taipaleelle.
Meidän ei siis pidä kovin kadehtia muukalaisen osaa kehittymättömissä kultuurioloissa, joskin tuntunee mukavalta että meidät hetkeksi ylennetään kunniavieraaksi. Kehityksen alemmilla portailla pidetään muukalaista joskus melkeinpä yliluonnollisena olentona, joskus taas eläimen vertaisena. Vasta kultuuri on tehnyt vähitellen hänet ihmiseksi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Eri yhteiskuntain keskinäisen kosketuksen lisääntyessä on muukalainen kadottanut mystillisen hohteen, joka ympäröi kaukaisten, eroitettujen maankulmain yksinäistä vaeltajaa; mutta samalla on hän päässyt nauttimaan pysyväisiä oikeuksia, niitä, jotka lähimäinen toiselle tunnustaa.
Kuitenkin olemme vielä kaukana tämän kehitysprosessin päästä. Tapa, jolla europalaiset siirtolaiset kohtelevat värillisiä rotuja, muistuttaa usein liiankin paljon raakalaisen käyttäytymistä vierasta heimoa kohtaan. Lumholtz kertoo, että Australian nuoret uudisasukkaat viettävät joskus sunnuntainsa metsästelemällä huvikseen alkuasukkaita. "Alkuasukkaan henki", lisää hän, "on siellä halpa, varsinkin Australian pohjoisosissa, ja pari kertaa tarjoutuivat uudisasukkaat ampumaan minulle mustaihoisia, jotta saisin niiden kallot. Sivistyksen syrjämailla eivät ihmiset haikaile mustan miehen ampumisia enempää kuin koiran tappamista. Laki tosin säätää alkuasukkaan murhaamisesta kuolemanrangaistuksen, hirttotuomion, mutta ei ole toivomistakaan, että valamiehistö julistaisi syylliseksi valkean miehen mustan murhasta. Mutta toisaalta: jos mustat sattuvat tappamaan valkean miehen, niin kyllä silloin siitä koko siirtokunta huutaa."
Eikä kansalaisten ja muukalaisten eroitus ole suinkaan hävinnyt vielä sivistyneidenkään kansojen keskinäisistä suhteista. Vallalla olevat käsitykset sodan oikeutuksesta ja valtioiden valmius ja halukkuus sotaan toista valtiota vastaan ilmaisevat, että nykyaikaisessa kultuurielämässä elää yhä sen vanhan tunteen rahtunen, ettei muukalaisen henki eikä omaisuus ole yhtä pyhä kuin oman kansalaisen. Mutta vieläpä kansakuntain sisälläkin liikkuu valtavia virtauksia, joiden pohjana ovat ikivanhat rotuvaistot. Kaikkien arjalaisten kansojen valtiollinen organisatsiooni perustui alunpitäen sukulaisuuteen. Poliittisen yhteiskunnan muodostivat ne ihmiset, jotka olivat toisilleen sukua, olivat samaa kansallisuutta, — tai joiden ainakin oletettiin sitä olevan. Lisään tämän viime lauseen siksi, että myöskin vierailta mailta tulleita siirtolaisia, jopa kokonaisia kansojakin otettiin joskus poliittisen yhteiskunnan jäseniksi jonkinlaisella adoptioonilla. Vaikkeivät he synnyltään kuuluneet vallitsevaan kansakuntaan, voi pelkkä olettamus aiheuttaa, että heidän katsottiin siihen kuuluvan. He omistivat vallitsevan kansallisuuden tavat ja kielen ja sulivat siihen, joten tuo poliittinen yhteiskunta pysyi periaatteessa yhä edelleen sukuvaltiona. Tämä periaate elää yhäkin n.s. kansallisuusteoriassa.
Kansallisuusteorian mukaan ei valtion vallitseva rotu tai kansallisuus voi sallia, että toiset, lukumäärältään vähäisemmät kansallisuudet, jotka mahdollisesti tahtovat elää ja asua valtion rajojen sisäpuolella, saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oma kansallisuus itse. Heikommat kansallisuudet joutuvat siten sorron uhreiksi, ja sortoa puolustetaan sillä, etteivät ne kansallisuudet oikeastaan ole valtion elimellisiä osia, vaan ne saavat ainoastaan erikoisesta armosta asua sen alueilla. Tai täytyy niiden sitten taipua toiseen alternatiiviin: jos ne haluavat nauttia samoja oikeuksia kuin vallitseva kansallisuus, joka edustaa valtiota, on niiden luovuttava omasta kansallisuudestaan ja sulauduttava vallitsevaan kansallisuuteen. Johtuu kysymään, miten se olisi mahdollista? Eihän ihminen kykene muuttamaan polveutumistaan, hänen kansallisuutensahan sanan täydessä merkityksessä määrää kerta kaikkiaan hänen syntymänsä, ja siksi ei ihminen voi muuttaa sitä toiseksi halunsa mukaan. Mutta juuri olettamus tekee kansallisuusteorian mukaan kuitenkin mahdolliseksi siirtymisen kansallisuudesta toiseen, — sama olettamus kuin oli muinaisessa valtiossa, nimittäin kielen vaihtaminen toiseen kieleen. Oikeastaan ei yksilön äidinkieli ole luonnollisestikaan mikään hänen polveutumisensa todistus, mutta kuitenkin vallitsee yleisesti se käsitys, että hänen kielensä määrää hänen kansallisuutensa, ainakin Silloin, kun hänen rotu-ominaisuutensa eivät kovin jyrkästi väitä päinvastaista, niinkuin esim. neekerien musta ihonväri. Vaikka kansallisuus ja kieli ovat ilmeisesti eri asioita, pitää yleinen tietoisuus niitä kumminkin yhteenkuuluvina, ja tämä käsitys on kansallisessa valtioteoriassakin. Heikommalle kansallisuudelle, joka asuu valtion rajamerkkien piirissä, voidaan myöntää samat oikeudet kuin ne, joita vallitseva kansallisuus nauttii, jos heikompi kansallisuus vain sulautuu vallitsevaan ottamalla omakseen sen kielen. Kieli on kansallisuuden vertauskuva, symbooli.
Tapaamme siis vielä meidänkin päivinämme sekä kansallisuusteoriassa että kansainvälisissä suhteissa sellaisten tunteiden ja mielikuvien jäännöksiä, jotka olivat vallalla silloin, kun kultuuri oli vielä kapaloissaan. Ilokseen ajattelee, että ne ovat menneiden aikain omaisuutta, eivätkä tulevaisuuden. Niissä ei ole ikuisuuden leimaa. Yksin järki ja ajatuskin vaimentavat varmaan ennemmin tai myöhemmin rotuvaistoja. Ne näyttävät kerran, että heikompien kansakuntain sortaminen on ristiriidassa niiden ominaisuuksien kanssa, joita voi vaatia paitsi jo hyvältä ihmiseltä, myöskin hyvältä isänmaanystävältä. Kansallisuusteoriaan sisältyy tietystikin sorto. Se ominaisuus, että ihminen rakastaa äidinkieltään on luontainen, ja ihmisen tunteet nousevat vastarintaan, kun vaaditaan, että hänen on vaihdettava se toiseen kieleen, jos tahtoo saada kotipaikka-oikeudet siinä maassa, jota hän ja hänen esi-isänsä sanoivat aikoinaan omakseen. Sitävastoin on se valtion omaksi hyväksi, että kansalaiset, olivatpa ne mitä kansallisuutta hyvänsä ja puhuivat mitä kieltä tahansa, ovat tyytyväisiä oloonsa, viihtyvät maassaan, tahtovat siellä elää ja vaikuttaa; ja sellainen ei saata olla se ihminen, jota omat maamiehet kohtelevat tylysti.
Mutta nekään suhteet, jotka nykyään vallitsevat valtioiden ja kansain välillä, eivät voi ajan pitkään säilyä. Ne ovat syntyneet omissa olosuhteissaan ja niidenkin on muuttuminen mikäli olosuhteet tulevat toisellaisiksi. Tätä totuutta eivät useimmat meistä kuitenkaan oivalla. Ihmisillä on yleensä pinttynyt taipumus kuvitella, että seikka, joka nykyhetkellä on vallalla, tulee olemaan vallalla aina vastakin. Keskiajan ihmiset eivät luulta vastikään voineet aavistaa aikaa, jolloin joku saman valtakunnan osa tai kaupunki lakkaisi käymästä sotaa toista valtakunnan osaa tai kaupunkia vastaan; yksityis-sota tunnustettiin oikeudeksi tuona aikana, jolloin saman valtakunnan eri osat liittyivät ainoastaan löyhästi toisiinsa eivätkä juuri olleet kosketuksissa keskenään. Samaten on nykyajan ihmisillä yleensä se käsitys, että eri kansat käyvät tulevinakin aikoina keskenään aina sotaa niinkuin nykyään. Mutta kun silmäämme menneihin, niin saatamme jossakin määrin nähdä myöskin tulevaa. Lausuin viime esitelmässäni, ettei sovi luulla, että moraalin kehityshistoria on ollut ainaista edistystä niitä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi, ja että monilla luonnonkansoilla ovat ankarammatkin käsitykset muutamista velvollisuuksista kuin meillä. Mutta eräässä sangen tärkeässä asiassa osoittaa moraalin historia, kuten olemme nähneet, kuitenkin alinomaista ja tasaista edistystä samaan suuntaan; sen käskyt ovat laajentuneet koskemaan yhä suurempia ihmis-piirejä. Ja tämä kehitys on suureksi osaksi johtunut sympatian tunteen eli altruistisen vaiston kehittymisestä sikäli, mikäli kansain keskinäinen kosketus on lisääntynyt.
Altruistinen vaisto ei välttämättä ole ainoastaan samaan yhteiskuntaan kuuluvien yksilöiden ominaisuus. Yhteiskunnalliset eläimet ovat yleensä ystävällisiä jokaiselle oman rotunsa jäsenelle, se ei herätä heidän vihaansa eikä pelkoaan. Ihmissuvun altruistista vaistoa ovat rajoittaneet yhteiskunnallinen eristäytyminen, rodun, kielen, tapain ja menojen erilaisuus, vihollisuus ja epäluulo. Mutta lisääntynyt yhdysliikenne on johtanut yhä enemmän oloihin, jotka ovat tuon vaiston laajenemiselle suotuisat. Niinkuin jo Buckle huomautti, on tietämättömyys kansallisuusvihan suurin syy; "kun yhteys eri kansallisuuksien välillä lisääntyy, vähenee tietämättömyys, ja niin vähenee myöskin kansain keskinäinen viha". Eri kansallisuuksia olevat kansat tuntevat, että vaikka niillä onkin monet omat erilaisuutensa, niin on niillä kuitenkin paljon yhteistä, ja enenevä yhdysliikenne vähentää erilaisuuksia tai hävittää ne. Ei sovi epäillä rahtuakaan, ettei tällaista kehitystä jatkuisi tulevaisuudessa niinkuin tähänkin asti. Kun ajattelemme, etteivät rautatiet ole vielä sataakaan vuotta vanhat, kun ajattelemme, miten liikennelaitokset päivä päivältä kehittyvät ja yhteys siten eri kansojen välillä kasvaa, niin onhan järjetöntä uskoa, että ne kansainväliset olosuhteet, jotka ovat johtuneet suureksi osaksi kansojen eristäytymisestä, voisivat jäädä aina tällaisiksi. Eihän toki voi epäillä, että samat syyt saavat aikaan tulevinakin aikoina samallaiset seuraukset, — että altruismi yhä edelleen alaltaan laajenee, ja että ihmisten tunne-elämä on antava inhimillisen veljeyden aatteelle suurempaa tukea kuin mitä se nykyhetkellä nauttii.