VIIDES ESITELMÄ.
Elävien ja kuolleiden suhde.
Paitsi elävien keskinäiset välit järjestää tapa myöskin elävien ja kuolleiden suhteet toisiinsa.
Usko tämän olemassa-olomme jälkeiseen elämään on yleinen ihmissuvussa. Väitetään tosin eräistä luonnonkansoista, että ne uskovat sielun katoavan kuolon hetkellä tai ettei heillä ole kerrassa mitään käsitystä elämästä kuoleman jälkeen. Mutta näiden tietojen totuutta sopii epäillä. Luemme joskus samaisesta kansasta, että se kieltää kaiken olemassaolon kuoleman jälkeen ja pelkää kuitenkin kummituksia. Onhan luonnollista, että mielipiteet ovat tällaisesta kysymyksestä epäselvät. Mutta siltä näyttää kuitenkin, että kaikkein useimmat, ehkä kaikki luonnonkansat kuvittelevat jonkinlaista elämää nykyisen jälkeen, ainakin sellaista, jota kestää lyhyt aika ihmisen kuolemasta. Tämä onkin helposti selitettävää, lhmis-ymmärryksellä on taipumus olettaa, että se, mikä oli olemassa, säilyy vastakin, jollei kokemus aivan selvästi todista päinvastaista. Kun ihminen kuolee, on hänen ympäristönsä vaikeaa uskoa, että hän on todellakin kuollut, ja kun kylmä ja jäykistynyt ruumis todistaa, että muutos on tapahtunut, niin on ihmisellä luontainen taipumus käsitykseen että sielu on ainoastaan muuttanut asuinpaikkaa. Eloonjääneiden unet ja näyt, joissa vainaja näyttää ilmestyvän entisille ystävilleen, tukevat raakalaisissa tätä oletusta, että sielu jatkaa olemassa-oloaan kuoleman jälkeen. Mitäpä muuta nuo unet ja näyt merkitsisivät kuin sitä, että vainaja on hetkeksi palannut elävien ilmoille? Vainaja ei ole siis lakannut olemasta, hänen sielunsa elää vielä, vaikka hän onkin kuollut.
Sielua ajatellaan tavallisesti ihmis-hahmoiseksi, mutta kooltaan vähäpätöiseksi, laadultaan varjon tai kalvon taikka udun kaltaiseksi. Ajatellaan, että sillä on enemmän tai vähemmän samallaiset ominaisuudet kuin ne, joita sielun omistajalla oli eläessään. Sielu tuntee iloa ja tuskaa. Sen voi haavoittaa ja surmata. Sillä on nälkä ja jano, kuuma tai vilu. Se näkee, kuulee ja ajattelee. Sillä on inhimilliset intohimot ja inhimillinen tahto. Ja sillä on voima vaikuttaa eläviin ja tehdä heille sekä hyvää että pahaa. Nämä käsitykset sielun ominaisuuksista kuoleman jälkeen määräävät elävien ja kuolleiden keskinäiset suhteet.
Elävien on varottava tekemästä pahaa vainajille. Muutamat Australian heimot pitävät suuressa arvossa eräitä puita, jotka heidän mielestään ovat heidän kuolleita omaisiaan, hyvin muuttuneessa muodossa; jos kaataisi sellaisen puun, niin surmaisi sielun, joka piilee siinä. Litussa, Melanesiassa on perheenisän tapana ollut ilmoittaa kuolinvuoteellaan vaimolleen ja lapsilleen, minkälaiseen eläimeen hänen sielunsa kuoleman jälkeen asettuu asumaan, esim. perhoseen tai johonkin lintuun, eikä kukaan hänen sukulaisistaan sittemmin surmannut tai ahdistanut mainitunlaista eläintä. Monet kansat pitävät tiikereitä, apinoita, krokodiilejä ja varsinkin käärmeitä kuolleina ihmisinä, joten näille eläimille ei saa tehdä mitään pahaa. Eräät Kongon neekerit jättävät kuoleman jälkeen kokonaiseksi vuodeksi lakaisematta asumuksen, jossa ihminen kuoli, koska he uskovat, että tomu voi vahingoittaa vainajan sielua, joka oleksii yhä vielä, ainakin silloin tällöin, entisessä asuinpaikassaan. Kiinassa täytyy kuolleen perheenpään lesken ja lasten olla seitsemän päivää hänen kuolemansa jälkeen käyttämättä veitsiä ja haarukoita, jopa ruokapuikkojakin, ja syödä pelkästään sormillaan, sillä muuten voisi käydä niin, että he aterioidessaan pistäisivät tai leikkaisivat vainajaa, joka istuu kenties lautasen reunalla. Ja saksalaiset talonpojat eivät vielä tänäkään päivänä pidä oikeana lyödä kulkiessaan ovea kiivaasti kiinni, koska joku sielu parka voi juuri tulla oven rakoon ja likistyä hengiltä, kun ovea paiskataan.
Mutta elävien ei ole ainoastaan kartettava kaikkea sellaista, josta voi koitua sielulle pahaa, vaan heidän velvollisuutensa on myöskin hankkia sielulle positiivisesti viihtymystä ja ravintoa. He hommaavat monesti sielulle asunnon, joko haudaten vainajan hänen omaan taloonsa tai rakentamalla hänen haudalleen pienen majan. Eräät Australian neekerit sytyttävät tulen jonkin metrin päähän haudasta ja pitävät tulta vireillä, kunnes he voivat olettaa, että sielu on mennyt paikalta tiehensä; tai sitten he kietovat vainajan ruumiin paksuun kankaasen, jotta sielulla olisi lämmin. Saksenin talonpojista tiedetään, että vainajan ystävät panevat ruumisarkkuun usein sateensuojan ja kalossit, sillä ilmasto on kostea, ja vainaja on arka kosteudelle.
Sangen yleinen tapa on, että hautaan tai haudalle pannaan ruokia, niin ettei vainajan tarvitse nähdä nälkää; ja hyvin usein pidetään vainajille juhlia. Aseita, työkaluja ja muita tavaroita haudataan maan helmaan, ja kotieläimiä teurastetaan hautajaisissa sitä varten, että niiden sieluista olisi seuraa vainajalle, ja usein toimitetaan ihmisiäkin samaan tuonenmatkaan sentähden, ettei sielun tarvitsisi olla vaimojen tai palkollisten puutteessa tahi siksi, että veri, joka haudalle vuodatetaan, virkistäisi ja elähyttäisi vainajaa. Uhrit, jotka vainajalle viedään, ovat enimmäkseen kapineita, joita hän käytti eläessään. Alkeellisen käsityksen mukaan jatkuu omistusoikeus kuolemankin jälkeen, jonka vuoksi henkilön kuoltua osa hänen omaisuuttaan tai joskus kaikkikin pannaan hautaan hänen mukaansa. Tällöin voi käydä niin, että hänen perheensä tulee aivan köyhäksi; mutta sille ei mitään voida, sillä vainajalta ei uskalleta anastaa hänen omaisuuttaan.
Vainajalle täytyy olla myöskin hienotunteinen ja kunnioittaa häntä, ettei hänen itsetuntonsa loukkautuisi. Entiset roomalaiset sanoivat: De mortuis nihil nisi bene, "kuolleista ei saa sanoa muuta kuin hyvää". Kreikassa oli tapana luetella ja ylistellä vainajan hyveitä hautajais-aterialla oltaessa, ja sama tapa on monilla luonnonkansoillakin, sillä vainaja pitää kiitoksesta ja imarteluista.
Vainajat vaativat kuuliaisuutta ja tahtovat, että niitä käskyjä ja säädöksiä, joita he itse eläessään antoivat tai seurasivat, heidän eloon-jääneidensäkin on noudatettava. Tästä johtuu myöskin testamentin loukkaamattomuus; ja jokaista rikosta isiltä perittyä tapaa vastaan pidetään vainajien solvaamisena, mikä seikka säilyttää luonnollisesti osaltaan tapoja vanhoillisina. Roomalaisilla oli "esi-isäin tapa", mos majorum, voimasana, jota käytettiin aina, kun tahdottiin estää muuttamasta vallalla olevaa tapaa tai lakia.
Vainajain sielujen ei ajatella viettävän ainoastaan passiivista elämää, vaan ne saattavat myöskin vaikuttaa eläviin tekemällä heille palveluksia tai pahaa. Kuolema on eräissä suhteissa enentänyt heidän sielunkykyjään: he tietävät, mitä maan päällä tapahtuu, he näkevät, mitä heidän jälkeenjääneensä askaroivat. Heidän toimintavoimansakin on lisääntynyt. He voivat tehdä monenlaista, jota elävät eivät voi, he ovat yliluonnollisia olentoja tai ainakin sellaisiksi tulemaisillaan, ja maagillisia voimia ajatellaan olevan jopa heidän jäykenneillä tai maatuneilla ruumiillaankin. Heistä tulee monesti eloonjääneiden ystävien suojelushenkiä, jotka heitä suojelevat ja auttavat heitä, kun he apua tarvitsevat. Arjalaiset kansat rukoilivat sukulaisten sieluja monissa eri tilaisuuksissa. Roomalaisten lar familiaris, perheen suojelushenki, oli luultavasti jonkun kuolleen esi-isän sielu. Ja Böhmin talonpojat uskovat vielä nykyään, että vainajat hoitavat sukulaistensa peltoja ja karjaa sekä auttavat heitä metsästyksessä ja kalastuksessa.
Mutta kuolleet eivät palvele ilmaiseksi. Jälkeläisten on puolestaan täytettävä heitä kohtaan velvollisuutensa, muuten he saavat laiminlyönnistään rangaistuksen. Niin, silloinkaan, kun kuolleilta esi-isiltä anotaan apua, ei oleteta, että he ovat eläville pelkästään suopeita. Kreikkalaiset ja roomalaiset pelkäsivät yleensä vainajiaan suuresti. Ovidius kertoo runoissaan, mitenkä vainajain henget vaeltelevat maan päällä yönaikaan, tuottaen eläville tauteja ja kuolemaa. Kiinassakin, jossa uskonto on olennaisesti esi-isien palvelusta, on kansanluulossa vainajilla kaikkea muuta kuin hyväntahtoisia taipumuksia, mikä seikka ilmenee m.m. siitä, että samaa sanaa käytetään merkitsemään vainajan henkeä, paholaista ja muukalaista. Japanin aino-kansasta kerrotaan, että jos sen keskuudessa mies joutuu johonkin onnettomuuteen, niin hän on tavallisesti taipuisa uskomaan, että siihen on syynä hänen vaimo- tahi äitivainajansa tai kaikkein uskottavimmin hänen kuollut anoppinsa. Saattaa sanoa, että vainajia ajatellaan paljon useammin vihollisiksi kuin ystäviksi. Sellaiset kirjailijat kuin Jevons ja Grant Allen, jotka väittävät, että vainajien vihamielisyys kohdistuu enimmäkseen muukalaisiin, jotavastoin he ovat suopeita omille sukulaisilleen, ovat lausuneet olettamuksen, joka ei sovellu siihen käsitykseen, minkä minä olen saanut kansojen vainajakäsityksistä, käyttäessäni apuna huomattavassa määrin runsaampia tieto-aineksia kuin he.
Eikä ole vaikeaakaan selittää, miten käsitys kuolleiden ärtyisyydestä ja melkoisen epäystävällisestä mielenlaadusta on syntynyt. Kuolemaa pidetään kaikkialla onnettomuuksista ankarimpana, ja siksi on luonnollista, että kuolleet ovat kohtaloonsa tyytymättömiä. Alkeellisten käsitysten mukaan kuolee ihminen ainoastaan surman, joko väkivallan tai noituuden, uhrina, eikä siis sovi olettaa, että henkilö, jolta siten riistetään elämä, voi kuoltuaan muuta kuin olla pahoillaan ja hautoa kostoa. Vainaja kadehtii myöskin elävien osaa ja kaipaa entisten ystäviensä seuraa; ei ole siis ihme, että hän tuottaa eläville tauteja saadakseen heidätkin kuolemaan. Mutta käsitys, että vainaja on yleensä häijy olento ja käyttää jokaista tilaisuutta hyväkseen vahingoittaakseen eläviä, liittyy sangen läheisesti ihmisen vaistomaiseen kuolemanpelkoon. Kuulee tosin väitettävän, että eräät kansat eivät pelkää kuolemaa, vaan näyttävät monesti, että ovat täydellisiä kuolemanhalveksijoita. Mutta omassa ympäristössämme olemme kokeneet, että henkilö saattaa kyllä kuolinhetkellään alistua levollisesti kohtaloonsa, vaikka hän on koko ikänsä peljännyt kuolemaa. Kuoleman pelon saattaa näet vaimentaa ajattelemattomuus, tukehduttaa tilapäinen kiihtymys, kuten viha tai suuri innostus, taikka sitten lieventää sellainen seikka, että kuolee seurassa. Löytyy henkilöitä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi urhoollisina ihmisinä, vaan kuitenkin kammoavat rajattomasti kuolemaa. On näet ero sillä, onko joku todella kuolemaisillaan, vai kuvitteleeko hän sitä vaan mielessään; ja n.k. kuoleman-halveksuminen johtuu useinkin siitä, että käsitys kuolemasta jostakin syystä siirtyy taustalle. Ainoakaan ihminen ei liene aivan tätä kuoleman-pelkoa vailla, vaikka se onkin eri vahvuinen eri yksilöillä ja roduilla. Eräillä raakalaisheimoilla on se kehittynyt niin voimakkaaksi, etteivät ne voi sietää kuolemaa mainittavankaan. Ja tämä kuoleman-pelko on eroittamattomasti yhtynyt pelkoon kuollutta kohtaan, jota pidetään kalmantartunnan levittäjänä. Tämä seikka selviää monista tavoista, jotka liittyvät kuolemantapaukseen.
Jälkeenjääneet jättävät paikan, jossa ihminen kuoli, tai hävittävät kuolleen asunnon taikka kantavat ruumiin pois siitä niin kiireesti kuin saattavat. Elävät koettavat peloitella vainajan sielua seurastaan pyssynlaukauksilla tai nakkelemalla kiviä taakseen, kun palaavat hautaustoimituksesta, niinkuin eräillä lndian heimoilla on tapana. Itse hautaaminenkin perustuu ainakin monissa tapauksissa vainajanpelkoon. Tanskalainen retkeilijä Monrad, joka oleksi noin sata vuotta sitten neekerien parissa Ackrassa, Afrikan länsirannikolla, kertoo, että noiden alkuasukkaiden tapana oli peittää ruumis mullalla estääkseen siten vainajaa pääsemästä liikkeelle kummittelemaan; kertojamme lisää, että sama taikausko vallitsi talonpoikaisväestön keskuudessa Tanskassa. Meillä itsellämme on saman käsityksen jäännös sanassa "maahanpaniaiset". Gotlannissa kerrotaan tarua eräästä herrasta nimeltä Takstein. Hän oli julma ja korskea eläessään ja myöskin kuoltuaan kiusasi hän alustalaisiaan kummittelemalla; mutta siihen keksittiin lopulta se neuvo, että eräs noita "pani maahan" hänet, joten hän pysyi sen jälkeen alallaan. Mutta maahanpanoon yhtyy muitakin varokeinoja. Milloin puhutellaan vainajaa kauniisti ja pyydetään häntä pysymään ystävällisesti haudassaan, milloin taas samasta syystä turvaudutaan pakkoon. Ruumis naulataan kiinni arkkuun tai sidotaan sen jalat yhteen, jottei kuollut pääsisi kävelemään, tai kädet, että hän ainakin tulee vaarattomaksi. Australian alkuasukkaat leikkaavat surmatulta viholliseltaan poikki peukalon oikeasta kädestä, ettei hän voisi enää jännittää jousta, ja muinaisessa Kreikassa oli tapana hakata itsemurhaajalta pois oikea käsi ja haudata se eri paikkaan. Itsemurhaajia on yleisesti pidetty vainajista kaikkein vaarallisimpina. Englannissa ne haudattiin tienristeyksiin ja läpi ruumiin iskettiin paalu; paalun tarkoitus oli kytkeä kuollut hautaan, kun taas tienristeykseen hautaamisella lienee tahdottu hajoittaa kaikkiin ilmansuuntiin maagilliset voimat, joita ruumiilla arveltiin olevan. Melkoisen tavallinen tapa, jolla estetään haudatut kuolleet kummittelemasta, on se, että hauta ympäröidään aitauksella, kyllin korkealla, jottei vainaja voi hypätä sen ylitse; tämä tapa on huomattu esim. eräillä Siperian heimoilla, jotka eivät salaakaan, mikä sen tarkoitus on. Vielä tavallisempaa on panna haudalle raskaita kiviä, joten kuolleen nousu maan päälle tehdään mahdottomaksi. Siinä selitys, miksi kivinen hautakumpu ja hautakivet ovat tulleet käytäntöön. Pohjois-Amerikan omaha-indiaanit tekivät tavallisesti kummun vainajiensa haudoille, mutta ei sellaisten, jotka salama oli tappanut, sillä niiden ajateltiin menevän suoraa tietä kuolonvaltakuntaan häiritsemättä sitä ennen eläviä.
Eräät kansat vievät vainajansa kedolle petojen syötäväksi. Afrikan-retkeilijä Chapman kertoo, että hänen seuralaisensa, jotka olivat damara-kansaan kuuluvia alkuasukkaita, neuvoivat häntä kerran jättämään matkan varrelle kaksi sairastunutta toveriaan. "Heitä ne sinne", sanoivat he, "ja anna susien ne syödä, niin eivät sitten tule takaisin meitä hätyyttämään". Toinen keino, jolla torjutaan kuolleen vierailu, on ruumiin polttaminen. Pohjois-Indiassa on usein tapana, että kaikki alimpiin kasteihin kuuluvat henkilöt joko poltetaan tai sitten haudataan kasvoilleen, jolla tavoin heidän sielunsa estetään vaivaamasta eläviä. Muinais-skandinavialaiset kaivoivat haudasta sellaisten henkilöiden ruumiit, joiden väitettiin kummittelevan, ja polttivat ne, lopettaakseen ainaiseksi tuon heidän joutavan pahan tapansa; ja aivan samoin tehdään vielä nykyään paikoittain Albaniassa. Ruumiin polttamista pidetään siis varmempana varokeinona kuin hautaamista.
Paitsi väkivallalla suojelevat elävät itseään vainajalta vielä viekkaudellakin. On huomattu, että kummitus osaa takaisin ainoastaan sitä tietä, jota kuollutta ruumista kuljetettiin. Sentähden ei ruumista viedäkään ulos ovesta, vaan avataanpa reikä seinään ja se tukitaan sitten, kun on sitä käytetty tarkoitukseensa; tästä menettelystä on se hyvä, että jos vainajalle sitten tulee halu pistäytyä entisessä kodissaan, niin hän näkeekin kummakseen pääsemättömän seinän siinä, jossa luuli olevan uksen. Tämä tapa on ollut Europassa melkoisen yleinen. Eräillä Saksan seuduilla pidetään hyvin tärkeänä, että ruumis on kannettava ulos jalat edeltä, jottei kuollut osaa tulla takaisin, ja Englannissa koetettiin vainaja-poloista eksyttää sillä tavoin, että hänet kuljetettiin hautaan kiertoteitä.
Estämällä vainajaa kummittelemasta estetään häntä myöskin tuomasta eläviin kalmantartuntaa; toisten menojen tarkoituksena jälleen on päästää elävät kalman aineista, joita heihin jo on tarttunut. Kun muinaisroomalaiset palasivat hautajaisista, astuivat he pienen tulirovion ylitse, epäilemättäkin puhdistaakseen itseänsä vaarallisista aineista, joiden luulivat takertuneen itseensä; ja samallainen tapa on eräillä Siperian heimoilla. Vielä yleisempää on, että vieraat puhdisteleivat hautajaisten jälkeen vedellä. Kun juutalainen lähtee kalmistosta, pesee hän kätensä vesivadissa, joka on asetettu portin pieleen, ennen tätä toimenpidettä ei hän saa koskea mihinkään eikä mennä takaisin kotiinsa. Geislitzin vendit kahlaavat tavallisesti hautajaisista palatessaan juoksevassa vedessä, ja jos vesi on jäässä, niin he tekevät avannon. Kuuluisa englantilainen antropoloogi Frazer olettaa, että noilla tulija vesi-menetelmillä, joita hautajaisissa noudatetaan, tarkoitetaan panna vainajan tielle este, jottei hän pääsisi takaisin, sillä vainajan oletetaan pelkäävän tulta ja vettä; mutta puolestani luulen, että mainitut tavat ovat alkuaan puhdistusmenoja, joiden tehtävä oli vapauttaa elävät kalmantartunnasta. Tuli ja vesi ovat tavallisimmat puhdistusaineet kaikkialla maailmassa. Meillä itsellämme on mielestäni maagillisten puhdistustapojen jäte niissä tulissa, joita poltamme juhannusaattona maalla, aivan samoin kuin Marokon berberit hyppivät juhannuspäivänä tulten yli, jotka sytytetään sitä varten, että aiotaan puhdistautua niissä taudeista ja kaikellaisesta muusta pahasta. Ja sekä berberien keskuudessa että eräillä Europan seuduilla huuhdellaan itseään juhannuksena samaten vedellä, ja sen toimituksen tarkoitus on samallainen. Kirkkoisä Augustinus kertoo, että Libyan pakanallisten berberien oli tapana mennä juhannuspäivänä mereen kylpemään, eikä ole suinkaan sattuma, että juhannuspäivä on otettu Johannes Kastajan päiväksi. Mutta palatakseni aineesen, löytyy paljon muitakin maagillisia puhdistusaineita, joita käytetään kuoleman sattuessa, paitsi tuli ja vesi.
Hyvin yleistä on, että jälkeenjääneet leikkuuttavat tukkansa estääkseen kalmantartuntaa kiintymästä siihen. Marokon beduiinien tapa vaatii, että vainajan naissukulaisten on lyötävä rintoihinsa ja raavittava kynsillään kasvojansa niin että veri alkaa vuotaa, ja hierottava sitten haavoihin lehmän lantaa; koko tämän toimituksen tarkoituksena, joka suoritetaan monestikin niin rajusti, että posket tulevat aivan veristen lihakimpaleiden näköisiksi, on etupäässä vapauttaa naiset kalmantartunnasta, — lehmänlantaa pidetään näet tehokkaana puhdistusaineena. Toinen tapa, jonka voi mainita tässä, on surupuvun käyttäminen omaisen kuoltua. Tätä yleistä tapaa, joka on tunnettu meilläkin, on selitetty monella eri lailla. Spencerin teoria on se, että vainajan sukulaiset uhrasivat kaikki vaatteensa vainajalle, joten heidän itsensä oli pakko pukeutua rääsyihin; ja De Groot toistaa tämän selityksen suuressa teoksessaan kiinalaisten uskonnosta, jossa hän sanoo Kiinassa olleen Konfutsen aikaan tavallista, että omaiset heittivät vaatteet yltään juuri hetkellä, jolloin ruumis puettiin, vaikkei tosin enää verhottukaan ruumista heidän vaatteihinsa. Toisen hypoteesin mukaan on surupuvun tarkoitus alunpitäen se, että elävät koettivat pukeutua valhepukuun, jottei kuollut heitä tuntisi; ja tätä selitystä tukee ehkä sekin, etteivät jälkeenjääneet useastikaan pukeudu erikoiseen pukuun, vaan maalaavat sensijaan ruumiinsa ja kasvonsa, jolla tavoin he muuttuvat myöskin vaikeasti tunnettaviksi. Mutta joka tapauksessa perustuu surupuvun käyttäminen sitäpaitsi, ja ehkä etupäässä, siihen käsitykseen, että vainajan omaiset ovat jonkin aikaa kuolemantapauksen jälkeen enemmän tai vähemmän epäpuhtaita, heissä on kalmantartunta, ja että ne vaatteetkin, joita he käyttävät tänä aikana, saastuttuvat, joten niitä ei voi enää käyttää. Vanha tanskalainen lähetyssaarnaaja Egede kirjoittaa pakanallisista grönlantilaisista: Jos he sattuivat koskettamaan ruumista, hylkäsivät he heti vaatteet, joita käyttivät, ja tästä syystä ottivat he aina ylleen hautajaisiin mennessään vanhat vaatteensa, aivan kuin muinaiset juutalaiset.
Toinen melkoisen yleisesti levinnyt tapa, joka myöskin perustuu suureksi osaksi kalmantartunnan-pelkoon, on se, että vainajan omaiset kieltäytyvät joko kaikesta ruuasta tai ainakin eräistä ravintoaineista lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa kuolemantapauksen jälkeen, taikka kukaan ei saa vainajan asunnossa syödä ruokaa. Kun oikeauskoinen juutalainen kuolee, kaadetaan pois heti vedet, mitä samassa tai naapuritaloissa on; kukaan ei saa syödä huoneessa, jossa ruumis lepää, paitsi silloin kun huone on talon ainoa, jolloin asukkaiden on aterioitava erikoisen verhon takana niin, etteivät he aterioidessaan näe ruumista; heidän täytyy kokonaan pidattäytyä nauttimasta viiniä ja lihaa niinkauan kuin kuollut on talossa; ja ensimäisenä iltana ei perhe saa syödä edes omaa ruokaansa, vaan ystävät tuovat heille ravintoa.
Vanhassa Testamentissa puhutaan paastoista, joita tulee pitää kuoleman jälkeen, ja sellaisia paastoja oli muillakin Välimeren maissa asuvilla kansoilla. Tämä surupaasto on sangen mieltäkiinnittävä siksi, että siitä syntyi sittemmin tapa, joka vielä nykyäänkin on vallalla koko katolilaisessa kristikunnassa, nimittäin neljäkymmentä päivää kestävä paasto ennen pääsiäistä. Se on kehittynyt aikaisemmasta paastosta, jota kesti ainoastaan neljäkymmentä tuntia, s.o. ajan, minkä Kristuksen ajateltiin olleen haudassa. Eräs vanhimmista kirkko-isistä, Irenaeus, puhuu neljänkymmenen tunnin paastosta, jota pidettiin ennen pääsiäistä, ja Tertullianus sanoo eräässä kirjoituksessaan, että ainoa luvallinen paasto on se, jota noudatetaan taivaallisen sulhon kuoleman jälkeen. Mutta hän mainitsee, että jo hänen aikanansa päästettiin kauemminkin kuin nuo neljäkymmentä tuntia, ja myöhempien kirjailijain teoksista näemme, kuinka neljäkymmentä tuntia pitkä paasto muuttui neljänkymmenen päivän paastoksi, Mooseksen, Eliaksen ja Jeesuksen näyttämäin esimerkkien mukaan.
En tahdo suinkaan kieltää, ettei surupaastolla saattaisi olla fysiolooginen taustansa. Raakalainenkin suree, kun menettää ystävän tai sukulaisen, ja suru vie ruokahalun. Tästä luonnollisesta ruokahalun puutteesta, joka tulee silloin, kun suru painaa mieltä, ja sen yhteydessä taikauskoisesta pelosta nauttia ruokaa, jota pidetään kalmantartunnan saastuttamana, lienee aiheutunut kielto, ettei sellaisena aikana saa syödä; niin, ehkäpä juuri luonnollinen vastenmielisyys ruokaa kohtaan synnyttikin alunpitäen sen käsityksen, että ruoka on saastutettua. Löytyy muitakin surumenoja, joiden saattaa olettaa perustuvan samantapaisiin kaksinaisiin alkusyihin. Tavallista on, että keskeytetään kaikellainen työ, kun ihminen kuolee; Marokon arabialaisten keskuudessa ei kukaan saa tehdä työtä, kun joku on kuollut, ennenkuin ruumis on haudattu, ja monien luonnonkansain keskuudessa täytyy vainajan sukulaisten pidättäytyä työstä pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Syynä tähän tapaan voi olla osaksi se, että surua seuraa haluttomuus työhön; mutta pakollinen lepo kuolemantapauksen jälkeen johtuu luultavasti myöskin ja pääasiallisesti pelosta, että kuolema voi saastuttaa työn, jota tehdään kohta kuolemantapauksen jälkeen tai ruumiin ollessa hautaamatta.
Tässä yhteydessä kannattaa myöskin mainita se yleinen tapa, ettei vainajan nimeä mielellään lausuta. Syytä tähän on etsitty käsityksestä, että kuollut tulee paikalle, jos kuulee mainittavan nimensä; mutta toisena syynä on epäilemättäkin kalmantartunnan pelko tai ainakin kauhea ja kolkko idea-assosiatsioni, joka meilläkin saa monet haluttomiksi lausumaan kuolleen sukulaisen nimeä. Varsinkin aikaisemmilla kultuuriasteilla pidetään sanaa ja todellisuutta hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Kerran oli minun tavattoman vaikea saada berberinkielen-opettajaani, joka oli kirjanoppinut ja kotoisin Suurilta Atlas-vuorilta, ilmoittamaan itselleni sanan, joka merkitsee tautia, ja kun hän viimein taipui itsepintaisiin pyyntöihini, niin hän sylkäisi hyvin pontevasti, ikäänkuin vapautuakseen vaarallisen sanan vahingoittamis-voimasta. Meidän esi-isämmekin välttivät käyttää sanoja "kuollut" ja "kuolla". Paikoittain puhutaan vielä ihmisen "poismenosta", kun tarkoitetaan, että hän kuoli, tai "poismenneestä" ja "manalle menneestä".
Hautajais- ja surumenot saattavat johtua monista erilaisista alkusyistä. Meidän täytyy varoa suoranaisesti olettamasta, että tavoilla, jotka ovat ulkonaisesti toistensa tapaisia, on aina sama psykolooginen perustansa; eikä sovi myöskään luulla, että tavalla saman kansan keskuudessa on aina vain yksi ainoa syynsä. Meidän ei tule koettaa avata monta ovea yhdellä avaimella. Saattaahan hautaamistapa eräissä tapauksissa olla johtunut halusta suojella ruumista pedoilta, linnuilta tai vihollisilta, ja samoin voi olla hautakiven tai hauta-aitauksen laita. Kerrotaan, että eräät raakalaiset polttavat kuolleensa, estääkseen niitä joutumasta vihollisten käsin, mistä saattaisi koitua vahinkoa sekä vainajalle että hänen sukulaisilleen; alkeellisten käsitysten mukaan ovat näet henkilöjä hänen omaisensa läheisessä yhteydessä keskenään, joten viimemainittuja voi vahingoittaa taikatempuilla, jos saa haltuunsa ensinmainitun kuolleen ruumiin. Sitäpaitsi on ruumiinpoltosta se etu, että se poistaa pitkällisen mätänemistilan, johon ruumis luonnonlakien mukaan joutuu; ja sama tarkoitus voidaan toteuttaa myöskin siten, että ruumis viedään petoeläinten saaliiksi. Mätänemistilaa pidetään paitsi eläville vaarallisena myöskin kovin tuskallisena vainajalle; mutta liittyköönpä tähän taikauskoisia käsityksiä tai ei, niin voi se jo yksinäänkin olla riittävä syy siihen, että ruumis toimitetaan jollakin tavoin pois, ja olosuhteet määräävät sitten, mitä tapaa pidetään parhaana, hautaamistako vaiko polttamista tai kedolle jättämistä. Muinais-persialaisista oli suuri synti haudata tai polttaa vainajain ruumiita, ja he asettivat ne sensijaan vuorten huipuille; he nimittäin pitivät maata ja tulta pyhinä eivätkä sentähden sallineet ruumiiden saastuttaa niitä.
Mutta surumenoilla voi olla muutkin syynsä kuin pelko. Kun jälkeenjääneet esim. haavoittavat ja repivät itseään valuttaen verta kuolleen ruumiille, niin ehkä koetetaan siten virvoittaa vainajaa elämän lämpöisellä nesteellä, taikka voi itsekidutus kuolemantapauksen jälkeen olla, kuten prof. Hirn on lausunut, sukulaisten vaistomainen yritys, jolla he koettavat hankkia lievennystä suruunsa. Mutta vaikkapa hautaus- ja surumenot ovatkin syntyneet erilaisista vaikuttimista, voidaan tuskin epäillä, että tärkein niistä on ollut elävien vainajain- tai kuolemanpelko. Tätä eivät he itse kuitenkaan tahdo myöntää, vaan he selittävät mainittuja menoja mieluisemmalla tavalla: velvollisuuksina vainajaa kohtaan. Kuolleet eivät näet ole ainoastaan olentoja, joita on vaarallista loukata ja hyödyllistä mielitellä, vaan heitä on myöskin helppo pettää. Kuolleen on parasta levätä haudassaan, sanotaan, paljon parempi kuin harhailla onnettomana ja kodittomana siellä täällä; sillä haudassa — johon hänet pantiin oikeastaan vankeuteen, — haudassa hän löytää rauhan, keveät mullat hänen tomulleen. Klassillisella muinaisajalta ei mikään velvollisuus ollut niin pyhä kuin kuolleiden hautaaminen, ja kiinalaiset väittävät, että henkilö, joka ottaa haudatakseen vainajan, jolla ei ole sukulaisia, tekee yhtä suuren ansiotyön kuin olisi pelastanut ihmishengen. Kansat, joilla on tapa viedä ruumiit kedolle, sanovat, että itsensä vainajien onni on, että pedot syövät heidät. Kamtshadaalit arvelevat, että vainajalle on kaikkein onnellisinta, jos hänet syö kaunis koira, ja itä-Afrikassa asuva masai-kansa sanoo, että jos hyena syö ruumiin heti ensimäisenä yönä, niin se merkitsee, että vainaja on ollut hyvä ihminen, sillä hyena täyttää jumaluuden määräyksiä. Samoin selitetään hyväksi työksi se tapa, että ruumis poltetaan, Parempi on vainajan nauttia liekkien lämmöstä kuin kärsiä vilua. Pohjois-Amerikan luoteis-osassa asuvat tlinkiitit väittävät, että niillä, joiden ruumiit kuoleman jälkeen poltetaan, on lämmin ja hyvä olla. Kuolinvuoteellaan sanoi muuan vanha tlinkiitti ystävilleen: "Polttakaa minut, polttakaa minut, pelkään vilua; miksi pitäisi minun väristä vilussa iankaikkiset ajat?" Eräät Siperian shamaanit ovat keksineet niinkin kauniin selityksen ruumiinpoltolle, kuin että polttaminen estää pahathenget ahdistamasta vainajan sielua. Kristityissä maissa on sielukellojen soitolle annettu samallainen merkitys; Skotlannissa on ollut tapana, että ruumissaatossa kulki ensimäisenä mies, joka soitti kelloa. Käsitys, että vasken tai raudan soinnilla on voima karkoittaa pakosalle pahoja henkiä, vallitsi klassillisena muinaisaikana, ja Frazer olettaa, että keskiaikainen kristinusko peri sitten tämän käsityksen. Mutta mielestäni on meillä syytä luulla, että ne henget, joita koetettiin soittamisella pitää loitolla, olivat alunpitäen juuri vainajain omia sieluja, joita siten estettiin ahdistamasta eläviä. Kerrotaan, että kun Port Moresbyn alkuasukkaat Uudessa-Guineassa ensi kertaa kuulivat kirkonkellojen soittoa, he tulivat kiittämään lähetyssaarnaajia, että nämä olivat muka siten karkoittaneet pois heidän vainajiensa sielut.
Myöskin monia surumenoja on jouduttu käsittämään velvollisuuksiksi kuolleita kohtaan, vaikka niiden tarkoitus on ollut alunpitäen suojella eläviä. Nyt selitetään syvän surun merkiksi sitä tapaa, että vainajan sukulaiset hakkaavat kuolemantapauksen jälkeen poikki sormiansa tai runtelevat itseään jollakin muulla tavalla, vaikka sen tarkoituksena lienee aikoinaan ollut poistaa kalmantartuntaa. Erikoisen surupuvun käyttämistä pidetään kunnioituksena vainajaa kohtaan. Ja sanotaan, että hänen nimensä lausumisella häiritään hänen lepoansa. Siten koetetaan puijata vainajaa, ja viimein puijataan itseään, ja ne menot, joiden tarkoituksena on olla elävien suojeleminen, tulkitaan lopulta velvollisuuksiksi sitä kohtaan, jolta on koetettu itseään varjella.
Älyllinen kehitys on vaikuttanut ihmisen käsitykseen kuolemasta. Kuoleman tuottamaa muutosta pidetään nyt suurempana. Vaikka nytkin arvellaan sielun elävän vielä sitten kuin ruumis on kuollut, niin raukeaa kuitenkin sen ja ruumiin yhteys jo perinpohjaisemmin kuin alkeellinen käsityskanta uskoi. Sielulla ei enää ajatella olevan minkäänlaisia aistillisia tarpeita eikä harrastuksia maallisissa asioissa. Velvollisuudet kuolleita kohtaan, jotka ovat syntyneet jo kadonneista käsityksistä, saattavat kuitenkin vielä jäädä olemaan, vaikka niiden sisällys on silloin muuttunut. Niinpä näemme, että kansat, jotka nimenomaan väittävät, etteivät kuolleet tarvitse ruokaa eivätkä juomaa, uhraavat sittenkin vielä vainajille. Tai uhrit, jotka annettiin vainajille, muuttuvat almuiksi. Muhamettilaisissa maissa liittyy hautaustoimitukseen almujen antaminen, jonka arvellaan lisäävän vainajan ansioita ja siten myöskin hänen hyvinvointiaan tulevassa elämässä. Että tämä tapa on jäännös entisestä uhrista vainajalle, ilmenee esim. siitä marokkolaisesta käsityksestä, että vainajan suu tulee täyteen multaa, ellei hautajais-ateriaa hommata; jos kuollut sukulainen ilmestyy unessa valittamaan nälkäänsä ja janoaan, täytyy sen, joka unen näki, antaa heti aamulla ruokaa ja juomaa köyhille, — seikka, joka todistaa myöskin, missä yhteydessä uhrit vainajalle ja almut köyhille ovat, köyhille, joista on tullut vainajan perijöitä. Aivan samallaisia tapoja on ollut kristityilläkin. Vielä tänäkin päivänä on eräissä paikoin Venäjällä vallalla luulo, että jos tavanmukaiset almut hautajaisissa jätetään jakamatta, niin ilmestyy vainajan sielu eläville sukulaisille hyttysen hahmossa, joka liehuu kynttilän liekin ympärillä. Monet meidän omista hautajais- ja surumenoistamme ovat syntyneet käsityksistä, jotka tuntuvat nyt meistä kovin vanhentuneilta. Mutta tässä niinkuin lukemattomissa muissakin tapauksissa on vanhoja tapoja tulkittu sittemmin uudella tavalla, uutta viiniä on pantu vanhoihin leileihin.
Alkeellisen käsitystavan mukaan jää kuolleen sielu aivan läheisesti ruumiin yhteyteen joksikin aikaa kuoleman jälkeen, mutta vähitellen muuttuu yhteys yhä irtonaisemmaksi. Hauta, joka otti ruumiin vastaan, ei ole sielun ainainen olinpaikka. Sikäli kuin vainajan muisto himmenee ja hän ilmestyy yhä harvemmin unissa ja näyissä, oletetaan hänen sielunsa muuttaneen kaukaisemmille paikoille. Muhamettilaiset väittävät, että sielu pysyy haudassa ainoastaan kolme päivää ja menee sitten kuolonvaltakuntaan, josta se kuitenkin joka torstai-ilta tai perjantaina tulee käymään pikimmältään entisessä maanalaisessa asunnossaan. Useimmat kansat uskovat, että on olemassa erikoinen maa, johon kuolleiden sielut kokoontuvat. Milloin on se maa meidän maamme alla, ja sielut menevät sinne alas suoraan haudoistansa. Milloin on se taas lännessä, noilla salaperäisillä seuduilla, jonne aurinko joka ilta laskee vainajille paistamaan. Joskus sijoitetaan kuolon valtakunta taivaaseen. Kas tuota omituista, kaunista siltaa, joka usein ilmestyy maan ja taivaan välille: sateenkaari! Mikäpä olisi se, ellei tie, jota myöten sielut vaeltavat taivaasen; ja taivaslaen tähdet, eivätkö ne ole kuoileiden asumuksia? Joskus jälleen ajatellaan, että kuolonvaltakunta on esi-isien maa, jonne sielut menevät, kohdaten matkallaan usein monia vaikeuksia. Useiden kansain legendoissa tapaamme käsityksen, että on olemassa joki, jonka yli vainajain täytyy kulkea päästäkseen tuonelaan. Tämän käsityksen pohjana on luultavasti traditsiooni jostakin vaikeasta matkasta virran yli, jonka esi-isät aikaisemmilla vaelluksillaan tekivät; sillä kun sielut tahtovat takaisin esi-isien maahan, on heidän luonnollisestikin kuljettava samaa tietä, jota esi-isät eläessään matkasivat. Käsitys, että tuonela on esi-isien maa, elää vielä nykyään myöskin kristillisessä "paratiisi"-sanan käytössä. Ensiksikin on paratiisi ihmissuvun kehto, mutta toiseksi on se myöskin paikka, jossa pelastetut sielut saavat osakseen iankaikkisen ilon.
Enimmät sielut haihtuvat sitten vähitellen elävien ajatuksista. Ne eivät herätä enää pelkoa eivätkä toivoa. Ne menettävät yksilöllisyytensä, eikä niitä muistella enää muuta kuin juhlina, joita silloin tällöin järjestetään kaikille sieluille yhteisesti. Mutta tapahtuu niinkin, että eräät vainajat, jotka kunnostautuivat eläessään jollakin erikoisella tavalla, — mahtava päällikkö, suuri soturi tahi taitava noita, — koroitetaan ylemmäksi sitä luokkaa, johon tavalliset kuolevaiset kuuluvat, ja nämä eivät unohdu, vaan heistä tulee jumalia. Usko sielun elämään kuoleman jälkeen johtaa siis uskontoon. Tällä en suinkaan tahdo väittää, että tämä usko olisi ollut uskonnon ainoana alkulähteenä; en yhdy Spencerin mielipiteesen, että esi-isäin palvelus oli aikaisin uskonnon muoto, josta kaikki muut muodot ovat kehittyneet. Mutta joka tapauksessa on se yksi uskonnon muoto muiden joukossa.
KUUDES ESITELMÄ.
Uskonto ja magia.
Monta eri määritelmää on tehty sanoista uskonto ja magia, melkein yhtä monta kuin niiden kirjailijain luku, jotka ovat käsitelleet näitä kysymyksiä. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että kun sosiologi käyttää termiä, joka on saavuttanut kielessä yleisen käytännön, hän menettelee oikeimmin, kun käyttää sitä samassa merkityksessä, joka sillä jo ennestään on. Sanan tavallisessa merkityksessä tarkoittaa uskonto suhdetta johonkin yliluonnolliseen. Ihmiset eroittavat itseasiassa ilmiöt kahteen eri luokkaan, "luonnollisiin" ja "yliluonnollisiin", ilmiöihin, joihin he ovat perehtyneet, jotka he luulevat tuntevansa ja joihin he siksi liittävät luonnolliset syyt, sekä toisiin ilmiöihin, jotka heistä tuntuvat eriskummallisilta, mystillisiltä ja joiden siis ajatellaan johtuvan yliluonnollisista syistä. Tapaamme tämän eroituksen niin hyvin alimmilla kuin ylemmilläkin kultuuriasteilla. Vaikkapa raakalainen usein sekoittaakin luonnollisen ja yliluonnollisen toisiinsa, vaikkapa monissa tapauksissa on mahdotonta näyttää selvää rajaa niiden ilmiöiden välillä, mitkä hän milloinkin lukee toiseen tai toiseen lajiin, — niin kuitenkin eroittaa hän tavallisesti jokapäiväiset tapahtumat tai luonnolliset esineet sellaisista, jotka herättävät hänessä mystillisen kummastelun tai pelon tunteita. Tuon eroituksen alkeita tavataan jo monissa eläimissäkin. Hevonen pelkää ruoskaa, mutta ei pillastu silloin, kun tuntee sen iskun; sitävastoin menettää se kokonaan mielenmalttinsa, kun näkee paperin liikkuvan tiellä tai tuulen kääntävän sateensuojan nurin. Ruoska on hevoselle vanha tuttu, kun taas kulkeva paperi tai nurinkääntynyt sateensuoja ovat jotakin tuntematonta, omituista, mystillistä, yliluonnollista. Romancs, tunnettu eläinpsykoloogi, sitoi hienon rihman luuhun, kutsui koiraansa, ja veti luun liikkumaan juuri kuin koira aikoi iskeä hampaansa siihen; eläin vallan kauhistui, nähdessään, että luu kulkee, ja juoksi pakoon. Sama koira pelkäsi kovasti moisia viattomia vehkeitä kuin esim. saippuakuplat. Yksin leijonakin peljästyy outoa ääntä tai tuntematonta esinettä. Ja kerrotaan juttu tiikeristä, joka vapisi ja kiljui pelosta, kun sen häkkiin pistettiin keppiin sidottu hiiri.
Mutta alkeellinen ihminen ei eroita ainoastaan luonnollista ja yliluonnollista toisistaan, vaan laatii vielä toisenkin eroituksen. Yliluonnollinen, kuten luonnollinenkin voidaan käsittää mekaanisesti vaikuttavaksi voimaksi, joka purkautuu kaiken tahdontoiminnan avutta. Niin on esim. niissä esineissä olevan yliluonnollisen voiman laita, joita kutsutaan polyneesiankielellä nimeltä tabu, sellaisen esineen pelkkä koskettaminen tuottaa tabu-tartunnan. Samoin käsitetään myöskin se vahingoittamisvoima, jonka arvellaan piilevän kirossa, alunpitäen eräänlaiseksi yliluonnolliseksi tartunta-aineeksi, joka vahingoittaa tai turmelee henkilön tai esineen, jota se tahraa; vaikutus on aivan mekaaninen, sanassa piilevä vahingoittamisvoima ei purkautuakseen vaadi minkäänlaista yliluonnollista tahtoa. Muinaiset arabialaiset heittäytyivät maahan, kun joku kirosi heitä, jotta kirous kulkisi heidän päänsä yli osumatta; ja Marokossa ei yleensä mielellään seista lähellä henkilöä, joka vannoo valaa, s.o. lausuu itseään kohtaavan ehdollisen kirouksen, sillä kartetaan yliluonnollisen vahingoittamisvoiman tartutusta. Samoin pidetään syntiä aikaisemmilla kultuuriasteilla yliluonnollisena voimana, joka saattaa siirtyä yksilöstä toiseen. Israelilaiset sälyttivät joka vuosi syntinsä pukin hartioille ("syntipukki"), joka sitten ajettiin korpeen; ja vielä tänäkin päivänä on Marokon juutalaisilla tapana uudenvuodenpäivänä nakella kiviä veteen, heittääkseen, kuten he sanovat, samalla pois syntinsä. Nämä ovat siis esimerkkejä siitä, että yliluonnollisia voimia käsitetään puhtaasti mekaanisiksi.
Mutta toisaalta jälleen voidaan yliluonnollisia ominaisuuksia ajatella myöskin kuuluviksi elävien olentojen henkiseen olemukseen, varsinkin heidän tahtoonsa. Tämä seikka tekee heistä yliluonnollisia olentoja, aivan erilaisia kuin tavalliset yksilöt, jotka voivat tosin käyttää hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia voimia, mutta joilla ei kuitenkaan oleteta olevan yliluonnollisia sielunvoimia. Tämä eroavaisuus on monissa tapauksissa kyllä melkoisen häilyvä: milloin pidetään noitaa jumalana, milloin jumalaa noitana. Mutta se on kuitenkin eroavaisuus, joka on tärkeä huomata, sillä se on uskonnon ja magian erilaisuuden perusta. Uskonto on uskoa ja kunnioittavaa suhdetta johonkin yliluonnolliseen olentoon, josta ihminen tuntee olevansa riippuvainen ja jonka tahtoon hän vetoaa uskonnollisissa menoissaan. Magiassa hän käyttää sitävastoin mekaanisesti vaikuttavia yliluonnollisia voimia, maagillisia voimia, kuten voimme kutsua niitä, vetoamatta minkään yliluonnollisen olennon tahtoon. Joskus hän käyttää näitä voimia omaa itseään kohtaan. Ollessaan sairas koettaa hän esim. parantaa itseään juomalla lähteestä, jonka vesi on maagillisesti vaikuttavaa. Joskus käyttää hän hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia voimia suhteessaan toisiin olennoihin, sekä ihmisiin että jumaliin. Kun hän ottaa yliluonnolliset olennot maagillisten temppujensa esineiksi, ei hän yritä, kuten uskonnollisissa menoissa, vaikuttaa heidän tahtoonsa, vaan koettaa pakottaa heitä keinoilla, joita he eivät voi vastustaa. Hän koettaa päästä jumalien vallitsijaksi. Uskonnon ja magian välinen eroitus on siis aivan olennainen. Uskonnossa koettaa ihminen vaikuttaa yliluonnollisiin olennoihin luonnollisilla keinoilla — tarjoamalla niille lahjoja, nöyrtymällä niiden edessä, ylistämällä niitä, j.n.e. Magiassa hän sitävastoin koettaa vaikuttaa joko luonnollisiin tai yliluonnollisiin olennoihin yliluonnollisilla keinoilla, — maagillisilla voimilla. Tämän merkityksen annamme ainakin me yleensä sanoille uskonto ja magia. Emme kutsu uskonnoksi sitä, että ihminen manaa jumaliaan, että hän koettaa pakottaa niitä kirouksen maagillisella voimalla.
Tällä en kuitenkaan tahdo väittää, että se merkitys, mikä meillä on sanalla "uskonto", on ollut sen alkuperäisenä merkityksenä. Latinan religio on sukua religare-verbille, joka merkitsee "sitoa". Yleensä ajatellaan, että religio ja religare ovat yhteydessä keskenään siten, että ihminen tuntee itsensä sidotuksi, jumalistaan riippuvaksi. Mutta olen lausunut olettamuksen, että religio-sana voidaan tulkita toisellakin tavalla. Siihen saattaa sisältyä sekin, että juuri ihminen alkuperäisen roomalaisen käsityksen mukaan sitoi jumalat. Eräästä sangen yleisestä marokkolaisesta tavasta ilmenee, että tämä käsitys ei ole vieras inhimilliselle tietoisuudelle eräillä kultuuriasteilla. Jos esim. etelä-Marokossa asuvaan massa-heimoon kuuluva berberi joutuu johonkin pulaan, menee hän heimon suojeluspyhimyksen, Lalla Rahma Yusfin haudalle, sitoo aivan haudan vieressä kasvavan palmun lehden solmuun ja sanoo: "Nyt minä sidoin sinut, oi Lalla Rahma Yusf, enkä aio sinua päästää, ellet pelasta minua ahdingosta, johon olen joutunut." Toisella seudulla, Atlas-vuoristossa, näin kiviröykkiön, jonka sanottiin olevan paikalla, missä muinoin suuri pyhimys Mulai Abd-el-Kader oli kerran istunut. Keskellä kiviröykkiötä oli pystyssä tanko, ja tankoon oli solmittu sadoittain vaatetilkkuja. Seuralaiseni sanoivat, että jos kuka tahtoo apua pyhimykseltä, niin hän menee röykkiön luo, repäisee kappaleen vaatteistaan ja sitoo sen tankoon. Sitä tehdessään hän mutisee: "Oi pyhimys, olen luvannut sinulle uhrin, jos sinä autat minua, ja minä en päästä sinua siteestä, jonka sidoin, jos sinä et täytä minun toivomustani." Jos rukoilija saa sitten, mitä tahtoo, menee hän uudestaan röykkiön luo, toimittaa lupaamansa uhrin ja avaa solmun, jonka sitoi. Hän päästää tällä tavoin pyhimyksen siteestä, jolla oli hänet kytkenyt. Vielä suoranaisemmin tukee sitä oletustani, että religio-sanaan sisältyi alunpitäen käsitys jumaluudensitomisesta, eräs toinenkin seikka, nimittäin kreikkalainen katádesmos-sana, joka ei merkinnyt ainoastaan tavallista solmua, vaan myös maagillista solmua tai sellaisen solmun avulla suoritettua maagillista tekoa. Plato puhuu henkilöistä, jotka sitoivat maagillisilla tempuilla ja manauksilla jumalat täyttämään heidän toiveitansa.
On kuitenkin helppo selittää, miten religio-sana, jonka merkitys alunpitäen oli maagillinen, on joutunut käytettäväksi siinä merkityksessä, joka meidän uskontosanallamme on. Ihmiset käyttävät, kuten sanoin, maagillisia keinoja paitsi suhteessaan lähimäisiinsä, myöskin suhteessan jumaliinsa. Maagilliset ja uskonnolliset puolet ovat usein samassa teossa yhtyneet toisiinsa aivan eroittamattomasti. Ja ne maagilliset keinot, joihin turvaudutaan, kun koetetaan pakottaa jumalia noudattamaan ihmisen tahtoa, ovat ulkonaisesti hyvin samallaisia kuin uskonnollisten menojen tärkeimmät muodot, uhrit ja rukous. Koetan seuraavassa esittää yksityiskohdittain, millaisiin yhdyssuhteihin magia ja uskonto joutuvat keskenään, yhdyssuhteihin, joiden vaikutukset eivät ole kokonaan kadonneet vielä meidän omastakaan yhteiskunta-elämästämme.
Uhri on alkeellisen jumalanpalveluksen tärkein osa. Sen perustana on käsitys, että jumalilla on inhimilliset puutteensa ja tarpeensa. Indialaiset jumalat, sellaisina kuin heitä Rigvedassa kuvataan, käyttivät vaatteita, kärsivät aina nälkää ja olivat juoppouteen taipuvaisia. Egyptiläisiä jumalia ei voi kuvitella ilman asuntoja, temppeleitä, joissa he oleksivat, ja vailla papillisia palvelijoita, jotka auttoivat heitä pukeutumaan ja pitivät huolta siitä, että he saivat aina uhrilahjoja. Jos uhreja ei tuotu, voivat jumalat joutua puutteesen ja tulla heikoiksi ja voimattomiksi, jopa ehkä kuolla nälkäänkin. Rigvedan hymneissä luetaan, että jos ihmiset lakkaisivat uhraamasta jumalille, niin ne eivät lähettäisi enää sadetta, eivät kävisi noutamassa tavallisella ajallaan aamuruskoa ja auringon kulta-kehrää eivätkä sallisi viljan kasvaa tai sadon kypsyä, ja syynä tähän olisi paitsi niiden hyväntahdon puute myöskin se, ettei heillä olisi enää voimia sitä tehdä, koska he ovat nälän-kuolioita, kun eivät saa mitään syömistä.
Seikat, jotka voivat saattaa ihmiset uhraamaan jumalilleen, ovat monet. Alkeellisissa uskonnonmuodoissa on tavallisena syynä epäilemättä ihmisen halu välttää onnettomuuksia. Hyvillä perusteilla voidaan olettaa, että tämä halu oli ensimäinen kiihoitin uskonnollisten menojen harjoittamiseen. Muinais-roomalaiset sanoivat, että uskonnon juuri on jumalien pelkääminen, ja turhaan ovat eräät uudemmat tutkijat koettaneet väittää tätä vastaan. Onnettomuudet ja kärsimykset juuri herättävät luonnon-ihmisessä ajatuksen, että yliluonnolliset olennot sekaantuvat hänen kohtaloihinsa; kun hän menestyy hyvin, niin hän unohtaa jumalansa. Hän jumaloi enimmäkseen olentoja, joiden luulee haluavan ja voivan tuottaa hänelle vahinkoa. Hän kyllä myöntää, että on olemassa sellaisiakin henkiä, jotka ovat aina hyviä, mutta mitä varten pitäisi heitä palvella, kun he ovat kerran kuitenkin aina hyviä? Yksinpä niidenkin kansain keskuudessa, jotka ovat jo kohonneet kultuurin ala-asteilta, on yhä pelko sangen merkittävänä tekijänä uskonnossa. "Herran pelko on viisauden alku", sanotaan eräässä Davidin psalmissa. Kielessä löytyy sana "ihmisrakkaus", vaan ei sellaista sanaa kuin "jumalan-rakkaus", mutta sensijaan on siinä sana "jumalanpelko". Silti ei pelko, jo heti sanoakseni, ole ainoana uskonnollisten menojen vaikuttimena. Pelkoon liittyy toivo. Alhaisimmallakin kehityskannalla olevien kansojen uskonnossa on toivo eräänä jumalanpalvelemisen motiivina. Oletetut onnettomuuden aiheuttajat tulivat palveluksen esineiksi, koska heidät käsitettiin persoonallisiksi olennoiksi, joihin ihminen voi vaikuttaa käytöksellään heitä kohtaan. Ihminen ei ollut niin älytön, että olisi palvellut leppymättömiä olentoja, joilta hän ei odottanutkaan muuta kuin kärsimystä; kun hän kääntyi heidän puoleensa, teki hän sen siksi, että toivoi voivansa kääntää heidän vihansa itsestään. Ja kun hän vähitellen muodosti itselleen yhä edullisemman käsityksen jumalistansa, kun hän ajan kuluessa alkoi ajatella heitä mieleltään suopeammiksi, niin tuli merkittäväksi uskonnollisten menojen motiiviksi, paitsi onnettomuuksien välttämisen toivoa, myöskin kaikellaisten suoranaisten etujen toive. Tiedämme raakalaisiakin, jotka toimittavat jumalilleen kiitos-uhreja, vaikka heidän kiitollisuuttansa voikin pitää sen laatuisena kuin La Rochefoucauld määritteli, nimittäin salaisena haluna saada yhä suurempia etuja vastaisuudessa. Joskus tehdään n k. kiitos-uhrin edellä lupaus, jolloin uhrimeno muuttuu kaupanhieronnaksi jumaluuden kanssa. Tunnettu esimerkki tästä on Vanhan Testamentin kuvaus siitä, miten Jaakob seurusteli Jahven kanssa. Jaakob teki lupauksen ja sanoi: "Jos Jumala on minun kanssani ja varjelee minua tällä tiellä, jota minä vaellan, sekä antaa minulle leipää syödäkseni ja vaatetta verhokseni, ja minä pääsen tulemaan rauhassa isäni tykö, niin on Herra oleva minun Jumalani. Ja tämä kivi, jonka minä panin pystyyn muistopatsaaksi, on tuleva Jumalan huoneeksi; ja kaikista, mitä minulle annat, annan minä totisesti sinulle kymmenykset."
Uhri on siis ennen kaikkea lahja. Tällä lahjalla on eräissä tapauksissa sijaisen tehtävä. Niin on olennaisesti ihmis-uhrien laita, joita tavataan yleisesti varsinkin kehittyneempien luonnonkansain keskuudessa ja niillä roduilla, jotka ovat ajanpitkään nousseet kultuurikansoiksi; sitä käyttivät muinoin kaikki arjalaiset kansat ja Kreikassa ja Roomassa se esiintyi vielä historiallisella aikakaudella. Ihmis-uhrin perusajatuksena on, että toivotaan yhden ihmisen uhraamisella voitavan pelastaa muita ihmisiä, joiden henki on vaarassa, esim. sodan tai raivoavan nälänhädän aikana taikka muissa sellaisissa oloissa. Ihmis-uhri on eräänlaista alkeellista henkivakuutusta eikä niinkään barbaarinen tapa kuin luulisi. Jos uskotaan, että jokin yliluonnollinen olento hautoo tuhoisia aikeita yhteiskuntaa vastaan, ja oletetaan samalla, että tuon yliluonnollisen olennon voi lepyttää siten, että uhrataan hänelle yksi tai muutamia ihmisiä, niin eihän sellaisten asianhaarain vallitessa ole julmempaa toimittaa ihmisuhreja kuin lähettää tuhansia miehiä sotatantereelle heittämään henkensä isänmaan puolesta.
Uhri ei ole aina kuitenkaan lahja jumalalle. Se saattaa olla myöskin manaus-väline. Kun Marokon arabialainen tai berberi toivoo itselleen poikaa taikka kuuliaista vaimoa tahi muuta hyvää, niin hän menee pyhimyksen haudalle ja lupaa pyhimykselle lampaan tai härän, jos saa, mitä toivoo, mutta samalla hän toimittaa usein jo nyt pyhän haudalla pienehkön uhrin, esim. teurastaen kukon. Tätä uhria ei ole aiottu lahjaksi, vaan se on eräänlainen pakkokeino, jonka avulla mainittu henkilö siirtää manauksen tai ehdollisen kiron pyhimykseen, pakottaakseen tämän täyttämään esitetyn pyynnön. Myöskin Zoroasterin ja veda-uskonto sekä varsinkin brahmanismi pitävät uhria jumalien pakottamisneuvona, maagillisena pakkokeinona, manauksen siirtäjänä. Jos vertaamme nyt toisiinsa uskonnollista lahjauhria ja maagillista manaus-uhria, niin näyttää uskottavalta, että jälkimmäinen on kehittynyt edellisestä. Kun yliluonnolliselle olennolle uhrataan, niin pääsee uhrikin osalliseksi tuon olennon pyhyydestä, joutumalla kosketuksiin sen kanssa, ja pyhyytensä vuoksi tulee uhriverestä sitten sopiva keino, jolla voidaan siirtää manaus yliluonnolliseen olentoon. Että uhri lahjana on vanhempi kuin maagillisena manaus-välineenä näyttää ilmenevän toivottavan selvästi siitä, että ne eläimet, joita uhrataan siksi, että koetetaan siirtää niiden avulla yliluonnollisiin olennoihin manaus, ovat yksinomaan ravintona käytettäviä eläimiä.
Uhriin liittyy läheisesti rukous, jossa uhraaja esittää toivomuksensa. Alkeellisilla kehitysasteilla liittyy rukous aina uhriin; pidettiin mahdottomana, että jumalat antaisivat suosiotaan ilmaiseksi. Sanan tavallisessa merkityksessä on rukous uskonnollinen toimitus, vetoomus yliluonnollisen olennon tahtoon. Mutta niinkuin uhri on rukouskin sangen usein saanut maagillisen luonteen, muuttumalla manaukseksi. Tämän näkee asusta, johon monet manaukset puetaan. Muinais-assyrialaiset manasivat usein jumaliaan sanoilla, jotka oikeastaan olivat vetoamista heihin, kuten seuraavat: "Tee siten ja siten, niin minä ilahutan sinun sydäntäsi ja palvelen sinua nöyryydessä". Sellaisia ilmaisuja käytettiin manauksissa, joiden uskottiin vaikuttavan jumaliin pakkona, vaikka niiden muoto olikin nöyrä. Samoin uskoivat muinaiset egyptiläiset, indialaiset, kreikkalaiset ja roomalaiset, että he saavat rukouksillaan jumalat pakolla taipumaan tahtoonsa. He pitivät rukousta maagillisena lukuna, joka teki oikealla tavalla lausuttuna ihmisestä jumalan valtiaan, kun taas yksi ainoakin väärä sana tai virheellinen äänenpaino hävitti heti rukouksen maagillisen voiman. Johdutaan kysymään, miten rukoukset, joiden muodosta selvästi näkee, että niiden tarkoitus oli alunpitäen vedota jumaluuden vapaasen tahtoon, ovat saattaneet muuttua maagillisiksi pakottamiskeinoiksi. Syynä on epäilemättäkin se luulo, että rukous jumalalle, samoin kuin uhrikin, tulee enemmän tai vähemmän osalliseksi hänen pyhyydestään, ja tuo rukouksessa piilevä pyhyys tekee sitten sen, niinkuin uhrinkin, maagilliseksi pakottamiskeinoksi myöskin rukoilijan suhteissa itseensä jumalaan. Mutta ei sovi myöskään epäillä, että maagillinen aines antiikisissa ja itämaisissa uskonnoissa sai suuren merkityksen juuri sen vuoksi, että siellä oli olemassa mahtava pappisluokka, tai erikoinen luokka henkilöitä, jotka olivat hyvin perehtyneet pyhiin kirjoihin. Heidän etujensa mukaista oli tietysti yllyttää kansan taipumusta taikauskoon, sillä jumalien pakottamistaitohan vaati kykyjä, joita ei ollut muilla kuin yksinomaan näillä henkilöillä, seikka, joka lisäsi heidän valtaansa ja arvoaan. Jokainenhan osaa rukoilla jumaluutta, mutta yhtä helppoa ei ole sen pakottaminen omaan tahtoonsa: siinä tarvitaan tietoja. Papisto ja sen vallan- ja vaikutuksen-tavoittelu ovat suureksi osaksi syynä siihen, että katolilaisesta kirkkokultista on tullut moinen uskonnon ja magian sekoitus kuin se tosiasiassa nykyään on.
Mutta jos rukous näin saattoi kehittyä maagilliseksi manaukseksi, niin voi maagillinen manauskin toisaalta jälleen kehittyä rukoukseksi. Olemme aikaisemmin nähneet, että manaukset muuttuvat usein rukouksiksi. Käytetään monenlaisia menetelmiä, jotta lausutut sanat saataisiin ladatuksi sillä voimalla, jota vailla manaus ei voi toteutua. Jälkiä tästä näemme vielä meilläkin eräässä voimassa olevassa oikeus-institutsioonissa, valassa; se on olennaisesti ehdollinen itse-kirous, jolla vannoja manaa jotakin pahaa itselleen, elleivät hänen sanansa ole totta. Valaa tehtäessä asetetaan maassamme kaksi sormea raamatulle. Tämän menetelmän tarkoitus oli aikoinaan se, että saatettiin henkilö, joka lausui valan, aineelliseen kosketukseen pyhän esineen kanssa, joten ehdollinen itse-kirous ladattiin maagillisella voimalla. Hindut pitävät valaa vannoessaan käsissään pyhän Ganges-virran vettä tai koskettavat brahminin jalkaa. Marokossa saa vala maagillisen voiman koskettamalla sellaisiin kuolleihin esineihin, eläimiin ja ihmisiin, joilla ajatellaan olevan baraka-ominaisuutta, s.o. pyhyyttä, kuten esim. moskea, hevonen, lammaslauma tai sheriffi. Keskiaikana tehtiin vala pyhäinjäännösten ääressä, ja näihin esineihin koskettamista pidettiin niin tärkeänä, että annettiin sangen vähän arvoa valalle, joka oli ilman tätä kosketusta vannottu, sillä silloin ei itse-kirous toteutunut, jos tehty vala oli väärä. Miten tärkeänä tuota aineellista kosketusta pidetään vielä tänäkin päivänä, ilmenee esim. siitä, että Englannissa, jossa valantekijän täytyy suudella raamattua, valvotaan tarkoin, ettei hän saa pistää salaa sormeansa huultensa ja raamatun väliin, suudellen raamatun asemasta sormeaan. Mutta pyhän esineen koskettaminen ei ole ainoa keino, jonka avulla vala tai ylimalkaan manaus ladataan maagillisella voimalla: toinen neuvo, jolla niihin saadaan sitä voimaa, on se, että sekoitetaan niihin jonkun pyhän olennon, jumalan, nimi. Siten muuttuvat ne muodoltaan rukouksiksi. Mutta niiden luonne saattaa jäädä edelleen pää-asiassa maagilliseksi. Marokossa ovat sellaiset valat, joissa vedotaan jumaluuteen, aivan samallaisia kuin ne, joissa ei mainita Jumalan nimeä. Mutta kuta enemmän riisuttiin puhutulta sanalta sitä mystillistä voimaa, minkä sellaiset ihmiset arvelivat siinä olleen, jotka sekoittivat toisiinsa sanat ja teot, — sekoitus, johon usko kirouksen vaikutukseen perustuukin, — sitä enemmän pääsi uskonnollinen aines vallalle manauksessa ja valassa, joista vihdoin tuli ei ainoastaan muodolta, vaan luonteeltaankin rukouksia, ne muuttuivat maagillisista luvuista uskonnollisiksi teoiksi, siten, että niiden toteutuminen tehtiin riippuvaksi rukoillun jumaluuden vapaasta tahdosta. Sekä Vanhassa Testamentissa että Talmudissa tavataan vielä sen vanhan käsityskannan jätteitä, että Jumalan nimeä sopii hyvin käyttää myöskin sellaisissa kirouksissa, jotka eivät lainkaan ole ansaittuja. Mutta myöhemmin alettiin kirousta pitää rukouksena, joka toteutui ainoastaan siinä tapauksessa, että se oli ansaittu; Salomon sananlaskuissa sanotaan, että "kirous ilman syyttä osuu ohitse niinkuin lintu menee pois ja pääskynen lentää".
Teoksessani "The Origin and Development of the Moral Ideas" olen koettanut näyttää, mikä merkittävä tehtävänsä tällä kehityskululla on ollut moraalin ja uskonnon historiassa. Alunpitäen eivät jumalat puutu muihin asioihin kuin niihin, jotka heitä itseään koskevat, he eivät ole moraalisia olentoja eivätkä pidä silmällä sitä, että ihmiset täyttävät velvollisuutensa toisiaan kohtaan. Vasta vähitellen on niistä tullut moraalin vartioita, ja tärkeimpiä syitä tähän jumalissa tapahtuneeseen muutokseen on juuri se, että ihmisillä oli tapana sekoittaa heidän nimensä kirouksiinsa tai valoihinsa ja laatia nämä uskonnollisen anomuksen muotoon. Jumala saa näet kostajan merkityksen tai tulee jonkin erikoisen moraali-alan suojelusherraksi silloin, kun häntä kutsutaan eräiden rikkomusten yhteydessä usein avuksi. Vanhoissa kultuuri-uskonnoissa pidettiin tavallisesti joku jumala, useimmin auringon tai kuun jumala, totuuden vartiana ja herrana siitä syystä, että tätä jumalaa oli alinomaa rukoiltu valoissa, joilla tahdottiin vahvistaa joku tehty väite todeksi. Tämän käsityksen merkitys on ollut sangen laajalle ulottuva erityisesti siksi, että vala oli muinaisten kultuurikansain oikeudenkäynnin tärkein puoli, joten avuksi huudettua jumalaa johduttiin pitämään siten ei ainoastaan totuuden, vaan myöskin oikeuden vartiana. Olemme aikaisemmin nähneet, kuinka lasten kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan ja vierasvaraisuudesta tuli uskonnollinen velvollisuus, sen merkityksen tähden, jonka uskottiin olevan vanhempien ja vieraiden kiroilla. Maaomaisuuskin suljettiin jumalalliseen suojelukseen siten, että rajamerkkeihin pantiin kirous. Kreikassa tuli Zeus hórios ja Roomassa Jupiter terminalis sillä tavoin rajamerkkien suojelijaksi, ja meillä on täysi syy uskoa, että Vanhan Testamentin jumalan kirot sille, joka muuttaa rajamerkkejä, olivat oikeastaan kiroja, joiden avulla ihmiset itse koettivat suojata maaomaisuuttaan, huutaen niitä lausuessaan avukseen jumaluuden nimeä. Aikaisemmin kuin jumalista tuli koko moraalin vartioita, tuli heistä moraalisia spesialisteja sillä tavoin, että ihmiset kiroissaan turvautuivat aina siihen jumaluuteen, mikä parhaiten soveltui rikkomusten yhteyteen.
Uskonto ja magia ovat siis joutuneet keskenään läheiseen yhteyteen ei ainoastaan uskonnollisissa menoissa, vaan myöskin uskonnollisten ja moraalisten säädösten synnyssä. Tätä seikkaa voi valaista vielä pari Mooseksen käskyä. On kirjoitettu: "Elä turhaan lausu Herran sinun Jumalasi nimeä; sillä ei Herra jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä turhaan lausuu." Miksi Jumala ei sallinut nimeään turhaan lausuttavan? Eihän ihminen pelkää sitä, että mainitaan hänen nimeään, ja ihminen loi jumalansa oman kuvansa jälkeen. Mutta jumalalla on hyvä syynsä toivoa, ettei hänen nimeään käytetä väärin. Alkeellisen käsitystavan mukaan on näet henkilön nimi osa hänen omaa persoonaansa, ja siksi saattoi helposti käydä niin, että jumalan pyhyys tahrautuisi tai heikontuisi, jos hänen nimensä sekoitettaisiin tavalliseen arkipäiväiseen keskusteluun.
Mutta tähän kieltoon löytyy vielä ehkä toinenkin syy. Yliluonnollisen olennon nimen mainitsemisessa on jotakin kauheaa ja kolkkoa. Monet raakalaiskansat pelkäävät lausua jumaliensa nimiä. Indialaisilla jumalilla oli pyhät nimensä, joita ei kukaan tohtinut mainita. Herodotos puhuu muinais-egyptiläisten uskonnollisia tapoja kuvaillessaan kahdessa kohdassa jumalasta, jota hän ei tahdo nimeltä mainita, — hän tarkoittaa Osirista. Oikeauskoiset juutalaiset eivät koskaan lausu jahve-sanaa. Ja kristillisetkään kansat eivät juuri halusta käytä sanaa "jumala" tai sen vastinetta arkisessa puheessa. Siten ovat syntyneet sellaiset ilmaisutavat kuin esim. "jukul'auta", jossa "jukuli" vastaa jumala-sanaa, ja "‘sus siunatkoon", jossa "sus" korvaa Jeesusta. Saksalainen sanoo Potz, kun pitäisi sanoa Gotts: Potz Blitz, Potz Wetter, Potz Welt; englantilainen good, eikä God: good gracious, my goodness, thank goodness; ranskalainen bleu, kun pitäisi käyttää Dieu-sanaa: corbleu, morbleu, sambleu; espanjalainen brios tai diez Dio-sanan paikalla: voto á brios, juro á brios, par diez. Mystillinen pelko tai epämieluisa tunne, joka herää jumalan pyhän nimen mainitsijassa, on sittemmin johtanut käsitykseen, että jumala loukkautuu, jos mainitsee hänen nimeään, toisin sanoen: se maagillinen voima, jonka ajatellaan tuolla pyhällä nimellä olevan, on synnyttänyt uskonnollisen säädöksen.
Siirrymme sitten seuraavaan käskyyn: "Pidä lepopäivä, ettäs sen pyhittäisit. Kuusi päivää tulee sinun työtä tehdä ja kaikki askareesi toimittaa, mutta seitsemäs päivä on Herran, Sinun Jumalasi lepopäivä; silloin ole työtä tekemättä, sinä ja sinun poikasi", j.n.e. Miksi kielsi Jumala ihmisiä tekemästä työtä seitsemäntenä päivänä? On sanottu usein, että hän teki sen siksi, etteivät ihmiset saisi rasittaa itseään liialla työllä, — ikäänkuin itämaalaiset olisivat niin tavattoman ahkeria, ettei mikään muu kuin jumalallinen kielto ja rangaistuksen uhka saisi heitä pitämään yhtä lepopäivää viikossa. Minusta on aivan ilmeistä, että juutalainen sapatti johtui siitä käsityksestä, että seitsemäntenä päivänä työskenteleminen tuottaa onnettomuutta tai on vaarallista. Eri kansoilla ja mitä erilaisimmilla maapallon seuduilla on tapana jättää kaikki työ tai eräänlaiset askareet tilaisuuksissa tai päivinä, joita pidetään sellaisille askareille onnettomina, ja näissä kansoissa on monta seemiläistäkin. Marokossa väitetään, ettei juhlapäivinä, s.o. pyhinä päivinä, tehty työ luonnistu koskaan, ja keskiviikkona pidetään kaikki parturinliikkeet suljettuina, sillä kukaan marokkolainen ei keskiviikkona ajata partaansa.
Erikoisen mielenkiintoista on tarkata, miten vahingollisina kuun-muutoksia pidetään työlle. Etelä-Afrikan betshuaneilla on yleinen tapa, että kaikkien on keskeytettävä työnsä, kun uusikuu nousee. Myytillisen hindulaisen lainsäätäjä Manus'in lait eivät salli brahminin opiskella uudenkuun, täyskuun eikä puolenkuun aikana; se on vaarallista, lausutaan, sillä uusikuu tuhoaa opettajan, neljästoista päivä oppilaan, ja puolikuu vie jo luetun muistista. Buddhalaisilla on neljä kertaa kuukaudessa sapatti: silloin kun kuuta ei näy, kun on puolikuu sekä täysikuu; näissä tiloissa tulee lakata kaikista askareista. Aivan samankaltaiset, kerta viikossa toistuvat sapatinpäivät on länsi-Afrikan neekerikansoilla; aikaisimmatkin retkeilijät puhuvat niistä, eivätkä ne kaikesta päättäen ole lainattuja, vaan kotimaista syntyperää. Ja jos tarkastamme maapallon toista puolta, Etelämeren saaria, niin huomaamme, että sielläkin, Havaijilla, on vanha tabu-päivä, joka toistuu neljä kertaa kuukaudessa ja jolloin kaikista askareista täytyy lakata, muuten voi kansalle käydä pahoin.
Tämä on sangen mielenkiintoista tahtoessamme selittää juutalaisen sapatin syntyä, koska tämä sattui juutalaisten aikaisimman kalenterin mukaan kuun neljänneksen aikoihin. Wellhausen ja Jastrow ovat todistaneet pätevästi, että sapatti tosiaan sattui noiksi päiviksi, mutta miksi johtui siitä kielto, ettei seitsemäntenä päivänä saa tehdä työtä, on kysymys, johon he eivät minun mielestäni ole vastanneet tyydyttävästi. Jastrow arvelee, että seitsemättä päivää pidettiin päivänä, jolloin Jahve, Israelin jumala, oli epäsuopea kansalleen, eikä siksi suvainnut ihmisten silloin kartuttaa omaisuuttaan työllä. Wellhausen taas uskoo, että juutalaiset koettivat seitsemäntenä päivänä lepyttää Jahven vihaa uhreilla, ja se vei niin paljon heidän aikaansa, etteivät he ennättäneet silloin tehdä muuta työtä. Siksi lakattiin työstä kokonaan seitsemäntenä päivänä, ja vaikkei sapattilepo alunpitäen ollut tämän päivän olennainen tunnusmerkki, niin tuli se vähitellen pääasiaksi, kun taas uhraaminen siirtyi taustalle. Nämä selitykset tuntuvat kuitenkin teennäisiltä ja epätyydyttäviltä monesta syystä; jotavastoin oikea selitys löytyy mielestäni helposti, kun näkee, että monet muutkin kansat eri paikoilla maan palloa ja varsinkin Aasiassa uskovat, että kuunvaihdokset ja ihmisen askareet ovat keskenään mystillisessä yhteydessä. Vertaileva menetelmä on tämän selvittämisessä avuksi. Se kohdistaa huomiomme siihen melkoisen yleiseen taipumukseen, että kuunvaihteet yhdistetään inhimillisen työn tuloksiin, ja silloin johdumme pian olettamaan, että samoin oli laita muinaisten juutalaistenkin keskuudessa. Mutta tällaista oletusta tukevat eräät varmemmatkin seikat kuin pelkkä samallaisten piirteiden havaitseminen toisten kansain keskuudessa. Vanhassa Testamentissa mainitaan sapatti ja uusikuu aivan rinnakkain, ja kaikesta työstä tai eräistä askareista luovuttiin uudenkuun aikana vielä sittenkin kuin sapatti ei enää sattunut kuun eri neljännesten paikalle. Tätä tapaa noudattavat oikeaoppiset juutalaiset nykyäänkin, he eivät salli naisten tehdä mitään työtä uudenkuun juhlana. Eikä olekaan hämmästyttävää, että seitsemäntenä päivänä työskentelemisen pelko, mikä johtui uskosta, että uusikuu, puolikuu ja täyskuu tuottavat työlle onnettomuutta, kehittyi uskonnolliseksi kielloksi, sillä olemmehan nähneet, että maagillisilla voimilla on taipumus muuttua jumalallisiksi tahdonilmaisuiksi. Kun jokin seikka täyttää ihmisen taikauskoisella pelolla, koska hän luulee, että siinä piilee maagillisia voimia, niin käy usein siten, että hän alkaa vähitellen pitää näitä voimia jonkin jumalan toiminnanilmauksina.
Kristillisellä sunnuntailevolla ei ole samaa alkuperää kuin juutalaisella sapatilla, mutta senkin synnyn voi löytää nähtävästi uskosta maagillisiin voimiin, joskaan ei niihin, joita arveltiin olevan kuulla, vaan joita luultiin olevan auringolla. Kristus poisti juutalaisen sapatin. Juutalaiset kristityt keskeyttivät kyllä työnsä sapatinpäiväksi kääntymisensä jälkeenkin, mutta siihen eivät heidän uudet uskonveljensä olleet tyytyväisiä. Neljännellä vuosisadalla kielsi eräs kirkolliskokous nimenomaan kristittyjä laiskottelemasta lauantaisin, kuten juutalaisten oli tapana. Sensijaan oli jälleen tavallista vanhimmista ajoista saakka, että kristityt pitivät pienen jumalanpalveluksen viikon ensimäisenä päivänä, sunnuntaina, sen muistoksi, että Kristus nousi sinä päivänä kuolleista. Mutta kristillisenä lepopäivänä ei sunnuntaita alunpitäen vietetty, ja on sangen epäilyttävää, onko ensimäinen laki, joka kielsi työn tekemisen sunnuntaina, ollenkaan kristillistä alkuperää. V. 321 julisti Konstantinus Suuri ediktin, joka määräsi, että kaikkien tuomareiden, kaupunkilaisten ja kauppamiesten on asetuttava lepoon "auringon kunnianarvoisena päivänä", mutta maamiehen ei tarvinnut puolestaan lakata sinä päivänä työskentelemästä. Ainoakaan sana ei todista, että tämä edikti olisi syntynyt kristillisestä vaikutuksesta. Näyttää siltä kuin olisi Konstantinus Pontifex maximus-virassansa ainoastaan lisännyt vielä yhden uuden päivän, auringon päivän, niihin moniin onnettomuuden päiviin, religiosi dies, joita roomalaisilla vanhastaan oli ja joita pidettiin soveltumattomina juuri oikeuskäsittelyihin ja muihin maailmallisiin askareihin. Tämä uusi lepopäivä ei ollut lainkaan yhteydessä juutalaisten sapatin kanssa, mutta vähitellen sekoittuivat ne kuitenkin toisiinsa siksi, että Mooseksen lakia, joka määräsi yhden viikonpäivistä lepopäiväksi, pidettiin yhä edelleen jumalallisena ilmoituksena. Säädetään tosin, sanottiin, että lepopäivä on oleva viikon seitsemäs päivä, kun taas sunnuntai on ensimäinen, mutta tärkeintähän oli, että jokin viikon päivä pidettiin sapattina. Kuudennelta vuosisadalta alkaen ryhtyvät kirkolliskokoukset ja maalliset hallitsijat julkaisemaan kaikellaisia sunnuntailepoa koskevia määräyksiä, ja brittiläinen puritanismi teki viimein kristillisestä sunnuntaista täydellisen farisealaisen sapatin vastineen. Skotlantilaiset papit saarnasivat, että on synti pelastaa sunnuntaina haaksirikkoutunutta laivaa; todellisen jumalanpelon todistus on antaa laivan miehistöineen hukkua.
Onpa sangen merkillistä ajatella, että työt keskeytetään ja kaupat pidetään suljettuina eräänä päivänä joka viikko vielä meilläkin sen vuoksi, että ihmiset tuhansia vuosia sitten uskottelivat, että taivaankappaleet tekevät eräinä aikoina työn tuloksettomaksi tai vaaralliseksi. Syynä tähän omituiseen ilmiöön on osaksi uskonnollinen pyhitys, jonka maagillisiin käsityksiin perustuva tapa on saanut, mutta osaksi myöskin se seikka, että yksi lepopäivä viikossa on nähty hyödylliseksi tahi tarpeelliseksi nykyaikaisessa kiirehtivässä ja kilvoittelevassa yhteiskunnassa. Vanha tapa säilyy siis hyödyn nojalla, jota se todella on tuottanut.
Laajassa teoksessaan The Golden Bough lausuu Frazer olettamuksenaan, että magia on uskontoa vanhempi, että ihminen koetti ensin vaikuttaa ympäröivään luontoon maagillisilla keinoilla, mutta vähitellen hän huomasi, ettei yritys onnistunut, joten hän turvautui sentähden uskontoon, uskonnollisiin menoihin. Alussa koetti hän esim. hankkia kaikellaisilla taikatempuilla sadetta, mutta kun hän näki, ettei onnistunut, niin hän alkoi rukoilla sadetta joltakin jumalalta, jonka suosiota hän koetti saavuttaa uhreilla. Tätä teoriaa voi tuskin pitää oikeana. Tapaamme uskonnollisia kulttitoimituksia maagillisten temppujen rinnalla jo tunnetusti kaikkein alhaisimmallakin kehitysasteella olevilla raakalaisilla; ja toisaalta jälleen kukoistaa magia yhä, kuten olemme nähneet, uskonnon sivulla useiden melkoisen sivistyneiden kansain keskuudessa. Jopa näemme, että usko maagillisiin voimiin on eräissä tapauksissa elänyt kauemminkin kuin usko jumalaan. Tunnen monta vapaa-ajattelijaa, jotka ovat melkoisen taikauskoisia. Kuinka moni pelkää joutua pöytäseuraan, jossa on kolmetoista henkilöä, ja vielä useammat eivät kehu missään nimessä terveyttään, sillä he pelkäävät siten menettävänsä sen, — eivät ainakaan lisäämättä kehumiseensa vahinkoa karkoittavaa sanaa, kuten esim. saksalainen ungerufen tai englantilainen touch wood ("koske puuhun"). Ehkä väitetään, että sellaiset henkilöt eivät silti usko tosissaan, että maagillisia voimia on olemassa, vaikka heillä onkin oma pieni taikauskonsa. Mutta he menettelevät kuitenkin sillä tavoin kuin uskoisivat niihin, ja se on suunnilleen sama asia. Magia on eräissä tapauksissa osoittautunut voimakkaammaksi kuin itse järki.
Esitelmäkurssini on nyt päättynyt. Jos siinä on ollut tendensiä, niin oli sen tarkoitus näyttää eräillä esimerkeillä, mitenkä tapojenkin alalla on välttämätöntä tuntea menneisyys, että voitaisiin ymmärtää nykyisyyttä, millä tavoin meidän omat tapamme ja institutsioonimme ovat sangen monessa suhteessa ja monella muotoa entisten aikojen käsityskantain vaikutuksen alaisia. Mutta olen myöskin koettanut osoittaa, että kehitys on ollut ilmeinen. Ja tämä tähän saakka tapahtunut kehitys saa meidät varmasti uskomaan, että kehitystä on vastaisuudessakin jatkuva. Henkilö, joka sadan vuoden päästä ryhtyy käsittelemään tapojen historiaa, löytää varmaan oman sukupolvemme menoissa paljon sellaista, joka tuntuu merkilliseltä tulevan ajan ihmisistä, saaden heidät vuoroin säälivästi hymyilemään ja vuoroin herättäen heissä vastenmielisyyden ja paheksumisen tunteita. Elkäämme siis liioin ylvästelkö osasta, jota me itse tapain kehityshistoriassa näyttelemme.