Dezsy huokaili muoto synkistyneenä.
—… Että sanottaisiin minun kevytmielisesti hoitavan komitaatin asioita. Itse ankaruus ihka elävänä seisoo edessäsi, poikani, älä pane paheksesi, kun sanon suoraan…
— En panekaan — mutisi Tapani hajamielin.
— Älä pane pahaksesi, sanon, kun vaadin tytöstä muutaman rivin vakuudeksi paperille… tiedäthän, vain muodon vuoksi.
Tapani oli huudahtaa ääneensä ilosta tämän kuultuansa.
— Tule kamariini, kirjoita siellä kuitti, että olet vastaanottanut tytön. Hänet takaisin tuotuasi saat minulta varmasti kirjoituksesi. Muodon asia tuo on kokonansa, mutta semmoinen nyt kerrassaan olen, semmoinen olen. Eikä kumminkaan komitaatti minuun tahdo luottaa.
* * * * *
Aivan siten kävikin, kuten ukko sanoi. Tapani Dezsy vei siivosti Ilona Bezerédjin vankilasta. Eikä häntä enää takaisin tuonut. Vielä samana yönä matkustivat Szepességiin ja kolmantena päivänä he jossain vihittiin avioliittoon.
Kun sitte seuraavana päivänä suurella tohinalla saapui armollinen herra Gabriel Bezerédj ynnä kapteeni tyttöä noutamaan, niin nyökkäsi vanha setä Demes levollisella mielin päätä heidän kysymyksiinsä, vastaten, että asia on ihan säntillänsä.
Vanki ei tosin enää ole täällä luonnossa, mutta löytyy hänestä laillinen kuitti; täällä on pöytälaatikossa. Jos viise-notarius ehkä on hukannut haltuunsa annetun esineen, niin ei hän, Demes, sille mitään voi. Se on ihan toinen asia.
Arvaan, että tästä vielä suurempikin asia syntyi. Aavistan, että Dezsyä syytettiin virkavirheestä, ehkäpä mies hirtettiin kruunun kavaltamisesta. Kenties löytyvät tuolta jostain pöytäkirjat… kenties ylimmäiseltä hyllyltä, — sopii sieltä hakea!
BREZÓN HANHET.
Kuivien vuosien ajoilta kerrotaan, että Brezón hanhet kuolivat kaikki tyyni, kun eivät saaneet juoda, vain syödä.
Järjellisellä ihmisellä on oppimista järjettömästä siipikarjastakin. Eivätkä ne niinkään halveksittavia olentoja olekaan, jos tarkemmin ajattelemme. Sillä lukuun ottamatta sitä jo vanhentunutta asiaa, että muinoin pelastivat Rooman kapitolion, niin sopii kumartaen kunnioittaa heidän kirjallisia ansioitansa, sillä pitkinä aikoina on heidän kynillänsä kirjoitettu tuo kirjojen paljous, joissa koko mailman viisaus löytyy.
Entä nuo kunnon Brezón hanhet! Kuolemallansa he leimasivat suuren viisauden, nimittäin että pitää välttämättömästi juoda.
Hanhia on Brezóssa ollut ja on kaikkina aikoina oleva; Samuli Mákinkin pihalla kaksi siipiänsä räpistelee, mutta nämät eivät ole niitä vanhoja, tienraivaajia Brezón hanhia, jotka kuolivat, kun eivät saaneet juoda.
Senpätähden Samulikin, turkkuri, välttääksensä heidän kohtaloansa, joi aikalailla. Ja siitä olikin se hyvä vaikutus, ettei hän vielä tähän päivään ole kuollut. On niin terve kuin pukki. Mutta totta on myöskin, että hän noitten tienraivaaja-hanhien kohtaloa karttaissaan on hävittänyt kaiken tavaransa, ei ole ukolla äyrin vertaa omaisuutta, sillä tuo hanhiparikaan ei ole hänen; tytär Piroska on ne perinyt täti vainajaltansa, jolle Herra rauhan suokoon siellä, minne on joutunut.
Syntyi suuri ilo, kun ne tuotiin taloon… Oikeastaan ne vasta hanhenpojista kävivät; pitkät sulat, toisen harmaat, toisen taasen valkoiset, alkoivat peittää hienoja, viheriään vivahtavia höyheniä. Olivat niin lakeat, hyvänluontoiset. Pienistä, keltateräisistä silmistä sädehti lempeys, rakkaus, kun ne katselivat pientä emäntäänsä.
Piha sai hauskemman karvankin heidän kauttansa, juopon turkkurin saviketta ja rikkaruohoja kasvava piha. Kyllä nyt kelpaa hanhien elää! Kun istuutuvat ruohostoon nukahtamaan, niin pitkä heinä ja korret peittävät heidät, jottei näy muuta kuin pää, joka kaukaa näyttää melkein tulppaani-kukalta. Onhan suuri onni, kun on kahden oikean, elävän hanhen omistaja!
Sievät keltaiset sääret (ei sentään aivan samallaiset, vaan paljoa kauniimmat, kuin pehtuorin neitien päivänvalojen varret!), sorea kaula, lempeä viisas katse… herrainen aika, kunhan edes toisella myöskin olisi tupsu päässä.
Ja mitä kaikkea noista vielä voi tullakaan! Höyheniä, sulkia, sitte näitten riipimistä; kerran vuodessa saa niitä keritä, kunnes tulee kauhean paljon höyheniä… niin paljo höyheniä, että niillä ehkä päässee mieheläänkin.
Samulilla taasen, joka muinoin oli käynyt vähän kouluakin, ja osasi kaikenlaisissa asioissa antaa hyviä neuvoja, oli aivan toisellainen mielipide.
— Mitä ne tuossa ihmisten tiellä tekevät, tyttöseni? Pitää hukuttaa elukat. Hanhi on katoovaa kalua, pikkuruiseni! Ihan itsestänsä katoovainen, sanon vieläkin.
Piroska katsahti pelästyneenä isäänsä.
— Koko konsti on osata ennättää kuolemata he-hehe. Lihoitat heitä pari, kolme viikkoa, toisen vaihdamme sitte viiniin kapakan-isännän luona, — toinen taasen syödään. Nuo muinaiset Brezón hanhet näetsen… parasta olisi ollut, kun esi-isämme olisivat nekin syöneet!
Tyttö pahainen huokasi, painoi myöntävästi päänsä alas ja alkoi lihoittaa lemmikeitänsä.
Vasta nyt hän oikein huomasi, miten kauniita olivat! Vieraatkin niitä ihailivat. Itse herra pehtuorikin (sävyisä, hyvä mies, puuttuu välistä Piroskankin kanssa puheesen), ohitse käydessään usein seisahtaa aidan taa katselemaan noita hanhia, jotta niihin ihan ovat silmät jäädä.
Mutta kyllä tuon ansaitsevatkin. Eritoten se valkoinen. Kun vallaton tyttö välistä nostaa ylös helmansa ja laskee tylleröiset ruusunväriset jalkansa ristiin sen niskaan, niin on tuota sangen viehättävä nähdä, sillä silloin todella näkyy, miten lumivalkoiset ovat sen höyhenet. Harvassa tavataan moista hanhea, sangen harvassa!
— Kas sinua, Piroska — virkkoi siro pehtuori — suustasiko heitä juotat!
— Ovat tottuneet hemmottelemisiin. Olettehan kovin hemmoteltuja? Eikös niin? Eikös niin?
Tyttö otti vettä suuhunsa ja kumartui maahan, ihan hanhiensa tasalle kumartui; pitkä musta palmikko vieri olalta alas ja lakaisi maata. Toden totta liian hyvä kalu maata somistamaan! Tyttö otti hanhien noukan suuhunsa, ehtapunaisten sippuhuulten väliin ja antoi heidän siten juoda. Ja moisten piti saaman juoda noin ihanasta sulottarien sangosta!
Pehtuori ihan haltijoihinsa joutui.
— Tulipa mieleeni jotain, Piroska. Kuules? Katsopas tänne, kuuntele edes. Mitäs tuumit, jos ottaisin sinut piiakseni?
— Minun sukuni ei ole koskaan ollut toisen palveluksessa — vastasi
Piroska ynseästi ja puraisi huuleensa.
— Mutta mitä kotonakaan teet? Kuolettehan täällä nälkään.
Tyttö vaaleni, käänsi kasvonsa poispäin, kyyneleet ihaniin, tummiin silmiin tulivat.
— Mitä se teihin koskee? Ja nuo sulosilmät paloivat vihasta.
— Sen verran koskee, että pidän sinusta… rakastan sinua, Piroska. Pidän sinusta, vaikka oletkin noin repaleinen. Mutta satoja kertoja olisi parempi ollaksesi, kun saisit hienon liinapaidan yllesi, silkkiliivin vartaloasi somistamaan…
Tulipunaisiksi kävivät tytön posket, hän loi kainosti katseensa maahan ja veti pelästyneen nykäyksellä sarssihameensa liepeet paljaille säärilleen.
— Älkää puhuko noin — sopersi tyttö. Älkää noin sanoko…
— Enkö siis ole mieleisesi, Piroska? Sano suoraan, ettet voi minua kärsiä.
Salavihkaa loi Piroska vilaukselta kainon, haaveksivan katseen kysyjään, mutta käänsi sen heti maahan ikäänkuin olisi rikoksen tehnyt, sekä pudisti sirosti päätä. Paksu palmikko heilui niskassa hurmaavasti.
— Ei, ei, ei. En pidä teistä ollenkaan.
— Mutta jospa minut oikein tuntisit, Piroska… jos tuntisit… niin varmaan tulisit luokseni.
— En maar! — vastasi tyttö ynseästi.
— Se on hupsu lintu, joka jää akatsiapuuhun istumaan, kun ruusupensaasenkin pääsisi.
Heleästi naurahtaen ja viekkaasti kiekahtaen, kuten oli nuorikoilta oppinut, vastasi Piroska:
— Piikit pistävät…
Sitte lisäsi hän melkein suruisesti:
— Ennen teidän pihanne ruohottuu, kuin minä sinne astun.
— Mikset? Sanopa, mikset tule? — tutkieli pehtuori intohimoisesti.
— Siksi, siksi että… olkoon menneeksi, sanon … taikka en sano sittekään. En kehtaa semmoisia puhua.
— Sinua pelkuria!
— No, siksi, kun pelkään teitä… tiedättehän… siksi, että olen jo aikaihminen.
Sitte jatkoi hän luontolapsen lailla, raukealla äänellä, kädet hervottomina riippuen selän takana, aivan särkyneiden siipien tavoin.
— Ja te katsotte minua niin kummallisesti, että oikein pelkään…
— Mitä pelkäät? — ähisi mies ihan punastuen.
— Sitä, hyväinen aika, että kenties…
Tyttö kallisti päätä vasemmalle ja tokaisi teeskentelevästi hymyillen:
— Että kenties söisitte minut.
Pehtuori veti hattua silmille ja uhkaeli intohimoisella äänellä vielä mennessään:
— Oikeinpa arvasit, Piroska! Isoon suukkoa sinulta. Varo, ettet vielä joskus joudu kynsiini…
Mies meni. Tulleeko hän huomenna taas? Tipu, tipu, tipu!
Hanhikultaseni, osaisitteko vastata? Ettehän osaa?
Nämät kaulojansa ojentelivat ja näyttivät yhtä suruisilta kuin
Piroskakin. Eihän tuolla kurjassa häkissä ole hauska ollakaan! Ja vielä
kurjempi on hänen kohtalonsa; todellakin sangen surullista tämä elämä.
Miksei hänellä myöskin ole liinaista paitaa, silkkiliiviä?
Ei hän huomannut, miten tuo kova kaiho syntyi, sen ei olisi pitänyt kasvaa, vaan heti taas hälvetä. Mistäpä hän semmoiset varat ottaisi?
Hm! Entä jos myisi hanhet? Ei… hän ei voisi niistä erota, eikä kahden hanhen hinta riittäisikään; mutta jos noista kahdesta vuoden kuluessa tulisi kaksitoista ja sitte taas vuoden päästä…
Noitten vastaisten äärettömien rikkauksien loiste loi kaikkeen ihka uuden valon.
Piroska töytäsi jalallaan nurin hanhien häkin ja päästi ne valloilleen.
Antaa heidän elää, he ovat minun omiani ja minä pidän heistä.
Nämät kaakottaen lentää räpistelivät, juoksivat hänen perässään, minne ikinä hän meni ja noukkielivat hänen pivostansa maissijyviä.
Tytön sydän onnellisuudesta sykki. Luuli iloitsevansa hanhien vapauttamisesta, mutta oikeastaan hän iloitsi toiveesta saada koruommellun silkkiliivin, joka hänet oli tekevä paljoa somemmaksi.
Mutta ukko Samuli ei ollenkaan ollut hyvillään tästä asiain käänteestä, vaan toi esiin kaikki lempilauseensa hanhien elossa pitämistä vastaan.
— Se talo häviää, tyttöseni, jossa on riikinkukkoja ja poppelipuita; tällä hän näet tarkoitti tarpeettomien elukkojen ja puiden kasvatusta. Ja sinä luulet kaipaavasi vain koreutta, liiviä; jotain muuta kaipaat, jotain muuta.
Piroska pirahti itkemään tuollaisesta pahasta luulosta ja pakeni nyyhkytellen puutarhaan, mutta sinne meni hänen perässään myöskin isä Samuli.
— Eikä enää semmoisia koreita liivejä käytetäkään. Missä, kellä olet semmoista nähnyt? Sanotko nähneesi Tomorin Katrilla kirkossa? Niin, kyllä Katrin kelpaa. Isänsä on rikas mies. Hullu se hiiri oli, joka hevosta kengitettäissä myöskin ojensi esiin toisen säärensä.
Osasi ukko puhua niin mahtipontisesti, jotta seljapensasten oksatkin hänelle päätä nyökkäsivät sekä ilmaiseksi pudottelivat Piroskan hiukset ja vaatteet vaaleita kukkia täyteen.
— Autuas se ihminen, jolla ei mitään ole. Panee rauhassa maata, rauhassa nousee ylös, ei kenkään häneltä varastakaan. Saatpa nähdä, että nuo hanhet vielä tuottavat sinulle harmia, jos saavat elää.
Jopa se tienoilla piileilikin salaa aikoen yli kynnyksen pujahtaa.
Kun isä ja tytär palasivat puutarhasta, ei kuulunut hanhista enää hivaustakaan. Olivatko varastetut, vai olivatko itsestänsä menneet avoimesta veräjästä ulos, sitä ei liioin voinut tietää.
Ukko lähti kylän yläpäähän, tiedustellen jokaiselta vastaantulijalta, olivatko heidän hanhiansa nähneet; Piroska taasen juoksi alapäähän pelästyksissään huudellen:
— Tipu, tipu, tipu! Missä olette kultaiseni? Kaakottakaa, armahiseni, kaakottakaa!
Mutta armahiset eivät tuota kuulleet, sillä olivat kaukana kurjassa vankeudessa. Talonvahti oli ne tavannut kartanon pellosta; väitettiin niitten näpistelleen kaalintaimia (voi niitä hupsuja, kun eivät ymmärtäneet mennä jonkun köyhän miehen maahan!), jonkatähden hanhet ajettiin pehtuorin pihaan.
Siellä taasen — kuten joka ihminen tietää — istuu sota-oikeus; kun näet joku elukka sinne joutuu ja herra pehtuori on suuttunut, niin ei sitä enää anneta takaisin elävänä omistajalleen, vaan taitetaan siltä niskat.
— Menkää, isä kulta, menkää heti. Viekää tuo iso huivini pantiksi. Se on ainoa perintöni äitivainajani jälkeen.
Turkkuri joutui kovin hämillensä, ei tohtinut omistaa, että tuon ison huivin kohtalo oli saanut aivan toisen käänteen, mutta teki kuitenkin lähtöä.
Piroska tuskin malttoi odottaa. Sillä välin kokoontuivat läheiset naapurit häntä lohduttamaan. Juhana Kátyikin muori sanoi vaikka tekevänsä valan siitä, etteivät hanhet olleet pahaa tekemässä; tieltä oli pehtuori ne ajanut kotiansa. Muori vakuutti, ettei hän paikastansa liikkukoon, jollei niin ollut asian laita. Yrjänä Csoman muori taasen sanoi kuulleensa, miten pehtuori puhui kotona palkollisille: »tapan sen ihmisen, joka päästää nuo hanhet». Hänkin puolestansa sai muka suolapatsaaksi muuttua, jollei asia näin ollut ihan sanasta sanaan.
Mutta kas tuoltapa tulee jo isä — ilman hanhia. Oli ukko sentään — siltä ainakin näytti — saanut jostain väkevätä nahkaansa.
— Elävätkö hanhet? kysäsi heti Piroska, juosten isää vastaan,
— Siitä ei oikeastaan ole tietoa — höpisi turkkuri hoiperrellen.
— Missä ne ovat? Miksette niitä luonutkaan? — tutkieli Piroska huolestuneena.
— Kun tuota, tuo… ei antanut. Tapetaan, kuolevat, kuten tuota nuo… muinaiset hanhet.
— Mitä, eikö antanut? — kysyi harmistuen Kátyikin muori. — Kuules siskoseni, ei antanut. Mutta kyllä minä hänelle näyttäisin. Jos olisin sinun sijassasi, niin vetoisin itse kuninkaasen, niin totta kuin nimeni on Kátyikin vaimo. Tuohan on hävytöntä ihan!
— Pian huivini tänne — puuttui Piroska äkkiä puheesen. Kyllä minä menen hanhet noutamaan, lähden itse tuon pehtuorin puheille.
— Ei vainen antanut, sillä tahtoo, että tuota… että itse menet noutamaan — änkkäsi ukko, lisäten: — Hyvää viiniä on miehellä… oivallista viiniä on sillä.
— Minunko pitää mennä? Niinkö sanoi? Hyvä. Mennään siis. Olen minä suurempienkin herrojen puheilla ollut.
Tyttö läksi illan suussa. Iltakellot alkoivat soida kirkontornissa, kun hän saapui Gyepún riihen kohdalle; äkisti äsken noussut tuulen vihuri vei mukanansa katkonaisina palasina kellojen juhlallisen äänen, joka kaikui yli hänen päänsä, ikäänkuin varoittaen: »älä mene… älä mene!» Vasemmalla kädellä humisi metsä vihaisesti. Tuolta naapurin aidan alta pujahti sisilisko polulle ja mateli sen ylitse. Katsoi niin ilkeästi pienillä kiiluvilla silmillään Piroskaa ja katosi heti taasen ruohostoon.
Kappaleen matkan päässä tarttui metsänreunassa orjantappurapensas hänen hameesensa. Tuulikin leikitteli hameen liepeitten kanssa ja lennätteli kasvoihin tavan takaa esiliinaa, kunnes se vihdoin sai tämän irti ja alkoi lennättää — takaisin…
Tyttö kääntyi taaksensa ja pelästyi. Hyvä Jumala, ehkei ole sentään hyvä mennä! Ruusupensas on piikkinen! Mieltä ahdisti, rohkeus katosi hänen juostessaan esiliinaa noutamaan.
Mutta kuitenkin, kaikitenkin. Eipä hän saata jättää sinne ainoata omaisuuttaan, iloansa. Ehkeivät enää eläkään, vaan ovat tapetut. Voi, kun ei myöhästyisi. Ja muutenkin vetää, yhä vetää sinne semmoinen salainen tunne… noita hanhia kohtaan.
Tyttö juoksi, kunnes saapui perille. Kasvot vaalenivat, kun piti ojentaa kättä porttia avataksensa. Kovin on siellä hiljainen elämä, tuolla taajan lauta-aidan takana. Outo pelko vaivasi mieltä. Koko ruumis vapisi, sielunkin oli vilu. Pitääkö mennä sisään, vai ei?
Mitä pehtuori aamupäivällä sanoikaan! »Varo, ettet vielä joskus joudu kynsiini.»
Ei kiusallakaan tarvitse varoa. Tehden rohkean päätöksen tarttui
Piroska linkkuun.
Voi, miten kylmä se rauta oli! Häntä värisytti. Ikäänkuin olisi pidellyt tuota sisiliskoa, jonka äsken näki tiellä.
Piroska veti äkkiä kätensä takaisin. Mutta se oli myöhäistä, hän oli huomattu, koska kuuli jonkun liikkuvan tuolla sisällä. Ikäänkuin eksynyt karitsa, nojautui hän hiljaa aidan taa kuuntelemaan. Eipä kukaan ollutkaan, ehkä joku kissa, tai kenties… mikseivät saattaisi olla juuri hänen hanhensa?
Ehdottomasti koetti hän kurkistella yli lauta-aidan sekä huusi houkuttelevalla äänellä:
— Tipu, tipu! Missä olette, kaakottakaa!
Ensin alkoi sisäpuolelta kuulua hiljaista hutinaa, ikäänkuin pidettäisiin siellä neuvottelua, sitte kuului hanhenjalkojen rapinaa, milloin yhdestä, milloin toisesta kohdasta aitaa, noukan koputuksia lautoihin, kunnes vihdoin lentämään tottumattomat siivet pieksivät ilmaa ja hanhet kovasti kaakottaen lensivät yli aidan asettuen Piroskan jalkoihin…
— Teitä viisaita! — huudahti tyttö iloisesti hämmästyneenä, ja kun hanhet läähättäen, siipiänsä räpytellen häärivät hänen ympärillänsä, nosti hän äkisti kummankin kainaloonsa ja alkoi tuutiella oikealle ja vasemmalle.
»Tuuti, tuuti! nukkiseni, helmiseni!»
Pian hän sentään laski linnut maahan ja kasvot kävivät suruisen, nurpean näköisiksi.
— Karkasitteko? Pääsittekö vapaiksi? Kotiako pitää mennä? Tahdotteko tosiaankin, että mennään kotia? Olkoon menneeksi.
Tyttö silitteli heitä hellästi, lempeästi.
— Nähkääs, tulen teidän mieliksenne.
Lähdettiin kotiapäin. Hanhet astelivat siivosti edellä, kaulojansa ojennellen.
Piroska seisahti Kaapo Nagyin pellon pientarella. Hanhet itsestään vain jatkoivat matkaansa. Hän katsahti taaksensa tuohon valkoiseen pehtuorin taloon ja otti pellolta kokkareen aikoen heittää sen hanhien niskaan.
— Kuka on teidän käskenyt — virkkoi hän nuhtelevasti — kuka on käskenyt teidän itse pelastua?
Kokkare meni pieniksi muruiksi vihaisesti kokoon pudistaneessa pivossa. Ei, ei hän sentään viitsi eläinraukoille pahaa tehdä. Ensin hetkisen kättänsä heiluttaen heitti hän kokkareen murut tuohon ilkeään orjantappurapensaasen, joka äsken oli koettanut estää häntä ohitse menemästä.
Pelästyneenä lensi pensaasta pieni lintunen. Sitä lintu parkaa! Ei hän suinkaan mielellänsä luopunut tuosta ruusupensaasta!
Lintu katseli tyttöä, kunnes hän katosi näkyvistä. Arveli… ehkäpä tiesikin hänen vielä palaavan.
SISARENI HAUTAKIVEÄ NOUTAMASSA.
Olin vielä pojan nalli, kun pikku sisareni kuoli, juuri morsianna ollessaan. Tyttö parka oli tosin minua vanhempi, mutta kumminkin sanoin häntä pikku siskokseni, kulta siskosekseni.
Äiti laittoi kiven hänen haudallensa. Tuossa kivessä näin nimeni ensikerran »painettuna»; sillä sanat kuuluivat: »rakkaalle lapselleni», jonka jälkeen oli äidin nimi. Sitte seurasi minun nimeni näin kuuluvan rivin alla: »ainoalle sisarelleni».
Kovin tuntui aika pitkältä tuota kiveä odottaessamme. Äiti oli itse käynyt Pestissä sitä tilaamassa ja käskemässä kivenhakkaajan laittaa päähän taitetun ruusunnupun sekä jättää alapäähän tilaa vastaisille kirjoituksille. Tämä oli häntä itseänsä varten; minulle oli myöskin alareunaan sijaa jätettävä. Vähitellen piti meidän kaikkein tuleman yhteen kiveen merkityiksi… Tämä ajatus äitiparkaa lohdutti.
Piti lähettää rattaat kiveä Pestistä noutamaan. Minä pyytelin niin kauvan, kunnes äiti päästi minun matkalle kuskimme Mikko Suskan kanssa. Myöskin tuo pitkä Filcsik tuli kanssamme, muassa pussi kuparirahoja, jotka kalahtelivat joka kerta kun rattaat kovemmin nytkähtivät. Setelirahat, joilla hautakivi oli maksettava, olivat Suskan hallussa. Hän oli kätkenyt ne nenäliinansa kulmaan kolmenkertaisen solmun sisään.
Filcsik ja Suska kertoelivat katkonaisin lausein pitkin matkaa sotatarinoita vallankumouksen ajoilta. Heidän kertomuksistaan tuli siihen päätökseen, että he molemmat oikeastaan olivatkin vallankumouksen tehneet.
Kovia miehiä olivatkin… se täytyi myöntää. Mikko oli Piskin tappelussa ihka yksin ajanut kaksikymmentä miestä veteen ja hyvillä mielin katsellut, miten he hukkuivat… Hän piirsikin heti liitunpalasella nuo mutkikkaat sotajoukkojen liikunnot Filcsikin lammasnahka-turkeille. Tuossa oli silta… tuossa ukko Bern, tässä minä seisoin… tuolla tuon punaisen kukan kohdalla vihollinen.
Filcsik ymmärsi ja nyökkäsi päätä. Mutta mitä tuo olikaan sen suhteen, kuin hän ollessaan kansalliskaartissa korpraalina antoi hirttää kahdeksantoista slovakilaista…
— Miksi nuo sitten annoitte hirttää, Filcsik setä? — kysäsin minä salaa kauhistuen.
— Siksi että suutuin kovasti, poikaseni.
Pelolla vilkaisin tuohon suureen mieheen ja rohkenin matalalla äänellä vain kysäistä:
— Mitä pahaa miesparat olivat tehneet?
— Eivät mitään. Päästivät vain pahoja puheita. Olivat kotimatkalla elonleikkuusta, kun tapasivat minun sotamiehen, joille samana päivänä olin jakanut pertuskat käteen. »Kas, sammakkojako noitten kärkeen aiotte pistää?» — huusivat he ivaten miehilleni ja tekivät pilaa heidän aseistansa. Tuon kuulin minä — ja heidän kohtalonsa oli päätetty.
Näin sanoessaan ravisti hän pörröistä päätänsä ja löi vihaisesti kämmenellään rattaitten istuimeen.
— Heidän täytyi kuolla — minä annoin hirttää joka miehen.
Ja hän löi ystävällisesti Mikkoa olkapäälle.
— Me ollaan kauheita miehiä, Mikko, saakelin kovia miehiä ollaan molemmat.
Ja sitte he istua jöröttivät hirveän ankaran näköisinä. Vácziin saavuttuamme virkkoi Suska piiskanvarrella ympärillä oleviin kumpuihin viitaten:
— Tuolla se tapahtui… mikä tapahtui.
— Hm, hm, murahti Filcsik ja kumpikin näytti vielä kiukkuisemmalta.
Matkustimme yhtä päätä läpi yön ja saavuimme Pestiin aikaisin aamulla. Poikkesimme johonkin päähän kaupunkia (en enää muista, mikä se paikka mahtoi olla) erään Filcsikin vanhan toverin luokse, joka oli vaunuseppä ja jonka kanssa hän ennen oppipoikana oli maata kierrellyt. Mies oli tosin jo kuollut, mutta tämä oli Filcsikille ihan yhdentekevä. Vieras henkilö oli toveri vainajan leskeltä ostanut verstaan, mutta tottahan silloin oli suostuttu, että herra Tapani Filcsikin pitää saada yösijaa, jos hän täällä päin kulkee. Mutta uusi isäntä ei voinut ollenkaan moista suostumusta muistaa. Filcsik ihan raivoon joutui: mitä, olisiko tuo huuhkaja minut peräti unhottanut? Ihan mahdotonta! Olla muistamatta paraita tovereitaan? Unhottaa Csolton kylän Filcsikin! Oletteko ehkä lukenut hänen testamenttinsa?
Vaunumestari pudisti kieltävästi päätä.
— No, siellä se varmaan seisoo! — virkkoi Filcsik rauhoittuen ja alkoi Mikon kanssa riisua hevosia valjaista. Siten jäimme siihen taloon; pihan perällä oli ihan sopiva vaja, missä oli joukko tyhjiä saaveja ja tynnyreitä.
Filcsik heitti selkään kupariraha-säkkinsä, joka oli niin raskas, että ukko oikein ähkyi taakan alla, ja niin lähdimme jalkaisin kaupungille, hän ostamaan saapasnahkaa, minä ja Mikko hautakiveä katsomaan.
Se ei vielä ollut aivan valmis. Mestari sanoi, että meidän täytyy odottaa iltapäivään nimikirjoitusten vuoksi. Illan suussa muka saamme lähettää rattaat noutamaan.
Mikko raappi harmistuneena nenäänsä.
— Varastetaan minulta vielä rahat. Varmaan varastetaan. Ja miten minä sitte enää tohdin astua armollisen rouvan näkyviin? Joshan edes saisin rahat jonnekin piiloon. Mitäpäs nyt tehdään?
— Ehkä olisi paras edeltäkäsin maksaa kiven hinta.
Mikko murahti äkäisesti:
— Kaikkia vielä! Näen tuon miehen naamastakin, että hän olisi iltapäivällä valmis kieltämään rahat milloinkaan saaneensa. Ja mistä hitosta löydämme sitte tuomarin näin suuressa kaupungissa?
Päätettiin siis palata takaisin korttieriin, ennenkuin muille asioille mennään. Kunnon mies jättää aina isommat rahasummat kotiansa. Niinpä oli paras nytkin tehdä. Vaunusepän vajassa nostettiin vakaisen neuvottelun jälkeen vähän yhtä tyhjää tynnyriä, jonka alle nenäliina setelinensä pistettiin. Sitte lähdimme kaupungin katusokkeloita astelemaan niin rauhallisin mielin, kuin olisimme rahat säästöpankkiin panneet.
Kuleskelimme ison osan komeata kaupunkia, ihmetellen noita monia satumaisen koreita puotien ikkunoita, missä tuhansia kalleuksia, silkkiä, kultaa, hopeata ja prameutta heloitti. Prameudeksi Mikko ja Filcsik sanoivat kaikkea, josta eivät tienneet, mitä se oikeastaan oli.
— Katsopas noita suuria ikkunoita! Niin kauhean suuria ikkunoita! Voi noita erimerkillisiä ikkunoita!
Filcsik piti arvoansa alentavana ruveta ihmettelemään tuota komeutta ja noita suuria kivikartanoita. Vain yhden huomautuksen teki; olisi kerran eläissänsä tahtonut kernaasti nähdä, miten ihmiset saattoivat kantaa eheinä noin suuria ikkunaruutuja. Mutta slovakit, jotka täällä ovat työmiehiä, ovatkin aika veitikoita. Ei Filcsik koko Pestissä muita niin ihmetellyt kuin slovakeita.
— Niin, niin oikein, virkkoi Mikko, kyllä nuo ovat merkillisiä ikkunoita. Meillä Csoltossa niihin asetetaan rosmariineja ja resedaa; mutta täällä pelkkiä kalleuksia.
— Eikä tuo tapa aivan hullua olekaan, Mikko veikkonen. Tuollainen pieni kukka ikkunassa… Hitto vie, Mikko… kun mekin vielä oltiin nuoria.
Filcsikin mieli ihan heltyi.
-— Ehkei tuolla sisässä naisväkeä asukaan, lisäsi Mikko yksinkertaisesti.
Sekä edellä että takana vilisi naisia, toinen toistaan ihanampia, kaikki silkkiin ja samettiin puettuina. Mutta ei ikkunissa kuitenkaan ollut rosmarinia eikä resedaa…
Arasti ja alla päin molemmat matkustajat katua kulkivat; ei kenkään olisi luullut heitä mahtaviksi miehiksi, joita kotona koko lähiseutu ihmetteli. Muuten kävivät asiat hyvin, kuten pitikin. Päivällistä haukattuamme menimme tynnyrin alta noutamaan rahat; niihin ei kukaan ollut koskenut.
Hautakiven hinta maksettiin, se asetettiin rattaille ja seisahdettiin vielä kerta kotimatkalla eräälle isolle kadulle, missä paljo ihmisiä liikkui. Mikko meni ostamaan itselleen piiskaa ja siitä sai myöskin Filcsik aihetta mennä uusille ostoksille. Rahasäkki oli jo sidottu istuimeen kiini, jonkatähden hän ei ottanut sitä mukaan, vaan kourasi sieltä pivollisen rahoja. Syvältä ukon jo täytyi kouraistakin…
Minä jäin yksin ohjaksia hoitamaan rattaille ja huusin heille, kun jo menoa tekivät.
— Älkää vain viipykö kauvan!
— Ei, ei viivytä! — huusivat he minulle.
Useita minuttia kului, mutt’ei kumpaakaan kuulunut. Levotonna kurkistelin oikeaan ja vasempaan, niin äkkiä astui outo herra, ruskea takki yllä, eteeni sanoen:
Veikko lähetti minut noutamaan rahapussiansa.
Hän lausui tuon niin luonnollisella äänellä, ikäänkuin olisi kiireisellä asialla ollut, jonkatähden minä pahaa aavistamatta aloin irroittaa säkkiä.
— Tuleeko siitä mitään? — jatkoi vieras levotonna. Kiiruhdapas, poika!
Seis, mitä tämä oli? Ei opettajakaan kotona minua sinuttele.
Närkästyneenä istahdin takaisin sijalleni.
— Enpä annakaan teille säkkiä. En maar annakaan. Tulkoon Filcsik itse noutamaan!
En tällä kertaa sanonut: setä Filcsik, jotta tuo ruskeatakkinen huomaisi minun olevan korkeamman henkilön kuin Filcsik.
— Mitä? Etkö anna? Kyllä vielä saadaan nähdä!
— Saadaan vaan, mutt’en anna sittekään.
— Odotapas, poikalurjus! — ärjäsi hän lähtöä tehden ja vielä kadunkulmassa hän uhaten pudisti minulle nyrkkiä.
Sydämmeni alkoi tuntuvasti sykkiä; oikein pelosta kalpenin. Aloin jo katua tottelemattomuuttani ja pelkäsinpä myöskin, mitä pahoja seurauksia tuosta vielä olisi tuleva. Olin kuullut isäni sanovan, että vain kuninkaan lähettiläs voi käskeä meitä aatelismiehiä. Mutta entä jos tuo olikin itse kuninkaan lähetti!
Jo palasi Mikko uusi piiska kädessä kiroten koko kaupunkia, ettei pitänyt kiveä kiven päälle jäämän, sillä häntä oli kovin petetty piiskan kaupassa, oli tehty näet Tohtimista siima eikä hampusta. Mahdotonta oli, ihan mahdotonta, että mailma enää saattoi seisoa…
Sitä paremmalla tuulella palasi Filcsik, vaikka minä kovasti pelkäsin hänen rupeevan minua soimaamaan. Hän oli lakea kuin lammas ja veti ikäänkuin salavihkaa minulle turkkiensa alta oikean pienen pyssyn.
Verkkaan ojensin kättäni, kun piti kalu ottaa vastaan.
— Ettehän ole minulle suuttunut, kun en minä antanutkaan? Mies oli niin hävytön…
— Kuka? mitä?
— Tuo mies, jonka lähetitte rahasäkkiä noutamaan.
— Rahasäkkiäkö? — äännähti Filcsik pelästyen ja vilaisi ehdottomasti istuimeen päin. Näen, ettet ole sitä antanut. En minä ole ketään lähettänyt.
— Mutta niinhän se herra sanoi, että te olitte hänet käskenyt tulemaan.
— Voi sitä petturia, lurjusta! Se oli varas! Minnepäin hän meni? Kun saisin kynsiini, niin löisin kuoliaaksi. Minkä näköinen oli mies?
— Ruskea takki oli yllä, kuului osaavan slovakin kieltäkin.
— Kauheata! — murisi Filcsik vielä, suuria hikihelmiä otsasta pyyhkien. Koko komitaatti olisi joutunut kärsimään… Olet pelastanut komitaatin, poikaseni.
Hän taputti minua olkapäähän ja jatkoi leppeästi:
— Suuren komitaatin olet pelastanut ja sitä paitsi vielä rahani.
Vähintäänkin kolme florinia.
Mikko katsoi puhujaan epäilevästi.
— Teidän tulee näetten tietää, että on kysymyksessä riitajuttu anoppiani vastaan. Koko komitaatti kuuluu oikeastaan Laczkón sukuun… Oikeudenkäynnistä ei tosin taida loppua tulla… tänään antoi kahdeskymmenes asianajaja paperit käteeni… mutta kuitenkin… kun kerran on alettu, niin jatketaan —
Istuimme rattaille ja Mikko tarttui ohjiin.
— Laki saattaa kääntyä… jatkoi Filcsik ajatustensa juoksua. Miksei se myöskin saattaisi kääntyä?
Hän kiitteli minua koko kotimatkan. Ja mitä pienemmäksi pääkaupunki tuli tuolla taivaanrannalla, sitä suuremmaksi paisui hän itse ja sitä suuremman arvon saivat Laczkón suvun asiakirjat säkissä.
Mikkokin virkosi vähitellen, jotta molemmat taas olivat entisiä karaistuja uroita, kun rattaat kuorminensa verkkaan liikkuivat hiekkaista maantietä. Kotseudun ilma oli heidät karaissut.
Illan suussa alkoi sataa. Raskaita pisaria putoeli palttinalle, jolla hautakivi oli peitetty. Filcsik huomautti huolestuneena:
— Tuo ilkeä sade vielä pesee kullatut kirjaimet pois…
Ja hän levitti isot turkkinsa, Mikko taasen pälssinsä varovasti ja huolellisesti kiven yli.
— Filcsik setä, teidän tulee vilu, eikä kiven ole väliä, vaikka se paleleekin.
— No no, murahti ukko, enhän minä voi antaa kastua kalun, joka kuuluu pikku neidille.
Ilta joutui ja taivas kävi pilveen, ilma kansoittui, aaveita minulle, heille sotajoukkoja. He kävivät totisiksi ja harvapuheisiksi. Minä ummistin silmäni ja nukuin, kunnes rattaat äkkiä kovasti tärähtivät, jotta täytyi herätä.
— Ptruu! Seis! Akseli on poikki, kuulin Filcsikin huutavan. Rattaitten peräpuoli laahasi todellakin maassa.
— Kovin ikävä asia virkkoi hän, päätä raappien. Lempo vei akselin ja nyt jäädään maantielle. Mitä hittoa nyt tehdään?
— Kun edes olisi puun kalikka sitoa akseliin kiini.
— Mistä semmoinen puu olisi tänne tullut tähän koirankuonolaisten seutuun! Saisi maineen mantoineen vajota vaikka Ameriikkaan!
— Ei täällä kasva ainoatakaan puuta.
— Paavilaiset ovat maasta imeneet kaiken voiman. Perhana vieköön, mitä nyt teemme?
Filcsikin johtui jotain mieleen.
— Minä kannatan rattaiden takapuolta, kunnes tapaamme puun. Sinä, Mikko, ajat sill’aikaa hevosia siivosti, hiljaa. Varo, ettet herätä poika parkaa; hän ehkä pelästyisi.
Olin nukkuvinani, vaikka silmät olivat auki. Autoin minäkin puolestani heitä puun ha’ussa, mutta kuitenkin täytyi Filcsikin kannattaa rattaita hyvän matkaa, jotta hän kuuluvasti ähkyi taakan alla.
— Kas, tuolla on! — huudahti Mikko. Tuolla häilyy tuulessa hoikka poppelipuu. Siitä tullaan autetuksi.
Maantien poikki näkyi todella musta viiva, varjo hoikasta puusta. Kuu oli äsken noussut, jotta sen valossa saattoi nähdä seutua hyvin laajalle. Ei silmänkantamalla näkynyt toistakaan puuta.
— Täällä ei liioin pääsisi hirteenkään, virkkoi Filcsik, halveksivasti katsellen ympärinsä tasangolle. Eikä tuokaan puu enää kauvan siinä saa seisoa. Odotapas…
Rattaitten pohjalta veti hän varovasti esiin kirveen, hyppäsi yli maantien ojan ja lyödä jyskähytti puuta.
Runko vavahti ja lehdistä putosi kastehelmiä. Latvasta läksi pelästynyt lintu lentämään ja räpytteli epätoivoisena sinne tänne. Poikasien vitinää kuului vastaukseksi linnun äännähdyksille.
— Sopiiko se puu akselin alle, vai? — kysyi Mikko malttamatonna.
— Kai se sopisi, vastasi Filcsik pahoilla mielin; mutta täällä on paha este…
— Mitä hittoa?
— Puussa on… linnunpesä.
— Mitä vielä?
— Saakeli! Enhän saata kaataa puuta… poikasten tähden. Etkö kuule, kuinka haikeasti ne vilisevät?
— Kyllä kuulen… raukat. Mutta mitenkäs meidän käy?
— Mitenkö meidän käy? Miten meidän voisi käydäkään? Kannatan rattaita vielä kappaleen matkaa.
Olisin kernaasti huutanut hänelle, että hän saisi olla huoleti linnunpoikien suhteen ja antaa ne minulle, mutt’en uskaltanut, sillä hän näytti kovasti suuttuneelta.
Ja kauheasti hän olikin suutuksissaan taasen kumartuessansa rattaita nostamaan. Kiroili koko seutua ja uhkasi sytyttää ensiksi vastaan tulevan kylän tuleen sekä surmata kaikki sekä ihmiset että eläimet, jollei hän sitä ennen puuta tapaisi…