Kaikesta huolimatta he olivat yhä Jumalan valitsema kansa ja esiintyivät nyt, miten olikaan, muinaisimpien aikojen muistuttajina. Olivathan he sitäpaitsi ihmisiä, toimeliaita, hyväntahtoisia, ja täytyipä heitä kunnioittaa senkin vuoksi, että he itsepintaisesti säilyttivät vanhat tapansa ja menonsa. Heidän tyttärensä olivat kauniita ja sietivät mielellänsä, että kristitty poika, sabattina »Kalastajavainiolla» heidät kohdatessaan, osoitti heille ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä pyrin niinmuodoin erinomaisen uteliaana saamaan selkoa heidän pyhistä menoistansa enkä hellittänyt, ennenkuin olin useita kertoja käynyt heidän koulussansa, ollut näkemässä ympärileikkausta ja häitä ja saanut muodostetuksi itselleni kuvan lehtimajanjuhlasta. Kaikkialla minut otettiin ystävällisesti vastaan, kestittiin hyvin ja kutsuttiin tulemaan toistekin; minua näet saattelivat tai suosittelivat vaikutusvaltaiset henkilöt.
Niin häilyin minä, suuren kaupungin nuori asujain, asiasta toiseen, ja porvarillisen rauhan ja turvallisuuden keskellä ei suinkaan puuttunut kamalia kohtauksia. Toisinaan säikytti meidät läheinen tai kaukainen tulipalo kotoisesta rauhastamme, toisinaan sai ilmitullut suuri rikos, sen tutkiminen ja rankaiseminen, kaupungin moneksi viikoksi levottomuuden valtaan. Meidän täytyi olla erinäisten mestausten todistajina, ja onpa syytä muistaa sekin, että minä olin läsnä erästä kirjaa poltettaessa. Se oli eräs ranskalainen koomillinen romaani, joka tosin säästi valtiota, mutta ei uskontoa eikä hyviä tapoja. Oli tosiaankin tavallaan hirvittävää nähdä eloton olio rangaistavana. Kirjakääröt paukahtelivat liekeissä hajalleen, ja niitä kohenneltiin uunihangolla hajalleen ja lähempään kosketukseen liekkien kanssa. Kohta lenteli ilmassa tulen kärventämiä lehtiä, ja väkijoukko tavoitteli niitä kärkkäästi. Me emme hellittäneet, ennenkuin saimme teoksen käsiimme, ja useat muut osasivat samoin hankkia itselleen tuon kielletyn huvin. Jos tekijä tavoitteli julkisuutta, ei hän varmaankaan olisi itse voinut pitää paremmin asiasta huolta.
Rauhallisetkin seikat kuljettivat minua kaupungissa toiselta kulmalta toiselle. Isäni oli jo aikaisin totuttanut minut suorittamaan omia asioitansa. Hän antoi erittäinkin toimekseni käydä muistuttamassa käsityöläisiä, joilla hän teetti työtä. He antoivat hänen tavallisesti odottaa kohtuuttoman kauan, koska hän vaati täsmällistä työtä ja lopuksi heti maksaessaan tapasi alentaa hintaa. Minä jouduin siten melkein kaikkiin työpajoihin, ja kun oli synnynnäisenä ominaisuutenani sujuttautua toisten olotiloihin, tunteen varassa tajuta jokainen erikoinen inhimillisen olemassaolon laji ja ottaa siihen mielihyvin osaa, niin vietin sellaisia tehtäviä suorittaessani monta hupaista hetkeä, opin tuntemaan eri ammateissa käytetyt menettelytavat ja sen ilon ja murheen, vaikeuden ja etuisuuden määrän, joka eri elämäntapojen välttämättömistä edellytyksistä johtuu. Siten minä lähenin tuota toimeliasta, yhteiskunnan alempia ja ylempiä kerrostumia toisiinsa yhdistävää säätyluokkaa. Kun näet toisaalla ovat ne, jotka käsittelevät yksinkertaisia ja muokkaamattomia tuotteita, toisaalla ne, jotka tahtovat jo muokattua käyttää hyväkseen, niin ammatinharjoittajan mieli ja käsi toimii välittäjänä, jonka nojalla kumpikin puoli saa toiselta jotakin ja kumpikin voi omalla tavallaan tyydyttää toivomuksiansa. Kaikkien eri käsityöläisten perheolot,. joiden muotoa ja sävyä erikoinen toiminta määräsi, olivat nekin minun hiljaisen tarkkaavaisuuteni esineenä, ja niin minussa kehittyi ja lujittui, joskaan ei kaikkien ihmisten, niin joka tapauksessa kaikkien inhimillisten olosuhteiden yhdenvertaisuuden tunto, koska näet pelkkä olemassaolo ilmeni tärkeimpänä ehtona, kaikki muu sitävastoin yhdentekevänä ja satunnaisena.
Isäni, joka ei hevin suostunut sellaiseen rahankulutukseen, jonka tuloksena oli pelkkä hetkellinen nautinto — minä tuskin muistan, että olisimme yhdessä lähteneet huviksemme ajelemaan tai olisimme jossakin huvittelupaikassa jotakin nauttineet — hankki sitävastoin mielellään sellaista, minkä sisäistä arvoa verhoo kaunis ulkokuori. Kukaan ei voinut toivoa rauhaa hartaammin kuin hän, joskaan hän ei sodan viimeisinä aikoina kärsinyt vähintäkään rasitusta. Tässä mielessä hän oli luvannut äidilleni kultaisen, jalokivin koristellun rasian, joka hänen oli määrä saada heti rauhan tultua solmituksi. Onnellista tapausta toivoen askarreltiin jo muutamia vuosia tuon lahjan hankinnassa. Itse rasia, melkoisen suuri, valmistettiin Hanaussa; isäni näet oli hyvissä suhteissa sikäläisiin kultaseppiin ja silkkitehtaan johtajiin. Valmistettiin useita piirustuksia; kantta koristi kukkaskori, jonka yläpuolella liiteli öljypuun oksaa kantava kyyhky. Oli jätetty sijaa jalokiville, jotka piti sijoittaa osaksi kyyhkyyn, osaksi kukkasiin, osaksi siihen kohtaan, mistä rasia avataan. Jalokiviseppä, jolle rasia ja siihen kuuluvat kivet lopullista valmistamista varten jätettiin, oli nimeltään Lautensack, taitava, hilpeä mies, joka useiden älykkäiden taiteilijain tapaan harvoin teki sitä, mikä oli välttämätöntä, mutta sen sijaan tavallisesti suoritti mitä tahtoi, mikä häntä huvitti. Rasiankannen mallikuvioon kiinnitettävät jalokivet tosin olivat pian paikoillansa mustassa vahassa ja näyttivät varsin kauniilta, mutta eivät tahtoneet ollenkaan siitä irtautua kiintyäkseen kultaan. Aluksi isäni antoi asian siten siirtyä toistaiseksi, mutta kun sitten rauhan toiveet kävivät yhä vilkkaammiksi, kun vihdoin oltiin jo tarkemmin tietävinään ehdot, varsinkin arkkiherttua Josefin koroittaminen roomalaiseksi keisariksi, niin isäni muuttui yhä kärsimättömämmäksi, ja minun täytyi käydä pari kertaa viikossa, jopa lopulta melkein joka päivä vitkastelevan taiteilijan luona. Alinomaisen kiusaamisen ja kehoittelun nojalla työ edistyi, joskin sangen hitaasti; kun se oli laadultaan sellainen, että sen voi ottaa käsille ja kohta jälleen työntää syrjään, löytyi aina jotakin sellaista, mikä esti ja viivytti sen lopullista valmistamista.
Viivyttelyn tärkeimpänä syynä oli kuitenkin eräs työ, jonka taiteilija oli ottanut suorittaakseen omaan laskuunsa. Kaikki tiesivät, että keisari Fransia kovin miellyttivät jalokivet, erikoisesti myöskin värilliset. Lautensack oli uhrannut melkoisen rahasumman (omaisuuttansa suuremman, kuten myöhemmin kävi ilmi) sellaisiin jalokiviin ja alkanut niistä sommitella kukkasvihkoa, jossa jokaisen kiven oli määrä esiintyä sekä muodoltaan että väriltään edullisena ja kokonaisuuden muodostaa taideteos, joka oli kyllin arvokas säilytettäväksi jonkun keisarin aarreholvissa. Hän oli hajanaiseen tapaansa rakentanut teosta useita vuosia ja kiiruhti nyt, kun pian toivossa olevan rauhan jälkeen odotettiin keisaria saapuvaksi poikansa kruunaukseen Frankfurtiin, täydentämään ja vihdoinkin saamaan valmiiksi teoksensa. Minun haluani sellaisten esineiden näkemiseen hän käytti erittäin taitavasti hyväkseen hajoittaen muistuttajan tarkkaavaisuutta ja suistaen sen pois varsinaisesta asiastansa. Hän yritti opettaa minua tuntemaan eri kivilajeja, mainitsi minulle niiden ominaisuuksia ja arvoja, joten lopulta osasin ulkoa koko hänen kukkavihkonsa ja olisin voinut sitä ylistellen esittää ostajalle yhtä hyvin kuin hän itse. Voin sen vieläkin mieleeni kuvata, ja totta on, että olen nähnyt kalliimpia, mutta en miellyttävämpiä sellaisia koruesineitä. Hänellä oli sitäpaitsi kaunis kokoelma vaskipiirroksia ja muita taideteoksia, joista hän mielellään jutteli, ja minä vietin hänen luonansa useita hetkiä hyödykseni. Vihdoin, kun Hubertsburgin kongressin kokoontumisaika oli jo määrätty, hän ryhtyi minun mielikseni voimallisesti työtä jatkamaan, joten kyyhkyläinen ja kukkaset tosiaankin tulivat äitini haltuun rauhanjuhlan aikana.
Usein sain samoin tehtäväkseni kiirehtiä maalaajilta tilattujen kuvien valmistumista. Isäni oli muodostanut itselleen useimpien muidenkin ihmisten omaksuman käsityksen, jonka mukaan puuhun maalattu kuva on kankaalle siveltyä melkoisesti parempi. Senvuoksi hän kokoili itselleen erittäin huolellisesti kaikenlaisia tammilevyjä, hyvin tietäen, että kevytmieliset taiteilijat luottivat juuri tässä tärkeässä asiassa puuseppään. Etsittiin kaikkein vanhimmat lankut, puusepän piti niitä liimatessaan, höylätessään ja valmistaessaan toimia mitä huolellisimmin, ja sitten niitä säilytettiin vuosikausia eräässä yläkerran huoneessa, missä ne voivat riittävästi kuivaa. Sellainen oivallinen levy uskottiin maalaaja Junckerille, jonka oli taitavaan ja siroon tapaansa, luontoa mallina käyttäen, kuvattava koristettu kukkamalja ja siihen huomattavimmat kukat. Sattui olemaan kevätaika, ja minä kävin joka viikko muutamia kertoja hänen luonansa vieden hänelle kauneimmat löytämäni kukkaset. Hän liitti ne heti mukaan ja muovasi näistä aineksista mitä uskollisimmalla ja uutterimmalla työllä vähitellen kokonaisuuden. Kerran olin sattunut saamaan kiinni hiiren, jonka senkin kuljetin hänelle. Hänen teki mieli kuvata tuo sievä eläin, ja hän maalasikin sen mitä täsmällisimmin kukkamaljan juurelle tähkää pureksimaan. Sellaisia viattomia luonnonesineitä, muun muassa perhosia ja kovakuoriaisia, hankittiin ja kuvattiin enemmänkin, joten lopulta syntyi sekä jäljittelyyn että tekotapaan nähden erittäin arvokas kuva.
Niin ollen minua melkoisesti kummastutti, kun tuo kelpo mies eräänä päivänä, teoksen ollessa kohta valmiina jätettäväksi tilaajalle, selitti minulle seikkaperäisesti, ettei kuva enää häntä miellyttänyt, vaikka sen yksityiskohdat olivatkin varsin hyvin onnistuneet, koska se näet ei ollut kokonaisuudessaan hyvin sommiteltu; se oli syntynyt vähin erin, ja maalaaja oli aluksi menetellyt sikäli virheellisesti, ettei ollut laatinut itselleen ainakin valoa, varjoja ja värejä koskevaa yleistä suunnitelmaa, jonka mukaan yksityiset kukat olisi voitu järjestää. Hän tutki kanssani tarkoin minun nähteni puolen vuoden kuluessa syntyneen ja minulle osittain mieluisen kuvan ja osasi mielipahakseni saada minut täysin vakuutetuksi. Jälkeenpäin kuvattua hiirtä hän piti harhaotteena, koska, kuten hän sanoi, sellaiset eläimet vaikuttavat usein ihmisiin melkeinpä kammottavasti ja niitä ei pitäisi sijoittaa siihen, minkä avulla tahtoo herättää mieltymystä. Minun kävi niinkuin yleensäkin henkilön, joka havaitsee parantuneensa jostakin ennakkoluulosta ja otaksuu olevansa paljoa viisaampi kuin ennen: minä kerrassaan halveksin tuota taideteosta ja olin täysin samaa mieltä kuin taiteilija, kun hän valmistutti toisen samansuuruisen levyn, johon oman makunsa mukaan kuvasi kaunismuotoisemman maljakon ja taiteellisemmin järjestetyn kukkakimpun, osaten sievästi ja ilahduttavasti valita ja sijoittaa pienet lisäkuviksi ottamansa elävät olennot. Tämänkin taulun hän maalasi erittäin huolellisesti, tosin vain tuon jo valmistamansa mukaan tai muistista, joka hänen pitkäaikaisen ja uutteran toimintansa vuoksi erittäin hyvin häntä auttoi. Molemmat maalaukset olivat nyt valmiit, ja me iloitsimme nimenomaisesti jälkimmäisestä, joka tosiaankin oli taiteellisempi ja silmiinpistävämpi. Isä sai yllätyksekseen yhden asemesta kaksi, ja hänelle jätettiin vaalin valta. Hän hyväksyi mielipiteemme ja sen perusteet, erikoisesti myöskin hyvän tahdon ja toimellisuuden, mutta päätti sittenkin, maalauksia muutaman päivän ajan katseltuansa, antaa etusijan edelliselle tämän valinnan perustetta paljoakaan selittämättä. Harmistunut taiteilija otti toisen, parhain tarkoituksin maalatun kuvan takaisin eikä voinut olla minulle huomauttamatta, että isäni päätökseen oli varmaan osaltansa vaikuttanut se hyvä tammilauta, joka oli ensimmäisen kuvan alustana.
Kun tässä jälleen muistelen maalauksia, palautuu mieleeni eräs suuri laitos, jossa minä vietin paljon aikaa, koska se ja sen johtaja vetivät minua erikoisesti puoleensa. Se oli suuri vahakangastehdas, jonka oli perustanut maalaaja Nothnagel, kätevä taiteilija, mutta sekä kyvyiltänsä että ajatustavaltansa pikemmin tehdasmaisuuteen kuin taiteeseen taipuvainen. Suuressa rakennuksessa, johon kuului pihoja ja puutarhoja, valmistettiin kaikenlaisia vahakankaita: kaikkein karkeinta lajia, joka valmistetaan lastaa käyttäen ja käytetään kuormavaunuihin ja muuhun sentapaiseen, tapetteja, joiden kuvioimisessa käytetään reikämalleja, hienoimpia ja kaikkein hienoimpia, joihin taitavien työmiesten siveltimet kuvasivat milloin kiinalaisia ja haaveellisia, milloin luonnollisia kukkasia, milloin kuvioita, milloin maisemia. Tämä äärettömiin jatkuva moninaisuus ilahdutti minua kovin. Minusta tuntui erittäin viehättävältä noiden lukuisien ihmisten askartelu alkaen kaikkein karkeimmasta työstä aina sellaiseen asti, jolta tuskin voi evätä eräänlaista taiteellista arvoa. Minä tutustuin noihin useissa peräkkäisissä huoneissa työskenteleviin nuoriin ja vanhoihin miehiin, kävinpä itsekin toisinaan työhön käsiksi. Tällä tavaralla oli erinomaisen hyvä menekki. Kaikki, jotka niinä aikoina rakensivat tai huoneistoja sisustivat, tahtoivat tehdä sen eliniäksensä, ja nämä vahakangastapetit olivat tosiaankin ylen kestävät. Nothnagelilla itsellään oli kyllin tekemistä koko laitoksen johtamisessa, ja hän istui konttorissaan, faktorien ja kauppapalvelijain ympäröimänä. Vapaina hetkinänsä hän askarteli etupäässä vaskipiirroksia sisältävän kokoelmansa hyväksi harjoittaen toisinaan kauppaakin siihen kuuluvilla taideteoksilla samoinkuin omistamillaan maalauksillakin. Sitäpaitsi hän oli mieltynyt etsaukseen: hän valmisti erinäisiä syövytyskuvia ja jatkoi tämän taiteenhaaran harjoittamista aina myöhimpiin vuosiinsa saakka.
Kun hänen asumuksensa sijaitsi lähellä Eschenheimin porttia, johti matkani hänen luonaan käytyäni tavallisesti ulos kaupungista ja porttien ulkopuolella oleville isäni tiluksille. Siellä oli suuri hedelmäpuutarha, jonka maaperä oli niittynä ja jossa isäni huolellisesti tarkkasi puiden uudis-istutusta ja muita asiaan kuuluvia toimenpiteitä, vaikka alue oli vuokralla. Vielä enemmän puuhaa aiheutti hänelle Friedbergin portin edustalla oleva hyvinhoidettu viinimäki, missä oli viiniköynnösten välissä erittäin huolellisesti istutettuja ja vaalittuja parsarivejä. Kauniina vuodenaikana isäni kävi siellä melkein joka päivä, ja me saimme enimmälti lähteä hänen mukaansa, joten meillä oli iloa kaikesta maan kasvusta, kevään ensimmäisistä tuotteista aina syksyn viimeisiin saakka. Me opimme nyt puutarhatehtäviäkin, jotka joka vuosi uusiutuen kävivät meille vihdoin ihan tutuiksi ja helpoiksi suorittaa. Monenlaisten kesän ja syksyn hedelmien jälkeen tuotti sentään vihdoin viininkorjuu suurinta huvia ja oli kaikkein odotetuin; onpa aivan varmaa, että samoinkuin viini antaa vapaampaa leimaa niille paikoille ja seuduillekin, joissa se kasvaa ja joissa sitä juodaan, samoin nämä viininkorjuupäivät, jotka päättävät kesän samalla aloittaen talven, levittävät uskomatonta hilpeyttä. Ilo ja riemu ulottuu kautta koko tienoon. Päivisin kuuluu joka suunnalta hilpeitä huutoja ja pyssynlaukauksia, ja öisin osoittavat sieltä täältä ilmoille kohoavat raketit ja tulipallot, että kaikkialla yhä valveilla olevat ja reippaat ihmiset mielivät jatkaa tätä juhlaa mahdollisimman kauan. Myöhemmät tehtävät viiniä puserrettaessa ja käytettäessä kellarissa tarjosivat meille kotosallakin hauskaa askarrusta, joten tavallisesti siirryimme talveen sitä kunnolla havaitsematta.
Näistä maatiluksista me iloitsimme keväällä 1763 sitäkin enemmän, kun mainitun vuoden helmikuun 15 päivä Hubertsburgin rauhan solmimisen vuoksi oli tullut juhlapäiväksi, jonka onnellisten seurausten vallitessa suurin osa elämääni oli kuluva. Ennenkuin tässä etenen, pidän kuitenkin velvollisuutenani muistella eräitä miehiä, jotka ovat nuoruudenaikana ratkaisevasti minuun vaikuttaneet.
Von Olenschlager, Frauensteinin talon jäsen, neuvosmies ja edellämainitun tohtori Orthin vävy, kaunis, miellyttävä, vilkasverinen mies. Pormestarin juhlapuvussa hän olisi voinut varsin hyvin käydä arvossapidetyimmästä ranskalaisesta prelaatista. Yliopistolliset opintonsa päätettyään hän oli toiminut hovi- ja valtioasioissa ja suunnitellut matkansakin näitä tarkoituksia silmälläpitäen. Hän piti minusta erikoisesti ja jutteli minulle usein asioista, joita eniten harrasti. Minä seurustelin hänen kanssaan niinä aikoina, jolloin hän kirjoitti »Kultaisen bullan selityksiä», ja hän osasi erittäin selvästi esittää minulle tuon asiakirjan arvoa ja merkitystä. Mielikuvitukseni siirtyi senkin takia noihin hurjiin ja levottomiin aikoihin, kun en voinut olla mieleeni kuvailematta hänen minulle historiallisina tapahtumina kertomaansa ikäänkuin nykyaikaisena, samalla esittäen luonteita ja olosuhteita yksityiskohtaisesti, jopa toisinaan eleidenkin avulla. Se häntä kovin ilahdutti, ja hänen suosionsa yllytti minua toisteluun.
Minulla oli lapsuudesta saakka omituinen tottumus opetella aina ulkoa kirjojen alkukappaleita ja kokonaisia osia. Ensinnä olivat siten käsiteltävänäni viisi Mooseksen kirjaa, sitten »Aeneis» ja »Metamorfoosit». Nyt kävin samoin käsiksi kultaiseen bullaan ja houkuttelin suosijani usein nauramaan huudahtamalla äkkiarvaamatta ihan vakavasti: Omne regnum in se divisum desolabitur: nam principes ejus facti sunt socii furum. Älykäs mies pudisti hymyillen päätänsä ja virkkoi arvellen: »Millaiset lienevätkään olleet nuo ajat, joina keisari antoi suuressa valtakunnankokouksessa julkisesti lausua tuollaisia sanoja ruhtinaillensa.»
Von Olenschlager oli käytökseltään hyvin miellyttävä. Hänen luonansa ei käynyt paljon vieraita, mutta henkevään seurusteluun hän oli varsin halukas ja yllytti meitä nuoria aika ajoin esittämään jonkin näytelmän; oltiin näet sitä mieltä, että sellaiset harjoitukset olivat nuorisolle erikoisen hyödylliset. Me esitimme Schlegelin »Kanutin», jossa minulla oli kuninkaan, sisarellani Estrithen ja talon nuoremmalla pojalla Ulfon osa. Sitten uskalsimme käydä käsiksi näytelmään »Britannicus», koska halusimme näyttelijälahjojemme ohella harjoittaa myöskin kielenkäyttöä.
Minä sain Neron osan, sisareni oli Agrippina ja nuorempi veli Britannicus. Meitä kiitettiin enemmän kuin ansaitsimme, ja me luulimme suorittaneemme tehtävämme niin hyvin, että olisimme ansainneet enemmän kiitosta. Minä olin siis mitä parhaissa suhteissa mainittuun perheeseen ja olen sille kiitollisuudenvelassa nopeammasta kehittymisestä.
Von Reineck, vanhaa aatelissukua, kelpo mies, mutta ylen itsepäinen, laiha, tummanruskea. Minä en nähnyt hänen milloinkaan hymyilevän. Hänen osaksensa sattui se onnettomuus, että kotiystävä vietteli hänen ainoan tyttärensä. Hän vainosi vävyänsä mitä ankarimmalla oikeudenkäynnillä, ja koska tuomioistuimet muodollisuuksineen eivät tahtoneet tyydyttää hänen kostonhimoansa kyllin nopeasti eikä kyllin perusteellisesti, niin hän joutui riitaan niiden kanssa, ja niin johti kahakka uuteen kahakkaan, riita-asia toiseen. Hän vetäytyi kerrassaan talonsa ja siihen kuuluvan puutarhan piiriin, eleli avarassa, mutta murheellisessa alatuvassa, jossa ei ollut moneen vuoteen käynyt valkaisijan sivellin, tuskinpa palvelijattaren luutakaan. Minua hän sieti varsin hyvin ja oli minulle erikoisesti suositellut nuorempaa poikaansa. Vanhimmat ystävänsä, jotka osasivat sopeutua hänen mieliksensä, liiketuttavansa ja asianajajansa hän toisinaan kutsui luoksensa aterialle unohtamatta silloin koskaan minuakaan. Hänen luonansa olivat ruoat hyvät ja juomat sitäkin paremmat. Vieraille tuotti kuitenkin mitä suurinta kiusaa iso uuni, jonka lukuisista halkeamista savu tulvi huoneeseen. Eräs tutuimmista uskalsi kerran siitä huomauttaa kysymällä talon isännältä, ajatteliko hän voivansa sietää sellaista hankaluutta koko talven. Hän vastasi kuin uusi Timon ja Heautontimorumenos: »Suokoon Jumala, ettei se olisi minun pahin kiusani!» Vasta pitkien aikojen perästä hän suostui kohtaamaan jälleen tyttärensä ja tyttärenpoikansa. Vävy ei saanut enää tulla hänen näkyviinsä.
Tähän yhtä kunnolliseen kuin onnettomaankin mieheen minun läsnäoloni vaikutti erittäin edullisesti. Minun kanssani keskustellessaan ja varsinkin selittäessään minulle maailman ja valtioiden oloja hän näytti tuntevan mielensä keveämmäksi ja hilpeämmäksi. Ne harvat vanhat ystävät, jotka vielä kokoontuivat hänen ympärillensä, käyttivät senvuoksi usein minua halutessaan lievittää hänen ärtynyttä mieltänsä ja kehoittaa häntä johonkin huvitukseen. Hän lähtikin nyttemmin useasti kanssamme ajelemaan ja silmäili jälleen seutuja, joita ei ollut moniin vuosiin viitsinyt katsella. Hän muisteli vanhoja tilanomistajia, kertoi heidän luonteistansa ja kohtaloistansa tehden sen aina ankaraan, mutta usein sentään hilpeään ja älykkääseen tapaan. Me yritimme nyt saada hänet jälleen toisten ihmisten joukkoon, mutta siinä meidän oli käydä huonosti.
Yhtä vanha, ellei vanhempikin kuin hän oli eräs herra von Malapart, rikas mies, jolla oli erittäin kaunis talo Rossmarktin varrella ja joka sai hyvät tulot suolakaivoksistaan. Hänkin eleli sangen eristettynä, mutta oli sentään kesäisin usein puutarhassaan Bockenheimin portin edustalla, missä hän hoiteli ja vaali erittäin kaunista neilikkaviljelystänsä.
Von Reineck harrasti hänkin neilikoita; oli kukinta-aika, ja puhuttiin hiljakseen siitä, että pitäisi käydä toisiansa tapaamassa. Me panimme asian alkuun ja jatkoimme puuhaamme niin kauan, kunnes von Reineck päätti eräänä sunnuntai-iltapäivänä vihdoin lähteä meidän kerallamme. Molemmat herrat tervehtivät toisiansa sangen lyhyesti, jopa pelkin elein, ja sitten kuljettiin todella diplomaattisin askelin pitkien neilikkalavojen vierellä edestakaisin. Kukkatarha oli tosiaankin erinomaisen kaunis, ja eri kukkasten ominaiset muodot ja värit, toisten erikoinen kauneus ja harvinaisuus aiheuttivat sentään lopulta jonkinlaista keskustelua, joka tuntui muodostuvan varsin ystävälliseksi. Me toiset iloitsimme tuosta sitäkin enemmän, kun näimme läheisen lehtimajan pöydällä mitä kallisarvoisinta vanhaa reininviiniä hiotuissa pulloissa, koreita hedelmiä ja muuta hyvää. Valitettavasti ei meidän ollut sallittu päästä niitä nauttimaan. Reineck sattui pahaksi onneksi huomaamaan erään erittäin kauniin neilikan, joka kuitenkin hieman nuokkui. Senvuoksi hän kuljetti erittäin sievästi etu- ja keskisormensa pitkin vartta kohti kukkaa, jota sitten kohotti voidakseen sen kunnollisesti nähdä. Tämä herkkä kosketuskin sentään harmitti omistajaa. Von Malapart viittasi, tosin kohteliaasti, mutta kuitenkin sangen jäykästi ja pikemmin hieman itsekylläisesti siihen, että kukkiin on suhtauduttava oculis, non manibus. Von Reineck oli jo päästänyt kukan kädestänsä, ja tuo lausuma vaikutti häneen kuin tuli tappuroihin. Hän huomautti kuivasti ja vakavasti, kuten hänen tapansa oli, että tuntijan ja harrastajan sopi varsin hyvin sillä tavoin kukkaa koskettaa ja katsella, ja teki jälleen saman tempun ottaen kukan vielä kerran sormiensa väliin. Kummankin herran kotiystävät — Malapartiliäkin näet oli eräs seurassaan — joutuivat siten mitä pahimpaan pulaan. He päästivät juoksemaan jäniksen toisensa jälkeen (meillä oli tapana sanoa niin, kun keskustelu oli katkaistava ja suunnattava johonkin toiseen asiaan), mutta se ei tahtonut tepsiä: vanhat herrat olivat ihan mykistyneet, ja me pelkäsimme joka hetki, että von Reineck voisi käydä vieläkin kukkaan käsiksi, missä tapauksessa olisimme olleet kaikin hukassa. Molemmat kotiystävät pitivät herrojansa erillään askarruttamalla heitä eri tahoilla, ja viisainta oli, että vihdoin aloimme lähteä. Niinpä meidän valitettavasti täytyi kääntää selkämme kohti houkuttelevaa tarjoilupöytää.
Hovineuvos Hüsgen, muualta Frankfurtiin siirtynyt, reformeerattu ja sellaisena kelpaamaton mihinkään julkiseen virkaan ja asianajoon, jota hän kuitenkin vieraan nimen turvissa esteettömästi harjoitti sekä Frankfurtissa että valtakunnanoikeuksissa, oli luullakseni jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen, kun minä nautin hänen poikansa keralla kirjoitusopetusta ja senvuoksi kävin heidän talossaan. Hän oli pitkä, mutta ei luiseva, tanakka, mutta ei lihava mies. Hänen kasvonsa, jotka eivät ainoastaan olleet rokon rumentamat, vaan lisäksi vailla toista silmää, herättivät aluksi kammon tunnetta. Kaljussa päässään hänellä oli aina valkoinen kellomyssy, jota kiersi sidenauha. Hänen kalminkiset tai kirjosilkkiset yönuttunsa olivat aina erittäin siistit. Hän asusti erittäin iloisessa alakerran huoneistossa puistokujan varrella, ja hänen ympäristönsä puhtaus sointui tuohon iloisuuteen. Hänen erinomaisessa järjestyksessä olevat paperinsa, kirjansa ja karttansa tekivät miellyttävän vaikutuksen. Hänen poikansa Heinrich Sebastian, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi julkaisemalla erinäisiä taidetta koskevia teoksia, ei herättänyt nuoruudessaan suuria toiveita. Hän oli hyvänluontoinen, mutta kömpelö, ei karkea, mutta suorasukainen ja jokseenkin haluton oppimaan, koki mieluummin kartella isäänsä, koska voi saada äidiltä kaikki, mitä halusi. Minä sitävastoin lähestyin vanhusta yhä enemmän sitä mukaa kuin opin hänet paremmin tuntemaan. Kun hän otti ajaakseen ainoastaan tärkeitä oikeusasioita, oli hänellä kyllin aikaa askarrella ja huvittaa itseänsä muulla tavalla. En ollut kovinkaan kauan hänen kanssaan seurustellut ja hänen oppejansa kuunnellut, kun jo saatoin varsin hyvin havaita, että hän oli vastustuskannalla Jumalaan ja maailmaan nähden. Eräs hänen mielikirjojansa oli Agrippa de vanitate scieniiarum, jota hän minulle erikoisesti suositteli siten joksikin aikaa melkoisesti hämmentäen nuorta mieltäni. Minä taivuin nuoruuden terhakkuudessa eräänlaiseen optimismiin ja olin jälleen tehnyt jokseenkin täydellisen sovinnon Jumalan tai jumalien kanssa. Olin näet vuosien kuluessa tullut kokemaan, että on olemassa pahalle monta vastakeinoa, että onnettomuuksistaan voi hyvinkin toipua ja että vaaroista pelastuu tarvitsematta aina taittaa niskojansa. Ihmistenkin työhön ja toimintaan minä suhtauduin suopeasti ja havaitsin paljon kiitettävää, mihin vanha herrani ei suinkaan tahtonut olla tyytyväinen. Kun hän erään kerran oli kuvaillut maailmaa jokseenkin epämiellyttävältä puolelta, huomasin hänen aikovan vielä viimeiseksi esittää melkoisen valtin. Hän painoi, kuten yleensäkin sellaisissa tapauksissa, sokean vasemman silmänsä lujasti kiinni, katsoi minua kiinteästi oikealla ja virkkoi honottaen: »Minä näen vikoja Jumalassakin.»
Timoninen opastajani oli myöskin matemaatikko, mutta hänen käytännöllinen luontonsa ajoi hänet mekaniikkaan, joskaan hän ei itse sillä alalla työskennellyt. Hän teetti suunnitelmiensa mukaan ainakin niinä aikoina ihmeellisen kellon, joka tuntien ja päivien ohella osoitti myöskin auringon ja kuun liikkeet. Sunnuntaiaamuna kymmenen aikaan hän sen aina itse veti, mikä kävi päinsä sitä varmemmin, kun hän ei käynyt milloinkaan kirkossa. Seuroja tai vieraita en koskaan hänen luonansa nähnyt. Täysissä pukimissa ja ulkosalla kävelemässä muistan hänet kymmenen vuoden ajalta tuskin pari kertaa.
Seurustelu näiden eri miesten kanssa ei ollut merkityksetön. He vaikuttivat minuun kukin tavallansa. Minä suhtauduin heihin kaikkiin yhtä huomaavaisesti, jopa usein huomaavaisemminkin kuin heidän omat lapsensa, ja jokainen heistä pyrki muovaamaan minua itselleen vieläkin miellyttävämmäksi yrittämällä tehdä minut henkiseksi kuvaksensa. Olenschlager tahtoi kehittää minut hovimieheksi, Reineck diplomaattiseksi valtiomieheksi; kumpikin, mutta varsinkin jälkimmäinen, koki saada minut kyllästymään runoutta ja kirjailemista koskeviin harrastuksiini. Hüsgen tahtoi tehdä minusta laisensa Timonin, mutta samalla kelpo lainoppineen. Se ammatti oli hänestä välttämätön, jos mieli itseänsä ja omaisiansa ylipäänsä kunnollisesti suojella ihmisten muodostamalta roistojoukolta, auttaa sorrettua ja tarpeen vaatiessa pitää hieman lujilla jotakin lurjusta; viimeksimainittu tehtävä ei kumminkaan ollut hänen mielestään erikoisen helppo eikä suositeltavakaan.
Jos pysyttelin mielelläni noiden miesten vaiheilla käyttääkseni hyväkseni heidän neuvoansa ja opetustansa, niin nuoremmat, suunnilleen minun ikäiseni yllyttivät minua välittömään kilvoitteluun. Mainitsen tässä ennen kaikkea veljekset Schlosser ja Griesbach. Koska kuitenkin myöhemmin jouduin heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, jota kesti taukoamatta vuosikausia, sanon tällä kertaa vain sen verran, että heitä silloin ylistettiin erinomaisiksi kielten taitajiksi ja muiden yliopistollista uraa avaavien opintojen harjoittajiksi asettaen heidät esikuviksemme ja että jokainen varmaan uskoi heidän kerran saavan aikaan jotakin aivan erikoista valtion ja kirkon palveluksessa.
Minäkin tosin ajattelin saada aikaan jotakin erinomaista, mutta ei tahtonut selvitä, mitä se voisi olla. Ihminen ajattelee yleensä pikemmin palkkaa, jonka toivoo saavuttavansa, kuin ansiota, joka hänen pitäisi itselleen hankkia, ja niinpä myönnän minäkin, että toivottavaa onnea ajatellessani näin sen viehättävimpänä ilmestyvän sen laakeriseppeleen hahmossa, joka on punottu runoilijan kaunisteeksi.
VIIDES KIRJA.
Kaikille linnuille on olemassa syöttejä, ja jokainen ihminen joutuu omalla tavallansa johdetuksi ja harhaanjohdetuksi. Synnynnäinen luonto, kasvatus, ympäristö ja tottumus pitivät minua kaikesta erotettuna, ja vaikka tulinkin usein tekemisiin alempien kansanluokkien, varsinkin käsityöläisten kanssa, ei siitä kuitenkaan syntynyt mitään lähempää suhdetta. Olin tosin kyllin uskalias ja toisinaan halukaskin ryhtyäkseni suorittamaan jotakin tavatonta, ehkäpä vaarallistakin, mutta minulta puuttui siihen soveliasta tilaisuutta.
Minä kietouduin kuitenkin ihan odottamattomalla tavalla olosuhteisiin, jotka saattoivat minut ihan lähelle suurta vaaraa ja ainakin joksikin aikaa hämmingin ja hädän valtaan. Aikaisempi hyvä suhteeni siihen poikaan, jonka edellä mainitsin Pyladeen nimellä, oli jatkunut nuoruusiälle asti. Me tosin kohtasimme toisemme harvoin, koska vanhempamme eivät olleet parhaissa väleissä, mutta kun toisemme tapasimme, kumpusi aina kohta esiin vanhan ystävyyden riemu. Kerran me kohtasimme toisemme niillä lehtokujilla, jotka muodostavat sisemmän ja ulomman Pyhän Gallenin portin välimaalle erittäin miellyttävän kävelypaikan. Olimme tuskin ehtineet tervehtiä toisiamme, kun hän sanoi minulle: »Säkeittesi laita on yhä samoin kuin ennenkin. Ne, jotka minulle taanoin jätit, olen lukenut muutamille iloisille kumppaneille, ja kukaan ei tahdo uskoa, että sinä olet niiden tekijä.» — Mitäpä tuosta, vastasin minä: me teemme niitä omaksi iloksemme; muut ajatelkoot ja sanokoot niistä mitä tahtovat.
»Tuossapa tuleekin mies epäuskoinen!» virkkoi ystäväni. — Ei huolita puhua siitä, vastasin minä. Mitä se auttaa, emmehän kuitenkaan saa heitä käännytetyiksi. — »Puhutaanpa tietenkin», sanoi ystäväni, »minä en voi antaa asian mennä niin menojansa.»
Kun oli vähän aikaa keskusteltu yhdentekevistä asioista, ei minulle liiankin hyvänsuopa kumppani voinut enää pidättyä, vaan virkkoi hieman loukkaantuneesti toiselle: »Tässä nyt on se ystäväni, niiden kauniiden säkeiden tekijä, joita ette tahdo uskoa hänen sepittämiksensä.» — Hän ei varmaankaan pahastu, virkkoi toinen, sillä onhan hänelle kunniaksi, kun uskomme sellaisten säkeiden edellyttävän paljoa suurempaa oppineisuutta kuin hänellä voi iällänsä olla. — Minä vastasin jotakin yhdentekevää, mutta ystäväni jatkoi: »Jos tahdotte, voitte päästä varmuuteen sangen vaivattomasti. Mainitkaa hänelle jokin aihe, niin hän tekee teille siitä runon valmistautumatta.» — Minä en ryhtynyt vastustelemaan, me sovimme asiasta, ja kolmas kysyi minulta, rohkenisinko ottaa sommitellakseni oikein sievän runomittaisen lemmenkirjeen, jonka muka kirjoittaa häveliäs nuori tyttö nuorukaiselle ilmaistakseen hellän taipumuksensa. — Mikään ei ole helpompaa, vastasin minä: kunhan meillä vain olisi kirjoituskojeet. Nuorukainen veti esille taskukalenterinsa, jossa oli koko joukko tyhjiä lehtiä, ja minä istuuduin penkille kirjoittamaan. He astelivat sillävälin edestakaisin pitäen lakkaamatta minua silmällä. Minä kuvasin tilanteen heti mieleeni ja ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku sievä tyttö olisi minulle tosiaankin suosiollinen ja ilmoittaisi tunteensa joko suorasanaisessa tai runomittaisessa muodossa. Niinpä aloitinkin viipymättä selitykseni ja suoritin sen kalikkasäkeen ja madrigaalin välillä häilyvää runomittaa käyttäen mahdollisimman koruttomasti ja lyhyessä ajassa, niin että minun runoa lukiessani epäilijä joutui ihmettelyn ja ystäväni ihastuksen valtoihin. Edellinen pyysi saada runon, ja minä en voinut olla pyyntöön suostumatta, sitäkin vähemmin, kun se oli kirjoitettu hänen kalenteriinsa ja minä näin mielelläni kykyjeni todisteen hänen hallussaan. Hän lähti moneen kertaan vakuuttaen ihailuansa ja kiintymystänsä ja sanoi toivovansa, että tapaisimme toisemme usein. Niin päätimme aivan pian lähteä yhdessä maalle.
Retkemme toteutui, ja mukanamme oli vielä useita muitakin hänenlaisiansa nuorukaisia. Ne olivat keski-, jopa, jos niin tahdotaan sanoa, alaluokkaankin kuuluvia henkilöitä, joilta ei puuttunut älyä ja joilla oli erinäisiä tietoja ja eräänlaista sivistystäkin, koska olivat käyneet hieman kouluakin. Suuressa, rikkaassa kaupungissa on monenlaisia ansaitsemiskeinoja. He elättivät itseänsä kirjoittamalla asianajajille, auttamalla alemman säädyn lapsia yksityisopetuksen avulla vähän kauemmaksi kuin triviaalikoulujen oppimäärä yleensä. Vanhempien, ripille laskettavien lasten kanssa he kertailivat uskonoppia, juoksivat sitten jälleen meklarien ja kauppiaiden asioita ja huvittelivat iltaisin, varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä, vaatimattomaan tapaansa.
Matkalla he parhaansa mukaan kehuskelivat minun kirjoittamaani lemmenkirjettä ja tunnustivat käyttäneensä sitä erittäin hupaisella tavalla: se oli tuntemattomaksi muutetulla käsialalla jäljennetty ja muutamin läheisemmin vihjauksin lähetetty eräälle itserakkaalle nuorelle miehelle, joka nyt oli siinä lujassa uskossa, että eräs hänen kaukaa mielistelemänsä naishenkilö oli häneen silmittömästi rakastunut ja etsi tilaisuutta päästäkseen häneen lähemmin tutustumaan. Samalla he kertoivat minulle, että tuo nuorukainen toivoi mitä palavimmin voivansa vastata runomittaisesti: mutta koska hän itse, enempää kuin hänen toverinsakaan, ei siihen kyennyt, he pyysivät hartaasti, että minä sepittäisin tuon halutun vastauksen.
Uskottelun nojalla tapahtuva pilkanteko on ja pysyy joutilaiden, enemmän tai vähemmän älykkäiden ihmisten huvina. Siedettävä ilkeys, itsekylläinen vahingonilo on nautinnoksi niille, joiden oma mieli ei tarjoa heille riittävää askarrusta ja jotka eivät osaa antautua terveelliseen ulkokohtaiseen toimintaan. Sellaisesta houkutuksesta ei mikään ikäkausi ole vapaa. Me olimme poikaiällä usein toisiamme peijanneet; monet leikit perustuvat sellaisiin uskotteluihin ja salajuoniin; tämä pila ei näyttänyt olevan sen vaarallisempi, joten minä suostuin; he ilmoittivat minulle useita kirjeeseen sisällytettäviä erikoisia seikkoja, ja meillä oli kotiin palatessamme se jo valmiina.
Pian senjälkeen ystäväni kehoitti minua välttämättä saapumaan erääseen tuon seuran iltajuhlaan. Ihailija kuului tahtovan sen tällä kertaa järjestää ja haluavan samalla nimenomaan saada kiittää ystävää, joka oli osoittautunut niin oivalliseksi runoilija-sihteeriksi.
Me kokoonnuimme verraten myöhään; ateria oli mitä vaatimattomin, viini mukiinmenevää. Keskusteltaessa melkein yksinomaan ivailtiin läsnäolevaa, ei erikoisen nokkelaa henkilöä, joka kirjettä yhä uudelleen luettaessa melkein alkoi luulla itse sen sepittäneensä.
Luontainen hyväntahtoisuuteni esti minua tuollaisesta ilkeästä teeskentelystä kovinkaan iloitsemasta, ja saman asian alinomainen kertaileminen alkoi minua kohta tympäistä. Minä olisin varmaankin viettänyt ikävän illan, ellei odottamaton ilmestys olisi minua jälleen elähdyttänyt. Meidän saapuessamme pöytä oli jo sievästi ja aistikkaasti katettu ja riittävä määrä viiniä siihen tuotu; me istuuduimme ja jäimme yksin, palvelijoita tarvitsematta. Kun viini lopulta kuitenkin oli vähissä, huusi joku palvelijatarta; mutta sen sijaan astuikin sisään erinomaisen, ympäristössään nähtynä uskomattoman kaunis neito. — »Mitä haluatte?» kysyi hän ystävällisesti hyvää iltaa toivotettuansa. »Palvelijatar on sairas ja vuoteenomana. Voinko minä teitä palvella?» — Viini on vähissä, sanoi eräs. Olisi oikein somaa, jos noutaisit meille pari pulloa. — Tee se, Gretchen, virkkoi toinen: eihän ole kysymyksessä kuin pieni harppaus. — »Miksipä en!» vastasi hän, otti pöydältä pari tyhjää pulloa ja kiiruhti pois. Hänen vartalonsa oli takaa nähden melkein vieläkin sirompi. Pieni hymy peitti ylen somasti kaunista päätä, jonka hoikka kaula miellyttävästi liitti niskaan ja hartioihin. Koko hänen olemuksensa näytti aivan erinomaisen kauniilta, ja koko hahmoa voi tarkastella sitä rauhallisemmin, kun tarkkaavaisuutta eivät enää kiinnittäneet yksin hiljaiset, vilpittömät silmät ja suloinen suu. Minä moitin kumppaneita siitä, että he lähettivät tytön yön aikaan yksin ulos; he nauroivat minulle, ja minä rauhoituin hänen kohta palatessaan; ravintoloitsija näet asui kadun toisella puolella. »Istuhan siitä hyvästä seuraamme», sanoi eräs. Hän jäi, mutta valitettavasti ei istuutunut minun viereeni. Hän joi lasin terveydeksemme ja poistui pian kehoittaen meitä lähtemään ajoissa ja varomaan liiallista äänekkyyttä; äiti näet oli parhaillaan levolle menossa. Kysymyksessä ei ollut hänen, vaan isäntiemme äiti.
Tämän neidon kuva seurasi minua siitä lähtien kaikilla teillä ja poluilla: se oli ensimmäinen naisolennon minuun tekemä pysyväinen vaikutelma, ja koska en osannut keksiä enkä halunnut etsiä tekosyytä saadakseni hänet nähdä kotona, kävin hänen mieliksensä kirkossa ja sain pian selville, missä hän istui. Niin voin pitkän protestanttisen jumalanpalveluksen aikana katsella häntä kyllikseni. Kirkosta poistuttaessa minä en uskaltanut häntä puhutella, vielä vähemmin saatella, ja olin jo ylen autuas, kun hän näytti minut huomanneen ja nyökänneen vastaukseksi tervehdykseeni. Minun ei kumminkaan tarvinnut kauan olla vailla hänen läheisyytensä suomaa onnea. Tuolle rakastavaiselle nuorukaiselle, jonka runolliseksi kirjuriksi minä olin joutunut, oli uskoteltu, että hänen nimissään sepitetty kirje tosiaankin oli jätetty neidolle, ja samalla saatu hänet äärimmäisen jännittyneenä odottamaan nyt välttämättä tulevaa vastausta. Minun oli määrä kirjoittaa sekin, ja kujeellinen seura oli antanut Pyladeen tehtäväksi mitä hartaimmin pyytää minua ponnistamaan koko älyäni ja käyttämään kaikkea taitoani, jotta tämä kirje tulisi oikein siro ja moitteeton.
Toivoen näkeväni jälleen kaunottareni minä kävin heti työhön käsiksi ja ajattelin nyt kaikkea, mikä olisi minulle mieluista, jos Gretchen sen minulle kirjoittaisi. Minä luulin kirjoittaneeni kaikki siinä määrin hänen olemuksensa, käytöksensä ja mielensä mukaisesti, etten voinut olla toivomatta asianlaidan tosiaankin niin olevan, ja ihastuin ikihyväksi vain ajatellessani, että hän voisi minulle jotakin sentapaista kirjoittaa. Niin minä uskottelin itseäni luullen pitäväni toista pilkkunani, ja tästä asiaintilasta piti minulle vielä koitua paljon iloa ja paljon ikävyyttä. Kun minua jälleen muistutettiin, olin jo valmis, lupasin tulla ja saavuinkin määrättyyn aikaan. Ainoastaan toinen nuorukainen oli kotosalla; Gretchen istui kehräten ikkunan luona, äiti tuli ja meni. Nuorukainen vaati minua kirjettä lukemaan; minä tottelin ja luin hieman liikutettuna silmäillen reunan yli salavihkaa kaunista neitoa, ja kun luulin havaitsevan! hänen olennossaan jonkinlaista rauhattomuutta, poskilla vienoa punaa, niin lausuin sitäkin paremmin ja vilkkaammin mitä halusin häneltä kuulla. Serkku, jonka kiittävät huudahdukset olivat useaan kertaan lukuni keskeyttäneet, kehoitti minua lopuksi tekemään eräitä muutoksia. Ne koskivat muutamia kohtia, jotka tosiaankin soveltuivat paremmin Gretchenin olosuhteisiin kuin tuon naishenkilön, joka kuului hyvään perheeseen, oli varakas, kaupungissa tunnettu ja arvossapidetty. Selitettyään minulle tarkemmin haluamansa muutokset ja tuotuaan kirjoitusneuvot nuorukainen oli jonkin tehtävän vuoksi hetkiseksi poistunut, minä jäin istumaan seinärahille ison pöydän taakse ja suunnittelin tehtäviä muutoksia isolle, melkein koko pöytäpinnan täyttävälle kivitaululle käyttäen kivikynää, joka oli aina ikkunalla, koska tauluun usein merkittiin laskelmia tai erinäisiä muistiinpanoja, vieläpä tulevat ja menevät antoivat sen nojalla tietoja toisillensa.
Minä olin vähän aikaa kirjoitellut yhtä ja toista pyyhkien jälleen pois ja huudahdin kärsimättömänä: Se ei tahdo luonnistua! — »Sitä parempi», virkkoi armas tyttö sävyisästi. »Minä toivon, ettei se ollenkaan luonnistu; Teidän ei pidä sekaantua tuollaisiin juttuihin.» — Hän nousi rukkinsa vierestä, astui luokseni pöydän ääreen ja piti hyvin älykkään ja ystävällisen nuhdesaarnan. »Asia näyttää viattomalta pilalta; se on pila, mutta ei viaton. Minä olen nähnyt jo useita tapauksia, joissa nuorukaisemme ovat joutuneet pahaan pulaan sellaisen vallattomuuden vuoksi.» — Mikä siis neuvoksi? sanoin minä: kirje on kirjoitettu, ja he luottavat siihen, että minä sen muutan. — »Uskokaa minua», sanoi hän, »ja jättäkää se muuttamatta; ottakaa se takaisinkin, pistäkää taskuunne, lähtekää pois ja koettakaa saada asia järjestetyksi ystävänne avulla. Minä lausun asiaan sanasen minäkin; sillä nähkääs, vaikka olenkin köyhä tyttö ja riippuvainen näistä sukulaisista, jotka tosin eivät tee mitään pahaa, mutta sentään huvin ja voitonhimon vuoksi ryhtyvät moneen uhkarohkeaan yritykseen, minä olen sittenkin vastustanut enkä ole kirjoittanut ensimmäistä kirjettä, kuten minua vaadittiin tekemään; he ovat sen jäljentäneet käsialaansa muuttaen ja niin he saavat menetellä nytkin, ellei asia toisin järjesty. Ja te, nuori mies, hyvän perheen jäsen, varakas, riippumaton, miksi tahdotte te sallia käytettävän itseänne välineenä asiassa, josta teille ei varmaankaan voi koitua mitään hyvää, mutta kenties paljonkin ikävyyttä?» Minä olin onnellinen kuullessani hänen puhuvan yhteen jaksoon; muuten hän näet ei ottanut monellakaan sanalla osaa keskusteluun. Kiintymykseni lisääntyi suunnattomasti, minä en voinut hillitä itseäni, vaan vastasin: Minä en ole niin riippumaton kuin te luulette, ja mitä auttaa minua varakkuuteni, kun minulta puuttuu parasta, mitä toivoa voin!
Hän oli vetänyt eteensä runollisen epistolani luonnoksen ja luki sitä puoliääneen, sangen herttaisesti ja miellyttävästi. »Tuo on sanottu varsin sievästi», virkkoi hän pysähtyen erääseen vilpittömän avoimesti esitettyyn käänteeseen, »vahinko vain, ettei se ole määrätty parempaan, oikeaan käytäntöön». — Se olisi kylläkin sangen toivottavaa, huudahdin minä: kuinka onnellinen täytyisikään olla sen, joka saisi sanomattomasti rakastamaltansa neidolta sellaisen kiintymyksen vakuutuksen! — »Se ei tosiaankaan ole helppo asia», vastasi hän, »ja kuitenkin käy paljon maailmassa mahdolliseksi». — Jos otaksumme, jatkoin minä, että joku, joka teidät tuntee, pitää teitä arvossa, kunnioittaa ja palvoo teitä, esittäisi teille tuollaisen paperin ja oikein hartaasti, oikein sydämellisesti ja ystävällisesti pyytäen, niin mitä silloin tekisittekään? — Minä työnsin kirjeen, jonka hän oli siirtänyt takaisin, jälleen hänen läheisyyteensä. Hän hymyili, mietti hetkisen, otti kynän ja kirjoitti nimensä kirjeen alareunaan. Minä olin suunniltani ihastuksesta, hypähdin seisaalleni ja aioin sulkea hänet syliini. — »Ei pidä suudella», sanoi hän, »se on niin kovin tavallista; mutta rakastaa, jos se on mahdollista.» Minä olin ottanut kirjeen ja pistänyt sen taskuuni. Kenenkään ei tule sitä saada, sanoin minä, ja asia on päätetty! Te olette minut pelastanut. — »Tehkää nyt pelastus täydelliseksi», huudahti hän, »kiiruhtamalla pois, ennenkuin toiset tulevat ja te joudutte kiusaan ja pulaan.» Minä en voinut tempautua pois hänen luotansa, mutta hän pyysi minua ylen ystävällisesti tarttumalla molemmin käsin minun oikeaan käteeni ja pusertaen sitä hellästi. Kyyneleeni eivät olleet kaukana; minä luulin näkeväni hänen silmäinsä kostuvan, painoin kasvoni hänen käsiinsä ja riensin pois. En ollut eläessäni ollut sellaisen hämmingin vallassa.
Turmeltumattoman nuorison ensimmäisissä lemmentaipumuksissa ilmenee aina henkistä sävyä. Luonto näyttää tahtovan, että sukupuolet näkevät toisissaan hyvyyden ja kauneuden havainnollistuneina. Niinpä oli minullekin tuon neidon nähdessäni, häneen kiintyessäni, avautunut uusi kauneuden ja oivallisuuden maailma. Minä luin runollisen epistolani sataan kertaan, katselin allekirjoitusta, suutelin sitä, painoin sen sydämelleni ja iloitsin tuosta rakastettavasta tunnustuksesta. Mutta mitä korkeammalle ihastukseni kohosi, sitä kipeämmin minuun koski se, etten saanut käydä häntä itseänsä tapaamassa, näkemässä ja puhuttelemassa; minä näet pelkäsin serkkujen moitteita ja heidän tungettelevaisuuttansa. Kelpo Pyladesta, joka olisi voinut toimia välittäjänä, minä en saanut käsiini. Senvuoksi lähdin seuraavana sunnuntaina Niederradiin, jonne nuo veikot tavallisesti retkeilivät, ja tosiaan löysinkin heidät. Olin kuitenkin kovin ihmeissäni, kun he astuivat minua vastaan iloisennäköisinä, osoittamatta minkäänlaista nyrpeyttä tai kylmäkiskoisuutta. Varsinkin nuorin oli erittäin ystävällinen, tarttui käteeni ja sanoi: »Te teitte meille taanoin aika kepposen, ja me olimme teille kovin vihoissamme; mutta se seikka, että pakenitte ja veitte runollisen epistolan kerallanne, johdatti mieleemme oivan ajatuksen, jota emme olisi muuten kenties milloinkaan keksineet. Sovinnon merkiksi teidän on meitä tänään kestittävä, ja samalla saatte kuulla, mikä on se asia, josta hieman ylpeilemme ja joka teitäkin varmaan ilahduttaa.» Nuo sanat saivat minut melkoisesti hämilleni, minulla näet oli rahaa suunnilleen sen verran, että voin hieman kestitä itseäni ja yhtä ystävääni, mutta pitämään pitoja kokonaiselle seurueelle, varsinkaan sellaiselle, joka ei aina tietänyt oikeaa rajaansa, en suinkaan ollut varustautunut. Ehdotus ihmetytti minua sitäkin enemmän, kun he muuten aina erittäin kunniallisesti pitivät kukin huolen osansa maksamisesta. He hymyilivät minun neuvottomuudelleni, ja nuorempi jatkoi: »Kunhan ehdimme lehtimajaan istumaan, niin saatte kuulla lisää.» Me istuimme, ja hän virkkoi: »Kun olitte taanoin vienyt lemmenepistolan mukananne, me pohdimme asiaa vielä kerran ja havaitsimme käyttelevämme ihan suotta, toisten harmiksi ja omaksi vaaraksemme, pelkästä vahingonilosta teidän kykyjänne, vaikka voisimme niistä kaikin hyötyä. Nähkääs, minulla on tässä häärunon ja hautauslaulun tilaus. Jälkimmäisen tulee olla kohta valmis, edellistä voidaan vielä odottaa viikon päivät. Jos niistä suoriudutte, mikä teille onkin helppoa, niin voitte kestitä meitä kaksi kertaa, ja me jäämme pitkiksi ajoiksi teille velkaan.» — Tämä ehdotus miellytti minua kaikin puolin; minussa näet olivat tilapäisrunot, joita siihen aikaan oli joka viikko useitakin liikkeellä, huomattavampien häitten sattuessa tusinoittainkin, jo nuoruudesta saakka herättäneet eräänlaista kateutta, koska uskoin pystyväni sellaisiin asioihin yhtä hyvin, vieläpä paremminkin. Nyt minulle tarjottiin tilaisuutta esiintyä ja ennen kaikkea nähdä teokseni painettuna. Minä ilmaisin olevani halukas. Minulle kerrottiin henkilöistä ja perheen olosuhteista; minä väistyin syrjemmälle, laadin suunnitelmani ja kirjoitin muutamia säkeitä. Koska kuitenkin jälleen liityin toisten seuraan ja viiniä ei säästetty, alkoi runosuoni tyrehtyä, ja minä en voinutkaan saada sitä valmiiksi sinä iltana. »On vielä aikaa huomisiltaan asti», sanoivat he, »ja tunnustammepa teille, että hautauslaulusta saatava palkkio riittää kustantamaan meille toisenkin hupaisen illan. Tulkaa luoksemme; onhan oikeus ja kohtuus, että kerallamme nauttii myöskin Gretchen, joka oikeastaan tämän ajatuksen mieleemme johdatti.» — Iloni oli sanomaton. Kotimatkalla minä ajattelin vain puuttuvia säkeitä, kirjoitin koko runon jo ennen makuullemenoa ja seuraavana aamuna erittäin sievästi puhtaaksi. Päivä kävi minulle äärettömän pitkäksi, ja oli tuskin ehtinyt tulla pimeä, kun olin jälleen pienessä, ahtaassa asumuksessa armahimman neidon luona.
Ne nuoret henkilöt, joiden kanssa täten jouduin lähempään yhteyteen, eivät oikeastaan olleet halpamaisia, mutta kylläkin aivan tavallisia ihmisiä. Heidän toimeliaisuutensa oli kiitettävä, ja minä kuuntelin mielelläni, kun he juttelivat monenlaisista ansaitsemiskeinoista ja -tavoista. Mieluimmin he puhuivat nykyisin erittäin rikkaista henkilöistä, jotka olivat aloittaneet tyhjästä. Toisten kerrottiin köyhinä kauppa-apulaisina tehneen itsensä isännilleen välttämättömiksi ja kohonneen lopulta heidän vävyiksensä; toiset olivat lisänneet ja jalostaneet pientä rihkamavarastoansa siinä määrin, että olivat nyt rikkaita kauppiaita. Erikoisesti kuuluivat olevan elättäviä ja tuottoisia juoksupojan ja meklarin ammatit ja kaikenlaisten tehtävien ja toimitusten suorittaminen saamattomille varakkaille. Tuo oli meille kaikille mieluista kuulla, ja jokainen oli jotakin olevinansa, kun tuli kuvitelleeksi, että hänessä oli miestä pääsemään maailmassa eteenpäin, vieläpä saavuttamaan erikoistakin onnea. Kaikkein vakavimmin tuntui kumminkin asiasta keskustelevan Pylades, joka lopulta tunnusti erinomaisesti rakastavansa erästä neitoa ja todella menneensä hänen kanssaan kihloihin. Vanhempien varallisuussuhteet eivät sallineet hänen opiskelevan korkeakouluissa, mutta hän oli uutterasti harjoittanut käsialaansa, lasku- ja kielitaitoansa ja tahtoi nyt. kotoinen onni silmämääränänsä, koettaa parastansa. Serkut antoivat hänelle tunnustuksensa, joskaan eivät tahtoneet hyväksyä varhaista kihlautumista, ja lisäsivät, että heidän tosin täytyi tunnustaa hänet kelpo pojaksi, mutta etteivät pitäneet häntä kyllin toimeliaana ja yritteliäänä, jotta hän voisi saada aikaan jotakin erinomaista. Hänen siinä seikkaperäisesti selittäessään, mitä hän uskoi kykenevänsä suorittamaan ja miten aikoi siinä menetellä, intoutuivat toisetkin, ja jokainen alkoi nyt kertoa, mihin kykeni, mitä teki ja toimitti, millaisen uran oli jo kulkenut ja mitä näki lähinnä edessään. Vihdoin tuli minun vuoroni. Minun piti nyt kuvailla elämäntapaani ja mahdollisuuksiani, ja minun siinä miettiessäni virkkoi Pylades: »Minä asetan yhden ainoan ehdon, koska muuten joudumme kovin takapajulle: hän ei saa ottaa huomioon olotilansa ulkonaisia etuuksia. Kertokoon hän meille mieluummin sadun siitä, miten hän kävisi asiaan käsiksi, jos hänen olisi meidän tavoin tällä hetkellä turvauduttava yksinomaan itseensä.»
Gretchen, joka oli tähän saakka kehrännyt, nousi ja istuutui pöydän päähän, kuten hänen tapansa oli. Me olimme jo tyhjentäneet muutamia pulloja, ja minä aloin mitä leikkisimmin kertoa oletettua elämäntarinaani. Ensinnäkin, sanoin minä, suosittelen itseäni teille pyytäen teitä säilyttämään minulle sen tilaajapiirin, jota olette alkaneet opastaa minun liikkeeseeni. Jos hankitte minulle vähitellen kaikista tilapäisrunoista koituvan ansion ja me emme sitä yksinomaan kemuissamme tuhlaa, niin saavutan varmaan jotakin. Sitten ette saa pahastua, vaikka hutiloin teidänkin ammatissanne. — Minä ryhdyin nyt heille kertomaan, mitä olin heidän puuhistansa havainnut ja mihin tarpeen vaatiessa pidin itseäni pätevänä. Kaikki edelliset puhujat olivat arvioineet ansionsa rahassa, ja minä pyysin heitä olemaan avullisina minunkin meno- ja tuloarvioni laatimisessa. Gretchen oli tähän asti kuunnellut kaikkea hyvin tarkoin, vieläpä siinä asennossa, joka hänelle erittäin hyvin sopi hänen kuunnellessaan samoinkuin puhuessaankin. Hän tarttui molemmin käsin ristikkäin laskemiinsa käsivarsiin ja nojasi ne pöydän reunaan. Siten hän malttoi istua kauan liikahduttaen vain joskus päätänsä, ei milloinkaan aiheettomasti eikä tarkoituksettomasti. Hän oli toisinaan lausunut sanasen ja auttanut meitä suunnitelmaimme tyrehtyessä etenemään; mutta sitten hän oli jälleen hiljainen ja rauhallinen kuten ainakin. Minä en irroittanut hänestä katsettani, ja helppo on arvata, etten minä tulevaisuutta suunnitellessani jättänyt häntä huomioonottamatta. Häneen kohdistuva kiintymyksen! loi lausumiini totuuden ja mahdollisuuden sävyä, joten jouduin itsekin tuokioksi lumeen valtoihin, ajattelin itseni niin eristetyksi ja avuttomaksi kuin tarinani edellytti ja tunsin samalla itseni ylen onnelliseksi toiveessani saavani hänet omakseni. Pylades oli päättänyt tunnustuksensa naimaliittoon, ja nyt oli kysymyksessä, olisimmeko me toiset päässeet suunnitelmissamme yhtä pitkälle. Minä en sitä ollenkaan epäile, sanoin minä, sillä oikeastaan me jokainen tarvitsemme vaimon, joka kotona säilyttää ja tekee kokonaisuutena nautittavaksi sen, mitä me kodin ulkopuolella merkillisin keinoin haalimme kokoon. Minä kuvailin toivomani vaimon, ja ihmeellisesti olisi käynyt, ellei siitä koitunut Gretchenin täydellinen kuva.
Hautauslaulu oli nautittu, hääruno oli nyt sekin auttavassa läheisyydessä; minä voitin kaiken pelon ja huolen ja osasin salata iltahuvit omaisiltani, koska minulla oli paljon tuttavia. Armaan neidon näkeminen ja hänen vaiheillansa viipyminen muuttui pian olemiseni ehdottomimmaksi edellytykseksi. Kumppanit olivat puolestaan tottuneet minun seuraani, ja me olimme yksissä joka päivä, ikäänkuin ei muu olisi voinut tulla kysymykseenkään. Pylades oli sillävälin tuonut taloon armaansa, ja he viettivät monta iltaa meidän kanssamme. Morsiusparina, joskin vielä sangen aloittelevana, he eivät kumminkaan salanneet hellyyttänsä; Gretchenin käytös minua kohtaan oli vain omansa pitämään minua loitolla. Hän ei antanut kättä kenellekään, ei myöskään minulle; hän ei sietänyt minkäänlaista kosketusta; toisinaan hän vain istuutui viereeni, erittäinkin minun kirjoittaessani tai ääneen lukiessani, ja silloin hän laski tutunomaisesti käsivartensa olkapäälleni silmäillen kirjaa tai paperia; mutta jos minä aioin käyttäytyä yhtä vapaasti häntä kohtaan, niin hän väistyi eikä palannut kovinkaan pian. Tuo asento uudistui kuitenkin usein; hänen eleensä ja liikkeensä näet olivat sangen yksimuotoiset, mutta aina yhtä asianmukaiset, kauniit ja viehättävät. Tuota tuttavallisuutta en kumminkaan nähnyt hänen osoittavan kenellekään toiselle.
Eräs kaikkein viattomimpia ja samalla hauskimpia niistä huviretkistä, joita erinäisten nuorten henkilöiden seurassa tein, tapahtui siten, että me astuimme Höchstin markkina-alukseen, tarkastelimme siihen sulloutuneita omituisia matkustajia ja ryhdyimme haluamme tai hillittömyyttämme totellen milloin minkin kanssa leikkisään ja kiusoitelevaan keskusteluun. Me nousimme maihin Höchstissä, mihin samanaikaisesti saapui Mainzin markkina-alus. Eräästä ravintolasta löytyi runsasantiminen pöytä, jonka ääressä isoisemmat matkustajat yhdessä aterioivat jatkaakseen sitten kukin matkaansa. Molemmat alukset lähtivät jälleen takaisin; me palasimme aina päivällisen syötyämme Frankfurtiin tehtyämme mahdollisimman huokean vesimatkan erittäin suuressa seurassa. Kerran olin Gretchenin serkkujen kanssa sellaisella retkellä, kun Höchstissä pöydän ääressä tuli seuraamme nuorukainen, joka saattoi olla hieman meitä vanhempi. Serkut tunsivat hänet, ja hän esittelytti itsensä minulle. Hänen olemuksessaan oli jotakin miellyttävää, vaikka hän ei muuten tuntunutkaan erikoiselta. Hän oli tullut Mainzista, lähti nyt meidän kerallamme takaisin Frankfurtiin ja keskusteli kanssani kaikenlaisista kaupungin sisäisiä oloja, virkoja ja paikkoja koskevista asioista näyttäen minusta olevan hyvin perehtynyt asioihin. Erotessamme hän sulkeutui suosiooni ja lausui lisäksi toivovansa, että ajattelen hänestä hyvää, koska hän toivoi tilaisuuden sattuessa voivansa vedota suositukseeni. Minä en tietänyt mitä hän tarkoitti, mutta serkut selittivät minulle asian muutamia päiviä myöhemmin; he puhuivat hänestä hyvää ja pyysivät minua sanomaan isoisälleni sanan hänen eduksensa, kun nyt juuri oli avoinna eräs keskinkertainen virka, johon tuo ystävä halusi päästä. Aluksi minä estelin, koska en ollut milloinkaan puuttunut sellaisiin asioihin, mutta he ahdistelivat minua niin kauan, että vihdoin päätin sen tehdä. Olinhan jo monesti huomannut, ettei sellaisten virkojen täyttämisessä, jota valitettavasti usein pidetään armonosoituksena, isoäidin tai jonkun tädin puoltolause ollut jäänyt vaikuttamatta. Olin ehtinyt siihen ikään, että uskalsin otaksua kykeneväni saamaan jotakin aikaan. Ystävieni mieliksi, jotka selittivät olevansa tuosta hyväntahtoisuudesta kaikin puolin kiitolliset, minä voitin lapsenlapselle ominaisen arkuuden ja otin viedäkseni perille minulle jätetyn anomuskirjelmän.
Eräänä sunnuntaina päivällisen jälkeen, kun isoisäni askarteli puutarhassa, sitäkin enemmän, kun lähestyi syksy ja minä pyrin olemaan hänelle joka suhteessa avullinen, minä hieman epäröityäni esitin asiani ja anomuskirjelmän. Hän silmäili sitä ja kysyi, tunsinko tuon nuorukaisen. Minä kerroin hänelle yleisin piirtein, mitä minulla oli sanottavaa, ja hän ei tiedustellut enempää. »Jos hänellä on ansioita ja muuten hyvät todistukset, niin tahdon suosia häntä tehdäkseni mieliksi sekä hänelle että sinulle.» Enempää hän ei sanonut, ja minä en kuullut asiasta mitään pitkiin aikoihin.
Olin jo taanoin huomannut, ettei Gretchen enää kehrännyt, vaan suoritti ompelutöitä, vieläpä sangen hienoja. Se ihmetytti minua sitä enemmän, kun päivät olivat jo lyhenneet ja talvi oli tulossa. Minä en ajatellut asiaa sen enempää, mutta kävin sentään levottomaksi, kun en muutamina kertoina löytänyt häntä kotoa, kuten tavallisesti, enkä voinut tungettelematta saada selville, minne hän oli lähtenyt. Mutta eräänä päivänä minua odotti omituinen yllätys. Sisareni, joka varustautui lähtemään tanssiaisiin, pyysi minua hakemaan eräältä korutavarain myyjättäreltä niinsanottuja italialaisia kukkia. Nämä luostareissa valmistetut teokset olivat pieniä ja siroja. Varsinkin myrtit, kääpiöruusut ja muut sellaiset näyttivät varsin kauniilta ja luonnollisilta. Minä tein hänen mieliksensä ja menin myymälään, jossa olin jo useasti hänen kerallansa käynyt. Tuskin olin ehtinyt astua sisään ja tervehtiä liikkeenomistajaa, kun huomasin ikkunan luona istumassa naishenkilön, joka pitsimyssyineen ja harsohuiveineen näytti varsin nuorelta, sievältä ja kaunisrakenteiselta. Minä voin helposti havaita, että hän oli apulainen, sillä hän kiinnitti parhaillaan erääseen hattuun nauhaa ja sulkia. Myyjätär toi eteeni pitkän laatikon, jossa oli erilaisia irrallisia kukkia; minä katselin niitä ja silmäilin siinä valikoidessani ikkunan pielessä istuvaa naishenkilöä. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin hänet uskomattomassa määrässä Gretchenin näköiseksi, vieläpä vihdoin pakostakin tulin vakuutetuksi siitä, että hän oli Gretchen itse. Kaikki epäilykseni hälvenivät, kun hän iski silmää antaen merkin, ettei minun pitänyt ilmaista tuttavuuttamme. Nyt minä sain valikoimalla ja hylkäämällä myyjättären kerrassaan epätoivoon, pahemmin kuin mikään naishenkilö. Valinnastani ei tosiaankaan tullut mitään, sillä minä olin äärimmäisen hämmingin tilassa, ja samalla epäröintini minua miellytti, koska siten sain pysytellä lähellä neitoa, jonka valepuku minua harmitti, mutta joka tässä asussaan näytti minusta viehättävämmältä kuin koskaan. Vihdoin lienee myyjätär menettänyt kaiken kärsivällisyytensä: hän valikoi minulle omin käsin kokonaisen pahvilaatikon täyteen kukkia, jotka käski minun viedä sisarelleni hänen itsensä valikoitaviksi. Siten minut tavallaan ajettiin myymälästä, kun näet asiatyttö lähetettiin ennen minua kuljettamaan laatikkoa.
Minun kotiin tultuani isäni kutsutti minut heti luoksensa ja ilmoitti nyt olevan aivan varmaa, että arkkiherttua Josef valittaisiin ja kruunattaisiin roomalaisen valtakunnan kuninkaaksi. Niin erinomaisen merkittävää tapausta ei sopinut valmistautumatta odottaa eikä antaa töllistellen ja ihmetellen sen mennä ohi. Senvuoksi hän tahtoi minun kerallani tutkia molempain viime kruunausten vaali- ja kruunausdiaariot sekä viime vaaliehdot voidakseen niiden nojalla päättää, millaisia uusia ehtoja tässä tapauksessa tulisi lisäksi. Diaariot avattiin, ja me askartelimme niiden ääressä koko päivän aina myöhään yöhön asti kauniin neidon yhä väikkyessä pyhän roomalaisen valtakunnan asioiden keskellä milloin vanhassa kotileningissään, milloin uudessa puvussaan. Tänä iltana minä en päässyt hänen luoksensa, ja yöni oli uneton, levoton. Seuraavana päivänä opintoja innokkaasti jatkettiin, ja vasta iltapuolella minä pääsin kohtaamaan kaunotartani, jolla oli kotileninki, kuten ainakin. Hän hymyili luodessaan minuun silmäyksen, mutta minä en uskaltanut mainita mitään toisten kuullen. Kun koko seurue jälleen oli koolla, hän itse aloitti sanoen: »Teette väärin, kun ette usko ystävällemme, mitä olemme näinä päivinä päättäneet.» Sitten hän jatkoi kertoen, että taanoisen keskustelumme jälkeen, jossa kukin oli esittänyt menestyksen saavuttamista koskevia suunnitelmiansa, heidän kesken oli tullut puheeksi sekin, kuinka naishenkilö voisi korostaa kykyjänsä ja työtänsä ja käyttää aikansa edullisesti. Sen johdosta oli serkku ehdottanut, että hän kokeilisi muotiliikkeessä, johon parhaillaan etsittiin apulaista. Rouvan kanssa oli tehty sopimus; hän meni sinne joka päivä määrätyiksi tunneiksi ja sai hyvän palkan. Säädyllisyyden vuoksi hänen täytyi mukautua siellä eräisiin pukukoristeisiin, jotka hän kuitenkin aina jätti sinne, koska ne eivät tahtoneet ollenkaan soveltua hänen muuhun elämäänsä ja toimintaansa. Tuo selitys minua tosin rauhoitti, mutta ei tahtonut olla minulle oikein mieluista, että tiesin kauniin neidon olevan julkisessa myymälässä ja paikassa, johon toisinaan keräytyi kevytmielistä väkeä. Minä en kumminkaan antanut mitään itsestäni havaita, vaan yritin kaikessa hiljaisuudessa viihdytellä mustasukkaista murhettani. Siihen ei minulle suonut kovinkaan pitkää aikaa nuorempi serkku, joka kohta jälleen tilasi erään tilapäisrunon, kuvaili minulle kysymyksessäolevia henkilöitä ja vaati minua heti runoa keksimään ja luonnostelemaan. Hän oli jo eräitä kertoja jutellut kanssani sellaisen tehtävän suorittamisesta, ja kun minä olin tällaisissa tapauksissa sangen puhelias, saanut minut yksityiskohtaisesti selvittelemään näiden seikkain retorista puolta, antamaan hänelle jonkinlaisen käsityksen asiasta ja käyttämään omia ja toisten töitä esimerkkeinä. Nuori mies oli hyväpäinen, joskin aivan vailla runosuonta, ja nyt hän kävi siinä määrin käsiksi yksityiskohtiin, että minä huomautin: näyttääpä siltä, kuin aikoisitte ryhtyä harjoittamaan minun ammattiani ja riistää minulta tilaajat. — »En tahdo kieltää», virkkoi hän hymyillen, »sillä minä en tee teille siten mitään vahinkoa. Te lähdette pian yliopistoon ja siihen mentäessä sallinette minun yhä vielä teistä hieman hyötyä.» — Mielelläni, vastasin minä ja kehoitin häntä itse sommittelemaan luonnoksen, valitsemaan aiheeseen soveltuvan runomitan ja mitä muuta saattoi tulla kysymykseen. Hän kävi vakavasti asiaan käsiksi, mutta se ei tahtonut onnistua. Minun täytyi aina lopulta sitä muokata siinä määrin, että olisin helpommin ja paremmin kirjoittanut sen heti itse. Tämä opettaminen ja oppiminen, tämä tiedonjakaminen, tämä vuorotyö kuitenkin huvitti meitä; Gretchen otti siihen osaa keksien monta sievää seikkaa, joten olimme kaikin tyytyväiset, voipa sanoa onnellisetkin. Gretchen työskenteli päivisin muotiliikkeessä; iltaisin me tavallisesti kokoonnuimme, ja tyytyväisyyttämme ei häirinnyt sekään, ettei tilapäisrunojen tilauksia tahtonut enää lopulta tulla riittävästi. Mutta kerrassaan tuskalliselta tuntui meistä, kun kerran eräs runo saapui meille takaisin, koska tilaaja oli siihen tyytymätön eikä suostunut ottamaan sitä vastaan. Me kumminkin lohduttauduimme, koska pidimme juuri sitä parhaana teoksenamme ja voimme julistaa palauttajan kehnoksi tuntijaksi. Serkku, joka kerta kaikkiaan tahtoi jotakin oppia, asetti nyt oletettuja tehtäviä, joiden ratkaiseminen tosin meitä yhä aika hyvin huvitti, mutta joiden tuottamattomuus pakotti meitä järjestämään pienet pitomme melkoista vaatimattomammiksi.
Tuo suuri valtio-oikeudellinen asia, roomalaisen valtakunnan kuninkaan vaali ja kruunaus, alkoi nyt yhä enemmän muuttua todeksi. Alkujaan Augsburgissa vuoden 1763 lokakuussa pidettäväksi määrätty vaali siirrettiin Frankfurtiin, ja mainitun vuoden lopussa sekä seuraavan alussa tapahtui valmistuksia, joiden piti olla johdantona tuohon tärkeään toimitukseen. Asian aloitti kulkue, jollaista emme olleet milloinkaan nähneet. Eräs ratsun selässä istuva kansliahenkilömme, neljän samoin ratsastavan torvensoittajan saattamana ja jalkamiesvartioston ympäröimänä, luki korkealla ja kuuluvalla äänellä joka puolella kaupunkia laajan julistuksen, joka antoi tietoa tulevasta tapahtumasta ja teroitti kaupungin asukkaiden mieleen säädyllistä ja olosuhteihin soveltuvaista käytöstä. Neuvostossa pohdittiin asioita ankarasti, ja pian ilmaantui perintömarsalkan lähettämä valtakunnan majoitusmestari vanhan tavan mukaan järjestämään ja määräämään asuntoja lähettiläille ja heidän seurueillensa. Meidän talomme sijaitsi Pfalzin vaaliruhtinaan piirissä ja meidän oli varustauduttava ottamaan vastaan uusi, joskin ilahduttavampi majoitus. Keskikerros, joka oli aikoinaan ollut kreivi Thorancin hallussa, luovutettiin eräälle pfalzilaiselle kavaljeerille, ja kun paroni von Königsthal, Nürnbergin valtuutettu, asusti yläkerrassa, jouduimme asumaan vielä ahtaammalla kuin ranskalaisaikana. Siitä minä sain uuden aiheen olla poissa kotoa ja viettää enimmän osan päivää kadulla tähyellen sitä, mitä oli julkisesti nähtävissä.
Raatihuoneen suojissa tapahtuvien muutosten ja järjestelyjen ilmettyä meille näkemisen arvoisina, lähettiläiden saavuttua toinen toisensa jälkeen ja heidän ensimmäisen julkisen raatihuoneelle tulonsa tapahduttua, helmikuun 6 p:nä me ihastelimme keisarillisten komissaarien saapumista ja heidän juhlallista esiintymistänsä, joka tosiaankin oli erittäin loistelias. Ruhtinas von Liechtensteinin arvokas hahmo teki hyvän vaikutuksen; mutta tuntijat väittivät komeiden liveripukujen olleen käytännössä jo kerran ennen toisessa tilaisuudessa ja arvelivat, että tämäkään vaali ja kruunaus tuskin voisi loistokkuudessa vetää vertoja Kaarle seitsemännen aikaiselle. Me nuoremmat pidimme hyvänämme mitä nähtävissämme oli; meistä näytti kaikki oivalliselta, ja moni seikka sai meidät hämmästymään.
Vaalikonventti oli vihdoin määrätty pidettäväksi maaliskuun 3 p:nä. Nyt loivat uudet muodollisuudet liikettä kaupunkiin, ja lähettiläiden juhlalliset vuorovierailut pitivät meitä alinomaa jaloillamme. Meidän täytyi olla hyvin varuillamme senkin vuoksi, ettei asiamme ollut vain töllistellä, vaan ottaa kaikki tarkoin huomioon voidaksemme tehdä kotona asianmukaista selkoa, vieläpä sommitella useita pieniä kirjoitelmiakin, kuten olivat sopineet isäni ja herra von Königsthal, osaksi meidän harjaantumistamme, osaksi omia muistiinpanojansa silmälläpitäen. Se olikin minulle erikoiseksi eduksi, koska voin siten sepittää jokseenkin eloisan ulkonaisia tapahtumia kuvailevan vaali- ja kruunausdiaarion.
Niiden edusmiesten joukosta, joiden persoonallisuus teki minuun pysyvän vaikutuksen, mainitsen ensinnäkin Mainzin vaaliruhtinaan ensimmäisen lähettilään, paroni Erthalin, myöhemmän vaaliruhtinaan. Vaikka hänen olemuksessaan ei ilmennytkään mitään silmiinpistävää, miellytti minua sittenkin aina tuo mustaan, pitsireunaiseen kauhtanaan puettu henkilö. Toinen lähettiläs, paroni von Groschlag, oli hyvärakenteinen, ulkoasultaan huoleton, mutta erittäin sievästi käyttäytyvä maailmanmies. Hän teki yleensäkin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Ruhtinas Esterhazy, Böömin lähettiläs, ei ollut kookas, mutta hyvärakenteinen, vilkas ja samalla ylhäisen säädyllinen olematta silti kopea tai kylmäkiskoinen. Minua hän miellytti erikoisesti sen vuoksi, että muistutti mielestäni marsalkka von Broglioa. Näiden oivallisten henkilöiden hahmot ja arvokkuuden kuitenkin tavallaan himmensi Brandenburgin lähettilääseen paroni Plothoon kohdistuva erikoishuomio. Tämä mies, jonka oma puku, liverit ja ajoneuvot olivat huomattavan vaatimattomat, oli saavuttanut seitsenvuotisen sodan aikana diplomaattisen sankarin maineen. Kun notaari Aprill oli aikonut Regensburgissa muutamain todistajien läsnäollessa ojentaa hänelle hänen kuningastansa koskevan valtiokirousjulistuksen, niin hän oli vastannut vain lyhyesti: »Pidä paperisi, mies!» ja heittänyt tai heitättänyt hänet portaita alas. Me uskoimme hänen tehneen sen omin käsin, koska se vaihtoehto meitä paremmin miellytti ja koska voimme varsin hyvin uskoa tuon pienen, tanakan, tummin tulisin silmin ympärillensä katsahtelevan miehen siihen pystyvän. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen, varsinkin hänen vaunuista astuessaan. Syntyi aina jonkinlaista iloista kuhinaa, eikä paljoa puuttunut, ettei hänelle taputettu käsiä, huudettu »hyvä» tai »eläköön». Niin suuressa määrin suosi kuningasta ja kaikkea, mikä oli ruumiin ja sieluin häneen kiintynyt, kansan suuri joukko, jossa frankfurtilaisten ohella oli jo saksalaisia valtakunnan kaikilta kulmilta.
Nämä asiat tuottivat minulle paljonkin huvia, koska kaikki, mitä tapahtui, olipa se mitä laatua tahansa, kuitenkin aina sisälsi jonkinlaista tarkoitusta, ilmaisi jotakin sisäistä suhdetta, ja sellaiset symboliset menot jälleen hetkiseksi elävästi esittivät lukuisten pergamenttien, paperien ja kirjojen melkein kokonaan allensa hautaamaa Saksan valtakuntaa. Mutta toisaalta en voinut itseltäni peittää salaista mielipahaa, kun minun oli kotona isääni varten jäljennettävä selostuksia neuvotteluista ja kun samalla pakostakin huomasin, että tässä oli vastakkain useampia mahteja, jotka pitivät toisensa tasapainossa ja olivat yksimieliset ainoastaan sikäli, että aikoivat rajoittaa uuden hallitsijan valtaa vielä enemmän kuin vanhan; että jokainen iloitsi vaikutuskyvystänsä vain sikäli kuin toivoi voivansa säilyttää ja laajentaa etuoikeuksiansa ja paremmin turvata riippumattomuuttansa. Oltiinpa tällä kertaa entistä enemmänkin varoillansa, koska alettiin pelätä Josef toista, hänen kiivauttansa ja otaksuttuja suunnitelmiansa.
Isoisälleni ja toisille neuvostoon kuuluville sukulaisilleni, joiden luona tapasin käydä, ei tämä aika myöskään ollut helppo; heillä näet oli ylen paljon tekemistä käydessään juhlasaatossa vastaanottamassa ylhäisiä vieraita, lausuessaan heille kohteliaisuuksia ja ojentaessaan lahjoja. Kaupunginhallituksen kokonaisuudessaan, samoinkuin sen yksityisten jäsentenkin, täytyi alinomaa puolustautua, torjua ja esittää vastalauseita, koska sellaisissa tapauksissa jokainen tahtoo siltä siepata jotakin tai sälyttää suoritettavaksi ja vain harvat niistä, joita se pyytää, sitä tukevat tai avustavat. Joka tapauksessa minulle nyt kävi havainnollisen selväksi, mitä Lersnerin kronikka oli minulle kertonut samanlaisista tilaisuuksista ja tapahtumista herättäen noiden kelpo neuvosmiesten kärsivällisyyteen ja kestävyyteen kohdistuvaa ihailua.
Paljon harmia koituu siitäkin, että kaupungin vähitellen täyttävät asiaankuuluvat ja -kuulumattomat henkilöt. Kaupungin puolelta yritettiin turhaan palauttaa hovien muistiin kultaisen bullan tosin jo vanhentuneita määräyksiä. Erikoista suojaa nauttivat edusmiesten ja heidän seuralaistensa ohella monet sääty- ja muut henkilöt, jotka ovat saapuneet tilaisuuteen uteliaisuuden houkuttelemina tai muuten yksityisten asiainsa vuoksi, ja usein on mahdotonta heti ratkaista, kuka oikeastaan on majoitettava ja kenen tulee itse vuokrata itselleen asunto. Tungos lisääntyy, ja nekin, joilla ei ole asiassa mitään tehtävää tai vastuuta, alkavat tuntea olonsa epämieluisaksi.
Me nuoret henkilöt, jotka tosin voimme mielin määrin kaikkea katsella, emme kuitenkaan mekään aina löytäneet kyllin tyydykettä silmillemme ja mielikuvituksellemme. Espanjalaiset viittapuvut, lähettiläiden isot matkahatut ja siellä täällä vielä eräät muutkin seikat loivat aito vanhanaikaista vaikutelmaa; mutta sen sijaan oli jälleen paljon puolittain uutta tai ihan nykyaikaista, joten kaikkialla ilmeni vain kirjavaa, epätyydyttävää, jopa usein mautontakin vilinää. Olimme senvuoksi erittäin iloiset, kun kuulimme, että keisarin ja tulevan kuninkaan vastaanottamiseksi suoritettiin suuria valmistuksia, että vaaliruhtinaalliset kollegiaalitoimenpiteet, joiden pohjana oli viime vaalisopimus, edistyivät ripeästi ja että vaalipäiväksi oli määrätty maaliskuun 27:s. Nyt suunniteltiin valtakunnan valtamerkkien tuottamista Nürnbergistä ja Aachenista ja odotettiin saapuvaksi lähinnä Mainzin vaaliruhtinasta hänen lähetystönsä majoittamista koskevien selkkausten yhä jatkuessa.
Minä suoritin sillävälin erittäin uutterasti kanslistintyötäni kotosalla ja havaitsin samalla monenlaisia pikkumaisia muistutuksia, joita saapui eri tahoilta ja jotka piti otettaman huomioon uudessa vaalisopimuksessa. Jokainen sääty tahtoi saada tämän asiakirjan nojalla etuutensa vahvistetuiksi ja arvonsa lisätyksi. Sangen paljon näistä huomautuksista ja toivomuksista kuitenkin syrjäytettiin; paljon jäi entiselleen, mutta muistuttajille vakuutettiin aina mitä varmimmin, ettei sellaisen mainitsematta jättäminen suinkaan pitänyt merkitä heille ennakkopäätöstä.
Erittäin monia ja vaivalloisia tehtäviä täytyi valtakunnan marsalkanviraston ottaa suorittaaksensa: vieraita tulvi kaupunkiin yhä enemmän, ja kävi yhä vaikeammaksi hankkia heille asuntoa. Vaaliruhtinaallisten eri alueiden rajoista ei oltu yksimielisiä. Kaupunginhallitus tahtoi olla sälyttämättä porvareille rasituksia, joihin he eivät näyttäneet velvollisilta, ja niin oli yötä päivää alinomaa valituksia, vetoamisia, kiistaa ja eripuraisuutta.
Mainzin vaaliruhtinas saapui kaupunkiin maaliskuun 21 p:nä. Nyt alkoi tykkien pauke, joka myöhemminkin vielä useaan kertaan oli tehdä meidät kuuroiksi. Tällä juhlallisella tapahtumalla oli seremoniain sarjassa tärkeä sija. Miten korkea-arvoisia lienevätkin olleet ne henkilöt, joiden olimme toistaiseksi nähneet esiintyvän, he olivat kuitenkin alempia, käskynalaisia; nyt sen sijaan ilmaantui näkymälle suvereeni, itsenäinen ruhtinas, kuninkaan jälkeen ensimmäinen, suuren, arvoisensa seurueen edeltämänä ja saattamana. Tämän juhlallisen tulon loistokkuudesta minulla olisi paljonkin kerrottavaa, mutta aikomukseni on palata siihen myöhemmin, vieläpä tilaisuudessa, jota ei kukaan voisi helposti arvata.
Samana päivänä näet saapui Lavater, Berliinistä kotiin päin matkustaessaan, Frankfurtiin ja oli tuota juhlallisuutta näkemässä. Ja vaikka sellaiset ulkoisen maailman tapahtumat eivät hänelle vähintäkään merkinneet, lienee tuo komea kulkue kaikkine asiaankuuluvine seikkoineen jäänyt erittäin selvänä hänen vilkkaaseen mielikuvitukseensa. Useita vuosia myöhemmin, kun tuo erinomainen, mutta omituinen mies esitti minulle erään runollisen, luullakseni pyhän Johanneksen ilmestystä koskevan mukaelman, minä huomasin, että Antikristuksen saapuminen oli askel askelelta, hahmo hahmolta, seikka seikalta kuvailtu Mainzin vaaliruhtinaan Frankfurtiin saapumisen mukaan, vieläpä niin, etteivät isabellahevosten tupsutkaan olleet unohtuneet. Saan tilaisuutta puhua asiasta enemmän, kun ehdin käsittelemään tuota omituista runoudenlajia, jonka nojalla luultiin voitavan saattaa Vanhan ja Uuden Testamentin myyttejä lähemmäksi havaintoa ja tunnetta tekemällä niistä kerrassaan uudenaikaisia väkivaltaisia mukailuja ja verhoamalla ne nykyaikaisen, alhaisen tai ylhäisen elämän muotoihin. Tuonnempana on myös puhuttava siitä, miten tämä käsittelytapa vähitellen pääsi suosioon, mutta tässä minä sentään huomautan sen verran, että Lavateria ja hänen kanssaan kilvoittelevia pitemmälle lienee vaikea mennä: eräs heistä näet kuvaili Betlehemiin ratsastavat itämaiden tietäjät niin nykyaikaisesti, että Lavaterin luona vierailemassa käyvät ruhtinaat ja herrat olivat ilmeisiksi esikuviksi tunnettavissa.